Kaikista niistä kuvista, joita lapsuudesta on säilynyt, tämä on minulle yksi rakkaimpia.
Einstein sanoi joskus:
If you want your children to be intelligent,
read them fairy tales
En tiedä, miten sen älykkyyden kanssa kävi, mutta meille kyllä luettiin. Muistan paljon niitä hetkiä, kun makoillaan äidin ja isän sängyssä, ja maailmat aukeavat silmien edessä. Narnia, Ruohometsän kansa. Minun on vaikea edes selittää, miten syvälle ne tarinat menivät, ja miten sanojen paino ja muoto rakensivat minuun sisäistä maailmaa. On varmaan mahdotonta kiittää tarpeeksi siitä, että isä ja äiti ilta illan perään lukivat meille, jaksoivat aina.
Nykyisin kun katson peiliin, näen itsessäni paljon isää. Jo kasvonpiirteissä, ilmeissä ja eleissä. Minunkin kulmani kurtistuvat aina kun olen vakavissani; isoimmat ja suurimmat asiat, myös ne kaikkein kauneimmat ja positiivisimmat, sanotaan kulmat kurtussa. Mutta on muutakin. Sanojen paino on varmaan suurin asia, tiedän, että tämä tarve tunnustella, kannatella ja kerätä sanoja on isäni perua. Tai tarve kuljeskella, odotella, istuskella, antaa elämän saavuttaa minut, tarve istua hiljaa ja kuunnella elämää. Istua rantakalliolla ja katsoa merta loputtomiin, tai metsässä puiden runkojen värejä, nuotiota, tulta. Sellainen isä on. Lämmittää leivinuunia, sytyttää nuotiota, laittaa pikkulinnuille pöntöt, että elämä tulisi lähemmäs. Isä lukee Anthony deMelloa ja ymmärtää. Kun ajattelen isää, ajattelen, että isä ymmärtää paljon. Todennäköisesti enemmän kuin useimmat. Vähän kuin isä näkisi elämästä jonkin tason, jonka monet ohittavat ymmärtämättä etsiä sitä.
Olen kiitollinen siitä, että olen perinyt ainakin janon etsiä sellaista tasoa.
Toinen muistikuva lapsuudesta on se, että kun vielä oli pieni, nosti isä jommankumman meistä usein hartioilleen. Isä on pitkä mies, ja isän hartioilta näki kauas. En ole ollut lapsena mikään suurin hurjapää, mutta en muista koskaan pelänneeni niin korkealla keikkumista. Isänä olemisessa yksi suurin asia on se, ettei lasten tarvitse pelätä. Kaikki isät eivät osaa sitä, mutta minä en pelännyt koskaan putoavani. Isä on osannut ottaa pelon pois. Tarkemmin ajatellen niissäkin tilanteissa elämässä, kun olen pelännyt putoavani, on isän kanssa puhuminen ollut tärkeää. En tiedä, tietääkö isä sitä edes. En ehkä ole ilmaissut sitä silloin, kun hetki on ollut akuutti. Mutta monessa tilanteessa on ollut tarve saada puhua isälle, ja kun isä on koko olemuksellaan ilmaissut ettei ole mahdollista pudota, on jokin asettunut minussa paikalleen.
Isä on aina kuunnellut. En muista sellaista tilannetta, että tuntuisi, ettei isä kuuntele.
Tarkemmin ajatellen se on käsittääkseni aika harvinaista.
Sittemmin kasvoin liian isoksi että minua voisi kantaa hartioilla, mutta senkin jälkeen isä niin sanotusti on kiivennyt katsomaan maisemia minun kanssani. Talon katolle, vaaran harjalle, Alpeille. Se on konkreettista mutta se on myös vertauskuvallista. Kun ajattelen suhdettani isään, on minusta ihmeellistä se, miten… kollegiaalisesti isä on minuun suhtautunut. En muista tunnetta siitä, että minua olisi vähätelty. Isä on keskustellut, puhunut, selittänyt, pohtinut ja miettinyt maailmaa kanssani. Pitkiä keskusteluja on niin loputtoman monia, maailmaa katsottu niin monista kulmista. Se on ollut oikeastaan kuin sparraamista, henkistä valmentamista. Tunnistan tunteen siitä, että minuun on uskottu ja luotettu. Minun kykyihini on uskottu ja luotettu, ja isä on nähnyt minussa jotakin olennaista. Luotan henkisiin kykyihini niin paljon ehkä juuri siksi; tiedän, että minulla on kyky ja lupa tutkia maailmaa. Tuntuu suurelta, että jo pienenä lapsena tai monimutkaisena teini-ikäisenä olen saanut kivuta samalle orrelle isän kanssa ja katsoa siihen suuntaan mihin hänkin – tai oikeammin minut on nostettu samalle oksalle. Isän hartioilta on nähnyt kauemmas, konkreettisesti ja vertauskuvallisesti. Olen saanut ponnistaa siitä omaan elämääni.
Toinen tärkeä asia, kun tätä kaikkea ajattelen, on se, ettei minun unelmilleni kotona koskaan naurettu. Ei, sellaista en muista. On niitä unelmia ollut: sain tanssia satubalettia ja tuntea itseni ihmeelliseksi niissä tyllimekoissa, ja sittemmin sain haaveilla maailmalle lähtemisestä, kuuluisaksi reportteriksi tulemisesta, maailman muuttamisesta, kaikesta. Minussa on tuntu siitä, etteivät haaveet ja tavoitteet ole vääriä tai naurettavia. Sen täytyy tulla kotoa; isä kuunteli, antoi tilaa puhua, osasi kommentoida ja oikealla tavalla nostaa esiin jonkin uuden ajatuksen. Saattoi ajatella mielessään monenlaisiakin haaveistani, mutta ei sammuttanut eikä kyseenalaistanut, rakensi ja rohkaisi.
