Archive for July, 2007

kasvua pois naiivista epärealistisuudesta. (?)

July 26th, 2007

Kulutin tätä kaunista aamupäivää selaamalla läpi tuota valkoista puuarkkua, jonka olen tikannut ääriään myöten täyteen elettyä elämää. Lähinnä paperia, siis.

Totesin, että kolme-neljä vuotta sitten kirjoitin paljon. Raapustelin paperin kulmia täyteen, jotka sitten revin irti ja pakkasin tuohon laatikkoon. Umpi-irrationaalisia, vain hatarasti johonkin liittyviä sanojen rykelmiä, mutta olen hilpeä siitä ajatuksesta, että siellähän ovat – voin toisinaan palata katsomaan, miten irtonaisia kulkuja 18-vuotiaan minun mieli kulki.

Totesin myös, että kolme-neljä vuotta sitten olin syvempi ja synkeämpi kuin nykyisin. Pohdin syksyjen aikaista tulemista, elämän raskautta, kaikesta irrallisuutta. Ehkä se oli se murrosikä jonka luulin jättäneeni väliin – minä ahdistuin sisäänpäin, pureskelin melankoliaa leukani helliksi ja vuodatin sitä paperinkulmiin.

Mmm. Hyvä niin, sitten.

Yksi mielenkiintoisimmista papereista, jotka löysin, oli ammatinvalintapsykologin minulla teettämä MOL-testi. Kävin ennen kirjoituksia miettimässä naisen vastaanotolla, mikä minusta tulisi isona. Loputtomien vaihtoehtokysymysten ruksaamisen jälkeen ohjelma sylkäisi minulle tämän tuloksen:

Ensisijainen tyyppisi on A (taiteellinen) ja toissijainen S (sosiaalinen). Kiinnostuskoodisi on AS.

A- tyypin ihmiset ovat taiteellisia ja luovia. He pitävät tehtävistä, jotka antava mahdollisuuden ilmaista itseään ja käyttää mielikuvitustaan. He ovat omaperäisiä, itsenäisiä ja emotionaalisia. He eivät pidä rutiinityöstä ja tiukoista säännöistä. He suuntautuvat taiteellista ilmaisua tai tulkintaa vaativiin tehtäviin.

S- tyypin ihmiset ovat kiinnostuneita muista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Ihmissuhteet ovat heille trkeitä ja he nauttivat sosiaalisista kontakteista. He ymmärtävät muita ihmisiä, heidän tarpeitaan ja ongelmiaan. He ovat hyviä kuuntelijoita ja heillä on kykyä ja halukkuutta ratkaista ihmisten välisiä ongelmia. He haluavat työskennellä ammateissa, joihin sisältyy ihmisten auttamista, hoitamista, neuvomista tai opettamista.

AS-koodille ominaisia tehtäviä ovat esim. esittävän taiteen alaan kuuluvat työt, joissa olennaista on vuorovaikutus yleisöön tai teoksen tilaajaan. 

Minua puoliksi nauratti, puoliksi mietitytti paperia lukiessani. Muut “tyypit” testissä olisivat olleet käytännöllinen, tieteellinen, yrittävä ja systemaattinen. Ja minä sain ne kaksi epämääräisintä: taiteellinen, sosiaalinen.

Tee siitä nyt sitten joku ammatti.

Mietityttää. Allekirjoittaisin mielelläni monet asiat testin tuloksesta. Osa niistä on sellaisia, että kuvittelen niiden näkyneen näissä elämänvalinnoissani.
Olennainen kysymys onkin sitten se, että onko se jotain, jota minä todella olen, vai kuvittelenko olevani jotain sellaista, koska tällaiset testit tai muu itsekeittiöpsykologiointi antaa minun olettaa niin?

Toisin sanoen: onko tällaisista testeistä kuvaamaan ihmisen persoonaa ja identiteettiä, vai ovatko nämä hieman huteraa placeboa, jolla jomottavaa kysymystä siitä miten itseään voisi ymmärtää yritetään lääkitä?

Ammatinvalintapsykologi oli sitä mieltä, että minusta pitäisi tulla kuvaamataidonopettaja. Kerroin, etten osaa nähdä itseäni opettajana ja mitä kuvaamataitoon tulee, olen armoton puuhastelija, en mikään tosiosaaja. Nainen piti kannastaan sinnikkäästi kiinni.

Eivät pidä rutiinityöstä ja tiukoista säännöistä. Mmm.

Halukkuutta ratkaista ihmisen välisiä ongelmia. Mmm-mmm. Mutta voiko niitä todella kuvitella osaavansa ratkaista? Riittääkö, jos… siihen olisi halukkuutta?

Ja voisiko tuollaisista aineksista todella saada itselleen aikaan työn?

Huvittavaa on, että tuo loppukaneetti esittävän taiteen alaan kuuluvasta työstä vastavuoroisine vaikutuksineen ei ole oikeastaan kovin kaukana papin hommasta. Siinä on kuitenkin vähemmän kaavoja kuin uutistoimittajan työssä – tai sitten vierastan sen kaavoja vähemmän.

