Archive for June, 2006
nostalgia on vakava tauti. June 30th, 2006
Muutama päivä sitten ajelimme taas Kirkkoherran kanssa pitämään nuotioiltaa pitäjän pikkuteitä pitkin. Kirkkoherra jutusteli minulle kylien tarinoita ja asukkaita. Erään ison talon kohdalla hän intoutui muistelemaan talossa ennen hallinnutta rouvaa.
Rouva oli ollut jo hieman iäkkäämpi, vakaumuksellinen körttiläinen. Joka ilta hän oli lämmittänyt saunan, ja joka ikinen kerta, kun taloon oli mennyt vierailulle, oli tuvan pöytään jo valmiiksi katettu kahviastiasto. Rouva kattoi sen joka päivä pöytään – ihan vain siltä varalta, jos vieraita sattuisi tulemaan. Silloin tarjottaisiin aina kahvit.
Taloon oli kuulemma aina tuntenut olleensa tervetullut.
*
Olen sairastunut kesäkuun aikana nostalgiaan. Nuotioiltoihin eri puolille pitäjää on tullut lähinnä kylien ikiaikaisia asukkaita, jotka ovat asuneet samoilla rannoilla ja peltojen pientareilla koko ikänsä. He ovat istuneet nuotion äärellä, katselleet järvelle ja muistelleet miten tässä meidän kotitalo ennen oli, tai oikeastaan tässä oli sauna, talo tuolla penkereellä tai tämän järven yli soudettiin kouluun, ja talvella hiihdettiin. Isä kävi aina aamulla kokemassa, kestääkö jää. Joskus päästiin aamulla vielä jäitä pitkin, mutta ei enää iltapäivällä.
Rouvat ovat istuneet pitkään hiljaa järvelle katsellen, muistelleet joutsenten parvia vastarannan pelloilla, nuoruuttaan, osuuskaupan ovikelloa ja omituista myyjää.
Viime viikolla Hartikan kirkkoniemessä, niiden muinaisten honkien ja kirkkomaan kupeessa, eräs rouva puhui koulumatkastaan. Hän oli asunut vastarannalla, ja joka aamu oli tyttö laitettu yksin tai sisarusten kanssa soutamaan raskasta soutuvenettä virtaavan salmen yli kirkkoniemeen. Siitä oli aamu- ja iltapimeällä täytynyt kulkea kylälle. Minulle ja sisaruksille on kaikille jäänyt koulumatkasta melko… nostalgisia muistoja. Synkkiä, jotenkin uhkaavia. Enää ei lasta laitettaisi yksin sellaiselle matkalle, sateessa tai paisteessa.
En osaa kaivata pimeitä koulutaipaleita. Mutta olen kaipaillut jotain sellaista, josta eräs toinen rouva muisteli, kuinka soudettiin aina järven yli, pelaamaan lentopalloa tai nuotiolle. Sitä samaa syytä, miksi Kirkkoherra halusi puhaltaa henkeä koko nuotioilta-ajatukseen. Ennenvanhaan kylillä istuttiin aina nuotiolla, jos puheita on uskominen. Kyläläiset kokoontuivat jonkin luonnollisen voiman vetäminä yhteen, järvienkin yli.
Ja kylään saatettiin mennä varoittamatta, saapastella sisään – ja kahvi oli valmiina pöydässä, jonka jälkeen passitettiin saunaan.
*
En muista, milloin olisin mennyt jonkun ovelle varoittamatta. Ehkä yläasteella. Sen jälkeen kun kännykät alkoivat riivata ihmiskuntaa, olen oppinut tavoille: lähetän vähintään tekstiviestin ennalta ja kysyn, sopiiko tulla käymään. Itseasiassa lähettelen lähinnä tekstiviestejä. Kätevää, helppoa, nopeaa…? Kyllä, ja äärettömän epäpersoonallista. Itseasiassa hävettävän vieraantunutta.
Melkein kuin toisten porraskäytävistä ja kynnysmatoista olisi tullut jotenkin privaattialuetta, jolle tunkeutuminen olisi loukkaava teko. Pidetäänkö ystävyyttä yllä sopimalla siitä etukäteen…?
Iskusanoja tätä vieraantumista vastaan on kyllä heitelty. Individualismi, vapaus, kohtelias tarkkaamattomuus (kaupungissa tuntematonta ei katsota silmiin), tietoyhteiskunta, nopeat yhteydet.
Kaipaisin kännykkäni ja tämän näyttöpäätteni sijaan soutuvenettä ja pienikukallista, reunasta lohkeillutta posliinikuppia kahvipöytään. Nostalgia on vakava tauti – sitä ei voi parantaa, menneisyys kun on mennyttä. Haikailla voi, mutta ei saavuttaa.
Ei ihme, että huoneestani on tullut väkisin retro, vaikka en ole sitä suunnitellut. Viehätyn vain kaikesta, johon ajan hammas on kaivanut kolonsa.
…sitä ei Marimekon toissavuotisista painokuoseista ehkä voi sanoa, tosin…!
Posted in Elämä, Idealismi | Comments (4)
aistin muisti. June 30th, 2006
Ihmisen ikä tuoksuu: ajattele vauvaa, murrosikäistä poikaa, imettävää äitiä,
vanhaa miestä. Sukupuoli tuoksuu myös. Tuoksuista tavoittaa niin rakkaan
kuin kuvottavan, hajuaistin sanotaan olevan ihmisen vahvin muistiaisti.
(Opettajani Irene Pakkanen)
Pyöräiltiin illaksi kylään erään supisuomalaisen ystävän ja tämän tuoreen aviomiehen luokse. Tortillojen ja nougatjäätelön välissä puhe luiskahteli englannin kaltevalla pinnalla: länsiafrikkalainen sulhanen puhui Annan kanssa hurmaavaa ranskaa, mutta yhteinen kieli meillä kaikilla oli practical english.
