Archive for April, 2007

minne tämä irtisanomisilmoitus jätetään?

April 29th, 2007

“This song, umm, we refer to it as “Adam lives in theory”, and when I refer to Adam I’m really speaking about all of humanity, you know, without exception of anybody, you know, and I know that, umm, that a lot of the content in the songs is very heavy, you know, but you see, fantasy is what people want but reality is what they need.And I’ve just retired from the fantasy part, ’cause I realized -

(applause)

(laugh) You’re gonna make me cry!

// Lauryn Hill, in MTV Unplugged about Adam lives in theory

*

Kyllä, Hill on suosikkisaarnaajani.

Oh God let me do the same trick. Where can I resign?

*

Ennen kaikkea tämä ajatusten rykelmä, joka MTV Unplugged -levyllä kantaa nimeä Interlude 5… Mmm, en osaa ehkä sanoa edes sen enempää. Read for yourself.

Posted in Idealismi | Comments (0)

sydämen kammion seinien muurinmurtaja.

April 29th, 2007

Kaikkein vaikeinta elämässä on olla rehellinen.

Siinä ulottuvuudessa, että sanoo kaiken. Ensimmäinen aste rehellisyyttä on puhua totta, toinen on olla salaamatta tietoisesti asioita ja kolmas ja kaikkein vaikein on se, että sanoo ääneen sen jonka voisi jättää sanomatta, jonka sanominen kylmää sydäntä ja hirvittää mutta joka on sanottava suoraan, että tulisi omaksi itsekseen.

Minulla alkaa olla ääriviivat saanut olo. Se ontto paleleva tunne viime syksyltä, jossa tunsin hämärtyväni ja liukenevani, tulevani joksikin muuksi kuin joka olen, alkaa muuttua muistoksi. Minä tunnun olevan nykyään jotain. En usko, että olen onnistunut tekemään itsestäni erityisesti mitään, minkäänlaista ehjää kollaasia, muokattua käyttäjäprofiilia, luotua imagoa jota esitellä – joskus yritin sitäkin, huonolla menestyksellä – mutta minusta tuntuu että nykyisin hyvin vahvasti… olen.

Tämän kirjoittaminen ylös ja auki tuntuu psykedeeliseltä, mutta se on niin totta ettei sitä kannata jättää vain hulluuden takia kirjoittamatta. Tunne siitä, että olen joku muu kuin minä oli viime syksynä aito.

Ääriviivattomuus. Ihmiselle on kipeintä olla läpikulkupaikka;

menettää omat rajansa niin että niiden yli saa kulkea, tulla ääriviivojen yli, tallata kynnysten yli melkein huomaamatta, kävellä ulos ihmisestä toisten rajojen yli ja jättää jälkeensä vain hämmentyneitä portinpieliä ja kynnyksiä jotka luulivat joskus suojelleensa jotain mutta huomaavat haurastuneensa yhtä mukaa ihmisen rajojen kanssa niin, ettei niistä ollutkaan suojelemaan mitään. Niistä ei ollut suojelemaan sitä minää jonka läpi ei saisi koskaan kävellä.

Ihmisen minä on pyhä paikka. Sen läpi ei saa koskaan kulkea. Sen äärelle täytyy pysähtyä. Ja se on paikka, jossa seistään hiljaa. Kuulostellaan. Annetaan minän hengittää ja hitaasti etsiä sanat puhua itsestään. Ihmisen minä on aina hämmentynyt, kyselevä, itseään arkaileva. Se on aina peloissaan, se varoo aina.
Ihmisen on aina, aina, aina

aina

suojeltava minäänsä. Minä ei kestä lyöntejä,

mutta minä ei kestä myöskään välinpitämättömyyttä, läpi tai yli kulkemista, sitä ettei sen rajoja kunnioiteta, sitä ettei sen rajoja ja epätoivoista itsensä suojelemisyritystä nähdä eikä kunnioiteta. Minä ei kestä sitä, että siitä katsotaan toistuvasti ohi, yrittämättä katsoa kohti, minä ei kestä tunnetta siitä että siitä tulee yhdentekevä, vain joku, olematta enää mikään erityinen, olematta arvostettava oman sekavan hätäilevän itsensä vuoksi.

Siksi me luomme imagoja. Rakennamme suojamuureja, joista tulee paljon paksumpia ja ylitsepääsemättömämpiä kuin minän luonnolliset suoja-aidat ja portit, joissa on kaikesta huolimatta sisäänpääsyteitä – varjeltuja ja vartioituja, mutta kuitenkin sellaisia, joiden kautta minän äärelle pääsee, kesyttämisen ja tottumisen, oppimisen ja hitaasti kasvavan luottamuksen kautta, kuuntelemaan hiljaa minän omaa ääntä.

Me opimme rakentamaan paksuja, piikkilangoin suojattuja aitoja, joista muuraamme ovet ja portit umpeen niin, ettei kukaan koskaan pääse sisään -

ettei kukaan vain tulisi ja kävelisi läpi
jättäisi mutaisia kengänjälkiään minän ohueen ihoon
raapisi seiniin rumia jälkiä mennessään
murustelisi matolle,
jättäisi roskia pöydän alle
katselisi välinpitämättömänä ympärilleen ja toteaisi
taasko sää oot sisustanut näin mauttomasti

on helpompi muurata kaikki kiinni, vaikka sen jälkeen istuu itse itsensä vankina eikä enää pääse kurkottamaan kohti toista.

