Archive for August, 2007
loving the underwater light. August 28th, 2007
Note to self: alan ymmärtää Tove Janssonia. Sitä, että joku haluaa asua luodolla, johon jokainen mullanripe on kannettava itse.
*
Istun pitkästä aikaa tietokoneen ääressä. Sormia on vaikea tanssittaa näppäimistöllä, on kuin nivelet eivät liikkuisi tarpeeksi nopeasti, sormet tuntuvat kankeilta, sormenpäät ovat unohtaneet, miten oikeita näppäimiä hapuillaan.
Lohdullista. Maailmassa on sittenkin vielä toivoa – tietoyhteiskunnasta pääsee ainakin hetkittäin kasvamaan irti.
Sauvossa on tänään viileää, ei edes viittätoista astetta. Eilen päivällä ukkonen pesi maailmasta viimeiset kosteanpainostavat helteenrippeet pois jo kun kastuimme Vivamon hiekkateillä, illansuussa Karunassa satoi raskasta kesäsadetta vastavaloon peltojen ylle niin painavana ja hitaana, että pisaran matkaa hiekkaan ehti seurata katseella.
Meren ylle kaartui kaksi sateenkaarta. Seisoimme laiturilla ja katselimme, miten kaari päättyi meren pintaan muutaman sadan metrin päähän. Haetaanko snorkkelit ja sukelletaan aarre?
Tosin minun ei tarvitse, omistan sen jo.
Kesä kierähti palavana kärrynpyöränä, kitkasta niin kuumenneena että kipunoi kiivaimpina hetkinään. Kolme leiriä ja Suomea ristiinrastiin halkonut levottomuus ovat nyt takana. Viimeisen konfirmaation jälkeen karkasin taas junaan, tiistai-iltana oltiin jo veden varassa.
Puolitoista viikkoa merellä oli taas niin iso irtaantuminen, etten hetkeen saanut itsekään kiinni siitä.
Auringonlaskuja kallioilla, niin tuulisia päiviä että tuulta piti paeta saarten taakse, aallokkoa kallellaan sadetuulessa viistävä vene, loputtomat taukoamattomat vaahtopäät harmaan taivaan alla, suolavedessä lionneet kasvot, hitaita aamuja ja epätietoisuutta kellonajoista, piittaamattomuutta kellonajoista, lampaiden tasaisiksi syömiä nurmikoita saarissa, puolityynessä yössä lakkaamatta kaikuva peräsimen kolke vanhasta hylystä toiselta puolen saarta, ulkoluotojen hiotut pinnat, vedestä hitaasti aavemaisina nousevat loputtomat korvameduusojen laumat kun seisotaan keulakannella tähystämässä matalikkoja, auringon tummuttamat poskipäät, henkeen vedetyt hyttyset, levien hidas aaltoilu meren pohjassa, pienten kalojen sikeät parvet kivien lomassa, se yllättävä asia että sukeltaminen kiehtoo minua niin paljon, merikotkat hiljaisten saarten päällä, pitkin merenpohjaa aaltoileva kelluva säteinen valo, aaltojen muotoinen.
Alkumatkasta tajusin että edellisestä pysähtymisestä oli hieman liian kauan. Istuin monta päivää syvällä ajatuksissani ja olin hiljaa tavalla jolla en ollut ollut pitkään aikaan. Kaikki tarve pitää ääntä lakkasi, tuntui, kuin olisin elänyt monta päivää lähinnä sisäänpäin itseeni, kuunnellut, tunnustellut, ihmetellyt, hengitellyt. Äärimmäisen oikea paikka sen kaiken tekemiselle oli meri taivaan alla. Kun tilaa on silmänrajoittamatta sekä ylös- että alaspäin, niin taivaalle kuin veteen, on jotenkin sellainen olo kuin… mahtuisi hengittämään. Niinpä minä hengitin.
Ihmisen pitäisi useammin olla hiljaa niin kauan, että tarve puhua tulee luontaisena ja vilpittömänä.
