ratkaisu.
October 2nd, 2009(Tämä posti roikkuu koko ajan sivun alussa, kaikki tuoreempi löytyy tämän alta.)
*
Olen useamman kerran avannut kirjoitusikkunan kirjoittaakseni jotakin todellisemman tuntuista elämästä kuin puhe säästä tai vaahteranlehdistä on. Minua on kuitenkin vaivannut se, etten täysin tiedä, ketkä kaikki näkevät sanani – läpinäkyvyys on jotain jota en halua olla vain kasvottomalle maailmalle. Teen siksi tästä eteenpäin niin, että kirjoitan osan sanoistani salasanan taakse. Jos haluat lukea niitäkin sanoja, jätä sähköpostiosoitteesi kommenttikenttään. Lähetän sinulle salasanan.
(Sähköpostiosoite riittää, jos haluat, nimeä ei tarvitse jättää.)
*
Kiitos.
Posted in Elämä | Comments (18)
verta ja lasinsirpaleita unessa.
February 5th, 2010Leikkasin aamulla sormeeni. Siinä ei ole sinänsä mitään erikoista, mutta siinä oli, mitä sen jälkeen tapahtui. Seisoin hellan vieressä keittiössä ja pilkoin omenaa puuron sekaan, viipaloin ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen, puristin toisella kädellä viipaleita kokoon vasten leikkuulautaa ja toisella kädellä leikkasin. Ja suih, leikkasin sormista lipeävän omenan läpi vasempaan nimettömään, niin, sormussormeen.
On jännittävää, miten viiltohaavan kipu tulee viiveellä. Hetkeen en ymmärtänyt, mitä tapahtui, eikä sormeen sattunut; kirkkanpunaista verta vain alkoi pisaroida siitä esiin. Manasin jotakin ja etsin vessapaperia tupoksi sormeen, laastareistakaan ei ollut mitään tietoa, yritin katsoa tarkemmin miten syvälle veitsi oli mennyt mutta veren seasta ei oikein saanut selvää. Jokseenkin avuttomana menin makuuhuoneeseen. “Mie leikkasin sormeen.” Ei reaktiota. “Mie leikkasin SORMEEN.” Havahtuminen. “Mmitäh?” Ja sitten V pääsi ylös, ja yritin kylpyhuoneessa esitellä sormeani. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska minua alkoi pyörryttää ja vatsanpohjaan ilmestyi kuvottava olo, päähän paksu sirisevä humina, vähän kuin se valkoinen häly jota sähkölaitteet pitivät. Yritin katsoa sormea, mutta minun oli pakko istuutua alas. Tuntui rehellisesti vain pahalta, ja V käski minut pitkälleni.
Pääsin olohuoneen lattialle asti, syöksyin jotenkin kyynärpäät edellä matolle ja jäin selälleni makaamaan. Sirinä vaipui hiljalleen, vaikka vatsasta tuntui nousevan kurkkuun jokin puristus kun yritin tarkastella sormeani. Ilmeisesti kehoni ymmärsi katkaista verenjakelun ohuimpiin suoniin ja sormi ei enää vuotanut, ja V tuli toteamaan, ettei veitsi ollut ehtinyt kovin syvälle – onneksi ihmisellä on kynnet, joista veitsikin voi kilpistyä pois. Useamman millin syvyyteen olin veitsen saanut silti survaistua.
Yllätyin erinomaisen paljon. Olen ennenkin saanut varsin vertavuotavia haavoja eri puolille kehoa, päähän tai polviin, enkä ole silloin niitä säikkynyt. Vaikka koomisia tilanteita niistä yleensä on tullut. Ala-asteikäisenä puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja keikuin pirtinpöydän penkin päässä kotona, joka ei kestänyt tasapainoeroa ja nakkasi minut pöydänkulmaan. Sain sanottua puhelimeen vain että “miun pittää nyt lopettaa kun mie löin miun pään ja siitä tulee verta” ja suljin luurin, ja sitten viitisen vuotta sitten Joensuussa pääsiäisen kevätjäillä ajoin kaupunginkatua hame yllä viemään toisen ystävän avainta Opiskelijoiden Vuokravälitykseen ja kaksikymmentä metriä ennen oikeaa ovea kaaduin hiekalle pyörällä ja sain polveni komeasti rullalle. Onnuin sisään OVV:lle, ojensin avaimen ja kysyin että “sattuisko teillä olemaan täällä laastaria kun miulle kävi äsken vähän huonosti”, ja onneksi toinen toimiston naisista oli sairaanhoitaja joka poimi kiviä ihon seasta ja käskytti ensiapuun näyttämään jalkaa. Enemmän niissä tilanteissa on ollut sotkua ja verta ja rumaa jälkeä, joskin niissäkin aika vähän,
mutta että tällainen muutaman millin vekki sormessa saa pään humisemaan ja keuhkot puristumaan kasaan ja vatsan kääntymään nurinpäin…? Tätä ei ole ennen sattunut. Kummallista. Johtuisiko se vain veitsestä, siitä, että tuntuu vastenmieliseltä ajatella jonkun metallisen rikkovan ihon ja päästävän sieltä karkuun jotain sellaista jonka ei kuuluisi kehon ulkopuolella olla, vai onko minusta tullut herkempi jossain ulottuvuudessa, ja jos on, niin miksi niin käy -
sitähän ei pitäisi miettiä, mutta välillä mietin, mitä tapahtuisi, jos osuisin onnettomuuspaikalle ensimmäisenä auttamaan.
…sitä ei kyllä kykene miettimään. En siis mieti. Olen vain kuvitellut, että en ole niin herkkä nainen, että pyörryn veripisaroiden näkemisestä. Olen hyvin vakaasti kuvitellut niin. Ja sitten olen pyörtyä kylpyhuoneeseen aamulla kun sormessa on haava. Sormessa. Voisiko vaarattomampaa edes olla?
Kai sitä on jotenkin oman elämänkokonaisuutensa kanssa sitten kuitenkin jotenkin herkkä, tämän kehon ja raajojen ja veren ja lihasten, tai sitten se johtuu siitä että olen viime aikoina ajatellut niitä enemmän, sitä mitä on tämän ihon alla ja sisällä, ja miksi niin on ja miten siihen suhtautuisin. Voi olla liian kauaksi vietyä, mutta ehkä se johtuu siitäkin, että jossain suhteessa alan oivaltaa, ettei tämä ole lopullista. Eikä erityisen kestävää. Ihminen on ihmeellisen sopeutuva ja pitkäikäinen otus, mutta samalla käsittämättömän hauras ja vahingoittuva. Muuttuva, jokainen vuosi vetää syvät viirut pintaan ja patinoi, ja se on alkanut jo syntymässä.
Jokin aika sitten kaupungilla tuli vastaan vanha pariskunta, tyylikäs rouva ja mies hienossa villakangastakissa ja kainalosauvoissa, ja ilman toista jalkaa. He etenivät hitaasti, mutta housut olivat moitteettomassa prässissä, hattu suorassa, ja kulku vakaan tuntuista. Ehkä hänen jalkansa oli mennyt sodassa. Ja Pauliinan taloyhtiössä Helsingissä nurmikot leikkaa yksijalkainen mies, taitaa haravoidakin, tekee kaikkea sitä mitä kaksijalkaiset eivät ehdi tai muka jaksa. Sanoisin, että siinä on jotakin ymmärretty.
Pitäisi arvostaa näitä kehon ulottuvuuksia niin kauan kuin ne ovat, neljää raajaa joilla hiihtää, tanssia, juosta, silittää, leipoa, tehdä voileipä, imuroida, elää. Ei sillä etteikö tuota kaikkea voisi tehdä ilman jotakin raajaa, mutta harvoin sitä tulee ajatelleeksi että ei ole itsestäänselvää olla vielä tämänlainen kokonaisuus kuin nyt on.