Pan nousi välillä pöydästä tarkastellakseen kirjahyllyn päällä olevaa Afrikan karttaa. Annan keittäessä teetä me kolme yritimme hahmottaa – tai me kaksi, sillä G hahmotti kyllä – missä mikäkin maa oli, mistä toinen tänne oli tullut, miten pieniä yllättäen ovatkaan Senegal ja Sierra Leone ja mihin päiväntasaaja asettuu.
Seisoin miesten selkien takana. Ajatus harhaantui hetkeksi, kun aistini tarrautui yllättäen vahvana tuntuvaan tuttuun tuoksuun. Se oli ailahtanut vastaan jo pöytään istuessa, mutta en tunnistanut sitä. Haistelin tuoksua syvään, yritin vetää sitä pitkinä henkäyksinä, tavoittaa, mikä se on ja mistä niin tuttu.
Meni hetki ennen kuin hoksasin, että se oli G. Länsiafrikkalainen tuoksui vahvasti erilaiselta, kuin me muut – tai meidän muiden tuoksuihin olin jo niin tottunut, että uuden ihmisen erilainen tuoksu poukkoili huoneesta esiin kuin huomiovärillä maalattuna.
Jäin miettimään, miksen tavoittanut omaa tuoksuani – sille altistun koko ajan. Edes Panin tuoksua en enää tiedosta. Ihmisen tuoksu on siksi aina huomiotaherättävä aistimus – sitä ei aisti koko ajan. Ja miten monia tuoksuja on… Jokaisella omansa, kehon kiemuroissa ainutkertaiseksi keittynyt tuoksu.
Ihmisen tuoksu on väistämättä aina miellyttävä – jos se on ihmisen oma, kemikaalien tai vahvojen katkujen sotkematon tuoksu. Osa tuoksuista saa aivot lähettämään vahvoja signaaleita: tämä on tuttua, muistatko, tämä tunnelma, tämä hetki, tämä valo liittyy tähän tuoksuun, tällaiseen ihmiseen. Ja osa tuoksuista on uppo-outoja, vieraan ihmisen merkkejä.
Syksyllä etsin uutistyön kurssin kotitehtävään kaupungista tuoksua. Kävelin Kompassilla kahden vanhan miehen ohi, ja tuoksu löysi minut: vanhan ihmisen tuoksu, parkkiintunut, hidas, tasaantunut ja tuohinen tuoksu. Se singautti mieleen isoisäni – kas, yllättävää. Ja muistikuvaa seurasi kokonainen kuvien tulva. Mahtava muistiankkuri!
Miksi länsiafrikkalaisen tuoksu sitten oli niin käsinkosketeltavan tuttu? Metsästin ja metsästin liitoskohtaa, mutta en tavoittanut. En tunne muita länsiafrikkalaisia, hyvin vähän afrikkalaista sukujuurta olevia muutenkaan.
Ainut muistikuva, johon sain otteen, oli afroamerikkalainen nuorimies, jonka kanssa toinen ystäväni kulki muutama vuosi sitten. En vain muista mitenkään kiinnittäneeni silloin huomiota tämän tuoksuun. Nyt tuoksun tuttuus kuitenkin iski tajuntaan kipinän. Hassua – jotain ennen tiedostamatonta onkin tullut tutuksi. Ja tänäänkin tuoksu herätteli joitain muistikuvia tunteista – yritin tavoittaa niitä siinä Afrikka-palapelin äärellä, mutta tunteet jäivät muodottomiksi ailahduksiksi, aavistuksiksi tunteista, tunnelmista.
Muistan silti hyvin vahvasti myötäeläneeni lähituntumasta ystäväni ja afroamerikkalaisen nuorenmiehen tarinaa ne muutama vuosi takaperin. Ehkä aistini ja alitajuntani muistavat, vaikka tämä laho tajunta ei ole muistaa viime viikkoakaan.
Miltäköhän minä mahdan tuoksua?
Kutkuttavaa, jos saisi tietää. Mitä mielikuvia siitä syntyisi -
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ruumis, Tunteet | Comments (2)
suvi suloinen. June 26th, 2006
Juhannuksesta tuli jotakuinkin… supisuomalainen.
Perjantaina töistä päästessäni kello oli yhdeksän. Ajelin henkarit takapenkillä ikkunaan hakaten takaisin kaupunkiin, Panin luona vahvistin itseäni ruisleivällä ja pujottauduin pellavahameeseen. Autossa Säynätsaloon palelin vielä vähän luissa ja ytimissä, mutta Juurikkasaaressa autosta noustessa taivaan värit ja monella vastarannalla hämärästä leiskuvat kokot puhalsivat vilun pois.
Missään muualla ei taivas ole niin kaunis kuin Suomessa referoi Pan keskustelua jonkin vaihtarin kanssa kerran. We have so much of it? kysyin. No, it’s because we have the night sky.
Rannat savusivat juhannusta taivaalle, joka oli ohutta kuultavaa lasia. Sisällä lavalla baarin puoli oli hupaisan Ikea-sisustettu, mutta paikka muuten perin viihtyisä. Lattia oli loistava – luisti kengän alla vaivattomasti, valssin käännökset ja jenkan kieputukset pyörähtivät kerrankin kunnolla. (Jenkka on ensimmäinen tanssi, jonka Pan minulle opetti. Kevyt aloitus.)
Orkesteri oli suorastaan valloittava. Lavalla veivasi neljä ilmeetöntä vakuutusmyyjän näköistä setää, kolmella raitapaidat, solistilla viininpunainen pikkutakki. Nuottitelineiden liinoissa luki tähtikehän sisällä Euroset (diminutiivimuoto? myhäili Pan) ja ne näyttivät siltä, että vaimot olivat ne rakastavin käsin itse painaneet.