Ja se, juuri se, on hirveintä mitä ihminen voi itselleen tehdä, tai mitä ihminen voi tehdä toiselleen.

Ja samalla kaikkein hirvittävintä on elää elämää omana itsenään, jokaisen vapisevan arkuutensa kanssa, rehellisenä sekavana kollaasina ihmistunteita, elämänkokemusta, epävarmuutta, kysymyksiä, epätäydellisyyttä, keskeneräisyyttä,
sillä kun ne eivät enää ole vain sanahelinää tai fraaseja siitä miten ihminen on niin heikko vaan niistä tulee aitoa elettävää elämää ja arkipäivää, näkyvää minua, on jokainen arkuus ja pelko avattu portti josta joku pääsee saapastelemaan sisään,

ja jos se joku ei osaa jättää kenkiään eteiseen, tulla hiljaa ja varpaillaan, sukkasillaan sisemmäs,
astella hiipimättä mutta pehmein askelin, avoimesti ja rohkeasti,
uteliaana ympärilleen katsellen, tunnustellen, nostellen esineitä varovasti paikoiltaan, hellävaroen niitä katsellen,
ovia varovasti availlen, ääneti,
tulla perille asti sinne sisimpään jossa minä on äärimmäisen varuillaan ja odottaa,
jos ei se joku osaa avata sitä viimeistä ovea ja tulla suoraan kohti, katsoa suoraan silmiin sitä jotain joka odottaa ja vapisee varuillaan,
jäädä seisomaan ja olemaan läsnä ja äärellä ja kuunnellen

jos ei,

on jokainen portti valtava riski, sitä saattaa taas tulla vain… läpi katsotuksi,

mutta jos se joku osaa

sitä on yhtäkkiä tullut näkyväksi

on tullut nähdyksi ja todelliseksi ja lopulta on olemassa, todellisesti olemassa,
sillä ihminen ei ole ennenkuin toinen ihminen näkee hänet,
ilman sitä ihminen on vain muuriensa suojassa istuva olento joka kaipaa nähdyksi tulemista.

Juuri siksi on maailman vaikeinta sanoa kaikki suoraan. Puhkaista itseään suojaaviin Kiinan muureihin aukkoja.

Sillä minä en enää usko etteikö jokainen meistä pelkäisi, minä en usko etteikö jokainen meistä kaipaisi sitä.

Rakkaus on hillitön riski mutta ilman rakkautta ei ole mitään. On vain ääriviivattomuutta ja kosminen vilu ihmisen kuoren sisällä.

Posted in Elämä, Ihmiset, Rakkaus, Tunteet | Comments (6)

gone be the birds.

April 27th, 2007

Koska omat sanani kyyhöttävät vielä mielen oksilla, pörhistellen höyheniään, ilman tyhjyyttä hieman epäluuloisesti tarkastellen, sisuuntumista odotellen, että lentäisivät, jatkan lainasanoilla.

Jack Johnson soi päässäni nykyisin niin, etten ole saada lauluilta unta. Eilisiltana tosin Semmarien uusin levy karkasi välillä mielen soittolautaselle, mutta Johnson on roikkunut monta iltaa listan kärjessä.

Tänä aamuna istuin seitsemän jälkeen jossain Heinäveden kohdalla koivikon keskellä auton takapenkillä, katselin kuinka nouseva valo taittui ilmassa kieppuvien lokkien selkäsulissa, kuinka linnut pudottautuivat tuulen varassa, kuinka metsä odotti päivää, tien vieret kesää, annoin ajatusten kulkea tätä maata ristiin rastiin ja
kuuntelin On And Onia.

Tämä jäi soimaan korvakäytävään.

*

Look at all those fancy clothes,
but these could keep us warm just like those.
And what about your soul? Is it cold?
Is it straight from the mold, and ready to be sold?

And cars and phones and diamond rings,
bling, bling, because those are only removable things.
And what about your mind? Does it shine?
Are there things that concern you more than your time?

Gone, going.
Gone, everything.
Gone, don’t give a damn.
Gone, be the birds, when they don’t wanna sing.
Gone, people, all awkward with their things,
gone.

Look at you, out to make a deal.
You try to be appealing but you lose your appeal.
And what about those shoes you’re in today?
They’ll do no good on the bridges you burnt along the way.

And you’re willing to sell, anything?
Gone, with your head.
Leave your footprints,
and we’ll shame them with our words.
Gone, people, all careless and consumed, gone.

Gone, gone, gone, everything.
Gone, don’t give a damn.
Gone, be the birds, when they don’t wanna sing.
Gone, people, all awkward with their things,

gone.

/ Jack Johnson: Gone

Tästä voisin irrotella kannanottoja,

mutta sanon ehkä vain että se istuminen, koivut, maisema, linnut, hajamielinen kitara jossain mielen taustalla, nämä kelluvat ajatukset, jokin siinä kaikessa liikutteli jotain mielestäni ymmärtävää osaa jossain tuolla sisälläni. Kumma, miten joitain asioita mielestään vain tietää, tai tunnistaa,

jokin sisäinen ääni hymisee myöntävästi tyytyväisenä ja komppaa mukana.