*
Yöllä näin taas juna-unta, olin matkalla jonnekin kesäisiä radanvierustoja, ylitin junaratoja ja kuljin niiden viertä matalan lehtimetsän keskellä. Vastaan tuli juna hidasta vauhtia, sellainen jossa oli siellä täällä avoimia oviaukkoja, ja ajattelin: “jos nousen kyytiin ja olen huomaamaton, saatan voittaa aikaa ja matkaa ja päästä nopeammin perille.” Kiipesin junaan, pääsin hyvin vauhdissa kyytiin, ja kuljin vaivihkaa pitkin vaunuja, nekin olivat matalat. Konduktöörit olivat ravintolavaunussa syömässä pitkästä ja koreasta buffetpöydästä, ja menin istumaan yhteen avoimeen oviaukkoon ja katselin, miten ratapölkyt ja kivet vilisivät junan viertä.
Tulimme pian taajamaan, ja ylitimme jonkin veden korkealla kaartuvaa siltaa pitkin. Näin veden toisella puolen korkeat kalliot ja mäet ja niihin katoavat junaradan tunnelit, ja jostain syystä tiesin, että olimme tulossa paikkaan josta kaikki lapsuusajan tarinat ovat peräisin. Kun pääsimme asemalle tajusin, että olimme Hollolassa, ja se oli ainakin jotenkin siihen suuntaan mihin olin ollut matkalla. Juna-asema oli taas betoninen ja sotkuinen ja karu, mutta oli keskipäivä ja ulkona valoisaa, ja minun tuli huono omatunto jäniksenä matkustamisesta. Etsin junassa matkustaneen konduktöörin ja esitin, että haluaisin maksaa matkastani. “Siehän varmaan huomasit, että mie salaa tulin tuossa teiän junassa.” Konduktööri vinkkasi minulle silmää ja kaivoi taskustaan ilmaisjunalippuja, sellaisia pahvisia joita lapsille junissa annetaan, ojensi niitä minulle ja vei minut lipunmyyjänaisen luo ja käski naista auttamaan minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olin ilahtunut, juuri tällaista liittolaista tarvitsin. Löysin jostain matkatavarani ja lähdin ulos kohti Lahtea, muistan miltä tuntui astua ulos juna-asemalta yhtä sotkuiselle helteiselle asfalttiselle jalkakäytävälle. Muistan jopa hajut ja helteen tunnun. Jalkakäytävälle oli roskiksen viereen rikottu kaljapulloja ja satutin jalkani siruihin, olin paljain jaloin.
Uni loppui siihen että lähdin etsimään itselleni kenkiä sisältä asemalta, tai ehkä se vaihtui toiseen, seuraavassa unessa matkustin pakettiautolla loputtomia matkoja halki Suomen, koska olin unohtanut jäädä Helsingissä pois ja jouduin paluumatkalle Kuopioon, josta minun piti lähteä uudestaan Helsinkiin. Matkan varrella oli metsäautoteitä joille tukit olivat kaatuneet ristiin, amerikkalaisen preerian näköistä loputonta aavaa maisemaa, kylä lammen vierellä jossa asukkaat kilpailivat komeimman peruukin tekemisessä ja hakkuuaukoille kasvaneita peltoja, joissa kaksi kertaa miehen mittaiset keltaiset kukat huojuivat ryppäinä ohuiden varsien päässä.
En päässyt taaskaan perille, kummassakaan unessa. Mutta pääsin koko ajan eteenpäin, en ollut eksynyt tai hukassa, ei tullut yö eikä epätoivo. Mutta sitä, miten paljaat jalat ja kenkien kadottaminen aina liittyvät näihin uniin, en ymmärrä. Jospa joku osaisi sen selittää.
Posted in Alitajunnan oikut, Ruumis, Tunteet, Unet | Comments (0)
on oltava puu joka kasvaa appelsiineja.
February 2nd, 2010SONG OF THE BARREN ORANGE TREE
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
Why was I born among mirrors?
The day walks in circles around me,
and the night copies me
in all its stars.
I want to live without seeing myself.
And I will dream that ants
and thistleburrs are my
leaves and my birds.
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
// Federico García Lorca (trans. by W.S. Merwin)
*
Mietteliäs päivä.
Luin graduni aamulla vielä kerran läpi, siirtelin lauseita paikoiltaan, pudottelin liiallisia kirjaimia pois ja kääntelin ilmaisuja päälaelleen, yltympäri. Jätin sen käymistilaan, jossa se kuplii ja sihisee. Huomenna avaan kannen ja katson, onko keitos selkiytynyt ollenkaan, ja jos on, teen siihen vielä viimeiset vedot, harkitut pisteet i-kirjainten päälle, lasken muutaman sofistikoituneen aksentin oikeisiin kohtiin ja muutamien päivien ajan tuskaisena mietin, pitäisikö jotain vielä lisätä, metsästän muutaman puuttuvan viitteen ja lopulta sidon rusetin koko jutun päälle, jätän sen odottamaan loppuyhteenvetoaan jonka metallinen klangi saa kunnian olla koko sinfonian viimeinen ääni. Tähän kaikkeen voi mennä viikko, tai kaksi. Mutta kuukautta pidempään siihen ei mene.
Viime viikon puserruksen jälkeen olen tänään ollut irrallinen ja tyhjä. Puoliltapäivin tietokoneen ruutu alkoi näyttää mielipuolisen tasapaksulta, ja laitoin sen nukkumaan. Kai kirjoitin ajatukseni niin voimalla viime viikolla ulos, ettei virta ole vielä ehtinyt kasata uutta vesimassaa padon taakse odottamaan. Menin sen sijaan lenkille, ja jossain tuolla rannan tienoilla ymmärsin, että paremmankin päivän olisi voinut valita: tuuli tuli pistävinä viimaisina puuskina suoraan vaakatasossa silmiin, puut nakkelivat oksiltaan lumipaakkuja ja huojuivat riemuissaan aina osuttuaan kasvoihin. Harva lenkkireittini pyörätie oli aurattu, ja juoksin kolmasosan matkasta nilkanvahvuisessa lumessa. Jalka lipsui taaksepäin joka polkaisulla, mutta ajattelin, että ei tässä maassa ole ennenkään valitettu ja jos kerran lunta on, siinä pitäisi juosta aivan siitä ilosta. Ja nousipahan syke tavallista herkemmin. Viitaniemen rannassa juoksin silmät melkein sikkurassa kiinni niissä kinoksissa, kun pistävä lumi yritti tunkeutua silmistä läpi, raotin vasenta silmää aina hetkeksi nähdäkseni, missä polun kaarteet menivät. Talvi tuntui ottaneen tänään taas ohjat omiin käsiinsä: oli leudompaa, pakkanen hengitti hellemmin, mutta talvi tuntui viuhtovan ja riehuvan kaupungin kaduilla ja kujilla kuin raivostunut itsevaltias, jonka vallan alla piskuiset ihmiset loputtomiin kolasivat ja lapioivat lunta, takin kaulukset korvissa asti, huomatakseen vain hetken kuluttua, että edellisen paikalle oli kasvanut uusi kinos.
Silti, pidän tästä talvesta. Kylmyydestä ja viimasta huolimatta. Käytän nykyisin kotona lähinnä V:n vanhoja villapaitoja, koska niissä on viihtyisää ja lämmintä, ja mahdun niiden sisään kokonaan, minä ja levottomaksi käynyt maailmani. Villapaidoissa voin rauhassa olla käymistilassa, kiehua ja kuplia, antaa asioiden paisua niin isoiksi, että lopulta ne täyttävät niille rajatun tilan. Siihen voi mennä aikaa, mutta se tulee tapahtumaan. Vääjäämättä. Tunnen, miten saumat venyvät jo. Lopulta ne ratkeavat, sillä muita vaihtoehtoja ei ole, koteloista kuoriutuu aina jotakin, jos ei perhosia niin sitten jotain muuta lentävää.
