Archive for March, 2007
meille syntisille. March 31st, 2007
Paolo Coelho ja seitsemän kuolemansyntiä. Suomen Kuvalehti tekee kulttuuriteon.
Ensimmäisenä eetteriin pääsi ylpeys.
Ajateltavaa.
Posted in Elämä | Comments (1)
sleepless in Joensuu. March 31st, 2007
…neljä tuntia myöhemmin istun edelleen saman keittiön pöydän ääressä. Erona tällä kertaa on vain se, että tässä välissä olen yrittänyt nukkua neljä tuntia.
Jokin tässä alkaa olla vinksallaan. Olen nukkunut lyhyitä öitä jo pitkään, niin pitkään, että olen alkanut epäillä pärjääväni omituisen vähällä unella. Eniten epäilen sitä siksi, että minä kyllä nukkuisin enemmän, mutta ruumiini herää väkisin kovin lyhyiden unien jälkeen.
Syy on toisaalta paljon minussa siksi, että en osaa mennä nukkumaan ennen puolta yötä kuin satunnaisesti.
Oudointa tässä on se, että ei minua tälläkään hetkellä merkittävästi väsytä. Hieman vain huolestuttaa tällainen. Ja turhauttaa se, että tässä on vielä kolme tuntia tapettavana ennen kuin viitsin oikeasti tehdä jotain muuta, koska jos en todellakaan näytä nukkuvan tänä yönä, aion kyllä väsyttää itseni huomenna niin perinpohjaisesti, että uni tulee jo alkuillasta -
voiko unettomuus olla väsymyksen oire?
Ja kuitenkaan en koe olevani erityisen väsynyt. Tiedostan nukkuneeni pitkään ohuesti, mutta en tunne ääretöntä väsymystä…
Voivatko tunnekuohut todella valvottaa näin?
Luulin, että se juttu unettomuudesta oli vain klisee.
*
Joka tapauksessa en enää koskaan juo kahvia kello kuuden jälkeen.
*
Outoa. En tiedä, mitä tekisin. Pätkän vertaa ei nukuta, mutta en viitsisi vain tappaa aikaa. Ehkä tartun tenttikirjaan. Vaikka se kyllä jo on outoa potenssiin kaksi…
Mitä tämä tällainen oikein on? Istun kello neljä aamuyöllä miettimässä, miten aikani käyttäisin! Virkeänä kuin västäräkki!
Jos tämä ei kohta lopu, lähden lenkille. Heti, kun vain sarastaa. Todellinen aamulenkki…!
*
Voi sinä levoton mieli kun et osaa asettua.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ruumis, Tunteet, Unet | Comments (0)
siunaus. March 31st, 2007
Nopeasti laskettuna näen lähes päätäni kääntämättä keittiössä kuusi sydäntä.
Enkeleitä on olohuoneessa toisinaan ollut lähes kolmekymmentä.
*
Tämän päivän kolahtavin ajatus, tai kaksi sellaista, tai useampi jos alkaa tulkitsemaan, on peräisin Sana-lehdestä ja alunperin Umayya Abu-Hannan mielestä.
Maassa, jossa kauna, katkeruus ja viha repivät ihmisten ja ihmisryhmien välejä, Umayya oppi, että ulkoiseen ei voi turvautua.
- Minun ankkurini eivät ole ihmisissä eivätkä rooleissa, sillä ne kaikki voi menettää milloin tahansa. Ainoa, mihin voi luottaa, on aineetonta. Siksi en koskaan etsi paikkaa tai työtä, johon kiinnittäisin sieluni. Minun ankkureitani ovat rakkaus ja ilo.
Ja:
Umayya Abu-Hanna harmittelee länsimaista kiiltokuva-Jeesusta. Vaalea, kädet levällään seisova voimaton hahmo.
- Jeesuksen päälle on heitetty kuva, jota länsimaiset arvostavat, vähän hidas ja kontrolloitu. Minä näen hänet kansansa lapsena: värikkäänä, temperamenttisena ja vahvana.
