Archive for January, 2007

siitä mitä on Olla.

January 31st, 2007

Ajatus
tänään iltapäivällä
varttia vaille kolme
kirkkopuistossa:

En minä tyhjene, kun ihmiset lähtevät.
Minä täytyn, koska he ovat.

Ikkunan takana päivä sammuu parhaillaan ohuen siniseksi. Vastapäisen talon ikkunoissa, sälekaihdinten takana näkyy sittenkin keltaisia valoja. Katulamput räpsähtivät päälle, värisevät vaaleanpunaisina ja särisevät valoa. Minussa on jokin osa hyvin hiljaa. Istuu keskellä minua, kasvot kohti taivasta ja on hiljaa. Ihmettelee.

Sellainen hiljaisuus on hyvää hiljaisuutta. Tilaa olla. Tommy Hellstenille ei tuota minkäänlaista ongelmaa ilmaista asia niin, että ihmisen on hyvä olla läsnä itsessään. Antaa hiljaisuuden olla itsessä läsnä.
Kuunnella sydänääniään.

Sydänkohtauksia, täydensin äsken ruokapöydässä lauseen siitä että elämä on niin aivomyrskyä.

Kuuntelen sydänkohtaustani. Vesilasini ei ole puolityhjä eikä puolitäysi vaan ylitsevuotava, eikä se edes myrskyä. Jotenkin tässä hetkessä kaikki on kovin… läsnä.

Kaikki se, mikä tarvitaan.

Kaikki se, mitä kaipaan.

Kaikki se, minkä vuoksi taistelisin.
Tai taidan taistella jo.

Eikä se ollut koskaan yhtään sen kauempana
kuin yhden hengenvedon päässä
yhden silmien avautumisen
yhden ajatuksissa ylitetyn rajan
yhden kädenojennuksen
yhden rukoukseksi muuttuneen pelon
yhden päätöksen olla rohkea
yhden kurkottamisen kohti Jumalaa
yhden roikkumisen
yhden ripustautumisen

Jumalaan

Teen listaa mielessäni siitä, mistä tahtoisin kirjoittaa. Lista on niin pitkä, että alkaa jo painaa korvaa, jonka takana se on. En anna periksi. Haudutan sanoja.

Ennen kuin saan sanani ulos lainaan niitä toiselta. Tämä on Alanis Morrissettea, eilisen illan kappale, jonka Ruth soitti. Kappale siitä, miten kaikki voisi olla. Miten kaiken pitäisi olla. Ja ennen kaikkea – joka tuntuu kaikkein hämmentävimmältä – miten kaikki saisi olla. Mihin on lupa uskoa.

I’ll give you countless amounts of outright acceptance if you want it
I will give you encouragement to choose the path that you want if you need it
You can speak of anger and doubts your fears and freak outs and I’ll hold it
You can share your so-called shame filled accounts of times in your life and I won’t judge it
(and there are no strings attached to it)

You owe me nothing for giving the love that I give
You owe me nothing for caring the way that I have
I give you thanks for receiving it’s my privilege
And you owe me nothing in return

You can ask for space for yourself and only yourself and I’ll grant it
You can ask for freedom as well or time to travel and you’ll have it
You can ask to live by yourself or love someone else and I’ll support it
You can ask for anything you want anything at all and I’ll understand it
(and there are no strings attached to it)

You owe me nothing for giving the love that I give
You owe me nothing for caring the way that I have
I give you thanks for receiving it’s my privilege
And you owe me nothing in return

I bet you’re wondering when the next payback shoe will eventually drop
I bet you’re wondering when my conditional police will force you to cough up
I bet wonder how far you have now danced you way back into debt
This is the only kind of love as I understand it that there really is

You can express your deepest of truths even if it means I’ll lose you and I’ll hear it
You can fall into the abyss on your way to your bliss I’ll empathize with
You can say that you have to skip town to chase your passion I’ll hear it
You can even hit rock bottom have a mid-life crisis and I’ll hold it
(and there are no strings attached)

You owe me nothing for giving the love that I give
You owe me nothing for caring the way that I have
I give you thanks for receiving it’s my privilege
And you owe me nothing in return

/Alanis Morrissette, You Owe Me Nothing In Return

Nyt menen laulamaan. Sen täytyy tehdä hyvää.