Olen tehnyt päätöksiä. Niin kuin sen, etten tee keväällä sitä sielunhoidon harjoittelua, jonka repivän palavasti olisin halunnut tehdä. Laskin yhtälön kaikki osat yhteen ja totesin, että tulos oli vahvasti miinusmerkkinen. Epäilen, että siitä ei tulisi kovin kaunista jälkeä: lukisin ehkä laajimpaan tenttiini samalla kun tekisin vaativaa harjoittelua päivisin, kulkisin viikonlopuiksi Jyväskylään pakkaamaan, pitäisin normaalia sosiaalista elämääni yllä vain viikonloppuisin sen mitä pakkaamiselta ehtii, ja kenties parisuhdekin putoaisi elämään joissain häivähdyksenomaisissa välitiloissa, joita tämän kaiken sekaan mahtuisi. Ja sitten muuttaisin toiseen kaupunkiin kesken harjoittelun ja yrittäisin siinä sivussa varmistaa tutkinnon kasaan ja valmistua. Niin, ja pystyisin olemaan vastuullinen ja jotakuinkin toimiva sielunhoitaja samalla. Se tuntuu tällä hetkellä maksimaalisen mahdottomalta, ja laskin, että on vastuullisempaa luottaa matematiikan lakeihin kuin lähteä kyseenalaistamaan niitä ja venyttää todellisuuksia äärirajoilleen. Päätin, että astun sittenkin sivuun koko harjoittelusta, vaikka hampaiden kirskunnan varmaan kuuli kauas, kun soitin asiasta: kiristi aika lailla.
Yritin miettiä rehellisesti, mikä siinä kiristi. Mahtavan mahdollisuuden menettäminen eniten. Ja toisaalta rehellinen kysymys siitä, olisiko tässä ollut niin sanotusti jotakin, joka olisi antanut jonkun suuntaviitan tulevaisuudelle. Olisiko tämä antanut jotain tuntumaa tiehen tai polkuun? Varmasti olisi, tavalla tai toisella. Olisin halunnut tehdä tämän syväsukelluksen, mutta nyt sukelluksesta oli vain tulossa liian syvä ja liian hyiseen veteen.
Sitten olin ihan rehellinen, ja väistämättä tiedän, että osa minusta halusi mennä sinne olemaan merkityksellinen. En ole vielä varma siitä, onko se täysin huono asia vai ei. Siitä tuskin pääsee eroon, halusta olla merkityksellinen. Kuka ei halua olla merkityksellinen? Minulle voi ilmoittautua, tarjoan kahvit. Luulen vain, että sellaisia on vähän. Ihmiseen taitaa olla koodattu tarve merkityksellisyyteen. Kysymys on kai siitä, mihin raja vedetään. Mistä merkitys etsitään, ja mitä varten. Minulle se on ollut halua auttaa. Olisin halunnut tehdä harjoittelun saadakseni selville jotain siitä, osaisinko auttaa sillä tavalla, olisiko minulla korvia ja joskus sopivia sanoja. Ja halu auttaa on hyvä, vaikka Hesarissa onkin pitkään puhuttu siitä, että “sehän on itse asiassa todella itsekästä, siinähän haetaan itselle vain jotain hyvää ja palkitsevaa fiilistä”. Jotenkin tuo on niin elämävihamielinen ajatus, että vastustan sitä ihan periaatteesta. Kyllä kai auttamisesta hyvä olo tulee; pakkohan siinä on joku palkinto olla että ihmiset niin tekisivät, ja ihmekös se on muutenkaan: kai se nyt hyvältä tuntuu, kun hetkeksi pääsee sisälle ja kiinni elämän ytimeen ja johonkin todelliseen. Minä ajattelen, että auttaminen on samaa alkujuurta kuin rakkauskin on, ja silloin ollaan lähellä Olennaisimpia. Ja voihan olla, että joku jää koukkuun siihen tunteeseen ja hakee sitä auttaessaan. Sille on nimikin, “auttajasyndrooma”, ja sellainen ihminen ei tahdo toisten toipuvan tai selviytyvän, koska samalla itse menettäisi oman merkityksellisyytensä. Mutta kaikki syytökset sen ulkopuolella itsekkyydestä voi minun puolestani heittää manalan pimeimpään kuiluun, se on pahimman tason sammuttamista ja latistamista, jos jossakin alkaa palaa pieni liekki niin hyvä ihme, silloin pitää puhaltaa kekäleeseen ja syöttää sille lisää tuohta.
Niin, minäkin siis haluan olla merkityksellinen. Olen jotakuinkin varma, että se on hyvä asia. Mutta tiedän, että minulla ei ole merkityksellisyydestä aavistustakaan. Sen verran vähän olen tätä elämää vielä tarponut, että olisi paksua väittää jotain niin suureellista. Minulla on kuvitelmia siitä, millainen aikuinen ja kypsä ihminen minusta tulee. Että jonain päivänä olen rauhallinen ja tyyni, sellainen jonka ympärillä on tilaa, jolla on aikaa kuunnella ja taito katsoa silmiin. Ja ajattelen, että sen jälkeen kaikki menee suurinpiirtein itsestään. Ja se sellainen ajatus on kupla;
on oikein, että se puhkaistaan, että kuoren sisältä kuoriutuu jotain, perhosia tai sudenkorentoja. Ne ainakin ovat aitoja, eivät koteloita. Koska jos elämässä joskus oppisi auttamaan, enimmäkseen se todennäköisesti olisi joko tuskallisen vaikeaa, käsittämättömän satuttavaa, turhauttavaa tai raskasta, ja hetkellisesti vain kirkasta ja kevyttä, palkitsevaa ja eksistentiaalisesti humalluttavaa. Enimmäkseen se on jotakin, joka tulee vaatimaan sitoutumista. Ja sitoutuminen on sitoutumista juuri siksi, että ihminen joka sitoo itsensä suostuu vapaaehtoisesti olemaan kiinni jossakin, joka on hyvin usein vaikeaa tai työlästä. Ei siihen muuten mitään sitomista tarvittaisi, pelkkä viehätys riittäisi. Mutta sitoutuminen nostaa asioihin jonkin uuden tason, uskon. Sellaisen, josta naimisissaolevat sanoivat aina ennen että “siinä on jotakin, siinä avioliitossa…. Sitä on mahdoton selittää, mutta jotakin siinä on.” Ja uskoisin, että kaikessa sitoutumisessa on se sama; jokin erilainen olemisen taso tai ulottuvuus, ei-sanallinen ja pienenä väreilynä koettu, ja minä sanoisin juuri sitä “merkityksellisyydeksi”, koska sitoutuminen on sitä että sitoutuu antamaan jollekin asialle arvon, jota ei voi kiistää. Siis antamaan merkityksen. Mutta se ei ole vaivatonta tai helppoa, enkä haluaisi kovin pitkään enää kuvitella niin. Jos minusta ei tulekaan sairaalasielunhoitajaa, jospa jokin kanava sitoutua ja auttaa löytyisi muualta,
jokin sellainen jossa saa kätensä multaan ja selkänsä kipeäksi, jokin elämään liitoksissa oleva. Haluaisin pelkistä sanoista eroon, tai niiden rinnalle teot.