- Jeesus oli erilainen nuori, jolle oikeudenmukaisuus oli arvokkaampaa kuin palkka ja tavara. Hän kulki paikasta toiseen ja oli hankala. Karismaattinen hän oli, mutta vaikea, ja hyvä suustaan. Jos hänen kanssaan joutuisi kasvokkain, hän ei olisi ollenkaan niin helposti käsiteltävä kuin näin jälkikäteen.
/ Umayya Abu-Hanna
*
Pidin ja kuulostelin nämä luettuani. Kaikesta en vain ole ihan samaa mieltä: minä haluan ankkuroitua ihmiseen. Se on samalla halua uskaltaa ankkuroitua ihmiseen. Vaikka totta olisikin, että kaiken voi menettää milloin vain – ihmisenkin – ei se ole syy olla antamatta itseään, kasvamatta kiinni, juurtumatta. Laskematta ankkuria. Miten ohjataan samaa venettä, ellei seisota saman laivan kannella? Haluan olla niin rohkea, että uskallan juurtua ja ankkuroitua johonkin jonka elämän oikku voisi minulta arvaamatta viedä, sillä se on niin arvokasta.
Mutta ennen kaikkea haluan ankkuroitua siihen, mikä on näkymätöntä.
Ja oikeastaan tahtoisin nostaa yhdessä ankkurin, jos oikein tarkkaan asiaa mietin.
*
Minuun pureutui myös tämä ajatus, joka on peräisin Karjalaisen haastatteleman Kalle Väätäisen suusta. Juttu oli B-kannen hieman provokatiivinen kahden hyvin erilaisen teologianopiskelijan vastakkainasettelu, mutta Väätäisen vastaus kysymykseen avoliitosta sykähdytti:
Rakkauteen ei voi koskaan sisältyä ajatusta väliaikaisuudesta.
Siksi minä tahdon uskaltaa nivoutua kiinni. Ankkuroitua, kasvaa ja pureutua.
*
Haastattelin eilen Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan uutta kirkkoherraa, Ioannis Lampropoulosta, joka tempautui aikanaan Suomeen Kreikasta rakkauden takia. Mies puhui valoisin, lämpimin sanoin ihmisestä, siitä, mitä on ja mitä voisi ja tulisi olla seurakunnan elämän. Jossain vaiheessa hän totesi, että “tämä mitä minä puhun, voi jostakusta kuulostaa että olen… idealistinen. Mutta jos me ajattelemme, että on jokin ihanne (Ioannis viittasi ilmaan noin silmiensä tasolle), mutta kukaan ei yritä tavoittaa niitä, mitä hyötyä siitä on?”
Olen ajatellut, että hyvää on etsittävä.
Aarretta on etsittävä.
Ei se, että elämä on kovaa, karua tai raadollista, tai yllättävää tai arvaamatonta, voi olla syy sille, että antaa periksi, eikä enää etsi. Elämä on arvaamaton, mutta kaiken arvaamattomuuden keskellä ihmisellä on kaikki mahdollisuudet rakentaa hyvää ja kestävää. “Hyvä” on monesti jotain aivan muuta kuin harmoninen, särötön, kliinisen onnellinen -
kaksi viikkoa sitten Vivamon sunnuntaimessussa minuun kolahti Virpi Nymanin loppusiunaus, jolla hän lähetti ihmiset matkaan. Siunaus on tuttu ja se löytyy Kirkkokäsikirjan sivuilta, mutta kuuntelin sen jollain lailla herkemmällä korvalla nyt.
Lähtekää rauhassa. Olkaa rohkeat, pitäkää hyvästä kiinni, älkää vastatko pahaan pahalla.
Rohkaiskaa arkoja, tukekaa heikkoja, auttakaa sorrettuja, kunnioittakaa kaikkia ihmisiä.
Rakastakaa ja palvelkaa Herraa Pyhän Hengen voimassa iloiten.
Olkaa rohkeat.
Pitäkää hyvästä kiinni.
Älkää vastatko pahaan pahalla.
Ennenkaikkea tuo “pitäkää hyvästä kiinni”…
Hyvältä siunauksessa tuntui erityisesti – ja edelleen tuntuu – se, että se on siunaus.
