Archive for June, 2007
siitä mitä on Rakastaa. June 30th, 2007
Kirjoitin runon vanhempien kaapin oveen. Runomagneeteilla.
liian lyhyt aika
aina joku sielu epäröi
enemmän yllättynyt ympäristö
mene rohkea sielu
edessä kaikki maailma
“Mottoruno”, totesi äitini sitä katsoessaan. Sanoin niin ja halasin takaisin.
*
Hullujen on elettävä hullua elämää.
En ole vielä koskaan ollut näin hullu ja silti olo tässä ja nyt on kuin muutama viikko sitten, kun istuin Vempeleen kannella umpityynen meren pinnalla, ilta-auringossa, lähellä puoltayötä, lokit taivaalla, vesi hiljaisena, vene halkoen veden ohutta pintaa äänettömästi, taivaalla kevyet pilvet,
istuin veneen kannella, nojasin selkäni tuulilasiin ja ajattelin: tältäkö tuntuu kun sydän on täysi?
Olo kuin hajoaisi paikoilleen, ellei anna sielunsa revetä vapaaehtoisesti.
*
Olen syvällä jossain maailman olennaisimmassa ja tämä rohkea sydän minussa ei voi olla elämättä tätä kaikkea.
Synnyin kai tätä varten.
Posted in Elämä, Rakkaus | Comments (0)
sunnuntailounaat. June 24th, 2007
Takana
- ehkä tähänastisen elämäni letkein juhannus. Mistä nämä ihmiset ovat tulleet? Viikonloppu esikaupunkialueella, paljon mölkkyä, biljardia, tennistä, krokettia ja Menolippua. Ja grillaamista. Myös aurinkoa ja uintia. Ennenkaikkea aikaa, jolloin kellonajalla ei ole mitään merkitystä
- vakaa päätös ryhtyä järjestämään kerran kuussa sunnutaisin yhteisiä ruokahetkiä. “Miksei me tehdä tätä useammin?”, mietti Elina ääneen eilen kuoriessaan porkkanoita. “Ois vaan niin kiva syödä useammin yhdessä.” Meni hetki ja totesimme, että kyse on vain siitä, että täytyy aloittaa. Eli nyt on enää kyse sanojen saattamisesta lihaksi. Ajattelin tarttua ajatukseen – kun tämä lämmin ihmisten kehä on olemassa, tahdon yllyttää sitä useammin yhteen. Sunnuntai-iltapäivälounaat. Jälkiruokineen.
- toteamus, että koko syödään yhdessä -ajatuksessa parasta on juuri se, että sellaisissa hetkissä aika katoaa. On vain hyvä olla yhdessä. Voin kuvitella, että silloin tuntuisi enemmän sunnuntailta.
- kaksi jumalanpalvelusta tai vastaavaa hartaushetkeä, joista olin yksin vastuussa. Lauantaina siunasin elämäni ensimmäistä kertaa kolehdin. Pimeä olo seistä yksin albassa alttarin edessä ja laulaa että Herra olkoon teidän kanssanne.
- kaksi hämmentävän vapaata iloista oloa kahden jumalanpalveluksen jälkeen. Sekä huvittuneen sisuuntunutta en mie vielä anna tälle periksi -naureskelua Yläkertaan päin.
- yksi yömyöhän ikävän kyllästämä hetki, yksi pitkä soitto Lounais-Suomeen ja naurua yöllä.
- rippileiri. Syntymäpäiväjuhlat ja hillitön tiskivuori.
- aivan liian vähäunisiä öitä.
Edessä
- viikko Idässä. Ei; viikko Valtterin kanssa Idässä. Se on vielä aivan eri asia.
- metsä. Haluan viedä tuon miehen katsomaan kansallismaisemaa Kolilta, mutta sinne ei voi periaatesyistä ajaa autolla. Sinne on käveltävä pitkin metsiä. Mielellään niin pitkästi, että välissä on nukuttava metsässä.
- mansikkakakkua. On niin keskikesäolo, ettei ole tottakaan. Haluan niin palavasti mansikkakakkua.
- öitä aitassa. Sekin on niin keskikesäasia. On aivan eri asia nukkua aitassa kun tiaiset tirskuvat ikkunan ulkopuolella kuin siinä hämärässä huoneessani, jossa viihdyn talvisin.
Aivan lähituntumassa:
- hetki asemalaiturilla. Vihaan junien lähtemistä mutta rakastan niiden saapumista. Tosin tämä hullu ja hillitön, hupaisan kupliva ja pitelemättömän levoton olo rintakehän keskellä naurattaa. Tätä on vaikea kestää; odotusta. Enää viisi tuntia. Mmm.
Nyt keskustaan, jossa perhe odottaa. Veljen nimi on tänään merkityksellinen ja pitkästä aikaa perhe syö yhdessä sunnuntailounasta. Odotan ajan katoavan hetkeksi, ettei viiden tunnin odotus saisi minua aivan tolaltani.
