Archive for May, 2007
you’ve got the Compass in you. May 31st, 2007
Suuntaviittana rinnassani
pyörähtää sydämen sakara
// Risto Rasa (ote)
Olen istunut eilisiltana ja tänä aamuna baarijakkaralla puuverstaassa ja seurannut, miten puu muuttuu käsissä. Toisen tarkkaavaista ilmettä sen tarkastellessa lohkesiko puu poratessa, kulmien kurtistumista kun se tunnustele puuta sormenpäillään, nopeita käännöksiä poimimaan taas hyllystä uuden poranterän.
Antanut katseeni kiertää hyllyjä. Tavaranpaljoutta. Meisseleiden, talttojen, ruuvipuristimien ja loputtoman purkkien rivistön seassa vaeltaa palasia teakia ja mahonkia sekä vanhoja C-kasetteja. Poimin mankan soitettavaksi Gary Moorea ja The best of the Doorsin.
Sen lisäksi olen nojaillut Vempeleen kylkilautoihin, katsellut mahonkia lähietäisyydeltä ja miettinyt sitä, että puuveneet todella veistetään. Ja ihmetellyt sitä, että tuo kulmiaan verstaassa kurtisteleva mies on todella kunnostanut veneensä itse. Sama mies, joka fiilistelee aidon köydenpätkän tuntua verrattuna muovinaruun ja heittää voltin rantahiekalla takaperin suorilta jaloilta.
Minä olen kyllä purjehtinut. Mutta siitä on kauan. Viidennen ja seitsemännen luokan välisenä aikana kuuluin siihen joukkoon ihmisiä jotka kutsuvat itseään meripartiolaisiksi. Lippukunnan vene Pohjantyttö ei ollut mikään sulava tai ketterä pursi, mutta tilava ja rehellinen ja sen apinaverkossa keulan alla oli hauska keikkua ottamassa aaltojen pärskeitä vastaan. 14-vuotiaana Satahangalla olin hajota sisäisesti siihen, kun purjehdittiin upeiden korkeiden kevyiden purjeveneiden ohi ja ajattelin, miltä tuntuisi kiivetä mastoon katsomaan merta.
Saman leirin satamasta bongasin ajatuksen: If God ment us to build aluminium boats, He would have created aluminium trees.
Sen jälkeen venekuntamme lakkasi olemasta ja minun pääsyni purjeiden alle hankaloitui huomattavasti. Ja kun itäsuomalaisilla sisävesillä harvempi purjehtii, olen ottanut tuntumaa vesillä liikkumiseen lähinnä perämoottoreista.
Purjehtiminen. Omin käsin kunnostettu puuvene. Niin punainen mahonki, että on kuin se olisi sivelty verellä. Kirjoitin kauppalistaan että viiniä ja ajattelen, että viikonlopuksi luvattujen helteiden täytyy päättyä hitaan tyyniin ja hehkuviin iltoihin, jolloin rantakallioilta ei saa malttaa nousta pois.
Koko viime viikon kiire ja hullunmylly söi taas tehokkaasti aktiiviseen nukkumiseen käytettyä aikaa, mutta luulen, etten malta upota uneen kovin varhain tulevinakaan iltoina.
Ajatella… Viiden tai kuuden aamun verran saan herätä siihen ääneen, jonka vesi synnyttää lyödessään puuta vasten.
Olen rakastanut vaeltamista siksi, että silloin ihminen on irti. Ihminen on luotu olemaan ulkona (ja alasti, kuten Jousia joskus täydensi). Täydennys pitää paikkansa äärimmäisen hyvin. Ihminen on luotu olemaan alasti, joka tarkoittaa sitä, että kaikki se paljo jolla tilkitsemme elämämme arkipäivät täyteen on itseasiassa aivan turhaa ja tarpeetonta.
Ulkonäkö, vaatteet, hiukset, asusteet, tyylit, esineet, puuhat, kiire, välttämättömyydet, ajan tappaminen. Istuin eilen Valtterin äidin kanssa pitkään olohuoneen pöydän ääressä ja puhuttiin paljosta, jossain vaiheessa siitä miten levottomaksi tietokoneen näyttö tekee ihmisen. Ilta tietokoneella päättyy vain turtuneen tunkkaiseen oloon, jossa jokin sisällä on hyvin levoton. Ja samalla ulkona vietetty päivä, viikko, viikonloppu – ja jollei ulkona niin ainakin irti sivistyksestä – jotenkin… pysäyttää ihmisen. Kun aikataulut ja keinotekoiset ärsykkeet katoavat – väitän minä – ihmisen sielu palaa takaisin pesäänsä. Rauhoittuu ja asettuu olemaan ihmisessä läsnä. Soittaa sitä sydämen bassorumpua, ja sitä kuunnellessa voisi mennä monta hitaan tyyntä hetkeä luodon selällä. Silloin ei enää ole pakko tehdä mitään ansaitakseen oikeutuksensa elää päiviä läpi, vaan saa olla ja tehdä, olla, olla tekemättä.