Jotain, joka lähtökohtaisesti ei lähde minusta itsestäni, vaan joka jotenkin… tulee minuun ulkopuolelta. Vaikka kuinka siunaisin itseni, ei siinä minusta ole lähtöisin mitään muuta kuin hillitön pyyntö ja toive, että minua rakastaisi joku ulkopuolelta, joku itseäni valtavan paljon suurempi, vahvempi.
Siunaus ylittää kaiken tajunnan ja ymmärryskyvyn rajat, ja se on juuri hyvä niin. Minusta tuntuu tärkeältä se, että tavallisten päivien keskellä järjen rajat ylitetään niin, ettei minun ymmärrykselläni enää ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on todellisinta. Siunaus leikkaa todellisuudesta läpi, se on suora valtimo taivaasta alas.
Hengitystä. Ei tekohengitystä, vaan sydämensykettä.
*
Nyt kello lyö tuhkimonhetkeä ja minä tarvitsen unta. Menen etsimään sitä, onni rintalastan alla edelleen, sellainen värisevä joka kestää, sillä sen sisarena on rauha ja ne yhdessä tietävät, ettei elämän keikkuminen pudota niitä tämän laivan kannelta.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Minäkuva, Rakkaus | Comments (0)
sermin takana on hiljaista. March 28th, 2007
Huomio aamupäivällä kello 10:54:
En ole todella pitkään aikaan soittanut kenenkään kotinumeroon. Nyt emmin hetken luuri kädessäni ennenkuin näppäilin lähikunnan kirkkoherran kotinumeron (joka löytyi netistä, joka on sekin nykyisin poikkeuksellista). Kaikki tapahtuu nykyään kännykästä kännykkään, ja on tarpeeksi hauskaa soitella puheluita toimituksen antiikkisilla pöytäpuhelimilla, joiden numeronäppäimet ovat vuosikymmenien sormenpainalluksista tummuneet.
Kännykkä on aina omistajaansa lähellä – tai se pitäisi olla, niin oletetaan. Se on siis aina mukana ja pakottaa omistajansa olemaan melkein aina tavoitettavissa, ainakin periaatteessa. Ihmiset vievät sen parhaimmillaan taskussa vessaan. Silti tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta soittaa jonkun kotinumeroon – aivan kuin tunkeutuisi vaativan puhelimen pirinän kautta toisen kotiin, astuisi kutsumatta kynnyksen yli ja pakottaisi reagoimaan siellä, missä ihminen on eniten rauhassa.
Ehkä tämän tunteen aiheuttaa se, että fiksut yleensä sulkevat työpuhelimen tullessaan kotiin. Kodin jos jonkun pitäisi olla se paikka, jossa kännykkäkahleen jalastaan saa irrottaa.
Tai ehkä tässä on kyse samasta kuin siinä tosiasiassa, että nykyisin tuntuu (jostain käsittämättömästä ja vieraannuttavasta syystä) oudolta mennä vain suoraan soittamaan jonkun ovikelloa. Yleensä kun kuuluisi aina ilmoittaa tulostaan etukäteen – kun on se valtavan kätevä kapula siinä taskunpohjalla kädenulottuvilla. Suoraan ovelle meneminen on taas sitä henkilökohtaisen alueelle astumista; siinä pakottaa ihmisen reagoimaan, kun tämä ei osaa olettaa sitä.
Avaan itsekin ovea nykyisin joka kerta kummastuneena, jos en tiedä, kuka on tulossa. Monesti se onkin talonyhtien puuhamies ja aktiivi, joka tuo jotain papereita tai suorittaa keräystä. Ei siis mitenkään hämmentäviä tilanteita, mutta huomaan hämmentyväni odottamattomista kellonsoitoista.
Se on oikeastaan aika surullista.
Kaikenkaikkiaan kuvittelen, että ihmisten yksityisyys on muuttanut muotoaan. Sen rajat ovat muuttuneet. Kynnysmatto on yksityisempää aluetta nykyisin kuin ennemmin;
kotipuhelin on yksityisempi kuin kännykkä ja siksi kai monella ei sitä enää olekaan.
Eikä kirkkoherra vastannut kotipuhelimeensa. Mikä oli tietysti ihan oletettavaa keskiviikkoaamupäivänä kello 11.