Olen hupsu, rakastan sitä, rakastan… Mmm.
Posted in Elämä, Ihmiset, Luonto, Rakkaus | Comments (4)
kuukauden kirkkain lause. June 21st, 2007
Pakko kirjoittaa tämä ylös ja talteen. Olen maistellut näitä sanoja jo monta päivää ja ne tuntuvat muuttuvan yhä painavimmiksi.
“Tee se mitä tekisit jos et pelkäis.”
Viisaus on Minnalta peritty. Miten siis pitäisi toimia, jos jokin pelottaa?
Tee se mitä tekisit
jos ET pelkäis…
…koska paljon hirvittävämpää olisi jättää tekemättä, elämättä, kuuntelematta itseään vain siksi, että pelkäsi.
Ei käy. En suostu.
Posted in Elämä, Ihmiset, Tunteet | Comments (0)
lisätään vielä että - June 21st, 2007
…olen onnellinen. En ymmärrä elämää, en hallitse, mutta olen onnellinen.
Ja Juoni on taas punottu. Me puhuimme tällä kertaa vapaudesta.
Posted in Elämä | Comments (0)
haamusärky. (?) June 21st, 2007
Jokin minussa on omituisella tavalla surullinen.
Istun keittiön pöydän ääressä, tiskipöytä on pullollaan tiskiä, lattioilla vielä eilisen illan murut. Pöydällä on kimppu kukkia jotka Manna toi eilen töistä tullessaan (aattelin ensin tuoda karkkia mut toinkin sulle sit kukkia) ja riparilaisten tänään tuoma gerbera.
Tuntuu paljon kodimmalta. Tuntuu, koska tiskipöytä on täynnä tiskejä, lattialla on muruja ja on ollut ilta kun istutaan keittiön lattialla, nojataan jääkaappiin ja lausutaan paatoksella Tommy Tabermannin runoja:
älä, älä koskaan suutele otsalle
jos voit suudella suoraan suulle
ja puhutaan aikuisuudesta, rakastamisen vapaudesta ja vaikeudesta, parisuhteiden analysoinnista, rakkauden päämääristä ja siitä, onko nainen miehen kylkiluu (on, ajattelen minä – niin hämmentävää kuin se onkin, minuun on tullut tarve tulla toisen kylkiluuksi) ja tunti toisensa jälkeen jäätelö sulaa pöydässä, kolmas pellillinen rieskaa tulee syödyksi ja asunto muuttuu tunti tunnilta kodimmaksi.
Ja nyt istun tässä, aurinko tulee poutapilvien välistä viistona sisään ja minussa kumisee jokin kaipaus.
Kahden tunnin päästä menen toimittamaan iltarukouksen kaupunginkirkkoon. Huomenna on juhannusaatto, grillaamista esikaupunkialueella, ilta ja sellaista seuraa jossa saa olla se mikä on. Lauantaina toinen jumalanpalvelus jossa menen hämmentymään yksin. Ja iltapäivä ja ilta, joka on vielä arvoitus – suunnittelen liftaamista Keuruulle Konffaan, tai sitten etsin täysin yksityisen paikan jostain rannasta, istun ja katson sammuuko aurinko lainkaan, soitan huuliharppua.
Ja sunnuntai. Kolmas palvelus, tällä kertaa messu, minä vain avustan.
Päivät eivät ole tyhjiä. Mitä minä sitten kaipaan? Vieraskirjan sivuille on ilmestynyt uutta piirrosjälkeä, en ole yksin. Mitä minä sitten kaipaan?
Äsken Ruth käveli pahvilaatikko sylissään ovesta ulos. Huomenna se on jo Wienissä. Ei tää lopu tähän, se sanoi ovensuussa.
Tää vasta alkaa tästä, vastasin. Ja silti kumpaakin meistä itketti.
Parempaan päin vain mennään. Ja silti.
Ja silti tiedän ettei Ruth minnekään katoa. Mitä minä sitten kaipaan? Mikä minussa helisee ikävää?
On kaunis haikea olo. Sellainen riipivä, jonka tahtoo kestää. Antaa tuntua elämä, anna tulla elämä, kyllä minä kestän, en halua onnen puolikasta enkä myöskään murheen puolikasta. (Jevtushenko.)
Ehkä minusta on tulossa se kylkiluu. Mitä muuta tämä kaipaus voi olla?
On paikkoja joissa minun pitäisi olla ennemmin kuin tässä. Tänä iltana minulla on velvollisuuksia, mutta on asioita, joita tekisin mieluummin kuin velvollisuuksia. On tämä asunto jonka ilmatilan täytän tänään yksin, itse, pitkästä aikaa ilman ketään, mutta on ilmatiloja jotka täyttäisin mieluummin.
Kumma juttu. Kaunis ikävä ja hilpeä haikeus. Kumpaakaan en vaihtaisi pois. Rakastan elämää sillä elämä on vapautta, tahdon rakastaa sillä rakastaa on sama kuin olla vapaa.