Haluaisin periä sen isältä: kyvyn puhua syvemmälle olematta liian kriittinen, tajun siitä, että asioihin liittyy aina jotakin enemmän.
Neljävuotiaana olen polkenut jalkaa maahan ja väittänyt, ettei minusta koskaan tule pappia (kummisetä kysyi). Ei varmaankaan olisi pitänyt sanoa “ei koskaan”. Toisin kävi. Minulla oli pitkään sellainen olo, etten voi vain seurata isän jalanjäljissä, vaikka itse työtä en koskaan kammonnut. (Ehkä vähän työaikatauluja.) Isästä näki, että isä tekee jotain, joka on isälle tärkeää. Papin työ ei missään nimessä ole koskaan näyttänyt vain leipätyöltä, vaan isä on kulkenut kutsumuksen myötä ja ollut näylle uskollinen. Ehkä tuntu näystä ja kutsumuksesta on tullut sitä kautta niin tärkeäksi minullekin; tieto siitä, että sen voi löytää.
Isän jalanjäljissä seuraaminen tuntui haastavalta siksi, että en ole ollut varma, täytänkö samaa mittaa. Ihailen isää siinä miten isä tekee työnsä: että osaa samaan aikaan olla visionääri, haaveilija, mutta myös arjessa viisas ja ihmisiä lähellä oleva tekijä, jolla asiat ovat hallussa ja jonka työ tuottaa tulosta. Minulle tuo arki ja asioiden hallussa pitäminen ovat paljon haastavampia, ja nyt kun minusta on tullut pappi, huomaan, että isän esikuva on tullut tärkeämmäksi. Tätäkään en varmaan ole vielä koskaan isälle sanonut. Monessa tilanteessa on jo pitänyt soittaa isälle ja kysyä, että miten tämä ja tämä asia menee tai täytyy hoitaa – ja isä on osannut vastata, ei vain pintapuolisesti, vaan on osannut selittää, mistä asioissa on todella kyse.
Minun isäni on viisas. Isä näkee, ymmärtää ja tietää.
Haluaisin tulla itsekin viisaaksi. Mutta jos jotain olen isältä oppinut, sen täytyy olla se, ettei tietä pidä pelätä. Voisin pelätä sitä, että entä jos en itse kasva omaan mittaani. Pelkääminen estää lähtemästä liikkeelle. Ei pidä pelätä; täytyy lähteä liikkeelle, ja luottaa siihen, että tie vie kulkijaa. Ja kasvu on tärkeää – siksi uskallan lähteä liikkeelle. Aika näyttää, mitä minusta tulee.
Ihmisellä on tietynlainen kuva isästä, ja sen kuvan mukaan rakentuu myös kuva Jumalasta. Jos sana “isä” on tietyllä tavalla värittynyt, on vaikea nähdä, että Jumala Isänä voisi olla jotain muuta.
Asia, jota en tietoisesti ole edes kovin kauaa ajatellut – se on tuntunut niin luontevalta – on se, miten paljon isä minun Jumala-kuvaani on vaikuttanut. Sen täytyy olla aika merkittävää. Minulle on ollut pienestä lapsesta lähtien selvää, että Jumala on, ja että hän on hyvä. Jumalaa ei koskaan ole tarvinnut pelätä, ja olen ollut varma ja vakuuttunut siitä, että Jumalaan voi luottaa ja hänen varassaan voi olla. Se, että olen voinut ymmärtää tämän Jumalasta, on perua siitä, ettei isä ole koskaan pudottanut, että isän harteilla on voinut olla, että olen tiennyt, että voin luottaa isään ja perheeseeni. Siitäkään ei voi varmaan kiittää tarpeeksi. Isä ja äiti ovat osanneet elää todeksi oman uskonsa sellaisella tavalla, että olen voinut itse rakentua sen myötä; he ovat osoittaneet suuntaa, minä olen itse saanut löytää.
Yksi suunnattoman tärkeä asia isässä on vielä se, miten ehdottoman paljon isä on aina arvostanut äitiä. Sitäkään en ole koskaan epäillyt. Isän suhtautuminen äitiin on minun silmiini ollut varma, rakastava, arvostava. Ehkä siksi minulla ei ole ongelmia sen kanssa, ettenkö pitäisi naiseutta arvokkaana. Sitäkin sanotaan, että lapsen koti on vanhempien välisessä rakkaudessa. Meillä se on todella ollut olemassa. Sitä kautta itseäkin on voinut arvostaa.
Vielä yksi asia on sanottava.
Se, että elämässä voi olla totta, että
taipuu mutta ei taitu
tulee varmasti isältä. Tieto siitä, että elämää ei voi hallita itse, mutta joku Toinen sitä hallitsee. Tieto siitä, että vaikka kaikki ei menisi täysin suunnitelmien mukaan, päivät ovat arvokkaita. Vakuuttuminen siitä, että kaiken pintakerroksen alla on olemassa jokin arvokas ja korvaamaton, joka tekee päivistä merkittäviä. Tieto siitä, että elämä on nyt ja aina arvokasta, ja että siitä tullaan selviämään. Että on Jumala, ja hänen kädestään lähtee kaikki, ja silloin elämä on korvaamattoman arvokas.
Isä, minä arvostan valtavasti sitä, mitä sinä olet. Arvostan sitä, mitä olen sinulta saanut. Kiitän siitä, sinua ja myös Isää.
Toivottavasti tiedät sen.
Valtavan onnellista, syvänhyvää ja lämpimänvaloisaa isänpäivää sinulle,
ja iso halaus minulta!
Tyttäresi.