*
Hirvittävä houkutus otsikoida päivän juttu “Nice-papit” Oulun tienoilla aikanaan vaikuttaneen bändin mukaan. Kaikki eivät ehkä sitä ymmärtäisi silti, vaikka naispapeista onkin kyse.
Tuntuu siltä, etten tee mitään muuta kuin kirkollisia juttuja koko viikolla… Ei se mitään, pidän siitä, ja se oli jotenkin ihan oletettavaa. Hauskaa identifioitua. Mutta tästähän minä jotain tiedän, enemmän kuin varhaisperunasta tai renkaitten vaihdosta, joten itseasiassa oikein mukavaa saada kirjoittaa omasta taustastaan ja ymmärryksestään käsin.
Huomattavasti helpompaa, kun aamupäivä ei mene ihmetellessä että mistä minä alan raapia jotain kasaan vaan voin alkaa hämmästellä luuri kädessäni kotinumeroita saman tien.
*
Tänään on jotenkin hiljainen päivä, kun radio ei soi sermin takana. Aamu oli kirpeää pakkasta; pyörän renkaat ja jalka olivat jäätyneet eilen sulaneen ja yöllä taas pakastuneen mudan sisään. Tempaisin ne irti ja raavin huurteen satulan päältä. Raikasta ja korkeaa ilmaa, upeaa, että olen ollut jo yhdeksän aikaan täydessä vauhdissa kun on ollut pakko lähteä töihin.
Rutiini tekee ihmiselle joskus hyvää, tai ei ehkä rutiini, mutta aikataulu.
Posted in Elämä, Journalistiikka | Comments (0)
se oli mustarastas! March 27th, 2007
Ei tämä nyt ihan täysin osu siihen tunnelmaan, jossa kellun, mutta jokin tämän biisin hyväntuulinen pässiäksiisi hymyilytti minua eilen Joensuun rautatieasemalle saavuttaessa. Ja tässä on kuitenkin jotain siitä.
*
Somebody once told me the world is gonna roll me
I ain’t the sharpest tool in the shed
She was looking kind of dumb with her finger and her thumb
In the shape of an “L” on her forehead
Well the years start coming and they don’t stop coming
Back to the rule and I hit the ground running
Didn’t make sense not to live for fun
Your brain gets smart but your head gets dumb
So much to do so much to see
So what’s wrong with taking the back streets
You’ll never know if you don’t go
You’ll never shine if you don’t glow
[Chorus:]
Hey now you’re an All Star get your game on, go play
Hey now you’re a Rock Star get the show on get paid
And all that glitters is gold
Only shooting stars break the mold
It’s a cool place and they say it gets colder
You’re bundled up now but wait ’til you get older
But the meteor men beg to differ
Judging by the hole in the satellite picture
The ice we skate is getting pretty thin
The waters getting warm so you might as well swim
My world’s on fire how about yours
That’s the way I like it and I never get bored
Hey now you’re an All Star get your game on, go play
Hey now you’re a Rock Star get the show on get paid
And all that glitters is gold
Only shooting stars break the mold
Somebody once asked could I spare some change for gas
I need to get myself away from this place
I said yep what a concept
I could use a little fuel myself
And we could all use a little change
Well the years start coming and they don’t stop coming
Back to the rule and I hit the ground running
Didn’t make sense not to live for fun
Your brain gets smart but your head gets dumb
So much to do so much to see
So what’s wrong with taking the back streets
You’ll never know if you don’t go
You’ll never shine if you don’t glow
/ Smash Mouth: All Star
*
All that glitters is NOT gold mutta pidin tästä:
So much to do so much to see
So what’s wrong with taking the back streets?
Ja samalla pidän siitä hävyttömän irtonaisesta, virnistävästä asenteesta joka näistä riveistä puskee läpi.
*
Virnistyttää.
*
Olen tällä hetkellä äärettömän väsynyt, siksi aion juuri kohta nukkumaan. Penikoihin sattuu, pohkeet kiristyvät niin että äänen melkein kuulee. Juoksin illan kruunuksi vielä lenkin, Honkaniemen kautta Linnunniemeen ja vielä yliopiston kulman kiertäen takaisin kotiin.