Hmmm.

*

Istuin äsken Jaanan kanssa pitkään kahvilla, niin pitkään että ehdimme melkein ihmisen elämänkaaren verran, risteyksessä totesimme ettei sattumaa ehkä ole ihmisissäkään ja kuinka hämmentävää on se, että ihminen on ihmiselle niin peili.

Hämmentävää ja rikasta lisäksi.

En osaa edes arvailla miten näistä kaikista olisi menty läpi jos ei sinua olisi,

totesin ja niin se taitaa olla. Se, että on ihmisiä joiden kanssa on tilaa nostaa asioita näkyville, silmien tasalle, katsoa niitä tarkkaan, käännellä, käsitellä, tunnustella, moukaroida tai mutustella, on korvaamatonta. Jotenkin sitä tietää mitä tarkoittaa vasta kun asioita on pakko muotoilla sanoiksi.

Mmm. Hmmm.

Mieli on väsynyt mutta kiittää.

 

Posted in Elämä | Comments (0)

voimasanoja.

April 26th, 2007


minä tääll olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka
ovat outoja minulle laaksot maan ja outo on elämän taakka
minä kuljin ja katsoin ja kummastuin joka puuta ja joka kukkaa
minä kuljin kumpuja itkusuin ja itkin ihmisrukkaa

me soudamme haata haurasta, jonka ympäri aallot pauhaa
me kuljemme suurta korpea ja emme löydä rauhaa
tiet riidellen ristivät toisiaan ja ystävä toista jo pettää
mikä riemu se koskaan päällä maan on päättynyt kyynelettä

mikä laps se on matkalle lähtenyt, joka kulkenut täällä ei harhaan
mikä hyvä se on koskaan hyötynyt, joka kuollut ei liian varhaan
kun ystävän sa parhaan kohtasit, jo aika on hyvästi heittää
ketä hellimmin tänään sa rakastit, sen huomenna hauta peittää

kilvan kulkisin kumartamaan, sua turhan tietoni aatteet
kuka kullat tois, mikä mirhamit, mikä päärlyt ja purppura vaatteet
mun henkeni tietäjät harmaapäät, erämaita ne etsien käypi
mut taivas on tumma ja tähdetön ja yö yhä hämärtäypi

minä lapsena vanhaksi vanhenin, ja nuori en koskaan ollut
toki kerran keväästä haaveilin, mut haaveet nuo oli hullut
olen väsynyt lauluni valheeseen Herra tee minut lapseksi jälleen
minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen

/ Eino Leino: Rauhattoman rukous

*

Jotkut asiat jäävät, jotkut sanat uivat syvään. Jokin tässä liikuttaa jotain mielen kerrosta. Yhä.

Posted in Jumala, Minäkuva, Tunteet | Comments (0)

Hesari tiesi kertoa uutisen.

April 25th, 2007

Maahan ei ole tullut vielä kertaakaan järjellistä viestiä elolliselta toiselta sivilisaatiolta. Esimerkiksi Seti-ohjelmassa älyviestiä on etsitty radioaalloin jo yli 30 vuotta.

/ HS 25.4.2007: “Tutkijat löysivät Maan kaltaisen planeetan”

*

Ajatella!

Voin vain kuvitella, millaiset orsonwellesit siitä syntyisi.

Journalistit ympäri maailman kiittäisivät syntymänsä päivää ennen sitä valtaisaa stressihyökyä, joka syntyisi yrityksestä tunkea se kaikki uutismassa ensin omaan ja sitten toisten tajuntaan. Seuraavan päivän deadlinella – ei, seuraavan tunnin deadlinella.

Uutinen oli silti mielenkiintoinen.

Mielikuvitusta kutittaa väistämättä…!

Posted in Elämä, Journalistiikka | Comments (0)

katulamppujen ohuet äänet.

April 24th, 2007

Ilta, myöhä, äänekäs sydän.

Minussa on kaikki rakkaus mitä yhteen naiseen voi mahtua

kirjoitin tänään muistikirjan sivun keskivaiheille yliopiston lukusalissa ja jätin uskonnonpedagogiikan kirjan avaamatta
ajattelin sitä millaisia mahdollisuuksia meissä nukkuu
tiedän että se kaikki on minussakin ja on kuin kananmunankuoria kopisuttelisi rikki.

Ja sen jälkeen kirjoitin

— mutta en enää pelaa yhtään peliä, olen tässä, minut on katsottava, katson suoraan silmiin ja olen tasavertainen.

Haluan rakastaa ihmisiä ihmisten tasolla.

Olisin ehkä voinut valita helpommankin haasteen.

Ilta, myöhä, äänekäs levoton sydän. En tiedä, mitä se tempoilee. Rummuttelee, sykähtelee, ei taukoa. Luulen, ettei tällaisen sydämen kanssa hetkeen nukuta. Tai ehkä ainut mikä vaientaa tämän on uni.

