huikea uni

the funny thing is that
I cannot help this
I didn’t chose this
we are

chosen instead

*

Toinen päivä riparia. Pidin juuri aamun oppitunnit Raamatusta ja luomisesta. Tunnin jälkeen kannoin läppärin huoneeseeni ja mietin, miten loputtomiin sitä joutuu silmäkkäin sen asian kanssa, että maailman silmissä teitä pidetään hulluina. Olen virkani puolesta hullu.

“Kuka nää sadut on keksiny?” “Onks tää kaikki ees tottakaa?”, mutisivat tytöt takapenkissä. Olin tahallani tarkkakorvainen ja vastasin jokaiseen mutistuun kysymykseen. Puhuin siitä, mikä merkitys on luomisella, ja tajusin, että en voi enkä koskaan tule voimaan vaikuttaa itse siihen, kuka kuulee ja kuuntelee ja kuka ei. Hetkeksi tuli voimaton olo - minä seison tässä, edessänne, puhun siitä minkä ymmärrän Totuudeksi, ja kun olen sanani sanonut loppuu valtani vaikuttaa. Ja voi järki se on vaikeaa. Voin puhua, mutta miten voisin siirtää se tunteen… Miten voisin vapauttaa luokan ilmatilaan tunnun siitä, että on luotu ihminen, tarkalleen suunniteltu, käsin huolella muovattu, miltä tuntuu olla niin rakastettu että joku on suunnitellut joka ikisen ihon uurteenkin paikalleen… En saa sitä sanoihini. En minä.

Niinpä olen hullu. Tai sellainen, jota voidaan hulluna pitää. Puhun hulluutta, ja sanon sitä Totuudeksi. Enkä voi itse sille mitään, ettei se näytä totuudelta ennen kuin sitä tullaan sisäpuolelta kurkistamaan.

Joskus on sellainen olo että et Sinä helpointa mahdollista tietä kyllä antanut - ja sitten hetken päästä ymmärtää, että en minä sitä ole pyytänytkään… Olen pyytänyt sirpaletta todellisuudesta, olen pyytänyt sitä ettei elämä olisi samea seisova vesi, olen pyytänyt että näkisin tämän joen pohjaan saakka, erottaisin sen pohjasta sileät pyöreät kivet ja osaisin ne nimetä. Olen pyytänyt sitä, että oppisin näkemään. Oppisin elämään, ja uskaltaisin tuntea.

Ja tässä sitä ollaan, tunnetaan niin että itkettää kun riparin aamuhartaudessa luetaan Zinkin Nurja luomiskertomus, tunnetaan niin ettei tiedetä mihin sen laittaisi. Eikä minulle tähän mennessä ole opetettu toista tapaa olla elossa. Minkä teen? Olen hullu ja jätän vastuun jollekulle muulle.

Niinpä teen tätä kesästä toiseen, teen itsestäni kummajaista, vedän esiin rajaa maailman ja Jumalan välillä, puhun niin suoraan kuin osaan ja yritän pitää mustan mustana ja valkoisen valkoisena, yritän seistä selkäni suorana sen takana, mitä tunnustan.

Enkä enää voisi muuta valitakaan.

Hauskinta on se, että tämä ei tule loppumaan… Niin kauan kuin elän, tämän olisi parempi olla näin. Raja maailman ja Jumalan välillä tuskin tulee häviämään, tai sitten kun se häviää, ollaan perillä. Sitä ennen on pakko seistä rajaviivalla ja nimetä maat.

Kai se on niin että

christians usually assume that with God their life is filled with harmony and all their sorrows and problems are magically whisked away. They haven’t understood that this is a world at War, that being a christian means that they enter a war. They do not understand that they are taken to the frontiers and therefore they are suprisingly shocked for being shot at.

(John Eldredge)

*

Sidon siis sandaalini tiukempaan ja yritän seistä tässä. Kunpa muistaisin, että my job is to be available. God is the one who is responsible.

Kotona.

Avasin ikkunan, tuuli tulee kevyesti vihreään verhoon. Oven takana lattialla oli kirje kummilapselta Kolumbiasta. Ei mainintaa siitä, menikö oma kirjeeni perille. Järkyttävän pitkä matka sinne merien taa; jos ei mennyt perille, toivottavasti joku siinä matkalla iloitsi Valtterin tekemästä puurististä.

Enää huutaa vain yksi lapsi, sekin seinän takana naapurissa. Osaankohan olla tässä hiljaisuudessa enää? Kun kukaan ei juokse, naura, kikata, itke, huuda, kitise, laula. On niin hiljaista, että veren kohinan päässä kuulee. Vaahteratkaan eivät puhu ikkunan takana. Aaaaa, taidan laittaa musiikkia soimaan.

Lapset lauloivat sekä lippulaulua että riparilaisilta napattua ruokalaulua itsekseen… “Eeii milloooinkaan, eeeiii milloinkaaaaa-aan.” Olisi monta kertaa tehnyt mieli läpivalaista jonkun tenavan mieli: mitä ajattelet, kun noilla ruskeilla silmilläsi minua tarkkaan tuijotat? Mitä näet? Mitä mietit? Vaan ei. Jäi salaisuudeksi.

Sen sijaan on leikitty Leipuri Hiivaa, on laulettu Jumalan kämmenellää (mahdoton nimi taivutettavaksi), on pelätty oudosti pukeutuneita riparilaisia (”Onko tuolla nyt se pelottava?”, tiedusteli vieno tytönääni vieressäni eilen iltaruoalla), kaivettu järvenpohjasta simpukoita ja tultu hiipien räpsyttelemään kitaraa kesken sen kun yritän säestää kappaletta, pienelläkin nyrkillä saa viritystapeista näppärästi kiinni. Ja on soitettu kitaraa koko nyrkillä vetäisten, kun sormet eivät vielä oikene, vaikka yritetään.

Ja minä olen saanut kyynärvarteeni mahtavan allergisen reaktion, en osaa arvata lainkaan mikä se on. Eilen aamulla lenkin jälkeen aamupalalla huomasin, että ranteen alla iho helottaa kämmenenkokoiselta alalta iloisen punaisena. Iltaan mennessä iho sarveistui paksuksi ja kilpimäiseksi ja muuttui kellertäväksi. Runsaan kortisonihoidon jälkeen se ei enää tee minua kutinalla hulluksi, mutta sideharsoon sen silti käärin, eipä aurinko pääse kiduttamaan rannetta enää. Yritin miettiä, mitä oli tapahtunut: pistikö joku? Olisin varmaan huomannut. Söin kiiviä - mutta vasta huomattuani ihottuman. Muiden työntekijöiden joukko vakuutteli, että olen saanut aurinkoihottumaa. Toivon hartaasti, että niin on.