Jossain Borstön tienoilla aivan ulkosaariston etelälaidalla ajattelin, että toinen asia mitä ihmisen pitäisi tehdä olisi jäädä jonkun luodon kupeeseen siihen avaran karuun maisemaan niin pitkäksi aikaa, että alkaisi haluta pakonomaisesti pois. Että ottaisi vastaan niin paljon autiutta kuin kykenee, niin paljon, että ihmisten kihisevä ylenpalttisuus niin kutsutuissa kaupungeissa alkaisi tuntua jollain lailla kaivattavalta. Mmm. Jos alkaisi.
Purjehdimme saaren ohi, jonka korkeimmalle kalliolle oli rakennettu lasiseinäinen huvimaja, kirkas kuultava kuutio katsomassa merelle. Pienen matkan päässä ohitimme luodon, jonka harjalla erottui jotain luonnon järjestyksestä poikkeavaa. Kiikarit paljastivat sen tuoliksi.
Ajattelin ihmisiä, jotka rakensivat huvimajan. Ajavatko he veneensä säännöllisesti luodon kylkeen ja kiipeävät sen laelle katsomaan tyhjyyttä?
Mikä
elämä.
Joskus puhuimme siitä, että kunpa luonnon merkkejä osaisi seurata, lukea pilvistä huomista säätä ja sadetta, aavistaa tuulta ja tuntea ilman liikkeet. Mutta meri on kummallinen, vaikea luettavaksi.
Toisiksiviimeisen yön nukuimme matalassa hiekkapohjaisessa poukamassa Ådön kyljessä, kun kesäkuukaudet rauhoitettuun lintusaareen sai vihdoin nousta. Jo ilta oli tyyni, seuraava päivä painostavan raskas mutta samea kuumuudessaan. Illansuussa lähdimme jatkamaan matkaa pohjoiseen. Radio oli uhannut navakalla pohjoistuulella ja ukkospuuskilla, mutta jo aamulla horisontti oli ollut piilossa jonkin paksun valkean takana.
Kun nostimme ankkurin, sää oli… omituinen.
Oli täysin tuuletonta. Ilma roikkui veden yllä. Aurinko kiilui pehmeänä jossain ohuiden tasaisten pilvien takana, valkoisten harsoisten. Oli täysin hiljaista, ja vettä peitti silmänkantaman päässä paksu kuultava maitomainen utu, kaikkialla minne katseensa käänsi. Kuin koko maisema olisi pysähtynyt hengittämään paikallaan. Perämoottorin säksätys tuntui melkein väkivaltaiselta hiljaisuudessa, kuplassa, jossa kelluimme ja kaukana oli kaikki paha maailma.
Miten sitä kuvailisi? Se ei ollut sumua, eikä utua. Aivan kuin koko maisemaan olisi valutettu kerros itsestään hohtavaa valkoista ainetta, hieman kullankellertävää. Tiirailin kiikareilla merimerkkejä aukeiden keskeltä, ja saaret erottuivat toisiaan vasten haaleina siluetteina, linnut tuntuivat roikkuvan ilmassa aloillaan. Kun aurinko alkoi pudota alemmas kohti veden pintaa oli vesi aivan tyyni, auringonsilta samea sen pintaa vasten.
Tyynen veden pinnalla siellä täällä liikkumatta vastaamme kellui untuvaisia höyheniä, tuskin koskettaen vettä. Mitään sen sadunomaisempaa olisi ollut vaikea kuvitella siihen.
Pohjoistuuli jäi siis uhkaukseksi, ja ukkonenkin.
Luulen, että muistan tuon illansuun.
Torstaina tulimme maihin Korppoossa. Yöllä Sauvossa ukkosti. Nojasin neljältä yöllä olohuoneen pöytään ja taivaanraja sähähteli valkoisena.
Ihmisen pitäisi istua useammin yöllä pöydän ääressä, valotta pimeässä. Ihastuttavaa, että olen nukkunut viime aikoina niin paljon, että aamuisin olen malttamaton nousemaan ylös – tuntuu vapauttavalta voida toisinaan valvoa öisin.
Perjantaina menimme Vivamoon. Mutta siitä lisää myöhemmin, sillä se kaikki kytee vielä niin polttavana etten vielä voi koskea kekäleisiin. Kohentelen hiillosta ja vuolen kiehisiä, koska sitä tulta ajattelin pitää yllä. Kipinämikko.
