Archive for November, 2006
neiti tiedostaa kuluttavansa. November 29th, 2006
I’ve never felt so calm and warm
the shadows were so smoothly drawn
a spirit, silent peace
the moon covered my lonesome disease
my lonesome disease
If I could save the strenght of my Sunday
for the rest of my week
I wouldn’t need words anymore
silence
would be enough for me
Now no-one is weak or too proud
now I don’t have to speak aloud
and the winds of the sea
drive on by
I’m more than a mirror
I’m more than a mirror
I am more than a mirror
’cause I don’t lie
(NoneAlike: I Couldn’t Sleep Last Night)
Takaisin Jyväskylässä.
Istuin junaan aamuseitsemältä. Kaivoin paksut villalangat laukusta, laitoin napit korviin ja istuin kuunnellen pitkästä aikaa NoneAlikea. Ääni tulee kahden vuoden takaa. Tätä kuuntelin Koulukadulla Joensuussa, kun odotin pohjoisesta vierasta.
Sama tuntu karkasi mieleen eilen illalla hieroessani äidin hartioita. Levitin käsiini Doven kosteusvoidetta. Tuoksu oli hätkähdyttävän tuttu – taas Koulukadulta, samalta ajalta. Pidin samaa voidetta pitkään hyllyssäni.
Vaasankadulla kukat nuokkuivat taas. Sisään tullessani tajusin, miten tunkkaista täällä onkaan. Pitäisi vihdoin siivota.
Pitäisi siivota elämässä enemmänkin. Hätistää tunkkaisuutta pois, häätää tomua korvien välistä.
Neulominen oli rentouttavaa. Junamatka meni kerrankin nopeasti. Hankasalmelta Jyväskylään kuuntelin kahden takanani istuvan vanhan naisen jutustelua. Naiset olivat matkalla kaupunkiin, rupattelivat konduktöörille suorasukaisen iloisesti. Eekö sille raha keleppaa ollenkaan?, naiset huikkasivat junailijalle tämän kävellessä ohi. Lievestuoreen kohdalla vanhempi naisista jäi muistelemaan lapsuuttaan.
Olin silloin jottain kakstoista tahi kolometoista… Äiteen kanssa oltiin juna-asemalla, kun niitä evakoita tuotiin. Pitkään saatiin sitä kattoa, puolitoista tuntia piti oottaa junaa. Toivat niitä sieltä… Hevosilla ja joillahii laveteilla. Ja panniit siihen kävelemmään, siellä ne niitä kävelytti pitkin. Se jäi minulla kyllä mieleen… Ei tuu semmosta aurinkoista päivää ettei se jossain tulis vastaan.
Se oli se sota-aika semmoista, oli se, totesi toinen naisista.
Minä oon monesti aatellunna että jos äitee vielä elläis, me vietettäis kyllä yks kesäpäivä niin että vaan junalla ajeltais… Minä sen niin muistan sen päivän, niin se jäi mieleen. Evakot, jatkoi naisista toinen vielä.
Sitten he siirtyivät puhumaan postinjaosta kylällä joskus aikanaan, miten yhdeltä kantajalta meni työssä käsi, toiselta jalka ja samaa työtä tehneeltä evakoita muistelleelta naiselta nimimuisti, kun tämä siirtyi eläkkeelle. Siihen asti nimet kyllä pysyivät mielessä.
Se hätkähdyttää, kun hetkittäin ymmärtää, miten suurten hyppäysten yli sadan vuoden aikana on tultu. Miten raskaita asioita sukupolvet raahavat mukanaan. Ja miten muistot eivät ole kaikonneet – sodan eläneille muistot ja kokemukset sodasta ovat elämän pohjaa, kokemusta elämästä, maailmankuvaa, tietoisuutta todellisuudesta.
Minun sukupolvelleni ne ovat historiantunteja, Tuntematonta Sotilasta ja sitä, meneekö Lordi linnanjuhliin maskissa vai ilman.
Miten räikeitä eroja.
*
Anna-lehdessä oli juttu taannoin helsinkiläisistä muotitietoisista nuorista, joille Henkkamaukka ei riitä. Hieman päälle parikymppinen neiti kertoi lehdessä käyttävänsä kuussa joskus tuhatkin euroa vaatteisiin. Kun muut lapset menivät kouluun tarralenkkareissa, oli tällä tyttösellä lakeerikengät. Tyyli tarttui mukaan.
Eilen seurasin Joensuun Citymarketilla kassajonossa valkoista suklaata kädessäni vanhaa setää, joka oli pari ihmistä edelläni jonossa. Setä lastasi hihnalle kaksi suurta loovaa halpamerkin leivänpäällismargariinia ja paketillisen Hyvä Ostos-kahvia – halvinta, jota kaupasta saa. Sen jälkeen setä kysyi kassaneidiltä, mitä ostokset mahtavat tulla maksamaan. Kun hän kuuli hinnan olevan alle kolme euroa, totesi hän vielä no sitten mie otan tään maijjonkii ja nosti hihnalle litran punaista maitoa.
Maksoi ostoksensa ja lähti kävelemään pois.
Onko tämä maailma todella sama, jossa he molemmat elävät?
*
Oma tiedostava kuluttajani sai huvittavan iskun, kun menin Vaasankadulle tultuani keittiöön. Pöydällä lojui hedelmiä ja vihanneksia. Bongasin banaanin ja tomaatin ja mietin hajamielisesti, kumman söisin. Sitten tajusin tarkistaa, kumpi mahtaa ylipäänsä olla minun.
Banaanin hylkäsin saman tien. Sen lapussa luki Banaani reilu kaup ja se oli ostettu pienestä lähikaupastamme, hyvään hintaan. Ilmiselvästi Ruthin.
Tomaatin olisin voinut syödä, se oli minun ostamani. Se ei ollut maksanut paljon mitään, ja lapussa luki Tomaatti ulkom. Harmi, että tomaatti oli jo hieman nahistunut syötäväksi.
Ehkä syön sen silti. Joku laiton Espanjaan meren takaa maahanmuuttanut on sen keskellä sortoa tomaattiviljelmillä minulle poiminut. Sitten se on lennätetty hyötyynsä nähden luonnottoman kalliilla rahalla Suomeen, että minä itseäni niukkavaraisena pitävä yltäkylläisyydessä elävä opiskelija saisin mahdollisimman halvan tomaatin.
(Airaksinen puhui KK:n haastattelussa tiedostavasta kuluttamisesta… Mansikoiden syömisestä talvella ja tomaateista. Mansikoita en kyllä osta muualta kuin kesämarketeista ja torilta, suomalaisena. Siksi, että vain ne maistuvat aidolle. Mutta eikö pienten ostopäätösten tekeminen olisi osa isompaa virtaa…? Voisinkohan aloittaa riistotomaattien boikotista, sillä minulla olisi varaa ostaa suomalainenkin tomaatti, jos sitä niin kovin kaipaan…?)
Olen taas niin tiedostava…! Vaan ei kai siitä haittaakaan ole. Tämän kaiken kirjoittaminen ylös nettipäiväkirjaan voi olla hyväkin. Saanpa itseni kiinni tästä taas seuraavan kerran kun ostan ulkom tomaatteja.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Luonto | Comments (3)
marraskuun ahtaanpaikankammo. November 27th, 2006
Alkutalvi on klaustrofobian aikaa.
Taivaan ikävän tajuaa kunnolla vasta, kun pilvet hellittävät. Ahtaanpaikankammo raukeaa hetkeksi, vähän kuin salvat helähtäisivät auki rintakehän ympäriltä. Palakin selkeää taivasta riittää, ja yhtäkkiä on niin kuulas olo, niin kuulas.
Sitä ei yleensä edes ymmärrä, miten paljon pilvet painavat. Henkisesti.
Aamusta iltaan on samaa hämärää – tosin ilta vaihtuu pimeäksi jo kello puoli neljä.
