Archive for September, 2007

bursting.

September 27th, 2007

and then on some days you just lose yourself
sneaking between the shelves in the library
excuse me have you seen this girl

people seem to look at you but they actually look trough
I seem to look at people but they don’t stay in one place

I’d like to walk up and tap them on the shoulder:
excuse me have you seen yourself somewhere
when did you meet yourself for the last time?

we bypass, but never encounter
we conversate, but never talk
we listen but excuse me when was the last time you actually heard something
we chit-chat when the air is shouting of things we never speak out loud
when was the last time
you said something that was true

and then on some days you just lose yourself
between the pages in a book you thought was about you
between the leaves on the street, somewhere between the wind and the air
in a place that was not to exist

lost in a silence surrounded by noise
lost in a noise surrounded by silence
sometimes you just lose yourself somewhere inside your mind
horrified to discover there are places there that ought not to exist

places where things are piled up
conversations you never had
words you never dared to unleash
dozens of shattered wishes on the floor, you walking over the lot,
in that dim light that shows no colours
between everything you never dared to live
but sealed safely inside

we are so full of life that’s not lived
we don’t know how to start anymore -

Posted in Elämä | Comments (0)

on (over-)emotionality.

September 25th, 2007

Syksy puskee läpi väkisin. Juoksin eilisiltana Tuomiojärven rantaa kun maa oli sekaisin lehdistä ja rantaviivan tuntumassa sellainen paksu hämärä, johon tekee mieli unohtua. Hetkittäin ilmaa leikkasi sikeä haju, hajoavan maan ja siihen liukenevien lehtien tuoksu – kaikki mätänee, pehmenee, muuttuu huokoiseksi ja vajoaa multaan. Nukahtaa.

*

Kirkkaimmat ajatusten tiivistymät pujahtavat mieleeni toistuvasti englanninkielisinä. En tiedä miksi, mutta niin käy.

Rami totesi viikonloppuna, että suurin osa AD:istä saa parhaat ajatuksensa joko suihkussa, vessassa tai lenkillä, se on tutkittu juttu. V tuli eilen suihkusta oivalluksen kanssa, ja minulle tapahtui sama lenkillä. Juoksin, niin kuin nyt juostaan, askel askel askel askel ja hengitys aina sinne jonnekin väliin, katse lakaisee hajamielisenä hiekkaa ja ajatukset kimpoilevat sinne tänne jossain kuusenlatvojen tasolla. Ja sitten siinä järven rannassa, yhtäkkiä, aivojen holvistoissa kaikuu:

Stop being so over-emotional about things that aren’t relevant

ja heti sen perään:

but then again about things that are
dare to be horribly emotional

Hämmentävä olo. Kuka puhuu? Who’s making that noise? (Tämä on kuviteltava intialaisella aksentilla lausutuksi.) Ja sen jälkeen toteamus: Oh, it’s me again.

En tiedä, miksi alitajuntani on englanninkielinen. Mutta ilmeisesti se on. Puhun edelleen itselleni ääneen yksin englanniksi. Se nyt kuitenkin on epärelevanttia, kuriositeetti -

Minuun kolahti Avaimessa Petri Välimäen toteamus: Ketään ihmistä ei ole tarkoitettu vatvomaan loputtomiin itseään. Ihan totta, olemassaololle on joku muu tarkoitus. Yhden ihmisen napa on aika pieni alue. Mitä siihen mahtuu? Yhden ihmisen kokoiset asiat, suuret ilot ja surut kyllä juu mutta paljon myös sellaista joka on armottoman… epärelevanttia.

Tein itseni kanssa melko pyhän sopimuksen kertakaikkisesti vähentää oman napani kaivelua. Se pärjää kyllä. Toteamus on niin yksinkertainen, että melkein naurattaa: ajatelkaa nyt, ihminen tuijottaa iänkaiken vain omaan napaansa ja miettii, miksi elämä on niin kovin raskasta tai vaikeaa tai suppeaa. Mutta jos vain raaskii päästää katseensa omasta navastaan, nostaa päänsä ja katsoo ympärilleen: voilá! Siinä on jo koko maailma. Just get out there and explore. Se suppeudesta.

