Archive for December, 2006
neiti ja Pohjoinen. December 28th, 2006
Kolmen tunnin päästä kiipeän bussiin. Hieman ennen kahtatoista yöllä olemme perillä Pyhätunturin kupeessa, Kairosmajalla.
Vietin kohtuullisen kokoisen osan viime kuusta ajatellen Lapin talvea. Valtavia lumilakeuksia, tunturien kaljuja päitä ja kaiken yllä kylpevää huikeaa auringonpaistetta.
Jossain vaiheessa ennen joulua Ruth tuli huoneeseeni ja totesi: siellä on muuten kaamos vielä. En ollut tajunnutkaan, näin rajoittunut on etelän lapsen mielikuvamaailma. Lapin kevättalvi onkin asia erikseen.
Kaamosta minä en kyllä sure. Syvää pimeää, joka ei ole pimeää, koska sen voi leikata valolla. Ja pelkkä hengittävä sikeä pimeä voisi tuntua minusta nyt melko hyvältä. Kätkevältä. Täysin päivänvalon rajan taakse emme kuitenkaan mene.
Eilen tulin veljen kanssa Jyväskylään, kaikkien kuuden kassini kanssa. Äiti totesi kotona eteisessä että tommoista se oli meilläkin kun lähdettiin kotoa, Savon maaperä nousi monta senttiä.
Junassa, johon saimme kaikki nyssykät lastattua, veli surffasi kytkypuhelimellaan Pyhätunturin rinteiden sivuja. Kymmenestä on auki neljä rinnettä, kelkkareittejä pyöreät nolla, hiihtolatujakin vain kaksikymmentäviisi kilometriä. Tällasta tää just on, se sanoi. Sen ainoan kerran kun kymmeneen vuoteen menee Lappiin ei siellä sitten ole lunta.
Minä yritin olla positiivinen puhelimessa Ruthille. Voishan sitä mennä vaikka lumikenkäilemään, jos ei hiihtämään pääse. Se nyt ainakin on erilaista. Ruth kuunteli hetken ja nauroi sitten. Ei lumikengillä kävelemisessäkään varmaan ole hirveesti järkeä jos lunta on kymmenen senttiä. Paremmin pääsee ilman lumikenkiä ihan tavan kengillä.
Niinpä tietenkin.
Olen silti valoisa siitä ajatuksesta, että pääsen (pääsemme) Pohjoiseen. Leirin ohjelma vaikuttaa hyvältä. Toisaalta Kairosmaja on nyt se jonnekin pois jonne lähteminen vähäksi aikaa on tuntunut tarpeelliselta. Enkä muutenkaan ole pitkään aikaan irroittautunut arjesta – puolitoista vuotta sitten elokuussa, sen jälkeen olen ollut aika tiiviisti kiinni elämässä täällä. Neljä päivää pimeässä tunturin kupeessa mahdollisimman suuressa hiljaisuudessa tuntuu… erinomaiselta. Mielessäni välkkyy ihanteellinen kuva rauhasta.
Todennäköisesti menemistä ja valvomista riittää silti. Sain veljeltä erinomaisia seurapelejä lahjaksi (Wits&Wagersin, josta on tulossa uusi kotimaan hittipeli heti kun se suomennetaan ja Bangin), joista ainakin toisen pakkaan laukkuuni. Toisaalta ehkä pimeää ja hiljaisuuttakin (oletettua) paremmalta tuntuu se ihmisten paljous joka meitä Kairokselle lähtee. Ja se, että ihmisten kanssa on aikaa olla.
Ja joka päivä rantasauna ja avanto! Hengästyttävää.
Kyllä, pimeä, hetkittäinen hiljaisuus, irtautuminen ja ihmiset. Sekä metsässä tai tunturissa rämpiminen välineillä kuin välineillä. Ekstaattista.
Posted in Elämä | Comments (0)
hoosianna. December 26th, 2006
Tajusin torstaina pitkin Joensuun loskaisia katuja kotiin juostessani, että tämä saattaa olla ensimmäinen joulu pitkään aikaan kun sielu todellakin huutaa hoosiannaa. Silloin ajatus huvitti minua. Niinkuin lihaksista sanotaan, kun ne ovat rasituksesta loppuun saakka rääkkäytyneet… Pohkeet huutavat hoosiannaa.