On sellainen olo että voisin seistä pitkään olohuoneen ikkunassa
katsella ohutta kuuta nurmikolla ja jänisten varjoja
varovaista liikettä jolla pilvet silittävät maata
hämärän värinää näkökentän laidoilla,

aloillaan kyyhöttäviä varpusia pensasaidan piikkien välissä.

Kuunnella tätä kammiovärinää, tätä outoa suonia pitkin kiipeävää oloa, tätä rakasta outoutta, elämän tunnetta,
jäseniä sisäpuolelta tärisyttävää hermosärkyä, varovaisesti kihisevää mieltä.

On vain sellainen olo että pitäisi kuunnella

maata matolla selällään ja katsoa kattoa, laittaa silmät kiinni ja kuunnella, kuka puhuu. Ihan kuin jokin puhuisi. En tiedä. Ilta, myöhä, äänekäs sydän.

Shh, who’s making that noise?, kysyisi Ruth nyt intia-aksentillaan.

Oh, it’s me again!, vastaisin minä, ja sitten naurettaisiin.

Ja se on vielä kaiken lisäksi aivan oikein: it’s me again. There’s a lot of noise inside of me and that’s just the way it has to be. My job is to get the noise out.

Kumma, olo on kuin yöeläimellä. Miksi sitä haluaa yhtäkkiä mennä kyyhöttämään katulampun valoon? Kiivetä katolle savupiipun kylkeen, kuuntelemaan sitä suurta ihmisen avaruutta soittavaa haikeutta jolta kukaan meistä ei ole turvassa. Törmäsinkö johonkin ihmisenä olemisen perusvireeseen? Sointuun? Mikä on tämä ÄÄNI?

Joku soittaa,
sydän hakkaa kylkiluita,
koputtaa koputtaa

kuuntele jo.

Kuuntelen kyllä, mutta tietäisinpä, mitä nämä rytmit ovat. Haikea rikas olo, surullinen kirpeä, täysi onnellinen, läpikuultava vahva, varma outo.

Tämä on niin mikawaltaria taas, saarikoskea ristorasaa. einoleinoa. Minun mieleni on niin outo / kuin meri kuutamolla -

ajattelin joskus, että voi nuo runoilijat, miksi aina kaiken on oltava surullista,

mutta se olikin kaiho tai joku synnynnäinen sielun ohuus jota ne tarkoittivat. Ihmisen avaruus ja kaikki tähtien väliset tyhjyydet siinä.

Olen outo, tämä outous ei taltu kirjoittamalla, seison ehkä hetken ikkunassa,

kasvatan jäniksenkorvat ja menen kyyhöttämään katulampun valoon.

Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Minäkuva, Tunteet | Comments (0)

kaavojen kummallisuudesta.

April 23rd, 2007

Kävelin eilen illalla myöhään Annan kanssa Kortepohjasta keskustaan, ensimmäisen Henkseli-palaverin jälkeen. Tuntui, että maa polttelee jälleen jalkojen alla.

Siis koska kaikki se, mitä ihmiset pitävät “normaalina”, on vain ihmisten omia rakennelmia kuvitelmiksi siitä, mikä on niin kutsuttu hyvä elämä… Mutta kun meillä on tämä yksi elämä, täällä, on meillä itseasiassa vain hillitön määrä mahdollisuuksia…

Jossain Voionmaankadulla aloin viimeistään taas kuplia sisältäpäin. Elämä on käsittämättömän jännittävää – se on sitä joka tapauksessa, palastakaan elämästä ei voi ennustaa eikä lukita paikoilleen, joten on parempi hypätä mukaan kyytiin ja suostua siihen, että elämästä tulee väistämättä yllättävää. Kun ajattelen sitä, hyvä olo minussa on hykertyä nauruksi. What a life!

Kaikkine säröineenkin, särkymisineenkin. Yritän avata itseäni, että se kaikki mahtuisi kulkemaan minusta läpi. Arvaamattomuudet, tyhjän päällä keikkumiset, liian kapeat trapetsit, tienhaarat, tuntemattomille poluille astumiset, varovaiset tunnustelut, rakentamiset, rakot kämmenenpohjissa, valo kämmenenpohjissa, lämpö kämmenenpohjissa, sietämätön ilo, tukehduttava onni, ja se huikea tunne siinä korkeassa paikassa, josta näkee kauas ja on haljeta siitä riemusta, että saa taittaa matkaa koko vieraan maiseman yli. Rohkeudeksi sitä kai sanotaan.

Mietin muutama päivä sitten sitä kulunutta klisettä siitä että onni suosii rohkeaa. Luulen, että se suosii pelokastakin, mutta tuohon ajatukseen kiteytyy jotenkin se, että jos onnistuisi olemaan niin sisukas, että kulkisi elämäänsä rohkeasti eteenpäin vaikka kylki edelläkin, saattaisi löytää arvaamattomia onnen yksityiskohtia. Harva asia tapahtuu, jos ei edes yritä.

Etsi.

