Archive for September, 2006
kuhankeittäjä lautasantennissa. September 28th, 2006
Luen etiikan opusta.
“Itsekeskeisesti toimien ihmislaji nopeuttaa omaa tuhoutumistaan. Kalastaja-kirjailija Pentti Linkola on tulkinnut tätä synkkää näkemystä sanomalla, ettei ihmislaji voi monen miljardin massana saada sekä kuhankeittäjän laulua että yksityisautoa. Ihminen ei voi vaatia itselleen toisaalta aarniometsän rauhaa ja toisaalta kulutustavaroiden ruuhkaa. On valittava.”
(Jorma Laulaja: Elämän oikea ja väärä)
Saisinko sen aarniometsän rauhan, kiitos?
(Tosin olen aika varma, että kuhankeittäjän laulun voi saada jopa yksityisautoonsa. Joku innokas on takuulla jo keksinyt nauhoittaa sen. Vähän kuin katselisi takkatulta videolta.)
*
Aina välillä olen salaa ylpeä siitä, ettei minulla ole televisiota.
Syytä ei ehkä olisi. Niin paljon muuta kuitenkin on, ja niin paljon liikaa.
Sen tiedostaminen taitaa olla televisiottomuutta olennaisempaa.
*
Ajattelen kohtuullisuutta. Haaste.
Posted in Elämä, Idealismi, Luonto | Comments (0)
unissa neiti on toisinaan huolestuttava. September 25th, 2006
Kolme yötä sitten näin unta.
Olen nähnyt unia sen jälkeenkin, mutta kolmen yön takainen unikuva poikkesi massasta. Näin unta, jossa jälleen kuljettiin pitkää määrätöntä taivalta suomalaisessa korpimaisemassa – järven rantaa, mäntykangasta, pilvien välistä korkealla pilkottavan taivaan alla, välillä metsätietä, välillä mättäikköä. Uni päättyi kuten useimmat samankaltaiset uneni. Tulimme keskellä metsää järvenlahdelman rantaan, ja lahden toisesta päästä laski villi koski. Sellainen kivinen, hurjana ryöppyävä, rajun voimakas koski jyrkkään alamäkeen – niinkuin aina ennenkin. Tällä kertaa koski ei tosin ollut ainoa, vaan niitä oli kolme – ensimmäisen kosken vierestä lähti toinen, ja toiselta puolen kolmas. Se, että kolmas koski nousi suoraan ilmaan ja kaarteli siinä kuohuineen kuin Linnanmäen vuoristorata ei unessa ollut mitenkään kummallista.
Sen sijaan katselimme – minä ja joku seurassani ollut, en muista häntä – että tämähän on ihan kuin niissä miun stressiunissa aina! Ja meitä huvitti se, miten samankaltaisen paikan olimme löytäneet.
Minua kiehtoo se, kuinka todellisuus ja uni leikkaavat toisensa. Olen nähnyt vastaavanlaisia tiettömiä taipaleita eikä koskaan päästä perille -unia jo jonkin aikaa, aika säännöllisesti, lähes joka viikko jonkun. En pidä sitä enää omituisena; ehkä mieleni reagoi sillä johonkin matkantekoon tai elämänvaiheeseen, tiedä häntä. Unet ovat tulleet tunnelmaltaan jo tutuiksi. Niissä ei aina ole edes painostava, ahdistava tunnelma – joskus vain pyöräillään aamu-usvaisessa auringossa metsäteitä ja mietitään, mistä saataisiin evästä. Joskus unet ovat tosin raskaita ja määränpään saavuttamisen epävarmuus ahdistaa: joskus olen taittanut taivalta tummuvalle järvelle kaislikkoon puoliksi uponneita ja lahonneita pitkospuita pitkin tai lähtenyt veljeni kanssa ylittämään pimeään katoavaa riippusiltaa raesateessa ilman kunnon takkeja.
Luulen näitä ahdistavampia unia stressi-ilmiöiksi.
Muuten unet voivat olla kepeitäkin. Kolmen yön takainen unikin päättyi siihen, että jouduin veden varaan (niin aina: vesi vie minua vastustamattomasti, jalat eivät yllä pohjaan eikä rantaan uimisesta ole mitään toivoa – vesi on niin vahva), mutta kivinen koski muuttui jossain vaiheessa vesiliukumäeksi, enkä missään vaiheessa ehtinyt ahdistua.
Se, että junauneni ovat muuttuneet korpiuniksi, on mielenkiintoinen vaihtuma. En siis enää jahtaa mystistä lähtevää junaa pitkin kolkkoja öisiä asemalaitureita matkatavarani hukanneena, vaan olen matkalla aina jonnekin missä en koskaan ole. Sama matkustamisen, matkalla olemisen teema on tosin kummankin genren unissa. Junallakaan en ole tainnut koskaan päästä perille – jään väärällä asemalla pois tai etsin kadonnutta kenkääni metsästä junan pysähtyessä enkä ehdi takaisin kyytiin – enkä metsässä kulkiessani edes tiedä, minne olen menossa.