Toivon, että joulusta tuli todellakin sitä. Tajusin noin kilometri myöhemmin, mitä hoosianna itse asiassa tarkoittaa. Heprean kielen ilmaus suomeksi menee jotakuinkin niin että Herra auta, pelasta.
On kaksi asiaa, jotka avautuvat eniten silloin, kun on kipeää: musiikki ja Jumala. Torstaiaamuna Arkihuolesi kaikki heitä irrotti kyynelkanavista tulpat, pyyhin silmäkulmia vaivihkaa äidin koulun joulujuhlassa. Ja Jumala… Sitä ei ehkä tarvitse selittää.
Avautuvat eniten. Tai sitten se olen minä, joka on auki. Taidan todella olla, sepposen selälläni, niin auki repsahtanut että retkotan saranoiltani. Minulla on epämääräinen tunne läpinäkyvyydestä. Jotenkin minä näyn läpi – tämä kaikki varmasti on minussa aivan nähtävillä, olen vain ohuet ääriviivat tämän kaiken ympärillä – tai sitten elämä on käynyt yhtäkkiä kovin läpinäkyväksi. En ole varma, kumpi. Jokin kävi hetkessä kuitenkin kovin hauraaksi ja liikun sen välissä kuin kirahvi kristallikaupassa. Jotain saattaa helähtää hetkessä rikki, jos en varo liikahduksiani. Kirahville se ei ole kovin helppoa.
Mitä siitä osaisi sanoa? Kaksi vuotta kylki kyljessä ihmisen kanssa, ja yhtäkkiä on vain minun jokseenkin kummastunut kylkeni. Kaksi vuotta, ja sitten hatara ja hapuileva requiem, jonka nuotteja en osaa oikein edes tapailla.
Hämmentävää. Hämmentävää, koska samalla ymmärrän ja en ymmärrä, tiedän ja en tiedä, olen järkevä ja en. Puhun järkeviä ja en. Olen koossa ja en. Kaksi hämmentävää todellisuutta yhdessä psyykessä, joka natisee uhkaavasti liitoksissaan.
Kirjoitin joskus aiemmin ylös että minulla on vakava draamantajun laajentuma. Minua hämmentää se, että mielestäni tässä draaman tajuni ei edes liioittele. Kun jokin päättyy, se on aina dramaattista. Aina, pehmiteltiin asioita vaikka miten. Varsinkin, kun ymmärrän asioiden syyt itsessäni.
Minulla on hyllyssäni Anni Polvan kirja, jonka nimi on Varokaa pojat, Kaisa tulee. Nimi on enne. (?) Voi kun osaisin varoa itse itseäni.
…huumori ei tunnu nyt oikein istuvan tähän.
Minussa kelluu välillä pintaan poukahtaen outo, tunnistamaton hätä. Mitä elämästä tulee? En siis saanut siitä pitävää otetta taaskaan. Mitä elämästä tulee? Elämä on liian liukas ja kalteva. Mitä tästä kaikesta tulee? Olen jossain rankasti puolivälissä, matkalla, unohtunut tien varteen, etäisyyteen kahden pisteen välissä. Osa mielestäni ymmärtää, että niin se on: elämä on matkalla olemista. Eikä mikään matkan vaihe ole toista valmiimpi.
Toinen osa mielestäni ärsyyntyy joka ikisestä kliseestä.
Hoosianna. Auta, pelasta.
Minusta ei ole tätä sinfoniaa johtamaan. Autuaita ovat puupäät, sillä vedenpaisumuksen sattuessa he kelluvat. Se ei ehkä pelasta minua, vaikka maksiluokan puupääksi itseni tunnenkin. Hoosianna!
Mikä määrä tuntemuksia ihmismieleen mahtuukaan kerralla.
Kiehtovaa. I had no idea.
*
Toivon, että tämä lievä hahmottomuus ja irrallisuus, joka kaikkea olemistani nyt määrittää, hahmottuu pian… jonkinlaiseksi.
Voin kaikesta huolimatta – joka ehkä hämmentävintä on – jotakuinkin hyvin. Enimmäkseen.