Purjehtiminen on kuin vaeltamista, paitsi että siinä on noin potenssiin kymmenen kerrottu määrä enemmän vapautta. Samalla arvaamattomuutta, sillä tuulista et koskaan tiedä, mutta vapautta.
Arvaamattomuus on vapautta. Jos et voi tietää, miten asiat menevät, olet vapaa kaikista kahlitsevimmasta: omasta pakottavasta tarpeestasi suunnitella ja varmistella kaikki. Jos ei voi arvata on pakko mennä kohti ja katsoa.
En tiedä, miten muuten elämää elettäisiin, kuin kohti menemällä ja katsomalla. Pätee. Paljoon. Elämään ja purjehtimiseen. Hah. Vertauskuva! Elämän pitäisi olla kuin purjehtimista: mukaan on otettava vain se joka on välttämätöntä (ja hieman viiniä ja oliiveja että elämästä nauttisi) mutta mitään ylimääräistä painolastia ei saa kantaa mukanaan, sillä veneessä ei keskitytä tavaraan tai esineisiin vaan matkantekoon, ja on otettava vain se mukaan joka on välttämätöntä matkan tekemiseksi.
Toisekseen on uskaltauduttava matkaan. Sellaisen tuulen mukaan, jonka liikkeitä ei voi ennustaa.
Kolmannekseen on uskaltauduttava löytämään. Kyllähän valmiita reittejäkin voi seurata… Mutta löytääkö sitä todella koskaan mitään, ellei irtaannu etsimään? Valmiit suunnitelmat torpedoivat joskus spontaanin löytämisen. Mmm… Kyllä, elämä on tutkimusretki, seikkailu.
Neljännekseen horisontin pitää olla koko ajan sormenpäissä. On tiedettävä, missä on. Vaikkei tietäisi tarkkaan, miten päätyy sinne minne on menossa. On hahmotettava itsensä.
Se on elämässä äärimmäisen totta.
Eilen aamulla autossa kohti Tamperetta soljuimme keskustelussa ihmissuhteista, minä, Valtteri ja Kimmo. Puhuttiin siitä, voiko niissä koskaan todella pelata varman päälle, voiko niissä olla ottamatta riskejä. Jäin pohtimaan sitä ja jokin ajatus sukeutui mielestäni: On kahdenlaisia riskejä. Toisia on pakko ottaa, toisia ei kannata ottaa koskaan. Sillä toinen ihminenhän on aina riski… Ei toisesta voi koskaan lopulta tietää. On luotettava, on otettava toinen, on otettava se riski joka toinen on.
Mutta itsestään voi tietää. Ja on tiedettävä. On tiedettävä, mitä etsii ja tahtoo ja miksi. Miksi tahtoo toisen ihmisen? Minne on matkalla? Jos sitä ei tiedä, ottaa aivan liian suuren riskin. Panoksena on kuitenkin koko oma elämä, minä itse, minun hauras ja raudanluja kokemusmaailmani. Ei sitä kannata altistaa millekään, joka on niin arvaamatonta kuin oma mieli.
Koska jos tietää missä on ja mihin on menossa on aina turvassa. Pahinta jota ihminen voi kokea on tulla oman itsensäkin pettämäksi. Siitä, jos toiset vetävät maton alta, voi vielä jotenkin nousta, mutta jos ei voi luottaa omaan sydämeensä… Mmm, jotenkin vain ajattelen näin. Vaikka totta ihmeessä toisten satuttamaksi joutuminen on kuolettavaa. Mutta ailahdella itsessään, repiä itsensä oman itsensä takia… Hukata itse itsensä kartalta. Se kolahtaa nyt.
En minä tiedä, minne me huomenna purjehdimme. Eikä tiedä Valtterikaan. Tiedämme huomenna tuulen suunnan ja saa nähdä.
En minä tiedä, minne minä elämässä päädyn. Eikä tiedä kukaan muukaan. Tiedän kuitenkin tuulen suunnan ja saa nähdä.
En minä halua tietää, minne kaikki päätyy. Tiedän, miten tätä matkaa teen ja miksi, eikä tällainen matka voi ajautua haaksirikkoon. Kareja voi tulla vastaan, mutta paikataan pohjalaudat ja ollaan taas hieman vankempia. Never wanted a life that could not get wounded, never wanted to be just wrapped up.
Minulla on ollut jo pitkään (se tarkoittaa tätä kevättä, koska olo alkoi jotakuinkin juuri täsmälleen uudestavuodesta) hätkähdyttävä olo siitä että kaikki on menossa nyt niin oikeaan suuntaan. Elämä menee juuri sinne minne sen pitääkin. En tiedä tosin lainkaan, missä se sinne on. Tiedän vain, että nyt kaikki suunnistaa oikeaa tähteä kohti.