Honkaniemen jälkeen pysähdyimme hetkeksi – äiti, joka juoksi osan matkaa samaa matkaa kanssani pysähtyi melkein lennosta. Oota, kuunnellaan. Männyssä pyörätien vieressä lauloi mustarastas niin että oli pakahtua. Yksi kirkas linnunääni paikallaan värisevässä ilmassa, kun järven takana taivas putoaa oranssiksi. En ollut malttaa jatkaa matkaa.
Mustarastas on yksi niitä ainoita lintuja, joita tunnistan. Sen huiluäänet kuulostavat säkeen lopussa melkein välinpitämättömiltä; aivan kuin lintu kohauttaisi olkiaan eikä niin välittäisi, mitä lurittelee.
Linnunniemessä oli pakko pysähtyä, kun tajusin, etten ole vielä tänä vuonna juossut samanlaisen kevään iltahämärän läpi. Siinä on eroa, kun sellainen hämärä laskeutuu vasta kahdeksan jälkeen. Ilma on paljon vapaampi.
Kirjoitan keväisin aina käsittämättömän paljon siitä, miltä luonto tuntuu. Aivan kuin keväässä ei enää olisi mitään muuta -
ja ehkä siinä ei ole, koska osa luontoahan me olemme mekin.
Saunan jälkeen olen nyt raukea ja lauhkea. Luulen, että nukun pitkästä aikaa sikeästi. Jos tämä riehuva sydän vain malttaa asettua yöksi aloilleen.
Posted in Elämä, Ihmiset, Luonto, Tunteet | Comments (1)
tuoksuja kahden vuoden takaa. March 27th, 2007
Istun tutun lehden toimituksessa ensimmäistä kertaa sitten melkein kahteen vuoteen. Tämä on jännittävää; miten mikään ei ole muuttunut ja samalla on, miten pienistä yksityiskohdista syöksyy mieleen muistikuvia.
Autohallissa tuoksuu aivan samalta kuin silloin, kun jännitin saanko autoa parkkeerattua ahtaassa tilassa kolhimatta toimituspäällikön menopeliä. Kahvihuoneen kuivauskaappia avatessa toinen äärimmäisen tuttu tuoksu syöksyy vastaan. Käryävän kahvin, astianpesuaineen ja vedessä likoavien astioiden tuoksu. Tämän olen haistanut niin monta kertaa aikaisemminkin turhautuneina väsyneinä iltapäivinä, mieli kuumottaen ajatusten ponnistuksista.
Muistan sen kesän. Oli valtava helle, minä sisällä ilmastoidussa toimituksessa, monella tavalla hämmentyneenä kaikesta tästä.
Nyt tuntuu kiehtovalta pujahtaa tänne lomaan hetkeksi. Kirjoittaa hyvänmielen pikkujuttuja,
olla kurkistamassa.
Kaksi vuotta, ja minäkin olen kai ehtinyt muuttua. Edelleen täällä kysytään, mitä minä elämälläni teen: nykyisin vain vastaan, että luen jo neljättä vuotta teologiaa. Ja että kyllä, olen menossa seurakuntaan kesäksi töihin. Ja edelleen kysytään, vieläkö tiedän, mitä näiden kahden välimaastosta lopulta tahdon.
Tuntuu hauskalta huomata, että en minä tiedä vieläkään – mutta enää se ei vaivaa minua lainkaan. En tiedä, mutta en tahtoisikaan tietää. Ajatus ennemminkin innostaa minua: saa nähdä, mihin tässä päädytään!
Jokin syvä rauha hengittää minussa, kun yritän miettiä tulevaisuutta. Tiedän siitä enemmän kuin ennen, vaikka suuntaviivoja on vain muutama. Tiedän nykyisin enemmän siitä, mitä toivon ja mitä pidän tärkeänä. Ja ne suuntaviivat, jotka minulla on, ovat ne kantavimmat ja tärkeimmät.
Tiedän ne, ja niiden varassa olen valmis lähtemään… aika moneen suuntaan.
Joku sanoisi sitä vastuuttomuudeksi, mutta minä sanon sitä seikkailuksi.
*
Nyt takaisin töihin. Kirjoitan svengaavista virsisovituksista, tämä tuntuu mukavalta, nyt, tässä,
sermin takana soi Bryan Adams ja ikkunan takana aurinko.