Olen ajatellut äiti Teresaa viime aikoina enemmänkin. Lenkillä Tuomiojärven uimarannalla totesin, että äiti Teresaa kuvaa ehkä eniten sana transformed. En osaa selittää ajatustani auki, muuten kuin juuri sitoutumisen kautta; äiti Teresa on ollut rajattoman sitoutunut, hän on viettänyt Kristuksen kanssa niin pitkään niin henkilökohtaista aikaa että sitä tuli vääjäämätön sitoumus, henkilökohtainen. Ja siitä sitoutumisesta tuli merkitys, ja ajattelin siinä rannalla juostessani että tällaisista ihmisistä tulee tuntu kuin jokin Tärkeä olisi painunut heissä syvempään, syvempään ja syvempään. Ja lopulta se jokin olisi tullut niin syvälle, että se olisi saavuttanut ihmisen keskuksen, sitä kai sanotaan sydämeksi. Ja sinne saapuessaan se on alkanut muuttaa ihmistä. And they are transformed.
Se ei kuitenkaan lähde mistään muusta kuin suhteesta, henkilökohtaisesta kohtaamisesta, ja viipyvästä keskustelusta. Äiti Teresa varmaankin kävi Jeesuksen kanssa pitkiä keskusteluja. Ja niiden seurauksena hän kantoi nunniensa kanssa Kalkutan kaduilta kuolevat ihmiset sisään omaan keskukseensa, ja ihmiset jotka olivat eläneet kuin koirat saivat edes kuolla kuin enkelit.
Siinä on jotakin, ja olen melko varma, ettei äiti Teresa enää vain halunnut itse olla merkityksellinen. Kun jokin painuu riittävän syvään, kääntyy mielenkiinto väistämättä poispäin itsestä. Sen on pakko olla niin. Sen jälkeen on melko sama, mitä itselle tapahtuu. Se, mitä muille tapahtuu, tulee merkitykseksi myös itselle.
Mutta löisin vetoa sen puolesta, että äiti Teresalla oli… harvinaislaatuisen kivinen tie.
Tuntuu, että ajatuksissani seison vähän väliä tienhaaroissa. Ja jotenkin siinä on kyse koko ajan samasta: valitsenko helpon vai hankalan, yritänkö ulos itsestäni vai käperrynkö tiukemmin minuun. Ajattelin, että sielunhoidon harjoittelu olisi ollut osa matkaa ulos itsestäni. Todennäköisesti olisikin. Mutta ehkä niitä teitä tulee toisia, sellaisia, joille minäkin pääsen.
Lorcan runo osui puolivahingossa silmiin tänään ja se sujahti osaksi näitä ajatuksia, tosin se on raskaampi ja toivottomampi kuin minun ajatukseni, mutta tulin ajatelleeksi sitä, mitä varten täällä oikeastaan ollaan, appelsiinipuut ja me. Ei kukaan ole itseään varten. Appelsiinipuun tehtävä on tehdä appelsiineja että toiset saisivat syödä (ja samalla puu voisi itsekkäästi hankkia itselleen jälkeläisiä, mutta nekään eivät ole sitä itseään varten), ja ihmisen tehtävä on jakaa siitä mitä on saanut niin että toisillakin olisi vähän enemmän, niillä joilta puuttuu (ja samalla ihminen voi, itsekkäästi tai ei, kokea että se tuntuu hyvältä mutta en edelleenkään ihmettele sitä pätkän vertaa).
En minä ole olemassa itseäni varten. Antakaa minulle puutarha, alan kuokkia. Alan totisesti kuokkia…. Kunhan vain löydän sen puutarhan tämän kaiken muun alta.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Jumala, Luonto, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (1)
helvetin ovet ja pallomeret, kaupungit.
January 27th, 2010Koin tänään eksistentialistisen hetken kävellessäni Kaisaniemen metron Kluuvin puoleisesta sisäänkäynnistä sisään.
Oli vähän yli viisi, sellainen keskitalven sinihämärä kaupungissa, räikkyvällä valolla pilattu, kiireisiä ihmisiä velloi ympärillä hartiakyyryisenä laumana ja yritimme kaikki päästä pakkasesta sisään. Vuorikadun keskellä aukeni metron suu, en ennen ole kulkenut siitä, mutta olin kääntyä kannoillani kun sen ammottava betoninen kita aukeni edessäni. Karut harmaat seinät, pitkä alas viettävä käytävä, ihmismassa, seinien rosoisuuteen maalatut luolamaalauksia jäljittelevät kuvat, maan alle uppoava tie. Ajattelin, että “ei tämä ole ihmisen asuinympäristöä” ja mietin tuulessa suhisevia koivuhakoja, lumisia rikkumattomia hankia kuutamopakkasella, pihapolkuja ja ahomaita ja niiden mansikoita, rantakiviä ja vedestä itseään peilaavaa taivasta. Se maan alle viettävä metrokuilu tuntui siihen verrattuna siltä kuin Helvettiin menisi,
minä ja se koko ihmislauma, hartiat kyyryssä ja kiireessä vielä, surulliset kaupunkiin sullotut ihmiset.
Metrossa istui ilmeettömiä ihmisiä, sen muistaa aina kun tulee pienen tauon jälkeen Helsinkiin: tämä on kaupunki, jossa ei katsota silmiin. Isoissa kaupungeissa ihmisten henkilökohtainen tila kasvaa. Kai sitä ollaan väistämättä niin lähellä toisia, että on rajattava itselleen se ilmeettömyyden tila, opeteltava tietynlainen katsomisen tapa jolla katsotaan riittävän kauas ei-mihinkään, metrossa vastapäätä istuvien ihmisten päiden välistä jonnekin seinään niin, ettei katse vahingossa osu kenenkään kasvoihin. Istutaan kaikki metrossa ja katsotaan ikkunasta ulos, josta näkyy vain tunnelin seinä.
Kyllä minä pidän Helsingistä. Täällä on ne asiat, joista minulle tulee se nostalginen kaipuu jonnekin kolmenkymmenen vuoden taakse, aikaan jota en ole elänyt. Esplanadi kesällä aamulla, hieman sekaisin vielä olevat kahvilatuolien ryppäät, vanhat rouvat Fazerin edessä kahvilla takkiensa sisällä kuin parvi varpusia, Kauppatori ja kiville pudonneet herneet, käveleminen kuumalla asfaltilla pitkin keskustaa varjosta varjoon kun on helle, ja Kaivopuisto sellaisena kuin muistan sen lapsuudesta: isoja mahtavia puita, enkä kiinnittänyt vielä huomiota kaikkeen siihen roskaan jota piknikihmiset jättävät. Satamaan tulemisen tunne, kun ruotsinlaiva on seitsemänvuotiaan mielestä niin iso, ja miten miettii, onko itse jo liian iso pallomereen. Eikä koskaan ole, liian.
Mutta minä luulen, etten loputtomasti voisi asua kaupungissa. Se on itseasiassa omituista. Lukioiässä unelmoin juuri kaupungeista, isoista ja vanhoista, olisin sijoittanut itseni mieluusti Roomaan tai New Yorkiin jos sille olisi ollut joku peruste. Tai Budapestiin, ja vielä myöhemminkin oli kiehtovaa kulkea Varsovassa vähän iltamyöhällä, ja Berliini oli näkemättä ja olisin halunnut mennä Lontooseen vain siksi, että se on Lontoo. Ja halusin muuttaa johonkin niistä, vähintään Helsinkiin koska se on suurinta mitä täällä on, halusin elää oman palani sitä seitkytluvun nostalgiaa jonka ikäni puolesta olen missannut ja halusin jotenkin tulla osaksi isoa kaupunkia, sielua ja olemusta, sitä ominaisväriä ja -hajua joka kaupungilla on.
En tiedä, mitä sille tunteelle on tapahtunut. Nyt käyn täällä niin kuin vieraat käyvät. Sen huomaa siitä, miten herkkä on ympäristölleen. En minä Jyväskylässä kiinnitä siihen huomiota, puhuuko joku myyjä pohjoiskarjalaisittain. Tai en ihmettele ihmisten kävelemistyylejä tai sitä, ettei kirjastonhoitaja osaa reagoida kun tervehdin aamulla, enkä osaa häkeltyä niin paljon siitä kun ruokalassa vahingossa katson jotakuta silmiin joka selvästi häkeltyy myös, kun eihän me tunneta. Katselen rakennuksia ja mietin ihmisten tarinoita,
enkä minä tee sitäkään Jyväskylässä. Siellä olen, ja elän, reagoimatta. Ehkä siksi on hyvä käydä välillä jossain muualla, avatakseen aistinsa, hyvä ihme millaista olisi mennä Berliiniin tai Roomaan, se kai olisi aikamoinen hyöky.