Siksi kovin liiallinen minäminunminustaminuun -pohdiskelu on tällä hetkellä mustalla listalla. Eroon siitä ei pääse, kun kerran sattuu olemaan nainen, ja tavallaan en ajattele, että se olisi itsetarkoitus… Se, mikä minua kiinnostaa nykyisin, on ihmisen sisäinen todellisuus. Toivon tällä keskikokoisella sydämelläni, että saan joskus tehdä jopa päivätyötä nimenomaan sen kanssa – ihmisen sisäisen todellisuuden, sen koukeroiden ja kipukohtien.

Ruthin valmistujaisissa juttelin naisen kanssa, jolla oli oma praktiikka psykoterapeuttina. Se oli avaavaa – auttajan on ensin oltava autettu, on mentävä oma terapia läpi voidakseen auttaa. Samaa ne puhuvat sielunhoidon kurssillakin. Pelkistettynä: on katsottava ensin itseensä ja räpellettävä omien johtojensa ja sytytystulppiensa ja turbiiniensa kanssa, väänneltävä nappeja ja purettava konetta niin kauan, että saa jonkun hajun siitä, mistä on oikeastaan kyse. Ihmisessä. Ymmärtämisen avain on kuitenkin aina ihmisessä itsessään.

Riitä itsellesi, ihminen, luin joskus jostain runosta. Mmm, kyllä vain. Mutta sitä seuraa toinen, tärkeämpi askel: Mutta tule toki itsestäsi ulos, ettet ole vain seisovaa vettä. Itseensä käpertyvä ihminen on ehkä surullisinta. Mutta voi niitä ihmisiä jotka ovat uskaltaneet katsoa itseensä ja tehneet rauhan itsensä kanssa. Heidän lähellään on tilaa hengittää.

Siis kaikki itseanalyysi ei ole pahasta, mutta päämäärätön sellainen on.

Eilisen havahdus rantatiellä tuntui rakentavalta. Stop being so over-emotional. Sitäkö minä olen? Mmm, kyllä. Kaikki elämässä tuntuu tunteina. Kaikki aiheuttaa tunteen. Enkä hallitse sitä kemiallista reaktiota, jonka kautta tunteet syntyvät. Niitä hyökyy yli milloin mistäkin suunnasta, ja minä huuhtoudun mukaan. Eikä siinä enää voi kuin uida aallonharjalla, kun jalat eivät yllä pohjaan.
Hyvien tunteiden kanssa se ei ole ongelma. Mutta asiat kuten levottomuus ja ahdistus ovat raivostuttavia. Viha ei ole paha, sillä se on kuin onkin puhdistavaa, jos sen päästää ulos. Kaikista kuolettavinta on katkeruus. Se on tosin seurausta monesti ahdistuksesta tai vihasta, jota ei päästetä ulos.

Pelkistetysti: on asioita, joilla ei ole väliä. Miksi niiden pitäisi antaa aiheuttaa sietämätöntä levottomuutta? Miksi maailmassa? Miksi pitäisi huuhtoutua mukaan? Ei tarvitse. Täytyy tarttua napakasti jostain kiinni kun tsunami tulee, roikkua puhelinpylväässä niin kauan, että aalto on laskeutunut.

Ja sitten on niitä asioita, joilla on väliä. Ja niiden mukana on mentävä.

Osa englanninkielisistä oivalluksista tulee muualtakin kuin äänenä mielen sisältä. Viime keskiviikkoiltana isä katsoi dokumenttia natsivainoista, juutalaisghetosta, josta kuljetettiin ihmisiä kuin teuraseläimiä pois. Leiriltä selvinnyt nainen totesi kameralle ohjelman lopussa jotain joka jäi mieleen.

The camp thought me two things: there are things that matter and there are things that don’t. What matters is life and relationships.

Se vain jotenkin… Puhdistaa pöytää aika paljon. Se miksi murehdit huomisesta? -fraasi alkaa taas elää. No niin, miksi murehdin… Elämä ja ihmiset ovat jo tänään ja tässä, joten se siitä. Ja niissä saa olla (yli)tunteellinen.

Posted in Alitajunnan oikut, Ihmiset, Minäkuva, Tunteet | Comments (1)

huopikasjalkamorsian.

September 20th, 2007

Tänään ei enää sada (tai vielä). On vaikea ymmärtää, mistä se kaikki sade tulee – miten se jaksoi sataa eilisenkin niin, että sade oli loputonta steppausta peltikatolla, aamusta iltaan, raskasta painavaa.

