Archive for February, 2007

oivallus iltahämärässä.

February 27th, 2007

Ymmärsin tänään jotain, eteisessä joskus kello kuuden jälkeen:

Minä olen rakastettava
koska minä kykenen rakastamaan.

Minussa on päätähuimaava rakastamisen potentiaali.

Minä en ole rakastettava siksi että olisin jotain
se on sinänsä täysin helppo ajatus koska ei ihan hetkittäinkään tuntuu, että en ole erityisesti mitään
minä en ole rakastettava siksi että olisin jotenkin miellyttävä kollaasi onnistumista ja ihailtavia piirteitä.

Minä olen rakastettava siksi, että minä kykenen rakastamaan.

En sano, että osaan. Mutta tiedän sydänjuuriani ja luuytimiäni myöten, että kykenen. Ja sen oppiminen on vain ajan kysymys, itsensä likoon laittamisen kysymys, uskaltamisen kysymys,

ja kysymys siitä että uskaltaa tulla opetetuksi.

Voiko rakkaudessa pelätä epäonnistumista?

Jos jää pelkäämään sitä, ei koskaan uskalla yrittää rakastaa. Ei siis uskalla rakastaa. En minä tahdo yrittää rakastamista, minä tahdon rakastaa.

Rakkaus on vuorovaikutusta. Se ei ole omistamista tai omistetuksi tulemista. Ei riippuvuutta tai vaatimista. Se on sitä, että antaa ja saa, ja se että saa, saa aikaan pakottavan halun antaa. Se on sitä, että tahtoo ensimmäisenä antaa, on kuolla jos ei saa antaa. Kertoa, mitä teki tänään. Missä ja miksi. Miten oli pakahtua tänään -

se on silmiin katsomista ja sinnikästä yritystä nähdä se, jota katsoo silmiin. Lupausta yrittää nähdä.

Minussa on kyky siihen. Eikä minusta tunnu, ihmeellistä, minusta ei tunnu vaikealta löytää sitä. Siinä se on, se on läpättänyt rintalastan alla koko tämän ajan. Siellä se on ja on levoton päästäkseen vihdoin soittamaan sydämen bassorumpua.

Se on vapauttavaa. Lopulta kaikessa on kyse siitä, että minä voin. Minä pystyn. Ja minä haluan. Ja se on juuri niin yksinkertaista, että minut on luotu rakkauteen.

Niin kuin meidät kaikki, joka ikinen meistä, tästä kihisevästä ihmiskunnasta jonka me muodostamme.

Joku suunnitteli tämän kerran hyvin.

Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Minäkuva, Rakkaus | Comments (4)

kesä kylkiluiden alla.

February 26th, 2007

Valossa kylpevä maanantai.

Minulla on samanlainen olo kun tällä päivällä täytyy olla. Puut seisovat hurmaantuneina auringossa enkä minä tiedä, minne tämän mieleni sisällä olevan auringon laittaisin. Se hehkuu silmistä läpi ja minusta tuntuu, että tulen enemmän levottomaksi, jos yritän piilottaa sen.

Jokin tiivistynyt, lämmin ja kipinöivä on pesiytynyt rintalastani alle. Epäilen sen herättävän minua aamuöisin. Puut varistelevat metsänlaidassa kihelmöivää lunta harteiltaan ja minulla on olo, kuin puistelisin menneitä aikoja ja hetkiä olkapäiltäni, tulisin kerros kerrokselta paljaammaksi ja mitä vähemmän me kannamme kerroksia sitä kevyemmiksi me tulemme -

ja on paljon helpompaa tanssia
kun mikään ei paina harteilla

minussa pesii jokin kihisevä aurinko ja tahtoisin hetkittäin huutaa sitä ääneen.

Miksipä en
huutaisi -

puutkin huojuvat hitaasti jalalta toiselle, notkeina eri suuntiin, hyrisevät mielihyvää. Melkein voin kuvitella miltä tuntuu, kun jokin oksien suonistoissa havahtuu, neulaset alkavat sihistä auringossa, kuuset kipristelevät varpaitaan lumen alla ja elämä alkaa etsiä tietään juurista latvaan, kohista kevätvetenä läpi koko latvuston.

Minä seison tässä ja olen niin elossa
että kohisen.

*

Päivän sanarykelmä on tänään Eeva Kilpeä.