Tanssiminen oli mukavaa. Pidän siitä kerta kerralta enemmän. Yhteisestä vallattomuudesta, irtonaisuudesta, kieputuksista ja rytmeistä. Valssit ja jenkat menevät, mutta enemmän nautin samban tai foksin veivaamisesta. Loppuillasta etsittiin lattialta sopivaa tilaa treenata rokkitemppuja, kun suurin osa muista tanssijoista lauloi antaumuksella tangoja mukana, kaatuili silloin tällöin lattialle, nojaili toisiinsa tai horjahteli lattialla jotakuinkin musiikin tahtiin – pari tosin eri tahtiin toistensa kanssa.
Paettiin humaltuvaa juhannusväkeä välillä terassille kuultavan taivaan alle ja seurattiin, miten järjestysmies yritti estää itseään puolta pidempää, umpitunnelissa olevaa korstoa putoamasta laiturilta.
Äärettömän suomalaista. Juhannus, ilta, lavatanssit, kokkosavut, koivut, makkaran käry, humpan tahdit, kellohameet, humala.
Jotenkin minä vain nautin.
Lauantai sulautui perjantaihin sekin. En aikoihin ole nukahtanut niin raukeana kuin savun ja auringon väsyttämänä lauantai-iltana. Pappilan rantasauna kimalaisineen aloitti illan. Siltä jatkettiin Hartikan kirkkoniemeen ikiaikaisten honkien ja kalmistojen keskelle nuotiolle, käärittiin hiilokselle folioon yrttiperunoita, hehkutettiin tikkupullaa liekeissä, vesi välkkyi valoa iltamyöhällä, taivas oli taas tuuleton ja kirkas.
Väkeä tuli ja meni – arvata saattaa – poluilla ja veneillä mekastaen pitkin järvenselkää, mutta meillä oli oma rajattu hyvä tila tulen ympärillä, minä ja nämä tärkeät täällä.
Ja jotenkin minä vain niin nautin.
Ei se paljoa vaadi, ei ihmeiden tekemistä, ei suuria kuvioita, ohjelmaa. Sauna, nuotio ja se, että ollaan kaikki yhdessä täällä. Tuli rikas fiilis, kun ajeltiin takaisin kaupunkiin.
*
Tänään taivas on paksua pilveä. Kuuntelen Lord of Warin soundtrackiä ja mietin, että töitä pitäisi tehdä.
Viikon päästä riparille. En ajattele, en asennoidu – minusta tuntuu, että olen oppinut enemmän vain menemään.
Suunnitella pitäis silti.
Posted in Elämä | Comments (0)
pimulla on ollut monta nimeä. June 23rd, 2006
Vastustamatonta.
Minulla on edessäni vuonna 1958 painettu Otavan Ongelmakirja. Puolesta välistä opusta löytyy tietokilpailukysymyksiä, heti tulitikkuarvoitusten ja piirustusongelmien välistä.
Kohdassa 281. Sanasekulia kysytään muun muassa Mikä on “kaara”? tai Mitä on “antabus”? sekä Sano suomalainen vastine sanalle “televisio”. (?!? Näköradio…?)
Eniten olin silti revitä tähän:
Mikä on “beibi”?
Illan juhannusnuotioiltaan aioin koostaa kysymyksiä tästäkin ikiaikaisesta, nostalgian kuorruttamasta opuksesta. Mutta beibi ja näköradio eivät ehkä enää… yllätä.
Posted in Elämä | Comments (0)
lopultakin saapui sade. June 23rd, 2006
helle valuu viemäriin. sataa niin, että maailma kohisee. tähysin äsken verhojen raosta, mikä kadulla pitää niin kovaa ääntä. vesi, pystysuora suhiseva seinämä.
äsken myös jouduin kesän ensimmäistä kertaa sateeseen. hyvä – sateessa läpimäräksi itsensä juokseminen on elämyksellistä, mutta en tule koskaan harrastaneeksi sitä vapaasta tahdostani. sateeseen täytyy joutua.
juostiin Virpin kanssa Rantaraitilta ylös Vaasankadulle, naurettiin lätäköissä, liikennevaloja päin, suojatien yli loiskuen.
siskot tulivat (yllätys)vierailulle matkallaan Keuruulle. Kaisasta tulee aina mieleen sämpylät ja omena, ne sanoivat iltapalapöydässä. ja minä nostelin pöytään uunista otettuja sämpylöitä ja löysin jostain omenankin. olenko fakkiutunut?
rakastan sitä, että tässä asunnossa lyö toistenkin sydän kuin omani.
*
koko ilta kohisee. helle patoaa minuun aina pienen levottomuuden – kuvittelen, että aurinko vaatii ja velvoittaa minua ulos. kuin koko ajan pitäisi olla siellä, missä ei ole. (niinkuin se ei muuten olisi niin!) heittämässä frisbeetä, rantakoivujen alla, varpaat vedessä, kahlaamassa Tuomiojärven lähes uimakelvottomaksi julistettuun veteen.
nyt helle raukeaa, minä raukean. helpottaa. ja odotan uutta helleaaltoa.
en ole ollut niin kesäihminen – nyt olen. aion olla. alan väsyä kaikkeen syvälliseen runotyttöyteeni, tahdon ulos ja polttaa olkapäät. (runotyttö on tosin kitunut pois jo aikaa sitten, mutta jokin ylettömän henkistynyt jäänne sätkii vielä sydänalassa.) ja niin, henkisyys on kyllä hyvä, mutta onko siitä pakko tehdä koko ajan niin suurta numeroa -
olen ollut onnellisimmillani tänä kesänä, kun on palattu paahtuneina illalla sisään, jalat mustina nurmikosta ja tomusta, iholla hien, kosteusvoiteen ja aurinkorasvan sekaisin kiehunut tahma, hiukset takussa ja silmissä sitä pientä kipunointia jota liika aurinkoon tuijottaminen aiheuttaa. kun on saanut käpertyä mieli ahavoituneena peiton alle, kääntyillä yön liian kuuman täkin alla, iho on kestänyt ilman paljaana, niin sisällä kuin ulkonakin.
aurinko polttaa turhaa karstaa pois. lopulta kaikki saa olla hakuna matata ja laizzes-faire.