Tai sitten -

ei, en tiedä. Enkä aio vielä tietäkään, kyllä se oikea sovellutus löytyy, kun sen aika on. Tämä on vain… perin mielenkiintoista. Uskoi näihin testeihin tai ei, ehkä niiden arvo on siinä, että ne herättelevät ajatuksia.

Kaikkein skeptisin kuitenkin olen siinä, että tällaisia testejä täyttäessään saa olla tarkkana siitä, täyttääkö niitä rehellisesti vai antaako ihanneminänsä valita vastaukset.

Ja toisaalta – vaikka testejä ruksisi jonkin ideaalin mukaan, olisiko se paha…? Ihmisen on ihan hyvä pyrkiä kuitenkin kasvamaan elämässään. Kunhan ei vaadi itseltään tiettyä ideaalia, vaan uskaltaa katsoa, mihin mittaan asti kykenee kasvamaan.

Sen jälkeen olennaista ei olekaan muu kuin tietää, mikä on se oma suunta, johon yrittää kasvaa. Mmm.

*

Löysin myös tekstin, jonka Pauli kirjoitti joskus kauan sitten. Vuosi on ollut jossain vuoden 2001 paikkeilla, kuusi vuotta on pitkä aika, mutta ilmeisesti jotkut asiat eivät muutu, koska tässä oli edelleen jotain… voimaannuttavaa. Siitä huolimatta, että kuusi vuotta sitten melankoliani oli ehkä akuuteimmillaan ja me molemmat naiivin epärealistisia.

Tai sitten sitä ollaan naiivin epärealistisia edelleen, mutta sitten se on jo valinta eikä pelkkä kasvuvaihe.

Ainoa usko,
se sanoi hennolla äänellään,
on usko toisiimme.
Ainoa tieto
että ihminen elää
toivosta.

Ja jos kuulet jonkin huutavan sisässäsi,
siellä missä kuvittelet sielusi piileskelevän,
älä pelästy,
se on sinun unelmasi,
sinussa asuu unelmien kapina.
Etkä muuta voi kuin elää
unelmasi.

Elää, toisella kämmenelläsi kukat
ja toisella tuhka.

Kuka on väittänyt, ettei ihminen voisi
toteuttaa unelmiaan,
elää idea-minäänsä todeksi?

Miksi välittää toisten ajatuksista?
He tahtovat muuttaa villin kauniin metsäkukan ruusuksi,
joka aikanaan kuivatetaan lasipulloon.
Sen sijaan metsäkukka elää vapaana niityllä.
Se tuntee tuulen ja sateen,

auringon lämmittävät säteet.

Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Minäkuva, Tulevaisuus | Comments (4)

päivän xkcd ja tuntemattomat ovet.

July 25th, 2007

Puhuttiin tänään Jaanan kanssa Wayne’sissä siitä, onko arkea oikeastaan olemassakaan. Siinä merkityksessä, joka hivuttaa.

Sitten menin selailemaan jälleen xkcd:tä ja törmäsin tähän.

Look for small details to find your plans… Talk to strangers. Open unmarked doors.

“Juuri arki on kuitenkin sitä, johon voi itse vaikuttaa”, pohti Jaana.

Olen idealisti, ehkä epärealistinen, mutta elämä on niin seikkailu. Jokainen eteenpäin eletty päivä luo tulevaisuutta. Hirveä klisee mutta väistämättä tosi. Enkä tahdo tietää vielä päätepistettä – se on kuin lukisi kirjan viimeisen sivun etukäteen, ja se on synneistä suurimpia.

Ei, haluan huvin, jännityksen ja hetkittäisen kauhun siitä, etten tiedä, minne päädymme.

Riparilla joku oli tipauttanut kysymyslaatikkoon lapun, jossa luki Quo vadis?
Totesimme, että siihen on samalla helppo ja samalla vaikea vastata.
“Talla pohjassa taivaaseen, ja ilman jarruja.” Lopulta se on päätepiste. Loput on vain mutkaa matkassa, mutta ne ovat hyviä mutkia.

Voisiko sitä lopulta tehdä
virheitä -

paikkaamattomia?

Mmm, voisi, mutta ne olisivat jo… aika älytöntä kaliiberia sitten.

So open unmarked doors.

Luulen, että suurin virhe olisi olla tekemättä mitään. Heittäytymättä. Minua ei pelota heittäytyä, ja olen siitä varma.

Ja mitä hivuttavaan arkeen tulee… Luulen, että monesti ihmiset tekevät sen anteeksiantamattoman virheen, että sysäävät oman tyytymättömyytensä toisten harteille. Toisen. Oma pettymys elämään voi kuitenkin olla seurausta ihan vain omasta sisäisestä kuolemasta.

“Jos lopettaa unelmoimisen”, pohti Jaana. Mutta ei siitä voi syyttää toista.

Siis – on pidettävä unelmistaan kiinni. Etsittävä niitä.