Mmm. Mitä muuta minä olen tehnyt? Miettinyt sitä, että minun on uusittava passi, mutta sitä ei kannata tehdä ennen kuin nimeni vaihtuu. Miettinyt, mitä tarkoittaa, että nimi vaihtuu. Miettinyt, mistä identiteetti on kiinni. Viehättynyt uudelleen puusta, sen syiden kuvioista ja sävyistä toinen toistaan vasten. Miettinyt rooleja ja sitä, kuinka ihminen vangitsee itsensä niihin. Tehnyt jungilaisen persoonallisuustestin ja saanut kolahtavan tuloksen (ENFP). Suostunut olemaan idealisti. Lopettanut olemasta kiltti. Katsellut paljon sisäänpäin, ollut kiitollinen ystävistä joiden kanssa itketään yhdessä vielä kahdeksan vuoden jälkeen, rukoillut, nauranut, repeillyt, natissut liitoksissani ja tunnustanut asioita. Herätellyt mielikuvitusta, herännyt aamulla ajatukseen siitä että kun kirjoittaa, on kaikki mahdollista. Piirtänyt kalenteriin merkintöjä, rakastanut ihmisiä, miettinyt havahtumisia ja nauttinut siitä, että tuntuu paljaalta.
Katsellut pilvien rintamia peltojen yllä, taivaan kolmiulotteisuutta, ollut huvittunut siitä ajatuksesta että mitään muuta hetkeä voisi elää kuin tätä.
*
Viikonloppuna palataan Jyväskylään. Schumilla vaihtuu miehitys, odotan sitä että saan kehrätä elämää hetkeksi aloilleen niiden seinien sisään, juoda aamukahvia ja läikyttää sitä Hesarille siinä keittiössä, kulkea siitä ovesta ja palella sillä kadulla. Kohta on niin syksy että sitä jo kaipaa, purevia huurteisia aamuja ja kuultavia omenoita, kylmiä sormia ja kaikkea sitä muuta tunnepitoista.
Miksi emme olisi onnelliset? En tiedä syitä.
Keskityn siihen mitä Kirjassa koko ajan tolkutetaan: iloitkaa aina! Vieläkin sanon: iloitkaa aina.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Luonto | Comments (5)
rampa mutta lapsellisen innostunut. August 9th, 2007
Kaksi viime aikojen kirkkainta ajatusta. Toinen on peräisin Pasi Lampisen valokuvasta rippikoulun iltahartaudessa, toinen eilisillan elokuvasta.
*
“You have to live sphericly, to many directions. Never lose your childish enthusiasm and things will come your way.”
// Fellinin elämänohjeita siteeraava Katherine Under the Tuscan Sunissa
*
“Everyone is handicapped in some way, but no-one is disabled in everything.”
// Seinään maalattu lause kuurojen koulun seinällä Etiopiassa
*
Ehkä olen vielä hieman väsynyt, sillä pusersin kyyneliä silmäkulmistani katsoessani elokuvan äsken loppuun. Onnellinen loppu, koko pöydällinen häliseviä toscanalaisia jouluaterialla ja kaksi onnellista amerikkalaista. Mutta ehkä kliseet ovat kliseitä siksi, että ne ovat olleet totta niin monta kertaa. Onnelliset loput ovat onnellisia.
Katselin lopputekstejä pitkään ja mietin, että on silti, kliseistä tai ei, jaksettava aina uskoa ihmisen perushyvyyteen. Joskus se vain on hieman syvemmällä rosojen alla. Eikä edes joskus, vaan meissä kaikissa se on omalla tavallaan piilossa.
Mutta samalla se on meissä kaikissa omalla tavallaan kovin näkyvillä. Hyvän toivo. Ikävä hyvään.
Ja klisee tai ei, jokainen ansaitsee onnellisen loppunsa. Juuri siksi, ettei sitä voi ansaita, vaan se kuuluisi ihmiselle siksi, että hän on ihminen.
Siksi kai niiden vuoksi kannattaa hieman itkeäkin.