On kliseistä ja liioteltua, hieman angstistakin, väittää ettei otetta ole. Kyllä se aina on. Joskus se vain on kovin hämmentynyt.
*
Tabermann sen kai sanoo.
Kun kärsin ja kaipasin
ja tahdoin rakastaa
en vielä tiennyt,
kuinka kärsii ja kaipaa se
joka tahtomattaan rakastaa.
(Tommy Tabermann)
Ja toisaalta ei sano. Tahtomattaan? Ei todellakaan tahtomattaan. Ennen kaikkea palan siitä tosiasiasta, että kertakaikkisen äärettömästi minä tahdon rakastaa.
Kunpa… hmm, jätän viimeisen lauseen kirjoittamatta. Teatraalisuuden välttämiseksi – ehkä.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Rakkaus, Tunteet | Comments (7)
kädet levällään sateessa. December 11th, 2006
Let it rain
As I walk these streets unknown
To no one named
Not even myself
When I’m low
Give me hope
That help is coming
When I need it most
Give me hope
That help is coming
When I need it most
Let it go
No mother no father no home
Forget as all others
Have forgotten
When I’m alone
Let it come
Love that lifts me up
Pain that brings me down
Everything I’d ever want and don’t
When I’m not strong
Let it rain
Let it flood these streets and wash me away
To where it makes no difference who I am
Or what the future holds
When I don’t know
But give me hope
That help is coming
When I need it most
Give me hope
That help is coming
When I need it most
(Tracy Chapman: Let it rain)
*
Chapman pelasti eilisen päiväni. Ehkä tämänkin päivän. Kerään voimanpalasia kirjoittaakseni yhden suuren kurssityön, sen jälkeen makaan ehkä olohuoneen sohvalla ja tuijotan pilvien kulkemista pihamaan yli.
Chapman… En tiennyt moisesta mitään, ennenkuin Ruth osti yhden levyn Anttilan alesta. Let it rain. Ja sitten istun taas halki Suomen junassa ja nainen laulaa korvaani liian sattuvia sanoja.
One good guess
A question with an answer that I know
One idea
One grand notion
And I almost
Almost almost almost
…suurimpia ajatusmyrskyjäni viime aikoina on tainnut kuljettaa aina VR. Melkein.
*
Nyt pitäisi tarttua Litvinenkoon. Leikkasin kurssityötä varten kaikki HS:n kirjoitukset aiheesta. Mielenkiintoista. Todella. Mutta diskurssianalyysi sätkii nyt vähän vastaan. Toisaalta olen ennenkin ollut tehokas viime tipassa, pakkotilanteessa, kyennyt toimimaan täydellä teholla vasta kun on pakko.
Nyt olisi. Työ on palautettava tänään. Viidestä sivusta puuttuu vielä neljä.
Posted in Elämä, Tunteet | Comments (0)
kaipuun iankaikkisuus. December 7th, 2006
Yksi parhaista koskaan tekemistäni hankinnoista on kitara.
Kitara on Samick-merkkinen, akustinen mutta kytkettävissä vahvistimeen ja mukavan painava syliin asetettava. Ostin sen rippirahoillani Joensuussa mieheltä, joka myi kitaraa radion kirpputorilla. Miehen ystävä oli kitaransoittoinnostuksen laannuttua innostunut purjehduksesta ja kaivannut rahaa uuteen harrastukseen. Myyjä oli päättänyt jeesata miestä mäessä ja ostanut kitaran pois – myydäkseen sen minulle eteenpäin miellyttävän edullisesti.
Osaan soittaa muutamia perussointuja. Löydän perusduurit ja mollit, pari seiskaa ja pari sus-sointua, joilla toisinaan revittelen. Kykenen säestämään leirinuotiolla. Erinomaiseksi kitaraani ei tee kuitenkaan se, että minä soitan sillä (hyvin vähän) vaan se, että sitä soittavat toiset.