Autuaita ne, jotka saavat unelmoida samoista asioista…

*

Tämä kolahti minuun leirillä tarinakirjaa selatessani, kolahti nyt uudelleen ja raapustan sen siksi tähänkin ylös:

Jos saisin elää elämäni uudestaan,
yrittäisin tehdä ensi kerralla enemmän erehdyksiä.
Rentoutuisin, olisin taipuisampi,
olisin hupsumpi kuin olen tällä matkallani ollut.
Matkustelisin. Hulluttelisin.
Kiipeäisin useammin vuorille, uisin joissa,
katselisin auringonlaskuja.
Kävelisin ja katselisin ympärilleni enemmän.
Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja.
Jos joutuisin elämään elämäni uudestaan,
kävisin uusissa paikoissa, tekisin uusia asioita,
kantaisin vähemmän matkatavaraa mukanani.
Jos saisin elämäni uudelleen elettäväksi,
kulkisin paljain jaloin aikaisesta keväästä
myöhäiseen syksyyn.
Ajelisin karuselleissa
ja poimisin päivänkakkaroita.

// Teksti, jonka tuntemattomaksi jäänyt munkki kirjoitti nebraskalaisessa luostarissa elämänsä loppupuolella

Jospa aloittaisin ennen kuin pitää ajatella, että jos saisin tämän kaiken tähän uudelleen -

Posted in Elämä, Tulevaisuus | Comments (0)

kolahti identiteettiin niin että kaikuu.

July 24th, 2007

…en vielä päässyt koneelta irti. Ei yllättänyt minuakaan niin. Mutta onneksi en, unohduin surffaamaan epärealistisen maailman kolahtavimpaan sarjakuvaan nimeltä xkcd ja löysin niin itseni.

philosophy.png

Juuri tuolla tavalla elämässä vellojille pitäisi välillä tehdä. Fire away. Takaisin todellisuuteen sieltä sfääreistä.

Huh, monikin juttu kolahti taas niin että koko huone jäi soimaan. Myönnän, myönnän… Firefox may be just a browser but it IS also a jewel of open source.

Ja on siitä hyötyäkin. Olisiko tässä kyse sitten juuri siitä suhteellisuudesta…?

Posted in Elämä, Minäkuva | Comments (3)

voi suhteettomuus!

July 24th, 2007

perspective.png

…kun kerran suhteellisuudentajusta ja ajankäytöstä tuli puhuttua -

Tätä olen muutamankin kerran miettinyt. Mmm – internet on hieno asia, kiva vähän kommunikoida, kiva olla tietoverkoissa, täältä löytyy kaikkea ja kummasti sitä liimautuu aina koneeseen, niin pitkäksi aikaa että aivot pusertuvat vasten otsalohkoa ja ohimoita kuumottavana velttona massana.

Ja se, mitä internet näyttää, on nettisivuja.

Samaan aikaan, kun oikea elämä on koko ajan menossa ikkunan ulkopuolella.

Ja mitä kommunikointiin tulee… I still prefer the human voice.

Ja totta on sekin, että internetillä niinkuin tietokoneilla yleensäkin on vahvasti levottomuutta kasvattava vaikutus. Ero painettuun sanaan on huikea. Hyvän kirjan lukeminen rentouttaa, irrottaa maailmasta, lepuuttaa mieltä. Internet… Tekee sisäisesti päänsärkyiseksi. Tietoverkossa roikkuminen on takertumista, siihen oloon ainakin, että pitäisi koko ajan olla online ja tavoitettavissa.

Kiinalaiset tiesivät sen, vaikkeivät tienneet mitään internetistä vielä siihen aikaan:

Jos mielesi on väsynyt, urheile. Jos ruumiisi on väsynyt, lue hyvää kirjaa.

// Kiinalainen sanalasku

Joten… Mitä maailmassa minä teen tässä?!

Tarvitsen lepoa. Taidan hankkia sitä omenalla ja hyvällä kirjalla. Hiiteen tietoverkot, päästän itseni tähän vasta kun päätän kirjoittaa pitkän sähköpostin.

Posted in Elämä | Comments (2)

aisapari nimeltä vaivannäkö ja ajankäyttö.

July 24th, 2007

Olen taas niin kotona.

Schumiin sisään astuessa tuli tyynnyttävä tunne: täällä tuoksuu ihan tutulta. Nostin tavarat ovensuuhun, raivasin paperit pöydältä, istuin alas keittiön pöydän ääreen.

Olen nyt niin tässä. Mahtavaa istua tässä. En tarvitse tällä hetkellä mitään muuta kuin tätä hiljaisuutta. Mahtavaa olla hetki yksin ja ihan vaan tässä.

Leirit ovat erinomaisen hienoja, mutta en ole koskaan ollut niin uupunut kuin ripareiden jälkeen. Sama juttu taas – aamu on mennyt ihan vain sinnitellessä nykyhetkessä, vireystila on vakavasti vajaa ja vaikka kykenen suurin piirtein toimimaan, tajuan, että psyyke on standbylla. Huitoo vähän sinnepäin ja vaatii jatkuvaa tarkkailua, ettei luiskahda jonnekin psykedeelisyyden puolelle.

Kylläpä on vaan mukava istua ja olla hiljaa.