Nyt pääskyset lentävät
eteisen ovesta sisään.
En ole vieläkään liikaa tässä talossa:
tehtäväni on jättää ovi auki.

*

Pääskynen on signaali vapaudesta. Jokin osa minusta on havahtunut ajattelemaan kesää; pääskysten tirskumista iltamyöhällä räystään alla, auringon kirpoamista taivaalle hiljaisen veden päällä. Niin teräviä väreitä veden pinnalla, että niistä on pakko kuulua aamuhämärässä ääni; yön kainalossa hellettä hehkuvia rantakallioita, ahvenia ja sitä, miten valo taittuu kirkkaan veden läpi niin että jos sormia nostaa pinnan alta kohtisuoraan ylöspäin, ne näyttävät hellyttävän tyngiltä.

Tai sitä miten koivut huokaavat yhteen ääneen. Terävimmät pikkukivet sattuvat jalkapohjiin. Puu tuoksuu hiottuaan auringossa, ja miten iho aristaa illalla auringontuoksua ja silmissä kipunoi valo luomien alla.

Ajattelen puun narinaa ja laineita. Ajelehtimista. Sitä voimaa, jolla aurinko polttaa epäolennaisen pois,

sitä, miltä tuntuisi unohtaa asfaltti.

*

Rintakehän keskellä jokin kesä yrittää kehkeytyä.

Posted in Elämä, Ihmiset, Luonto, Rakkaus, Tunteet | Comments (2)

kielifilosofinen purkaus.

February 22nd, 2007

What it all boils down to
is unbelievably easy:
all the roads I’ve walked
led me to this

if He receives me
I am His.

(sanoja satunnaisesta lapusta, taas.)

*

Aamun ajatus on hieman kärkäs, jokseenkin närkästynyt. Opin fenomenologian luennolta, että kielenkäytöllä on merkitystä. Kielen vivahteisiin ja särmiin kätkeytyy paljon hienovaraisia viittauksia sanojen takana olevista asioista – luennoitsija oli sitä mieltä, että vasta taiteen ja runouden kautta päästään käsiksi asioiden todelliseen olemukseen, tosiolevaan – ja vaikkei ajateltaisikaan näin syvällisesti, paljastavat sanankäänteet ja sanavalinnat yllättävän paljon niiden arvojen ja asenteiden syvärakenteesta, joiden pohjalta mielipiteitä lauotaan.

Aamun Hesari tiesi kertoa, että omaishoitajien määrä tulee tulevan vuoden aikana todennäköisesti kasvamaan. Jäin pohtimaan asiaa laiskasti teekupin kanssa. Jokin synapsi mielessäni yhdistyi, ja ajatusten arkistoa hoitava pieni mies tempaisi esiin kuoren, jossa olivat eilisillan vaihdetut sanat Ruthin kanssa abortista ja lasten syntymästä.

On hullua sanoa, että lapsia hankitaan. Olisi paljon oikeammin sanoa, että mies ja nainen SAAVAT lapsen.

Eilen tajusin, että lasten hankkimis -ajatuksesta on todella lyhyt matka siihen, että voidaan ajatella, että ei haluta lasta. Abortti on monimutkainen ja hyvin vähän mustavalkoinen asia, mutta katson sitä silti vankasti elämän suojelemisen kannalta. Ja on yksinkertaisesti totta että iso osa aborteista tehdään siksi, ettei haluta lasta siihen elämäntilanteeseen, jossa ollaan. Lapsi ei sovi siihen elämänkuvioon, joka on käynnissä – naisella on siis mahdollisuus valita, tahtooko hän hankkia lapsen vai ei.

Kun ollaan tekemisissä elämän kanssa, tuntuvat tuollaiset valintatilanteet äärettömän rajuilta. Tämä on vähän kärjistettyä, mutta minua kuohutti eniten se tapa ja ne sanankäänteet, joilla asiasta puhutaan. Aivan kuin elämä olisi jotain, jota voisi hankkia. Tai olla hankkimatta.

Omaishoitajuuden suhteen törmäsin johonkin samantapaiseen tapaan ajatella. Omaishoitaja? Kuvittelen, että vielä pitkään entisinä aikoina siitä ei usein ollut kysymystäkään, hoidettiinko sairastunutta tai vammautunutta perheenjäsentä kotona. Todennäköisesti monesti ei ollut muutakaan vaihtoehtoa, mutta kuvittelen ihan rehellisesti, että yhteisölliset siteet olivat silloin myös erilaisia. Sairasta perheenjäsentä hoitava perhe tai puoliso oli yhteisön jäsen, ja yhteisö kannatti heitä – jollain lailla erilailla kuin nykyisin.