Ruth tuli eilen illalla myöhään huoneeseeni, kädet selän takana, toivotti hyvää tätä päivää ja ojensi minulle kortin ja – kirjan! Menin hiljaiseksi. Kirjan nimi oli Jos saan elää. Kirjoituksia ihmiselle ja kirjailijan nimenä komeilee Mauno Saari. Ne on tollasia kantaa ottavia, sanoi Ruth, kun selailin uteliaana kirjan läpi.

Sanoin, että olen otettu ihan jo siitä syystä, että Ruth ostaa minulle tuollaisen kirjan. Tuon nimisen, joka on täynnä kantaa ottavia ajatusten kasaumia.

Kortissa luki muun muassa että

Elämä on kuin musiikki. Kumpaakaan ei voi säveltää sääntöjen, vaan mielikuvituksen, tunteen ja vaiston avulla. (Samuel Butler nuorempi)

Kaiken keskeneräisen hämmennyksen keskellä tässä elämässä on aivan liikaa asioita, joista olla iloinen. En ehdi valita, olisinko onnellinen, kun olen jo tullut sellaiseksi.

Yllättävintä on se, että tänä keväänä onni on ollut jotain muuta kuin vain se kihisevä polttava tunne rintalastan alla. Tämä kyselemättä esiin murtautuva onni on jotain hidasta tietoisuutta… Jokin rauhan hiljainen tiivistymä.
Samassa paikassa se kuitenkin asuu, rintalastan alla.

Heräsin eilen aamulla vuosituhannen koomassa; nukuin pitkästä aikaa kymmenen tienoille, yhdentoista aikaan olin varma etten pääse päivän aikana ovesta ulos. Hieman ennen kahtatoista Kaisalta oli tullut viesti: lähdetkö pyörimään sinne kirjamessuille? Tein ratkaisun noin puolessa minuutissa: liian hyvä tarjous, tottakai.

Kiertelimme monta tuntia pitkin kojujen merta Paviljongissa, availimme kirjan kansia, harhailimme askelissa ja ajatuksissa. Olin jotenkin aivan puolivaloilla (olen paikalla, en läsnä), mutta nautin olostani. Mika Waltarin ikivanhojen niteiden tunnusta ja tuoksusta, paperin ja miljoonien sivujen kannatteleman ajatusten kahinan painosta ilmassa, ihmisten kasvoista, kuljeskelusta. Väsymyksessä on se hyvä puoli, että silloin viimeistään sitä on niin irti ettei jaksa välittää turhuuksista.

Messuilta tarttui ajatusten ryppäitä mieleen – kaikkien mielenkiintoisten haastattelujen ja potentiaalisten kohtaamisten määrä melkein turhautti. Yritin metsästää silmilläni Tommy Tabermannia, koska Tommyltä jos joltakulta olisin halunnut kommentin Juonen seuraavaan numeroon kauneudesta. Ehkä pitäisi soittaa.

Heh.

Messujen jälkeen pyöräiltiin Kaisan kanssa Kymppiin ja päätettiin jatkaa Vaasankadun keittiöön harrastamaan ruoanlaittoa läheltä hipovaa toimintaa. Seisoin umpijäässä säilykehyllyn edessä ja yritin valita, mitä ostaisin. Lopulta päästiin kotiin, saaliina purkki luomumaissia, herkkusieniä, persikoita ja ruokakermaa. Ateriasta tuli loistava täydennettynä jasmiiniriisillä, sipulilla, porkkanoilla ja valtavalla määrällä mausteita.

Rakastan näitä kohtaamisia. Yllättäviä.
Istuttiin Kaisan kanssa pitkään, aurinko lämmitti Vaasankatua ulkona, mieltä ikkunan takaa, sanat soljuivat pöydän yli, velloivat vapaina, pujahtivat ajatuksesta toiseen, kulkivat ja kiertelivät. Tuntuu joka kerta niin löytämiseltä, kun on hetkiä, joissa on niin vapaata puhua. Aina se ei ole niin, ei kaikkien kanssa. Joskus tulee ihmisiä, joiden mielen luukut eivät ole lukitut, ja joilla on uskallusta antaa itsensä näkyä ja jotka osaavat sanoittaa sen. Sellaisten ihmisten kanssa on omissa sanoissaan ja ajatuksissaankin vapaa, tasavertainen, ja puhe on lämmintä.

Kaisa on niin aito, ettei sellaisesta aitoudesta voi olla riemastumatta.  Istuttiin ja puhuttiin maailmanmatkaamisesta, siitä, millaista on kohdata yllättäviä ihmisiä. Löytää itsensä kohtaamasta ennalta tuntemattomia ihmisiä, tuosta vain.
Niinpä.

Sen jälkeen sainkin kyydin Kortepohjaan, ja lopulta kävelin takaisin keskustaan aivan liekeissä.

Tänä aamuna olen pakannut reppuun mekkoja ja korkokenkiä. Kohta saan kyydin Itään, taas, jälleen. Keskiviikkona Fides juhlii kymmenvuotista elämäänsä ja olen yllättäen menossa mukaan… Hupaisaa. En todennäköisesti tunne uudemmilta kursseilta enää ketään, mutta otetaan tämäkin seikkailuna.

Sitä ennen aion juosta pitkin järvenrantoja, soittaa loputtomiin iltamyöhällä pianoa, raapata maalia sen vanhan pöydän pinnasta ja haaveilla.