Viimeistään eilen illalla koko leirin yhteenlaskettu väsymys alkoi lähestyä hälyttäviä rajoja. Lievää hysteerisyyttä oli ollut ilmassa jo aikaisemminkin, mutta onneksi leiriporukka oli niin… Mmm, kilttiä. Ohjaajilla tuntui olevan hetkittäin enemmän työtä vakavana pysymisessä – siinä vaiheessa, kun viimeisen illan iltaohjelman kunniaksi isoset olivat vihdoin saaneet tahtonsa läpi ja saivat luvan leikkiä “sitä julmaa leikkiä” josta oltiin varoiteltu koko viikko ja koko ryhmä leiriläisiä kyyristeli peittojen alla takkahuoneessa, takoi pikkulusikoilla lattiaa ja hoki rytmissä “Erkki, Erkki, anna meille merkki”, oli minun vaikea pysyä nahoissani. Minä, Johanna, Jones, isoset ja yksi leikistä jänistänyt leiriläinen katsottiin touhua ulkoa ikkunan takaa ja olin ulvoa naurusta. Kahta pahemmin sitten, kun Jones käveli sisään kysymään leiriltä että onko teillä hauskaa ja peittojen alta kuoriutuvien riparilaisten ilmeet olivat… no. Mitä ne nyt voivat olla.

Ja silti tai ehkä juuri siksi on taas vahvasti ja syvällä niin vakaa olo, hyvä ja kiitollinen. Johanna luki aamulla ruokalassa Keskisuomalaista ja totesin vain, että oon edelleen niin kiitollinen siitä etten päässyt tuonne töihin ja tarkoitin sitä todella. Outo juttu, mutta… Mmm. No, se on sitä samaa olennaisuutta.

Tämän viikon aion levätä aktiivistakin aktiivisemmin. Olla. Hiljaa. Istua. Ihmetellä. Olla. Puhua vähän.

*

Nyt tuntuu, että enemmän kuin pitkään aikaan tarvitsen hiljaisuutta. En ehkä totaalista äänettömyyttä, mutta pysähtymistä – aloillaan olemista, sitä, että katsellaan liikkumatta maisemaa tai kattoa ja kuunnellaan sitä, mitä mieli puhuu.

On niin paljon ajateltavaa. Tunnettavaa. Koettavaa. Ei mitään, jota… pitäisi saada selville, mutta valtavan paljon sellaista, joka täytyy nyt kokea. Mahdollisimman kokonaisena.

Elämä on todellakin muuttunut. Olen tänä aamuna soitellut puheluita, jotka muuttavat elämää. Tai sinetöivät sen muutosta. Leirin aikana järjestelin ensi talvea uudelleen – ei sittenkään soveltaviin vaan suoraan vaan gradun kimppuun – ja nyt ajattelen asioita joita joskus toivoin saavani ajatella.

Huh. Elämä on niin seikkailu. Mahtavaa suunnata siihen.

Siksi istun tässä ja piirrän mieleeni karttaa. Aarteita on joka nurkalla, niinkuin Afrikan tähdessä. Ei safiireja tai timantteja, mutta kalliimpaa. Ja jos rosvoja on, niin kalleinta ne eivät kuitenkaan voi minulta viedä.

Olen aika täynnä ajatuksia elämänmuutoksista, ihmeistä, hillittömästä merkityksen tunnusta, ihmisen vastuusta tällä pallolla (leirillä katsottu Al Goren Epämiellyttävä totuus ajatteluttaa), ihmisen suhteellisuudentajun olemattomuudesta, siitä että hulluus tässä maailmassa on monesti mitä tahansa markkinataloutta ja oman edun tavoittelua vastaan toimimista, ja siitä, että olisiko hulluus sittenkin ehkä enemmän juuri markkinataloutta ja omaa etua.

Ajattelen hajamielisesti sitä, miten minun on kannettava elämästäni niin vastuu. Olen vastuussa omasta elämästäni: valinnoistani, rakastamisestani, ihmisestäni, ihmisistäni, opiskeluistani, töistäni, rahastani, ajastani. Mutta olen vastuussa myös tästä pallosta ja maailmasta pienellä panoksellani enkä voi väistää sitä vastuuta. Olen vastuussa toisista ihmisistä, tunsinpa heitä tai en. Minulla on tiettyjä kykyjä ja taitoja ja tietty kapasiteetti esimerkiksi likviditeettiä ja hyvin rajallinen aika käytettäväksi tämän maan päällä – aika, jonka kestosta minulla ei ole hajuakaan.

Olen rajallinen, mutta minulla on mahdollisuuksia. Ja koska minulla on vastuuta, en voi väistellä sitä vedoten johonkin asiaan kuten no sitten joskus myöhemmin elämässä.

Lohdullista on se, että kaikki vastuun kantaminen on valintoja. Kyse on siis aina vain valinnasta. Ajattelen, että haluan oppia tekemään valintoja.

Yksi polttavimmista ajatuksista mielessäni on ajankäyttö. Tajusin sen taannoin, saman jota sanoin Johannalle tänään seurakuntatalon käytävässä kun puhe kellui jossain parisuhteiden tienoilla: ihmisestä kertoo ehkä eniten se, minkä eteen ihminen on valmis näkemään todella vaivaa - se kertoo siitä, mitä todella arvostaa.

Vaivannäkö ja ajankäyttö.

Minulla on ollut ongelma ajankäytössäni. Olen yrittänyt käyttää sitä enemmän kuin minulla on, tuloksena monesti on juoksemista paikoista toisiin ilman kykyä tehdä loppuun sitä, jota on aloittanut – aika ehkä vielä riittäisi, mutta mieli ei ehdi mukaan kuin osaan.