Vaikka toisaalta - mikä voi olla karumpaa kuin olla allerginen auringolle?
Pitää olla onnellinen. Toinen vaihtoehto olisi että olen allerginen lapsille.

Olen häkeltynyt. Ei siitä ehkä sen enempää. Häkellyttää katsoa läheltä sellaista lapsiparvea. Katsoa äitiä, jonka syliin auringosta uupunut pikkupoika ynisten kiipeää, kampeaa itsensä käsivarren varaan nukkumaan, kurottaa kätensä äidin kaulalle ja ottaa kuristusotetta muistuttavan napakan otteen, ollakseen mahdollisimman lähellä. Ja äiti yrittää jatkaa ryhmäkeskustelua normaalisti…

Kaksi tunnetta: apua, jos joku on minusta joskus noin riippuvainen

ja toisaalta: apua, jos kuvittelen ettei minusta olisi olemaan sellainen, jonka varassa riiputaan.

Antaa näiden tunteiden kaikua aikansa minussa. Ylihuomenna en ehdin ajatella sitä enää, kun menen leirille parinkymmenen viisitoistavuotiaan kanssa, joiden suhteen ei tarvitse ajatella liiallisia läheisyysongelmia. Tavoite on niiden kanssa edes raapaista pintaa, kammeta joku ovi raolleen, ravistella edes vähäsen.

Nyt en ole varma, mitä tekisin. Hietamiehen Valamon Yksinäisestä on jäljellä parikymmentä sivua, kirjasto ei ole sunnuntaina auki, en saa seuraavaa osaa. Nukkuisinko? Nyt ei nukuta. Keittäisinkö kahvia? Varmaankin. Tämä on outo tunne, outo tyhjä hetki: tulen taloon jota ovat vähän aikaa asuttaneet vain kukat, vastassa hieman seissyt ilma ja hiljaisuus, ei ole yhtäkkiä pakko tehdä mitään, en jaksa mitään mutta olen levoton, en osaa asettua, pitäisikö siivota, enhän minä voi vain jättäytyä tähän, mitä IHMETTÄ MINÄ TÄÄLLÄ TEEN -

menee hetki tajutessa, että olen kotona.
Ja että kotona saa keittää kahvia ja nostaa jalat pöydälle, olla kuin ei olisikaan.

V on kotonaan Sauvossa, rakentaa veneeseen uutta takilaa. Näemme seuraavan kerran 26. heinäkuuta, kun pääsen viimeisestä konfirmaatiosta ja kannan maallisen omaisuuteni junalaiturille ollakseni joskus iltamyöhällä Turussa. Olen seuraavat viikot vain leireillä, ja V:n on saatava vene valmiiksi heinäkuun loppuun mennessä, että me pääsemme irtaantumaan jonnekin sinne kallioisten saarten väliin merelle. Yritän olla ajattelematta sitä. Sitä, että menee neljä viikkoa ennen kuin näemme ja toisaalta sitä, että menee neljä viikkoa ja vähän ylikin, ennen kuin pääsen merelle.

Välillä se - ne - tulee ajatuksiin, ja silloin silmäkulmaa alkaa kirvellä ja polttaa. On pakko nielaista. Yritän olla ajattelematta suolaisen veden tuoksua aamulla. Lokkien huutoa, kun keitän trangialla kahvia. Yritän olla ajattelematta lakatun puun auringossa lämmennyttä tuoksua. Tai kalliorantojen hehkuvia kiviä. Sameaksi sekoittuvaa vihreää vettä, ahdinparran liekkumista vesirajassa, kevyttä keinuntaa illalla poukamassa ja ennen kaikkea yritän olla ajattelematta sitä pientä liplatusta, jonka vesi lyö veneenreunaan. Jos ajattelen sitä, minun tulee valtava ikävä.

Minun on ikävä. Minun on viime aikoina ollut paljon ikävä,
en vain tiedä tarkalleen, mitä.
Luen Hietamiestä tai Narniaa ja vähän väliä pyyhin silmäkulmaa. Luen sanomalehteä ja liikutun. Kuuntelen musiikkia ja liikutun. Muistan ääniä, värejä, valoja, hahmoja, tilanteita, muistan muistoja ja sisintä korventaa. Minun on hillitön ikävä, enkä tiedä minne…!!! Jonnekin, kaikkialle, pois, irralleen, lähelle ja keskelle. En ymmärrä. Kaipaan ihmisiäni, ja kaipaan olla kallioluodolla yksin. Kaipaan jotain joka on joskus ollut, ja joka yhä viipyilee täällä.

Luulen,
että jotenkin kaipaan jotain jota voisi kutsua minuksi. Paljon siitä on ollut viimeisen vuoden aikana poissa, nukuksissa. Alan herätä. Alan hahmottaa taas, mikä kaikki on minulle ollut merkityksellistä, kallisarvoista. Ja sen myötä tulee niin syvältä repivä ikävä, että joudun kääntämään päätä ja kävelemään yksin laiturille,

on niin ikävä että
on oltava hiljaa

ei ole minulle tyypillistä mennä nukkumaan toivottamatta hyvää yötä
nyt en tee aina sitäkään, koska ei ole sanoja jotka tuntuisivat järkeviltä

menen ja nukun ikäväni viereen, odotan, että sen valkeasta munasta kuoriutuu jonkin sortin siivekäs jonka hartioilla minustakin vielä tulee jotain.

Jalkoja kuumottaa helteessä kävelemisestä. Nilkkaan on purrut monta hyttystä. Kasvoja hehkuttaa päivän jäljiltä, on tomuinen ja kuumannihkeä olo. Tekisi mieli ottaa kengät jalasta ja mennä kahlaamaan nurmikkoon, vaikka siellä kuulemma viliseekin käärmeitä. Ehkä menenkin kohta. Ensin on vain istuttava tässä ja valutettava vähän mieltä ulos.

Olen perheleirillä Vesalassa. Juuri äsken tultiin laavulta Syvälahdesta, kahdeksan perhettä kärryineen ja nyytteineen taivalsi (kilometrin) pölyisellä tomuavalla polulla. On uitu ja paistettu makkaraa, on paistettu monta tikkupullakääröä ja saatu posket tahmaisiksi hillosta jota on joka paikassa. Nyt nuokkuvat ja nukahtelevat, helteen hiljentämät lapset on kannettu takaisin leirikeskukseen. Puolen tunnin päästä mennään iltaohjelmaan, ja tunnin päästä pitäisi jo syödä iltapala. Täällä emme tee paljon muuta kuin syö, nuku, heittele hiekkaa veteen tai toisten päälle, hämmästele “laidallisia pikkukaloja” eli ahvenia ruskeassa rantavedessä, juokse kiljuen pitkin kuumaa laatoitusta pihalla ja hakkaa kepillä lähes kaikkea josta kuuluu mukava ääni.