Omaishoitajaksi ryhtyminen on mielestäni upea valinta. Mielenkiintoista minusta oli puhtaasti se, että se todellakin on valinta. En pidä suomalaista terveydenhoitojärjestelmää mitenkään huonona, uskon, että hyvät elämän puitteet tarjotaan myös hoito- ja palvelulaitoksissa. Mutta ympäristö on muuttunut. Ei enää ole itsestäänselvää, että omista pidetään itse huolta.

Postmodernin kritiikkiin ihastunut mieleni yhdisteli ajatuksia kiivaasti aamupalapöydässä. On siis valinta, hankkiiko lapsen tai ei. On valinta, hoitaako sairastunutta läheistään itse vai ei. Tämä kaikki tuntuisi liittyvän siihen elämän suunnittelemisen malliin, joka nykyisin tunkee vastaan kaikkialta sinnikkäänä piilorakenteena. Ihmisen on mahdollista suunnitella elämänsä, valita elämäntapansa, elämäntyylinsä, työnsä, vapaa-aikansa ja koostaa kaikesta itselleen räätälöity, mahdollisimman tyydyttävä paketti. Ne elämän osat ja oikut, jotka yrittävät työntyä läpi tämän suunnitelman väkisin ja järkyttää sitä, täytyy voida estää. Ei-toivottu lapsi ei ehkä synny, koska se on ei-toivottu. Ja niin edelleen.

Huomauttaisin, että edelleenkään en ajattele abortin tai läheisen vammautumisen olevan mustavalkoinen asia. Outoa on ympäristömme tapa puhua ja mieltää nämä asiat.

Ajattelin muutama päivä sitten elämänmuutoksia. Tuntuu, että suurimpia niistä ovat ne, joihin liittyy vahvasti toisia ihmisiä. Parisuhteen päättyminen on raju muutos, mutta niin on sen alkaminenkin – elämässä ei ole enää kyse vain itsestä, vaan toisen koko sielun sisäinen multiversumi pyöriikin yhtäkkiä hiljakseen siinä oman maailman rinnalla. Lapsen syntymä on valtava muutos – sitä onkin yhtäkkiä pienen onnettoman ihmisenalun suurin turva. Kuolema on valtavan suuri muutos – jokin suuri putoaa pois ja muuttuu näkymättömäksi, muistoiksi ja ikäväksi ja toivoksi. Ja läheisen vammautuminen olisi valtava muutos. Elämä ei menisikään niin kuin piti.

Ajattelin, että se, mitkä noista kaikista tekee suurimpia muutoksia ja järisyttävimpiä asioita, ovat kaksi sanaa: vastuu ja rakkaus.

Kaikissa on kyse vastuusta ja rakkaudesta. Siitä, että itse huomaa olevansa paikalla, jossa on pakko kantaa vastuuta ja kysellä rakkautta. Rakastaa tavalla tai toisella, kantaa vastuunsa tavalla tai toisella. Järkyttäviä ne ovat siksi, että pieleenkin voi mennä niin herkästi.

Vastuu ja rakkaus ovat siteitä. Niiden kautta ollaan yhteydessä toisiin ihmisiin. Itsellä on vastuuta… ja rakkautta on pakko olla, koska ilman sitä loppuu ilma jota hengittää. Jokainen etsii rakkautta. Mutta osaammeko etsiä samalla vastuuta?

Ei ole olemassa vastuutonta rakkautta, ajattelen. Se on kuori, joka sortuu pienestäkin painolastista.

Silti vastuu on vaikein näistä asioista. Elämän suunnittelun malliin ei sovi se, että ihminen saisi vastuuta, jota hän ei halua kantaa. Siksi täytyy olla valinnan mahdollisuuksia. Vapaus on hieno asia, vapaus valita todella on upeaa. Elän siitä itsekin ja tiedän valinneeni monta kertaa puhtaasti oman mieleni mukaan. Mutta osa minusta kummastelee sitä, onko todella niin, että tämä yhteiskunta ja ympäristö on käynyt yhteisöllisten siteidensä kautta niin ohueksi, että vastuun kantaminen niistä jotka ovat lähinnä omaa elämää, on asia jonka saa valita…?