Aloitin eilisaamun lukemalla Zadie Smithin On Beautyä ja askartelemalla itselleni nappikorviksen Hesarin säätiedotussivusta. Nyt napissa lukee on säätiedotusaurinko ja teksti “Dakar + 28“. Aurinko on henkinen asia.

Luin juuri noin tunnin kreikkaa. Kehittelen omaperäisiä muistisääntöjä substantiivien taivutuspäätteiden muistamiseksi. Pänttääminen oli taas juuri niin palkitsevaa kuin viimeksikin: Koodasin auki kappaleen lopun tekstiharjoitusta, tankkasin lauseita ääneen keittiössä ja se mystinen ilmiö tapahtui taas – yhtäkkiä ymmärsin, mitä lauseessa sanottiin, vaikka siitä on tuskastuttavan kauan kun olen lukenut kreikkaa viimeksi. Jokin synapsi aivoissani muistaa. Sanojen merkitykset pulpahtelevat pintaan jostain syvältä, kuplina sakeasta tummasta vedestä.

Pulp pulp. Se on hurmaavaa. Vähän kuin oppisi täysin uuden taidon: Look mom, I can fly!

Ja mitä Zadie Smithiin tulee, olen myyty. En tavoita kaikkia rönsyilevänrikkaan englanninkielisen tekstin hienovaraisia vivahteita, mutta ilmaisun ilotulitusta se silti on kaikkine tarkkasilmäisine yksityiskohtineen. Huumaavaa olla koukussa.

Viime päivinä olen lisäksi hämmentänyt kampaajani (“Että mitä!?“, hönkäisi tämä eilen puhelimeen kesken lauseen kun soitin ja kysyin, olisiko sillä aikaa tehdä hääkampausta tammikuun viides päivä. “Tää tuli nyt vähän puskan takaa mutta on”, se sanoi. Ilmeisesti tässä ollaan niin tuttuja, että tällainen on yllättävää. Hauskaa.) ja laittanut niin paljon rahaa kankaisiin että naurattaa.

Eniten naurattaa silti se, että koko projekti tulee näin silti naurettavan halvaksi. Toissapäivänä kuuntelin tuskastunutta sulhasta jonka morsian löytää yksi toisensa perään uskomattomampia luomuksia. Tässontaas yks tonnikolmensaan mekko, se esitteli kamerastaan. Mä en vaan ymmärrä että miks pitää kertakäyttövaatteen olla niin kallis.

Sanoin, että naisille tapahtuu kaikenlaista kummallista, kun ne alkavat mennä naimisiin.

S-marketin käytävällä eilen totesin äidille kuitenkin että työn arvolle ei tässä edes voi laskea hintaa.

Mutta edelleen – tämä on elämänvaihe, ei siis edes pelkkä projekti… Symbolisten asioiden merkitysarvo on jossain way beyond calculating.

Ykstoistanollaneljä. Aamupäivä hurisee taas ohi. Minulla on paljaat varpaat ja ikivanhat pellavahousut, jotka ovat pudota päältä. Mukavimmat vaatteet joita olemassa on ovat aina kuluneimmat. Muoti on siitä outo asia – miksi ostaa jotain uutta, joka on kuitenkin epämukavaa, ja jossa on oltava varovaisesti, ettei se ala näyttää kuluneelta ja vanhalta? Vaatteista tulee miellyttäviä kuitenkin vasta, kun niitä on sisäänajettu kolme vuotta.

Siksi kai niistä vanhimmista on vaikeinta luopua. Ne välitilaan juuttuneet ihankivat mukapehmeät vähänkiristävät pikkasenliianlyhyet paidat ja housut on paljon helpompi päästää käsistään.

Minun pitäisi vihdoin laittaa eteiseen se pahvilaatikko, ladata siihen kaikki käyttämättömiksi jääneet vaatteet ja päälle lappu: Vie mennessäis.

Eilen ennen kuin soitin kampaajan mietin, pitäisikö soittaa aika meikkiinkin. Käsi jo kännykän näppäimistöllä pysähdyin hetkeksi miettimään. Se kuuluisa mutta miksi ihmeessä -kysymys ehti kerrankin aivoihini asti. Se, jota pitäisi ajatella useamminkin, mutta nyt onnistui. Mietin hetken.
Miksi pitäisi mennä toisen meikattavaksi? Osaanhan minä itsekin. Todennäköisesti joku muu vain tekisi minusta aika erinäköisen. Se voi olla hyväkin asia – niinsanotusti juhlavaa – mutta olisiko se minua? Miksi hääpäivänä pitäisi näyttää… erilaiselta kuin yleensä?