16 lasta, joista ehdoton enemmistö on kaksivuotiaita poikia. Jos en olisi vielä niin arka koko asian kanssa, saattaisin hyvinkin sairastua vauvakuumeeseen tämän menninkäislauman keskellä. Mutta ei - hetkittäin koen hämmentäviä ailahduksia, pieniä vilkahduksia, mutta ei. Olen vielä jollain tavalla immuuni.

Mutta mukavaa tämä on. Ja mielenkiintoista. On mielenkiintoista katsella kaksivuotiaita vakavailmeisiä poikia, nelivuotiaita parhaassa prinsessaiässä oleviä tyttöjä, katsoa miten tärkeää tytöille on saada haettua matalasta rantavedestä lumpeennuppuja, miten pienet pojat kulkevat isiensä perässä eivätkä halua syödä mitään, mitä isäkään ei syö. Tai oikeammin haluavat syödä aina kaiken, mitä isä syö. En ole ennen ollut perheleirillä. Tottapuhuen en ennen ole ollut keskellä tällaista lapsilaumaa. Ja nyt huomaan, että minusta tulee tarkkailija: en uskalla nostaa toisen lasta suvereenisti syliin - eihän se minun lapseni ole, saako toisten lapsiin muka puuttua? - hymyilen ja virnistelen pienille pojille jotka menevät pöydän taakse piiloon ja kurkkaavat noin kymmenen kertaa nähdäkseen katsonko vielä, ja hymyilen niille vaaleanpunaisille tytöille jotka tekevät ruokasalin nurkkaan kissanpesää ja kiipeävät kissoina pöydille. Tällaisia siis ovat lapset. Ja kuuntelen vanhempien pohdintaa siitä, mikä vanhemmuudessa ahdistaa: kun ei tiedä, millainen murkku omasta lapsesta tulee, kun on vaikea asettaa rajoja, miten selittää lapselle ettei kaikkea voida ostaa vaikka naapuri ostaakin, miten riidellä rakentavasti, miten selittää huolestuneelle lapselle, miksi äitiä nyt niin kovasti itkettää.

Enkä voi olla miettimättä: millainen äiti minä olisin?

Miten minä suhtautuisin tuohon? Miten minä komentaisin lastani? Mitä sallisin lapselleni? Pelkäisinkö minäkin tuota? Riittäisikö minulla rakkautta tuossakin tilanteessa? Osaisinko minä? Uskaltaisinko minä? Palaisivatko minultakin päreet noin? Millainen minä olisin? Voisinko minä olla?

Nuorin äiti täällä on neljä vuotta minua nuorempi.
Minä voisin olla.

Mutta en ole. Enkä vielä ole tulossakaan. Lukioikäiset ystävät saavat lapsia, ensimmäisiä tai toisia. Ovat perheellisiä, käyvät mummoloissa, miettivät lapsentahtista ruokailua, kestovaippoja, hyviä vaunuja, turvaistuimia. Minä katselen ja kuuntelen sitä, luen toisten blogeja ja ihmettelen kuin vierasta kulttuuria. Tällaisia siis ovat lapsiperheet. Osaan puhua maidontulosta ja imetyksen vaikeudesta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja vauvanjälkeisestä seksielämästä. Osaan pohtia aamupahoinvointia ja keisarinleikkauksia, epiduraaleja ja luomusynnytyksiä. Olenhan minä lukenut kaikesta. Mutta luen kuin vieraasta kulttuurista. Viehättyneenä, kiinnostuneena, kohteliaan uteliaana. Mutta että muuttaisin asumaan tuohon vieraaseen kulttuuriin… Ei, ei kai nyt sentään, eihän se ole minulle. Ja sitten kuitenkin on.

Haluaisin kolme lasta. Neljäs saisi tulla joskus, jos olisi tullakseen. Tiedän, että haluan lapsia.
…en vain vielä nyt.

Ei siinä sinänsä mitään. Mutta: milloin sitten?
Tai toisin sanoen: milloin sitten olisin tämän valmiimpi? Mitä siihen tarvittaisiin? Tulisiko minusta lainkaan erilainen? Mitä kuvittelen? Mitä odotan? Ja ennen kaikkea: mikä siinä vielä hirvittää?

Tuntemattomuusko,
se ettei voi tietää, millainen persoona lapsen myötä taloon tulee,
sekö ettei enää voi hallita elämäänsä niin kuin tahtoo -

ehkä. Isoja asioita vaakakupissa: kysymyksiä ja järkytyksiä, ja sitten on se haave aamusta rantakalliolla, erikokoisia lapsia ympärillä, mehua muovimukeissa ja kikatetaan aallokossa. Miten voi unelmien ja tämän hetken tuntemusten välissä olla niin iso ero -

en tiedä, odottelen tässä, ehkä en ikinä sitä vauvakuumetta saa, mutta niin kai se onkin että tuntuu ihan hyvältä ajatella, ettei vanhemmuus tai lapsen saaminen ole ensisijaisesti minun unelmani, ei tapa toteuttaa itseään, ei jotain jota minä saan,

ensisijaisesti se on tehtävä
ja sellaisena sen vastaanottaminen jossain vaiheessa tuntuu ihan loogiselta. Että menee vain päin, katsoo mitä elämä antaa, ottaa vastaan ja kantaa niin kuin kykenee.

Siihen asti tarkkailen, katson sivusta miten lapsia lohdutetaan, tutkin ja ihmettelen.

En tiedä, mistä tämä kaikki ajatusvirta tuli, mutta ehkä se on sitä, että on täyttänyt 25 ja alkaa miettiä sitä, mistä kaikki muut koko ajan puhuvat.

Nyt kuorimaan omenoita ja keittämään sitä iltapuuroa.

Vähän on ollut pinnan alta esiin tulvivia sanoja viime aikoina. Ehkä siksikin, että päivät ovat olleet kylläisiä sellaisista asioista, jotka eivät ole antaneet minulle rauhaa istua koneen ääreen olemaan niin kauan hiljaa ja aloillani, että sanat alkaisivat tulla.

Nyt sellainen hetki on. Istun tässä ja kuulostelen: tuleeko sanoja? Ja yksi toisensa jälkeen, pieninä ja kimaltavina kuin hämilliset vesipisarat, sanoja tiivistyy pintaan ja alkaa vieriä kohti ajatusten reunoja.