En minäkään osaa kantaa vastuuta niin kuin tahtoisin. Hauskaa on se, että tahtoisin kyllä. Jospa se on yksi elämän kantapää-kouluja.

Toinen hauska asia on se, että vastuuta riittäisi kyllä yli niiden ihan lähimpienkin ihmisten. Järisyttävää on sekin, että vastuun lähimmistään ymmärtää, mutta vastuuta niistä, jotka ovat kauempana ja kärsivät kenties paljon enemmänkin, on mahdollista unohdella jatkuvasti. Painaa pois.

Hmm.

Yritän nyt ehkä jatkaa taas feminismin parissa. Kirjoja on pöydällä vino pino ja sivuja työssä jo liikaa.

Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Rakkaus | Comments (0)

illan kirkkain laina-ajatus.

February 17th, 2007

“You don’t have a soul. You are a Soul. You have a body.”

/ C. S. Lewis

Posted in Jumala, Minäkuva, Ruumis | Comments (4)

Ruth lähetti minulle Erkki Lemisen runon.

February 16th, 2007

Älä mieleni eiliseen jää,
on eilinen mennyt jo pois.
On eilisen ihanuus sinut jo jättänyt.
On eilisen musta murhe jo hälvennyt.
Ovat eilisen erheet kaikki
jo anteeksi annetut.

Älä mieleni huomiseen tänään käy.
Ei huomisen aurinko vielä näy.
Eivät huomisen pilvien kyyneleet
ole vielä vuotaneet
eikä huomisen päivän myrskyt
ole vielä saapuneet.

Tänä päivänä lahjaksi kaiken saan,
saan Herrani rakkauden.
Tämän hetken tyhjyyteen
saan luonaan täyteyden.
Hän tuskan ja ikävän tullen
minut auttaa lähelleen.

Kun olen lähellään,
kaikki hyvin on.

/ Erkki Leminen

En osaisi enkä yritäkään sanoa mitään tämän enempää.

Ruth, kiitos.

Sinä olet valoa ja suurta kirkkautta ja minä en osaa kiittää sinusta tarpeeksi.

Posted in Elämä, Jumala | Comments (1)

teatraalinen ajatus hengittämisestä.

February 16th, 2007

Palasin ensimmäiseen kirjoitukseen, jonka tälle sivulle 8. kesäkuuta 2006 kirjoitin. Tajusin, että olen tainnut kiertää ympyrän – tai elämä kiertää ympyrää.

Lainaus:

Jaana esitti hyvän ajatuksen elämän sinnikkyydestä jokin aika sitten.

Ajattele nyt pientä lasta. Sellaista, joka ei vielä kävele. Silti sillä on hirmuinen yritys päästä pystyyn; ensin tukea vasten jalat horjuen. Ja kerta kerran jälkeen se muksahtaa kumoon. Mutta lapsi ei lannistu, vaan yrittää kaatumisista huolimatta sinnikkäästi uudelleen ja uudelleen, kunnes kestää pystyssä. Ja heti kun on sen oppinut, alkaa opetella kävelemistä. Ja kaatuu taas, itkee, mutta kohta on jo kömpimässä uudelleen pystyyn.
Lapsella on niin vahva pyrkimys kehittyä. Sellainen on koko elämä.

Armollista sekin.

Anything that doesn’t grow, is dead.

Näin totesi Lauryn Hill, yksi parhaista saarnaajista joita olen viime aikoina kuullut (CD:ltä tosin).

—Minä en ole kuollut, siispä kasvan. Itsestäni?
Ehkä en. Sitkas sielu. Tarvitsee koulimista. Välillä kylmää vettä niskaan.
Ja niinhän nuo kasvitkin ikkunalaudalla saavat.

*

Eilen illalla Voionmaankadulla kello kymmenen minulla oli hämmentävä tunne siitä, että ymmärrän, mistä tammikuussani ja helmikuussani on ollut kyse.

Tämä on sitä kuinka tullaan uudelleen eloon,

kun kerran Jumala on Tie, Totuus ja Elämä. Melkein unohdin hengittää, mutta

it’s funny how nearly every gulp of air you get
is almost killing you again
’cause it feels so

alive

Hetkittäin tuntuu että hyperventiloin kaiken hengitettävissä olevan ilman paljoudesta.