*
jääkaapissa juustokabanossia ja juhannuksen pelastaa pappilan vanha rantasauna. taitan vastan. nuotioon täytyy haalia puut, mutta tikkupullaa en ole paistanut aikoihin.
kuvio on ehkä pieni, mutta mieli syleilee maailmaa. mitä minä elämältä halusinkaan? sen, että se on rikasta.
kuka sen rikastaa, ellen minä itse? olen syvä, täynnä, paisunut. samaa on tämä kesä. syreenit ovat tukehduttaa tuoksuunsa.
*
sitä ollaan taas ehdottomasti elossa.
Posted in Elämä | Comments (0)
sanan sapelit. June 19th, 2006
Hoksasin vähän aikaa sitten jotain:
Papit ja toimittajat liippaavat toisiaan aika läheltä.
Hieman itsekriittisen tuntuman mukaan kumpaankin hommaan päätyy herkästi ihmisiä, joilla on sisäsyntyinen oman tärkeyden tuntu. Ja se toimii: sekä pappi että toimittaja sähköistävät ilman ympärillään.
Kuvitellaanpa vaikka suhteellisen rento kahvinjuontihetki, ristiäiset tai kokkarit. Kun paikalle tulee pappi tai toimittaja, ihmiset tulevat äkkiä kiusaantuneen tietoisiksi itsestään. Aivan kuin joku ulkopuolinen yhtäkkiä katselisi heitä erehtymättömällä silmällään.
Papin suhteen se on ehkä jonkinlaista etäisesti moraalista heijastelua. Papin pitäisi olla jonkinlainen esikuva, ja ainakin kuvitellun tilanteen kliseisen perisuomalainen kasteväki vertaa itseään tähän mielikuva-esikuvaan, ja hämmentyy itsestään. Ja jos näin liioitellusti ei käy, tuntuu pappi silti olevan vähän eri maailmasta kuin koko muu väki. Ihan kuin sille pitäisi puhuakin vähän varovaisemmin. Pahimmillaan tuntuu, että hienommin.
Toimittajaa taas on syytä pelätä ihan vain siksi, ettei päätyisi lehteen. Sehän saattaa kirjoittaa sinne mitä vaan. Älä puhu noin kovaa! Äläkä herran tähden ainakaan katso sinne päin!
Toimittajan kanssa ei tavallinen kahvikuppirupattelu onnistukaan, jos toimittaja on töissä. Mikä tahansa saattaa tarttua toimittajan korvaan, kynään ja sitä myöten lehtiöön.
Lisäksi sekä pappi että toimittaja ajattelevat välittävänsä ensiarvoisen tärkeää tietoa. Heillä on siis hallussaan jotain niin tärkeää, että on heidän tehtävänsä ja velvollisuutensa kertoa siitä muillekin. Tämä on toisaalta ammatin ja työnkuvan pakottamaa, mutta todennäköisesti kumpaankin hommaan hakeutuvilla on jo ennalta sellainen tuntu itsestään; juuri he olisivat hyviä etsimään tämän tärkeän tiedon maailmasta, ja tietysti myös välittämään sen eteenpäin.
*
Ja minä siis sekoitan itsessäni noita molempia. Liiallinen oman tärkeyden tuntu – allekirjoitan kyllä. Mutta se ensiarvoinen tieto…? Se taitaa minulta olla vielä hukassa monin osin. Silti vain tuntuu jossain tuolla sydänalassa, että minulla pitäisi alkaa sitä jo kohta olla.
Jotain, mitä kertoa.
Se, kuunnellaanko sitä sitten, ei onneksi ole omissa käsissäni.
*
Pappeja sanotaan sananpalvelijoiksi. Tai Sanan, isolla. Minusta tuntuu, että nimitys kuuluisi aivan yhtä lailla myös toimittajille.
Vai ovatko toimittajat ehkä sittenkin enemmän sanantaivuttajia? Käyttäjiä? Papin tulee palvella Sanaa, toimittajan tulla äärimmäisen taitavaksi käyttämään sitä. Heiluttamaan sanan säilää, tai joskus jopa sanan viidakkoveistä:
“Muista tämä: älä koskaan anna totuuden pilata hyvää uutista.”
(Jommankumman iltapäivälehden päätoimittaja viime kesäiselle pomolleni tämän olessa nuorena kesätöissä.)
Kaikestahan saa uutisen, kun vain taivuttaa sanoja tarpeeksi. Se, miten hyvä uutisesta tulee, on hieman eri asia.
Minussa taitaa elää pieni kritiikinpoikanen. Se on kuitenkin tasapuolista: viikolla ynähtelin toteavasti seurakuntatalon kahvipöydässä lukiessani Kirkko ja kaupunki -lehtisestä jonkun puheilmaisun tutkijan tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaispappien saarnataidot ovat monin paikoin lähes kivikautiset.
Saarna on kieltämättä hieman haastava formaatti. Aineisto voi olla hyvää, mutta sen julkaisumuoto ontuva.
Tässä heitän kritiikkikalikan omaan nilkkaani, mutta ei kai sitä ihan kolmella saarnalla vielä mitään ole oppinutkaan.
Retoriikka on kuollut. (?) Ja jos ei, kuka sitä opettaisi?