Yhtäkaikki, haluaisin sittenkin asua jossain missä on koivuhakoja, rantateitä tai ainakin jotakin sinne päin, mahdollisuus kävellä pellon laitaa ja mennä metsään. Se taitaa olla se kriteeri: kotiovelta ei saa olla liian pitkä matka metsään.
Metrossa katselin ihmisiä, otin riskin. Käytävän toisella puolen istui mies jonka kasvot olisin mielelläni piirtänyt: terävä otsa ja vielä terävämpi nenä, sellainen aika iso nenä joka lähtee kasvoista aika vahvassa kulmassa, ja luonteikkaan oloinen suu, uurteita kasvoissa. Mies istui silmät kiinni, ja siksi uskalsin katsoa pidempään, jos muistaisin sen nenän kulman ja piirtäisin sen sittenkin. Ihmisiä on vaikea piirtää katsomatta niitä, ja oikeastaan on vaikea elää katsomatta ihmisiä, tai ei ainakaan pitäisi elää tai en halua sellaista yrittääkään.
Mietin niitä kaikkia ihmisiä. Että mitä tarinoita siihen yhteen metronvaunuun mahtui. Kuvittelin kaikki niistä “normaaleiksi” ihmisiksi, sellaisiksi tavallisiksi niin kuin minäkin, ja sitten kun ajattelee tarkemmin tiedostaa, ettei meistä kukaan ole “tavallinen”, kun jo minunkin tasaisessa elämässäni on ollut ihan riittävästi ylä- ja alasuuntaa. Mietin, mikä määrä tarinoita ja draamaa siihen metronvaunuun mahtui, toiveita ja suruja ja odotuksia, kipuja ja unohduksia, huolta ja riemuja. Se kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä mietin, että ohikulkijat ei kaikkien ole pakko olla aina ohikulkijoita, sitä ihmismassaa jota ei uskalla katsoa silmiin. Ihmiset ovat tarinoita eivätkä ohikuljettavia asioita,
jokaisella oma romaaninsa kesken kirjoittamisen, täynnä odottamattomia juonenkäänteitä.
Sellaista mietin, eksistentiaalista vellontaa, ehkä tämä graduntekeminen saa mielen pakottamaan niin että päivän jälkeen on saatava miettiä aivan jotain muuta, kun kävelee metron helvetinovista sisään.
Posted in Elämä | Comments (2)
natural parenting.
January 25th, 2010
Päivän lempeästi itseironinen nauru irtosi tästä. Todennäköisesti meille käy vielä joskus juuri noin.
Don’t panic.
Posted in Elämä | Comments (0)
itsekriittisen tarkastelun päivä.
January 24th, 2010Olen ajatellut viime päivinä kahta asiaa.
Ensimmäinen on jotakuinkin tämä: Yritä luopua kaikista oletuksistasi ihmisten suhteen ja yritä sitäkin enemmän hyväksyä heidät sellaiseina kuin ovat, että rakastaisit.
Ja toinen on suunnilleen tämä: Aion ryhtyä siksi, joka olen ja lopettaa ne väärät roolit, jotka tunnistan. En halua enää kantaa oletuksia.
Tuon viimeisen voi sanoa näinkin: Let the people feel the weight of who you are – and let them deal with it.
*
Tuo toinen tuntuu olleen aina vaikeampi. Tuskin mikään on yhtä vaikeaa kuin olla se ihminen, joka on. Se on niin paradoksaalista että itkettää ja naurattaa yhtä aikaa; minä olen tietynlaiseksi syntynyt ja luotu, tietynlaiseksi muokkautunut ja kasvanut. Ja kun oikein keskityn, tunnistan sen minussa. Tunnistan kuorien ja kerroksen alla sen, joka on minä. Kaiken sen identiteetti-itkun jälkeen minulla ei ole enää tekosyitä: kyllä hemmetissä minä tiedän kuka minä olen, tunnistan sen joka kerta kun se nostaa päätään, ja tunnistan sen erityisen vahvasti joka kerta kun painan sen pään omin voimin alas. Se pitää itsestään ääntä eikä anna minun teeskennellä, että voisin pukea sen joka päivä uusiin vaatteisiin. Minässä on se hyvä ja samalla huono puoli, että se vain on: sitä ei voi tehdä olemattomaksi, eikä se lakkaa olemasta, ja samalla sitä on käsittämättömän hankala piilottaa.
Käsittämättömän paljon tuskaa sillä tosin saa aikaan itselleen, sillä yrityksellä piilottaa minä. Kun mietin, osaan nopeasti nimetä muutaman ihmisen, jotka eivät tee sitä. Muutaman. Heissä minä on näkyvillä, liput on nostettu salkoon, purjeet nostettu täyteen mittaan ja he menevät eteenpäin pullein purjein, ja vaikka tuuli kääntyisi he eivät kallistu; he osaavat luovia. Muutaman… Kun kuitenkin tunnen kaikkiaan aika monta ihmistä. Suurin osa meistä keskittyy reivaamaan purjeita ja vaihtamaan lippuja aina sen mukaan, mistä tuulee. Ihan kuin koko ajan vähän hävettäisi, että anteeksi nyt kun minä olen tällainen troolari, en ollenkaan tuollainen kuunari ja vähän ruosteessakin on paikat. Mitä sen on väliä? Ja suurin osa ihmisistä luulee olevansa ruosteisia kalastusaluksia eivätkä ymmärrä olevansa hellyydellä käsintehtyjä, mestarillisen puuveneveistämön ylpeydenaiheita. Sitäpaitsi puuveneet eivät edes ruostu, joten siihenkin on turha vedota.
Kai sitä sitten pelkää. Pelkää, että esille nostettuna minä olisi sittenkin jotenkin… nolo. Siis ihan aidoimmillaan. Siis ihan oikeasti PALJAANA. Kun meitä on monta, jotka sanovat että olen “aito ja helposti lähestyttävä ihminen”, mutta miksi minusta tuntuu, että niin voi sanoa vain kun pelataan niillä säännöillä, jotka itse on kirjoittanut? Ja miksi minusta tuntuu, että se aidoin minä on kuitenkin yleensä se kellariin teljetty sisarpuoli, kun ilkeät isosiskot yläkerrassa tälläytyvät maskeihin mennäkseen juhliin esittämään ideaalia.
Mutta pelko on asia, jolle on vaikea keksiä mitään perusteita. Joskus se saa aikaan käyttökelpoisen adrenaliiniryöpyn. Samaan tosin riittäisi pelkkä jännityskin. Pelko on tunteista turhin, lamauttava ja invalidisoiva, ja kun minää pitää tarpeeksi kauan kellarissa, se nuutuu ja heikkenee.
Luulen, että pelkoa synnyttää isoksi osaksi jokin nimetön oletusten massa, kasvoton pakottava vaatimus, joka väittää, ettei juhliin voi mennä ilman maskia. Ja me kannamme rooleja, joista valitsemme aina sen joka turvallisimmalta tuntuu. Ettei minä pääsisi meitä nolaamaan. Tai ettemme aiheuttaisi hankalia tilanteita, ettemme sotkisi kuviota…
Tai sitten voi olla niin, että tuntuu, että minä aiheuttaa vapaaksi päästyään lähinnä kipua. Rikkoo oletukset ja aiheuttaa pettymyksiä. Silloin tuntuu järkevimmältä laittaa uhkaava minä häkkiin, lakkauttaa se.