Rakastan ihmisiä sillä heissä on maailman valo.
Rakastan. Vaikka se tekee kaiken minussa haikeaksi.
…olisi hirvittävää olla itseriittoinen. Olisi hirvittävää, ettei kaipaisi. Olisi hirvittävää, että ei tarvitsisi ketään, mitään, ei uskaltaisi uskaltautua kaipaamaan. Niin voisi olla.
I’ll fight that.
Posted in Elämä, Ihmiset, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
neiti avaa luukkua rintalastaansa. June 18th, 2007
Kaupungissa.
Matkalla takaisin bussissa istuin Nuoriso-ohjaajan kanssa kaksikerroksisen bussin yläkerran etupenkeillä, maalaismaisema vilisi ikkunan takana altamme ohi ja Nuoriso-ohjaajan mp3-soitin luukutti 90-luvun hittikappaleita korvakäytäviimme.
Tuleeko lapsuus mieleen?, isoset kyselivät kun minä ja Nuoriso-ohjaaja eläydyimme. Uskomatonta, mitä fiiliksiä jostain syvältä selkärangasta voi kaivautua esiin.
Mr. President, Captain Jack, Solid Base ja Mirror mirror on the wall. Ja Fool’s Garden. Vielä jos Redneckiä ja Ace of Basea olisi ollut.
Uh.
*
Sen jälkeen painoin omat korvanappini korviini ja hukutin mieleni Tracy Chapmaniin. Istuin, nostin jalat tuulilasia vasten ja katselin taivaalle röykkiöiksi kasautuneita pilviä – ohuiden pilvenlonkien väleistä kohosi korkeutta uhmaamaan muhkuraisia pilvivuoria, joiden särmissä ja lomissa aurinko siivilöityi sataan eri valkoisen väriin. Metsien yllä kauempana pilvet valuivat kohti maata, sirosivat sinisenä utuna puunlatvoihin.
Sade on kaunista kaukaa katsottuna.
Kuuntelin Chapmanin This Timea
This time
I won’t show I’m vulnerable
This time
I won’t give in first
This time
I will hold out with my love
This time
I will not be hurt
ja ajattelin, että en voi tehdä niin.
Ei niin voi tehdä. I will hold out with my love. Niin ei voi tehdä. Minä en voi tehdä niin.
Valutin katsetta satavissa pilvissä ja jokin aukesi ajatuksen sisällä.
Mitä pelättävää rakkaudessa olisi…
Eihän rakkaus ole sitä, miten minua kohdellaan. Ei se voi olla sitä, mitä toinen tekee minulle, sanoo, ajattelee,
koskettaa, on. Se ei ole sitä, että minä rakastan. Se on toisen rakkautta minulle.
Minun rakkauteni toiselle
on vain ja ainoastaan sitä mitä minä tunnen, sanon, teen, kosketan, puhun, ajattelen, annan, olen, koen. Kohtelen.
Siis rakkaus minussa on sitä mitä minä ajattelen toisesta, mitä toinen on minun maailmassani. Eikä sille ole ennakkoehtoja. Se ei ole olemassa vasta kun toinen ottaa sen vastaan. Se ei synny siitä, miten toinen kohtelee minua. Se ei siis voi vahingoittua siitä, otetaanko sitä vastaan tai ei.
Rakkaudessa siis ei
voi olla
pelkoa
jos se todella on
rakkautta -
istuin ja katselin pilviä ja ihmettelin. Jokin pisara yritti pusertua silmäkulmaan, kuuntelin sen kuumotusta poskipäillä.
Oh well this was what it all was about.
Kirjoitin ennen leirille lähtöäni tämän tekstin, mutta en rohjennut vielä silloin avata sitä sivulle. En tiedä enää, miksi en rohkenisi, joten tässä se nyt on. Ehkä arkailin sen kaiken henkilökohtaisuutta – ja toisaalta, miksi arkailisin? Miksi arkailisin? Ei rakkaus ole kiinni siitä, miten se otetaan vastaan. Jos sitä ei otettaisi vastaan, se loppuisi, mutta se ei synny eikä ala siitä, otetaanko se vastaan…
Voiko rakkaus haavoittua?
Voi.
Mutta minusta tuntuu, että haavoittaisin sitä eniten itse sillä, että kahlitsisin sen, rajaisin ja pakottaisin aloilleen vain loukkaantumisen pelosta.
Ehkä rakkauden kasvattaminen on jotakuinkin samaa kuin lasten kasvattaminen. Lapsi, joka saa tutkia maailmaansa vapaasti, kokeilla, syödä multaa, pudota kaiteelta ja repiä polvensa kasvaa rohkeaksi aikuiseksi, jolle maailma on avoin. Lapsi, joka vahinkojen sattumisen pelossa pidetään aloillaan ja aisoissa on vaarassa kasvaa araksi… Hukata jo alkuunsa kyvyn luottaa itseensä. Siihen, että voi itse löytää.