Hupaisinta on se, että minut on vain temmattu mukaan. En minä tätä päättänyt. Nyt vain soudan ahkerasti itse mukana, mutta suuntima on jollakulla toisella.
Mmm. Kirjoitin tästä juuri edellisessäkin merkinnässä, mutta se on kirjoitettava uudelleen ylös, koska tästä on tulossa minulle pian teesi: Se, jota täällä on kuunneltava ja jonka mukaan on suunnistettava, on sydämen ääni.
Olen tänä keväänä ollut hetkittäin haljeta siihen, kuinka sydämeni on alkanut puhua asioista. Se on huutanut joidenkin asioiden puolesta, kuiskailtuaan ensin pitkään joitain asioita vastaan. Se on kommentoinut, ehdottanut, ohjeistanut, torunut, nuhdellut, lohdutellut ja purkanut huolestumistaan. Se on nauranut. Helissyt. Kehottanut.
Omituisinta siinä on se, että tiedän sen puhuvan totta. Tiedän sen olevan se luotettavin osa minua, joka minusta löytyy. En luottaisi järkeeni kovin pitkälle, enkä edes loogiseen päättelykykyyni (joka on hurmaavan vahva, niin). En toisten neuvoihin, en kuvitelmiini, en unelmiini, en tunteisiini. Sydämen ääni kun on jotain muuta kuin tunteet. Se, joka TUNTUU hyvältä, voi monesti olla valtavan väärin. Samalla se, joka tuntuu pahalta, voi olla hyvin oikein.
Uskon sydämeni vilpittömyyteen sillä nykyisin se on oppinut sanomaan tuon jälkimmäisen suoraan. Se, että jokin osa minussa on vahva ja vakaa siitä rauhasta, että jokin pelottava ja kipeä asia voi olla äärimmäisen oikein… Se on niin epäloogista että uskon sen.
Epäloogista. Loogisinta on epälooginen. Järjellisintä järjetön. Viisainta hulluin. Elämä on kuulkaa paradokseja. Hurraa Tommy Hellsten!
Ei tämän merkinnän tarkoituksena ollut kuin kaksi asiaa: ihmetellä tuota miestä ja ihmetellä sitä, miten vapaa sitä voi olla irtaantuessaan turhuuksista elämässään ja sitä, miten täynnä jotain vimmaa olen siitä ajatuksesta että huomenna me purjehdimme. Se, että päädyin taas puhumaan sydämen äänestä, taitaa olla enemmänkin ehto kuin poikkeus.
Minä kuulkaa uskon ja luotan tähän elämään. Juuri siksi, ettei se ole kivutonta ja kliinistä. Juuri siksi, että niiden rosojen ja säröjen kautta aukeaa aina jokin syvempi, ja mitä syvemmälle maankuoreen mennään, sitä lämpimämpää siellä on.
Voi hyvä ihme mikä vertaus. En ehtinyt estää sitä.
Nyt ehkä soitan taas hetken tuota ikivanhaa kaunisäänistä mustaa pianoa olohuoneen keskellä.
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Luonto, Rakkaus, Tunteet | Comments (3)
neiti taitaa olla rakastunut, sanoisi joku. May 30th, 2007
(…sen näkee päällepäin. Ihmisillä on junassa ohikulkiessaan tietävä hymy. Ja minä hymyilen takaisin: kyllä, tämä on minun.)
*
USKOKAA IHMISET RAKKAUTEEN.
Älkää koskaan koskaan luovuttako siitä. Älkää mistään hinnasta, mistään pettymyksestä, mistään katkeruudesta päästäkö irti siitä.
Tämä oli kirjoitettava ensimmäiseksi ja suurin kirjaimin, sillä se on se ainoa ja suurin asia jonka haluan sanoa. Rakkaus on. Se vain yksiselitteisesti ON, ja me voimme korkeintaan osallistua siihen. And that is just because it never was just our capability. We just receive. We just pass it along.
*
Kaikki tässä elämässä tuntuu muuttuneen. Tai ei kaikki, mutta paljon, ja nyt jopa konkreettisesti.
Eilenillalla valvoimme myöhään yöhön Schaumanin puistotiellä, kolmannessa kerroksessa, huoneessa jossa ei ole sälekaihtimia ja joka on edelleen kaaokseen asti täynnä pahvilaatikoita. Valvoimme ja minulta meni suurin osa käsityskyvystä elämiseen siitä tosiasiasta, että elämä on tullut niin erilaiseksi. Miten kaikki on saattanut muuttua niin… paljon?