Nyt kun tästä meikkaamisesta on tullut muutenkin jotakuinkin tällaista vähän ripsiväriä -linjaa, olisi outoa mennä sitten naimisiinmenoa varten jonkun toisen hyppysiin sitä varten, että minusta tulisi… erilainen.

En sitten soittanut. Ehkä se on saivartelua, koska ei sitä ikinä juhlapäivinä näytä siltä miltä yleensä eikä ehkä ole tarkoituskaan, muuten voisin marssia siihen alttarille näissä pellavahousuissa ja hiukset pystyssä. Mutta tämä taisi taas olla se paikka, jossa löytyi jokin raja. Ja jos ei muuta, ajatellaan sitä säästönä.

Äiti kertoi tuttunsa olleen häissä, joissa morsian oli antanut floristille ohjeeksi tehdä kimpun, joka “näyttää siltä kuin se olisi tempaistu tienpientareelta”. Kuulemma lopputulos oli onnistunut.

Miksi se piti antaa floristin tehtäväksi? Kuulin toisista häistä, joissa morsian oli pyytänyt ennalta kaikkia ihmisiä tuomaan kirkkoon jonkin kukan. Käytävää kävellessään morsian sai kukan jokaiselta käteensä, ja niistä muodoistui alttarille päästäessä jo aika muhkea kimppu. Takuulla tienpientareelta poimitun näköinen.

Jotenkin hurmaavaa. Voisikohan sitä kävellä alttarille paljain jaloin…? Harmi, että tammikuussa on kylmä ja lunta.

…entä jos hankkisi huopikkaat…? Voisi sitten liukastua siinä jäisillä kiviportailla. Mutta mikäs sen persoonallisempaa.

Noniin. Mutta edelleen, on hurmaavaa, kun joku rikkoo stereotypioita.

*

Nyt lukemaan uskontokasvatusta.

Posted in Elämä, Idealismi, Kauneus, Minäkuva, Teologia | Comments (1)

hyrisevä hetki sateessa.

September 13th, 2007

Hiljainen talo, joka hurisee. Aamulla isä ja äiti lähtivät ohueen tihkusateeseen, niin hienoon, että se oli vain harso katujen yllä. Minä jäin nojatuoliin liu’uttamaan villalankaa sormien välissä.

Istuin siinä pitkään, en laittanut edes jazzia soimaan. Sade sihisteli sukkasillaan pitkin peltikattoa ja minä kuuntelin talon hurinaa ja metallin kilinää puikoista. Tuijotin erivärisiä lankoja ja hyrisin tyytyväisyydestä. Alkuvoimainen vaistoihminen minussa on kai taas herännyt – se, joka tahtoisi pakastaa joka paikan täyteen erivärisiä marjoja ja kokee syvää tyydytyksen tunnetta kuroessaan villasta erinäisiä paksuja lämmittäviä esineitä.

Istuin ja villa hohkasi tuntua lumikiteistä ja ripsiin jäätyneestä hengityksestä ja siitä karheanmärästä tuoksusta, joka tarttuu sormiin sisälle tultua, ja jos elämä olisi voinut ottaa muodon se olisi nukkunut kissana sohvanselkämyksellä ja kehrännyt huoneeseen hiljaista hyväntuulisuutta.

Eilen Taitokorttelissa seisoin lankakaupassa ja yritin tehdä valintaa kahden villavyyhdin välillä. Se kesti kauan. Totesin myyjälle, että onpa huikeita nää värit (hyllytolkulla erivärisiä kirkkaita lankakeriä limittäin lomittain päällekkäin) ja myyjä totesi että tuollaisen kun saisi vielä kotiin.

Erinomainen sisustuselementti. Kirkkaita väriläiskiä olohuoneen seinustalla, liukuen aina syvästä sinisestä kirkkaaseen oranssiin.

Illalla pyöriteltiin hieman lisää lankakeriä esiin äidin varastojen uumenista. Samat kirjavat murretut kirkkaat sävyt, rouheat langat pyörivät palloina pitkin lattiaa. Hetkessä ymmärsin hyvin kissanpentuja: tiheiksi kierretyt lankakerät ovat vastustamattomia. Olisin voinut istua pitkään vain hypistelemässä langan tuntua sormenpäissä, kokoilemassa langoista erivärisiä sointuvia yhdistelmiä. Eye candy.