*

Sen verran vielä että

olen tänään täysi. (!)

Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Tunteet | Comments (0)

hullut huutaa kuulle.

January 23rd, 2007

“Minua ei kiinnosta, mitä teet elääksesi. Haluan tietää, mitä kaipaat ja uskallatko unelmoida täyttäväsi sydämesi kaipuun.

Minua ei kiinnosta, kuinka vanha olet. Haluan tietää, uskallatko tehdä itsestäsi naurettavan rakkauden, unelmiesi ja elämän seikkailun tähden.

Minua ei kiinnosta, mitkä planeetat ovat neliössä kuuhusi. Haluan tietää, oletko koskettanut surusi sisintä, oletko avautunut elämän pettymysten takia vai oletko käpristynyt ja sulkeutunut ankaramman kivun pelosta. Haluan tietää, voitko kärsiä tuskaa, omaasi tai minun, menemättä piiloon, katoamatta tai yrittämättä lievittää sitä. Haluan tietää, osaatko iloita, itsesi tai minun puolestani, osaatko tanssia villisti antaen hurmion täyttää itsesi sormenpäihin ja varpaisiin saakka, kehottamatta meitä olemaan varovaisia ja järkeviä ja muistamaan ihmisen rajat.

Minua ei kiinnosta, onko minulle kertomasi tarina totta. Haluan tietää, voitko aiheuttaa toiselle pettymyksen ollaksesi uskollinen itsellesi; voitko kestää petturuuden syytyöksen pettämättä sieluasi; voitko olla ilman uskoa ja siksi luotettava. Haluan tietää, voitko nähdä kauneutta silloinkin, kun se ei ole kaunista, joka päivä, ja voitko ammentaa sen läsnäolosta elämääsi. Haluan tietää, kestätkö epäonnistumisen, omasi tai minun, ja voit silti seisoa järven rannalla ja huutaa hopeiselle täysikuulle: “Kyllä!”

Minua ei kiinnosta tietää, missä asut tai kuinka paljon rahaa sinulla on. Haluan tietää, voitko nousta ylös surun ja epätoivon yön jälkeen uupuneena ja mustelmilla ja tehdä, mitä sinun on tehtävä ruokkiaksesi lapset.

Minua ei kiinnosta, kenet tunnet tai miten tulit tänne. Haluan tietää, seisotko liekkien keskellä kanssani vetäytymättä pois.

Minua ei kiinnosta, missä, mitä tai kenen kanssa olet opiskellut. Haluan tietää, mikä kannattaa sinua sisältäpäin, kun kaikki muu sortuu. Haluan tietää, voitko olla yksin itsesi kanssa ja pidätkö todella seurasta, joka sinulla on tyhjinä hetkinäsi.”

(Intiaanivanhempi Oriah Mountain Dreamer)

*

Joku luki tämän tekstin siinä joulujuhlassa, jossa olin ennen joulua. Se hetkautti silloin niin, että juoksin puhujan perään kysymään tekstistä ja sain käteeni taitellun ja rypistyneen paperilapun.
En tiedä intiaaneista sen enempää, mutta jotain elämän oleellista kehää sivuavat nämä sanat. Pidin niistä ja pidän edelleen.

Tätä pitänee haudutella.

Jotenkin… niin.

Mistä täällä olikaan kyse?

Selviytymisestä vai palkkakuitista?

Kai minuun erityisesti kolahti se, miten tuskaa ei pitäisi aina puhua pois, väkisin hälventää. Ja samoin ei iloa pidä pelätä, ei rajata jonkun järkevyyden takia. Molemmat pitäisi elää läpi täytenä.

Ei rajata itseään elämästä ulos. Elää käsijarru päällä, kuulosuojaimet korvilla, vaimennin päällä. Ei hiiviskellä seinänviertä, pyytää nauruaan anteeksi. Tai kipuaan.

Ei luulla epäonnistuneensa, kun on jo romahtanut. Ei antaa periksi, kun on jo pudonnut. Seistä sisuuntuneesti sen takana joka on, ja miksi on.