Aamuyhdeksältä aloitimme muuttamaan Sannaa ja Mannaa. Se oli ohi puoleenpäivään mennessä. Seuraavat kolme tuntia menikin minun tavaroitani muuttaessa pois Vaasankadun seinien suojista. Jussikin totesi, että sulla on yhtä paljon tavaraa kuin Sannalla ja Mannalla yhteensä” ja olin samaa mieltä. Maanantai-iltana olin juuri nojannut eteisen ovenpieleen ja sanonut Valtterille että miksi mie omistan näin paljon? Mitä mie tällä kaikella TEEN? Mie en halua tätä kaikkea… Minne minä tämän laitan sinä päivänä kun lähdetään tästä maasta?
Kolmelta Schumin huoneeni oli kuitenkin tilkitty pahvilaatikoilla ja koko maallinen omaisuuteni oli siirtynyt uuteen paikkaan. “Tervetuloa kotiin”, niinkuin todettiin Mannan ja Sannan kanssa aamulla ensimmäistä muuttokuormaa purkaessa.
Kun illalla oltiin saatu ensimmäisiä astioita kaappiin, vatsa täyteen tortilloita ja kahvia ja mieli rennoksi saunasta (joka varmuuden vuoksi lämmitettiin 120 asteeseen) alkoi olla sellainen olo, että sielukin siirtyy hitaasti Kotiin. Koska Koti siitä tulee. Ei asunto. Se on jo Koti.
Ihmiset ovat upeita. Miten meitäkin eilen autettiin. Ja se keskellä pahvilaatikoita tortillat sormiin hajoten istuminen… Rakastan näitä ihmisiä.
Vielä puoli vuotta sitten en tiennyt, mitä syksy tuo. Tiesin, että kaikki muuttuu: Ruth lähtisi, minun opiskeluni olisivat sekaisin, enkä ollut varma, missä kaupungissa tahtoisin olla tai minun kuuluisi olla… Asunto… Arki…?
Ja sitten tarvittiin vain yksi huhtikuinen sunnuntai-ilta, kurkistus Etuovi.comiin ja sinnikästä soittelua YH Keski-Suomelle. Ja nyt meillä on neljä avainta Schaumanin puistotielle, Koti, sauna ja lasitettu parveke. Ja maailman tilavin olohuone jonne ihmisten on hyvä tulla.
Ja minulla on rauha siitä että olen Jyväskylässä. Ja samalla rauha siitä, etten tule jäämään sinne. Minulla on rauha siitä, että elämä on joka tapauksessa jännittävää (torstai-iltana nostimme Vaasankadulla maljoja jännittävälle elämälle) ja etten välitä siitä, etten tiedä, mitä elämässä tulee.
Tiedän vain etten tahdo elää tätä elämää vain itselleni enkä pelkää yllättäviin tilanteisiin joutumista. Enkä tämän maan rajojen ylittämistä.
Vaasankadulla minulla oli seinälläni Sanasta repäisty Umayya Abu-Hannan haastattelu. En koskaan kiinnitä sieluani työhön tai paikkaan. Ne voivat kadota milloin vain. Minun ankkureitani ovat rakkaus ja ilo, nainen sanoi artikkelissa. Taon sitä päähäni.
Rakkaus ja ilo.
Ei elämän eläminen ole vaikeaa. Eikä hyvän elämän. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sydän puhuu koko ajan. Se kyllä sanoo, mitä tehdä. Ainut yllättävä puoli siinä on se, että elämästä voi tulla arvaamatonta. Ja samalla se saattaa olla rikkainta juuri niin.
Niin. Elämä on ollut arvaamatonta. Muuttuvaa.
Ja olen ihmeissäni, rehellisesti ja yhtään maalailematta ihmeissäni siitä, miten kaikki on muuttunut.
Ja siksi tämäkin tekstinvuodatus piti aloittaa noin: USKOKAA IHMISET RAKKAUTEEN, sillä se ON.
En minä tiedä, mitä rakkaus on. Mutta tiedän että se on ja me joka tapauksessa vain tulemme siitä osallisiksi, emme synnytä sitä.
Olen ihmeissäni siitä että olen aivan yllättäen varoittamatta tullut osalliseksi rakkaudesta. Ehkä vielä enemmän olen ihmeissäni siitä, että olen muuttunut niin hulluksi etten enää arkaile myöntää kaikkea tätä hulluutta ja sitä, että ajattelin elää enimmäkseen sydäntäni kuunnellen, ja se puhuu varsin vahvasti rakkaudesta,
siitä että maailma on täynnä ihmisiä joita meidät on kutsuttu rakastamaan, siitä että minussa on yllättäen asia josta käytän ilmausta “rakastan”, siitä ettei rakkaus ole mitään pelottavaa.
Elämä on muuttunut. Perjantaina, jos kaikki menee niinkuin pitääkin, laskemme veneen veteen jossain päin näitä rantoja ja katsomme minkä saarten ja luotojen rantaan tuuli vie meidät. Olen hävyttömän irti muutaman päivän ennen kesää, irti ja vapaa.