Ei se mitään. Hapenottokykykin kai kehittyy.

Posted in Elämä, Jumala | Comments (2)

seven seas to sail.

February 15th, 2007

He’s made miracles before.

What of a challenge would I be whatsoever?
I am nothing

until He becomes something in me.

He’s made miracles before. Why’d I be so much trickier?

*

I’m setting off on a quest again
I’m stumbling to find a treasure

There are seven seas to sail
I’m gathering my things, you know I’ll be going

I always was
I just didn’t get there yet

There are seven seas to sail
and I’m not going alone

I need Someone to cover me
and with Him there’s no chance to fail

not in a way
He couldn’t work miracles on

I’m setting off on a quest
I’ll search until I know I can rest
I think I’ve tried to give my best
so far

funny, that it wasn’t more than this

funny to stand here with both hands open
to wait for the rain to fall down on them
to fill them with
a living Water

but they’re open whatsoever
and open upwards

He’s made miracles before
what of a challenge would I be

ever

I am nothing until He becomes Me in me.

*

Olen päättänyt uskoa ihmeisiin.

Posted in Jumala | Comments (0)

ihme.

February 15th, 2007

Ihmettelen tänä aamuna Jumalaa.

Ihmettelen itkemistä.

Se on selittämätöntä: miten itkua yrittää pidätellä viimeiseen saakka, aivan kuin repeäminen itkuun olisi jotenkin pelottavaa – ja miten kuitenkin se on juuri se hetki, jossa kaikki vaikea vuotaa ulos. Sanat voivat purkaa asioita, mutta lopulta tunkkaisuus ja raskaus poistuu mielestä vasta itkemällä… Sananmukaisesti virtaa pois, valuu silmäkulmista, vierii poskilta ja hajoaa pöytälevylle.

Se on outo tunne. Kuin tulisi sisältä pestyksi.

Miten itku tuntuu olevan se, joka todella vasta hoitaa… Pesee.
Vasta siinä kai luovuttaa jälleen sen kontrollin, hallintavallan oman mielensä yli. Suostuu siihen, ettei ole enää kasassa – ja vasta silloin todella tulee taas kasaan, palaset kerääntyvät taas yhteen, tunnistan taas itseni ja tiedän, että nyt olen vapaa.

En enää yritä olla mitään,
en yritä olla koossa
en yritä olla vahva
en yritä vakuuttaa
en yritä rakentaa pilvilinnaa

vaan olen se joka olen ja itken ulos sitä, mitä olen kantanut sisälläni.

Itku on uskomattoman keventävää. Vapauttavaa. Todellista.

Minä
en
voi
käsittää.

Ihmettelen tänä aamuna Jumalaa ja sitä, miten siinä mikä on vaikeinta elämän suojamuurit murtuvat. Ja miten niitä muureja voi viimeiseen asti yrittää pitää itse kasassa, tukea sortumaisillaan olevia tiiliä epätoivoisesti itse niin kauan että koko ruumis alkaa täristä.

Ja kun lopulta ei enää kykene ja kaikki rojahtaa punaiseksi tiilipölyksi ja soraksi, muurien takaa paljastuukin rakkautta huokuva Isä, joka on koko ajan odottanut, että päästäisin hänet eteistä pidemmälle.

*

Hei Isä, ollaan tässä. Saanko tulla syliin?

Posted in Jumala, Tunteet | Comments (0)

ydinase ja rakkaus.

February 14th, 2007

Löysin aamulla apokalyptisen oivalluksen itsestäni. Se syntyi lukiessani Heikki Aittokosken terävää kolumnia Hesarin ulkomaansivuilta. Aittokoski ruoti sen pidetyn amerikkalaispresidentin viisi vuotta sitten ilmoille laskemaa “the Axis of Evil” -ilmausta.

“Ei jaksa naurattaa. Pahan akseli on kieltämättä kömpelö ilmaus. Se oli keinotekoinen ja mahtipontinen, raamatullisia äänenpainoja tavoitteleva. Mutta viisivuotiaan akselin jäsenet ovat valitettavan pontevassa kunnossa, kukin omalla tavallaan.”