Siinä on molempien, sekä papin että toimittajan tuska:
olla totuudenmukainen, mutta tarjota samalla aina jotain uutta,
pysyä faktoissa, mutta ennenkaikkea olla TENHOAVA.
Vangita kuulijat sanalla niin, etteivät he enää koskaan ole aivan entisensä.
Liikaa yhdelle ihmiselle tehtäväksi? Tilaa elämänpituiselle oppimiselle, ainakin.
Posted in Elämä, Idealismi, Ilmaisu, Journalistiikka, Teologia | Comments (9)
pallot, kiekot, minäkuva ja ne muut pelit, joita elämässä pelataan. June 18th, 2006
ihmisen persoona fakkiutuu noin parikymppisenä.
(Rami Autio, joka siteerasi viisaita.)
näin ajattelin siitä 260106:
meistä tulee historiamme luomuksia. se minulle siis on tapahtumassa. (aikuistumiseksi tai jonkinlaiseksi tyyntymiseksi ymmärrän sen.) omituista: minusta tulee selvärajaisempi, jään ja tulen siksi, mikä olen. ja samalla minulta itseltäni tuntuu hukkuvan käsitys siitä, mitä minä olen. ennen tunsin tietäväni, tai päätin tietää. enää en viitsi luoda itselleni profiilia: en viitsi puhua itsestäni ‘taiteellisena’ tai ’sosiaalisena’, saati ‘tiedostavana’, en edes omille korvilleni – kun olen lähinnä jokseenkin sirpaleinen kollaasi sitä sun tätä. muistikuvien, tunnelmien, luulojen ja ailahtelevan tahdon kooste.
*
keskisormen tyvestä on lähtenyt nahka. olen viikonloppuna vahvistanut ainakin sitä käsitystä itsestäni, etten ole pallopeli-ihmisiä (samaan kategoriaan kuuluvat kaikki heitettävät, lyötävät, pompoteltavat, tähdättävät tai vieritettävät esineet). en ole penskana häärännyt tarpeeksi pyöreiden esineiden kanssa, enkä pärjää niiden kanssa nykyäänkään. jalkapallo? no chance. koripallo? sattuu sormiin. sähly? menee sähläämiseksi. lentopallo? ei julkisella paikalla, ettei hävetä.
eilen illalla rannalla Pan piti minulle frisbeekoulua. ensituntuma päivällä oli ollut lupaava: mikäs siinä on muovikiekkoa heitellessä, ei kai siinä edes voi olla mitään vaikeaa…?
illalla jatkettiin. en ollut edes kovin väsynyt ja tarkkaavaisuuskin pelasi. silti, vaikka heitin frisbeetä mielestäni suoraan eteenpäin Panille, se kimposi kädestäni kerta kerran jälkeen oikealle takaviistoon. seurauksena oli hämmentyneesti fisbeen perään katsova minä ja kaksi kerta kerran jälkeen naurusta kahtia taittuvaa miestä.
käsittämätöntä. mitä enemmän yritin ajatella heittämistä, sitä sekavammin frisbee seilasi ilmassa.
tänään petrasin jo hieman. olen päättänyt olla päättäväinen ja opetella palloja, ja kiekkoja. lentopallon alkeisoppimäärä on tavoite, ja frisbeen aion päihittää. käden ja silmän koordinaatio ei vain toimi yhteen. ilmakiväärin kanssa kyllä pärjään, mutta tikanheitto ei suju – saan frisbeen kyllä tarkasti napattua kiinni, mutta käsi viuhtoo heittäessä miten sattuu.
olen silti oppinut nauramaan itselleni. hieman tämä kaikki kalahtaa fyysiseen itsetuntoon, mutta sanon itselleni kerta toisensa jälkeen että ne on sit muita juttuja, joita mie osaan.
*
tulin keväällä siihen tulokseen, että olen pitkään elänyt kuvitelman itsestä varassa. olen kertonut tehokkasti itselleni, millainen olen. luonut käyttäjäprofiilin elämää varten, kirjannut infosivulle kaikenlaista sellaista jota ihailen ja jota mielelläni olisin. tarpeeksi kauan itselleni satuiltuani uskoin suvereenisti kaiken luomani. että olen huomattavan sosiaalinen tyyppi, aika fiksu, itseasiassa siinä mielessä taiteellinen että ymmärrän jotain sanatonta maailman tasoa – ja niin edelleen. kaikenlaista höpöhöpöä, jonka totuuspohjaa kukaan ei tullut tarkistamaan, ja jonka varassa roikuin pitkään suhteellisen tyytyväisenä.
ongelmia ideaalisen minäkuvan kanssa aiheutuukin ehkä vasta sitten, kun todellisuus rysäyttää kuvaan särön. miksen viihdykään täällä, täällähän on ihmisiä pilvin pimein tai en tajuu, mutta yritetään näyttää siltä, että hoksasin - ja sitten on pakko tarkistaa, kukas sitä taas tässä oltiinkaan. hankalaa tosin, kun kukaan ei ole suoraan sitä kertomassa, ja on itse piilottanut itsensä kaikenlaisten kuorikerrosten alle. ja jos joku kertoo, sitä on vaikea ottaa vastaan – varsinkin kritiikki- ja konfliktiherkkänä nuorena naisenpuolena.
parisuhde on siitä hieno keksintö. toinen pitelee (tahtomattaankin) suhteellisen armotonta peiliä, joka ei levennä eikä kavenna, mutta näyttää peiliin tiiraajan juuri sellaisena, kuin tämä on. sen näkeminen voi sitten olla vaikeampaa, suostuminen siihen, mitä peili näyttää. mutta mahdollisuus itsensä setvimiseen ainakin on tarjolla.
mielenkiintoista on se, että samalla kun itse katselee itseään rajusti paljastavan peilin pinnasta, katsoo toinen minua ilmeisesti kuitenkin jonkinlaisen taikapeilin läpi. itse olen pakotettu näkemään itsessäni heikot paikat ja kipeät kohdat, mutta toisen mielestä niissä on sittenkin jotain hienoa. täytyy olla, koska toinen on ja pysyy.
parhaimmillaan omia särmiään saakin sormeilla jokseenkin levosta käsin.
ei ehkä hioa pois mutta opetella olemaan satuttamatta sormeaan.