Mmm. Pureskelen tätä.

Posted in Elämä, Ihmiset, Luonto, Tunteet | Comments (4)

kaikkea kornia sitä tulee sanottua.

January 22nd, 2007

“Tavallinen ja paikoilleen asettunut saa minut pois tolaltani ja tasapainosta”.

Löysin taas vanhan paperin. Noin olen kirjoittanut 28.11.2006.
Olen aamupäivän puurtanut vastinetta Antti Eskolan mielipidekirjoitukselle Hesarissa (24.11.), jossa Eskola pamauttaa uskontunnustuksen olevan moraalisesti epäilyttävä osa jumalanpalvelusta. Aseenani minulla on ollut systemaattinen analyysi.

On mielenkiintoista pureutua jonkun mielipiteisiin systemaattisen analyysin kautta. Tieteellisen faktatekstiin (tai “fakta”, kun ikuinen skeptikko minussa sanoo) on helpompi soveltaa analyyttistä patologiaa: miksi sanat ovat tässä aseteltuina näin, kuin ovat? Mielipide sen sijaan on spontaania, ei niin tarkkaan harkittua. Juuri siksi mielipiteen analysointi ehkä paljastaakin jonkin syvemmän asioiden kerrostuman, ennakkoluulon, ennakkoasenteen tai itsepäisen maailmankuvan. Sitä ei ole yritetty verhota “faktojen” taakse. Vaikka jokainen mielipide olettaa raudanlujasti omien lausumiensa olevan maailman vahvimpia faktoja.

Eskolan ennakkoasenteisten itsepäisten maailmankerrostumien läpileikkaaminen oli melkein hauskaa – tosin tulkinnaksihan se jäi, koska minun vastaväitteeni ovat melkein yhtä paljon mielipiteitä, lukuunottamatta muutamaa lainausta klassisesta teologiasta. “Uskontunnustus ei ole lainopillinen totenapitäminen, vala eikä vakuutus juridisessa mielessä. Se on kaipaavaa rukousta, toivoa, jonka varaan koko seurakunta jättäytyy,” väitin. “Uskokin on vain avoimena kurottuva käsi, tyhjä käsi, jonka rajallisuuteen Jumala kaataa todellisuutensa salattua ihmeellisyyttä.” Se, että kirjoitin sekaan pari sanaa latinaksi, antoi tekstiin huomattavasti enemmän uskottavuutta. “Faktat”, niin, ne ainakin vakuuttavat.

Kun törmäsin tuohon paperilappuun, jonka kaksi kuukautta sitten itse raapustin täyteen viistoa käsialaa, jäin pureskelemaan viimeistä lausetta. Uhmakas mielipiteeni seisoo tekstin alalaidassa ja vastustaa koko sitä suurta valkoista, joka aanelosarkille jäi ikään kuin korostamaan sen korniutta.

Tavallinen ja paikoilleen asettunut saa minut pois tolaltani ja tasapainosta.

Osaisinpa leikata läpi omien kornien mielipiteitteni samalla viiltävällä analyysin terällä, jota huterasti käyttelen teologisissa kirurgintoimenpiteissä. Itseään selittää (lähinnä itselleen) niin vankkumattomalla varmuudella ja tarmolla, ettei edes analyyttinen maansiirtokone saisi minun faktojani hievahtamaan, ellen itse ymmärrä käynnistää moottoria.

Siis mikä ihmeen “tavallinen ja paikoilleen asettunut”? Ja missä tasapainossa minä olen, jota jokin sellainen järkyttäisi?

Mitä ihmettä mahdan tarkoittaa “tavallisuudella”? Kun samaan aikaan olen vakaasti sitä mieltä, että “tavallinen” on yhtä korni sana kuin “normaali”. Molemmat ovat ihmismielen absurdeja projektioita, keinotekoisia rakennelmia. Kumpikin vain paljastaa, että ihmismieli laskeskelee koko ajan ympäristöstään ja sen ilmiöistä ja ihmisistä jonkinlaista kuvitteellista likiarvoa, keskiarvoa, josta tehdään jostain kumman syystä tavoiteltava. Vaikka kukaan koskaan missään ei sovi määritelmään “normaali”.