Ensimmäinen ripari meni. Paremmin kuin etukäteen ajattelin. En ole kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen vielä tottunut rippileireihin, en ole rutinoitunut tai harjaantunut, joudun lähtemään jokaiselle leirille puhtaalta pöydältä ja mieli mahdollisimman apposen ammollaan, joudun hyppäämään sekaan ja toivomaan, että laskeudun tukevasti molemmille jaloilleni. Siinä on jotain raastavaa ja toisaalta se on sitä, että saan lähteä jokaiselle leirille puhtaalta pöydältä. Jos kuvittelisin tulleeni rutinoituneeksi riparityöntekijäksi, kuvittelisin olevani rutinoitunut kohtaamaan nuoria ja kuvittelisin olevani niin hyvä, ettei minun tarvitse panostaa hitustakaan ollakseni hyvä ihminen leirillä. Ja totta puhuen, minä olisin hyvä työntekijä vaikka en evääni ennen leiriä heilauttaisi: osaisin kyllä pitää oppitunnit, tuottaisin kätevästi 45 minuuttia aiheesta kuin aiheesta tekstiä ja “where’s the Power and what’s the Point” -esityksiä, pitäisin jöötä oppituntien välillä ja olisin pätevän tuntuinen kahvipöytäkeskusteluissa, pomottaisin vähän illalla ennen nukkumaanmenoa niin että kämpät hiljenisivät ja jäisin väijyyn ovien taakse vahtimaan pienintäkin inahdusta.

Jollain mittareilla sitä olisi olla “hyvä työntekijä”. Ja sillä asenteella voisin mennä läpi leirin kuin leirin, saada hyväksyvät arvosanat palkkakuitin muodossa. Ongelma on vain siinä, että kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen en pysty siihen. Ja samalla se ei ole ongelma, se on se isoin riemu kaikessa. Niin on oltava.

Ja silti, se minua leireissä ja tässä kaikessa työssä eniten raastaa: minun on oltava läsnä. En anna itseni tehdä tätä työtä, ellen yritä olla läsnä. Ellen etsi itsestäni läsnäoloa. Voisin pitää leirit olematta läsnä, voisin pitää jumalanpalvelukset olematta läsnä, voisin istua virastossa niin kuin tänään ja jos joku haluaisi tulla puhumaan jostain joka on vaikeaa, voisin keskustella miellyttävästi olematta läsnä. Mutta se on sama kuin eläisi hengittämättä, tai oikeastaan: hengittäisi elämättä. Se olisi turhaa ja tarpeetonta, tekisin tätä vain palkkakuitin takia, se olisi sitä ettei elä.

Ja niinpä olen kesä toisensa jälkeen tässä omituisessa vaiheessa, jossa tuntuu siltä että on kuorittava yltään joku talven aikana kasvanut nahka, tultava sen alta esiin ja oltava tarpeeksi paljas kohdatakseen ihmiset. Leirille lähteminen on ponnistus, koska avaan itseni samalla. Asetan itseni alttiiksi. Jumalanpalveluksen valmistaminen on ponnistus, koska raivaan itseeni tilaa jolla yrittää olla paikalla, läsnä. Ihmisten tapaamiset ovat isoja asioita, koska niissä ollaan aina jonkin äärellä, olipa se sitten vaikeaa tai ei, eikä sellaista saa ohittaa.

Se se on. Sen takia olen väistellyt tätä työtä. Sen takia olen jäänyt koukkuun tähän työhön. Läsnäolo. Toisaalta vuosi toisensa jälkeen olen yrittänyt selittää, että ei minua varmaankaan kannata asettaa sellaiselle paikalle, enhän minä jaksa olla niin avoin ja niin läsnä, en varmaankaan ole niin ihmis-ihminen vaikka Sinä ajattelisit niin - ja toisaalta samalla olen tullut tusinan kertaa jumalanpalveluksesta kotiin piripinnassa jotain Substanssia ja Olemista, jota en ole muualla kokenut,

on tuntunut siltä että tässä repivää läsnäolemista vaativassa työssä
olen tullut toisinaan hiponeeksi jotain sellaisia merkityksiä
joita ilman minun ei kannata olla olemassaoleva,

jotain niin isoa etten ole ajatellut että sellaista loppuviimein todella olisi olemassa, arjessa, että olisi. Se on kai niin kuin löysin Kirkkokäsikirjani takasivulta, pieneltä keltaiselta post-it -lapulta, kun vähän aikaa sitten etsin kirjan taas käsiini:

Junassa 020808:

Ei tunne hyvästä saarnasta
synny siitä että minun
saarnani ovat hyviä.
Se syntyy siitä, että
saan olla hetken aikaa
Sanan astiana.

Luulen, että olen pääsemättömissä tästä. Kun ihmiset kysyvät, olen jo alkanut vastata, että minusta tulee pappi. En enää joka kerta selitä muita mahdollisia vaihtoehtoja alkaen toimittajan työstä ja järjestötyöstä tai edes tiedottajan työstä. En minä halua olla tiedottaja. Minä haluan olla Sanan astia.

Minua raivostuttaa se, että tajuan olevani pääsemättömissä tästä. Muutama päivä sitten mietin, miksen tehnyt elämälläni jotain niistä erikoisista erityisistä valinnoista, joista joskus haaveilin: miksei minusta tullut valokuvaajaa, miksei kriisireportteria?

Siksi, että niissä asioissa en ole koskaan hiponut merkityksiä. Se on kuin olisi raastavan nälkäinen ja raottaisi sattumalta arkkua, jonka sisällä on tuoksuvaa tuoretta leipää. Voihan sitä mennä syömään hiekkaa ja juomaan tomua sen jälkeen, mutta leivän tuoksu ei ikinä enää katoa hermostosta.

Raastavaa tässä on sekin, että tähän asti pääsen itse. Pääsen tasan ja tarkalleen siihen asti, että no hyvä on - minä kyllä lähden, jos Sinä lähetät. Sen jälkeen seisonkin taivasta taivastellen ja odotan. Koko kuvioon kun kuuluu se, että minä en erityisesti tee itsestäni sen jälkeen enää mitään. Minusta tehdään, jos niikseen on. Ainut, millä voin valmistautua, on raivata itsestäni tilaa jolla olla läsnä. Valmistautua hyppäämään sekaan, olemaan paljas. Sen jälkeen asiat eivät ole minun lapasessani. Odotan, ja kun hetkiä tulee, menen sekaan ja yritän olla joka ihohuokosellani läsnä.

Tänään aamulla virastolle pyöräillessäni mietin sitä mahdollisuutta, että nyt kun istun päivän päivystävänä pappina, kaipaisikin joku vakavaa sielunhoidollista apua. Tiedän, etten ole vielä mikään ekspertti. Enkä ehkä tule olemaan. Hetken ajatus kuristi mieltä - vaivauttavaa, vaikeaa… Ja sitten se kirkastui: Kaisa, olet vaan läsnä. Olet vaan LÄSNÄ. Be a freaking PERSON. That should pretty much cover it all, the rest’ll follow. Ja että että läsnäolo on lujaa varmuutta, olemassaoloa, se on eksistenssiä, se on sitä että ON ja se tulee yleensä luonnostaan.