Syitä on.

Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Kaukokaipuu, Tunteet | Comments (5)

kontakti!

April 21st, 2007

Sain tänä aamuna erävoiton. (!)

Juoksin toista kertaa lähikauppaan puoli kymmenen aikaan, tällä kertaa ostamaan liivatelehtiä. Edellisellä kerralla olin ostanut kandisokerikeksejä ja omenoita, mutta eilen ostetut liivatelehdet olivat kadonneet sillä välin ostoskassista. Niinpä loiskuttelin pitkin lätäköitä kauppaan, hain liivatteet ja kävelin kassalle.

Kassalla oli edelleen sama myyjä kuin ensimmäiselläkin kerralla; se nainen punaisissa silmälaseissa, joka tuskin koskaan hymyilee tai katsoo silmiin – ainakaan tällaista kakskymppistä hepsankeikkaa. Olen ottanut taktiikakseni sanoa hilpeästi “hei” jo ennen kuin nainen alkaa liu’uttaa ostoksiani viivakoodinlukijan läpi. Aamulla se toimi niin hyvin, että nainen tervehti minua ja katsoi kohti. Sisukkaasti vielä kiitin, kun olin saanut tavarat kahmittua syliini linjastolta.

Nyt törmäsin kassalle, sanoin taas “hei” ja totesin, että “aina sitä unohtaa jotakin.” Nainen katsoi minua, ei erityisesti hymyillyt mutta ehkä hymähti jotain myöntävää ja sitten, aivan varoittamatta, se kysyi: “Mitä sää leivot?”

Hätkähdin melkein. Keskustelu!

“Hyytelökakkua, liivatteella hyydytettävää”, selitin. “Ei oikein onnistu ilman näitä.”
“Voisi hyytyä vähän huonosti”, nainen myönteli.

Sain liivatteeni, kirjoitin nimen kuittiin ja kiitin. Ovesta ulos kävellessä oli hupaisa olo. Sainpa sittenkin kontaktin!  Ensi kerralla aion hymyillä leveästi.

*

Olen siis aloittanut päivän persikkarahkatuorejuustoseoksen loputtomalla maistelulla, keksien murskaamisella ja liivatteen hämmentelyllä. Nyt jääkaapissa hyytyy kaksi kokeellista persikka-sitruuna-valkosuklaa-inkivääri-kakkua, joissa inkivääriä on tosin vain hyvin epäileväisen vähän.

Veli juhlistaa tänään kevään onnellista käännettä työn suhteen, ja meitä pakkautuu yksiöön jälleen varmaan hupiluvan rikki paukauttava määrä. Oli mukava vatkata ja hämmentää taas niin, että keittiön kaakelit olivat roiskeiden pilkuttamat. En ole leiponut mitään muuta kuin niitä iänikuisia sämpylöitä pitkään aikaan,  ja on mukavaa, kun on hyvä syy.

Tunnin päästä minun pitää olla jo Lutakossa katsastamassa mahdollista uutta tukikohtaa. Ruth ja Manna lähtevät mukaan. Soitin muutama päivä sitten unelma-asuntomme nykyiselle vuokralaiselle, ja kello 12 saimme luvan audienssille. Ensi viikolla – jos asunto vielä tämänkin jälkeen miellyttää – meidän pitäisi vakuuttaa YH Keski-Suomi siitä, että olemme ylivertaisesti parhaat hakijat asunnolle.

Kaikki kuviot liikkuvat, kaikki ovat liikkeessä. Kaikki liikkuu, ilma hiljaa väreilee, niinkuin Semmarit sen säveliksi on sanonut. Ei jää mikään paikoilleen. Ja silti jää,

kaikki tulee olemaan ensi syksynäkin paikoillaan, mutta paikat vain muuttuvat. Olen varma siitä, että meistä jokainen on paikallaan. Juuri siellä, missä meidän tuleekin olla. Mutta se nimenomainen koordinaattilukema vain muuttuu monien kohdalla.

Minun kohdallani ehkä vain muutaman kilometrin. Toistaiseksi.

Ehkä.

Jännittävää, kun harvasta asiasta voi tietää yhtään mitään.

Ja huikeaa, että toisista asioista voi tietää tarpeeksi. Ei koskaan kaikkea, mutta niin paljon, että elämänsä voi jättää lepäämään niiden varaan.

Haudutan ajatuksia eilisillasta, kehkeytän. Pudottelen valkoista paperia kehitteeseen, keskeytteeseen, nostan ylös, odotan, että kuva alkaa muodostua. En saa vielä kaikista ääriviivoista selvää, mutta tiedän, että lopulta sanat saavat ruumiinsa.

Olen kärsinyt muutaman päivän kankeasanaisuudesta. Tai ehkä enemmänkin kyvyttömyydestä sanoittaa sitä, mikä mielessä pyörii hitaana universumina. Luotan, että lopulta tärkein irtoaa kuitenkin komeetoiksi.

Posted in Elämä, Ihmiset | Comments (9)

elefantti ja heikko jää.