*
Olen kotona. Kotona oleminen on ollut tulta leivinuunissa, punaviiniä, glögiä, italialaisia mantelipikkuleipiä ja niin paljon puhetta. Kämmenselkäni ovat kipeytyneet neulomisesta; teen kolmatta sukkaa sitten yläasteen ja olen koukussa. Istun pitkään nojatuolissa olohuoneen nurkassa, yhden valon alla, ja neulon. Siihen linnoittauduin lauantai-iltana pimeään kotiin saapuessani; sytytin muutaman kynttilän, laitoin Jukka Perkon Kaanaanmaan stereoihin, sytytin pienen jalkalampun ja otin Isoveli-langat käteen. Teen niistä isoveljelle sukkaa, tämä sanapeli jaksaa huvittaa minua.
Jos en neulo tai puhu, selaan lehtiä. Se on lämmin ja kotoisa asia – kotona on aina lehtiä. Ennenkaikkea Kotivinkkejä ja Kodin Kuvalehtiä. On terapeuttista ja lohdullista hautautua välillä kotilehtien sivujen väliin, maailmaan, jossa kaikesta voi tehdä kaunista ja kodikasta, turvallista ja pehmeänlämmintä, jos vain intoa ja likviditeettiä riittää. Naistenlehtien avulla voi luoda täydellisen tanskalaishenkisen sisustuksen, vuorata keittiönsä kauden suosikkileivonnaisilla, järjestää ystävien kesken mainiot viininpruuvailukekkerit, uudistaa kylpyhuoneen, innostua Pilateksesta, löytää urheilun elämäänsä ja ennenkaikkea omaksua 30 parasta parisuhteenparannusvinkkiä. Toisin sanoen; naistenlehdet myyvät unelmia. Maailmaa, jossa kaikki voi olla lähellä täydellistä, harmonista, onnellista. Ainakin mahdollisimman. Ainakin, mitä sisustukseen tulee.
*
Viimeisimmässä Kodin Kuvalehdessä oli aktivisti-kirjailija Jaana Airaksisen haastattelu. KK:ssa on usein hyviä henkilöjuttuja, en aliarvioi lehteä yhtään. Airaksisen haastattelussa muutama sitaatti kolahti minuun. Airaksinen on dekkarikirjailija, jonka aikaisempi ura on vienyt naista taloustieteilijän tehtävissä ympäri maailmaa, muun muassa YK:n töissä.
Parhaita paloja haastattelusta tässä:
Jaana sai tietää lapsena, että julmuuksia tapahtuu, vaikka itse elikin mahdollisimman turvallista lapsuutta. Vainon kokemukset ja kertomukset kuuluivat äidin elämään. Pelko periytyy, siirtyy tunnemuistiin, vaikka pelättävää ei olisikaan.
Kirjailija pohtii, että kaipauskin periytyy. Vaikka äiti ei koskaan sanonutkaan kaipaavansa jonnekin muualle, niin tytär ei sitä oikein usko.
- Jotakin isoa puuttui äidin elämästä.
Jaana Airaksinen sanoo, ettei hän ole maailmassa helposti kotonaan. Hänen persoonassaan on levottomuutta ja kodittomuutta. Vierauden tunne lakkaa hiertämästä, kun hän kirjoittaa.
- Myös nykyisessä perheessäni olen kotonani. Enää ei tarvitse paeta pois. En olisi kuvitellut mahdolliseksi tällaista syvää tunnetta, että kuulun johonkin.
- En ole yksineläjä-tyyppiä. Tarvitsen läheistä ihmistä – jos yksinoloakin. Uskallan mennä toisen lähelle ja sulautuakin, kun tiedän pääseväni erilleen.
- Elämää helpottaa ja rakentaa, kun ymmärtää toinen toisensa tekemisiä.
Airaksisesta yhteiselossa tuntuu vapauttavalta, ettei aina tarvitse kommunikoida sanallisesti.
- Tietoisuus siitä, että viereisessä huoneessa istuu läheinen ihminen, joka tuntee minut, lujittaa omaa olemassaoloani.
Asioita, jotka kolahtivat. Ajatuksia velloo päässä: Erillisyyden tarve kietoutuneena äärettömään läheisyyden janoon ja kaipuuseen. Lähelle päästämisen kipeä hankaluus, josta voi kuoriutua kaunis läheisyys. Etäisyyksien ja välimatkojen näkökykyä synnyttävä mutta vieraannuttava vaikutus. Ja tuo viimeinen lause: “lujittaa omaa olemassaoloani”.
En osaisi rakkaudesta sanoa sen kauniimmin. Ainakin kuvittelen, että rakkaus olisi tuota.
*
Ostimme kaupasta vaniljatankoja. Olen viime aikoina nauttinut syömisestä enemmän kuin aikoihin: ruokahaluni on mahtava, ja nautin siitäkin. Tänään ehkä lämmitämme valkoista glögiä, sujautamme jokaiseen lasiin vaniljatangon ja hitusen amarettoa.
Jos maailmassa on makuja, värejä ja tuoksuja, niiden kuuluu täyttää mahdollisimman monta aistia.
*
Kotona oleminen on ollut myös huomio siitä, että
runot ovat vaarallisia.
Vanhempani ovat tänään pitäneet sormuksia sormissaan jo 30 vuotta. Niin kauan on siitä, että he lopettivat seurustelun ja siirtyivät kihlattujen kastiin. Tapahtuman kunniaksi isäni antoi äidilleni Maaria Leinosen runojen kokoomateoksen, Matka on laulu. Joimme kahvia ja äiti selasi runokirjaa, minä luin sitä olan yli. Ja kävi kuin Eeva Kilven kanssa muutama viikko aiemmin: jotain kuumaa ja kipeää pusertuu silmäkulmiin, käännän pään verhoihin ja yritän siivota kyyneleitä silmäkulmista sormiin tai ohueen servettiin, eikä se ikinä onnistu.
Niihin kai on niin äärettömän tiivistyneenä jotain ihmiselämisen karheaa estetiikkaa, että se tulvii hieman epätasapainossa olevien nuorten naisten silmäkulmista väistämättä yli. (Parhaimmillaan.)
Loppujen lopuksi olen siitäkin onnellinen. Ihastuttavaa, että makujen, tuoksujen ja värien lisäksi on näitä tunteitakin.
Posted in Elämä, Ihmiset, Rakkaus, Runot, Tunteet | Comments (2)
aamun surrealismi. November 24th, 2006
Ajantaju on tänä aamuna tehnyt voltteja.
Herään säännöllisesti joka aamuyö kello viisi. Herätessä ei enää tarvitse edes katsoa kelloa; aavistan viisarien osoittavan taas kaakkoon, ja nopea vilkaisu aikarautaan vain vahvistaa tämän tuskallisen aavistuksen.
Tämä aamu oli sinänsä erilainen, että heräsin jo neljältä. Sen jälkeen heräsin viideltä, vähän vaille kuusi, kahdesti ennen seitsemää ja lopulta hieman ennen kahdeksaa. Annoin itselleni armon nousta ylös.
YTHS:n laboratorion odotushuoneessa aika temppuili yhä. Vuoronumerolappu väitti, että menossa on vuosi 2087, 24. joulukuuta. Mietin, onko kukaan koskaan mahtanut huomata, että joku vääräleuka on asentanut lappukoneeseen hilpeät numerot.
Tai sitten se on vain hilpeä sattumus.
Laboratorionainen otti minusta kaksi putkea verta. Ensi torstaina selviää, reistaako sisäinen kelloni aamuöisin jostain rakenteellisesta syystä (syytettynä on kilpirauhanen, katsotaan, löytyykö todistusvoimaa), vai onko koneisto muuten vain hieman hidastunut. Nyt tuntuu, että sielun kello hätkähtää pärisemään aamuyöstä aina täysin vakuuttuneena siitä, että on jo aika nousta. Saan sen vaikenemaan hetkeksi, mutta se hätkähtää ääneen uudelleen noin puolen tunnin välein. Että nouse jo, nouse jo, nouse jo! En saa puhuttua sille järkeä.