Ei ollut vaikeaa sielunhoidollista keskustelua, mutta yksi keskustelu pian siunattavan vainajan omaisten kanssa, rutiiniin kuuluva. Ja siinäkin hetkessä tajusin olevani vielä jollain tavalla falski, hakevani tiettyä tapaa sanoa sanat, asettaa äänenpainoni… Ja sitten, keskustelun lopuksi, minua vastapäätä istunut pieni nainen otti halaukseen ja kiitti ja toivotti siunausta, kääntyi vielä ovella ja hymyili, ja minusta tuntui, että ehkä antajan ja saajan roolit joskus näissä tilanteissa menevät väärinpäin…

Roolithan annetaan niiden kantajille. Jos minusta tehdään pappi, minulle annetaan rooli. Rooli hyvässä merkityksessä. Ja minä kannan sen, ja kasvan sen mittaiseksi, omalla tavallani. Minusta on silloin tultava erilainen pappi. Minä en halua piiloutua symboleiden taakse, en arvojen taakse, en ottaa kahvia ensimmäisenä, en tulla puhutelluksi sukunimellä. Ehkä roolitkin kasvavat niiden kantajien mukaan.

*

V sanoi eilen kun tiskasimme illalla isoa kasaa astioita syntymäpäiväsyömisten jäljiltä että

mua helpotti paljon se kun tajusin että
ei se ole niinkään paljon kiinni siitä, mitä mä teen
kuin siitä, mitä mä olen.

Niin.

We are called human beings, not human doings, for the One who did this all is called the Great I Am.

Opin eilen, että törmäpääskyn latinankielinen nimi on Riparia riparia.

Sopii erinomaisesti. Pääskyt ovat erottamaton osa kesää, joka on minulla yhtä riparia, riparia.

Ensimmäiselle leireistä olen juuri lähtemäisilläni. Laukut on pakattu - käsittämättömän täysiksi - ja mieli on jo pari päivää ollut täynnä oikeaa ja väärää, Pyhää Henkeä, uskoa ja rukousta, kaikkia niitä aiheita joista olen kehitellyt oppitunteja. Kotona ikkunoihin on jo vedetty verhot, kukat on nostettu paahteesta lattialle, vielä ehkä keitän yhden kupin kofeiinitonta kahvia ja sitten vedän kaikki töpselit irti seinistä.

Tämä on tavallista lyhyempi leiri, tulemme takaisin jo lauantaina. Sunnuntaina on jo konfirmaatio. Seuraavat kaksi riparia ovat viikon leirejä sitten heinäkuussa, sitä ennen ehdin vielä tuurata yhdellä riparilla yli viikonlopun ja olla mukana yhden perheleirin. Jos tänä kesänä ei tule nautittua Suomen kesästä ja järvistä ja koivukujista ja leirikeskustunnelmasta, niin ei sitten minään.

Repivää on ainoastaan tajuta, että naituna naisena ei yhtäkkiä haluakaan enää viettää kolmasosaa kesästään leireillä. Kuukauden päivät yhteensä ehdin olla erilaisilla leireillä, ja se on yksinkertaisesti kuukausi erossa niistä ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeimpiä. Erossa V:stä ja toisaalta erossa myös perheestä, jonka kanssa olisi kesällä erittäin mukava viettää aikaa.

Ja sitten toisaalta… Kun on poissa pitkiä aikoja, yhdessäolo tärkeiden ihmisten kanssa vain tiivistyy. Liekö tuo pahakaan asia.

Ja onhan nyt taustalla paras mahdollinen viikonloppu. Vietimme sen käytännöllisesti katsoen ulkona, ja se oli mainiota. Makoilimme kaksi päivää Viitaniemessä, käänsimme välillä kylkeä, luin kirjaa, pojat heittelivät välillä amerikkalaista jalkapalloa, melkein sain rintakehän palamaan, mutta en aivan, mutta talviturkistani silti pääsin. Eilen illalla oli sellainen olo että on pehmittänyt aivonsa auringossa; jotenkin niin autuaallisen raukea,  että kaiken leirillelähtöhässäkänkin keskellä osasi olla onnellinen siitä että oli helleviikonloppu.

Valkoista paitaa vasten ranteista huomaa, että on jo hieman saanut väriä pintaansa. Ja nyt tuntuukin siltä, että on todella KESÄ. Eilen matkalla rantaan tajusimme sen: tienpientareet alkavat rehottaa, ne ovat tuuheat ja paksut lehdistä ja kukista, ilma on sakeaa tuoksuista ja tuulikin tuntuu kuumalta. Sitä on kesä. Sitä, että hiekalla polttaa kävellä.

Nyt kahvi kuului tippuvan, menen juomaan sen,

sitten otan laukkuni ja

lähden.

Joka tapauksessa on kesä, joka tapauksessa se on äärettömän tarpeellista nyt.

Kotona.

Istuin eilisen päivän tässä saman pöydän ääressä ja unohduin käymään läpi vanhoja valokuvia. Niistä sukeutui jotain tällaista: Bits and Pieces,

eli:

a whole album full of glimpses of life
and clichés that are clichés only ’cause
they’ve been true long enough.
Clichés like JOY, for example.

It seems life in itself is full of underestimated clichés.
I collected mine in this album.

*

Poissaollessamme vaahterat olivat kasvattaneet oksiinsa isot lehdet. Samoin koivut niiden takana. Nyt olohuoneen ikkunasta ei enää nää suoraan horisonttiin, mutta olo on kuin viherhuoneessa: tuore vihreä tulee isosta ikkunasta tulvana sisään. Ei harmita.

Viime viikko oli monella tavalla ihmeellinen. Käyttäisin rohkeasti nimenomaan tuota sanaa. Sitä, mitä kaikkea viime viikossa oli, en sen sijaan yritä sanoittaa. Istun tässä ja hyrisen hyvää oloa. Kasvatan siitä pesämunan ja piilotan jonnekin rintakehään. Hyvä, kertakaikkiaan hyvä olla olemassa.

Eilen tapasin taas yhden ripariryhmän ja joukon vanhempia. Ehkä tänään toisen joukon vanhempia. Ensimmäinen leiri alkaa puolen viikon päästä maanantaina, ja sen jälkeen menen tiiviissä putkessa aina heinäkuun toiseksiviimeiselle viikolle asti. Enää se ei tunnu raskaalta - tähän asti se pitkään tuntui, jotenkin työläältä ja energiaavievältä. Energiaa se tulee kyllä viemään - kaikkiaan 5 erilaista leiriä kesässä - mutta oloni on vaihtunut jonkinlaiseen odotukseen, joka tietää nauttivansa elämisestä leireillä tänäkin kesänä niin kuin ennenkin.

