Archive for October, 2006
rikas elämä. October 25th, 2006
Tourulan tuulikaapissa tänään aamupäivällä heilui siivoojanainen imurin kanssa kun astelin sisään. “Onpas näitä”, totesin sympatiseeraavasti pöllyttäessäni kumimatolla vellovaa koivunlehtimassaa, jota nainen yritti houkutella imurin suuttimeen.
“Joo, lehtiä tulee sisään asti vaikkei tilaisikaan”, nainen nauroi takaisin.
Portaissa tajusin. Lehtiä, tilaus, ja tämä on journalistiikan opinahjo. Taas nyki sisäistä hymykuoppaa.
*
Tänään olen kävellyt pitkin kaupunkia sillä pyöränavaimeni oli Ruthin hallussa ja huomannut, miten mukavaa on käveleminen. Siihen menee enemmän aikaa – se siis antaa aikaa ajatella. Lisäksi olen käynyt veljeni kanssa kangaskaupassa (mattanukkaista sisustuskangasta ja mustaa keinonahkaa, kyllä vain), harjaantunut syömäpuikonkäyttäjänä Jyväskylän ystävällisimmässä kiinalaisravintolassa ja haastatellut lennossa.
Teea todellakin haastatteli minua elämänhallinnan puutteesta. Istuin sängyllä ja puhuin paatoksellisesti postmodernista elämäntavasta, jossa hallittavaa on liikaa – liikaa mahdollisuuksia, liikaa ohittamattomia tarjouksia, liikaa potentiaalia joka on pakko ottaa käyttöön, liikaa oletettuja velvollisuuksia.
Teea kysyi minulta tuntuuko susta että sun pitäisi menestyä? Vastasin, että menestyminen aiheuttaa minussa ristiriidan. Kuvittelen, että minultakin vaaditaan sitä, mutta en aio tuhlata elämääni menestymällä. Siihen Teea kysyi että mikä olis sun menestyminen?
En osannut vastata. Menestyminen?
Se että jälkikäteen voisin sanoa eläneeni rikasta elämää, takeltelin kliseisesti. Rikasta elämää? Mitä on rikas elämä?
Rikas; risa ja rakas samassa sanassa, samassa paketissa.
Tahtoisin siis elää risaa ja rakasta elämää.
En sinänsä menestyä. Mitä on menestyminen? Elämän uhraamista yhdelle asialle? En tahdo uhrata elämää, ennemminkin elää sitä.
Mutta voisinko todeta eläneeni rikkaan elämän, jos en varsinaisesti saa aikaan mitään – mitään sellaista, jossa näkyisi joku kädenpainallus minusta. Jotain joka jollain lailla… jäisi.
Ehkä en. Ehkä se tuntuisi vierestä katsellulta elämältä, lasikaappiin jäämiseltä. Uskon kuitenkin vakaasti, ettei lasikaappeja olekaan. Elämässä on lopulta pakko laittaa itsensä pelilaudalle, rampana, jalattomana tai kädettömänä – mutta laudalle silti. Kymmenen tikkua laudalla… Eikä peliä kukaan tule viheltämään poikki. On siis pakko painaa kämmenensä elämän hohkaavaan kylkeen, jättää jälki, kämmenenpainallus.
Pakko siksi, että elämä on kyllä kiinnostunut jokaisesta, vaikkei jokainen olisi elämästä. Elämä tulee ja tuuppaa kumoon, riepottaa, nostaa hampaisiinsa, kantelee ympäriinsä, kolhii pöydänkulmiin, tipauttaa eteiseen, potkaisee nurkkaan, nostaa jalustalle. Elämä ottaa meidät haltuunsa vaikka me emme ottaisi elämää haltuun.
Siispä elämä kolhii. Mutta siinä ei kolhiinnu vain ihminen, vaan myös elämä itse. Jokainen siis jättää elämään jäljen, eikä vain omaansa – vaikka se olisi joskus armollista. Meistä jää jälki kaikkeen ja kaikkiin, jotka kelluvat meidän vaikutuskentässämme. Elämä on painoton tila, jossa kimmahdamme toisistamme taas uusiin suuntiin.
Lopulta se, mitä elämä on ja mitä me, on ehkä kolhujen summa. Niiden jälkien piirtämä kartta, joita ihmisihoon kolhuista parkkiintuu.
Taitolaji on kai siinä, antaako nahkansa paksuuntua, kotiloituuko, suojautuuko elämältä. Vai uskaltaako seistä vereslihalla. Kirvellä.