Rasittavinta on, että unikoomasta herätessäni olen usein erinomaisen virkeä. Sisäinen kelloni huolehtii siitäkin, että tajunta on täysin varpaillaan.
Jos kilpirauhanen pääsee tästä kuin koira veräjästä, alan syödä luontaistuotteita. Vannon.
Hupaisaa tämä aika ja yöt -ongelma. Annoin veljelle lahjaksi Philipsin mainion kelloradion yöpöydälle. Vehje näyttää siltä, että se on pyörähtänyt maailmaan suoraan tulevaisuudesta. Parasta siinä on pieni projektori, jolla kellonajan saa heijastettua digitaalisin numeroin joko kattoon tai seinään siitä riippuen, mihin suuntaan kellon vääntää.
Veljeni totesikin, että mainiota, nyt ei tarvitse yöllä kuin katsoa kattoon tuskastuakseen, että kello on vielä noin vähän.
Ei kai siinä, kun kellonaika loistaa katossa kaksikymmentäsenttisin kirjaimin. Säästyypä kännykän esiin kopeloiminen keskiyöllä.
*
Aamussa oli toinenkin lievästi surrealistinen asia. Menin verikokeen jälkeen kauppaan, hakemaan maitoa. Lääkäri kielsi syömästä mitään ennen koetta, ja sain eilen illalla päähäni että palkitsen itseni riisipuurolla kokeen jälkeen. (Palkitsen? Mistä hyvästä?) Kauppaan astellessani nappasin pussiin yhden persimonin ja kävelin vaa’alle sitä punnitsemaan. Lihahyllyllä häärännyt kauppiasmies käännähti yllättäen kohti, katsoi suoraan silmiin ja totesi kovaan ääneen ja pirteästi: Huomenta! Toivon, ettei hätkähtämiseni näkynyt, sillä kieltämättä yllätyin. Täysin positiivisesti silti.
Vastasin että huomenta ja hymyilin loppukauppareissun ajan. Katsoin silmiin sitäkin setää joka antoi minulle tilaa kärryineen ja kiitin. Ero aikaisempaan on ehkä siinä, että tahdoin todella katsoa silmiin ja kiittää, kerrankin se ei vain ollut maneeri.
Kello varttia vaille yhdeksään kaupassa oli vain minä ja eläkeläisiä. Sitten sinne virtasi uskomaton hyöky yläasteikäisiä ostamaan karkkia. Se käy samassa kaupassa jotakuinkin aina varttia vaille tasatunti. Miten ne viereisen yläasteen tenavat jaksavat joka paussilla makeisia kiskoa…?
*
Vielä huomio: aamun Hesarin pääkirjoitussivulla oli loistava Vieraskynä -kirjoitus yhteisöllisyydestä. Melkein ajattelin kehystää sen seinälle. Kerrankin joku puhuu lämpimiä, ei vain lämpimikseen.
*
Mainittakoon vielä outona anekdoottina, että näin taas unta Jaanan häistä. Jaanalla ja Juhalla oli kolmannet häät – jostain syystä niitä piti juhlia kolmesti – ja tällä kertaa minä söin Jaanan morsiuskimpun.
Hauskinta on se, että se pisteli karmeasti. Jotain piikkisiä risuja siinä oli piilossa.
…onkohan minulla trauma?
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Rakkaus, Tunteet | Comments (5)
kysymys ja keskiyö. November 23rd, 2006
Jos kivi hioo kiveä
ja rauta rautaa
onko tarkoitus että
lopulta kuluu olemattomaksi
?
Posted in Elämä, Tunteet | Comments (2)
aikuinen on terve, jos se leikkii. November 23rd, 2006
Kirjoitin eilen parhaan lehtitekstin pätkäni pitkään aikaan.
Lapsena koko päivän virikkeeksi riitti peltipurkki. Jos lisäksi sattui saamaan käsiinsä sakset, meni samassa puuhassa seuraavakin päivä. Veljeni väsäsi Turtles -varusteet siitä mitä varastosta sattui käsiinsä löytämään. Me tytöt leikimme nätimpiä leikkejä rivitalon takapihalla: keitimme voikukista soppaa ja heijasimme nukkeja. Riemu oli suunnaton, jos saimme jonkun pojista mukaan – pikkunaskalista tuli perheenisä, eikä meidän tarvinnut enää leikkiä yksinhuoltajaäitejä.
Leikki on luovuttamaton osa lapsuutta. Lapsi ei ole terve, ellei lapsi leiki. Leikki kehittää taitoja, sosiaalisia kykyjä ja valmistaa monilla tavoin oikeaan elämään.
Mutta miksi leikin pitäisi loppua, kun niin sanottu “oikea elämä” alkaa?Aikuisten maailma on vaatimusten maailma. Oravanpyörässä kaahaaminen ei toden totta käy monelta leikiten. Vastuu ja aikataulut kasautuvat niskaan raskaina ja lamauttavina. Kaiken lisäksi aikuiselta ihmiseltä odotetaan sitä, että vaikuttaa aikuiselta: hänen on oltava järkevä, rationaalinen, tarkka, täsmällinen ja kaikin puolin napakka.
Leikki sallitaan lastenhuoneessa ja lasten ehdoilla. Silloinkin aikuinen suostuu hetkeksi astumaan omasta haudanvakavasta aikuisuudestaan lapsen tasolle, juttelemaan pöhköjä punainen leikkiauto kädessään. Tämä onnistuu vain, jos aikuinen kokee olevansa jotenkin tilanteen herra. Hän on aikuinen, lapsi on lapsi. Jos aikuisen sisäinen lapsi pilkahtaisi hallitsemattomana esiin, aikuinen alkaisi pelätä omaa uskottavuuttaan.
Jopa lastenhuoneessa.Meidän aikuisten aikuisuus on todellakin haudanvakavaa. Stressi tukkii verisuonet ja elämänilo vuotaa kuiviin vaatimusrekeä kiskoessa. Aikuisuus johtaa hautaan.
On totta, että me kaikki kuolemme joskus. Mutta miksei aikaa ennen sitä voisi viettää… leikkien enemmän?
Se poistaisi stressiä, vapauttaisi, rentoututtaisi. Leikin kautta voi löytää itsestään uusia puolia – tai uudelleen niitä vanhoja, jotka sullottiin mielen arkistokaappiin viimeistään yläasteiässä, kun leikistä tuli liian lapsellista.Liveroolipelaaja osaa leikkiä. Larppaaminen on parhaillaan sitä, ettei ota itseään liian vakavasti. Niin vakavasti, ettei uskaltaisi kurottaa itse luomiensa rajojen yli. Se on uskallusta selvittää itselleen, kuka oikeastaan olen. Uskallusta venyttää rajojaan, kokeilla, oppia. Uskallusta leikkiä.
Pelko siitä, että liveroolipeli hämärtäisi oman identiteetin rajat, on aikuisen haudanvakavaa kyynisyyttä. Tuntuvatko lasten minuuden rajat venyvän ja paukkuvan, kun ne kiljuen ratsastavat puutikkujen selässä takapihan lehmipoikina? Ovatko tyttöjen kotileikit hälyttäviä – eivätkö lapset pysy lapsina, kieroutuuko minäkuva?
Aikuinenkin tarvitsee oppia uutta. Kasvu ei lopu, kun lapsuus loppuu.
Harmi vain, ettei tekstiä julkaista koskaan missään. Sitä arvioidaan puolivakavissaan lehtityön peruskurssilla, samalla kun ruoditaan sitä, olenko osannut muokata ollenkaan aidon näköistä typografiaa aikakauslehtitaittoviritelmääni. Haastattelin Teea larppaamisesta ja otimme vinkeitä hetkessä inspiroituneita kuvia Teeasta katselemassa itseään peilistä mafioson vaatteissa.