Ei siis ole mitään “tavallista” joka voisi järkyttää minut pois tasapainosta. Kylläpä onkin päätön väite! Koska JOS olisi jokin “tavallinen”, joka minua järkyttäisi, voisi se siis olla mitä tahansa. Tavallista.
Lähikaupan kassaneidin tavallisen epäonnistunut permanentti. Keskiluokkaiset keskioluen perjantaiostajat. Tavallisen painunut kahvi huoltoasemilla. Tavallisen pakastimenmakuinen ruisleipä aamupäivällä. Tavallinen viikonloppu.
Olisin järkyttynyt koko ajan. Ja implisiittisesti tuo täysin älytön väitteeni uskottelee, että “tavallinen” olisi jotain varottavaa tai epätoivottavaa, huonoa.

Mutta jos ajatusleikkiä jatkaa, voi kuvitella, että tilannehan on itse asiassa hyvä. Jos mitään “tavallista” ei ole, ei ole mitään, mikä saisi minut pois tasapainosta!
Tämä väite tosin kärsii inflaation ennen kuin ehtii syntyäkään. Olen säännöllisin väliajoin poissa tasapainosta, mutta usein melko irrationaalisista syistä.

Entä sitten “paikoilleen asettunut”? …mitä maailmassa se mahtaa olla?

Olen siis onnistunut raapustamaan paperin laitaan täysin absurdin, melkein sisällöttömän ja hävettävän stereotyyppisen uhmakkaan lausahduksen koko maailmaa vastaan. Tietämättäni teen itsestäni lauseessa täysin tasapainottoman ja ailahtelevaisen, kaikkia likiarvoja ja keskiarvoja vastustavan.

Toisinaan ihmettelen oman mieleni kulkuja.
Ja heti seuraavaksi voin ihmetellä, miksi maailmassa saivartelen tällaisella asialla silloin, kun minun pitäisi puurtaa oikean analyysin parissa ja tuottaa proseminaariin viiltävää tekstiä.

*

Sitä on kyllä hellyttävän stereotyyppinen olento, kun alkaa itseään oikein ajatella. Kelluin muutama päivä sitten keskustelussa Ystävän kanssa, ja kesken jonkin eksistentiaalisen tarmonpurkauksemme tämä totesi:

Mikä ihme on muuten tuo “tää maailma”, josta koko ajan puhutaan? Kävi naurattamaan koko sana.

Minuakin melkein alkoi naurattaa. Teen sitä paljon: vaahtoan siitä, millainen tämä maailma on. Tämä maailma sitä ja tämä maailma tätä, tämän maailman säännöt, tämä maailma vaatii, tässä maailmassa kuvitellaan, on osattava taistella tätä maailmaa vastaan.

Mutta MIKÄ on se tämä maailma?

Absurdi ja karkea yleistys ja yritys uskotella, että sanan käyttäjä kykenee luomaan jonkin kokonaiskuvan ympäröivästä maailmasta ja käyttämään sitä palavan idealistisesti, summasin lopulta.

Oli hauska huomata olevansa sellainen: karkea yleistäjä. Tunteen ja innon palo ylittää joskus lingvistisen tarkkuuden.

Tosin ajattelen, että se on yksinomaan rikkautta. Olisi hirvittävää analysoida jokainen lauseensa ennen sen ilmoille päästämistä. Juuri siinä, missä meistä tulee korneja ja läpinäkyviä, mielipiteillämme palavina sohivia, taidamme paljastaa itsemme. Minä uhmakkaan taisteluni “tavallisuutta” vastaan ja “tätä maailmaa” vastaan, proseminaarini Rosemary Radford Ruether seksistisenä pitämäänsä patriarkalistista uskonnollisuutta kohtaan ja Antti Eskola liian suuria mielestään vaativaa uskoa kohtaan.

Paljastamme sen, mitä pelkäämme. Tai sen, minkä puolesta palamme.

Se taitaa lopulta olla vain hyvä asia.

Posted in Elämä, Idealismi, Teologia | Comments (0)

irtonainen lähiölapsi.