Jokaisena iltana, jonka olemme täällä meillä järjestäneet, on joku jossain vaiheessa illan pimenemistä poiminut kitaran käteensä. Enää siihen ei edes kysytä lupaa – olen sanonut tarpeeksi monesti yllättyneenä tottakai kun joku kysyy, saisiko vähän soitella. Illan myöhemmällä puolella huoneeseeni kertyy yleensä jotenkin musisoiva joukko – joku ottaa kitaran, alkaa laulella, muut harhautuvat huoneeseen, hymisevät mukana, kuuntelevat tai laulavat.
Pidän siitä. Ilmassa on musiikkia, vaikken itse osaa luoda sitä. Kitara on parhaillaan yksi ihastuttavimmista vapaan assosiaation muodoista – olen vakuuttunut, että sen soitto perustuu puhtaasti fiilispohjaan ja sormituntumaan. Sitä on pakko näppäillä, etsiä sointuja, löytää mielenkiintoisia värejä ja sävyjä soinnuista, fiilistellä, rämpätä, helistää. Se yhdistää. Istutaan iltahämärässä huoneen lattialla keskellä väriseviä sointuja.
Eilen illalla kitarani ehti levätä monen sylissä. Välillä tosin huoneeni oli täynnä iltapuvuissaan ja mustissa puvuissaan seisovia ihmisiä, jotka lauloivat sielunsa syvyyksistä Finlandia-hymniä ja Maamme-laulua niin, että Linnan juhlien pauhu viereisestä huoneesta peittyi unohduksiin. Kuukausi sitten ilmaan heitetty “hei pidetäänkö itsenäisyyspäivänä iltagaala” -ajatus otti kuin ottikin tulta. Kello kuuden jälkeen Vaasankadun residenssissä vietettiin itsepäisyyspäivän vastaanottoa. Minä ja Ruth kättelimme kaikki vieraat eteisessä – aina coctailtikkujen väkertämisen välissä.
Olin vaikuttunut siitä, miten paljon ihmiset panostivat. Ruth, tänä aamunakin vielä fiiliksissä, sanoi eteisessä aamulla että miten kauniita nää kaikki ihmiset on! Enkä tarkoita vaan että naiset kauniita ja miehet komeita, vaan kauniita ihmisiä. Ja se on juuri niin, mutta silti me olimme äärimmäisen kauniita eilen sanan kevyemmässäkin merkityksessä. Miehillä oli mustat puvut pykälässä, naisilla iltapuvut, korsettitopit ja korkokengät. Maria oli lainannut pianomusiikkia jota soitettiin iltamyöhällä, naposteltiin tikunpäästä viinirypäleitä ja oltiin.
Oltiin vain. Jossain vaiheessa mietin, tarvitsisimmeko ohjelmaa ja totesin, että emme. Nautin istua hämärässä ja seurata, miten ihmiset puhuivat, olivat, elivät, rentoutuivat. Täydellistä.
Tänä aamunakin päässäni vielä soi Egotripin Fantastiset bileet, vaikka en edes erityisemmin pidä biisistä.
Hehkun siitä ajatuksesta, että näistä ihmisistä – meistä – on muodostumassa kuvio, piiri, ryhmä. Ja parasta on se, että tämä kuvio on auki. Ainakin kuollakseni toivon sen olevan. Suljettuja piirejä on aivan riittävästi. Tahtoisin, että tähän kuvioon olisi tervetullut jokainen, joka kaipaa… yhteyttä.
Kräsällä puhuttiin tiistaina yhteydestä. Ihmiset kuuluvat toisilleen. Istuin penkissä ja mietin, velloin ajatuksissa. Lahtisen Mika ja Elina puhuivat, ja nautin kuunnella. Painavaa ja rehellisen viiltävää, herkkää ja kipeääkin puhetta siitä, miten tärkeää on yhteys, yhteisöllisyys ja yhteen tuleminen – ja millaisia esteitä sille huomaamatta saatetaan rakentaa.
Minulla ei ole ollut pitkään aikaan yhteisöä – ennen kärsin säännöllisesti siitä, ettei minulla ole ollut koskaan varsinaisesti porukkaa. En ole ainut ikäiseni joka kipuilee joidenkin muinaisten ulkopuolelle jäämisen kokemusten kanssa, enkä ehkä ainut joka joutuu tämänkin ikäisenä yllätyksekseen huomaamaan, että ne samat kokemukset vaikuttavat itseen yhä. Kuinka paljon voikaan varoa, huomaamattaan…!