Pitkästä aikaa palkitseva koulutyö. (!) Harmi, että taittamista tulen todennäköisesti tekemään tulevaisuudessa vähän vähemmän. Ja toisaalta – mistä sitä koskaan tietää.
En vain vieläkään osaa aivan vakavissani ajatella olevani kokopäivätyössä päivälehdessä. Onneksi on liuta muitakin julkaisuja, mutta… En vain ole osannut, jaksanut tai todella innostunut ponnistellakseni sitä varten, että singahtaisin kirkkaana tähtenä mediataivaalle. Kuvittelen saavani joskus jostain työtä, vaikkei kokemusta olisi niin rutkasti…? Kyllä hyville naisille löytyy aina töitä.
Varmasti.
Enkä tahdo olla mikään tähti.
Sinänsä hauskaa kuitenkin, että Teea haastatteli minua samaa harjoitusta varten elämänhallintakyvyn puutteesta…!
Pidin kommenttiälähdyksestäni siksikin, että olen oikeasti tuota mieltä. Leikkiminen olisi elintärkeää vakavalle ihmisaikuisellekin. Hulluksi heittäytyminen, irti päästäminen, riehaantuminen, kovaan ääneen nauraminen, ympäristöstä välittämättä oleminen, johonkin koko keskittymiskyvyllään uppoaminen. Se tekisi hyvää. Syvästi hyvää.
Mitä sitten on aikuisten leikki? Paitsi konkreettista roolien vaihtoa, niin kuin liveroolipelissä. Milloin aikuinen riehaantuu, päästää irti, on välittämättä ympäristöstä?
Silloin, kun olen päässyt tanssilattialle (humppaa, valssia, foksia ja jenkkaa, lähinnä), olen ajatellut, että se on vallatonta ja vapauttavaa. On vapauttavaa tanssia, mennä musiikin mukana, kuunnella lähinnä oman kehonsa rytmejä ja musiikin poljentoa. Erityisesti jenkka on hurmaavan riehakasta. Eihän siinä ehdi edes katsoa, mihin menee, ja nauramatta sitä ei voi tehdä, eikä ilman että saa päänsä pyörälle.
Todennäköisesti seksuaalisuus on myös yksi valtava vapautumisen ja ehkä parhaillaan riehaantumisenkin muoto. Puhutaanhan sitä aikuisten leikeistä, mutta vähän.. hmm, pikkutuhmaan sävyyn. Täytyykö leikin välttämättä olla tuhmaksi sävyttynyttä…?
Television katsomista en laske leikiksi, vaikka siihen keskityttäisiinkin koko olemuksella. Television katsominen on liian usein passiivista sohvalla lojumista, ja vaikka sofistikoitunutta elokuvailtaa seuraisikin syvällinen analyysi leffan merkityksistä, on katseluelämys aina silti jokaisen oman pään sisäinen. Leikki on reaktiivista, kuten tieteellisesti sanottaisiin. (Tutkimuskurssi lyö läpi jossain alitajunnassani, auts.) Leikki on vastavuoroista, antavaa ja vastaanottavaa. Parasta siinä on sen pidäkkeettömyys. Lapsi ei mieti, tuleeko otetuksi vastaan, vaan sukeltaa rooleihinsa ja mielikuvitukseensa, uskaltaa pitää totena sitä mitä tahtoo.
Muistelin Ruthille eilen illalla veljeni ja isäni muinaista iltarukouskohkausta. Isä oli lukenut rukousta ja sanonut että siunaa meidän Jussia johon veljeni oli tulistuneena todennut: en minä ole Jussi, minä olen vieras mies! Myöskään muoto “siunaa meidän poikaa” ei ollut kelvannut, vaan vastaus oli sama: en minä ole poika, minä olen vieras mies! Sitten kun isä oli todennut, että siunaa meitä, oli se passannut.
Se nyt vaan sattui olemaan niin ettei huoneessa ollut ketään poikaa, vaan vain vieras mies. Sitä se lapselle on.
Hurjaa, miten vapauttavaa se olisi!
Nykyään vain samalla tavalla käyttäytyviä aikuisia kutsutaan tuttavallisesti kylähulluiksi.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset | Comments (5)
konditionaalikommunikaatio November 21st, 2006
Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaation muoto. Sanojenkin välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistemme toiveet, pelot, uskomukset, rakkauden. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta. Tätä vuorovaikutusta minä haluan olla edistämässä, niin lukijana kuin kirjailijanakin. Se on korkein päämääräni.
(Reko Lundan)
Ajattelen että näissä Lundanin sanoissa tiivistyy jotain oleellista, jotain ydintä, syvää. Tahtoisin allekirjoittaa nuo samat sanat.
Tahtoisin… Miksi ihmeessä taas käytän konditionaalia? Tahtoisin?
Miksen vain sano
allekirjoitan
ja ole varma, selkäni suorana.
Minulla on konditionaalivamma. Edellä määritellyn ääriviivattomuuden lisäksi – yhdistäisin nämä diagnoosiksi, jota voisi luonnehtia sanoilla kärsii lievästä hahmottomuudesta. Konditionaaliongelmani on sitä, että mielelläni usein tekisin kaikenlaista – kaikkea mahdollista, kokeilisin mitä vain! – mutta lopulta teen hyvin… vähän. Ongelmallisinta tämä on arkielämässä, jossa innostun, ehdotan, suunnittelen – niin kauan, kunnes huomaan, että taas jäi tekemättä.
Se aiheuttaa jonkinlaisen aikaansaamattomuuden turhauman, jonka kanssa pärjään itse kohtuullisen hyvin. Toiset eivät. Silloin toiset sanovat asioita kuten sää aina lupaat muttet pidä tai sinussa on raskasta se, että maalailet aina, mutta kaikki jää kuitenkin tapahtumatta.
Toisinaan ärsyynnyn itsekin siihen, että elän usein hitaassa liikkeessä, enemmän korvieni välissä kuin niiden ulkopuolella, elän isi-muodoissa ja mahdollisuuksissa. Jonkinlaista sitku-elämää; sitku on näin nii sitten mää sitä ja sitku on näin niin ehkä mää sitten teen ton jutun. Väsyn siihen yleensä silloin, kun mikään asia ei innosta minua. Niin kauan kuin olen innostunut, käyn innostumiseni voimalla. Ammennan visioistani, ideoistani, ideaaleistani, nautin niistä, olen niiden kanssa tyytyväinen. Vasta kun innostus hälvenee, näen, ettei mitään taaskaan ole tapahtunut. Idealismin mylly vain on taas jauhanut.
Olen hidas lähtemään liikkeelle. Vaikkei paikoilleen jääminen, tarrautuminen, jumiutuminen ole oikein edes… ihanteeni mukaista. Ihannettani yritän toteuttaa kaikilla runsailla konditionaaleilla, vakuutella tselleni ja toisillekin että olen valmis ja innostunut, reipas ja rohkea. Tossut vain tarttuvat maahan monesti kuin johonkin tahmeaan, josta jokaisen askeleen saa repäistä irti.
Kuka sitä tarpomista nyt liiaksi jaksaa.
En kuitenkaan enää jaksa elää konditionaaleissa. Ajatella, että olisipa näin, voi kun joskus olisi noin. Jäädä valtavan Sitkun alle, odottamaan, että asiat muuttuvat että minä voin mahdollisimman riskittömästi ja turvallisesti tarpoa tahmeine tossuineni ulos norsunluutornista. Kun ihmiset puhuvat itsensä likoon laittamisesta, minussa alkaa säristä jokin terävänä resonoiva taso. On pakko laittaa itsensä peliin, tänään ja tässä. Nytku. Ei enää konditionaaleja, vaan vahva preesens, jolla ei ole edes passiivin kanssa mitään tekemistä.