Jollain tasolla nauttivansa ehkä vielä enemmän.

Olen siis alkanut orientoitua. Sekin on hyvä.

Sitä ennen käytän päiväni aivan irrationaalisesti. Istun kenties kokonaisen päiväsajan tietokoneella katsellen kuvia ja miettien niihin liittyviä ajatuksenkatkelmia. Tai järjestelen kirjahyllyn opuksia korkeusjärjestykseen symmetrisiksi riveiksi. Tai siirtelen sohvaa kunnes olen tyytyväinen sen sijoitukseen. Tapaan ihmisiä. Aion keskimäärin vain olla tällä viikolla, niin, ja nukkua paljon.

Olen taas alkanut juoda kahvia. Toistaiseksi olen siitä onnellinen. Tiedän, että pystyn nyt lopettamaan jos haluan. Viime viikolla en vain enää halunnut olla ilman; Pauliinalla on puutarha, jossa sai auringonpaisteessa juoda aamukahvia. Tee ei olisi ollut lainkaan sama asia.

Siispä - kuppi kahvia minulle, kiitos.

Ja sen jälkeen jotain huoletonta ja päämäärätöntä.

Saviour
He can move the mountains
My God is Mighty to save
Mighty to save

Forever
Author of salvation
He rose and conquered the grave
conquered the grave

So take me as you find me
all my fears and failures
fill my life again
I give my life to follow
everything I believe in
Now I surrender

*

Aamu Tammisalossa. Auringonläikässä keittiön ovella tuli kuuma. Kahvi on valunut, puuro paksuuntuu kattilassa, ja ulkoa kuuluu rastaiden taukoamaton ääni. Yöllä nämä puut ovat täynnä satakieliä. Nyt Pauliina laittoi Michael W. Smithiä soimaan, kolme päivää nuo sanat ovatkin jo soineet pään sisällä. Istutaan sohvilla, vastapäätä, en väsy kuuntelemaan tätä kappaletta uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan.
Kohta lähden kotiin. Mutta tässä on ollut niin hyvä olla, ettei sanoja.

Paljaat varpaat matolla, paljaat varpaat mullassa pihalla. Tuntee niin paljon enemmän, kun jalkapohja on paljas, maan ja askeleet.

On sellainen olo elämästä että

take off your shoes
for this is a holy place.

*

I go barefooted.

Hauskaa, miten isoja voivat olla pienet hetket.

Minut pysäytti tänä aamuna satakieli rantapuussa Herttoniemessä, valossa merenrannassa. Olin lenkillä, Tammisalosta Laajasaloon ja rantoja pitkin Herttoniemen puistoon. Juoksin sen rantapuun ohi jo kerran ja kuuntelin, miten jokin lintu huusi aivan lähellä. Matkalla takaisin oli pakko pysähtyä - laulu kuului kuin lintu olisi laulanut suoraan olkapäälläni.

Seisoin pientareella ja tiirailin pajujen ja lehmusten sekaan. Missä, missä, se kuuluu niin läheltä… Ja sitten muutaman metrin päästä oksalta erotin pienen, mitäänsanomattoman näköisen, vaatimattoman ruskean linnun. Näin miten sen kurkku pulppusi sen laulaessa. Hiki jäähtyi pintaan ja silti oli mahdotonta lähteä.

Miten voi linnusta lähteä sellainen ääni? Iso ja eriskummallinen. Lintu kuin flipperi,

tviit-tviit-fuitfuitfuit-tsrrrrrr-tsrrrrr-pulpulpul-fuiiit-fuiiit-tsrr rrrr-pulpulpul

ja koko ajan ääni kuulostaa siltä, kuin lintu ei sen voimasta kestäisi itse oksalla.

Rantatietä pitkin tuli mies. Näkyykö sitä?, se kysyi, ja kerroin, että kyllä. Mies tuli villakoiransa kanssa pientareelle viereeni ja katselimme lintua yhdessä. Minäkin olen monena keväänä katsellut näitä, mies kertoi, ja me jaoimme pienen hetken ja ymmärryksen: miksi on pysähdyttävä kesken juoksemisen ja kävelemisen katselemaan pientä mitäänsanomattoman näköistä lintua ja mikä otteessaanpitävä jännitys sen näkemisessä on - minä erotan sen, tuossa se on, kuuletko, mikä ääni!

Jatkoin matkaani toivotettuani miehelle hyvät päivänjatkot (mitä, tämähän on Helsinki, eiväthän täällä tuntemattomat puhu toisilleen!) ja juoksin takaisin rantatietä pitkin ja muistelin satuja, joissa satakielet vangitaan häkkeihin laulamaan keisareille, kunnes hoviherrat tekevät mekaanisia satakieliä, joiden laulua pitävät alkuperäistä upeampina, ja kuinka satakielet siksi masentuvat ja lakkaavat laulamasta.

Tai satuja joissa prinsessat avaavat ikkunansa iltaan ja satakielet lentävät heidän ikkunalaudalleen laulamaan, istuvat heidän kädelleen, ja prinsessoista tulee satakieliä itsekin, satuja joissa prinsessat lentävät hämärtyviin metsiin varjoisille oksille olemaan öisin vapaita palatakseen aamulla linnaansa ja jäykkiin mekkoihinsa.

Merenlahden päällä näin pääskysen kaarevan terävän sirpin. Ne ovat tulleet. Kaikista linnuista eniten olen aina pitänyt pääskysistä. Ne ovat jonkin kesyttömän ehdottoman vapauden merkkejä. Heti pääskysten jälkeen tulee satakieli; mitäänsanomattoman näköinen mutta laulajista ihmeellisin, totaaliyllättäjä. Sitähän elämä on. Se mikä ei näytä miltään voi paljastua ihmeellisimmäksi, ja ihmeellisimmän näköinen voi käpristyä pelkäksi kuoreksi.

Kaikkein mieluiten olisin pääskynen. Ja jos en, niin sitten satakieli. Vaikka satakielet tulevatkin niin usein vangituiksi häkkeihin, mutta ainakin syynä on vain se että ne laulavat niin eriskummallisen ihastuttavasti. Niin ihastuttavasti, että hoviherrat taputtavat hurmaantuneina käsiään ja sanovat kuorossa: ooooh, taianomaista, ooooh, hurmaavaa!

Matkalla takaisin seisoin Laajasalon ja Tammisalon yhdistävän sillan kupeessa ison vehreän puun oksien alla, joissa lehdistä oli tullut niin suuria, että valo tuli niiden alle täysin vaaleanvihreänä ja sirpaleisena, läikähtelevänä.