En aio rajata itseäni. Vapauta sisäinen lapsesi! Tätä kirjoitin jo joskus vuosia (olen 6 vuotta pitänyt nettipäiväkirjaa, voi että) sitten ylös. Ehkä on aika toteuttaakin osa siitä.
Eli miksi pelkäisin sen ääneen sanomista että en pelkää rakkautta?
En pelkää kumpaakaan. Minkäs teet. Se mitä tunnen on yhtä luonnollista kuin olisi hengittää.
Tuntuu vain, että olen tehnyt sen tunteen kanssa pitkää matkaa. Tullakseni vapaaksi rakastamaan. Vapautuakseni ensin siitä kysymyksestä, voiko joku todella nähdä minut niin läpikotaisin että rakastaa sitä koko läpikotaisuutta ja sen jälkeen siitä, onko minussa itsessäni voimaa ja rohkeutta rakastaa. Olo on kuin olisin pitkään istunut näpräämässä auki pahasti solmuun mennyttä villalankakerää. Ja nyt saisin vedeltyä rihmoja irti toisistaan, näkisin miten lanka kulkee, ja tajuaisin, että lopulta se olen minä joka sukkani langasta kudon ja että minulla on täydellisen näppärät sormet siihen puuhaan sillä
rakkaus on rohkeutta elää.
Ei siinä sen enempää.
Hämärää, miten jokin voi olla niin… Mmm, yksinkertaisen haastava asia.
Mmm.
Mmm.
Puhun täällä pitkiä pätkiä rakkaudesta aika teoreettisella tasolla. Osin teen sen tahallani – tämä kaikki ei saa olla liian henkilökohtaista.
Pelkkää teoriaa bittiviidakossa tämä ei kuitenkaan ole. Joona kysyi minulta maaliskuussa että
> Viimeisimpien blogimerkintöjesi perusteella olen saanut vaikutelman, > että olet rakastunut. Onko kyseessä elämä, jumala, henkilö, vai joku > muu? Vai olenko aivan väärässä?
Ja minä vastasin että
Hauska kysymys...! Mutta olet viimeistä piirtoa myöten oikeassa. Montakin kertaa. Rakastunut elämään? Olen. Jumalaan? Olen. Ja vielä mieheen, purjehtijaan, jolla on syvä sydän ja näkevät silmät.
Mutta rakkaus on… Tai elämä… Ihmiset. Monimutkaista ja kaunista, loputtoman monimutkaista ja loputtoman kaunista.
Olen ollut avoimempi kuin pitkään aikaan. Kokeillaan, miltä tämä tuntuu. Jos jokin tässä avoimuudessa alkaa huimata päätäni, vetäydyn teoriaan. Voi kuitenkin olla, että en vetäydy.
Minusta on tullut jollain tavalla niin avoin, etten enää tiedosta sitä. Ajattelen, etten ehkä haluakaan tiedostaa. Minä soisin, että moni meistä puhuisi suoremmin, sydämet auki. Ehkä siksi opettelen sitä mielelläni…
Ja jos joku on olennaista niin kaikki tämä puhe rakkaudesta, koska siitä ei pääse minnekään. Ja minulle tämä on puhetta minun rohkeudestani, minun avoimuudestani, minun vapaudestani ottaa elämä ylipäänsä vastaan.
Rakkaus vain sattuu olemaan kaiken keskiössä.
Just so thankful you had the right key to unlock this in me.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Minäkuva, Rakkaus, Tunteet | Comments (4)
aamun hajamielinen pohdinta siitä mikä on painavaa. June 17th, 2007
Kysyin eilen iltahartaudessa mistä leiriläiset unelmoivat. Jokainen poimi kynän ja raapusti pienelle paperilapulle sanan unelmastaan.
Iltahartauden jälkeen lattialle oli unohtunut taitettu lappu, jonka päällä luki “Unelma” ja sisällä että
tahdon antaa
ja saada paljon rakkautta
Eilisen Hesarissa Tommy Tabermann kommentoi sitä, mitä on tähänastisen kansanedustajauransa aikana saanut aikaan.
Olen tuonut sanan “rakkaus” jokaiseen tähän mennessä pitämääni puheenvuoroon,
mies sanoi.
*
Kuokkalan leirin pappi pohti lounaspöydässä sitä että maailman ohjasten pitäisi viimein siirtyä naisille:
Miesten maailma perustuu aina kilpailuun, me ei olla lopulta päästy sen pidemmälle kuin lapsena kun pojat seisoo rivissä ja mittaa että kuka pissii pisimmälle. Nyt naiset tulevat kaikille miesten areenoille, naisten emansipaatio on yhä menossa… Mutta mun mielestä tärkein kysymys on, että mitä sen jälkeen? Mitä sitten, kun naiset ovat tulleet kaikkialle missä miehet jo ovat? Miten kaikki muuttuu? Tän miehisen mallin on sorruttava, vallankäytön ja kilpailun. Naisten on luotava sinne jotain uutta.