Ehkä on vain humalluttavaa uppoutua johonkin. Hukuttautua puikkojen kilkutukseen, lepuuttaa mieltä kirkkaissa väreissä, antaa sateen sihistä ja kellon raksuttaa.

Kohta on taas mentävä. Kolme tuntia saarnakoulutusta ja sitten takaisin keskeiseen Suomeen.

Nomadi.

*

Minulla on uskomattomia siskoja, joiden olemassaolosta olen pöyristyneen onnellinen. Eilen yksi niistä kulki kanssani pitkin sateisia katuja, kastui sateessa, syötti minulle välipalaa kiireessä ennen luentoa ja tuli vielä luennon välilläkin tuomaan minulle isoja ajatuksia.

Välillä hätkähtää hereille siihen, miten hyvin meistä on pidetty huolta aina tähän saakka. Tämä ihmisten yhteenkudottu tiivis verkko on lämmin paikka jossa kasvaa ja tempoilla.

Posted in Elämä, Kauneus, Tunteet | Comments (2)

kodissa on oltava tulisydän.

September 10th, 2007

Kaupunkitutkija Taina Rajanti valottaa asiaa, joka monen nuoren talonvaltaajankin mielestä maailmassa on pielessä: yhteiskunta pakottaa ihmisen omistamaan, kun hänet pakotetaan ostamaan asunto. Rajanti käyttää esimerkkinä itseään: monilapsisen perheen oli ostettava asunto, sillä tarpeeksi isoja vuokra-asuntoja ei ollut tarjolla.

“Jokaisen pitää asua. Koko elämälle annetaan tavaramuoto, kun asumisesta on tehty tavara, jota ostetaan rahalla”, Rajanti erittelee.

Ja filosofisemmin: asunnonomistajan olemassaolo vangitaan niiden neljän seinän sisään, jotka hän omistaa, sillä niiden ulkopuolella olevaan tilaan hän suhtautuu asiana, joka ei ole hänen.

“Tavaralogiikkaa ei olisi, jos ihmiset eivät suostuisi siihen”, huomautetaan yleisöstä.

// Artikkeli “Vastavirrassa”, Susan Heikkinen, Suomen Kuvalehti 36

*

Mielenkiintoinen ajatus. Asuminen on tavara, joka ostetaan rahalla.

Rahalla saa siis tilaa. Oikeuden olla (lähes) rajoittamattomasti olemassa yhdessä tietyssä paikassa. Rahalla saa niin sanotusti kodin.

Jyväskylän Ainolanrannassa Jyväsjärvelle päin kurkottelee rintama luksuskerrostaloja. Sellaisia, joissa on lasitetut parvekkeet melkein järven ylle asti ja niiden edessä leveä kivetty pyörätiebulevardi, oma venelaituri, istutukset rannassa ja whatnot. Rakennustyömaan jäljiltä talon kupeeseen on jätetty edelleen imagonkohottajaksi suuri kyltti, joka mainostaa taloja: “Asumisen unelmakohde. Ainolanranta.”

Ajatus nauratti joskus. Asumisen unelmakohde? Asuminen on siis asia, joka tarvitsee kohteen? Teko, joka suoritetaan jossakin… kohteessa?

Mutta jos ajatellaan, että rahalla saa hankittua asumista, kuulostaa se todellakin tavaralta. Rahalla saa asumiskohteita. Asumisen tapahtumispaikkoja. Sijainteja kartalla. Neljä seinää.

Mutta saako rahalla kotia?

Siinä keskipehmeässä anarkismissa, jota talonvaltaus edustaa, on minun mielestäni ituakin. Vallattuihin taloihin perustetut sosiaalikeskukset rikkovat mukavasti luutuneita konventioita siitä, miten ihmisten pitäisi olla olemassa keskenään. Pidän siitä ajatuksesta, että on umpijulkisia tiloja, joissa omistamisen säännöt eivät päde ja etsitään jotain kauankadonnutta yhteisöllisyyttä, että on tiloja joissa omistaminen ei ole enää olennaista ja olennaisempaa on se, mitä ihmiset voivat saada aikaan yhdessä. Kohdata. Olla mittaamatta toisiaan omistamisella.