2601 kirjoitin vielä että ajattelen: antaa tämän ajan muuttaa minua.
jos persoona lukkiutuukin, voi sen kanssa silti oppia tasapainoilemaan. etsiä eri puolet ja harjoittaa niitä, jotka ovat vähän jäykempiä. missä edes menee persoonan ja käyttäytymisen ero? mikä on minä siinä mielessä, ettei se muutu?
ehkä se on juuri sitä kollaasia kaikesta. jokin hatara loppuyhteenveto, kun muunkaan otsakkeen alle ei tätä kaikkea sekamelskaa sielusta voi laittaa.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Minäkuva | Comments (0)
oudoissa paikoissa heräämisestä. June 15th, 2006
Aamun ensimmäisiä ajatuksia oli juuriavatusta ikkunasta sisään pujahtava lokin kirkuna.
Tuo tuntuu jollain tavalla niin hyvältä totesin nilkat vielä unessa
voi kuvitella olevansa melkein meren rannalla.
Hetkeksi ennen täyttä heräämistä, kun aurinko läikkyi valkoiselle katolle verhon lomasta, tuli olo, kuin olisi ollut jossain muualla. Herännyt jossain toisaalla valkokattoisessa huoneessa, kun ulkona on ikiaikaisia auringonpaahtamia katukiviä, kapeita kujia, helteessä keittyneiden roskien tuoksua, kuivunutta levää rantakivillä, suolaa ilmassa ja paksunahkaisia miehiä piippuineen ovensuiden jakkaroilla.
Hetki meni ohi ja heräsin. Taasko sulla kuplii?, kysyi Pan,
joo se on sitä että kaikki ajatukset tulee tunteina, vastasin.
Kaikista loputtomista taivaltamista sisältävistä unistani huolimatta nyt hitaasti minuun on hiipinyt tuntu siitä, että tahtoisin ehkä olla taas matkalla. Se on hämäävän tyydyttävää – paikasta toiseen kulkeminen. Olen – paradoksaalista uniin nähden – aina pitänyt junassa istumisesta, pienenä erityisesti autossa nukkumisesta. Nyt vuoden mittaan pelkkä VR:kin on tuntunut välillä riemastuttavalta. Paikkalippu oikeuttaa pieneen, omaan, äärimmäisen yksityiseen reviiriin, vanhoissa pikajunavaunuissa penkit ovat kuin sylejä.
Viime elokuussa nautinnollisinta oli melkein junaan kiipeäminen, aina uusien ja uusien maisemien vilinä nopeammin tai kävelyvauhtia ikkunan ohi. Maitten rajoja ylitettäessä maiseman muutos, kattohaikarat sumussa, keskellä yötä nimettömät, kasvottomat kalpeat kaupungit.
Voisin haluta herätä taas hetkittäin eri paikoissa.
Kaipuu jonnekin pois on kaksiteräistä.
Toisaalta tämä ikävä matkustamiseen on kutkuttava, koskaan katoamaton, iankaikkinen ikävä sinne, missä juuri ei ole (mikawaltaria). Toisaalta aina uudessa paikassa herätessä on se hetki juuri ennen heräämistä, muutaman sekunnin kestävä, ennen kuin täysin tiedostaa missä on – poimii tunnelman, skannaa huoneen alitajunnallaan, kelluu juuri pinnan alla, sulkee silmät uudelleen, kääntyy jossain pehmeässä ja nauttii – ja sitten herää. Ja heräämisen jälkeen vieraasta paikasta tulee minulle aina jotenkin levoton.
Se on sitä, että on pakko nousta, ottaa suihku, mennä helteisille kivikaduille tai islantilaiseen kuun maisemaan. Hostellihuone ei ole oma tila, mikään kaupungista ei ole oma tila – kaikki pitää ottaa haltuun. Määrittää itse itsensä uudessä ympäristössä, uusi ympäristö itsessä. Antaa kaikkien tunnelmien ja vaikutteiden tulla ja keikkua ylös alas niiden aallokossa.
Ehkä ei ole pelkkää rikkautta ajatella ja ottaa vastaan kaikkea enimmäkseen tunteina.Siis: ikävä jonnekin toisaalle on aina, mutta toisaalla on aina jokin levottomuus ja outous.
Levottomuus ja outous on kuitenkin parhaimmillaan suunnattoman nautinnollista. Olla täysi muukalainen hetken, saada ihmetellä vierasta kulttuuria, tapoja, katsoa muka ulkopuolelta -
Siis: ikävä on aina, mutta on aina jokin levottomuus ja outous.Levottomuus ja outous on kuitenkin parhaimmillaan suunnattoman nautinnollista. Olla täysi muukalainen hetken, saada ihmetellä vierasta kulttuuria, tapoja, katsoa muka ulkopuolelta -Olla itselleenkin määrittelemätön. Kun tuttu ympäristö ei rajoita, niinkuin arjessa usein, kameleontti.Ehkä siksi VR on ollut sekin niin antoisa. Niinkuin junan vaunu olisi määritelmistä vapaa ympäristö. Ihmiset tulevat, menevät, paikalleni istuu kohta jokin muu, mikään ei pysy – paitsi konduktöörit.
Ehkä siksi VR on ollut sekin niin antoisa. Niinkuin junan vaunu olisi määritelmistä vapaa ympäristö. Ihmiset tulevat, menevät, paikalleni istuu kohta jokin muu, mikään ei pysy – paitsi konduktöörit.(Edellisessä sanassa on muuten joko rikkoutunut vokaaliharmonia tai minä kirjoitan sen väärin.)