Niinpä sanon: allekirjotan tuon kauniin, mitä Lundan sanoo. Kuinka hyvä siinä olen, en tiedä. Mutta olen samaa mieltä, ja haluan samaa.
Olen ajatellut, että Lundanin viimeiseksi jääneen kirjan lukeminen voisi olla kolahduttavaa. Viikkoja, kuukausia on vereslihalle asti esimerkki oman itsensä likoon laittamisesta. Kuoleva kirjailija, joka kirjoittaa yhdessä vaimonsa kanssa kuolevan kirjailijan suulla elämästä luopumisen tuskasta… Nyt kirjailijan kuoltua teksti saa jotenkin kipeyteen asti painoarvoa. Surutyötä? Pelkkä aihekin herättää ajatuksia.
Korkeinta kommunikaatiota…?
Posted in Elämä, Minäkuva, Tunteet | Comments (0)
ääriviivattomuus November 16th, 2006
Olen taas miettinyt sitä, mitä tästä elämästä mahtaa tulla.
Tuntuu, että moni ihminen tässä ympärillä on jotakuinkin… kalkkiviivoilla. Tunnen noin yhden käden sormien verran ihmisiä, joiden gradu on siinä kriittisessä ja kivuliaassa vaiheessa, jonka jälkeen se todennäköisesti vierii omalla painollaan tutkintotodistukseen saakka. Veljeni valmistui ja odottelee omaa paperiaan Tampereelta. Ruth miettii, jättäisikö koulut ensi kevääseen ja kandiin, koska lastentarhanopettajan ei erityisemmin tarvitse olla maisteri.
Ympärilläni on siis joukko ihmisiä, jotka hamuilevat jonkinlaista maaliviivaa, juoksevat, astelevat, raahautuvat, kaatuvat tai kierivät sen yli. Sitten on niitä, jotka ovat lähtöviivalla.
Wieniin tai Hollantiin vaihtoon, tai talveksi Etelä-Afrikkaan, tai toiseen kaupunkiin, tai uuteen elämäntilanteeseen. Osa on tullut vasta Etiopiasta ja kaipaa takaisin, osa ei juurru mihinkään.
Viimeistään tänä syksynä olen tajunnut, miten lyhyt aika on puoli vuotta: maailmalle lehahtaneet enemmän tai vähemmän tutut ihmiset tulevat kohta jo takaisin. Eivät puolta vuotta köyhempinä, vaan kokonaista kokemuskavalkadia rikkaampina.
Eikä siitä ole kuin kaksi vuotta, kun jänistin yhtä viime tingassa kuin olin idean alunperin saanutkin ja peruin valmiin vaihtopaikkani Budapestiin.
Kun en minä ummikkona sinne… En kai voisi opiskellakaan siellä, eivätkä nämä rahat nyt riitä, saati opintoviikot.
Sen jälkeen lähtemisestä on tullut entistä monimutkaisempaa. Todennäköisesti en ole se seikkailijaluonne joka luulin olevani, vaan hellyttävän turvallisuushakuinen ja tuttuun takertuva. Tosin nyt kun olen analysoinut itseäni aina tähän diagnoosiin saakka, voisin alkaa opetella seikkailemista. Opetella.
Minusta tuntuu, että minulla ei niinkään ole vaikeaa lähtö- tai maaliviivojen kanssa. Kumpiakaan ei ole viime aikoina näkynyt.
Elämisen ääriviivojen kanssa on minulle ihan tarpeeksi tekemistä.
Kävin viikonloppuna Joensuussa. Maanantaina, kuolettavan elämäväsymyksen keskeltä, poljeskelin kaupungille. Odotin äitiäni tulevaksi Suomalaisessa ja selailin aikani kuluksi uutuuskirjojen pinoja. Tommy Hellstenin Kolme matkamiestä harhautui käteeni ja harhailin hetkisen pitkin kirjan sivuja. Siinä vaiheessa kun äiti tuli, epäilin jo, että mieleni tekee taas psykologisia opportunistitemppuja. Hellstenin kirjoittama kolahti johonkin sisälläni ilkkuvaan pikkuotukseen, joka ulvahti ja jäi osoittelemaan sormella.
Olen himputti vieköön niin matkalla. Ääriviivat ovat kauniisti kadoksissa. Tajuan tämän hetken: asun täällä, teen näitä juttuja, kohtaan useimmin näitä ihmisiä, pidän tästä ja tästä asiasta ja näistä en niin välittäisi. Kaipaan tätä ja tätä, ja tämä puuttuu, ja tätä ilman tuntuu, että tukehdun.
Siihen se jääkin. Ohueen nykyhetken pintakerrokseen. Mitä ihmettä tapahtuu seuraavassa hetkessä?
Minulla ei ole minkäänlaista karttaa elämän suhteen. Korkeintaan yritän kuumeisesti väsätä noista tämä puuttuu ja tätä kaipaan -tunnekuohuista sellaista, mutta suunnannäyttäjänä moinen kyhäelmä on korkeintaan hullun kompassin luokkaa.
Hahmotan elämää edelleen jotakuinkin puoli vuotta eteenpäin. Sen jälkeen odotan jo ennalta heittäytyväni opportunistiksi: mitä elämä mahtaa tuoda? Mihin nyt tarttuisin? Mistä pääsen valitsemaan?
Niin elämä todennäköisesti tulee menemään – kuinkas sitä ennustat – mutta eikö ihmisillä pitäisi olla jonkinlaisia… sisäisiä skeemoja?
Tuntuja siitä, että tietää, mitä tahtoo?
Toisin sanoen: pitäisikö tässä osata pyrkiä johonkin?
Pyrkiminen kuulostaa minun korvaani kilpailemiselta. Tärkeän uhraamisesta yhden asian alttarille. Pätemiseltä ja menestymiseltä. Niskakarvani nousevat pystyyn pelkästään sen ajattelemisesta – eivätkä kokonaan jonkun korkean idealismin takia vaan siksi, että olen äärettömän huono
viitsimään ja
yrittämään.
En viitsisi alkaa kilpailemaan. Sehän tarkoittaisi, että joutuisin nokikkain kaikenlaisen kritiikin kanssa, niiden hankalien asioiden itsessäni, joita pitäisi työstää ja viilata.
Kellun onnellisena ajopuuteoriassa ja väitän, ettei minulla voi olla vastuuta kaikesta.
Ei ehkä niin kestävää henkistä kehitystä. (?)
Mutta miten, miten ihmeessä, voi osata asettaa itselleen maaliviivoja? Miten voi määrittää elämän niin, että tietää, mitä tahtoo? Minulla on paljouden ongelma. On niin paljon sellaista, josta viehätyn, etten osaa poimia yhtäkään. Odotan, mikä kirsikka suuhuni putoaa, ja kuvittelen, että näin pitikin käydä.
No, minussa on kuitenkin myös se idealismi, joka ajattelee, että
miksi murehdit huomisesta?
Ajattelen (ehkä noin puoliksi, sillä se toinen puoli on huolestunut), että ei elämästä voikaan tietää. Paljon enemmän vahinkoa voi saada aikaan sillä, että yrittää runnoa elämän palikkatestin tietyistä koloista läpi, kuorien sen siinä matkalla orvaskedelle. Että elämän on annettava viedä, koska me emme siitä kuitenkaan tiedä. Että on Joku jolla on omat kuvionsa kaiken varalle.
…kuinka näiden kahden välille rakennettaisiin harmonia?
Suurempi ongelmani on se, etten ole oikein perillä omistakaan ääriviivoistani. Siinä Hellsten minut kai satutti.