Ehkä olen tässä melodramaatikko. Ruth siteerasi opiskelijaillassa puhunutta viisasta lähetystyöntekijänaista, naimatonta viisasta naista, joka sanoi että
elämä on annetun ja saadun rakkauden summa
Rakkaus sikäli taitaa olla minulle vielä vaikea käsite. Ehkä siksi, että se on pelottava. Miten tulla niin vahvaksi, että kestän kaiken sen rakkauden – antamisen ja saamisen?
Voihan olla, että rikkoutuminen syystä tai toisesta on välttämätöntä. En koskaan kuitenkaan kykene antamaan enkä ottamaan vastaan niin paljon rakkautta kuin suotavaa olisi, itse haluaisin, minulle olisi parasta ja muille vielä parempaa. Siispä kolhiinnun rakkaudessa kunnes Pelinjohtaja viheltää pelin poikki.
Se on kuitenkin, kaikista urheiluvammoista huolimatta, huomattavasti parempaa kuin alituinen vaihdossa istuminen. Jäähyjä tuskin määrätään.
*
Risa ja rakas, niinpä. Risa on rakasta.
Posted in Elämä, Ihmiset, Rakkaus, Tunteet | Comments (5)
ilo. October 23rd, 2006
Kävelin tänään Joensuun Ystävyydenpuiston läpi. Muuten haravoidulle nurmikolle, alastomien puiden keskelle, oli joku muotoillut lehdistä korkeat suuret kirjaimet I, L ja O.
Juuri muutaman metrin aiemmin olin katsellut miestä, joka puhdisti urheilutalon parkkipaikan viertä lehdistä päältäajettavalla koneella ja ajatellut, että kaikkeen sitä ihmisen tehokkuus on yltänytkin.
Jatkoin Ystävyydenpuistosta matkaani hymy sisäisissä suupielissä. Optimismi valtaa alaa, hitaasti, nurmikonlaikku kerrallaan.
*
Ilolle on kysyntää. Olen ollut iloinen – viimeksi lauantai-iltana, kun peli-iltaa viettämään tullut, vohveleita pitkin iltaa paistanut, kovaan ääneen nauranut joukko iltahämärässä huoneessani yhdeltätoista intoutui laulamaan a cappellana Finlandiaa ja Jouluyö, juhlayötä. Laulettiin pitkään – ensin sitä sun tätä, kunnes kitaraan tarttunut nuorimies keksi äänissä laulamisen. Tuntui vapauttavalta laulaa, huumaavalta huomata, että pysyin yksiksenikin äänessä. Stemmojen harmonia on jotain, joka muuttuu suonissa virtaavaksi nesteeksi ja humahtaa aivokuoren läpi – oli se täydellistä tai ei, sortuivat äänet tai oli viritys vähän väärä, se ei haittaa. Nautin nuottien pudottelemisesta ja hakuammunnasta. Nautin laulaa ja nautin siitä, etten varonut ääntäni. Annoin sen mennä välillä nuotin viereen.
Sen jälkeen naurettiin vielä pitkään en-oo-koskaan -pelin takia. Kun huoneen ilmaa olisi voinut leikata veitsellä ja kello kävi yhtä, väki alkoi siirtyä eteiseen. Minä ja Ruth istuttiin vielä pitkään keittiön pöydän ääressä, raavin palasiksi suuhuni kylmää vohvelia ja olin onnellinen.
Iloa on ollut. Palasina. Kliseinä. Ja silti heräilen vieläkin pitkin aamuyötä. Aloitin sen jo viime syksynä, kesällä ehkä nukuin välillä katkottomia öitä, mutta nyt filmi pätkii taas. Monena yönä herätessäni ei tarvitsisi edes katsoa kelloa – se on aina viisi. Seitsemään, puoli kahdeksaan saan vielä nukuttua vartin tai puolen tunnin paloissa.
Joka yö en sentään herää valvomaan viideltä maailmantuskaa. Sitä sattuu onneksi vain silloin tällöin.
Nauroin Teealle, että se voisi haastatella minua lehtityön tehtävää varten elämänhallinnasta tai sen puutteesta. Siitä minulla olisi sanottavaa. Opiskelu on yksi suuri elämänkoulu, jossa on hallittava monta abstraktia, monta pelottavan konkreettista, monta hahmotonta ja monta uhkaavaa tekijää yhtä aikaa. Olen aivan varma, että minulla ei ole kaikkia lankoja käsissäni. Toisinaan se tieto painaa aamuyöstä ohimoita yhteen – mikään ei ole raivostuttavampaa kuin herätä puhkiuupuneena mutta tietoisuuden tasoltaan umpivirkkuna. Mutta elämääni en hallitse. Tai ehkä hallitsen, mutta se tuntuu nyt niin valheelliselta, että odotan kuvion alkavan horjua aivan pian. Olen varmasti jättänyt jotain huomiotta.
