Archive for August, 2006
valkoinen poro. August 23rd, 2006
Voit viedä pojan pohjoisesta
muttet pohjoista pojasta.
(Suomalainen sananlasku)
Ihminen on luotu olemaan ulkona.
Kävelemään polkuja ja polkujen välejä, kipeyttämään pohkeensa, kovettamaan kantapäänsä, ahavoittamaan kasvonsa. Haisemaan välillä pahalta, hieltä ja pölyltä. Parkkiintumaan välillä lähemmäs puun kaarnaa. Ilman kaikkia niitä kuorikerroksia, joilla tämä maailmaksi kutsuttu imagotehdas arkipäivän kyllästää.
Me siis kävimme metsässä. Tai, Metsässä, niinkuin tekisi mieleni ilmaista. Olen pitkään ajatellut tuntureita ja niillä risteileviä polkuja, mutta vuodet vierähtelivät monta kierrosta ilman lapinreissua. Nyt, kun tässä vieressä on mies, jonka suonissa virtaa pohjoinen ihan luonnostaan, me lopulta lähdimme.
Viime viikonloppuna, kun ystävämme oli saateltu avioliiton satamaan länsiafrikkalaisen miehen kanssa, me kulkeuduimme Pohjoiseen. Vauhtia ja varustetta otettiin Panin kotoa, mutta jo maanantai-iltana ajeltiin taivaalle mustaksi kasautuneen sateen läpi Saariselälle. Kiilopään tunturikeskukselle vievää tietä asfaltoitiin juuri ja sorarekat ajelivat sitä ulvoen edes taas kun purimme rinkkaa makuupussia telttaa autosta, joka hieman hämmensi erätunnelmaa. Hämmennys helpottui – tai ehkä vaihtui – aika pian kuitenkin. Puoli kilometriä tieltä, kelottuneiden ikiaikaisten honkien vartioimalla pehmeällä sammalkankaalla piti seistä sateen jälkeisessä ilmassa ja hengittää syvään. Puhdasta.
Kolme yötä ja neljä päivää retkeiltiin. Ei vaellettu tietoisen aggressiivisesti, vaan retkeiltiin – istuttiin koivikossa, joka sattumalta repesi mäntyjen väliin joen varressa, kahlattiin matalikoista jokien yli, veistettiin kuivalihaa puronvarressa kalliolla, hytistiin nousevaa yöusvaa lammen rannalla. Oltiin jotakuinkin ajattomia – illalla saattoi vilkaista kellonajan, että olisi jo korkea aika ravita itsensä jollain, mutta muuten kellon paikan otti aurinko. Kun se nousi kuumaksi taivaalle, herättiin, keitettiin puuroa, pakattiin rinkka – ja kun se alkoi hiipua ja kylmä kostea ilma huokui alas rinteitä, etsittiin yöpaikkaa.
Vain neljä päivää, mutta teki niin hyvää olla ilman peilejä ja aikarautoja, noita ikkunan takana ulvovia ambulansseja (olen taas takaisin Vaasankadulla) ja hyödyketulvaa. Uskomatonta, miten hyvältä ruoka maistuu luonnossa – hieman voita ja suolaa, ja ruoka itsessään maistuu. Ja kaikki maistuu. Mikä tahansa, mitä luonnossa suuhunsa pistää, on nautinnollista.
Ihminen on luotu olemaan raikkaassa ilmassa ja välillä nälkäinen. Täällä saa välillä tupattua itsensä niin täyteen kaikenlaista epäoleellista, että puhdas nautinto häiriintyy. Tai, jos ei nautintokaan (en tunnustaudu hedonistiksi), niin aito aistimus ainakin.
Ja se vesi… Sitä tosin välillä etsittiin sormet kyynärpäitä myöten ristissä. Tunturinkupeiltä löydettiin useampikin rutikuivaksi, pohjaltaan halkeilleeksi kuivanut matala lampi, joista juoksevat purot olivat kuivettuneet kivirakkaisiksi uomiksi jo kuukausia sitten. Kesä on ollut Saariselälläkin ilmeisen kuiva. Mutta missä vettä oli, se juoksi lasinkirkkaana ja hyytävänä kivien yli, norui kapeanakin elämäneliksiirinä tunturinkyljessä olevasta lähteenhaavasta tai etsi tietään kavenneen joen kivien välissä. Tuntui hyvältä istua purojen varsilla, kun ympärillä oli jokseenkin maksimaalisen… puhdasta.