Ensi syksynä tahdon tehdä toisin. Valita. Sen, joka on olennaista, arvostaa ajallani, vaivannäölläni. Antaa aikaa hiljaisuudelle ja pysähtymiselle, että olisin todella läsnä elämässäni.

Koska kaikki kiire ja paikasta toiseen juokseminen estää läsnä olemisen jopa omassa elämässäni. Ja ensi syksynä, siksi juuri, minä haluan että läsnäoloa on erityisen paljon – Valtteri tulee kaupunkiin, ensi syksy ja talvi muuttaa meidän elämämme olomuotoa, ja sitten on vielä se Jumala joka on kyllä koko ajan läsnä mutta ellen minä pysähdy aistimaan sitä, saatan erehtyä tuntemaan, ettei niin muka ole.

Mmm. Mahtavaa, että kyse on vain valinnoista. Eikä tunnu enää vaikealta priorisoida. Se on niin selvää… Jumala, Valtteri, ihmiset, ystävät, se oma tila jonka tarvitsen omaan puuhaamiseeni, opiskelu, muu vastuunkanto.

Osallistun kyllä, mutta määritän itse mihin ja miten. Että tekisin sen kokosydämisesti. Ennen kaikkea ajattelin nyt osallistua tähän seikkailuun ja ihmeeseen johon olemme tempautuneet.

Mmm. Feels good. 

Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Rakkaus, Tulevaisuus | Comments (1)

havainto intohimosta.

July 20th, 2007

Perjantai.

Tämän päivän kantavin ajatus on ollut jotakuinkin seuraava:

mutta tätä hymyäni ei kukaan voi ottaa minulta pois -

Hetkittäin leirillä oleminen uuvuttaa. 24 / 7 korvat ja silmät tarkkoina, kellon kääntyessä aina tiettyihin asemiin on taas oltava jossain mukana, kuulemassa, äänessä, menossa. Totesin taas ruokapöydässä että on järjetöntä että tämä käy työstä – seison hetkittäin luokan edessä puhumassa, mutta lopun ajasta laulan, leikin, luen satuja, istun laiturilla vahtina, nauran nuorisotyöntekijän kanssa, ihmettelen tyttöjen kanssa Laulujen laulua. Älytön työ. Ihan älytön.

Mutta kaikesta kesänkasaamasta univelasta ja hienoisesta uupumisesta huolimatta, ensi syksyn opiskelujen sorvaamisesta riippumatta, tunnetilojen kohinasta huolimatta

on se älytöntä että tätä hymyä ei voi ottaa minulta pois

ja sillä ymmärrän sen että minulla on aina, joka tilanteessa, kaikkien selvittämättömien tilanteiden ja vaiheiden keskellä, kaikessa stressissä, pohdinnoissa, kaaoksissa, sotkuissa, epäselvyyksissä, väsymyksissä, kysymyksissä, kaikessa minulla on aina mahdollisuus hymyillä.

Olen miettinyt sitä, että kun Paavali käskee iloitsemaan aina ei se varmaankaan tarkoittanut vain teoreettista iloitsemista, jonkinlaista kaunista ajatusta siitä että kai sitä voisi ottaa kevyemminkin vaan konkreettista ILOA,

sellaista, joka syntyy siitä että heittää ne huolensa. Korkeempaan käteen.
Olen miettinyt sitä lähinnä siksi, että on sekin älytöntä, ettei ole vastuutonta tehdä niin. Heittää huoliaan ja iloita. Koska tämä hetki tässä on ilolle, vain tämän hetken kuitenkin voi elää ja tässä hetkessä on usein mahdollisuus tehdä jotain sille mikä huolestuttaa.

Huoli. Mitä hyvää on huolessa?
Se on tarpeellista, jos se saa minut toimimaan. Kaikki muu on simply bad:

My own idea, for what it is worth, is that all sadness which is not now either arising from the repentance of a concrete sin and hastening towards concrete amendment or restitution, or else arising from pity and hastening towards active assistance, is simply bad.

// C. S. Lewis

Kaikki muu huoli muuttuu mustaksi aukoksi, joka syö elämää. Energiaa, voimaa. Huolessa vellominen on elämän kiduttamista, hiuduttamista, sillä se ei rakenna mitään. Jos huolehdin, jään jumiin pelkoon siitä, että pahin mahdollinen tapahtuu. Pahin mahdollinen ei kuitenkaan ole vielä tapahtunut, jos sitä pelkää.

Ja silloin jos pahin mahdollinen tapahtuu, ei sitä enää pidä pelätä. Sen jälkeen on joko tehtävä asialle jotain tai hyväksyttävä se. Itse pelko siis on tavallaan… valtavan hyödytön tunne. Samoin kuin huoli. Ellei se saa aikaan toimintaa. Ja jos mitään ei voi tehdä… miksi pelätä?

Iloitkaa aina… hullut. Olkaa niin hulluja että iloitsette aina. Niin vastuuttomia.

Ei se minun pieni vastuunkantamiseni, se että kynsin hampain roikun huolissani koska minun jotenkin kuuluu kantaa taakkani saa aikaan mitään hyvää.