Hymisin jotain pöydän toiselta puolen, feministintekele minussa nauroi. Jos äidit hallitsisivat maailmaa, kommentoin.
Tosin tähän mennessä miesten saappaisiin astuneet naiset
ovat useimmiten tahtoneet vain tulla miehiksi
ottaa sen roolin joka saappaankantajalle kuuluu.
*
Yhdellä isosistamme on Duudsoneiden logolla varustetut punaiset kumisaappaat, joiden varressa lukee “EMÄNTÄ”.
Entä jos
emännät hallitsisivat maailmaa…?
*
Tai oikeastaan:
entä jos
rakkaus
hallitsisi maailmaa?
*
Idealismia. Mutta idealisteja tarvitaan, on aina tarvittu. Gandhi, Martin Luther King, Äiti Teresa, Fransiscus Assisilainen, Tommy Tabermann, me.
Ja rakkaus ei kuitenkaan ole idealismia… Se on luuta verta ja lihaa, ja huutaa kovaa. Sekä syntyessään ja kuollessaan ja kaivatessaan syntymäänsä. Rakkaus pakottaa eikä sitä voi kieltää, estää, padota, pakottaa pois.
Uskon siihen niin että sisintä särkee.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Rakkaus | Comments (1)
anyway ja rakkaus oli kaikki. June 16th, 2007
Aamujumalanpalveluksessa Pappi sanoi että
siksi määkin tykkään sanoa jokaiselle vihittävälle parille, että viimekädessä rakkaus syntyy Jumalasta.
Istuin kitara sylissäni, lepuutin käsiä sen kaulalla ja mietin että
siksiköhän minä nyt uskallan rakastaa?
Omituinen, uusi olo. Että on rakkaus
mutta ei ole pelkoa
…mitä minulle on tapahtunut? Kannan sisälläni jotain niin lämmintä että vaikka se minulta vietäisiin tiedän, että minuun jäisi sen paikalle vain noin maailman kokoinen kiitollisuus. Siitä, että sain kantaa sitä.
On rakkaus, ei pelkoa.
Törmäsin Paavalin sanoihin muutama päivä sitten. “…sillä pelossahan on jo rangaistusta kylliksi, mutta täydellinen rakkaus karkottaa kaiken pelon” – vapaasti soveltaen.
Mitä minulle on tapahtunut…? Naiselle, joka pelkäsi rakkautta niin, että sulki itsensä sen ulkopuolelle?
Nyt olen lähinnä malttamaton
malttamaton antaakseni tämän kaiken kasvaa
sillä tässä on yhtäkkiä määrättömästi elämää
vähän kuin olisin yhtäkkiä kompastunut siihen elämään joka minua varten oli olemassakin,
tai ymmärtänyt olevani keskellä sitä elämää,
jota en vain aiemmin hahmottanut -
kaikesta on tullut niin kovin todellista.
*
Papin aviomies, viimekesäinen pomoni Kirkkoherra lähetti terveisiä. Lounaspöydässä Pappi kertoi Kirkkoherran tuumineen, että se Kaisa on sellainen eteerinen ja seesteinen…
Olin purskauttaa vedet suustani pöydälle. Eteerinen?!
Aloin harkita vakavissani hiusten leikkaamista takaisin siksi kirkkaanpunaiseksi sekamelskaksi joka ne olivat muutama vuosi sitten. En minä halunnut tulla eteeriseksi. Tai halusin, mutta se vaihe meni ohi. Taannunko minä?
Lisätään listaan, että sen lisäksi että tavoitteeni on olla henkinen nomadi on tavoitteeni välttää sovinnaisuutta.
On ihmisiä, jotka ovat luonnostaan sovinnaisia. Sitten on niitä, jotka huijaavat itsensä olemaan sitä ulkopuolisen maailman paineesta. Luen itseni jälkimmäiseen joukkoon ja päätän opetella olemaan olematta sovinnainen.
See, fantasy is what people want but reality is what they need.
And I’ve just retired from the fantasy part -
// Lauryn Hill
*
Ja ettei totuus unohtuisi, lisätään tähän vielä Päivän Sana.
People are often unreasonable, illogical,
and self-centered;
Forgive them anyway.If you are kind, People may accuse you
of selfish, ulterior motives;
Be kind anyway.If you are successful, you will win some
false friends and some true enemies;
Succeed anyway.If you are honest and frank,
people may cheat you;
Be honest and frank anyway.What you spend years building,
someone could destroy overnight.