Torstain lopuksi kiivettiin korkea nousu Kiilopään huipulle erämaan puolelta. Noukittiin välissä pikkurillinpäänkokoisia mustikoita (siellä niitä oli, mikä tuska, kun ei voinut mukaansa kerätä) ja pysähdeltiin välissä rauhoittamaan vinkuvia pohkeita. Huipulla oli tuulta ja korkeaa ilmaa – kohta perässämme kepeäjalkaisena kiivennyt, joulupukkia näöltään muistuttava vaeltajakarpaasi totesikin harmaan partansa lomasta, että se on mielenkiintoista – minkä tahansa nyppylän laelle kiipeääkin, sitä tuntee olevansa maailman katolla. Sen jälkeen setä kuvaili kauempana kohoavan Sokosti-tunturin vaarallista rinnettä ja me totesimme mielessämme, että retkeilijöinä emme ehkä kehuskele kulkemisillamme. Mutta juuri sellaisesta kulkemisesta nautin – reippaasta mutta valmiista pysähtymään katsomaan jotain vastaantulevaa, tähyilemään tunturinkuvetta siksakkaavaa vitivalkoista poroa, istahtamaan kivelle sinne koivikkoon, rauhallisia aamuja ajatta viettämään.
Ja Kiilopään huippu oli minulle aivan riittävä – jos ei katsonut sinne pietyn tien ja tunturikeskuksen suuntaan. Toiseen suuntaan kohosi kumpuavaa tunturinpäätä kaukaiseen siniseen asti, ja ilma oli syyshurmeesta sumuisena ja paksuna. Kasvot olivat siinä vaiheessa jo jonkun iltaviileän ja päiväauringon polttamat, olo erilaisista luonnollisista eritteistä ja tomusta nahkea, jalat verrattain käytetyt ja lantio ja solisluut rinkan hiertämät, mutta olo jollain lailla kuin… maailman katolla. Erilainen, ja niin kauan kuin kuvitteli ettei kuullut autojen ääntä, vapaa.
Laskeutuminen tunturikeskukselle oli hieman latistava. Puuportaita tietysti helppo laskeutua, mutta vastaantulevat huivikaulaiset tädit muistuttivat, että sivistys odottaa.
Parkkipaikalla odotin Pania tämän hakiessa auton ja vahdin rinkkoja. Keksin hieman liian myöhään pihalla roikkuvan punnituskoukkuvaa’an, jolla rinkkojen painon olisi voinut mitata – varusteet olivat jo irrallaan enkä jaksanut koota niitä. Panin tullessa nostin ensin oman rinkkani autolle, ja ihmettelin, kuinka se nousi jo yhdelläkin kädellä.
Panin rinkkaa hakiessani en ollut saada sitä edes selkääni. Mitä ritareita nuo miehet ovatkaan! Ja vielä matkan varrella se haali minulta painavia vesipulloja itselleen kantoon.
*
Olen siis ollut suloisesti irti. Vielä viikonloppuna jatkui ajattomuus, vapaus, irtonaisuus. Etsittiin tyrninmarjoja rantakallioilta, istuttiin kahvipöytää. Nyt kaupungissa koen lievää levottomuutta – toisaalta lähestyvä syksy innostaa, haasteet tuntuvat kerrankin minun kokoisiltani, tai sitten minä olen kasvanut sisukkaammaksi. Tämä aamu tuotti jo 12 sivua tekstiä diakonian luonteesta muuttuvassa maailmassa ja nautin siitä, että pääkoppa pelaa ja melkein hurisee toimiessaan. Mutta olkoonkin pienisuuri kaupunki, tämä on kuitenkin mehiläispesä, jossa on aikamerkkejä ja liikaa heijastavaa pintaa.
Eikä täällä oikein viitsi haista luonnollisen pahalta.
Minun pitäisi ehkä siis mennä taas suihkuun ja pysyä ruodussa. Tosin sitä vastaan voi potkia, aina, jollain keinoin.
(Kaunis hetki osui vastaan myös kesken paluumatkan eilisyöllä. Noin 150 kilometriä ennen Jyväskylää kamerani onnistui räpsäisemään utuisen, epätarkan mutta elokuisen hurmaisen kuvan yöstä.)
Posted in Elämä, Luonto | Comments (2)
patoanko? eli mutkikasta pohdintaa rakkaudesta August 10th, 2006
Riitä itsellesi, ihminen
äläkä ripustaudu muihin,
sillä elämä toisten varassa
on elämistä lainaeväin.
Etsi itsestäsi, ihminen,
äläkä ulkopuoleltasi,
sillä itsessäsi sinulla on
rakennusainekset aivan kaikkeen.
Mene itseesi, ihminen,
mutta tule ihmeessä myös ulos,
sillä ellet tee mitään sillä,
mitä itsestäsi löydät,
olet seisovaa vettä ja pilaantunut.
Anna itseäsi, ihminen,
äläkä siinä kitsastele,
sillä voi tulla päivä,
jolloin sinulla ei enää ole
mitään annettavanasi.