Ja silti tarve omistaa on ihmisessä synnynnäisenä, väitän. Se varmasti vaihtelee, mutta tarve omistaa paikka, jossa saa olla rajoittamatta, on luullakseni melko yleismaailmallinen. Ehkä se riittäisi, että saisi rajattua itselleen tietyn tilan yksityiseksi ja vain itseään varten, mutta se on mahdollista nykyisin lähinnä omistamisen kautta…

Ja siinäpä se onkin. Mikä tekee asunnosta kodin? Asumiskohteesta tai vallatusta talosta?

Yritin miettiä, mikä minun kodeistani on tehnyt koteja. Se ei ole kovin vaikeaa, sillä tähän mennessä niitä on ollut kaksi – kolme, jos kaikki asunnot lasketaan. Lapsuudenkotini on rivitalo Noljakanmäellä, mutta koska talon sisus muutti sittemmin tähän narisevalattiaiseen taloon vähän matkan päähän, on kyse oikeastaan samasta kodista. Ja se toinen on se 69 neliötä Vaasankadulla Jyväskylässä, joka lakkasi olemasta koti viime toukokuussa.

Ajattelin kevättalvella, että on sinänsä sama, missä koti on. Koska koti ei ole seinät ja lattia ja katto. Koti ei ole vain asumiskohde unelmanomaisessa paikassa. Koti on se, mitä seinien sisällä on.
Koti syntyy niiden ihmisten siteistä, joita seinien sisällä asuu, hahmottelin. Ja syntyy se materiastakin. Esineistä, joihin totutaan, joita tarvitaan, joihin kiinnytään ja joihin pinttyy muistoja. Niistä omituisista seinäkelloista jotka eivät istu kokonaiskuvaan mutta ovat aina olleet siinä, eteisessä lojuvista kengistä, lehdistä sohvannurkalla.

Voiko kotia siis… hankkia?

Ihmissuhteita ei voi. Ja jos koti on ihmissuhteita…

Ja siihen, että esineistä tulee kotoisia, tuntuu menevän siihenkin aikaa. Aivan kuin niistä jokainen pitäisi sulauttaa taustaansa. Istuttaa. Niitä pitää raaputtaa ja kolhia hieman, että niistä tulee tuttuja. Tai… siltä minusta tuntuu.

Koti on siis kasvuprosessi. Jotain orgaanista, joka muotoutuu. Seinistä ja lattioistakin tulee tuttuja vasta sitten, kun niiden keskellä osaa suurinpiirtein suunnistaa sokkona pimeässä yössä, tietää mistä seinästä ottaa tukea käsituntumalla, mihin taas ei kannata kurkottaa ettei tulisi kaataneeksi naulakkoa, muistaa mistä löytää sähkökatkaisijat.

Se on yksi omituisimpia hetkiä, joita muistan – herääminen talvella vieraassa talossa paksujen verhojen takana, kun valoa ei pujahda sisään millejäkään, ylösnouseminen aamuyöllä ja haparoiminen umpipimeässä ovelle ja käytävään, se hatara tunne kun tiedostaa ettei lihasmuistissa ole minkäänlaista aavistusta siitä montako askelta ovelle on, tai mistä sähkökatkaisija löytyy.

Ehkä kotiin tottumiseen tarvitaan aina hieman mustelmia. Sitä, että kolhii itseään kulmiin.

Kyllä minä haluan omistaa kodin. Haluan tilan, jossa elämä saa rehottaa. Johon se saa levittäytyä orgaanisena massana, paksuna kerrostumana patinaa ja aikaa, tuttuutena ja sellaisena tuoksuna jonka ovelta jo tuntee tutuksi oltuaan kauan poissa. Haluan kodin, jossa elämä saa etsiä hahmonsa.

Mutta haluan, että se koti on otettavissa mukaan. Että esineeni ovat siirrettävissä melko vaivatta toisaalle, etteivät ne ole rasite tai taakka, ettei niissä ole sellaista painolastia josta ei osata luopua. Ja ennen kaikkea haluan, että koti on ihmisten keskinäisissä siteissä. Että jos joskus menettäisin esineeni ja seinäni, en menettäisi kotiani.

Mmm. Ja sitä ei voi ostaa. Se voi olla monessa paikassa. Se tarvitsee lähinnä rauhaa ja pysyvyyttä. Omistaminen on ookoo, koska se on rauhaa ja pysyvyyttä. Mutta ei se tavaraa saa olla, ei elämällä saa olla tavaramuotoa.