Purjehtiminen… Vapauden ruumiillistuma.
Ja siitä juuri olen eniten ihmeissäni. Että on tuo mies joka tälläkin hetkellä kiinnittää kölejä käsin kunnostamaansa puuveneeseen, tuollainen taitavakätinen näkeväsilmäinen mies jonka kanssa lähden kokeilemaan mitä on olla niin vapaa ja irti.
Valloittava arvaamaton elämä.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Kaukokaipuu, Rakkaus, Tunteet | Comments (4)
shadows of the planes. May 16th, 2007
Elämässä tulee vastaan viehättäviä yksityiskohtia.
Kaksi työhaalareihin sonnustautunutta kaapin kokoista korstoa jokin aika sitten pienessä punaisessa Minissä Vaasankadun yläpäässä,
viisi potkulautailijaa jonossa Kuoringantien varressa tänään punaisine menopeleineen,
kirkassilmäiset vanhatrouvat junabussissa Vihtarin kohdalla kertomassa siitä, miten kauan sitten lähdettiin Kannakselta evakkoon: sillä yhdelläkin naisella oli puolivuotias lapsi, 39 astetta pakkasta, sen rouvan takki jäätyi hevoskärryjen lautaan selästä kiinni mutta lapsen oli sylissä lämmin,
Joensuun Prisman takana teollisuusalueen pusikossa radanvarressa valokuvaajamies odottamassa junaa sateenvarjon näköisen suojansa kanssa,
kaksi lasta jotka Viinijärven asemalla jäivät junasta, isoveli otti siskoaan kädestä ja talutti tyynesti nurmikolle istumaan, ja kuinka kaarnanpalaset jaksavat kiinnostaa vielä parivuotiasta niin paljon,
toissailtana järvenrannassa narsissien röyhkeä tuoksu iltailmassa,
suoraan kohti tulevat kysymykset julkisessa tilanteessa joista en voi kiemurrella irti ja joudun vastaamaan yhtä suoraan, ja se kumma tosiasia että henkilökohtaisuus lehahduttaa aina veren kasvoille,
se miten tuntemattomat alkavat puhumaan toisilleen junanvaunussa,
tuntematon mies tipauttaa penkilleni päivän lehden ja hymyilee kohteliaasti poistuessaan junasta.
*
Nyt silitän liinoja perjantain juhlia varten. Päässäni soi taukoamatta samoja kappaleita; Johnsonin Traffic in The Sky ja ikivanha siioninvirsi Soi virteni kiitosta Herran.
Junassa luin Jörg Zinkiä.
Ajattelen vapautta. Vapautta ja rakkautta ja sitä, miten vapaus ja paikoilleen jääminen sotkeutuvat toisiinsa. Ajatukset ovat hahmottomia, tuntumia, aavistuksia, mutta siksi onkin hyvä lukea sitä, mitä Zink on asiasta sanonut.
Zink on sitä mieltä, että rakkaus ja usko ovat lopulta sama asia. Että mitä muuta rakkaus on kuin uskon asia? Ja usko muuta kuin rakkauden asia? Ja kumpikin niistä oikeastaan puhdasta toivoa?
Ja niin pysyvät nämä kolme… Usko toivo rakkaus.
Hmmm.
Taidan mennä silittämään vähän lisää liinoja ja laulamaan lentokoneiden varjoista jalkakäytävillä.
Posted in Elämä | Comments (0)
sanoakseni vielä jotain muuta - May 15th, 2007
Näinä päivinä olen
opetellut olemaan vuoteessa niin pitkään kuin päätän (yhdeksään, kahdeksaan)
ostanut postikortteja puolituntemattomille ihmisille, joiden osoitetta en tiedä
juonut muutamia lasillisia viiniä seurassa, jossa se on yllättävää
etsinyt uusia teitä metsien läpi
katsellut kriittisellä silmällä esineitäni
herännyt muutamina aamuina vuotaen jotain virkeyttä jota kaipasin jo
kutsunut vastaantulijoita kylään
miettinyt ketä vielä voisin kutsua
ajatellut kesää ja
ajatellut irtonaisuutta
antanut itselleni luvan olla aikaansaamaton
kokenut hämmentävän hetken: iltapäivällä olin pitkästyä
se on äärimmäisen tervetullutta koska pitkästyessään sielu on todella levossa
halannut ihmisiä spontaanisti miettimättä kuuluuko se asiaan
todennut etten jaksa ihmetellä itseäni enkä varsinkaan varoa itseäni
ajatellut kärrynpyörien heittämistä
lukenut Jörg Zinkiä
ajatellut kauneutta ja sitä, miten se ei voi olla mikään velvollisuus
ajatellut muuttoja
ajatellut muutoksia
todennut etten enää varo yhtään sitä että saatan laulaa seurassa väärin
vastannut suoraan kysymykseen: parasta juuri nyt
todennut etten enää yhtään varo sitä että paljastan korttini
todennut että vilpittömyys on sittenkin suurinta
todennut että odotan kesää ja laitureita
todennut että kaipaan ihmisiä jotka asuvat toisaalla
todennut että tahdon aloittaa asoiden arvojärjestyksen tarkastelun: tahdon tietää mihin panostan
ollut juomatta kahvia
nauranut
ajatellut ettei aina tarvitse olla niin vakava
nautin jotenkin tästä vaiheesta kun asioilla on taipumus olla muutoksessa ja avoimina.