Ja siksi on totta, että jokainen meistä on jollain tavalla vammautunut. Mutta kukaan ei koskaan ole kaikkeen kykenemätön, ei suljettu pois pelistä lopullisesti, ei kaikessa rampa.
“Jos pyydän pöytääni ontuvan ystävän, pyydän häntä istumaan enkä suinkaan tanssimaan.”
// C. S. Lewis
Mmm. Ja jos olen ontuva ystävä, saan istua, ei minun tarvitse osata tanssia. Tai toisinpäin.
Olen ajatellut sitä tänä kesänä paljonkin. Että on asioita, joita minä osaan. Jotka ovat minulle luontaisia. Joissa tiedän pärjääväni, joissa olen vahva. Sitten on niitä, joita olen oppinut. Ja on niitä, joista nautin – en enää edes mieti, osaanko vai en, vaan lähinnä nautin. Osaaminen on silloin toissijaista.
Ja sitten on niitä, joita en osaa. Niitä voin opetella, koska ei kukaan ole kaikkeen kykenemätön. Ja suurinta väkivaltaa itseään kohtaan on luovuttaa jo ennen kuin on yrittänytkään vain siksi, että epäilee itseään. How’d you ever know? Epäonnistuminen on hämmentävää, mutta riittävä määrä epäonnistumista voi johtaa onnistumiseen. On vain ensin uskallettava epäonnistua. Optimisti sanoo sitäpaitsi sitä harjaantumiseksi.
Ja toisaalta on asioita joita en osaa enkä kykene oppimaan – ainakaan kohtuullisuuden rajoissa. Eikä minun silloin tarvitse. Sillä kenenkään ei tarvitse myöskään olla master in everything. Yhtä orjuuttavaa on alistaa itseään väittämällä, että on onnistuttava kaikessa. Rampa ei tanssi mutta tanssijan on vaikea malttaa istua aloillaan. Rampa saattaa soittaa saksofonia silti tavalla, johon tanssijan sormet eivät ikinä taipuisi.
Todennäköisesti minun pähkinäni on selvittää, olenko rampa vai tanssija ja mikäli olen rampa, mikä mahtaa olla saksofonini. Mutta matkalla siihen ajattelin elää moneen suuntaan, laajasti, ja pitää parhaani mukaan kiinni lapsellisesta innostuksesta.
Ja uskoa ihmisen perushyvyyteen, sillä on vaarallista pitää sitä kliseenä.
Vaikka on sekin käsittämätöntä, että sitä voi olla hyvä ja paha yhtä aikaa. Pyhä ja paha. Ja samalla se on kaikkein armollisinta, koska sen sisäistäminen lopettaa suorittamisen tarpeen.
*
Aurinko on vielä sulaa kultaa takapihan nurmikolla ja nämä minun sanani niin polveilevat ja irrationaaliset, että vien jäseneni kenties ulos ja jätän ne aurinkoon. Jospa se polttaisi turhaa pois, rauhoittaisi tätä mieltä minussa.
Lasken päiviä. Vielä kolme.
Posted in Elämä, Idealismi, Minäkuva | Comments (1)
pitkänmatkanjuoksu. August 8th, 2007
(syvän huokauksen ääni)
Joensuu.
Painelin juuri maissinpalasia läpi varrastikuista. Sormet tuoksuvat sipulilta ja mustalta pippurilta, iho tuoksuu vielä auringolta suihkunkin jälkeen ja hiukset ovat sekaisin nurmikolla makaamisesta.
Tulin eilen illalla kuumetokkuraisena Joensuuhun. Alkumatkan junassa puuskutin ja huokailin pikajunan syvällä penkillä, suljin silmiä auringolta ja nojauduin niin alas tuolissa kuin saatoin. Viereisellä penkillä istuvat naiset katsoivat minua toisinaan ehkä hieman pidempään kuin tavallisesti, ainakin silloin, kun hoipertelin isojen laukkujeni yli WC:hen. Penkkiin upottautuessani pohdin, miten helposti ihmisestä syntyy tietty kuva: minäkin varmaan vaikutin lähinnä krapulaiselta syvään hengitellessäni ja hiilihapotettua Ärrävettä juodessani. Näytin varmaankin varsin päänsärkyiseltä ja se oli sikäli ihan totta, että vielä eilisaamuna nojailin selkänojaan Vesalan leirikeskuksessa ja mietin, että kuumesärky tuntuu siltä, kuin veri kiehuisi koko vartalossa, kiertäisi palavana otsalohkosta ohimojen läpi takaraivolle ja kuplisi koko matkan niin, että paine pään sisällä tuntu sietämättömältä joka kerta, kun päätään liikauttaa. Vähän kuin siinä kaikessa kiehuvassa veressä olisi hienonhienoja lasinsiruja seassa.