Mutta se hymy tänään… Ilo.
Se voi saada aikaan mitä vain.

Mitä minä tahdon kantaa? Huolta? Vai… iloa?

Se on jotenkin niin simppeliä… Ei tätä hymyä voi minulta viedä. Siitä on iso osa valintaa.

*

Tajusin myös toisen asian päivänä muutamana elämistä miettiessäni. Se menee puolestaan jotakuinkin näin:

minulla ei ole oikeastaan lainkaan kunnianhimoa. Tai varsin vähän.

Sen lisäksi minulla on vielä vähemmän kilpailuhenkeä. Osaan kyllä kilpailla, heittää itseni peliin. Nautinkin siitä, kun se on leikillistä, ei liian vakavaa, kun veri ei maistu kenenkään suussa.
Silti oli avartavaa tajuta tuo. Se tekee joistain valinnoistani ja asenteistani jotenkin… yllättäen ymmärrettäviä. Miksi väsyin koko toimittaja-ajatukseen? Siksi, etten tahdo rummuttaa minkäänlaista uranrakentamista. En tahdo uhrata arkeani uralle, edes nyt. Miksei minua kiehdo ajatus tutkijan urasta? Siksi, että epäilen akateemisen statuksen kykyä lämmittää minua. Epäilen statuksia ylipäänsä. En tahdo statuksia.

Tahdon että se status mikä minulla on olisi ihmisten sydämissä. Ja se on tavoite, jota on vaikea etsiä kaukaa… Ne ihmiset joissa se on mahdollista ovat kuitenkin ne lähimmät. Tässä lähellä. Ja yhtäkkiä vaikuttamisesta tuleekin vastavuoroista. Ei sitä, että minä voisin himoita jotain kunniaa.

Kunnianhimo… Karski sana!

Vaikka himo sinänsä on tärkeää. Elämään on ehdottomasti suhtauduttava intohimoisesti. Minä en vain jaksa, tahdo, en voi, en suostu suhtautumaan intohimoisesti sellaiseen asiaan kuin kunnia. Mitä minä sillä? Jumalanhan se on.

En sano, että osaisin sen, mutta minä haluan suhtautua intohimoisesti ihmisiin. Ihmisten tarinoihin. Elämänkokemuksiin. Taisteluihin. Sortumisiin ja rakentumisiin. Nousuihin ja kiipeämisiin, putoamisiin ja vapisemisiin. Idealismiin.

Voisiko siinä sitten olla kunnianhimoinen…? Vaikea kysymys, sillä kunnianhimo on monesti hyväksi siinä mielessä, että se vie eteenpäin. Saa ihmisen uurastamaan tavoitteensa eteen.

En ole edelleenkään keksinyt elämälle oikein muuta tavoitetta kuin ihmiset. Ei täällä oikein mikään muu… pysy. Jumala ja ihmiset ja niiden kaikkien väliset suhteet. Mutta ei sitäkään kunnian takia himoita… Mmm.

Ehkä siksi minusta on tullut niin ajopuuteoreetikko. Ja suhteellisen onnellinen sellainen. Ja suhteellisen huoleton monien asioiden kanssa (en ole vieläkään saanut laskutettua Sana-lehteä kevään artikkelista. Hmm.).

Oli jotenkin avaavaa tajuta myös tuo kilpailuhengettömyys. Se selittää osin sitäkin, että tykkään eniten puuhata asioita itse. Tehdä työtä itse, jotenkin… solistisesti. Toisten rinnalla kyllä, mutta itse. Silloin en kilpaile kenenkään kanssa, eikä kukaan minun kanssani. Onkohan tämä nyt hieman yksioikoistava tulkinta…?

Ja tottakai sitä on kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen, aina. Kyllä ne mittarit värähtävät minussa, halu saada kiitosta, tunnustusta, kunniaa. Mutta jos minun pitäisi tehdä elämänvalintoja sen mukaan… Mmm, no, en ole tehnyt. Tällä hetkellä tavoittelen elämää sekatyömies-teologina. Missä siitä on gloria…?

Aikaisemmin ajattelin jotenkin, että tässä asiassa olisi hyvä petrata. Että pitäisi olla jotenkin kunnianhimoisempi, tavoitella enemmän, saavuttaa enemmän, rakentaa statuksenpalasista CV:tä, olla esimerkillinen, menossa, liikkeessä, dynaaminen, eteenpäin ampuva, tietoinen – ennen kaikkea päämäärätietoinen.
Tämä kellunta elämässä tuntui lähinnä… No, vastuuttomalta.

Missään muualla en kuitenkaan ole ollut onnellinen. Eikä mikään tunnu kestävältä. Tuntuisi lähinnä hirvittävältä elää tulevaisuudessa – sitähän statuksen rakentaminen olisi… Halua tulla tärkeäksi. Mutta mitä tärkeää on tulevaisuudessa? Kuitenkin kaikki tärkeä on läsnä jo tässä ja nyt, eikä sitä voi elää missään muussa hetkessä. Hirveä klisee, mutta kun se vain on niin että se Jumala on tässä ja nyt. Ja ihmiset myös. Mihin tästä sitten kaipaisi…?