April 19th, 2007

Minulla alkaa olla pakottava tarve tehdä jotain käsilläni. Hypistelin kaupassa muutama päivä sitten vetoketjuja ja mallailin, mikä väri sopisi yhteen kirkkaanvihreän markiisin kanssa. Eilen varmistin isältä, onko se jo hankkinut uuden siklin. Häviän Itään ensi viikoksi ja aion viettää iltoja autotallissa, peittyä punaiseen maalinroskaan ja raaputtaa viimeisenkin maalinrippeen irti siitä pöydästä, jota kahden paksun maalikerroksen lisäksi kuorruttaa paksu nostalgian patina. Äitini ja isäni ensimmäinen yhteinen pöytä, joka oli jo isovanhempieni ensimmäistä yhteistä rekvisiittaa.

Jossain siellä punaisen ja vaaleansinisen maalin alla on puu, houkuttelen sen esiin ja etsin sille sopivan uuden suojakuoren. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, minne pöydän sen jälkeen sijoitan, mutta elämä antaa sille lopulta paikkansa. Tiedän vain tarvitsevani nyt sitä, että saan käyttää näitä kahta kättä saadakseni aikaan jotain. Tämä on juuri sellainen olo, jonka kanssa pitäisi lähteä hakkaamaan halkoja. Harmi vain, ettei minulla ole halkovajaa, pöllejä eikä liion kirvestäkään.

Kurkunpäätä kutittaa pieni vilustumisen tunne. Olen odotellut jo sitä; maanantaiaamun helteessä juoksin järven ympäri ilman takkia, ja vaikka ilma oli lempeänlämmin jokaisessa auringonläikässä, uumoilin että viluinen aamu löysi silti varjoissa tiensä jonnekin ihoni alle. Maanantai-illan piknik Mattilanniemen nurmikolla ei ehkä ainakaan edesauttanut asiaa; pelasimme iltakymmeneltä ultimatea ilman kenkiä. Riina jätti naiselliset kenkänsä suosiolla viltille ja minä potkaisin omani pois, kun ne olivat singota jaloistani jatkuvasti aivan omasta tahdostaan.

Nurmikko tuntui syvän viileältä jalkapohjissa kun juokseminen alkoi nostaa kuumaa otsalle, mutta nautinnolla on hintansa. Niin mukavaa kun olikin todella tuntea maa ensimmäistä kertaa tänä keväänä, olen herännyt aamuisin niin usvaisiin oloihin, että jokin vilu taisi pesiytyä minuun.
Torjun sitä vihreällä teellä (jonka nimi enteellisesti kyllä on Lyypekin talvi), suunnittelen polttavani sen pois auringossa parvekkeella. Tai sitten haen didaktiikan kirjan kirjastosta tänään ja menen antamaan itselleni siedätyshoitoa sataman puulaitureille. On synti ja häpeä olla sisällä, kun aurinko tekee sinisestä taivaasta epätodellisen kuulaan.

Vedet ovat melkein vapaat. On ollut ihana seurata, miten kevät haukkaa pala palalta pois jäätä Jyväsjärven pinnalta. Vesi tempoo itsensä vapaaksi, alkaa keinua auringossa, ilkkuu kuuraa ja routaa.

Näin viime yönä jälleen unta lentämisestä. Lensimme vesitasolla puoliksi sulan järven pintaa, hieman jään yllä. Muutama yö aikaisemmin ratsastin elefantilla jäätyneen joen reunaa, joka oli huomattavasti fataalimpaa. Elefantti astui tuon tuosta jään reunalle, koska hangen alta ei veden rajaa erottanut. Muistan ne kammottavat kumahdukset, jotka jään särkymisestä eläimen alla syntyivät.

Kuulostaahan se aivan käsittämättömän kummalliselta. Elefantti…? Uni oli kuitenkin aivan aito, vaikka epäilen, että toisinaan alitajuntani kelamies sortuu kliseisiin.

On ollut mukavaa uneksia hetkittäin jostain muusta kuin loputtomasta vaeltamisesta tiettömissä korvissa. Vaikka vesi on näissäkin unissa aina läsnä – kalvavaa tietoisuutta siitä että pitäisi päästä jonnekin perille ei ole kuitenkaan aikoihin ollut. Outoja maisemia ja käsittämättömiä asioiden yhdistelmiä kylläkin, mutta unissa on ollut… aloillaan oleva tunne.

Ehkä siinä on jokin yhtymäkohta siihen, että olen viimeisten päivien aikana ottanut raivokkaasti elämää haltuun. Olen laskenut opintopisteitä, ilmoittautunut tentteihin, kirjoittanut tärkeimmät päivämäärät kalenteriin ylös, ottanut itseäni niskasta kiinni ja hahmottanut mitä piti tehdä milloinkin, soitellut Kielikeskukseen Joensuuhun ja hankkinut korvaavuuksia, soitellut toiminnanjohtajille, miettinyt leiriohjelmia, miettinyt artikkeleita, sanoja, ilmaisumuotoja, deadlineja (Juoni puhuu toukokuussa kauneudesta, ja siitä olisi paljon sanottavaa), ja ennen kaikkea olen

raivannut tämän kaiken keskelle tilaa, jossa voi tämän kaiken tehtyään olla. Tuntuu hyvältä tietää, että kohta kaikki pakollinen on tältä keväältä tehty, ja voin irrottautua ollakseni hetken autuaasti irti ennen kesää,

jota sitäkin kyllä jo odotan. Koivujen ääntä iltahämärässä, levottomia teini-ikäisiä luokkahuoneessa, laitureita ja sitä kihinää joka kelluu jokaisen rippileirin ilmassa, sukeltamista taas johonkin uuteen, pientä tutkimusmatkaa itseeni.