Build anyway.If you find serenity and happiness,
they may be jealous;
Be happy anyway.The good you do today,
people will often forget tomorrow;
Do good anyway.Give the world the best you have,
and it may never be enough;
Give the world the best you’ve got anyway.You see, in the final analysis,
it is between you and God;
It was never between you and them
anyway.// Äiti Teresa: Anyway
*
Huomasin samassa aamujumalanpalveluksessa sen, että olen jatkuvasti joutua hukkaan ellen kohdista katsettani siihen mikä on kestävintä.
Ja koska minä olen äärimmäisen hetkellinen ja katoava olento tässä maailmassa, on loogisinta, että minun ei kannata katsoa kovin staattisesti itseeni.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Rakkaus | Comments (0)
henkinen nomadius. June 13th, 2007
Olen ihmetellyt monta päivää jo että
tähänkö minut on sitten tuotu?
Pidän lennosta oppitunteja Raamatusta tai luomisesta ehtimättä suunnitella niitä (tai olisin ehtinyt, mutta viikonloppu oli liian hurmaavasti täynnä ihmisiä. Ovenkahvapedagogiikkaa, niinkuin Juha sanoo…) ja koen olevani äärimmäisen paikallani tässä. En tarkoita, että kokisin tekeväni tämän kaiken niin hyvin että minun täytyisi olla tässä juuri oikealla paikalla, vaan tämän kaiken läpitunkeva pakottava mielekkyys saa minut putoamaan henkisesti polvilleni.
Että tähänkö minut on tuotu. Minusta piti tulla vaikka mitä, ja tässä minä pidän sekateologina kolmatta kesää riparioppitunteja hitaasti kasvavalla ymmärryksellä tästä touhusta ja koen vahvasti että tätä minun pitää nyt juuri opetellakin.
Millä muulla sitä selittäisi… Mielekkyyden tunnulla. Tämä on sydäntäsärkevän mielekästä.
Ja silti edelleen tappelen sitä vastaan. Sama mielekkyys ilmoitti itsestään jo viime sunnuntaina kun taas kantelin ehtoollismaljaa alttarin takana. Ehtoollisen jakaminen on järkyttävän mielekästä. On järisyttävän mielekästä olla välikäsi kun ihmiset polvistuvat alttarille jonkun suuremman, ei, Suuremman eteen ja kaikki mitä minun pitää tehdä on kaataa viiniä pikariin.
Se on niin mielekästä että melkein pelottaa että en kai minä jää tähän kiinni -
hieman aikaisemmin, se oli viime torstaina päivällä, Valtteri vei minut ennen junan lähtöä Turun tuomiokirkon viileiden holvien alle. Kirkko oli korkea, hämärä, kivinen ja viileä, avara ja valo tuli hauraana korkealta holvista alas. Sivukappelissa oli menossa englanninkielinen messu, kauniisti laulava kuoro ja muutama ihminen oli paikalla ja pappi valkoisessa kasukassa toimitti palvelusta. Katsoin sitä pitkään toiselta puolen kirkon käytävää, nojasin kädet ja pään penkin päätyyn ja ajattelin
en vain niin mitenkään näe itseäni tuossa, tai näen,
mutta en vain niin mitenkään osaa asettua siihen ajatukseen
niin voisi olla, kyllä,
mutta minä en vain niin mitenkään NÄE itseäni todella tuossa, nostamassa yksin ehtoollismaljaa, valkoisessa kasukassa…
Manna oli töitä saatuaan jättänyt perjantaiaamuna minulle ja Ruthille lapun keittiön pöydälle.
Ajatelkaa, Jeesus välittää siitäkin halutaanko me käyttää töissä korkkareita (Manna) vai kumppareita (Ruth), se kirjoitti ja lisäsi että mitä sää Kaisa haluat käyttää?
Totesin Ruthille, että minä haluan olla paljain jaloin. No säähän meet leirille, Ruth totesi.
Mmm. Kyllä.
Mutta minä haluaisin mennä paljain jaloin laivojen kansille, vieraisiin satamiin, rannoille, kiertää Etelä-Amerikan ja polttaa olkapääni auringossa. Puhua onnahdellen espanjaa ja ottaa katulapsia syliin.
Ehkä paljasjalkaisuus on henkistä.
Tavoitteeni on olla isona nomadi.
Huh. Nyt sekin on sanottu taas ääneen. Hullu nainen.
Posted in Elämä, Idealismi, Jumala, Kaukokaipuu, Minäkuva | Comments (1)
rakkaus ei ole ehtolause. (!) June 10th, 2007
Minulla on teesi:
Luovuttamattominta ihmisten välillä on vilpittömyys.
*
Yksi mieleen kieppumaan jäänyt ajatus hahmottui näinä viime päivinä kun olen taas asetellut mieltäni tottumaan Jyväskylään. Ajatus ilmoitti itsestään jo joskus torstai-iltana, kun istuin Turun ja Tampereen välillä maalaismaisema junanikkunan takana ja mietin asemalaitureita, loputtomia unia joita nähdään asemalaitureista, lähtemistä, uudestaan saapumisen mahdollisuutta ja sitä, miksi junassa matkustamista aina saattelee jonkinlainen haikeus.