Oli miten oli, olen ajatellut, ettei sellainen voi olla oikeastaan elämää. Jos minä kerran on minussa syvintä, enhän voi elää ellen elä sen kautta…? Sen jälkeen vaihtoehtoja on vähän. Ainakin, jos tietää, mitä rooleja kantaa, ja tietää, mistä on siis luovuttava. Ehkä norsun on posliinikaupasta ulos päästäkseen tönittävä muutama hylly kumoon, mutta ei se muuten sieltä poiskaan pääse. Ja missään nimessä yksikään posliinikauppa ei ole norsulle sopiva elinympäristö.
Mutta sitten, tuo toinen ajatus. On paljon helpompi ajatella, että kun minuun kohdistuu niin paljon odotuksia. Ja on paljon helpompi kärsiä niistä, olla se, jota sorretaan ja joka taipuu taakkansa alla.
Mutta entä jos onkin niin, että minäkin olen yksi niistä kasvottomista, jotka lataavat toisten hartioille kannettavaa…? Entä jos minäkin odotuksineni olen ankara vaatija, joka moittii pienimmästäkin virheestä? Entä jos minäkin asetan rakkaudelleni ehdot: rakastan sinua sitten, kun olet oppinut miellyttämään minua?
Se on sama kuin saisi eri tavalla rampoja ja ontuvia kotiportilleen ja sanoisi että sori, pääsette ruokapöytään vasta kun osaatte tanssia polkkaa. On helppo ajatella siellä sisäpuolella, että polkka on hieno laji. Vasta kun itse on se rampa siellä portin toisella puolella tajuaa, että itse asiassa polkka on ihan todella absurdia.
Minun rakkauteni on kytketty. Sidottu ja kiinni niputettu. Näppärästi nippusiteellä kiinni kieputettu, sellaiseen puristavaan pakettiin jossa ei oikein pääse raajojaan ojentelemaan. Ja se on siinä nipussa ainoastaan siksi, että minä luulen TOISTEN olevan sellaisia, etten PYSTY rakastamaan heitä. Että toiset eivät tule tarpeeksi vastaan, ymmärrä riittävästi, avaudu tarpeeksi, lämpene nopeasti.
Siitä syntyy paranoidinen tila, yksinkertaisesti: väitän, etten voi rakastaa ihmisiä, koska he eivät täytä oletuksiani. Mutta olettaessani asioita olen itse asiassa itse tehnyt heille jo vääryyttä, kasannut kannettavaa niskaan. Ja kun sitten käytän sitä vielä tekosyynä, olen kaivanut itselleni jo avoimen haudan.
Siksi tuntuu, että ajatuksista ensimmäinen on paljon vaikeampi. Luopua oletuksistani, odotuksistani… ja ruveta sen sijaan rakastamaan? Mitä, ihan tuosta vaan, saamatta koskaan mitään hyvitystä?
Ja sitten: ai mitä, olisiko se “hyvitys” siis sitä, että olisi olemassa rakkaus…?
*
Miten kapeakatseinen voi ihminen olla,
suljettu ja itsekeskeinen, sitä ihan hämmästyy,
on niin helppo rakentaa itselleen toimiva universumi jonka napana voi sitten olla vuoroin juhlittu, vuoroin kaltoin kohdeltu. Kunhan pysyy itse keskiössä kuitenkin.
Kolahti eilen, kun luin artikkelia äiti Teresasta:
Äiti Teresa on sanonut, että kun hän keskustelee jonkun ihmisen kanssa, on tämä ihminen hänelle ainoa ihminen koko maailmassa. Ja se johtuu siitä, että hänelle toinen ihminen on Kristus. “On olemassa vain yksi Kristus. Ja siksi tämä toinen ihminen on minulle kerrallaan ainoa ihminen koko maailmassa.”
Että minun elämäni keskiössä joskus en olisikaan minä
vaan luovuttaisin sen paikan suosiolla pois sille toiselle
jota minä haluan rakastaa
jota minun tulee rakastaa
ja tämä ei missään nimessä tarkoita vain sitä eroottista rakkautta niin kuin yleensä ajatellaan,
jos maailma pyörisi vain sen varassa, olisimme kaikki jo kuolleet.
*
Syvää vettä siis, taas tänään. Vielä silti pinnalla, vaikka hetkittäin snorkkeli painuukin syvempään. Mutta ei se mitään, pinnan alla on uusi, salattu maailma.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Mieli, Minäkuva, Rakkaus | Comments (0)
kaksisuuntainen tunne / a two-sided feeling
January 23rd, 2010toisaalta on kuin minua revittäisiin loitolle siitä joka olen
toisaalta lähestyn sitä millaiseksi minun piti tulla.
kahden peilin välissä alkaa epäillä
onko kukaan kolmesta kuvasta minä
liikutan kättäni ja ne heiluttavat takaisin
tiedän että molemmat katsovat suoraan silmiin
kun tuntee kahta yhtä aikaa
repeän irti luistani, nahka hajoaa riekaleiksi
mutta entisen alla olikin
elämäänkelpaava
joskin vähän aristava
tuntematon iho.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Minäkuva, Runot, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
Protected: öljyläikkä.
January 23rd, 2010Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Luonto, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
katson ikkunasta.
January 22nd, 2010saattaisin haluta mennä ulos siihen pakkaseen joka tulee järven yli
nyt kun se on muuttunut kullanväriseksikin paksusta auringosta
saattaisin haluta mennä ja asettua jonkin puun juurelle, ehkä nojaisin pääni
kuuntelisin solujen hidasta hiljenemistä, antaisin pakkasen tulla nilkkoihini makaamaan
turkkinsa pistelevät karvat iholle asti
ehkä puu ei sanoisi mitään, ne eivät ajattele tähän aikaan vuodesta
ehkä minä en sanoisi mitään
odottaisin, että pakkanen kiipeää olkapäälle asti, antaisin silmäripsien huurtua kiinni,
antaisin takin jäätyä puunoksiin, odottaisin sadetta että
minusta tulisi sellainen pyöreä vaalea kumpu, rikkumaton
niinkuin maalohkareista ja kivikasoista tulee talvisin,
kun karusta ja särmikkäästäkin
saadaan pehmeä ja valkoinen
*
Posted in Elämä | Comments (0)
ehkä tämä on vain löytöretki.
January 20th, 2010näen unia lohikäärmeistä ja karhuista
siitä että kotiin on liian pitkä matka
aina vähän liian pitkä
junalta loppuvat raiteet kesken ja
minulta leviävät laukut tienpientareille,
silkkisukat tuuleen
muistikuvat sateeseen
ja jossain unen lopussa hukun,
ylitän vettä joka ei kanna ja
muistan, miltä tuntuu katsella pohjasta pintaan
ruskean veden läpi.
unissa minä hukun. on niin monta kuolemaa,
yksi on kuoltava joka päivä,
kun kotiin ei enää pääse kun raiteet katkeavat
kun se mitä itsestäni muistin hajoaa tienpientareille
olen jokin sana lohikäärmeen ja karhun välissä,
joskus tiesin, mitä se tarkoittaa,
nyt siitä on tullut vierasta kieltä.
näen unea ruskeasta vedestä
kun lohikäärmettä ei
kukaan uskaltanut tappaa.
*
Minä voin luullakseni hyvin. Kukaan ei tosin ole vähään aikaan kysynyt, ja kukapa kysyisi: minulla on nykyisin sen verran vähän ihmiskontakteja, että niistä alkaa erottaa olennaiset hyvin. Toissapäivänä kävin kaupungilla, ja ilahduin pitkästä aikaa: vastassa olikin tyytyväisen tuntuisia ihmisiä, kirjakaupan kassa puhui minulle enemmän kuin olisi ollut tarvis, postin nainen keskusteli kanssani lapasista ja ruokakaupassa mies tuli samalle omenalaarille poimimaan omenia, ihmettei niiden muotoa ja ihastui, kun kerroin, että niiden kilohinta on vain viisikymmentä senttiä. Kiitteli. Aivan kuin sillä olisi minun kanssani jotakin tekemistä, mutta ehkä minä vain huomasin sen ensin.