Enpä ole junienkaan määräasemaa unessa koskaan tiennyt.
Interreilin jälkeiset emme pääse takaisin Suomeen -unet ovat onneksi loppuneet. Trauma on kai käsitelty. (?)
Joskus unistaan hoksaa aamulla selkeästi, mistä edellisen päivän ärsykkeestä mikäkin unen osanen mieleen eksyi. Olen ajatellut, että sen takia olisi mielenkiintoista pitää unipäiväkirjaa – voisi ehkä pitkällä tähtäimellä löytää unistaan niitä keinoja, joilla oma alitajunta elämän asioita yrittää järjestellä, käsitellä ja siivota järjestykseen mielen loputtomiin arkistokaappeihin. Varsinkin, kun nämä unet ovat välillä niin lajityypillisiä.
Ja joskus unistaan ei saa mitään selvää… Toisinaan ne ovat niin vahvoja, että niitä jää pohtimaan pitkäksi päiväksi yön jälkeen, mutta ei saa mistään kiinni. Irrationaalisiahan ne ovat, mutta toisinaan aivan päättömiä. Päättömyys ei vaivaa, ellei siinä ole jotain puhtaasti outoa tai jopa hälyttävää; jotain sellaista, jota valve-elämässä pitää jotenkin… kieroutuneena.
Sanoi setä Freud mitä tahansa psyyken tarpeiden tyydyttämisestä, sellaiset unet ovat vaivauttavia. Silti nekin on kai pakko hyväksyä osana ihmisyyttä (kun muutakaan ei voi). Että sitä ei olekaan lainkaan niin harmoninen ja itsensä hallitseva kokonaisuus, kuin valveilla kuvittelee tai mihin pyrkii – alitajunta ja id iskevät vastaan heti kun tietoisuus menee stand bylle.
Ehkä juuri se minua valveen ja unen sekoittumisessa kiehtookin, varsinkin, kun leikkauspinta on epäselvä: se, miten vähän ihminen lopulta hallitsee itseään. Tunteitaan ja reaktioitaan ei hallitse aina edes valveilla, ja unessa mielikuvat villiintyvät ja vapautuvat riehumaan juuri niin pidäkkeettömästi kuin valveihminen pelkää.
Alitajunnan komeroiden ovet repsahtavat selkoselälleen ja ulos virtaa kaikkea tomuttunutta, ränsistynyttä ja vimmaista.
Kiehtovaa!
En ole aivan varma lucid-unien tarkasta määrittelystä, mutta epäilen näkeväni niitä silloin tällöin. Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu, että olen jollain kummallisella tavalla uniherkkä – ehkä olen siis vain hieman yliherkkä valvetilassa, ja herkästi epätasapainoon särähtävä mieleni oikuttelee myös yöaikaan.
Lucid-unista vain sen verran, että jo pitkään olen voinut pakottaa itseni hereille ahdistavista unista. Kesken painajaisen siis tulla tietoiseksi siitä että hei, tämä on vain unta – ja ponnistelemalla hetken ajatuksissani olen noussut painajaisesta kuin kupla vedestä.
Viime aikoina olen nähnyt myös muutaman hämmentävän unen, joissa olen ponnistellut tietoisesti saadakseni jotain aikaan. En tiedä, onko se vain sattumaa tai uneen sisään kirjoitettu käsikirjoitus, jossa minun kuuluukin ajatella niin, vai olenko todella voinut ohjata untani (mistä näiden eron edes tietää?), mutta ikkunat ovat särkyneet niin, että olen voinut lentää ulos.
Lentää, kyllä. Lentämisunet ovat antoisia, ellet sitten liitele kahdensadan metrin korkeudessa teiden yllä ilkosen alasti.
Kaikesta hämmennyksestä ja alitajunnan kieroista välähdyksistä huolimatta pidän unista. Toisinaan illalla melkein odotan, mitä mielen filminpyörittäjä päättää yön aikana esittää. Kuvittelen pienen miehen jossain tuolla alitajunnan ohjaamossa, pölyisessä kopissa istuvan jalat ohjauspöydällä limupullojen ja karkkipapereiden välissä, selailevan vasemmalla kädellä hämärässä suurta filmikelojen pinoa ja miettivän, miten niitä leikkaisi ja liimaisi yhteen uuden yön konstellatioksi. Aina vähän väliä kopin ovi aukeaa ja joku toimittaa kelamiehelle päivän uuden materiaalin, valittelee filmin huonoa laatua, leimaa osan K-merkinnällä ja peruuttaa ulos, ja kelamies jää käyttämään vanhanaikaista nauhan leikkauslaitetta. Nips ja naps, teippaa yhteen uuden irrationaalisen, kyseenalaisen taidepläjäyksen ja tyrkkää kelan koneeseen ja panee filmin pyörimään. Ja minä putoan REM-tilaan.