Ajatus on suurinpiirtein tämä (en osaa piirtää sille tarkkoja rajoja, sillä iso osa sitä on lähempänä tuntumaa kuin ajatusta):
Outoa että yhtäkkiä voi olla rakkaus
mutta ei ole pelkoa -
Tunnustelen itsessäni uutta olotilaa. On kutkuttavaa löytää asia, joka olemuksensa joka solulla lähettää signaalia “rakkaus” minussa, mutta joka ei – ja tämä on älytöntä, että se todella ei – sisällä pelkoa.
Minussa on rakkaus. Ja kyllä, elämässä on asioita, jotka saavat minussa aikaan pelon väreitä. Mutta tämä rakkaus…
Tuntuu järisyttävältä, että se mitä nyt tunnen on noin maailman kokoinen kiitollisuus. En osaa pelätä: vaikka tämä vietäisiin minulta, olisin silti kiitollinen… Kiitollinen.
Kiitollinen siitä, että se oli. Siitä, että se annettiin minulle. Että sain kantaa sitä.
Tämä rakkaus minussa, tämä kevät on joka solullaan ollut jotain sellaista jota en osaa kutsua muilla sanoilla kuin todellinen, aito, syvä, aseistariisuva, muuttava, läpi tunkeutunut, vahva,
ja se on ollut sitä siinä äärimmäisyydessä että vaikka jotain tapahtuisi, vaikka tämä jotenkin… vietäisiin minulta, olisin laitojani myöten kiitollinen siitä että sain sen.
Minä siis rakastan enkä pelkää sen loppumista.
…mitä ihmettä minulle on tapahtunut? Naiselle, joka pelkäsi rakkautta niin, että sulki sen ulkopuolelleen?
Mitä minulle on tehty?
Perjantai-iltana, ei, perjantai-yönä minä ja Ruth istuimme punaviinipuollon jälkeen siinä lattiatilassa jonka olin huoneeseeni saanut raivattua ja mietimme elämää.
Mitä pelättävää siinä olisi, että rakastaa?
Ei kai muuta kuin se, ettei toinen ottaisi sitä vastaan.
Mutta voisiko se vahingoittaa sitä rakkautta? Kun ei rakkaus synny toisista, vaan toisia kohtaan…
Mmm. Mie kirjoitin joskus alkuvuodesta muistikirjaani että “toimintani motiivi ei koskaan saa olla se, mitä muut ihmiset ajattelevat minusta, vaan se, mitä minä ajattelen heistä…”
Ei rakkaus lopu siihen, jos joku ei ota sitä vastaan. Me vaan rakastetaan.
Aivan! Kun rakkaus tulee meihin ensin ulkopuolelta… Ei se synny siitä, miten se otetaan vastaan. Se olisi ihan kehäpäätelmä.
Ehkä rakkaus onkin juuri silloin vapaata. Kun sen ei tarvitse miettiä, miten se otetaan vastaan. Se vain rakastaa. Vapaana.
Olen kirjoittanut sitä moniin papereihin, moniin tekstitiedostoihin, moniin lappuihin jo pitkään vähän eri sanoin:
we just receive.
we just overflow.
we are not the source.
we just receive. love doesn’t start in us.
we just
overflow.
Minä siis rakastan. Ja minä tiedän, että minussa on niin suuri rakkaus kuin yhdessä naisessa voi olla. Ja tunnustelen tätä uutta oloa minussa, joka ei enää vapise.
Tiedän olevani minä. Tämä korni lause saa lisäsyvyyttä kun avaan sitä (ja pääsen käsiksi teesiini vilpittömyydestä):
Tiedän olevani nyt niin minä kuin voin. Voisin olla paljon muutakin – kokoelma muokattuja imagoja, rooleja, siloiteltua kaisamariaa. Kaisan eri puolia, valikoiden korostettuina, pahimmat piilotettuina. Yrittää täyttää toiveita, miellyttää, olla odotusten mukainen, ihankiva turvallisenhallittu.
Tiedän kuitenkin etten ole ollut tuosta mitään.
Vilpittömyys on luovuttamattominta ihmisten välillä…
Tämän kevään kasvunpaikkani on paljon ollut sitä, joka konkretiana on vain suun avaamista ja sanojen ulos päästämistä. Olen opetellut puhumaan, sanomaan suoraan, näyttämään miltä minusta tuntuu.
Olen opetellut sitä suuntaan ja toiseen. Siinä on monta kornia puolta:
Ensimmäinen on se, että en siis ole aiemmin osannut antaa minuimman minun aina näkyä, olen vetänyt sen suojaan kuorien taakse,
toinen se että en ole osannut sanoa suoraan sitä mikä minua painaa sisältä kasaan
ja kolmas se, etten ole uskaltanut
sanoa räväkästi suoraan miten paljon rakastan.