January 19th, 2007

Tulin taas takaisin Vaasankadulle. Peikonlehti oli poissa ollessani lähes saanut uuden lehden auki. Tuossa se kurottaa kohti ikkunan takana olevaa harmautta vielä vienosti itsensä ympärille kääntyneenä, kuultava vihreä spiraali jonka sisälle olisi hauskaa pujahtaa, jos sattuisi olemaan hyönteinen.

Tämän ajatuksen ajattelin haluavani kirjoittaa tänne ylös, kun istuin junassa läpi kieppuvan valkoisen ja tempoilin unen ja valveen rajamailla:

Amerikkaa valtaavat siirtolaiset ostivat aikanaan Manhattanin maa-alueen sillä asuvilta intiaaneilta ryökkiöllä lasihelyjä, joiden hinta nykyrahassa olisi muutamia kymmeniä dollareita.
Intiaanit luulivat tehneensä valtavan hyvät kaupat vetäessään valkoista miestä nenästä. Kuka hullu nyt luulisi, että maata voi omistaa?

*

Tiedän, että äitini sielunmaisemalle tärkeitä ovat Kermajärvestä louhikkoisina ja jyrkkinä tai pehmeän sileinä nousevat rantakalliot ja ne petäjät, jotka kumartuvat peilaamaan itsensä järven pinnasta yli kallion.
Eilen ajoimme Ruthin lapsuudenmaiseman läpi.
Minun lapsuudenmaisemani on niissä pienissä metsissä ja tiheiköissä, joita Joensuun Noljakanmäeltä löytyy. Pelloissa, kivissä pelloilla, siinä koivujen rykelmässä takapihan takana joiden keskelle hautasimme legoarkuissa perhosia. Vadelmapensaikoissa. Polkujen hermostossa metsien keskellä. Uimarantojen liepeillä. Kaislikoissa. Puroissa. Niissäkin, joita muovilapiolla raavittiin sadepäivinä taloyhtiön pihamaa täyteen.

Kermajärven rantakalliot tahdon lukea osaksi omaa maailmaani myös. Mutta niinä kertoina kun olen päässyt katsomaan kallioita siellä lähempää, on mukana ollut aimo annos nostalgiaa ja haikeutta. Enhän minä koskaan ole elänyt siellä – olen vain nähnyt valokuvia, joissa kesällä nukutaan ajattomina saaren rannassa keskellä sileitä kiviä.

Voiko maata omistaa?

Jos olisin kasvanut kiinni koivuun ja tähteen jonkun tiettyä nimeä kantavan tilan maaperällä, uskoisin ehkä omistavani maata. Omistavani jonkin erityisen suhteen johonkin tiettyyn maahan, maa-alaan. Olisin kiintynyt ja kiinnittynyt, kasvanut johonkin, antanut juurten pureutua maahan.
Noljakanmäen tiheiköistä iso osa on jo hakattu maahan. Sen risukon, jota koko pihan lapset sanoivat Pikkumetsäksi, paikalla on kalsea kerrostalopari. Ne vielä joskus 15 vuotta sitten tiheät pusikot on raavittu maisemallisesti avaremmiksi, jätetty vain muutama pihlaja peittelemään alastomuuttaan entisen metsän keskelle. Polut sentään pysyvät, levenevät vain.

Minulle on totta se, ettei maata voi omistaa. Omistan erityisen suhteen Kermajärven rantaan ja tiettyyn alueeseen sitä, mutta se on nostalgian sävyttämää. Tiedän kivien nimet sen maan rannassa, virtapaikassa. Olen ajautunut siinä vedessä myötävirtaan. Mutta siinä vastapäisessä saaressakaan en ole koskaan käynyt.

Minä en ole kiinnittynyt maahan. Lähiölapsi kai etsii koko ikänsä jotain, johon kiinnittyä – tai sitten ei. Eikö jokainen etsi?
Ja etsiikö sittenkään?

Voiko maata edes omistaa rahalla? Jos maksaisin suuren rahan, voisin saada miellyttävän tontin jostain. Omistaa maata. Mutta mikä tekisi siitä kaavoituksesta lohkaistusta sirpaleesta asuma-aluetta minun maatani? Miten voisin omistaa siihen maahan erityisen suhteen?
Minusta tuntuu, että nykyisin ihmiset kiintyvät taloihin. Maa on vain asia talon alla.