Nyt istun sohvalla, sortuneena juomaan kupin kahvia, ja ajattelen että

a few days ago I said that
“until new dreams emerge
I will be an empty basket”

and suddenly it seems that
the basket got filled with
golden apples
golden

fallen from the Tree
that brings a Life Eternal.

*

(Oh isn’t the heart of life Good, for His heart beats in rhyme with it.)

Noljakassa, lähellä vanhempieni asuntoa, on mäki jota jotkut sanovat Noljakanmäeksi ja minä sanon Hevostallinmäeksi.

Mäen päällä on vanha hevostalli, jossa pidettiin ravihevosia vielä silloin kun minä olin lapsi. Sitten hevosille tapahtui jotain, ja päärakennukseen tuli jonkun tyyppinen asuntola. En tähänkään päivään mennessä tiedä että millainen asuntola, mutta lapsena en olisi välittänyt tietääkään. Meitä kiinnosti vain tyhjäksi jäänyt talli sekä avoimet tallin yliset, joille pääsi kiipeämään harmaakivitallin päädystä huteria portaita pitkin. Sisään piti vain vilahtaa nopeasti silloin kun pihalla ei ollut ketään katsomassa, koska hyvin todennäköisesti vanhaan talliin ei olisi saanut mennä.

Itse talli oli lukossa, ja sekös kutkutti mielikuvitusta. Joskus löysimme tien sisälle talliin jostain ylisillä olevasta luukusta, ja kävimme pyörähtämässä alhaalla tallissa. Siellä oli vain tolkuton määrä remonttitarpeita muovipaketeissa, ei mitään jännittävää tai romanttista. Sen sijaan kurkimme loputtomiin sisään kiinni pönkittyjen ovien raoista tallin päädyssä ja yritimme selvittää, mitä suljetuissa tallin etuhuoneissa oli. Olimme näkevinämme ruumiita ja salaperäisiä hahmoja ja hevosia ja kaikenlaista muuta täydellisen mahdollista.

Etuhuoneisiin emme päässeet. Sen sijaan rakensimme ylisille hienot karsinat mielikuvitushevosille, keräsimme vanhat heinänkorret ruoaksi ja teimme komeat sukutaulut pilttuiden seiniin. Vietimme siellä paljon aikaa; tieltä ei nähnyt ylös talliin, ja jos olimme hiljaa, kukaan ei huomannut meitä siellä. Saan vieläkin mieleeni pitkään kuivaneen heinän tuoksun ja auringonvalon, joka tuli vinosti sisään katonrajasta. Ja muistan sen armottoman kutinan joka meihin iski joskus kun emme vielä tienneet mitä on lasivilla, ja ihmettelimme omituista kimpaletta outoa ainetta tallissa.

Juoksin taas aamulla tallin ja ylisten ohi. Nyt tallin päätyyn on asennettu korkeat suljetut ovet, eikä sisään ole menemistä. Päärakennus on yhtä outo tallin takana kuin aina, ja ainut tuttu asia ovat vanhoilla laitumilla kesäisin parveilevat kesälampaat, joiden tuoksu leijuu koko mäen yllä. Hevostallinmäkeä ylös menee hiekkatie, jota pitkin monesti juoksen lenkillä. Niin kuin tänäänkin, kun mäestä hengästyneenä mietin sitä, miten kauan on siitä, kun olin lapsi enkä tiennyt mitään parempaa kuin heinien kantamisen salaa tallin ylisille.

Aikuiseksi tuleminen on vastuun kasvamista.

Joskus sanotaan, että on aikuinen, kun joutuu kantamaan vastuuta muistakin kuin vain itsestään. Niin. Ja se ei tarkoita vain lasten hankkimista, perheen perustamista, asuntolainaa tai autolainaa. Minulla ei ole noista mitään - ellei kahta henkeä lasketa perheeksi. (Kai se lasketaan.) Ja silti aavistelen jotakin ennen tuntematonta aikuisuutta.

Tiedostan, että minun ja sen lasivillasta kutiavan pitkäjalkaisen tytön välissä on jo iso ero. Olen varma, että jotain samaa meissä edelleen on - jokin sisimmäinen kipinä, joka teki Kaisasta Kaisan silloin kauan sittenkin. Tässä välissä Kaisa on vain ehtinyt muuttua, ja sama kipinä näkyy nykyisin perin eri tavalla.

Lapsena Kaisa oli sellainen, että se viuhtoi kyynärpäät edellä menemään ja lapsenvahti totesi, että tuo tyttö kyllä pärjää elämässä. Ja kun lapsenvahdiksi ei toisella kerralla tullutkaan luvattu poika vaan joku tyttö, totesi Kaisa että mie vähän sitä Mikkoo oottelin. Parivuotiaana. Ehkä jokin kyynärpäisyys on säilynyt, se että joskus sisuuntuu ja tuntee särmänsä eikä pelkää sitä, että muutkin tuntevat ne. Ehkä se on säilynyt, että edelleen kokee omimmakseen kiivetä mäntyihin rannoilla tai istuutua rannoilla kiville katselemaan ja miettimään sanoja, jotka on kirjailtava jonkinlaisiksi runoiksi papereille. Jokin horisonttiin katsomisen tarve on säilynyt, jokin tuijottelun ja ajattelun ja ihmettelyn tarve. Ja jokin viuhtominen on säilynyt; se, ettei ihan aina ajattele, vaan on jo menossa tunteensa perässä ennen kuin ymmärtää, mitä tapahtuu.

Ja sitten kuitenkin taidan olla tulossa aikuiseksi.

Luulen, että olen alkanut aikuistua viimeisten muutaman kuukauden aikana. Ihan siitä syystä, että olen ymmärtänyt, etten enää kovin kauan voi elää näin vastuutonta elämää. Olen vain opiskellut, kelluskellut ja lueskellut, käynyt vähän syömässä yliopistolla ja tehnyt asioita juuri siinä aikataulussa kuin täytyy. Kesäisin kesätöiden tuoma vastuu on kuristanut kurkkua sisäpuolelta ja sen läsnäoloon on pitänyt totutella.

Ja nyt minä olen papereita vaille teologian kandidaatti, jolla ei ole verukkeita opiskella enää kuin yhdeksi vuodeksi. Gradu on kirjoitettava, muutama kirjatentti on varaa tehdä ja juuri ja juuri opiskelua saa venytettyä ensi toukokuulle, jos päätän tehdä sairaalasielunhoidon soveltavat opinnot ensi vuonna (joka tuntuu mielettömältä mahdollisuudelta). Ja sitten -

niin, mitä sitten?

Töitä?

Mitä töitä?

Minäkö, töitäkö?