Toisinaan tuntuu tosin siltä, että tyypillä on kelat ihan sekaisin. Tai ehkä se lakaisee kerran viikossa lattialta leikkuujätteen yhteen ja liimaa kaikki parin sentin pituiset filminpätkät yhdeksi rainaksi, jonka sitten pakottaa minut katsomaan läpi.
Ekologista, ainakin.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Unet | Comments (0)
sinäkö se oot, Eeva? September 7th, 2006
Istuin hetki sitten yliopiston kirjaston yläaulassa (lempipaikassani liaanien keskellä, pitkästä aikaa) lukemassa kirjaa naisista, synnistä, lunastuksesta ja naisten alisteisesta asemasta kristillisyydessä. Women and Redemption, lukee kirjan kannessa.
Are women the primary sinners ore the primary ones who have been sinned against? Are women actually redeemed in Christ? And if so, why is there continuous subordination of women to men?
Eilen systemaattisen teologian lehtori piirteli huoneessaan taululle kaksi nuolta, kirjoitti toisen kärkeen superbia ja pohti ääneen sitä, ettei se naisnäkökulmasta ole synnin suurin syy. Ylpeyteen lankeaminen, ihmisen lankeaminen ns. ylöspäin Jumalansa edessä – itsekkyys, ylpeys, väärä itserakkaus. Naisten ongelma on enemmänkin se, että naiset kompastuvat alaspäin. Ylpeyden puute on itse ylpeyttä suurempi ongelma. Miksi? Koska naista on painettu alaspäin niin kauan.
Innostuin, ja raapustin nuolet talteen paperille.
Katselin kirjaa lueskellessani välillä ikkunasta ja mietin, miksi luonnollisten asioiden kauneudesta on täytynyt etsiä väkisin jotain rumaa. Gregorius Nyssalainen, idän suuri kirkkoisä 300-luvulla muun muassa määritti pitkäksi aikaa ajatuksenjuoksullaan itäisen teologian nais- ja syntikäsitystä:
…this is based on a theory of prefallen spiritual unity of humanity before the fall into gender dimorphism. The fall brought the mortal body, sin, and death, and so necessitated sexual dimorphism, sex, and reproduction as the remedy for mortality.
But in Christ this era of the fallen mortal body is coming to a close and humanity can return trough celibacy to its original pregendered virginal state.
Eikä siinä vielä kaikki. Gregorius on sitä mieltä, että tähän jaloon askeettiseen kilvoitteluun voivat vallan mainiosti osallistua myös naiset – sen verran tasa-arvoiseksi meidät Luoja loi – mutta minkäänlaista ulkoista sosiaalista auktoriteettia ei naiselle voi myöntää, niin kirkossa kuin yhteiskunnassakaan.
Kaksi asiaa tässä pöyristytti minua. Tuollainen hapatushan on läpikotaisin täysiveristä gnostilaista huuhaata! Pyrkimys hyväksi luodusta maailmasta tiukan asketismin kautta lähemmäksi Pyhyyttä – toimii varmasti oikein spartalaisen luonteen omaaville, mutta aivan kuin koko maailma olisi sortunut peruuttamattomaan huonouden tilaan, josta ainut tapa kurkottaa pois on tiukka henkinen keskittyminen, itsensä rankaisu, kilvoittelu tyhjyyteen.
Sisäinen alkueevani nauroi Nyssalaisen kumoon. Miten kaukana moiset ajatukset ovatkaan siitä juutalaisen perinteen maailmaasyleilevästä, ajoittain melkein huolettoman hedonistisesta maailmankuvasta…! Siitä todellisemmasta, kauniimmasta. Syö poikani hunajaa, sillä se on hyvää. (Sananlaskut.) Tai Korkea Veisu!
Toisena asiana minua risoo se sievistelevä, filosofinen taso, jolla naiselle on suostuttu myöntämään jonkinlainen metafyysinen tasa-arvo miehen kanssa – mutta todellisuus on jyräytynyt patriarkaalisen maansiirtokoneen alle vuosisatojen ajan.
Ehkä enemmän minua ärsyttää tuo asketismia ihannoiva, maailman kieltävä pakkohenkisyys. Ja naisen linkittäminen sen kautta synnin alkujuureksi.