Olen viettänyt niin paljon aikaa tietokoneen ja kirjojen kanssa jonkinlaisessa pakotetussa ylhäisessä yksinäisyydessäni, että ihmisten ilmoille meneminen tuntuu samalta kuin palaisi sivilisaation pariin. Ja silloin aina tekee mielenkiintoisia havaintoja. Kuten sen, että yleensä ihmiset ovat kaupunkikeskustoissa ja yleisissä liikennevälineissä ärtyneen ja ahdistuneen oloisia, kiivaita ja kiireisiä. Sama tapahtuu kaupoissa, varsinkin, jos niissä on yhtään enemmän ihmisiä paikalla. Siinä ei ole mitään järkeä: jos te kaikki kerran olette halunneet tulla tänne, ostelemaan nämä asiat, kiertämään nämä kaupat, matkustamaan nämä matkat, jos tämä kaupunkielämän urbaanius on teidän kaikkien unelmanne, miksi maailmassa olette niin ärtyneitä? Muistan, miten viime kesänä joskus purjehdusmatkan jälkeen olin matkalla Helsingistä Tampereelle junassa ja ajatuksiin sattui se, miten umpimielisiä ihmiset olivat. Tylyjä, sanattomia, ilmeettömiä – ja jos jotain sanoivat, niin vain tyytymättömyyksiä. Mutta ihmekös tuo, kun olin ollut monta viikkoa vain puuveneen ja lokkien seurassa, tavannut satunnaisesti muurahaisia ja käärmeitä, ja V:n lisäksi vain muutamia ihmisiä joista kovin moni oli ruotsinkielinen ja kommunikoin heidän kanssaan lähinnä hymyilemällä. Puuveneet eivät ole töykeitä, eivätkä lokit. Ehkä minäkin olen enimmäkseen töykeä, kun arki vyöryttää kaupungin ilmapiirin minunkin päälleni ja imen sen ihon läpi itseeni, tiedän olevani kärsimätön jonoissa ja junien myöhästellessä, vaikka se kaikki antaisi minulle vain enemmän aikaa katsella ihmisten kasvoja, puiden lumisia latvoja junanikkunasta.
Voin silti luullakseni hyvin. Gradu ei enää edisty kuin rivi kerrallaan, kun teen enää stilisointeja ja viitteiden lisäyksiä. Luulisin sen olevan jo runkonsa puolesta lopullisessa muodossaan. Päätän, että se on. Siitä voisi tehdä paremman, mutta toistaiseksi en ole löytänyt riittävän hyvää syytä sille.
Kirjoitan päivät, hiihdän iltapäivisin jos ei ole niin kylmä kuin tänään (-21 astetta), nilkkaan ei enää satu niinkuin ensimmäisellä hiihtolenkillä, tapaan toisinaan ihmisiä jotka ovat erottautuneet niiksi olennaisiksi koska he näkevät vaivaa saadakseen minuun yhteyden eivätkä kuulu niihin satunnaisiin tuttavuuksiin, jotka ovat kylläkin hieno asia mutta katoavat elämästä jos ei enää ole mahdollisuutta päivisin oleilla kirjastoissa, lukusaleissa, luentosaleissa tai ruokaloissa. Yritän vetää leukoja eteisessä, jonka kattoon V teki Motonetin nyöristä ja vanhasta mopinvarresta leuanvetotauon. En pysty tähän mennessä kuin vasta roikkumaan tangossa kädet kipua huutaen. Toistuvasti menen kuitenkin ripustautumaan tankoon. Siinä on jotain viehättävää, olla voimiensa äärirajalla: vaikka kuinka yritän, ei kehoni nouse senttiäkään. Ei ihme sekään: yleensä siihen tarvitaan lihaksia, pelkät käsivarret eivät riitä. Ripustan itseni uudelleen ja uudelleen tankoon kenties siksi, että se on konkreettinen haaste: jotakin olemassaolevaa, fyysistä, jota voin tavoitella, jossa voin kuvitella kehittyväni, ainakin kipu käsivarsiin kehittyy säännöllisesti, samoin vatsalihaksiin kun yritän nostaa jalkoja vaakaan samalla kun roikun tangossa.
Keho löytyy taas, sen ulottuvuudet ja kivunaistimiskyky, ja samalla sen rajat. Mieleni on säälittävän vähän kontrollissa siitä, mitä kehossani tapahtuu. Keskimääräisesti ottaen olen tyytyväinen siihen tilaan, mutta en ole sentään niin runollinen, ettei niiden rajojen etsiskely ja pakottaminen kiinnostaisi minua vähän.
Näen omituisia unia. Niissä on luoliin kätkeytyneitä lohikäärmeitä, jotka pitäisi tappaa, ja lauma pitkäkuonoisia karhuja joita juoksen karkuun pitkin metsää. On laajoja järviä joissa on omituisen muotoisia saaria, ja minä teen matkaa hiekkasärkkiä pitkin ja näen vain loputonta vesien sokkeloa, tai tarvon hiekkaisilla mäntykankailla yli suppien ja harjujen. Ja on junanraiteita, joiden varteen junat jättävät minut hylätyille asemille, ilman tietoa kotiinpääsystä. Juna-asemat ovat muuttuneet valoisammiksi ja marmorisiksi, joka on varmaankin hyvä merkki. En silti vieläkään pääse perille.
Eikä sekään ole ihme, koska en ole missään nimessä vielä perillä. Tällä hetkellä olen ehdottoman irti. Missä minä olen kiinni? Tässä avioliitossa. Ja hetken aikaa vielä yliopiston opintorekisterissä. Sen jälkeen en enää missään, hetkeen, kunnes itseni johonkin sidon. Nämä junaunet alkoivat talvella ennen ylioppilaskirjoituksia, kai on ihan luonnollista, että ne jatkuvat edelleen – olen joka tapauksessa edelleen samalla matkalla, eksyksissä samaan maisemaan.
Mutta haluaisin ajatella, että eksyksissä oleminen on välttämätöntä. Niinhän löytöretkiä tehdään. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö tietäisi, missä olen. Minä tiedän hyvin, missä itse olen. Missä kaikki muu sitten on, on hieman epäselvää. Löytöretken tarkoitus on kai ottaa siitä selvä. On siis hyvä olla eksyksissä, olla löytöretkellä.
Tabermannkin tajusi sen, ostin kortin ja lähetin isälleni nimipäiväksi, ehkä osin selittääkseni ettei siitä tarvitse huolehtia että olen vielä tuuliajolla:
Roadmap
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille// T. Tabermann
*
Siinä se mitä tähän päivään tarvitsen, luullakseni kaikki on hyvin ja tämä sekava löytöretki jatkuu. Joskus todennäköisesti löydänkin vielä jotain, jospa sitten vaikka elämäni.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Matkalla, Meri, Mieli, Muutos, Tulevaisuus | Comments (0)
loukkaantuneita traakkipuita.