Todennäköisesti tämä ruuvipuristin, jonka läpi minä olen rusentumassa, on hyvin tarpeellista ja tärkeää. On tärkeää oppia kantamaan vastuunsa elämästään, mutta vähintään yhtä tärkeää on oppia asioiden arvojärjestys. Kyllä, elämää on vaikea hallita, mutta kasassa se silti pysyy. Miksi siis huolehtisin?
Sen jos opin, olen kouluni käynyt, kunnialla.
Iloa, siis. Panin iloa jääkaappiin lautasen alla. Defenssini ahdistusta vastaan ovat yhtä monimutkaisia kuin paistamista odottava rahkatortun taikina. Ehkä minä olenkin se klisee.
Posted in Elämä, Tunteet | Comments (0)
ihminen on peili on valokuva. October 20th, 2006
Istuin aamupäivällä hotelli Rantasipin upottavassa nahkanojatuolissa ja mietin kalliiden hotellien omituista, nuhjuisen ylellistä, pinttyneestä messingistä ja mauttomista kokolattiamatoista muodostuvaa tunnelmaa. Olin vieraassa ympäristössä, monellakin tavalla, ja pidin siitä.
Syynä oli eteläafrikkalaisen valokuvaaja Roger F. Ballenin vierailuluento. Rantasipissä viikonloppua viettää muun muassa SHIFTS-konferenssi, jonka yhteydessä tämä hypnoottisen vahvanvakava pitkähuiskea mies puhui minulle ja puolelle huoneelliselle Tampereen maisteriopiskelijoita estetiikasta, intuitiosta, taidevalokuvasta, mustasta ja valkoisesta, eteläafrikkalaisista pikkukaupungeista ja siitä, kuinka kuvan ottaminen on freezing time.
Olin vieraassa ympäristössä, sillä kukaan ei tuntenut minua, minulla ei ollut konferenssinimilappua, muut opiskelijat olivat valokuvauksenopiskelijoita (”Some of them do graphical design, too”, sanoi opettaja Ballenille tämän kysyessä mitä me arkenamme oikein puuhaamme, ja minä mietin, kumpaa mahdoin edustaa.) En myöskään usein kuljeskele kalliiden hotellien kuluneilla hiljaisilla matoilla.
Sen lisäksi että Ballenin luento ja puhe olivat yhtä hypnotisoivia kuin mies itse, pidin aamupäivästäni. Luennon jälkeen selailin käytävässä portfoliopöydällä Texasista kotoisin olevan naiskuvaajan suuria vedoksia omituisista kukka-, perhos- ja paperinsuikaleinstallaatioista valkoiset hansikkaat käsissäni ja tunsin itseni levollisella tavalla irralliseksi. Kenelle tahansa muulle konferenssivieraalle – niille jotka halailivat ja tervehtivät toisiaan selkäni takana – olisin voinut aivan hyvin vaikuttaa joukkoon kuuluvalta. Minun oikeuteni osallistua esitelmiin loppui Ballenin poistumiseen luentosalista, mutta käytin ilomielin hyväkseni tilaisuuden naurahdella, hymistä hyväksyvästi ja kallistella päätäni portfoliopöydän monille huikeille otoksille.
Renja Leino oli kuvannut kännykkäkameralla tietokoneen syvyyksiin uppoutuneiden ihmisten kasvoja. Kuvat ovat pelottavan poissaolevia, ja portfolion sivuilla Leino valisti huoltaan siitä, kuinka informaatioteknologian vallankumousta ei enää voi estää. Our children are slaves of television all over the world, whether we want it or not.
Toinen naiskuvaaja, jonka nimeä en muista, oli kuvannut pehmein seepiasävyin alastomia miehiä ja naisia abstrakteista kulmista, lähikuvin, androgyynisti niin että täytyi katsoa tarkkaan saadakseen selville, onko kuvassa mies tai nainen, susinaamiot päässään, kasvottomina. Kuvat viehättivät minua – vaihtoehtoinen ja suora, rehellinen tapa kuvata ihmisvartaloa, sellaisena kuin se on – ja juuri siksi kauniisti.