Tiedän olevani elämän suhteen opportunistinen, sen lisäksi, että olen emotionaalisesti epävakaa. Kuvittelen tunteitteni olevan tosiasioita, siis elämän todellisuuden autenttista heijastumaa, jonka pohjalta sopii tehdä päätöksiä. Ei kovin vastuullinen tapa katsoa elämää. Pidän itseäni itsekkäänä, jonka vuoksi yritän kovasti olla olematta sitä. Minä kyllä pyrin, mutta taidan pyrkiä enimmäkseen harmoniaan kaikken minua ympäröivien ihmisten kanssa. Minun pitäisi olla äärettömän miellyttävä.
Olen ollut aina huono olemaan riidoissa. Ei kai siinä pitäisi hyvä ollakaan, mutta minä sorrun. Ristiriita syö minua, minun minuuttani, omanarvontuntoani, enkä kestä sitä. Aivan kuin tulisin minuksi vasta, kun saan riittävän määrän positiivista palautetta, ja pysyisin minuna juuri niin kauan, kun palautetta virtaa minuun. Jos tämä elämänlanka katkeaa, alan romahdella.
En taida siis seistä ihan omilla jaloillani. Annan ympäristön muovata minua, puserrun palikkatestin koloista. Haastavinta on se, että lopulta en enää välttämättä ole kovin varma siitä mitä MINÄ tahdon. Kun minähän tahdon miellyttää ympäristöäni, ja miellytettäviä olisi niin paljon. Kenen kannan valitsisin?
Teen sen valinnan useimmiten tunteen pohjalta. Kenen hyvä mieli olisi juuri NYT tärkeintä.
Kyllähän tämä kuulostaa aika paksulta psykologiselta itseanalyysiltä, mutta olen parhaillani kovin… vakuuttunut. Tunnistan itsessäni monen vuoden mittaisen keikkumisen, jolle ovat leimallisia tietyt, samanlaiset piirteet eri vaiheissa. Henkinen romahtelu, hätääntynyt päättämättömyys sekä pahimpana ne vieroitusoireet, joihin putoan tajutessani, että olen tainnut mennä vieraantumaan jostain, jota mielelläni kutsuisin minuksi.
Siinä vaiheessa koen elämän menneen jotakuinkin pieleen, yleensä jonkin tietyn asian takia. Tämän jälkeen saattaa aivan huomaamatta alkaa sisäinen kyynistymiskierre, jossa virtyn katkeroituneeksi. Taas minua sorretaan.
Katkeruus on kaikkein pahinta. “Kuin ottaisi itse myrkkyä ja odottaisi, että toinen kuolee.” (Valtavaara). Katkeruus on lisäksi täysin päätön tunne. Miksi pitäisi olla katkera siksi, ettei hallitse omaa elämäänsä? Ketä muuta siitä voisi syyttää, ettei ymmärrä olla oma itsensä, antaa itselleen vapautta, uskoa ja uskaltaa?
Olemme niin vapaita nykyään, että viholliset on kehitettävä itse.
Olen diagnoosini jälkeen päässyt hoitomuodon kehittelyssä niin pitkälle, että tajuan, että ainut asia jokatapauksessa jota pystyn tässä elämän sekamelskassa muokkaamaan, olen minä itse. Tai oma asenteeni. Siihen ainakin pystyn vaikuttamaan.
Suuri osa tästä sotkusta tuntuisi sitä paitsi olevan asennekysymystä.
Jonkinlaista tervettä vaatimista… Sen tunnistamista, mitä tarvitsee ja kaipaa. Riippuvuuden ja tarvitsevuuden myöntämistä. Heikkouteen suostumista, sitä, että uskaltaisi myöntää olevansa hieman onneton alkio vasta. Sitä, ettei osaa tulla ihmiseksi ihan yksin – mutta samalla sen ehdotonta ymmärtämistä, että on saatava tulla ihmiseksi omilla ehdoillaan.
Omistautumisella ja uhrautumisella on ero. Jos osaisi omistautua asioille, ei tarvitsisi pitkin hampain luopua jostain, jota pitää tärkeänä, ja katkeroitua sitten kun keksii, että joku otti sen itseltä väkivalloin pois. Silloin päätökset, kompromissit, luopuminen olisivat parhaillaan… omia, onnellisia tai ainakin sinne päin olevia, kokonaisina hyväksyttyjä ratkaisuja.
Omia, se olisi tärkeintä.
Ehkä minä pelkään uhrautumista niin paljon, etten erityisesti halua mitään. Paitsi suuria, hahmottomia, abstrakteja asioita kuten ymmärrystä, kunnioitusta, lämpöä, kumppanuutta, yhteyttä, valoa. Siinä olisi elämälle tavoitetta. Mutta mitä nuo asiat ovat… käytännössä?
Ainut voima, joka maailmaa muokkaa, on rakkaus. Eikö kuulostakin karsealta kliseeltä? Olen kuitenkin itsepäisesti varma, että niin on. Valta tai väkivalta muuttavat maailmaa väkisin, runnovat sen tietyn muotoiseksi. Että maailma ja nämä meidän pienet huvittavat elämämme muuttuisivat ja kasvaisivat, tarvittaisiin pyyteetöntä rakkautta. Sellaista, joka antaa itsensä.
Ehkä vähän uhrautuukin.
Pyyteetön rakkaus on vain niin käsittämättömän vaikea asia. Onneksi tavoite olikin olla keskeneräinen, ja kyetä vielä myöntämään se.
Jos rakkaus saa enemmän tilaa tämän hillittömän veivaamisen kautta, mikäpä siinä. Rikkoutuneita saviruukkuja. Enemmänhän ruukussa on avaruutta sen jälkeen, kun se on sirpaleina.
Olen pohjimmiltani hyvin toiveikas kuitenkin. Tämä itseni analysointi taitaa olla minulle tauti, josta en pääse eroon – ja parhaillaan koen eläväni eniten kun saan velloa jossain – mutta ei tämä ole niin vakavaa. Ja toisaalta on, mutta vaarallista tämä ei ole.
Toisinaan vain vähän työlästä. Etsiä ääriviivansa. Ne, jotka ovat minun omani, eivät minulle pakotetut.
Posted in Elämä, Minäkuva | Comments (0)
viime kevään paperinpalasen sanoja.
November 6th, 2006
Today it’s coffee coffee coffee
Today it’s coffee coffee coffee
no rain – it’s just some snow the trees shake down
we eat in silence, I know it doesn’t bother you
but you might be bothered thinking whether it bothers me
but don’t worry
for I love your silences.
We’ve talked so much anyway so we don’t need to keep anything up.
I’m restless thinking about all the things we’ll get
all that life streaming. Curious, and it burns.
So I’ll whisk away all nonsense, useless sweetness
harmony and me trying to keep up a balance
life is rough and I love it
you’re rough and I love it.
We’ll just need to crawl even closer.
Posted in Elämä, Tunteet | Comments (0)
lasinohut jää ja taivas. November 4th, 2006
Kävelimme tänään järvenlahden ympäri. Aurinko valui maiseman päälle kuin paksu kultainen neste, hidas ja raukea. Samanlaisena kuin helmikuun sunnuntaipäivinä, jolloin täytyy vain hengittää päivän läpi.
Järvenpinta oli ohuessa jäässä. Sileässä ja lumettomassa, joka heijasti viiston valon kuin peili, sillalta katsoessa näytti ohuelta mustalta lasilta. Pettävää pettävämmältä. Lahden auetessa järvenseläksi oli vesi vielä auki, jää pitsinen liehuke veden ääressä.
Ihmiset olivat viskelleet jään pinnalle lumipaakkuja, jotka olivat hajonneet tomuksi jäälle niin että näki, mistä suunnasta paakku oli jäähän paiskattu.
Muistan itsekin, että lapsena kiusaus oli suunnaton etsiä jostain kivi ja viskata se kaikin voimin jäälle – ihan vain nähdäkseen, kestääkö se. Jos jään sai rikki, se oli oudolla tavalla tyydyttävää. Samalla tavalla kuin oli palkitsevaa pakkasaamuina tallata riittyneisiin lammikoihin ja kuulla jään räsähtävän jalan alla.