Jos maata ei voi omistaa rahalla, voiko sitä omistaa rakkaudella?
Löytää itselleen sirpaleen maailmasta, johon tahtoo jäädä, kuulua, limittyä, antaa elämänsä rakentua ja jättää jäljen.
“Maasta” tulisi silloin… aika paljon laajempi käsite.

Tajusin tänään junassa, että en vieläkään unelmoi omakotitalosta. Minulla ei ole mitään omakotitaloja vastaan, mutta en unelmoi siitä. En tähtää siihen. En etsi sitä. En odota sitä.
Jos joskus huomaan asuvani omakotitalossa, uskon olevani onnellinen. Se on kai vain niin että… Maani ja perheeni (mikäli huomaan sellaisessa joskus eläväni), elämäni voisi olla niin monessa paikassa muuallakin kuin…
“Omakotitalokin” taitaa olla tässä symboli jollekin paljon laajemmalle, kuin vain tietynlaiselle talolle.

En tiedä. Ehkä lähiölapsi on vain vielä niin irti, ettei tiedä, mihin suuntaisi. Jatkan siis irrallani.

Posted in Elämä, Ihmiset, Kaukokaipuu, Luonto, Minäkuva, Tunteet | Comments (5)

arjen ihmeistä.

January 19th, 2007

Annoin sinulle höyhenen
ja sinä sanoit sitä siiveksi
Annoin sinulle murusen
ja sinä sanoit sitä leiväksi
Annoin sinulle tilkkasen
ja sinä sanoit sitä mereksi

Niin paljon sinä
minulle annoit:

Meren, siivet, leivän

Mitähän olisin saanut
jos olisin uskaltanut
antaa vähän enemmän?

(Tabermann)

Istuin tänään Ruthin kanssa kahvila Runossa Tampereen tuomiokirkon kupeessa. Yläkerran hauskasti joustavissa nojatuoleissa, syvän punaisen katon alla, pienen keikkuvan pöydän ääressä. Parven laidalle oli koottu lauma runokirjoja. Selasimme niitä. Tabermannin kymmenkunta vuotta sitten ilmestynyt pieni punainen runokirja oli luettu lähes puhki. Kannet olivat kuluneet kuin kirja olisi nidottu viisikymmentäluvulla. Pöydässä oli siis istunut rakkaudennälkäisiä.

Ruth löysi runon antamisen ihmeestä.
Kirjoitin sen itselleni talteen, että myöhemmin muistaisin.

Että elämä onkin sitä, että siihen tulisi heittäytyä. Vähempää et voi antaa itsestäsi kuin kaiken.

Toinenkin Tabermann tallentui mieleen. Miehen pisteet runoilijana nousevat mielessäni (lähes) kohisten.

Epäröinnin hetkellä
kysy itseltäsi:

Kuinka paljon rohkeutta
uskallan tänään
jättää käyttämättä?

Minä opin tänään kaupunkipäivästäni sen, että tuntemattomia kannattaa jututtaa. Eivät ihmiset sulje itseään ikkunaluukut paukkuen, jos heidän henkilökohtaisuuteensa ottaa varvasaskeleen. Moni hämmästyy ja raottuu.
Olen siis nyt tajunnut sen – käytännön harjoittelu jatkukoon.

Illalla Ruthin kotona näin kuvia Etiopiasta ja Etelä-Afrikasta.
Antamisen ajatus sai taas uuden potkun. Minun muka niukka elämäni on silmitöntä yltäkylläisyyttä. Se, mitä pidän vähänä, voi olla jollekulle paljon.

Pieni ja kirkas oivallus välähti mieleeni, kun pesin hampaita:
Jos olen kitsas antamaan ja roikun kiinni varoissani, tarkoittaa se sitä, että minun mielestäni minulla on niin vähän että olen velvoitettu sitä suojelemaan.
Jos taas opettelen antamaan ja jaan siitä mitä minulla on, tarkoittaa se sitä, että minulla on mielestäni niin paljon että siitä riittää.