Joskus aiemmin tajusin nauttivani eniten matkalla olemisesta.
Sanani ovat poikkipuolisia eivätkä kanna niitä merkityksiä, joita tahtoisin. Odotan, että tulppa aukeaa. Toisinaan näitä tulee.
Istuisin mieluummin iltoja ja puhuisin ääneen kaikenlaista, miettimättä, puuta, heinää, oljenkorsia, helmenvalkuaista, ohimeneviä, syvään juurtuneita.
Kumma
elämä
!
Posted in Elämä | Comments (0)
your feet take you where you want to go. May 15th, 2007
had a day with some time to stare at the ceiling
had some time to stare at the things in my head
the ones I hear buzzing in the night
had a day with some hours that bass by
without sticking on
and funny how happy you can be when you
grasp that odd sense of being not attached
had some time to stare at the feeling that buzzes in me
around this room, around this heart
funny how all you might want is to be free, to leave, to go, walk out,
close the door, leave some others open,
walk the roads that find your steps
funny how
and then everything else is just so-called coincidences
funny how it might have been reasonable all the time
to be
unattached
and funny how you suddenly
stop
fearing
had a day with some time to spend with me
and Me was talking to the One Upstairs
He didn’t answer
but He never does
and we had a great time whatsoever
had a day with some time to stare at the ceiling
think about how funny it is
that I’ve come here
and how funny it is
that I don’t think I’m staying here
but as it is
I love it when you don’t know
Posted in Elämä, Jumala, Kaukokaipuu | Comments (0)
päivän sitaatti. May 11th, 2007
- No sitten se on niinkuin mun äiti aina sanoo, et se tulee niinku roska silmään sitte ku tulee.
// Manna rakkaudesta noin kello 13:35 Jyväskylän Vero Modan sovitustilassa
Posted in Ihmiset, Rakkaus | Comments (0)
diagnoosi: tippaleipäaivot. May 11th, 2007
Kävin aamulla lääkärissä.
Syyksi riitti se, että viimeinkin väsyin (heh) koko kevään jatkuneeseen ohuen harsomaiseen uneeni, joka pätkii vuoron perään joko alku- tai loppupäästä ja parhaina öinä molemmista. Sikäli kun itsekuri tai tiukka mentaalinen harjoittelu aamuöisin ei ole ratkaissut ongelmaa, ajattelin keskustella asiasta opiskelijan parhaan ystävän eli YTHS:n kanssa.
En olekaan ennen istunut kuuntelemassa, kun lääkäri kertoo omista vaivoistaan.
Joo tää unettomuus… Sehän yleistyy. Meidän maailma on menossa koko ajan hullummaksi. Siis stressiähän me tarvitaan, että elämä onnistuu, mutta liika stressi sitten… Opiskeluissahan sitä on monenlaista, teidän nuorten ihmisten huoli koko maailmasta (tämä tuli hyvin ymmärtäväisellä äänensävyllä), oli minullakin silloin opiskeluaikana tuota stressiä… Unettomuuttakin, pyöri pillerit vaan päässä. Ja on sitä joskus vieläkin. Ja masennushan aiheuttaa unettomuutta, jotkut valvoo siksi keväisin, mutta minulle on tuo syksy ollut aina pahempi… Silloin ei sovi alkoholi ollenkaan, vie kahden yön unet. Alkoholihan on tosi paha, se tekee tosi ohuen unen.
Sitten mies puhui minulle pitkän tovin urheilun tärkeydestä ja siitä, että joogaajat tiettävästi nukkuvat hyvin (”päivällä voisi tehdä itse meditaatioharjoituksia”) ja opin muun muassa sen, että jokaisella ihmisellä on tietty vireystilan aaltoliike päällä koko ajan, noin sadan minuutin jaksoja kiertävä biorytmi, jonka pohjakohdissa nukuttaa ja huipuilla ei. Ja että ne aallonpohjat pitäisi vain oppia löytämään.
Kohotin hieman kulmiani kun mies pääsi sukupuoleen saakka.