Ihmisellä on järjetön tarve testata, kestääkö jää. Vaikka sen tietäisi heikoksi, silti houkuttelee astella rannasta pari metriä jäälle; heijata polviensa päällä, tunnustella miten jää notkuu, kuulla sen räsähtelevän. Sitä kai uskoo ehtivänsä rantaan silti.
Alkusyksystä ja loppukeväästäkin hukutaan jäihin. Siihen aikaan vuotta, kun terveen järjen pitäisi sanoa, että jää ei kestä. Ehkä usko omiin kykyihin vain on niin vankkumaton, tai sitten se sama vimma rikkoa jää kivenmurikalla sillalta on vain jalostunut korkeammalle asteelle. Itsetuhoisuus kantaa hullunrohkeuden viittaa, muuntautuu pähkähulluudeksi.
Pikku Kakkosen “varokaa heikkoja jäitä!” -pätkää näytettiin vielä silloin, kun minä olin pieni. Näytetäänkö sitä yhä? Muistan vain, että jäihin pudonnut karkeasti animoitu karhu oli minulle joka kerta selkärankaa värisyttävä kokemus. Kylmän veden seassa räpistelevän otuksen epätoivo meni luihin ja ytimiin asti ja vakuutuin talviveden vaarallisuudesta. Siinä oli jotain voimakasta, joka samalla pelotti ja kiehtoi. Muistan odottaneeni pätkää aina iltaisin ja pettyneeni, jos sitä ei tullut (kuten kesäisin). Kun karhu vilttiin kietoutuneena silmiään omituisen avoimina räpytellen artikuloi varoituksen sanansa, puistatti se.
Kevättalvella jäällä kävellessä sama puistatus kummittelee haalistuneena haaveena vieläkin mielessä. Joskus olen seissyt Pyhäselän selällä iltahämärässä tulipalopakkasessa, kun railot ovat paukkuneet auki jään laajetessa. Tunne on hurja. Kävellä jäätä pitkin, kun jostain sen alta purkautuu syvää kuminaa. Tekee mieli sännätä rantaan päin – vaikka vaaraa ei ole, jää maaliskuussakin vielä metrinpaksuista.
*
Tuntuu, että jään testaamisen vimma ei jää vain järvenselkäkokemuksiin. Se pätee elämään muutenkin. Minä tunnen rajani, tiedän, missä vaiheessa jää alkaa ritistä. Olen monta kertaa perääntynyt heikon tuntuisen jään rajasta tolkuttaen itselleni, että kävelin jo liian pitkälle. Silti kerta kerran jälkeen jostain riivaavasta syystä on pakko hivuttautua taas vähän lähemmäs, kokeilla vielä vähän edempää, heijata polviaan jään pitsisessä reunassa samalla kun koko selkäranka huutaa, että kohta putoat, peityt jäähileisiin ja jos joku ei säntää avuksesi, käy sinun hullusti.
Ruth kuunteli tänään laulua, jossa naisvokalistin heleänkirkas ääni kyseli, eikö ihminen todellakaan opi vanhoista virheistään.
Ei kai.
Itsetuhoisuus naamioituu uhkarohkeudeksi. Ehkä se on selviytymiskeino, että uskoo tulleensa taitavammaksi, vahvemmaksi, tarkemmaksi. Havaitsevansa vaarat jo aiemmin. Paisuneen itsevarmuutensa varassa liu’uttaa itseään taas lähelle saman jään reunaa: nyt varmasti olen jo oppinut, ei tässä enää käy hullusti.
Ja kohta saa taas peruuttaa railon reunasta.
Eikä tämä välttämättä tarkoita vain järjetöntä dramatiikkaa – pienetkin asiat voivat tulla ylitsepääsemättömiksi. Samojen pikkuvikojen kanssa saa painia vuodesta vuoteen, ohjekirja ja ruuvimeisseli kädessä, otsa hiessä, ja joka kerta kun yrittää säätää vikaa kohdalleen saa vastaansa vain kipinäsuihkun.
Life is a passion drama. Toisten juonet ovat mielenkiintoisempia, yllättävämpiä tai henkeä salpaavempia, mutta jokaisen elämä on draamaa, yhtä kaikki.
Draama on hyvä, komedia mainio ellei se muutu mustaksi, farssia pelkään.
Kotiin oli ilmestynyt Mustarastaan nuottikirja Laulut jäävät elämään. Legenda -levyä kuuntelin joskus vuosia sitten, ja tunnelma lauluista tinapilleineen painui polttomerkiksi mieleen. Pidän sanoista edelleen.
Olen rakkaudesta niin kipeä
syvä suru ja vihani väkevä
raju riemu ja sydämeni sulana pyydän:
säilytä
elämä
*
Tästä tuli niin puhdasta tajunnanvirtaa, kuin epäilinkin. Istuin koneelle mielessäni vain ajatus lasinohuesta jäästä, ja loput sanat tulivat sen hännässä kiinni roikkuen. En osaa suunnitella sanojani, mutta niiden sattumanvaraisuus suututtaa joskus.
Tämä päivä on ollut nopea ja hyvä. Kirkas ja syvä, taivas niin korkea ja sininen että elämän ahtaanpaikankammo helpotti sen alla hetkeksi. Tänään rintalastan alla ei ole kohissut niinkuin muutamana aiempana päivänä, jokin pysähtyi tänään hetkeksi. Ei vähiten siksi, että Ruth taikoi esiin arjenjuhlan kalkkunan, kerman, persikoiden ja vilkkaaksi määrittelemämme viinin muodossa.
Tämmöstä ADHD-viiniä, Ruth sanoi. Perustamme joku päivä viinivihkon, jonne määrittelemme viinit täysin epäsovinnaisesti.
Olen verkkainen, mutta kirkas. Toisaalta olo on kuin voisin minä tahansa hetkenä räjähtää auki, liikkeeseen, hätäiseen tekemiseen. En vain tiedä, mitä tehdä. Levottomuustärinää.
Olen ajatellut ajatella jatkossa, että kohina ja tärinä ovat jotenkin… luonteenomaisia. Tärisen ja kohisen, olen elämälevoton. Sille ei ehkä voi mitään, paitsi kestää.
Se helpottaa, koska sen jälkeen ei enää tarvitsisi muuttua.
Posted in Elämä | Comments (4)
vuoto. November 2nd, 2006
Omituista, miten montaa sorttia itkua on.
Viime lauantaina havahduin lumisateeseen imuroidessani lattialta kaikkialle levinneitä pieniä lasihelmiä, kuten varmaan puoli Suomea. Käärin itseni villaan ja kävelin punaisen sateenvarjon alla kuoroharjoituksiin, istuin puolitoista tuntia penkissä ajatus puoliksi läsnä, kahdeltatoista kävelin takaisin kotiin punaisen sateenvarjon alla. Sulloin loput, irrallaan ajelehtivat, kaikkialle levinneet tarpeelliset tavarat pikkurinkkaan ja yritin kävellä punaisen sateenvarjon alla juna-asemalle, mutta se ei onnistunut, kun kummassakin kädessä oli kämmenentäydeltä laukunkahvoja.
Kello 13:44 astelin poliisin kanssa junaan. Veli hävisi toiseen vaunuun, minä Kuukausiliitteeseen. Istuminen alas pikajunan syvään penkkiin oli… hyvä. Pidän vanhoista junista huomattavasti uusia enemmän – IC:n ja Pendolinon penkit ovat teennäisen sirot, kevyet, pienet ja niiden niskatyyny kertakaikkisen näennäinen. Pikajunan istuin on suuri haaleansininen syli, johon putoaa ja jää. Jäin siihen lauantaina mielelläni. Lauantaita edeltänyt viikko oli täynnä, ja siksi syvä ja elävä, mutta yhtäkaikki täynnä. Joka ilta olin jossain, sen lisäksi, että päivällä olin stressissä. Lauantain hetki junassa oli tauko kaikkeen siihen sosiaalisuuteen, jota olin pitkään kaivannut ja johon olin viikossa väsynyt.