Hetken itsetutkiskelu riittää osoittamaan, kumpi noista järjellä on totta. Ja kun järjestä vielä luovutaan ja annetaan Jumalan naputtaa laskukonetta, voi minun yhteenlaskuni osoittautua virheelliseksi ja yksi ynnä yksi todella olla sata. Vähä voi kasvaa paljoksi.

Höyhen siiviksi, murunen leiväksi, tilkkanen kokonaiseksi mereksi. Sehän on vain ihme.
Ja sekin vielä, että antaessaan saisi. Sitä, mitä todella tarvitsee. Ei ehkä sitä, mitä luulee saavansa. Jumalan valtakunta ei ole vaihdantatalous.

Olen siis nyt oivaltanut. Käytännön harjoittelumaastoksi on lisäksi annettu kokonainen elämä. Ja murusia ja tilkkasia on… heh, vaikka muille jakaa.

Posted in Elämä, Idealismi, Rakkaus, Runot | Comments (0)

idealisti minussa pääsi hetkeksi irti.

January 10th, 2007

Aamun juuri mieleen puikahtanut ajatus, jota tekisi mieli jatkaa enemmänkin (ärsyttävät luennot! On jo melkein kiire.):

Kuinka äärettömän outo ilmaus onkaan sanapari seksuaalinen väärinkäyttö.

Luen feministiteologisia opuksia proseminaaria varten, ja niissä sana “väärinkäyttö” on tullut useammankin kerran vastaan. Jäin puolihuolimattomasti pureksimaan sanaa. Väärinkäyttö. Siis mitä tahansa jonkin käyttämistä johonkin, mihin sitä ei ole tarkoitettu.

Sitten synapsit päässäni yhtyivät ja muodostivat sen tutuimman sanaparin, jossa “väärinkäyttöä” kuulee. Seksuaalinen väärinkäyttö.

Samantien nousivat karvat pystyyn. Mitä sitten olisi “seksuaalinen oikeinkäyttö”? Onko seksuaalisuudessa mitään, mitä voisi kutsua “käyttämiseksi”? Missä määrin siinä voi olla kyse siitä, että joku ylipäätään käyttää jotakuta? Onko seksuaalisuus itsessään asia, jota voi… käyttää?

Karmea tekninen, täysin sieluton ja tunteeton tapa ilmaista asia.
Toisaalta – rikoksen nimike voikin olla tunteeton ja sieluton. Minuun vain särähti tässä taas se, miten kaikki ympärillä tuntuu kliinistyvän ja teknistyvän – ongelma on eniten se, että ylipäätään pitää olla olemassa sanapari “seksuaalinen väärinkäyttö”, mutta monessa muussakin asiassa minua vaivaa se, miten ihmiselämän asioista tulee teknisiä, kaavamaisia, mekaanisia. Aina joku käyttää jotakin, ottaa jostakin hyödyn, jokin kuuluu lain mukaan jollekulle, joku saa jostakin etua ja joku toinen suljetaan täysin ulkopuolelle.

En ole tässä edes feministi, kuin näin ajattelen. Mielestäni tämä ihmisten luoma todellisuus on vain välillä kaikkineen niin… kipeä.

Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Ruumis, Tunteet | Comments (3)

paperilaput polun varrella.

January 5th, 2007

Eksyin vanhoihin papereihini.

Olen vuositolkulla pitänyt päiväkirjaa hajanaisiin paperinpalasiin, vihkojen sivuille, irti repäistyihin sivuihin, kuittien kääntöpuolille, marginaaleihin, satunnaisiin tiedostoihin. Päiväkirjaa on siis paljon, mutta se on aivan hajallaan. Kun ajatus on muodostunut mieleeni, olen purkanut sen saman tien ulos. Juuri siihen, mitä on ollut käsillä.

Viehättävää siinä on se, että vastaan tulee tuon tuostakin jotain mennyttä, josta tavoittaa taas sirpaleen ajasta joskus ennen. Olen yllättynyt monta kertaa: minäkö olen kirjoittanut tällaista?
Yhden pienen puuarkullisen olen paperilappuja jo koonnut kasaan. Silti niitä riittää tolkuttomasti.