Olen päättänyt ottaa syksyksi projektin: pakkaan harhailevat tavarat pahvilaatikoihin ja vien pois, ehkä kiertoon, ehkä kirpputorille, ehkä kenen tahansa mukaan poimittavaksi. Seulon vaatekaappini. Poistan sitä pientä sinnetänne siroteltua koskaan käyttämätöntä esinepaljoutta, johon minulla ei ole edes tunnesidettä. Että tätä kaikkea olisi kevyempi kantaa. Ja jos tunneside on… Tai esineellä on tarina… Täytyy harkita hetki. Mutta haluaisin omistaa jotenkin… vähemmän.

*

Olen taas Idässä. Keitin perunoita ja porkkanoita ja sekoitin soseen joukkoon mustapippuria ja muskottipähkinää, paksunnotkeaa ranskankermaa ja ujutin päälle vielä kiiltäviä mustia oliiveja. Maistui syksyltä ja käpertymiseltä.

Tunnen oloni hieman nomadiksi. Tavarani ja elämäni sijaitsee niin monessa paikassa tällä hetkellä, että olen onnellisesti levälläni kaikkien eri asumiskohteiden välillä. Ehkä juuri siksi on helppo ajatella että omistaisi vähemmän – ilman niin paljoa tulee kyllä toimeen. Ihminen tarvitsee lopulta aika vähän… Ja siitä hyvin vähän on tavaraa.

Kotimaan Ilo-liitteen takasivun lähetysaiheisessa jutussa todettiin, että tansanialaiset ihmettelevät länsimaisten ihmisten halua omistaa tavaraa. Miksi kaikki on hankittava itselle?

Koti on niiden ihmisten suhteissa, jotka asuvat seinien sisällä… Siitä koti on syntynyt. Perheestä, Vaasankadulla Ruthin läsnäolosta, niistä ihmisistä joita tuli ja meni ja istui keittiön lattialla kitara sylissä. Mmm. Niin. Ja siitä, että on se Yksi joka Yhdistää.

Ajattelin keskittyä siihen. Että ihmisten suhteita on. Nyt varsinkin.

*

Ja niin – sydänmuuri talossa on oltava. Ja lasinen luukku, että kodilla on palava sydän. Kiviarina.

Sellainen, jonka eteen voi pysähtyä saunasta tullessa iltahämärässä, kun lepattava tuli on metrinkin päässä kuuma paljaalla iholla.

Posted in Elämä, Kauneus, Tulevaisuus | Comments (2)

villaa, nojatuoleja ja yksi hääpuku.

September 6th, 2007

Toissailtana seisoin eteisessä äitini hääpuvussa ja katsoin peiliin. Kangas oli silkkistä puuvillaa ja norsunluun väristä, nappirivi sileä miehustassa, olkapäät eivät edes kiristäneet.

Samaa pukua katselin lapsena kauan siitä suuresta hääkuvasta, joka oli vanhempien sängyn yläpuolella. Kangas oli edelleen rikkumaton, melkein käyttämätön, kiiltävä.

Samana iltana äiti penkoi vanhaa pärekoria autotallissa. (”Ottasitsie muuten tän pärekorin?” En miettinyt kovin kauaa. Kyllä kiitos.) Tuloksena sain syliini koko sylyksellisen villalankoja. Pieniä tiukkaan kerittyjä keriä, väljiä vyyhtejä, paksulta tuoksuvaa karkeaa villalankaa. Osassa oli vielä vanhat vyötteet, 100 % skärgårdsull.

Kuljettelin villalankoja sormien läpi myöhemmin sisällä. Seassa oli monta maanväristä kerää, kevyesti eri ruskean ja keltaisen ja vihreän sävyissä. Äidin joskus kasvivärjäämiä lankoja, ohuita umpivillaisia, suorastaan siroja. Sovittelin sävyjä toisiinsa ja ne melkein sulautuvat sekaisin.

Siis voi taivas jos joku voi tuntua nostalgiselta. Kulutin yhden aamupäivän miettimällä, mitä langoista voisi taikoa. En raaski käyttää niitä vain lapasiksi, minun on vähintään opeteltava jokin asialle arvoa tekevä pintaneulemalli. Ja niitä lapasia ei raaski millään hukata.