Maanantai-iltana oli leirin viimeinen ilta ja minulla 38,7 astetta kuumetta, joka on suhteellisen paljon siihen nähden, etten ole vuosiin tietääkseni sairastanut kuumetta mihinkään suuntaan. Kehon lämpötila ei virusflunssassakaan ole noussut. Silti sekä maanantaina että eilen kuumehorkassa istuessani minulla oli uskomattoman rentoutunut olo: viimeistään silloin kun kuume jyskyttää suonistossa ei kykene ajattelemaan mitään turhaa. Junassakin nautin suunnattomasti istumisesta silmät kiinni. Se oli uskomattoman rentouttavaa.
Kun särkylääke alkoi vaikuttaa, piti jo kaivaa Sinuhe esiin.
Maanantaiyönä en tosin nauttinut olostani niin paljon. Kahden peiton alla särkevänä ei uni meinannut tulla, ja kun se tuli, nujersi ibuprofeiini viimein kuumeen ja minun tuli niin kuuma, että yöllä herätessäni olin läkähtyä. Eilisyönä sama juttu – heräsin keskellä yötä siihen että olin likomärkä hiestä ja hiivin elokuun yön läpi sisään vaihtamaan paidan ja syömään jääkaapista paistettua broileria. Siitäkin olisi paljon sanottavaa; elokuiset yöt ovat luku aivan erikseen, kuun sirppi ohut ja siro kuultavalla taivaalla, värit aavistuksenomaisia jostain sävyjen ja harmaan välistä ja ilmakin niin aloillaan nukkuvasta helteestä ettei sen läpi melkein raaski hiipiä. Ja mitä tulee lihan syömiseen yöllä, se on vähintäänkin suositeltavan euforista, ellei tule tavaksi. Ja ellei ole kasvissyöjä.
Tänään kuume tuntuu kaikonneen. Kurkunpää tuntuu silti edelleen siltä kuin sinne olisi kasvanut sykkiviä kipeitä pingispalloja. Särkylääkkeen voimalla kävin torikahvilla, iltapäivällä kotiin tultua tein kuitenkin vain sen mitä olin jo pitkään kaivannut. Kaivoin bikinit laukusta, otin Sinuhen ja ikivanhan viltin ja heittäydyin pihanurmelle lukemaan.
Kun lukeminen alkoi tuntua liian raskaalta (Sinuhe on ehkä liian painava kirja auringossa luettavaksi, vaikka onkin pokkariversio) heitin kirjan sivuun, suljin silmät ja vain olin.
Ahhh. Ahhhhh ahhh ahhhhh. Huoooohhh. Huh huh huh. Puuh puuh.
Uskomatonta vain olla. Tätä olen kaivannut. Niin palavan kiitollinen kuin olenkin siitä, että sain tehdä tämän kesän tätä työtä, on nyt olo kuin olisin saanut pysähtyä pitkänmatkanjuoksusta. Oikeastaan tuntuu, että pitkänmatkanjuoksusta, jonka viimeinen etappi oli hieman venytetty cooper: kaksi leiriä putkeen ynnä sosiaalinen elämä niiden välillä ei ole omiaan lataamaan akkuja. Junassa mietin, milloin olen viimeksi vain ollut. En ole ihan varma.
Rakastan sitä, ettei aina tarvitse vain olla. Rakastan ihmisiä, jotka olen elämäni kehälle saanut. Jokainen on lahjaa. Mutta minulla on niin luinen pää, että unohdan säännöllisesti pakottaa itseni olemaan. Viruskuume on sinänsä hieno asia, että sen takia minun on vain oltava.