Enhän edes tiedä, mitä töitä haluaisin tehdä. Mutta verukkeet työn tekemättömyydelle alkavat olla loppuun kulutettuja, ja… minun on otettava kantaa. Kannanotto voi olla sitä, että otan vastaan jonkin työpaikan ja vasta sitten alan tutkia, miltä työn tekeminen minusta tuntuu. Niin paljon kuin papin työn eri puolet minua mietityttävätkin, voi olla, että saan sokeripalan kaulaani, vihkin ja kastan ja siunaan ja totean olevani omalla paikallani. Vaikken sitä vielä tiedä. Tai sitten se voi olla jotain aivan muuta.

Joka tapauksessa: minun on otettava vastuuta. Aikuisuus kasvaa minussa vastuuksi, tai toisinpäin.

Vielä minulla ei ole sitä vastuuta. Mutta minusta tuntuu samalta kuin ehkä jollain lailla raskaana olevasta naisesta tuntuu: minussa on alkanut sisälläpäin kasvaa jokin tila, johon on tulossa jotain jota minun on kannettava. Minuun rakentuu tila vastuulle. Että olen valmis kantamaan vastuutani, kun se minulle annetaan.

Jo sekin saa minut tuntumaan erilaiselta. On tarve kävellä suoremmassa, astella suoremmin, nostaa pää ja katsoa silmiin. On tarve seistä, oikaista ryhti, ja katsoa silmiin. Jotakuinkin koko maailmaa.

Se on uusi tunne.

Että ottaa vastuun. Että odottaa vastuuta.

Enää vain juoksen hevostallini ohi. Vaikka voi olla, että vielä joskus tulee jokin uusi hevostalli, jonne aikuisenakin voin salaa vilahtaa. Sitä ennen kasvatan vastuulle tilaa.

Pöydällä on kuitti ruokakaupasta isän jäljiltä.

SISÄPAISTISUOLALIHA
KALKK. OHUT TAMMISAVUFILE
RYPÄLE SIEMTÖ
KADETT

Ovatko nuo ruokaa? Varmaankin. Siitä tietää, että on kotona käymässä, että jääkaapissa on jotain jota kuvaillaan sanoilla “tammisavifile”. Minä kun en osta edes juustoa meille. Saati sitten jotain Kadettia.

Minulla on sen sijaan omia pieniä omituisuuksiani. Kuten etten voi istua missä tahansa kohtaa pöytää jos istun yksin vastapäätä muita ihmisiä - minun on istuttava keskellä heitä niin, että muodostamme säännöllisen kolmion pöydän ympärille.

Tai etten myöskään voi syödä, jos ruoka on väärissä kohdissa lautasta sen jälkeen, kun olen sen siihen ladannut. Minun on käänneltävä lautasta kunnes ruoat ovat oikeassa suhteessa lautasella.

Tai ettei ruoan valitseminenkaan ei ole helppoa. Etsin vuodesta vuoteen Täydellistä Omenaa; omenalaarilla kaupassa pyörittelen, tunnustelen, punnitsen ja tutkiskelen omenia löytääkseni suurimman, punaisimman ja pyöreimmän omenan ikinä. Ostan vain esteettisiä omenoita, joskin minulla ei ole mitään ongelmaa kaupan halvimpien ostamisessa. Etsin niistä esteettisimmän.

Tai että istuessani lueskelemassa kirjaa naputtelen hampaillani alitajuisesti rytmejä, jotka huvittavat minua. Havahdun siihen usein vasta naputeltuani aikani. Paukutan siis alahampaita ylähampaisiin ja teeskentelen osaavani sambarytmin.

Onhan näitä.

Outoa on kai sekin, että suoritettuaan menestyksekkäästi muinaisheprean kurssin itseopiskelemalla ei malttaisi luopua koko hepreasta. Voi myös olla, ettei se ole outoa, vaan väistämätöntä. Joka tapauksessa minulle on käynyt niin. Olin eilen heprean lopputentissä, maanantain luin siihen vimmaisesti, ja jo iltapäivään mennessä opettaja oli tarkistanut tentit, ja kyllä, läpäisin. Sen jälkeen alefit ja ajinit ja muut harakanvarvaskirjaimet ovat pyörineet päässäni jatkuvasti, ja tänä aamuna etsin Herran siunauksen hepreaksi siitä Biblia Hebraicasta, jonka isä antoi minulle selvitettyäni tentin. Ja ihan oikeasti koin tyytyväisyyttä ymmärrettyäni, että “Herra siunatkoon sinua” ilmaistiin yhdellä jussiivimuotoisella verbin käskymuodolla, johon oli liitetty yksikön toista persoonaa maskuliinissa ilmaiseva objektisuffiksi.

Ja lisäksi olen vakavasti harkinnut, että opiskelisin modernia hepreaa, jos se olisi mahdollista.

Ja lisäksi olen vakavissani alkanut unelmoida, että voisimme mennä viettämään välivuotta Israeliin. Koska, mehän voisimme.

Ja sitten hetkittäin tulee sellainen älytön olo että

MINÄ SELVISIN NIISTÄ KLASSISISTA KIELISTÄ!!! KAIKKI ITSE SUORITIN!!! JA NYT MINULLA ON KAIKKI KANDIIN TARVITTAVA SUORITETTUNA! KUNHAN PAPERIT TEKEVÄT, MINÄ OLEN VIHDOINKIN KANDIDAATTI!

Näin kuuden vuoden jälkeen siitä sietääkin vähän iloita.

*

Tänään olen lisäksi ostanut Marimekosta koon 1 pienet vihreät sukat ja vienyt ne lahjaksi kolme ja puoli -kuukautiselle pienelle tytölle, jonka äiti on se ihminen jonka sukuni ja perheeni lisäksi olen tuntenut kauimmin. Ystävät saavat lapsia, muuttuvat äideiksi, tulevat tasapainoisemmiksi ja alkavat elää jotain syvempää kierrosta elämässä, jota itse toistaiseksi vain ihmettelen. On hyvä nähdä sellaista läheltä.

Ja lisäksi olen tavannut professoriani ja kuullut, että voisin periaatteessa hyvin jatkaa graduun samasta aiheesta kuin tein kandintyöni. Se tarkoittaisi sitä, että minulla on 38 sivua käyttökelpoista materiaalia gradua varten.

Miksi ihmeessä tuntuu, että pitkästä aikaa kaikki alkaa luistaa?

Amanuenssi yritti saada minua ensi tiistaiksi publiikkiin - valmistunhan minä - mutta sanoin etten pääse, olen Helsingissä miettimässä naisena olemisen syviä merkityksiä, ja että ehkä maisterin publiikkiin sitten.

Joku raja ja joku tärkeysjärjestys silti.

*

Ja toissapäivänä kuulin aamulla käen. On kesä.