Ja toisaalta: niinhän se on ollut aina, eikä vain meillä kristityillä. Eevan tyttärinä naista on kyllä hamasta ikuisuudesta – niin juutalaisessa kuin kristillisessäkin traditiossa – pidetty synnin pesäkkeenä, arvaamattomana viettelijättärenä, jonka paulaan varomaton mies voi langeta ja tuhoutua himon kuluttamana. Niinpä naista on täytynyt hallita, ennen kaikkea naisen aistillisuutta.
Kristillisyyden myötä ihannoitavaksi tuli kuva palvelevasta naisesta, ja neitsyt Marian mukaan naista äitinä on kunnioitettu – mutta jonkinlainen neitseellisyys naisessa olisi pitänyt säilyä, lasten synnyttämisestä huolimatta. Naisen tuli ennen kaikkea olla kiltti, palvelualtis, myöntyväinen – siis alistuva.
Naisen miehelle alisteinen asia on ollut luonnon välttämättömyys. Joko naisen kontrolloimiseksi, tai sitten – mikä karumpaa – naisen alisteisen aseman on katsottu olevan oikeutettu rangaistus siitä, että se oli juuri Eeva, joka omenaan ensimmäisenä tarttui.
Avain kuin synnin suhteen mies olisi vastuusta vapaa. Kuka sen naisen paulaan lankeaakaan? Mies, ei kai vain vapaasta tahdostaan?
Tässä on jotain universaalia. Islamilaisessa, radikaalimmassa kulttuuriympäristössä raiskattu nainen saatetaan kivittää aviorikoksesta.
Otetaan vielä toinen lainaus. Jos nainen kerran on synnin alkuperä, miten suhtautua tähän? (Augustinus):
For Augustine, male and female bodies, sex, and reproduction did not come about trough the fall but were part of God’s original design for creation. Qua female, woman was created subordinate to man for the purposes of sex and procreation.
“For the purposes of sex and procreation”?!
Siis nainen on luotu miehelle, käytännölliseksi avuksi, mitä tulee seksiin ja suvunjatkamiseen?
Ja Augustinushan oli… aivan, yksi lännen tärkeimpiä kirkkoisiä. Ei ehkä ole ihme, että tämän päivän hataraan tasa-arvoon taistelemiseen on mennyt niin kauan.
Loppupuolelta lukemaani lukua löytyi jo tervehenkisempiä – ja tuoreempia – ajatuksia naisen asemasta. Näitä tervettä, luonnollista asetelmaa korostavia mielipiteitä olivat esitelleet 1800-luvun Yhdysvalloissa feminismin esitaistelijoina ketkäs muut kuin naiset itse. Ajatuksia siitä, että todellinen oikea ”lunastus” ja sovitus maailman rikkeestä ei vain ole jokin maailmanjälkeinen, harras tasa-arvoinen tila, vaan sama hyvyys ja tasa-arvo tarvitsisi hankkia tänne maan päällekin, niin paljon kuin mahdollista. Ettei Jumalan todellisuus ole vain immanenttia ja toispuoleista, vaan todellinen evankeliumi tuuppii ihmistä tekemään asioille jotain jo täällä.
Ja sen myötä: nainen ja mies ovat täysin tasa-arvoiset jo täällä.
Niinpä minä, Eevan tytär, synnin alkujuuri, istuin yliopiston kirjaston yläaulassa. Ylläni on tänään häikäilemättömän punainen paita, niin punainen kuin voi olla, ja minua hymyilytti kun ajattelin, että muutamia vuosisatoja sitten tämä värini olisi leimannut minut huonoksi naiseksi. Punainen on synnin väri, aistillisuuden, hekuman…?
Ja tässä minä istun punaisessa paidassani koska punaisessa tunnen olevani elossa, koska minulla on taipumus kerätä ympärilleni punaista joka tapauksessa.
Tätäkö on naisen vapaus tänä päivänä?
Ja missä vapaus ei toteudu vieläkään? Minua kiehtoo miettiä, millä muotoa nämä kirkkoisien onneksi jo hieman pölyttyneet käsitykset ovat soluttautuneet nykypäivään. Mitkä ajatukset istuvat meidän ihmisten yhteisessä alitajunnassamme, mistä emme pääse eroon, mikä on naisen taakka ja syyllisyys, miksi naispappeus on vieläkin niin vaikea asia…?
Iso omena haukattavaksi.
*
Täytyy vielä mainita, että sain Päiviltä Basrcelonan-tuliaisina mainiot sukat. Valkoisten sukkien varsissa kaksi suloisen naivistista alastonta ihmistä seisoo vastakkain, ja se rinnakkaampi ja lettipäinen ojentaa sille toiselle omenaa. Hahmojen välistä löytyy teksti sekä espanjaksi ja englanniksi.
Englanninkielisenä se menee näin:
Shut up and eat!
Posted in Elämä, Idealismi, Jumala, Teologia | Comments (3)