Miten paljon rakastan. Siksi (luulen), että rakastaessaan voisi antaa toiselle niin paljon valtaa itseensä – niin olen ajatellut. Silloin olisi haavoittuvin.
Mutta luulen, etten tiennyt, mitä rakkaus voi olla. Rakkaus ei ole vaihtokauppa, ei peli, ei tasapainotila, ei sopimus, ei harmonia, ei ehtolause, ei sitä että minä annan sinulle rakkautta vasta kun sinä turvaat minut koko ajan -
Ei! Ei! Ei! Me vain vuodamme sitä yli…
Minä en rakasta siksi, että olisin rakastettava. En vain silloin, kun olen rakastettava. En rakasta siksi, että toinen ottaa sen vastaan. En rakasta vain silloin, kun toinen ottaa sen vastaan.
Minä rakastan koska minuun vuodatetaan niin paljon rakkautta
ja jostain syystä jota en voi tietää se ihme on tapahtunut minussa, meissä
että saan vuotaa yli sitä rakkautta toiseen.
Rakkaus on vapaata. Sen alkujuuri on Jumala. Minua naurattaa kerta toisensa jälkeen kun mietin Isän huumorintajua. What a prankster. Or Prankster, with a big capital.
Että kaikkien niiden vuosien jälkeen minusta sitten tulikin vapaa rakastamaan. Eikä tämä tarkoita sitä, ettei lähteminen tai ajatus menettämisestä sattuisi. Sattuu, kirvelee, pakottaa olemaan ajattelematta sitä. Mutta vaikka niin kävisi… Kun saa jotain niin suurta että on pakahduttaa sielunsa sillä ei voi olla muuta kuin kiitollinen, vaikka -
Rakkaus ON. Sille ei ole ehtoja. Minä rakastan. Se ON minussa. En pelaa enää pelejä, päätin jo puoli vuotta sitten että I refuse to play any games anymore. I refuse to play hard-to-get. No tricks, no traps. Minä rakastan, koska se on ainut tapa olla olemassa.
Ja vapaa olen rakastamaan siksi, että olen ollut ääripäitäni. Opetellut avaamaan suuni, sanomaan äänen sen, joka ei ole kaunista. Avaamaan itsestäni luukkuja, joiden takana on asioita, jotka sattuvat. Painavat, hirvittävät. Joista en ole ylpeä. Joita kannan. Olen uskaltautunut näyttämään niitä, vaikka niiden avaaminen on ollut jääkylmään veteen kävelyä, pelon läpi puskemista,
ja se joka minulle on ihme on se, että sen hyisen pelon jälkeen toinen on kietonut minut syliinsä. Lämmittänyt kaiken pois. Mmm. Kun jää sulaa, se katoaa. Siitä ei jää mitään jäljelle. Ja aurinko on ikuinen.
Olen siis ollut niin minä ettei minun tarvitse pelätä mitään. Tiedättekö, kuvittelin joskus että tällaista vastaanottamista täytyy olla olemassa, mutta en ollut uskaltaa uskoa sitä. Ja nyt hilpeintä on huomata se, että kaikkein kaunein on tullut todeksi vasta kun kävelin kaikkein rumimman läpi.
Still glad I kept breathing…!
Ja se, että tiedän toisen olevan minulle vilpitön. Suora, tosi. Älkää kysykö, miten sen tiedän, sydän tuntee, tunnistaa, resonoi.
Siihen mahtuu säröjä. Eivät ne enää paina.
Tuttu vuosien takaa soitti, kun oltiin viikko sitten perjantaina starttaamassa vene trailerissa Sauvosta.
Tiiäkkö Ilkka miulla on ollut sellainen kevät että on pitänyt monta kertaa ihmetellä, että miten hyvä voi olla elämä. Miten hyvä voi olla Jumala!
Toinen kuunteli ja nauroi sitten:
Ai että sellasenko havainnon oot tehnyt että rakastuminen on ihanaa?
Myönsin. Kyllä, aivan.
Ja sielu nauraa sitä yksinkertaista tosiasiaa että
what a God! You created this… You created this! You had this sorted out all the time… Creating men and women just like that… And this was what you had in mind! Throwing them together, finding a connection, falling in love. You planned all this!
And
we
had
no
clue -
Mmm. Tämä ei tiedättekö edes ole hehkuttamista. Minusta vain tuntuu, että olen käsittämättömällä tavalla vapaa rakastamaan. Ei se ole sitä etteikö epävarmuudelle olisi sijaa, etteikö kysymyksille, syvemmälle menemiselle, ihmettelylle.
Se vain on sitä että rakkaus ON, me osallistumme siihen, se ON eikä se tule olevaksi vasta kun kaikki säröt on siloiteltu. Rakkaus hioo meistä lopulta oikeamman muotoiset. Mutta se on olemassa jo nyt, tässä, joka säikeellään,
rakkaus ei
ole ehtolause
!
Posted in Jumala, Rakkaus | Comments (1)