Kuvittelen, että minulla on luonnonluoma tavallista suurempi tarve ihmisiin. Että olen syvän sosiaalinen, sosiaalisesti energinen, valpas ja aina valmis. Ja että olen minä vasta ollessani ihmisten vaikutuspiirissä.
Opin hyvin hitaasti, että en ole sitä siinä maksiimissa, jossa kuvittelen. Meillä kaikilla on luonnonluoma tarve ihmisiin, myös minulla, mutta minä väsyn nopeasti, ellen hetkittäin istu mitääntekemättömänä ikkunan vieressä, lue pitkään hartaasti lehteä keittiönpöydän yksinvaltiaana, pysähdy hikisenä järvenrantaan liukastelemaan kivelle tai jää jonnekin muualle jostain muusta syystä hetkeksi itseni kanssa.
Pelkäsin tämän huomatessani erakoituvani. Todennäköisesti tulen realistisemmaksi. Myönnän olevani se, joka olen.
Toisinaan itsellinen hiljaisuuteen saakka.
Lauantaina halusin silti olla sosiaalinen, henkisestä hiljaisesta tilasta huolimatta. Kotona äitini oli sytyttänyt kynttilät, painellut focacciat nousemaan pelleille ja asetellut tuolit ja sohvat kehäksi olohuoneeseen. Kuudesta kahteentoista olohuoneessa istui kolmetoista naista, kuuden jälkeen heitä alkoi putoilla ovista sisään, punaisia eläviä naisia, väsyneitä ja värikkäitä, hiljaisia ja äänekkäitä, nauravia ja sellaisia, joilla on tarkat silmät. Olohuone oli jotakuinkin täynnä puhetta kuudesta kahteentoista. Äiti oli toivonut, että jokainen jakaisi jotain itsestään ja siitä, mitä on ollut elää naisena. Ne tulivat ja jakoivat.
Virpi sanoi myöhemmin keittiössä, että sie et oo vielä jakanut mittään ja minä totesin, että olen täällä vähän noviisina. Ja otin lisää kakkua.
Olisin jakanut, jos minulla olisi ollut suurempi sanottava. Mietin sitä junassa. Minusta tuntuu, että olen juuri ja juuri hahmottanut aihion siitä, mitä on olla ihminen. Mitä sitten on olla nainen? Minä ihmisenä ja minä naisena. Ehkä se on sama asia.
Sitten kahtatoista elävää naista kuunnellessani minusta tuntui, että mielelläni istun ja kuuntelen.
Kun naiset lähtivät, talo hiljeni, laitoin kuoron uuden levyn soimaan. Istuin korituolissa ja nostin jalat toiselle tuolille, ihan vain kuunnellakseni. Toisen kappaleen aikana aloin itkeä.
On joka kerta hämmentävää, kun niin käy. Itku poukkoaa pintaan ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta; se ei kiertele silmäkulmissa, kihoa iholle, kutita poskien alla, ahdista rintalastassa. Purskahtaa yhtäkkiä kyynelkanavista ja saa veren kuumenemaan kasvoissa, pulssin poukkoilemaan, pään takomaan ja minut putoamaan.
Ihmettelin itkuani hetken tuolissa. En ollut lainkaan varma ymmärsinkö, mistä itku tuli, koska minua ei ollut itkettänyt. Jollain lailla itkeminen tuntui naiivilta, hämmentävältä – jos joku olisi tullut kysymään, miksi itken olohuoneessa, olisin joutunut selittämään – no, se ei olisi ollut sen konstikkaampaa kuin sanoa, että en tiedä.
Menin kylpyhuoneeseen ja pyyhin silmät, että tämä varmasti auttaa. Ei auttanut, itku ei tullut yhtään pidättyväisemmäksi. Pirskosi minusta esiin kuin kevätvesi. Menin huoneeseeni, nappasin pöydältä muistikirjan ja kynän, että kirjoitan sitä sitten ulos. En päässyt kovin pitkälle, kun minulta tultiin kysymään miksi itken.
Totesin, että en tiedä.
Vähän sen ääneen sanomisen jälkeen tokenin.
Itkusta jäi silti jokin polte rintakehän alle. Maanantai-iltana se kirposi taas pisaroiksi silmäkulmiin. Makasin taas olohuoneessa, sohvalla, silmät kiinni, kuuntelin perheen ääniä. Ja siinä se alkoi. Nielin kurkkuun valuvaa räkää, niiskutin nenää ja yritin vaivihkaa pyyhkiä kyyneliä.
Luulin selvinneeni kunnialla, kunnes iltateen jälkeen poimin äidin lahjapaketistaan avanneen Eeva Kilven runokirjan. Ehkä neljännen runon kohdalla repesin.
Omituista, miten oman ruumiinsa reaktioita pääsee joskus seuraamaan suhteellisen selväjärkisesti. Käänsin pään ikkunaan, katselin verhoja ja totesin, että nyt se on silmissä, nyt se on sykkeessä, nyt se näkyy päällepäin ja ahaa, nyt nenä alkaa vuotaa. Yritin nieleskellä, mutta itku ei pysynyt pätkääkään piilossa. Yritin lukea lisää Kilpeä, mutta menin vain hervottomammaksi. Jostain syvältä purskahteli pintaan jotain polttavaa, jota vuodatin helpottuneena ulos, kun se velloi silmiin asti. Kornia käyttää klisettä, mutta en ehkä olisi voinut padota sitä, en ainakaan siinä hetkessä.
Tulvin yli.
Hetken silmät sumeina vellottuani äiti tuli, halasi ja totesi miullekin käy usein noin. Takeltelin jotain ääneen siitä, miten hankalaa joskus on selvitä kaikenlaisten tunteiden ristiriidassa ja äitini sanoi
ei tasapainoa ole
sellaisina hetkinä kun sen saavuttaa on siitä vain pidettävä kiinni
että jaksaa ne muut hetket kun elämässä keikkuu ja myrskyää.
Sen jälkeen pisarointi hellitti taas. Tiistai-iltana en muista itkeneeni, mutta poltetta olen kuunnellut.
Ei itkemisessä ole mitään omituista. Ei sen tarpeessa. Omituista on se, kuinka se joskus tulee varoittamatta, tiedostamatta. Ruumis reagoi…? Resonoi omia aikojaan johonkin, joka on mielen alla tai päällä.
Ja omituista on se, miten sama itku voi tuntua niin erilaiselta. Viikonlopun kohtaukseni olivat kaikkiaan… lohdullisia. Hämmentävyydestään huolimatta oli suunnattoman suurenmoista itkeä vähän. Vapautunutta, vaikka yleensä ajattelen, että vapautuneisuus olisi parhaimmillaan jotain muuta.
Ja toisinaan sama itku on nestemäistä epätoivoa, väsymystä, ahdistusta tai vihaa. Kumma juttu.
Jos sisäiseen astiaan kertyy liikaa vellovaa vettä, on kai väistämätöntä, että se lopulta vuotaa yli. Tai läikkyy; suurempina aaltoina, tai sitten pisaroi kudosten läpi hitaana tihkuna.
En minä itkemistä pelkää enkä varo. Varoisin sen patoamista, sillä se kasvattaa herkästi katkeruuden liaania.
*
Pätkän vertaa tasapainoisempi olo minun ei ole ollut viikonlopun jälkeenkään. Mutta ehkä aina keikkuu ja myrskyää. Keikkukoon sitten niin, että turha läikkyy yli.
Posted in Elämä, Ihmiset, Rakkaus, Runot, Tunteet | Comments (1)