Mmm. Nämä kaikki kaksi päivää, ennenkuin perjantaiaamuna minun täytyy taas hypätä junaan ehtiäkseni konfirmaatioharjoitukseen. No, se on tärkeää.
On autuas, jotenkin rauennut olo. Sellainen, että tiedän ainakin antaneeni sen, mitä minusta nyt sai irti. Harmillista vain sairastua viimeisenä iltana, mutta onneksi sitä ei voi valita.
Ihana, että sain juosta niin pitkää matkaa. Tuntuu, että kesä on ollut sukelluksia. Tärkeimmät niistä on otettu minuun ja toiseen ihmiseen, mutta isoja minulle ovat olleet myös nämä kolme sukellusta rippileireihin ja ne muutamat muut, joissa olen seissyt se alba päällä yksin kirkossa. Jännittävää, outoa mutta huumaannuttavaa sitten, kun siitä selviää ja huomaa, että minäkin voin ja minäkin pystyn.
Varsinkin tämä viimeinen leiri piirtyi mieleen jotenkin… henkilökohtaisena. En ennen ole tehnyt työtä papin kanssa joka on joka solullaan niin läsnä että liikuttuu kyyneliin noin kerran päivässä puhuessaan jostain, joka on hänelle itselleen niin totta. Mies.
Kun kuuntelin tämän papin oppituntia Pyhästä Hengestä maanantaiaamuna mietin, ettei oikeastaan ole toista tapaa puhua näistä asioista niin sanotusti oikein: kaikkein eniten oikein on puhua sydämellä. Ja hänestä näki, että hän teki niin.
Omituista tehdä työtä, josta saa niin paljon. Enkö tehnytkään tätä vain siksi, että työtä pitää tehdä?
..en. Ja varjele Taivas, etten koskaan tekisi.
Vaikka pitäisi juosta pitkää matkaa. Vaikka pitäisi väsyttää itseni.
Ajattelen, että ammattitaito on niin monisyinen asia. Mitä tähän kaikkeen tulee… Minun mielestäni korvaamattoman rikasta on uskaltaa valuttaa kyyneleitä rippikouluryhmän edessä. Missä sellainen taito opitaan?
Toivottavasti opin sen vielä.
*
On minulla paljon muutakin sanottavaa. Siitä että olen kiitollinen olisi paljon sanottavaa. Ja siitäkin, että olen väsynyt, mutta en oikeastaan tahdo puhua siitä sillä se menee pian ohi, ja miksi pitäisi roikkua asioissa jotka ovat nopeasti haipuvia ja joista puhuminen olisi turhaa asioiden paisuttelua? Mutta minulla olisi paljon sanottavaa siitä että tuntuu että on yhä enemmän arvokasta olla auki, siitä että on kallisarvoista olla ja ihmetellä ja siitäkin olisi paljon sanottavaa, että minusta tuntuu, että olen aloittamassa täysin uutta elämänvaihetta ja tahdon senkin olevan sukellus, syvä ja pohjaan asti kurkottava, uupumaton ja itsensä kokonaisena antava.
Mutta siitä en ehkä kirjoita. Siitä minä tahdon puhua.
Sunnuntaina nousen taas junan penkkiin katsomaan ohi vilisevää maisemaa. Toivon hellettä ja särkymätöntä auringonpaistetta. Meidän pitäisi valloittaa vielä saaristo tänä kesänä, enkä osaa kuvitella mitään kalliimpaa kuin mennä jonnekin saaristoon vain olemaan. Tai loiviin rantoihin veden alle räpylät jalassa, auringon paahtamalle veneen kannelle, aamupalalle rantahietikkoon. Siksi, että se kaikki tapahtuu ihmisen kanssa jonka kanssa kaiken pitää vielä tapahtua.
Hillitöntä, että minulla on ihminen. Eikä vain ihminen, vaan sellainen, jota odotin aina.
Mmm. Se hehkuu minussa vieläkin niin, etten pysty estämään hehkuttamista. Mutta ehkä en silloin hehkuta, vaan se hehkuu aivan itsestään. Joka tapauksessa olen piripintaan täynnä valoa siitä ajatuksesta, että kolme viikkoa saan taas olla juuri niin irti ja etsiä sitä läsnäoloa itsestäni, joka vain on eikä yritä mitään, sillä kelloilla, ajoilla, paikoilla, peileillä tai suunnitelmilla ei ole mitään väliä.