*
Matkustamista tai ei, olen hurmaantunut keskisuomalaisesta kesästä. Tuomet olivat alkukesästä päihdyttäviä, nyt tienpientareet Laukaan kylissä ovat paksuja muureja lupiinia, orvokkia, sitä keltaista korkeaa kukkaa jonka nimeä en tiedä. Rannoilla tuulee ja ukkostaa ja nuotion liekit ovat levitä kitaraan, mutta kylästä kylään kulkeminen ja aina kumpuileva maisema tyydyttävät.
Mäeltä näkyy toinen mäki. Ja täälläkin minä olen vieras vaan, käymässä.
Jyväskylään olen silti ajatellut ehkä suostuvani kiintymään. Voisin jäädä, jos minut kytketään tänne, me kytkemme itsemme.
Mutta välillä voisin mennä
maalattujen ikkunaluukkujen alaisille kujille
kartan kanssa jonnekin, mitä ei ole edes merkitty karttaan.
Pois,
hetkittäin,
toivottavasti taas kohta.
Posted in Alitajunnan oikut, Kaukokaipuu, Tunteet | Comments (0)
laizzes-faire. June 14th, 2006
Päätin jättää tentin väliin.
APLODEJA! APLODEJA! NAINEN TEKI VIHDOIN OIKEAN PÄÄTÖKSEN!
Alkuviikosta näin taas juna-unia, joissa juoksin samoilla betonisilla rautatieasemilla loputtomia rullaportaita pitkin kuin joka kerta stressissä viime vuosien aikana (kirjoituksista se alkoi), jahtasin taas junaa, joka lähtee aina eri laiturilta aina eri aikaan.
Näissä unissa taisin vielä juosta alba jaloissani viipottaen. Kornia (?).
Se ja erinäiset minua pitkin kuukausia riivanneet loputonta taivaltamista ahdistavissa maisemissa -unet osaltaan pistivät jarrut pohjaan. Löysin itseni istumasta sängynreunalta kalenterin kanssa sopiakseni, milloin ehdin nähdä Pania, ja alkoi tuntua, että tämä ei nyt mene oikein.
Ja niin jäivät tenttikirjat pöydänkulmalle, viisi suhteellisen mielenkiintoista mutta juuri tähän saumaan mitenkään sopimatonta opusta odottamaan uutta aikaa. Tai kirjaston eräpäivää.
Työn tekeminen on mukavaa siksi, että vapaapäivät tuntuvat joltain. Tuntuu joltain, että on aikaa, jolla voi tehdä periaatteessa mitä tahansa. Mitä tahansa sisältää tässä tapauksessa ehkä sen suojellun jättipetäjän etsimistä Savion kylänrannasta, kuljeskelua musiikki korvissani kun veli osti soittimeen uuden akun sekä ehkä illan, jolloin avaan yläkaapistani sinne eilen asetellun, kullankeltaista valoisaa nestettä sisältävän pullon. Vin Santoa, suoraan Milanosta. Mm-mm.
Erinomaisen hienoa, että välillä on vapaa-aikaa. On siis aikaa, jolloin olen vapaa.
Sen mukaan suurimman osan ajasta olen siis kahlittu.
Olen miettinyt tuota vapautta.
Minusta on tuntunut, että olen rajoittanut vapauttani paljon itse. Siis rajoittanut itseäni, sitä mitä olen, jonkun tai jonkin toisen alle. Tiedän olevani ailahtelevainen. Niin paljonkin, että minua on välillä vaikea seurata, minusta on vaikea saada selvää mikä olen – ja vakuuttua siitä, etten ole seuraavassa hetkessä jotain muuta. Mielipiteeni vaihtelevat – tai se, miten ne ilmaisen. Itse olen sitä mieltä, että mielipiteeni ovat kyllä järkähtämätöntä peruskalliota, mutta löydän niistä vain loputtomiin… uusia puolia.
Ailahtelen siis. Minun on helppoa heilua laidasta toiseen.
Tiedän tekeväni sitä paljon ympäristön takia. Puen sanoja siihen sävyyn, mitä ympärilläni otetaan vastaan. Naamioin itseäni niihin risuihin, joita pusikossa ympärilläni kasvaa. Sopeudun nopeasti ja jos tahdon, voin olla kuin kala vedessä. Välillä vain tuntuu, että olen enemmänkin se särki hauen sisällä, kuin hauki itse.
Närkästyin keväällä siihen, että tällaisena likkana törmään välillä joko peiteltyyn tytöttelyyn ympärilläni tai herkistyn sille itse liikaa. Olen siis ollut nainen sillä tavalla, kuin ympäristö on suonut. Tyttö, enemmänkin, en ihan nainenkaan, ulospäin. Olen antanut itseni tulla rajoitetuksi – mielipiteissäni, siinä minuudessa, joka näkyy ulospäin.
(En tiedä mitä mieltä olen siitä, että ihmisellä ei lopulta olisi pysyvää minuutta, vaan vain loputon hieman muunneltujen naamioiden kavalkadi, joita vetää vuoron perään kasvoilleen. Ajattelen enemmänkin, että minuus jossain syvällä on aina sama, mutta sitä peitellään tehokkaasti eri naamioilla.)
Turhaudun siihen nykyisin, että aivan liian usein en ole varma, viitsinkö sittenkään puhua ääneen. En niinkään niiden parissa, jotka koen vertaisikseni. Mutta noviisina työyhteisössä… Ei, ei sitä nokittaa pidäkään kokeneempiaan, mutta olla se mikä on.