/ HS 14.2.2007 Ulkomaat, Heikki Aittokoski

Alkuperäisestä Pahan akselista Irak on nyt saatu sotasaappaan alle – seurauksena levottomuudet vain kasvavat. Aittokoski toteaa: “Maanantaina pommi-iskujen sarja tappoi 71 ihmistä bagdadilaisella torilla, mikä (aijaa, taas tuota samaa) jaksoi hädin tuskin ylittää enää länsimaisen uutiskynnyksen.”

Mahtavaa sarkasmia!

Aittokoski maalailee, että maailmasta on tullut viime vuosina entistä vaarallisempi paikka, eikä siitä voi syyttää edes Bushia. “Se olisi helppoa, mutta älyllisesti epärehellistä.” Bush on oikeastaan vastuussa vain Irakista.
Suurempi uhka piilee Aittokosken mielestä Pohjois-Koreassa ja Iranissa, vaikka Irak onkin “mielipuolinen”. Iran ja Pohjois-Korea ovat olleet vuositolkulla mahdottomia neuvottelukumppaneita, ja kohta kummallakin on – tai on jo – ydinase.

Aittokosken (ei niin kevyesti) ironinen tyyli puhua siitä, mitä Ahmadinejad on mennyt sanomaan Israelin oikeutuksesta olla maailmankartalla tai siitä, ettei Jong-Ilille kannata vielä lähetellä ystävänpäiväkortteja, eivät tehneet asian miettimisestä yhtään kevyempää. Hyvä! Tällaiset eivät ole kevyitä asioita.

Pureskelin sämpylää teen juomisen välissä ja mietin, että maailma on hullu. Se kauhun tasapaino, josta kylmän sodan jälkeen muka päästiin eroon, on soluttautunut paljon vahvempana ja monilonkeroisempana kaikkialle. Vaikka en ymmärrä, mitä järkeä jokaisen valtion on varata itselleen ydinaseita – jos yksi aloittaa, toiset eivät parhaillaan edes ehdi käyttää niitä – ymmärrän, että asiassa on hieman liikaakin pelättävää.

Ja siinä se ajatus iski, hellyttävän selkeänä ja kirkkaana kesken sämpylän.

On kiire rakastaa, kun vielä ollaan täällä.

Analyyttisen järkevä kriitikko sanoisi minulle nyt, että älähän tyttö ylireagoi. Mutta pidän ajatuksestani kiinni, sen itsepäisestä apokalyptisyydestä huolimatta.

Miksikö? Siksi, että eihän se voi olla ydinaseuhka joka saa ihmisen rakastamaan. Mutta se voi olla äärimmäisen hyvä heräte siihen, miten kipeässä maailmassa sittenkin eletään.

Hyvää ystävänpäivää kaikille, siis. !

Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Rakkaus | Comments (3)

vaarallista elämää?

February 10th, 2007

Vaarallista elämää
vaikea ymmärtää
miljoona lasta
heränneet vasta
katukiviltä vapisten

Olen rakkaudesta niin kipeä
syvä suru ja viha niin väkevä
raju riemu ja sydämeni sulana pyydän:

säilytä
elämä

/ Mustarastas, Säilytä elämä

*

Minun syliini on Jaanassa pudotettu niin älytön kultakimpale, että olen aina välillä vain haukkoa henkeäni.

Eilen ja tänään Jaana on istunut tuossa keittiön pöydän ääressä ja kuunnellut ja puhunut. Minun on pakko kirjoittaa kolahtavimmat lauseet ylös, että myöhemmin muistaisin:

“Tehtävän loppuun saattamisessa sitoutuminen on tunnetta tärkeämpää.”

“Siis mitä pahaa on ylireagoimisessa? Kuka niin sanoo? Mitä se edes on? Sitä, että joku toimii eri tavalla kuin muut yleensä?”

“Nyt alan tajuta mitä se tuttu sanoi siitä, ettei enää jaksanut tehdä jengityötä. Se sanoi, ettei jaksanut enää seurata sitä, miten systeemi tappoi ne persoonat.”

Ja ennen kaikkea tämä:

“Monesti ne kristityt joita Jumala käyttää eivät ole niitä, joilla on kaikista mahtavin näky vaan niitä jotka eivät yksinkertaisesti pysty kävelemään ohi.”

*

Elämä on vaarallista, se saattaa viedä minne vaan.

On tienhaaroja, joiden ohi käveleminen on kuolemanvaarallista. Hitaan henkisen kuoleman.

Posted in Elämä, Jumala, Kaukokaipuu | Comments (0)

« Older Entries