January 12th, 2010Tulin eilen aamupäivällä kotiin. Juna-asemalla kiipesin pyörän selkään kuin iso vaappuva koppakuoriainen rinkkani alla ja ripustelin muut kassit ympärilleni; yhden kiedoin tarakalle myttyyn, toisen keikkumaan ohjaustankoon. V lähti suoraan luennolle, minä vaapersin kotiin asti lumisia teitä ja pyöräilin melkein kaikki mäet ylös, vaikka puuskutin kai kuin höyrykone. Junassa olin meinannut keikahtaa selälleni asemaa odotellessa kun reilusti takapainoisena en osannut arvioida junan jarrutuksia; rinkan kanssa on mahdoton seistä suorassa, on kuljettava koko maailman paino harteillaan. En kuitenkaan kaatunut, vaikka se olisi ollut hupaisaa: siinä olisin sätkytellyt jalkojani kuin iso hyönteinen, kykenemättä kääntämään kiiltävää kuortaan oikeinpäin ja vain odotellut, että jokin iso käsi olisi nostanut minut taas oikeaan asentoon.
Kotona kaikkialla oli putoilleita lehtiä, eteisessä Helsingin Sanomia ja olohuoneessa traakkipuun ja sutipuun mielenosoituksellisia lehdyköitä. Yksikään kukka ei silti ollut kuollut, vaikka hylkäsin ne kolmeksi viikoksi ilman vesipisaraakaan. Lepyttelin niitä saman tien viileällä vedellä, nyt ne kenties osoittavat minulle vielä loukkaantuneina mieltään niin kuin yksin olleet lemmikit, traakkipuukin oli kääntynyt ikkunaa kohti kuin tuijottaakseen ylpeästi toiseen suuntaan. Eteisen palmuvehka sen sijaan oli tehnyt kolme uutta vartta (tosin kolme oli kuollutkin). Tähän asti se on tehnyt kaikki uudet vaaleanvihreät versonsa silloin, kun olen unohtanut tai hylännyt sen hetkeksi. Joko se on spartalainen askeetikko tai sitten se yrittää saada huomiotani uusilla oksilla. Käy melkein sääliksi, parka, yritän pitää siitä nyt parempaa huolta.
Maanantaiaamuna heräsimme varttia vaille viisi Sauvossa, seitsemältä olimme jo junassa. En saanut eilen kukkien kastelun lisäksi mitään muuta aikaan paitsi jauhelihakeittoa. Tänä aamuna kello soi seitsemältä ja se oli jo astetta suurempi kuolema; söin puuron ja jäin makaamaan sanomalehden päälle pöydälle, ajatus nousemisesta, tietokoneen avaamisesta gradusta puhumattakaan oli kuin kuumia neuloja aivoissa. Aivan kuin tietokoneen paikalla olohuoneessa olisi ollut valtava magneetti, miinusmerkkinen niin kuin minäkin, joka hylki minua valtavalla voimalla ja työnsi pois oviaukosta. Tai sitten minä hyljin tietokonetta, en tiedä.
Tuntui samalta kuin olisi ollut pakko mennä avantoon pakkasella ilman saunaa. Hivuttauduin naama irvistyksessä kohti olohuonetta, yritin laittaa varpaan veteen, tulin istumaan sivuttain työtuoliin ja yritin vältellä koneen avaamista, oikean tiedoston etsimistä… Ja sitten kun sain tiedoston auki, se oli täynnä sanoja joita en muista kirjoittaneeni, kappalejakoja joiden logiikkaa en muista ja viitteitä jotka ovat jääneet merkitsemättä mutta joita en enää tavoita, lisäksi olen hukannut jonnekin muistiinpanot koko työn loppuosan hiomista varten enkä ole lainkaan varma, minkä langanpätkän poimisin. Vähän kuin pitäisi valita millä veitsellä haluaa pilkkoa sipulin eikä uskalla poimia yhtäkään, koska on varma, että ne iskevät minua sipulin sijaan, ja kävi niin tai näin, niin joka tapauksessa alkaa itkettää.
En tiedä, miten se tapahtui, mutta viisi tuntia melkein olen nyt tässä istunut ja yrittänyt ottaa saippuapalana karkailevasta gradusta otetta. Että onnistuin sittenkin. Istumaan tähän alas ja etsimään tietoa, selailemaan sivuja, yrittämään ymmärtämisen yrittämistä. Työhön tuli mittaa parin nootin verran lisää, mutta sillähän ei ole mitään väliä: jos huomenna taas saisin itseni kartalle ja muistaisin, minkä maan kartta se oikein on ja mikä väri tarkoittaa vettä ja mikä metsää, pystyisin vähän kirjoittamaankin.
Ei silti. Löysin uskomattoman Googlen Books -palvelun, jonka takia lähdekirjoihini tuli jotakuinkin ihastuttavasti lisää. Mainio palvelu, johon on skannattu mitaton määrä kirjoja – tosin useimmista puuttuu pari sivua sieltä täältä juuri raivostuttavista paikoista että ihmiset haluaisivat ostaa oikeankin kirjan, mutta kyllä niistä selvää jokseenkin saa. Kaikkien graduntekijöiden unelma, varsinkin jos tutkii aihetta josta ei ole kirjoitettu paljon mitään suomen kielellä ja ulkomaalaistakin kirjallisuutta on käännetty vain nimellisesti…
Olen ollut kolme viikkoa kuplassa. Loma oli nyt enemmän kupla kuin ehkä koskaan ennen. Nyt minut on tuupattu taas pinnalle ja valo sattuu silmiin, hengittäminenkin polttaa keuhkoissa. Mutta kyllä tämä tästä.
Loma oli lunta, lumihämärää aamuisin ja iltaisin, pitkiä istumisia pitkissä pöydissä, kulkemista metsissä ja metsäteillä ja jäillä, jäätyviä varpaita, niin kuumaa teetä termoksista että hampaisiin sattuu, sen tajuamista että talvella varjot eivät ole mustia vaan sinisiä, aina sinisiä, kuunpimennystä vanhalla kaukoputkella, Straussia, pihan poikki juoksemista keskellä yötä paukkupakkasella kun aitassa ei ole vessaa, sitä ettei kylmä tunnu kylmältä jos on todella väsynyt, lumen narinaa ja puiden paukkumista kylmässä, mustaa pianoa olohuoneessa, vilttiin kääriytymistä, tulen hajua ja rätinää, käpertymistä, ja unta,
loma tuntui olevan unta enemmän kuin pitkään aikaan, päivät olivat täynnä unitaskuja täynnä pöllähtävää hienoa unihiekkaa johon putoilin tahtomattani ja täysin arvaamatta, raukeutta joka valui jäseniin kimaltavana pölynä ja veti koko kehon kohti vaakatasoa, aamuja joina pöly ei hälvene eikä mieli käynnisty edes yrittämällä,
ja ihan viimeksi loma oli sitä taikatalvea joka Sauvoonkin laskeutui paksuna valkoisena sumuna, kai meri oli vielä auki, ja sieltä kuohui valkoinen sumu maiseman ylle niin paksuna, että lenkillä peltojen välissä en nähnyt kuin muutaman sähkötolpan haamun valkoisessa, kaikki muu oli merta tai taivasta tai pumpulia, ja kun jatkoin juoksemista, metsät nousivat sumusta kuin muistot syvästä vedestä. Kaikki se sumu jäätyi kovassa pakkasessa aivan kaiken pinnalle; puut olivat paksun sokerikuorrutteen alla, rautaverkkoiset aidat, tolpat, auton ikkunat, kaikki. Jos olisimme seisseet ulkona tarpeeksi kauan mekin olisimme jäätyneet kuuraan; silmäripset kimpuiksi säikeitä, poskiin terävä kidekerros, hiukset nousseet jäästä pystyyn ja sojottaneet kohti taivasta, kaiken yllä hitaasti kasvava kuuraturkki, helisevä ja hauras.
Sen sijaan me palasimme arkeen. Kuura loppui Oriveden kohdalla, ja täällä on enää lunta. Onneksi se pitää ääntä edelleen, narisee tai sihisee, kuiskii ja humisee. Menen nyt sinne kävelemään, koska tämän päivän työ oli tässä;
huomenna sukellan avantoon uudestaan.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kauneus, Koti, Lepo, Luonto, Mieli, Teologia | Comments (0)