Posted in Elämä, Journalistiikka, Minäkuva | Comments (0)
kauniisti pölyssä. March 26th, 2007
Tämä hurmaava pölyinen keikkuva huojuva kevät tuli sittenkin. Hiekka ratisee hampaissa kadulla ja peittää kengät ohueen tomuun ja sataman laiturien auringossa lämpiävät laudat houkuttelevat minua päivä päivältä enemmän. Hulluimmat miehet pilkkivät vielä Jyväsjärvellä, mutta enää minä en astuisi jäälle; vesi vapauttaa itsensä arvaamattomasti, siihen ei ehkä enää ole kauankaan.
Eilen aamulla juoksin puolet Jyväsjärvestä ympäri ja Fortumin kohdalla kuraisten ja rähmäisten ojien läpi virtaavan veden ääni tuntui niin kesältä; pellon laidassa oli aamuhuurteessa rivi lintubongareita,
pellon viertä kulkevalla tiellä suljin silmät ja kuuntelin kevään äänimaisemaa. Kevät melkein sirisee, pulputtaa, linnut tirskuvat ja kurlaavat jo kuin olisivat pakahtua.
Näin sekä yhden harakan että yhden variksen risu suussaan. Kun kevät tulee varkain, on kiire tehdä pesää.
Aurinko tekee ihmisistä erilaisia. Kaikki kävelevät kevyemmin. Minäkin herään jo neljättä aamua epätodellisen hyväntuulisena ihan siitä syystä, että noiden liian ohuiden verhojen takaa karkaa sisään keltainen valo. Köyhän miehen aamuaurinko kimpoaa tähän vastapäisen talon ikkunoista, hiipii Vaasankatua ja kurkottaa ikkunaverhon välistä.
Nukkuminen on tuhlausta sellaisina aamuina.
Tämä kevät on kevyempi kuin edelliset.
Nyt minun on kiire kirjoittamaan taas ja lukemaan. Puoleltapäivin veli tuo minulle uudet kaiuttimet, että saan musiikin soimaan ilman käsittämättömän hermojaraastavasti särkeviä bassoääniä. Jotain muutakin sillä oli mielessään, mutta en ole varma, mitä -
iltapäivä saattaa taas kuitenkin mennä kuljeskellessa, aamun ja illan on siis oltava tehokkaita. Ei se mitään, minulla on energisempi olo kuin pitkään aikaan.
Keräilen ja kerrytän taas ajatuksia kerrottavaksi. Niitä kyllä on.
Posted in Elämä | Comments (0)
sitä se elämä teettää. (!) March 23rd, 2007
Oh, I know there’d be trouble,
it’s what happens when you live
but hope is like a flame that never dies.
Hard’s the road that I have taken,
but I walk it unforsaken.
I know this trial is not in vain because,
I feel my heart begin to change.
I am a brand new thing,
Love came walkin’ in.
*
Ainoa oikea tapa siivota on soittaa energiamusiikkia. Supertones ja Brand New Thing sopii tähän kuin kaksi nyrkkiä samaan silmään.
Olen edelleen hävyttömän hyväntuulinen. Antaa tulla, elämä!
Seuraavaksi U2 soimaan ja ikkunat auki. It’s a beautiful day!
Posted in Ihmiset, Jumala, Rakkaus, Tunteet | Comments (2)
mielen tippukiviluola. March 21st, 2007
On omituista, miten jokin voi saada unelmoimaan.
Minulla on tunne, että olen elänyt läpi jonkin oudon välivaiheen, jossa en pitkään aikaan elätellyt itsessäni unelmia. Sanon elätellyt, sillä siltä unelmien kanssa oleminen tuntuu. Ne syntyvät jostain, muotoutuvat ja kiteytyvät itsestään, ikään kuin tiivistyvät kirkkaiksi hohteleviksi kiviksi jonnekin sisäiseen kosketuspintaan. Unelmia ei voi väkisin ajatella tosiksi; ei voi päättää, mistä unelmoi. Unelmat joko syntyvät tai sitten eivät. Niitä joko kimaltelee mielen kallioseinissä, tai sitten ei.