Teille naisillehan tää on pahempi… Tää maailman muutos. Tietoa tulee koko ajan lisää. Te olette nyt tulleet miesten alueelle, te haalitte miesten asioita, mutta ei teiltä ole nuo lastenhankinta-ajatukset tai perheajatukset minnekään lähteneet. Ja kun teillä naisilla on nuo tippaleipäaivot, se aiheuttaa sitä…
Köhisin jotain myöntävää takaisin. “Mmm, vastuu kasvaa, niinpä…” Henkinen minä oli huvittunut. Ahaa, sain siis taudinmäärityksen: nainen, omaa tippaleipäaivot, liika elämä kuormittaa levytilaa, suoritettava turhien tiedostojen poisto.
Tippaleipäaivot… Ja tultu miesten alueelle…? Lastenhankinta-ajatukset…?
Menin hakemaan nukahtamislääkettä ja sain pätevän diagnoosin feminiinin psyyken ongelmakohdista. Tuntuu, että törmäsin myös johonkin miehen idealistiseen hermoon – sillä paatoksella se puhui maailman muutoksesta, tietotulvasta ja siitä, miten terapiassa käymisestä on tullut jo melkein trendikästä. Ei se mitään, allekirjoitan monet ajatuksista. Kyllä tämä maailma on hullu paikka.
Käynnistä jäi kuitenkin käteen se tuntuva etu, että sain kuin sainkin reseptin. Jos tämä hullu oravanpyörä ei nyt katkea, ei sitten koskaan. Aion tainnuttaa itseni iltaisin jo aikaisin – tosin en tabletin avulla, ellei ole pakko. Tablettiliuska saa olla henkinen pelastusrengas hyllyssä niitä öitä varten, kun pitkällinen pyöriminen ei tuota tulosta ja uni kaikkoaa edelleen. Eipä tarvitse enää kestää väsymyskierrettä, se katkeaa nyt.
Melkein hupaisaa huomata olevansa elämästä väsynyt – niin väsynyt, ettei ole saada enää unta. Olen tainnut elää aika suurilla kierroksilla, josta olen yksinomaan onnellinen. Jaana sanoi joskus sen suuren viisauden että musta on aina tuntunut, että elämän pitää tuntua. Hyvältä tai pahalta. Kun se tuntuu, se on todellista elämää… Olen tainnut toteuttaa sitä kiitettävästi tänä keväänä, mennyt syvältä ja antaumuksella.
Tällä en todellakaan tarkoita, että siinä olisi sinänsä mitään vikaa ettei aina tunnu. Tasaista elämäähän me etsimme (kai?). Jonkinlaista rauhaa, joka kelluu syvässä rintalastan alla, hehkuu päiviin turvallisuutensa.
Omituisinta on se, että se rauha minulla on ollut. Mistä siis tämä henkinen hyperventilaatio?
Ehkä olennaista ei enää ole selittää sitä. Ehkä elämä on ollut niin täyttä, siinä on ollut niin paljon ajattelemista, etten ole ollut raaskia nukkua välissä.
Diagnoosi sekin.
Lääkärin sanomisista laitoin kuitenkin tiukasti korvan taakse sen, että ihmisen on osattava rauhoittua.
Mies puhui siitä, miten ihmiset stressaantuvat ensin töistä ja sen jälkeen vapaa-ajasta. Kuinka lomastressi on aivan uusi asia, ja miten salakavalasti ihminen sortuu suorittamisen ja kiireen loukkuun (”ja sekin on monesti aivan itseaiheutettua”, lääkäri napautti), kuinka hukataan hiljaa ja rauhassa olemisen taito. Ei kuunnella itseä ja elämä menettää rytminsä, muotonsa, hukkuu.
Iltapäivällä Wayne’s Coffeessa Jaana mietti sitä, kuinka mää en halua sit viisikymppisenä todeta hukanneeni joitain tärkeitä vuosia aikaisemmin työlle… Ohittaneeni niitä vuosia kun perhe kasvaa ja pitäisi rakentaa sitä mikä todella on tärkeää ja puhuttiin siitä, miten sitten ei enää saa aikaa takaisin, miten juuri tässä vaiheessa on pakko vääntää arvonsa viimeistään tärkeysjärjestykseen, miten on tehtävä valintoja, miten voisi vielä tehdä jotain ettei sortuisi siihen oravanpyörään, jolla on suorittamisen leima.
Tekisi sen mikä tuntuu rakkaalta, tärkeältä,
ja voidakseen tehdä sen osallistuisi tähän systeemiin jota kutsutaan yhteiskunnaksi, mutta ei sen itsensä vuoksi, sillä asiat on tehtävä sydämen vuoksi,
ja miten jos meille kerran annettiin se yksi käsky (”Rakastakaa toisianne”) siinäkin on kyse tästä päivästä eikä vain jostain tulevaisuudesta, jossa meillä kaikilla on hillittömät professiot ja asiantuntijuutta johonkin elämän yksityiskohtaan.