Ennen kaikkea – elä elämääsi, ihminen,
äläkä tyydy pelkkään olemiseen,
sillä mitään murheellisempaa ei voi olla
kuin elämä, joka on jäänyt elämättä.
(Raili Malmberg)
Minä ja minun rakkaudessa kompleksinen itseni voisimme ottaa tämän ohjenuoraksemme. Rakastaminen – tällä tarkoitan sitä hyvin laajassa mittakaavassa, jotakuinkin “suhtautumisena ympäröivään maailmaan” – on järisyttävän vaikeaa.
Kättelin Kirkkoherraa viime sunnuntain konfirmaation jälkeen kesän päätteeksi. Tämä kiitti tavan mukaan kesästä ja lausui muutaman kannustavan sanan, ja niiden jälkeen totesi: “Mutta itsekkyyttähän vastaan meidän kaikkien on taisteltava.” Lausahdus aiheutti naurua sakastissa ja Kirkkoherra ehätti korjaamaan, ettei mitään varsinaista nyt ollut tullut esiin, mutta -
jäin sitä silti miettimään. Olinko jossain toiminut itsekkäästi? Varmasti. Missä? En tiedä – paitsi että teen sitä takuulla joka päivä.
Tahtoisin äärettömän paljon rakastaa, avoimesti, virraten, soljuen, rikkaasti – ammentaa jostain rannattomasta varastosta, antaa rakkauden loiskua minusta vahvana ja kirkkaana. Kietoa lähimmät siihen ja antaa sen läikkyä kaikkialle, jonne vain yllän sitä roiskuttamaan.
Harvinaislaatuisen harvoin siihen kuitenkaan pystyn. Edes läikyttämään yli tätä haurasta maljaa, jota elämäni on – aivan kuin se rakkaus jota sieluni sisällä kannan, olisi niin herkkää ja vähäistä, ettei siitä riitä jaettavaksi – tarvitsen sen kaiken itselleni että jaksaisin, entä jos rakkauttani ei otettaisi vastaan, entä jos se katoaa ja häviää matkalla -
Toisin sanoen: en uskalla itse, vaan skannaan aina ensin ympäristön ja asettelen toimintani ympäristöni ehdottamiin puitteisiin.
Kipeää. Riitä itsellesi, ihminen!
Uskon sen, että rakkaus on itsestään suureneva bumerangi. Sitä saa kun sitä antaa, ja mitä enemmän sitä antaa, sitä suuremmaksi se kasvaa. Jotenkin tämän vakaan uskon todeksi eläminen on vain niin pannahisen… hankalaa.
Konstikkaaksi tämän tekee se, että olen vakaasti ajatellut, että jos vain asian oikein hoksaisin, ei maailmaan roiskuttamani rakkaus olisi edes omaani (kun sitä minussa on niin vähän), vaan taivaallista alkuperää olevaa. Ja sitä kyllä pitäisi riittää.
Ilmeisesti olen kuitenkin hieman tukossa oleva kanava. Patoanko rakkautta?
Ei huvittaisi enää. Loppujenlopuksi, mitä voin matkalla hävitä?
Rakkautta?
Ei se maailmassa katoa. Vähän kuin raha – se lähtee käsistäni, mutta ei se minnekään katoa.
Viime riparin 27 leiriläisestä 16 reputti loppukokeen. Muun muassa kysymys “miten ihminen pelastuu?” oli lähestulkoon mahdoton vastattava. Johtoporsaassa revimme hiuksia päästämme, olimme repäistä vaatteemme ja pukeutua säkkiin ja tuhkaan – mitä ihmettä me olemme viikon täällä puhuneet, läpiä päähämme? Lähetyssihteeri nauroi, että on taas aika kirjoittaa irtisanoutumisilmoitus.
Minäkin koin piston sydänalassa. Enkö luullut osaavani selittää ja – hmm, opettaa – asioita jotenkin… ymmärrettävästi? Ainakin toivoin osaavani. (Tosin, niinkuin Pan kaupungissa myöhemmin totesi, kysymys pelastuksesta ei ole erityisen helppo kenellekään elämää pitkään jo kartuttaneellekaan – mutta teoria ainakin olisi pitänyt riparilla aueta.)
Keskelle tätä sieluntuskaa mieleeni ailahteli kuitenkin vertaus Isosta Kirjasta. Siitä, että taivasten valtakunta on kuin mies, joka aamulla tarpoo pellolleen ja kylvää siemenen, menee illalla nukkumaan ja kun myöhemmin palaa pellolleen, huomaa viljan alkaneen kasvaa. Eikä miehellä itsellään ole hajuakaan, miten kasvu tapahtuu – kaikki mitä hän osaa tehdä, on vain kylvää siemenen. Ja siihen loppuu hänen vaikutusvaltansa.