Nyt kaipaan lähinnä tammikuuta. Kevättalvea, sen aikataulujen jäsentymistä. Kun ajattelen elämää, osaan entistä vähemmän ajatella asiaa nimeltä työ saati sitten ura. Jospa se kaikki voisi olla hitaasti elämäntapaa.

Niinpä en vain osaa tässä ja nyt huolehtia kunnianhimosta. Keskityn olemaan hurmaantunut siitä että minua käsketään tänäänkin iloitsemaan. Kaiken tämänkin itsereflektion keskellä. Jeah! Minä iloitsen! Bumtsikabumtsika wau-wau, niinkuin leirin tytöt sanovat.

Ja intohimoa. Sitä riittää. Ush, miten täynnä mahdollisuuksia elämä taas on. (!)

Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Minäkuva, Tulevaisuus | Comments (5)

optimisti, jolla.

July 17th, 2007

Humalluttaa.

*

Olen naureskellut mielessäni kelluvalle lauseelle jo pitkään. Kirjoitetaan se tähän:

Haluaisin olla
optimisti jolla
on optimistijolla.

Olen ohjannut elämäni ensimmäistä kertaa optimistijollaa, se tapahtui noin viikko sitten Karunanlahdella. Nojasin selän pienen keltaisen jollan laitaa vasten, tuin jalat toiseen laitaan ja skuuttia kämmenen ympäri kiertäessäni melkein nauratti, miten riippumaton olo voi olla. Minä ja saippualaatikko merenlahdella. Ja sitä voisi mennä minne vain, jos ei vain ole kiire. Tuuli vie kyllä.

Optimistijolla. Äärettömän osuva nimi.
Olisipa tämä elämä optimistijollailua: vakaata uskoa siihen, että tuuli tulee aina lopulta ja vie, ja vakaata tuntua siitä ettei ole kiire – jos on mentävä vastaiseen, riittää, että jolla nousee edes vähän. Että olisi aikaa luovia, aikaa ottaa aikaa, kellua aalloissa ja katsella pyörteitä jollan perässä.

Sen lisäksi olen juossut kesken saunomisen sateessa taittamaan vastaa lähikoivikosta, keskellä märkiä lehtiä ja heiniä tiheästi pisaroivassa tihkussa oli läpikotaisin suomalainen olo, takaisin juostessa paleli jo, koivun tuoksu kiuasta vasten oli silti euforisen palkitseva.

Olen valvonut liian pitkiä öitä, kulkenut Turusta Jyväskylään ja Joensuuhun ja Heinävedelle ja takaisin, heittänyt erilaisia lentäviä esineitä eri tyyleillä suvun kesäkokoontumisessa (keihästä, kuulaa ja kettukarkkeja), nauranut katketakseni, uinut hitaasti virtaavaa vettä puoleen virtaan, katsellut omenapuiden alle levittäytynyttä sukua ja miettinyt meitä on yhtäkkiä varsin paljon ja todennut, että on niin viehättävää, kuinka elämä lopulta aina etenee ja etsii uomansa, ja miten kaikille käy lopulta niin hyvin, nauttinut siitä miten ihmiset nauravat itselleen ja toisilleen, sanailevat ja halaavat heti sen jälkeen, miten meidän koukeromme lomittuvat toisiinsa ja tässä ollaan niin samaa verta että on melkein pakko ymmärtää toinen toista.

Tottapuhuen tuntuu kuin olisin hieman juovuksissa. Kesän toinen ripari alkoi tänään, Vesalassa tällä kertaa. Katselin ringissä istuvia nuoria hetki sitten takkahuoneessa ja olin pakahtua, koska jokainen niistä on niin ainutlaatuinen persoona. Elämän kallisarvoisuus iskee melkein sietämättöminä aaltoina, yritän mahduttaa tunteen edes hetkeksi itseeni ja totean etten pysty. Aaltoja siitä jää silti väreilemään. Tämä on ihmeellistä elämää, ihan siksi, ettei sitä voi käsittää. Ei helppoa, ei aina kaunista, ei missään nimessä yksiselitteistä, ei selvää, ei automaattista.

Omaishoitajaleirillä töissä oleva Mauri totesi äsken pöydän ääressä että kipu on välttämätöntä… Se on aina viesti. Se on viesti siitä, että jossain on vaurio jolle on tehtävä jotain. Siksi spitaali on niin hirveä tauti, se tuhoaa hermot niin, ettei kipua enää aisti, ja silloin ruumistaan ei osaa suojella. Ja vielä hirvittävämpää on se, jos sydän turtuu tuntemasta kipua. Silloin se vaurioituu.

Ihmeellistä. Kipu on ihmeellistä. Eilisaamuna junaan sattui samaan aikaan meidän kanssamme tuttu Turusta, ja hetkellinen syväleikkaus elämään jäi pitkäksi aikaa kellumaan mieleen. Mikä ihme siinä on, että alkaa todellakin tuntua, että juuri kaikkein kipeimpien asioiden kautta ihmisille kirkastuu jotain…? Sitten, kun pahin kipu ja kouristus helpottaa, on maailma jotenkin… muuttanut muotoaan? Asiat putoavat uusiin lokeroihin. Kipu ei ehkä vieläkään hellitä, mutta… paljon turhaa on palanut pois.