Muitakin suuria ideaaleja kantavia portfolioita selasin. Kaikenkaikkiaan olin aamupäivän jälkeen vaikuttunut. En ehkä vähiten sen takia, mitä Ballen puhui:
“It’s important to find things that stick inside. Things that stay with you, follow you… Not something that just floats around you. You have to find yourself in your work. Not just follow something someone else has done.”
“It’s crucial to find your fundamental question, already in the beginning. Where do you want to focus? There are million billion things to snap!”
“What is my fundamental question? That is easy. It is this: who am I?”
“People always ask me, what is the meaning of my pictures. That is an impossible question. I mean: take a mirror from your bag and look at yourself. Then you can ask: What do I mean?”
“It’s all about finding visual relationships in the pictures. It’s not about telling what the picture says, bringing into it a theory that just doesn’t fit the picture. The picture will explain itself.”
Ballen näytti meille kuviaan Etelä-Afrikasta 80-luvulta viime vuosiin asti. Mustavalkoisia, vahvan kontrastin kyllästämiä kuvia. Hätkähdyttäviä. Ihmisiä, täyteen piirreltyjä seiniä, johtojen sekamelskaa seinillä, mustaa ja valkoista ihmisihoa, rautalankaa, roiskeita ja isovanhempien valokuvia, kameraan tuijottavia silmiä, kissanpyydystäjiä, valkoisia rottia pöydällä – ja hämmentävä kuvasarja nimeltä Shadow Chamber koulusta Johannesburgissa. Niin surrealistisen näköisiä kuvia, että teki mieli kysyä, ovatko ne lavastettuja. Mutta ne eivät ole, sillä photographing is about freezing time. Capturing a moment. You can’t replay time. You have to think all the time one, two, ten steps ahead to get the picture.
Ehkä se onkin todellisuus, joka on surrealistista.
Minua kuvat jäivät kieputtamaan. Jonnekin hyvän ja pahan, ruman ja kauniin, turvallisen ja turvattoman, todellisen ja epätodellisen väliin pudonneet otokset nostivat esiin tuntemuksia. Vaikka Ballen itse totesikin, ettei enää tiedä, mikä on hyvää tai pahaa, tätä tai tuota – on vain hyväksyttävä asiat sellaisina kuin ne ovat.
Ehkä se on sitä, mitä Ballen sanoi näyttäessään meille kuvansa Dressie and Cassie, twins. Hän totesi, ettemme todennäköisesti unohda kuvaa koskaan – palautteen oikeuttama käsitys. Ballen kysyi, miksi luulemme niin olevan.
“I think it’s because the picture tells us something about ourselves”, vastasi mies itse.
Toivottavasti niin on.
*
Luennolla istuessani ajattelin kantopussissaan lepäävää omaa Ixus 60:stäni ja sitä, että annan sen vain maata pussissaan. Jospa ottaisin sen joskus mukaani. En tehdäkseni taidetta – sitä voi tehdä vain seuraamalla omaa sisäistä intuitiotaan (Ballen), mutta jäädyttääkseni muutamia hetkiä. Sillä olisi arvonsa, suuri, muistojen kokoinen.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi | Comments (0)
lokakuun hatara maaperä. October 12th, 2006
Ikkunan takana on lokakuu.
Siinä ei sinällään ole mitään vikaa. Niin kauan kuin tämä hatara muistini jaksaa muistaa olen pitänyt syksyistä enemmän kuin kesistä ja ehdottomasti enemmän kuin keväistä. Talvi määrittyy minulle enimmäkseen joulun kautta, joten en ole varma, olenko pitänyt syksyistä enemmän kuin talvista – ehkä olen, sillä syksyllä joulua vasta odotetaan, kehrätään kokoon, koostetaan kynttilän polttamisista ja sekalaisista keittiössä vellovista tuoksuista huoneistoon paksua joulun tunnelmaa, keitetään kokoon siirappia ja joulua. Ehkä nautin odottamisesta enemmän. Kasvattamisesta.
Mutta syksy. Käsittämätön tila, joka ottaa meidät valtaansa kerran vuodessa. Naispuolista lähipiiriä alkaa riivata neulevimma, villalankoja kertyy kasseihin ja luennoilla alkaa kilistä. Tee saa jonkin omituisen hohtelevan lisäarvon. Minä alan käyttää maatuskahuivia. Erilaiset pehmeät, mahdollisesti tuoksuvat asiat muuttuvat elinehdoiksi. Valo saa uuden merkityksen, aamupäivistä tulee ahdistavampia kuin ennen.