Ehkä siksikin eilisillan kaltaiset lämpimät illat ovat minulle elävää vettä. Ihmiset, jotka tulevat, ovat paikalla koko persoonallaan, katsovat silmiin ja viihtyvät.
Oman asiassa vellomiseni ja toisten ihmisten kuuntelemisen tuloksena olen tänä syksynä päätynyt ajattelemaan, että
kaipuu ei välttämättä näy ihmisestä päällepäin.
Olen henkeen ja vereen asti vakuuttunut siitä, että jokainen ihminen kaipaa. Kaikenlaisia asioita, mutta erityisesti toisia ihmisiä. Yhteyttä. Yhteen tulemista. Kutsutuksi tulemista, kokoon kutsumista, saapumista, tervetulotoivotuksia ja matkaan saattelemista. Uskon sydänjuuriani myöten halaamiseen, silmiin katsomiseen, hyvän loppuillan toivottamiseen ja koskettamiseen. Läsnä olemiseen.
Tiedän kaivanneeni itse paljon niin, etten ole antanut palasenkaan siitä näkyä päällepäin. Halu pärjätä yksin on ääretön – samalla kun kaipaa kuollakseen sitä, että joku kurkottaisi sen äärettömyyden yli. Olen itse vaatinut, ehkä tiedostamattani sitä, että joku tulisi ja tempaisisi minut mukaan ilman että minun on itse tehtävä sille mitään. Olen olettanut, että minut luetaan mukaan, lasketaan sisään kuuluvaksi aivan luonnostaan.
Tänä syksynä olen jotenkin tajunnut, että yleisin tapa kuulua jonnekin on mennä jonnekin. On mentävä ja näytettävä, että minä kaipaan olla tässä. Nautin seurastanne. Nautin tästä. Ylitettävä itse se ääretön varomisensa… Turha pelätä tulevansa torjutuksi, jos torjuu itsensä jo etukäteen itse.
Ehkä siksi nautinkin niin paljon, kun meille tulee ihmisiä. Saan häärätä keittiössä ja varmistaa, että ihmiset viihtyvät. Osallistua konkreettisesti, tarjota jotain. Ehkä liityn ryhmiin parhaiten sen kautta. Näytän itsestäni parhaiten jotain kutsumalla ihmisiä tänne.
Ehkä.
Mutta kaipuusta… Olisi hienoa oppia reagoimaan siihen suoraan. Jos jokainen kaipaa, nauttii jokainen siitä, että kaipuuseen vastataan. Pienissäkin asioissa.
Alan todella kiskoa lippuja salkoihin yhteisöllisyyden puolesta. Tässä maailmassa on jo riittävästi kohteliasta tarkkaamattomuutta, niin kuin sosiologia hienosti sanoo siitä, kuinka ihmiset suurkaupungeissa eivät enää osaa katsoa toisiaan kadulla silmiin, koska sitä pidetään liian lähelle tunkeutumisena. Aivan kuin olisi kohteliasta olla kaukana, olla reagoimatta, olla näkemättä.
Sehän on sama, kuin kieltäisi toisen olemassaolon.
Jokin aika sitten luin jostain lehdestä kommentinpätkän, joka pohti rakkautta ja sen vastakohtaa. Teksti totesi, ettei rakkauden vastakohta olekaan viha, niin kuin helposti ajatellaan. Viha on vahva tunne, se tunnustaa toisen olemassaolon, sillä on ehdottomasti kohde. Kommentin mukaan rakkauden vastakohta on sen sijaan välinpitämättömyys.
Ihminen, johon suhtaudutaan välinpitämättömästi, julistetaan olemattomaksi. Silloin ihminen ei ole edes sen arvoinen, että häntä kannattaisi vihata – saati rakastaa. Ihminen on tyhjää, jotain jonka voi jättää huomiotta, jotain, jota ei tarvitse katsoa silmiin, jolle ei tarvitse avata itseään.
Joku, jonka ohi voi kävellä kohteliaan tarkkaamattomasti kadulla.
Voi Herra varjele siltä.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Tunteet | Comments (9)