Ja kun unelmia on, niitä ei rehellisesti sanottuna hallitse. Minä en saa niitä elämään, enkä saa niitä hengiltä. Ne ilmestyvät minuun jostain, enkä kykene ymmärtämään niitä täysin. Ne kiteytyvät minuun ja sen jälkeen kannan niitä itsessäni ymmärtämättä täysin, mitä ne ovat – tahtomattakaan ymmärtää täysin. Minä elättelen niitä. Hoivaan. Kaikki mitä voin tehdä, on raivata niiden edestä esteitä ja verhoja niin, että ne pääsevät hohtelemaan. Minä voin pitää unelmistani huolta, vaalia niitä, kasvattaa, suojella.
Ne tulevat minusta riippumatta. Tosin, todennäköisesti, olisi mahdollista jotenkin estää niiden syntyminen… Se vain tarkoittaisi pitkällistä turtumista ja itsensä väkinäistä turruttamista. Ei kiitos. Se on jotain niin epäinhimillistä, ettei kenenkään pitäisi joutua kestämään sitä.
Unelmat ja toivo ovat niin lähellä toisiaan, ettei niitä voi erottaa; ne menevät toistensa lomaan, kasvavat toisiinsa kiinni tuhansin kirkkain rihmoin. On mahdotonta unelmoida, ellei toivo. Ja jos toivoa on, se poksahtelee näkyviin unelmina.
Unelmat ovat kuitenkin jollain oudon hauraalla tavalla arvaamattomia. Kun itsestään löytää unelman, sitä tahtoo suojella ja hoitaa viimeiseen asti; unelmat ovat kalliimpia kuin mitkään ajatukset (jos nyt ei periaatteita lasketa). Unelmistaan luopuessa luopuu toivostaan. Siksi unelmiaan tahtoo suojella. Ja unelmat ovat alttiita. Eivät ehkä heikkoja tai hauraita, mutta alttiita.
Unelmia täytyykin siksi suojella. Ajattelen, että unelmille on annettava aikaa. Niiden on annettava kiteytyä vahvoiksi ja todellisiksi.
Se, mikä unelmien suojelemisessa on hätkähdyttävän hankalaa toisinaan on se, että oman mielensä sisältä saattaa löytää niin innokkaan talonmiehen, että se mielellään putsaisi mielen pinnat heti, kun jokin unelma tahtoo ilmestyä. Eväisi niiltä kaikki syntymisen mahdollisuudet; abortoisi unelmien sikiöt ennen kuin niiden sydän edes lyö.
Ja kaikki ihan siitä syystä, että on hurjaa unelmoida. Koska jokaiseen unelmaan sisältyy sisäänrakennettu entä jos sittenkin -kysymys. Ja sen kuuluu olla; ei unelmalla olisi arvoa, ellei se olisi niin altis; ilman sitä arvoa se olisi vain tavallinen toteamus.
Olisi hirvittävää elää sellaisen henkisen talonmiehen armoilla. Unelmoimatta. Uskaltamatta unelmoida. Uskaltamatta asettaa itseään alttiiksi. Uskaltamatta ottaa riskejä. Uskaltamatta etsiä hyvää, tavoitella kaunista, asettaa itsensä pelilaudalle kädet avoimina, uskaltamatta pakahtua. Pahin, mitä voisi sattua, olisi sisäinen kipu. Mutta voiko unelmien vuoksi kipuilu olla turhaa…?
Minä tahdon unelmoida. Kuoroharjoituksissa illalla laulettiin laulua unelmista, ja artikulaatiopohdinta yhden fraasin kohdalla nauratti meitä. Unelmatto. Sellaisen maton minä tahdon, sanoi Anu väänneltyään sanoja.
Mutta minä en tahdo olla unelmaton, lisäsin. Anu komppasi.
Hetken hiljaisuuden jälkeen se totesi vielä: Mä tahdon että unelmat on.
Minä tahdon, että unelmat on.
Ne nimittäin kasvavat ja vahvistuvat, jos niitä hoitaa… Ja on niin paljon hyvää ja kaunista, jota tahdon elämässäni kaivata. Johon tahdon uskoa. Miksen siis unelmoisi?