Viime kesänä huomasin muun muassa kärsiväni pienimuotoisesta pomokammosta. Pasianssiakin toimistossaan pelaava pomo tuntui jännitettävältä, suotta. Ihan kuin en olisi esittämästäni asiasta jotenkin varma, vaikka kynnyksen toisella puolen kaikki olisi selkeää ja loogista.
Mitä sitten on olla vapaa?
Olla rajoittamaton?
ensin minun täytyi tapella itselleni oikeus huutaa
polkea jalkaa olla hankala raivostuttava rasittava
pitää ääneni ja pitää pääni
vaikka verissä päin
rystyset auki.
Olen melko varma, ettei vapautta ole kuitenkaan oikeus tehdä juuri niin kuin oma äkkipikainen mieli juuri sanoo. Olen sisuuntunut, suivaantunut, tehnyt äkäisenä oman pääni mukaan, sisuuntunut uudestaan, laantunut, suivaantunut ja tehnyt taas muka oman pääni mukaan.
Se on oikeastaan varsin kuluttavaa. Ailahdella oman sekavan sielunsa aallokoissa ylösalas, ylösalas.
Vapautta olisi kai kyky nousta aina ajoittain oman vimmaisuutensa yläpuolelle. Kyky olla välittämättä omista kuohuistaan (tunnejohtaminen, sanovat Panin oppikirjat) – ja niistä kaikista huolimatta yrittää etsiä sitä, mikä on jollain mitta-asteikolla hyvää. Pelistä voi varmaankin astua myös ulos; ettei tarvitse koko ajan tapella, ettei itse tulisi tallatuksi. Jos seisoisi niin suorana, ettei vain kertakaikkiaan olisi enää kenenkään jaloissa.
Jää aikaa muuhunkin kuin rystysten auki repimiseen.
Posted in Alitajunnan oikut, Ihmiset, Minäkuva, Tunteet | Comments (0)
ajopuuteoria. June 11th, 2006
Aamulla kello 7:30 refleksini toimivat salamannopeasti. Heräsin kännykän räminään yöpöytää vasten ja ennenkuin mieli heräsi, olin jo kompastellut patjalta ylös läimäisemään föönin kiinni. Pää takaisin tyynyyn, toive, että maailma katoaisi hetkeksi.
Mutta ei. 7:40 upotin jo päätä lavuaariin. Hiukset shampooseen, niskat kipeiksi.
Pan kömpi ylös kolistelemaan kahvipurkkia. Minä nojasin kylppärin ovenkarmiin hiukset sekaisin vettä tippuen ja totesin emmie koskaan taho papiks. Mie tahon että sunnuntaiaamut on vappaita.
Yritin herätellä itseäni kylppärissä. Yrittäessäni herättämään itseäni kahvilla Pan kuitenkin blokkasi minut vessaan. Kolistelin ovea ja huhuilin toiselle puolen, mutta Pan päästi minut ulos vasta touhuttuaan jotain, talutti sitten silmät peitettynä huoneen puolelle (yksiössä ei ole olohuonetta?) ja ta-daa: pöydällä oli kakku!
Aamupalaksi kaksi kuppia maitokahvia ja taivaallista kakkua, joka on siroteltu täyteen minttusuklaarouhetta ja jossa lakkahillolla lukee “22″. Aamu parani heti.
Kello 9:20 viipotinkin sitten kovalla kiireellä Hipposhallille. Pomo oli pihalla vastassa. Minä jo huolestuin. Totesin epäasiallisesti että suotta, ja selvitin tieni sakastiin pukupussi kainalossa. JYP:in pukuhuone löytyi pian, ja se parveili alba-asuisia pappeja. Hämmästyin, koin olevani slightly out of place ja pujottelin tieni väen läpi pukemaan ylleni albaa.
Olin ehkä nuorin paikalla. Yritin olla hämmentymättä lisää.
Mutta messu oli mahtava. En ollut istumapaikastani aivan varma ja olin kompastella omaan albaani kiivetessäni alttarille ja stolaa oli vaikea saada pysymään olkapäällä, mutta messu oli… no, hieno. Tunnepitoisia kansansävelmiä, niitä supisuomalaisia tuikituttuja, Kaskisen sanoilla. Viitisenkymmentä tanssijaa kansallispuvuissa, ja väkeä muutama tuhat penkeissä. Harvoin kirkkokansaa on niin paljon veisaamassa.
Lähetysjuhlat.
Muuten juhlat menivät osaltani aika… Ohi. Viikkoväsymys kasautui viikonloppuun, ja tänäänkin päivällä olen enimmäkseen katsellut ikkunasta ulos. Monta afrokonserttia meni sivu suun, kun keskittymiskyky on pähkinän luokkaa.
Ehkä minun pitäisi syödä vielä rautaa. Siitä ei ole kuin muutama viikko, kun laboratoriohoitaja totesi no, anemian raja on 120 ja sulla on 123 – olen vain unohtanut ottaa niitä tabletteja. Nyt soittokoneesta alkaa loppua veto. Kroppa toimii, mutta mieli putoaa stand bylle aina, kun sen ei ole pakko skarpata.
Kaikesta huolimatta olen taas
vuoden vanhempi. Vaikka 22 on kyllä just sellainen ei-mitään -ikä; vähän niinkuin aikuinen mutta ei kovasti vielä kuitenkaan totesin iltapäivällä, tällä kertaa hellan kulmaan nojaten.
Ja siitäkin huolimatta päivä on ollut taas hyvä. Identiteettien ja sosialisaation sekavuudesta albaparven keskellä huolimatta.
Olen ajatellut, että himputissako minun vielä tarvitsee mitään tietää. Teen tätä nyt ja sen vuoksi ajattelen tällaisia asioita nyt, mutta mihin tässä elämässä joutuu, sen näkee vasta joskus myöhemmässä yhteenvedossa. En minä sitä kuitenkaan päätä.
Posted in Elämä | Comments (1)