Silläkin voi rakastaa, mutta ei se lähde mistään muusta kuin tästä hetkestä ja ihmisistä tässä.
On hillittömän hyvä olo siitä, että tämä elämä, tämä uneton hullunmyllyni, on tässä tänään, ja tässä on se, mikä on tärkeää. Minnekään ei ole kiire.
Jos voisi vain nostaa purjeet, mennä merelle, rakentaa puuhun majan, istua lehtien suhinassa, odottaa rantakalliolla sitä että aurinko sammuu, katsoa seuraavana aamuna kartasta taas uuden määränpään, muuttaa sitä matkalla, kun seuraava luoto tuntuu kutkuttavammalta.
Olen lievästi sanottuna innoissani ajatuksesta, että osaa tuosta teemme jo pian. (Huomatkaa, että jätin pois sekä “ehkä”-sanan että konditionaalin.)
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Kaukokaipuu, Ruumis, Unet | Comments (6)
siitä ettei normaalia meissä olekaan -
May 5th, 2007
“I can’t explain why, I just know. Do you remember the first question I ever asked you?”“Yes, you asked me if I knew what being mad meant?”
“Exactly. This time I’m not going to tell you a story. Madness is the inability to communicate your ideas. It’s as if you were in a foreign country, able to see and understand everything that’s going on around you, but incapable of explaining what you need to know or being helped, because you don’t understand the language they speak there.”
“We’ve all felt that.”
“And all of us, one way or another, are mad.”
// Paolo Coelho: Veronika decides to die
“I can’t explain why, I just know. Do you remember the first question I ever asked you?”“Yes, you asked me if I knew what being mad meant?”
“Exactly. This time I’m not going to tell you a story. Madness is the inability to communicate your ideas. It’s as if you were in a foreign country, able to see and understand everything that’s going on around you, but incapable of explaining what you need to know or being helped, because you don’t understand the language they speak there.”
“We’ve all felt that.”
“And all of us, one way or another, are mad.”
// Paolo Coelho: Veronika decides to die
Posted in Idealismi, Ihmiset | Comments (0)
such a perfect day. May 5th, 2007
Hillittömän hyvä tunne:
Nukuin viime yönä noin kymmenen tuntia.
!!!
Iltakuudelta olin ihan valmista tavaraa. Nuokuin kyljelläni lattiamatolla ja seilasin jossain tiedostamisen ja tiedottomuuden välimaastossa. Seitsemältä päätin, että aika on kypsä, ja linnottauduin peiton alle Coelhon Veronika decides to dien kanssa. Päätin, että nukun vaikka väkisin,
vaikka minun pitäisi tainnuttaa itseni väkivalloin, aioin nukkua pitkään ja hartaasti.
Joskus yhdeksän aikaan taisin nukahtaa. Aurinko paistoi vielä verhojen välistä, mutta kun havahduin kello yhden aikaan, oli armollisen hämärää. Oli hauska olla yhdeltä hereillä, kun takana oli jo neljä tuntia unta: olen pitkin kevättä yleensä herännyt aina nukuttuani neljä tuntia, mutta silloin kello on yleensä ollut 4 tai 5 aamuyöllä.
Tunsin itseni voittajaksi käpertyessäni uudelleen nukkumaan.
Aamulla heräilin taas pitkin matkaa, mutta aina siihen ihanan paksun raukeaan tunteeseen, joka on hajota ilosta tajutessaan, ettei sen tarvitse vielä nousta ylös.
Joskus kahdeksan aikaan pakotin silmäluomet auki ja makasin hetken katsellen katonrajaa. Uudestisyntynyt olo.
Ajattelin harrastaa tätä useamminkin. Lisätään listaan:
ihminen on luotu ulos, alasti ja nukkumaan tarpeeksi.
*
Ulkona on aurinko, ja mahtavaa kun on sellainen tunne, että jaksaa ja saa nauttia siitä juuri niinkuin lystää. Minun ei ole enää pakko mitään, nyt saan tehdä juuri sitä mitä tahdon.
!!!
Posted in Tunteet, Unet | Comments (0)
just to mention it - May 4th, 2007
…ja ettei tämä päivä pelkistyisi vain tähän horteessa kelluvaan mielialaani, sanottakoon että
se että elämä tuntuu tekevän ihmeitä silloin kun niitä vähiten odottaa
on yksi niitä asioita jotka pitäisi listata luonnonlaeiksi
tosin mitään kovin luonnollista siinä ei ole
mutta yhtäkaikki tuntuu että jokin sinnikkään sokea minussa alkaa nähdä.
Näkemättäkään en voi olla, tämä kaikki on aivan liian… Näkyvillä.
En ymmärrä,
mutta ei kai ihmeitä koskaan -
Posted in Rakkaus | Comments (2)