Huh huh huh. Huuuh. Olen onnellinen.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Kaukokaipuu | Comments (0)
sylin tarve. August 3rd, 2007
Kun tänä aamuna vedin verhot ikkunan edestä, repi aurinko pilviin reikiä. Nyt se kutittaa kosteaa nurmikkoa vaalealla vihreällä puiden välissä. Kaunista. Vaahterat ovat vanhoja ja vääräsäärisiä, koivuja on talon kupeessa kokonainen ohuiden valkoisten varsien viidakko.
Perjantai. Olemme taas puolessavälissä. Aika ei vain juokse, se ryntää.
Olen nauttinut. Eilen iltapalaverissa pohdin sitä kuinka täällä on jotenkin hyvä olo. On. Avaraa ja kevyttä. Ja päivät kulkevat kiinni toisissaan, nojautuvat toisiinsa kuin heikot ja rakastuneet.
Eilen koko leiri juoksi Verkon takametsässä – tai ryömi, tai kompasteli – mättäikköiden läpi lipunryöstöä. Halailin mäntyä johon lippumme kiinnitettiin ja sain sormeni niin pihkaan, että mustikoiden syömisestä oli tulla vaikeaa. Kun ennen kahvia hankasin sitä Bliwillä pois sormistani, mietin, että onpa osuva sanonta, “olla pihkassa”.
Olen tehnyt havainnon, ehkä tuohon liittyen. Totesin, että selviän leiristä parhaiten, jos varastan aamupäiväoppituntien aikaan hieman unta itselleni, luen pari sivua Sinuhea ja upotan itseni mahdollisimman syvään horteeseen. Se rentouttaa koko päivää, ja jaksan illat.
Varsinainen havainto on kuitenkin tämä: eilen aamulla nappasin yhden pääni alle kasaamistani kolmesta tyynystä kainalooni ja rutistin sitä. Suljin silmät ja etsiskelin unta. Tuntui jotenkin hyvin takautumanomaisesti hyvältä, lämpimältä. Nukahdin aika pian, tai ainakin rauhoituin hyvin pian siihen nähden, miten hankala minun yleensä on malttaa nukkua päivisin.
Testasin saman illalla. Toimi.
Muistan, että nukuin lapsena pitkään unilelun kanssa. Mitä isompi, sitä parempi – koko kainalon täyttävä pehmoretale oli paras, se tuntui siltä, kuin joku olisi nukkunut omaa kylkeä vasten. Pehmeänä. Taisin luopua unilelusta varsin myöhään.
Mutta nyt taas huomasin sen: Kun sylissäni on jotain, nukun paremmin. On lämmintä, turvallisempaa. Rauhoittavampaa.
Eli en ole kasvanut niin isoksi että tämä asia olisi muuttunut.
Ja tiesinhän minä sen muutenkin. Nukun paremmin jos samassa huoneessa nukkuu joku muu, toisen ihmisen sydämenlyönnit rauhoittavat koko huoneen ilmatilan, hengityksen kevyt syvyys.
Mutta kaikkein parhaiten olen tainnut nukkua viime aikoina toukokuussa Saaristomerellä, pienessä veneessä. Se rauhoittaa eniten.
Ja syli… Ihmisen sylin tarve ei lakkaa koskaan. Ehkä unilelusta tulee jossain vaiheessa kummallinen tapa, mutta se onkin vain sylin korvike.
Siksi syli ei voi olla unilelu. Mutta syli on enemmän kuin mikään sellainen.
Mmm. Havaintoja itsestä. “Nukkuu kehnosti ilman toisen ihmisen sydämenlyöntejä.”
Hauskaa. Se itsenäisestä naisesta – tosin en tahdo enää suurin surminkaan olla sellainen. Ei itsenäinen niin, että se olisi itsellistä irrallisuutta.
Luulen tulevani kylkiluuksi.
Posted in Elämä, Ruumis, Tunteet, Unet | Comments (1)