(Lannoitteita ja kasteluahan tietysti voisi… Niin no.)
Jospa rakkaus on samanlaista. Sitä voi kylvää, mutta mitä se saa aikaan, se ei enää ole omassa vallassani. Kyllä minusta kylvettävää riittää.
Mutta siihen jotenkin olennaiselta tuntuu tuo
Mene itseesi, ihminen,
mutta tule ihmeessä myös ulos,
sillä ellet tee mitään sillä,
mitä itsestäsi löydät,
olet seisovaa vettä ja pilaantunut.
Toisinsanoen: I’ve got to get out. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Ei hajuakaan, mutta huvittaisi ottaa selvää.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Rakkaus, Tunteet | Comments (9)
toipilas keittää hilloa. August 4th, 2006
Eilisiltana seisoin vielä yhden aikaan keittiössä essu päällä, astiapyyhe olkapäällä ja katselin ylpeydestä mykkänä pöydällä nököttävää erikokoisten lasipurkkien sarjaa. Keitin elämässäni ensimmäistä kertaa hilloa (toissailtainen iltakävely päättyi yllättävään kohtaamiseen vadelmapensaikon kanssa kortepohjalaisen kerrostalon takapihan aidan takana – hullut suomalaiset, emme kerää marjoja talteen edes lähiympäristöstä!). Eilisiltana kaadoin kattilaan marjat ja summittaisen määrän hillosokeria suloiseksi sotkuksi, jonka lopputuloksena kello yhdeltä sormeni ja suupieleni olivat sokerissa, vatsa kipeänä makeasta ja olo yhtä riemullinen kuin esiäidillä on täytynyt olla aikanaan luolan suulla, kun mammutinlihat taas on saatu onnistuneesti kuivumaan.
Annoin itselleni emäntäpisteitä koko kauhallisen.
Sen lisäksi päivät ovat olleet mielialojen seilaamisen seurailua, asfalttia ja pölyä. Tiistaina päättynyt rippileiri saatteli minut takaisin Vaasankadulle, jotakuinkin elävien kuolleiden kirjoissa (siitä mielialan heittely). Viime päivät olen viettänyt toipilaana – ei siksi, että leiri olisi ollut (tavallista) rasittava(mpi), vaan siksi, että veressäni virtaa taipumus virittää itseni äärimmilleni suorituksissa, vaatia itseltäni viimeisetkin voimanrippeet kunnes tiedän saavani lopettaa. Tiesin töiden loppuvan tähän leiriin, niinpä alitajuisesti pinnistelin hermostressin varmuuden vuoksi hitusen suuremmaksi kuin olisi ollut tarpeen.
Omituista.
Niinpä viime päivät olen seilannut kahden päivärytmin välillä: nukkumaan pääsen omaan tuttuun kesärytmiini noin yhden ja kahden välillä yöllä (leirillä tämä onnistui jo puoliltaöin), mutta siitä huolimatta herään aamulla jo seitsemän tienoilla (kuten leirillä). Tänäkin aamuna sinnittelin sängyssä puoli yhdeksään katsellen viimeiset puolitoista tuntia viiden minuutin unipätkiä. Niiden välissä heräsin aina toiveikkaana katsomaan kelloa – joko se on siirtynyt edes puoli tuntia? – ja yritin taas tainnuttaa itseni tyynyyn.
Odotan tämän tasaantuvan viikon kuluessa.
Siihen asti taidan reutoa jotenkin poikkeuksellisessa virityksessä. Tänäkin aamuna siivosin asuintilani perusteellisemmin kuin kuukausiin – tosin en ole kuukausiin siivonnut ollenkaan. Nyt hilloamisesta intoutunut mieleni tahtoisi leipoa, leipoa, leipoa – upottaa kädet paksuun lämpimään taikinamassaan, vatvoa ja tempoa taikinaa, paistaa uunissa kuumassa asunnossa leipiä, pullia, piirakoita, rieskaa -
kuvittelen olevani ehkä energisempi kuin olenkaan.
Kaupunkiin sopeutumisvaikeuksista huolimatta olen kesästä kylläinen. Onnellinen työstä, jota sain tehdä, vastuusta, jota toivon osanneeni kantaa. Siitä, että kesä oli kuin olikin syväsukellus itseen. Ja on todennäköisesti vielä elokuun ajan.
(Aivan kuin syksyt joskus olisivat olleet jotakin muuta kuin syväsukellusta – keväistä puhumattakaan. Tottapuhuen taidan olla aina matkalla jonnekin syvälle, tai vähintään prosessissa. Ehkä elämänasenteeni vain on kompleksinen.)
Posted in Elämä, Tunteet | Comments (0)