Syksy on ristiriitainen tunne. Hitaasti hiipuva kuolema tuntuu sopivan minulle, joka ehkä liiankin itsepintaisesti kuvittelen olevani melankoolikko. Ei ole helppoa pitää itsestään moista kuvaa yllä: kuinka olla sopivan surumielinen vaipumatta pessimismiin tai naivismiin, joita molempia yritän kammota? Se nainen joka mielelläni olisin on samaan aikaan niin täynnä elämää että kuohuu yli, nauraa selällään päiväpeitolla ja täyttyy elämästä lisää. Ei siis missään nimessä ole pessimisti, mutta on niin tarkkasilmäinen, ettei sorru naivismiin muuten kuin toisinaan.
Syksyn viehätys onkin ehkä ristiriidassa. Vaahterat repeävät lieskoiksi, mutta taivas painaa paksuna harmaana villakankaana puiden hartiat kumaraan. Vesi ei tiedä jäätyisikö vai virtaisiko, joutsenet eivät osaa päättää lähdöstään kunnes jäätyvät kiinni poukamiin.
Minä en osaa päättää olisiko rintakehän alta esiin purkautuva hidas raskasmielisyys syvyyksineen yhtään sen parempaa kuin se repivä into ja melkein raivoisan valoisa suhtautuminen kaikkeen tulevaan, johon välillä tempaudun. Olemiseni päätyy usein tasapainottelemaan hataralla maaperällä näiden kahden välissä, koska en kykene hallitsemaan kumpaakaan. Horjahdan vähän välilä jomman kumman puolelle ja mielen sisäinen maailma heittää kuperkeikan.
Olen opetellut tottumaan siihen. Sellaista se kuitenkin tulee olemaan ehkä iankaikkisesti, ja keväällä se on joka tapauksessa pahempaa.
Syksy on siis paradoksi ja hatara maaperä. Kyvyttömyys nimetä olotilaani. Kyvyttömyys hallita olotilaani. Jos kesä on järjetön paahde joka polttaa jonkin sisäisen pinnan valkoiseksi, syksy roiskii siihen kakofonisen kerroksen paksuja öljyvärejä niin, ettei värien erottumista enää hahmota.
Yritän toisinaan raaputtaa kerroksista esiin selkeitä värejä, mutta lopulta ymmärrän aina luovuttaa.
Osansa on ehkä sillä, että syksy on aina päämäärätöntä. Syyskuussa innostun ja haalin paljon tekemistä, toisinaan jopa vastuuta. Lokakuussa huomaan että aika käy vähiin ja syksy on joka vuosi yhtä lyhyt. Marraskuun juoksen, joulukuussa kaadun johonkin lomantapaiseen. Sama kurimus joka vuosi, ja jalosti ajattelen rääkin olevan tarpeellista aikuiseksi kasvamiselle.
En tiedä, mikä syksy on. Välivaihe, mutta niin on talvi, kevät, kesäkin. Hiipumista, kytemistä. Kyden kaikkien huivieni ja kerrosteni alla, maisema muuttuu valon toisiaan seuraaviksi kehiksi joista kuljetaan aina seuraavaan, metsä kohisee ja paksuuntuu valokehän ulkopuolella, mieli kohisee ja tuuhentuu kasvattaessaan talviturkkia. Ajatuksista tulee kömpelöitä ja vaistomaisia, ehkä ne kasvattavat kynsiä ja kiiluvia silmiä. Takerrun aamuisin asfalttiin ja hengen nostaminen märästä maasta vastaa urheilusuoritusta.
Silti joku osa minusta on (naiivisti) sitä mieltä että vasta tällaisessa sielullisessa mutapainissa kuin syksyssä sitä vasta tuntee olevansa ihminen. Onpa ihanaa ryytyä sateeseen! Melankoolikko, joka on liian tottunut siihen, että aina välillä ahdistaa.
Ehkä taika olisikin siinä, että hyväksyisi mutta nimenomaan ei ryytyisi.
Kaikenkaikkiaan ikkunan takana on lokakuu, eikä siinä sinällään ole mitään vikaa. On vain taivaan paksu harmaa villakangas painavana maan päällä ja toive siitä, että tänä iltana tulisi tehtyä vatruskoita.
Se on jokseenkin naiivia: syksyllä tempaudun riivaavaan nostalgiaan. Tulen patinasta hupsuksi. Myös vatruskoissa on hurmaavaa patinaa, joten opettelin käärimään niitä pellille.
Onneksi ovat sentään herkullisia.
Posted in Elämä, Luonto, Tunteet | Comments (1)