Nyt löysin vanhan kalenterini. Jäi mietityttämään.

Joskus viikolla 36 vuonna 2004 olen kirjoittanut näin:

Oivalluksiani, jotka on kirjattava ylös:

* Minun on luotettava Jumalaan, jos kerran uskon Häneen
* Minun on hyväksyttävä itseni –> olen luotu valmiiksi. Kehoni on täydellinen, ei siitä puutu osia. Se on sieluni instrumentti.
* Avoimuus ja rehellisyys ihmissuhteideni perustaksi
* Yksinkertaisuus ja nöyryys on suurin onni
* Armo: Jumala kaataa jatkuvasti vettä ruukkuihin, rikkinäisiin

Suuria sanoja. Mitä niistä on kahden vuoden aikana tullut todeksi? Varmaan paljonkin. Mutta aivan samoihin asioihin voisin patistaa itseäni tänäänkin. Uskomaan samat. Vaikka matkaa onkin tehty.

0511 olin taas kirjoittanut runon.

joku minussa on haurasta kuin paperi
hengitän ohuesti
niin kuin joka vedolla joka kieli minussa läpättäisi
ilma virtaa lävitseni,
olenko soitin?

läpinäkyvämmäksi kulun
niistä paikoista joista muistot purkautuvat ulos
silmänpohjista, poskipäistä
minkä yli sormet ovat kulkeneet.

minusta näkee pian, miten veri virtaa ja kaikki
ohut kuin paperi
puu, kieli huilussa

sydän soittaa kylkiluita

Jokin tässä sopisi tähänkin päivään. Loputon ohuuden ja läpinäkyvyyden kokemus? Taidan olla kummallinen.

On mielenkiintoista käydä sanojaan läpi vuosien varrelta ja tajuta, että niissä on niin suuri jatkuvuus. Samat sanat ja kielikuvat toistuvat. Sama kokemus minusta ja elämästä. Ehkä minä todella olen sitä. Tai joku sellainen hatara tuntemusten kollaasi, jonka ääriviivoja olen sanoillani yrittänyt määrittää.

Mielenkiintoista on se, että olen kohta kymmenen vuotta piirrellyt papereiden laitoihin aurinkoja, kirjoittanut kuvan viereen “aurinko” ja vetänyt nuolen kuvan ja sanan välille.

Mistä sekin sitten kertoo.

*

Minulla olisi Lapista äärettömän paljon kerrottavaa. Lämpimästä, tunturista, tuulentuivertamista valkoiseen paksuun peittyvistä huipuista joilla tarvotaan lumikengissä, lämmöstä silmissä, kantavuudesta, hangesta, sinisestä hämärästä ikuisten puiden välissä, kurkistuksista ja näkyväksi tulemisesta.

Minulla olisi paljon sanottavaa näkymättömyydestä, Tove Janssonin Näkymättömästä tytöstä, ironiasta ja katkeruudesta. Minulla olisi sanoja tunteista. Valosta.

Annan niiden vielä hautua. Joskus on turhauttavaa, kun tuntuu, että haluaa sanoa paljon mutta sanat vievät niin kauan muotoutuessaan. Jos ne purkaa ulos liian aikaisin, ne eivät vielä ole lentokykyisiä.

Tämän sanon:

En muista, milloin viimeksi minusta olisi tuntunut tältä. Olen ollut pakahtua. Nauran.

Posted in Elämä, Idealismi, Ilmaisu, Minäkuva, Tunteet | Comments (8)

juuri tässä, juuri nyt.

January 2nd, 2007

miten lähellä toisiaan ovat ilo ja kipu
vain ohuen viillon päässä toisistaan
herkän hermosäikeen,
avoimena aukeavan ihon
miten kiinni toisiinsa ovat kasvaneet ilo ja kipu

ilman toista ei ole toista
toinen sydämen ulkoseinällä, toinen sydämen sisällä
aivan solmussa keskenään

tahdon tempautua kumpaankin
sotkeutua niiden hermostoihin
takertua niiden säikeisiin
juuttua iäksi kiinni

*

Minä palan. Hyvästä valosta. En ymmärrä, mutta valo tuli.

Posted in Elämä, Tunteet | Comments (0)