Tuntuu hyvältä hahmottaa tämä kaikki sitä ennen. Nyt tiedän, mitä minun on tehtävä, ja teen sen. On niin aikaansaapa olo! Tiesin aina pystyväni siihen.

Jos tänne voisi taltioida naurun ääntä, kuuluisi tähän palanen sitä.

Kesä tulee olemaan monellakin tavalla erilainen. En tiedä vielä sen aikatauluista kuin karkean luurangon, en tiedä missä milloinkin olen ja missä kaikki muut ovat, mutta tähän mennessä kesä kiehuttaa mieleeni paksun massan kihelmöiviä ajatuksia siitä, mikä kaikki kesällä on mahdollista.

Tähänkin kaupunkiin jää moni niistä joiden kanssa talvea olemme viettäneet, ja ehkä me muutamme maallisen omaisuutemmekin naisporukalla vielä… Ja jos on lämmintä ja aurinkoista on tässä niin monta rantaa joilla istua päivää ja iltaa, nurmikenttiä joilla väsyttää jalkapohjiensa pienet lihakset ilman kenkiä juosten ja joilla repiä sormiensa sisäsivut frisbeen terävään laitaan.

Sen lisäksi aion olla mahdollisimman paljon liikkeessä kaupungin ulkopuolella.  Ajattelen reppuselkämatkailua. Sitä, että on täysin mahdollista vain lähteä.

*

Joudun kesällä katsomaan itseäni kuitenkin taas hieman uudesta kulmasta. Sain kuulla, että juhannuksena pidän kaupunginkirkossa sanajumalanpalveluksen. Paikalla on lisäkseni kanttori, sekä toivon mukaan kirkkokansaa.

Yskin puhelimeen jotain optimistisen kuuloista, kun minulle soittanut pastori kertoi tästä. Että sitä en olekaan vielä saanut kokeilla.

Jokin ajatuksessa vetää hiljaiseksi. Minä…? 

Luulen selviäväni, mutta tässä törmään johonkin hiljaiseen sisälläni olevaan ja liikkumattomaan. Tuntuu, että tuossa on asia, joka on otettava vakavasti. En voi suurin surminkaan mennä seisomaan alttarilla vain kokeilunhaluisena tai vain sinnikkäällä sisulla varustettuna. Enkä tiedä, miltä se minusta tulee tuntumaan. Aavistelen,

mutta en tiedä. Tiedän vain sen verran, että jokin ajatuksessa sohii sitä laatikkoa minussa jonka kyljessä on lappu “minäkuva” ja jonka sisällöstä en ole sataprosenttisen varma. Ja jokin sen laatikon sisällä mykistyy ja hiljenee, kun ajattelen koko asiaa.

Kun siinä ei voi olla mitään rutiinia… Eikä minulla voi olla minkäänlaista rutiinia. Ja olen käyttänyt kohtuullisen paljon aikaa miettimällä sitä, mitä jumalanpalveluksille voisi tehdä. Ja nyt joudun sinne itse -

jotenkin valmistautumatta, ja sitten kuitenkin tämä kaikki on ihan looginen jatkumo monelle asialle. Se silti… hämmentää.

En ole erityisesti tehnyt mitään liturgista koskaan aikaisemmin.

Ja hulluinta on se, että jokakeväisestä mielensisäisestä jaakobinpainista huolimatta ne kesät, jotka olen häärännyt seurakunnissa, ovat olleet… palkitsevimpia.

Sekin vielä! Tämän kaiken miettiminen olisi niin paljon helpompaa, ellei se tuntuisi niin olennaiselta.

Kaikkein hauskinta sen sijaan on se, että luin juuri eilen pastoraalipsykologisia opuksia siitä, millaiset psyykkiset vauriot tai kehityskaaren solmukohdat voivat olla sen taustalla, että joku saa sinnikkään kutsumuksen ryhtyä papiksi. Kirjoittajan mielestä kutsumuksella voidaan kompensoida monenlaista… Nauratti tekstiä lukiessa. Oh that could be the reason. 

Ja minä en silti ole koskaan kokenut selkeää kutsumusta tähän. Olen vain ohjautunut tähän suuntaan, ja tässä on pelottavan olennaista olla.

*

Hmmm. Saa nähdä, mihin asti elefantti jäätä pitkin pääsee. (!)

Posted in Elämä, Jumala, Minäkuva, Teologia, Unet | Comments (1)

nähdä, näkyä ja tulla nähdyksi.

April 17th, 2007

Juoni on punottu. Tervetuloa sotkeutumaan salaliittoon.

Posted in Alitajunnan oikut, Idealismi, Ihmiset, Ilmaisu | Comments (2)

« Older Entries