Oh be so strong in me I can take all the pain I need to.

Ihmeellistä. Elämä on ihmeellistä. Ja kun hetkittäin tajuaa sen, miten lyhyen ajan kaikesta ajasta me olemme täällä, elämän ihmeellisyys vain korostuu. Mikä elämä! Mikä maailma! Niin paljon niin tärkeää, niin paljon niin epätärkeää.

Siteeraan kahta ihmistä (oikeastaan kolmea). Ensimmäinen on C.S. Lewis:

Kaikki, mikä ei ole iankaikkista, on iankaikkisesti hyödytöntä.

Toinen on Pekka Simojoki, jota siteeraan Hankun kautta:

Elämä on roudaamista. Minä kannan sinua, sinä kannat minua.

Mmm. Olennaisia ovat ihmiset. Pelottaa melkein, kun on niin innoissaan elämästä. Tuntuu, että sitä ryskyy taas kohti sellaisella intensiteetillä, ettei se kaikki mahdu minusta läpi. Voi kun malttaisi elää yhden ajatuksen ja asian kerrallaan. Tahtoisin jakaantua moneksi niin ehtisin samaan aikaan soittaa, kirjoittaa, piirtää, keskustella, juosta, tanssia, laulaa, kuunnella, lukea, oppia, ommella valkoista pellavakangasta, kysyä mitä ihminen kantaa ihan oikeasti sisällään, tuijottaa hiljaisuutta, pakottaa lihakseni uusiin liikeratoihin, herätä aamuisin juoksemaan lehtikujilla, raukeamaan laiturille, kuuntelemaan veden ääntä, soittamaan kaukaisille joista en ole kuullut aikoihin, tahtoisin kallioluodoille paljain jaloin ja tomuisissa kengissä vieraisiin kaupunkeihin.

Huh. Ihmeellistä. Ajattelin juopua tästä vähän lisää.

(Rakastan.)

Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Kaukokaipuu, Rakkaus, Tulevaisuus | Comments (6)

tuohisormus.

July 7th, 2007

Ei, minä en tarvitse puolikasta!
Anna minulle kokonainen maa ja taivas!
Meret ja joet, vuorten harjanteet -
minun! En suostu jakamaan!

Ei, elämä, minua et puolikkaalla helli.
Kaikki kokonaan! Minä jaksan!
En minä halua onnen puolikasta
enkä tahdo myöskään murheen puolikasta!

Haluan puolet vain tyynystä jolla
hellävaroen poskeasi vasten
avuttomana tähtenä, putoavana tähtenä
sormus hohtaa kädessäsi…

// Jevgeni Jevtushenko

*

Maailma on käännähtänyt muutaman asteen juuri oikeaan suuntaan ja loksahtanut paikoilleen.

Outoa, miten kliseistä voi tulla totta. Mistään en ole koskaan ollut niin varma kuin tästä. Mitään ei puutu. Sen vain tietää, kuvailemaan ei pysty.

Osaan sanoa vain sen verran, että

kaikki on nyt niin totta
ja tämä kaikki joka on niin totta on juuri oikein, juuri tässä, juuri nyt.

Vaikka samalla minua melkein naurattaa tajuta, miten umpihullulta tämä näyttää. Tosin tämä on aina umpihullua – kuka koskaan uskaltaisi myöntää tehneensä tällaisen päätöksen järkipäätöksenä…?

Ja samalla: onko olemassa hulluutta? Vai onko vain niin, että ihmiset ovat erilaisia – osa on hulluja, osa ei. Me tunnemme ja koemme niin eri tavoilla. Reagoimme. Otamme asiat vastaan, asetamme ne niille kuuluviin lokeroihin tai jäämme tunnustelemaan niiden painoa kämmenissämme, osa jonglööraa pidempään, osa kätkee asiat taskuihinsa ja rakentaa niistä itselleen kodin, piilottaa sydämeensä (jälleen yksi niin tosi klisee).

Alan tottua tuohisormuksen kevyeen painoon sormen juuressa, mutta en vielä siihen, että ihmiset huomaavat. Sokoksen kassaneiti kommentoi kuittia ojentaessaan eilen ja hätkähdin. Kiitin. Jokin meissä on tullut kovin näkyväksi, ja minusta tuntuu, etten kävele enää maan pintaa. Että voikin olla täysi sydän.

Tuohisormus, omin käsin tehty, kesäillan tuntu sen painossa, hitaasti patinoituvassa pinnassa, pehmeä kuin sen illan ilma itse, aurinko veden päällä ja heinissä helminä päivän sade.

Maailma loksahti paikoilleen. Seistään keskellä hullunmyllyä ja hymyillään. Mitä muuta tässä voi tehdä kuin kerrankin elää, kun ei voi kestää puolikasta, on otettava kokonainen maa ja taivas, kokonainen onni ja kokonainen murhe, kaikki mikä kohti vyöryy, totena,

koko sillä täydellä sydämellä jonka sisälleen kätkee. Elää, kun kerran kaikki on niin totta.

Menimme kihloihin, se on ihme, mutta totta.

Posted in Elämä, Jumala, Rakkaus, Tulevaisuus | Comments (16)