Kaikesta siitä, mistä en tahdo luopua, kaikesta, joka on minulle kallista.
Koska jos en unelmoi, ei mikään kasva. En tahdo ajautua unelmattoman elämän läpi.
Tämä kaikki kutittelee minua nyt rintalastan alta, koska minusta tuntuu, että siitä on kauan kun edellisen kerran löysin itsestäni selkeitä unelmia. Talonmiehelläni oli pitkään aivan liian suuret toimintavapaudet. Voin kuvitella sen nakuttaneen taltallaan pienimpiäkin kiteitä irti, tarkastelleen niitä yrmeän näköisenä ja heittäneen sitten sirut selkänsä taakse. En minä tiedä miksi, mutta niin sen on täytynyt olla, koska
nyt olen välillä melkein… harras niiden unelmien edessä, joita minuun hitaasti kiteytyy. En halua tai osaa puhua niistä vielä ääneen, annan niiden kasvaa. Ja ehkä unelmista ääneen puhuminen onkin asia, joka on aina vain kahden ihmisen välinen, tai muutaman korkeintaan, joiden sydän lyö jokseenkin samassa tahtilajissa.
On hurjaa, kun saa unelmoida. Kun niille yhtäkkiä on syitä ja tilaa. Kun jokin… luo niitä.
Tästä mielen kammiosta saisi mielestäni tulla komea tippukiviluola.
Unelmissakin on siis kyse uskaltamisesta… Rauhasta ja uskaltamisesta.
Luulen, että siinä on yksi niistä isoista elämän riskeistä, jotka elämässä Jumalan ja rakkauden lisäksi kannattaa ottaa. Tosin unelmoimista ei voi erottaa kummastakaan. Me olemme Jumalan unelma, ja mitä on rakkaus, joka ei kurkota näennäisesti mahdollisen yli…?
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Kaukokaipuu, Rakkaus | Comments (1)
niin siitä yli läikkymisestä - March 21st, 2007
Kuunnelkaa nyt tätä:
Onneen, ystäväni, et muuta tarvitse
kuin riittävästi rohkeutta
antaa maljasi
valua yli, yli, ystäväni
onneen et muuta tarvitse
kuin jotakin
joka tappaa sinut
jos se sinulta viedään,
ja jotakin
josta et voi pitää kiinni
jos se haluaa sinut jättää
yksin pistooli otsalle
onneen et, ystäväni, muuta tarvitse
kuin täyden maljan
jota täyttää
vielä täydemmäksi/ Tabermann
*
Niin.
*
Aloitin aamun heräämällä ennen seitsemää päivänvaloon. Unihuuruinen mieleni esitti ponnettomia vastalauseita, mutta silti puoli kahdeksan jälkeen olin jo kadulla, pikkupakkasessa pipo päässä, ja testasin alamäessä vieläkö uudet lenkkarit sattuvat jalkapohjan ulkosyrjään.
Pilvet olivat Kuokkalan sillalta katsottuna matalalla, matalalla; ne viistivät Lutakon tornitalojen sivuja, laahasivat helmojaan rannan puunrajan yli, eivät jaksaneet nostella repaleitaan talojen kattojen ylle. Loikoilivat kaupungin yllä.
Mattilanniemessä opettelin juoksemaan kovaa.
Nyt suihkun ja aamupalan jälkeen on sellainen olo, että tänään pystyn mihin vain. Ihminen on niin luotu olemaan ulkona ja rasittumaan toisinaan.
Sain Valtterilta lainaan Baden-Powellin klassikkoteoksen Tie onneen. Sieltä löytyi painava ajatus, joka vapaasti siteerattuna menee jotakuinkin näin: Jos mielesi on väsynyt, harrasta liikuntaa. Jos ruumiisi on väsynyt, lue hyvää kirjaa.
Mieli on nyt hoidettu, jäljellä on enää ruumis. Lepuutan sitä päivän kirjastolla ja sukellan syvemmälle Wikströmin ajatuksiin hengellisestä ohjaamisesta. Olen jälleen melkein innostunut. Oikeastaan sanan “melkein” voisi poistaa tuosta -
olen innostunut ja pidän siitä.
Läikytän.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Ruumis, Teologia, Tunteet | Comments (2)