Minä mahdun samaan hääpukuun kuin äitini aikoinaan. Ja nyt me istumme olohuoneessa pihalla hämärässä vilvoittelemassa saunan lauteilla autossa kahvilassa keittiön pöydän ääressä ja mietimme, miten kankaat saisi parhaiten laskeutumaan, pitäisikö kappaleet leikata täysvinoon vai ei, miten saumat saisi piilotettua ja onko organza liian kankeaa. Siitä on 30 vuotta kun äitini mietti samoja asioita ja nyt minä mietin niitä.

Elokuun iltahämärässä vaihteeksi verannan pöydän ääressä totesin ääneen että on se ihan villiä että nyt on mietittävä tällaisiakin asioita, hääpukuja ja kaikkea. Ja toisaalta kuitenkin ihan luonnollista.

No eikä ole, tokaisi äiti takaisin. Se tuntuu ihan absurdilta, näinkö äkkiä aika kuluu…?

Saatan olla dramaattinen ajatellessani näin, mutta tässä koko hääpukuasiassa on jotain… symbolista. Siksi ehkä olen aina vierastanut ajatusta siitä, että joko vuokraisin itselleni hääpuvun tai ostaisin kaupasta jonkin satiinisen luomuksen. Pukisin yhdeksi päiväksi päälleni jonkun toisen omistaman tai luoman puvun, maksaisin kalliilla rahalla päivän mittaisen vuokran. Sommittelisin ylleni jotain vierasta. Hetkellistä.

Mmm. No, hääpuku on hetkellinen. Silti olen ajatellut jo pitkään, että jos minun häitäni joskus tanssitaan, kuron sen puvun vaikka itse käsin kokoon. Ei siksi, että vaatisin siltä ylettömän paljon tai ettei yksikään liike tarjoaisi jotain silmää miellyttävää. Enemmänkin siksi, että tämä on… prosessi.

Miksi naiset säästävät hääpukujaan? Niihin liittyy niin paljon. Äidit säästävät pukunsa, vuosikymmeniksi, ja sitten tyttäret seisovat eteisessä puvut päällään, hieman häkeltyneinä, ja muistavat äitiensä hymyt hääkuvissa. Eteisessä iltayhdeksältä hiukset sekaisin pystyssä paljain varpain koruttomina. Mutta hääpuvussa.

Hääpuku on enemmänkuin juhlapuku. Jos sen on omin ajatuksin ommellut tai edes suunnitellut, siihen sisältyy valtava muistojen ja nostalgian lasti. Eikä sellaista voi myydä. Sitten jossain toisaalla joku muu pukeutuu samoihin muistoihin ja nostalgiaan ja kerryttää omansa jo valmiin patinan päälle. Tai minä vuokraisin vain jonkun toisen puvun, jonka tarinasta en tiedä mitään…

Sen siitä saa, kun on tunteellinen nostalgikko. Mutta se, miksi tämä koko pukuasia on jotenkin olennainen, on toisenkinlaista prosessia. Koko häidenjärjestämisjuttu on ollut minulle (ja thank heavens, meille) asia, josta ei todellakaan tahdo tehdä… minkäänlaista show’ta. Ei vuoden häähässäkkää, hysteerisiä puheluita serviettien väreistä, kalliita hääautoja, silkkinauhavuoria tai loputonta siperrystä yksityiskohtien kanssa. Minusta tuntuu, että olen nähnyt liikaa hääpainajaisia kuluneina vuosina selvitäkseni moisesta. Tässä ehkä selvimmin näkyy ihmisten ero – joku nauttii yksityiskohtien luomisesta, joku ahdistuu.

En siis osaisi askarrella paikkakortteja puolta vuotta. Tai miettiä ruokalistaa tai istumajärjestystä. Tuntuu, että en ehkä osaa tai tahdo miettiä niitä kovin perusteellisesti kuitenkaan – you’ve got to have something, but that will to be just the thing.
Minä haluan sinä päivänä vain nauraa. Haluan ihmisten nauravan. Haluan hullutella, huvitella kerrankin koko asialla. Revetä kerrankin kahtia siitä hullusta ilosta johon hetkittäin on tukehtua. Haluan antaa kaiken paistaa läpi ja olla kertakaikkisen läsnä. Siinä eivät paikkakortit paljon edesauta, ja ihmistenkin läsnäolo on jotain muuta kuin juuri etiketinmukaisessa paikassa olemista.

Mutta tämä puku ja sen tekeminen… on kai se prosessi, jonka melkein tarvitsen, joka tuntuu hyvältä. Pähkäillä kankaita äitini kanssa, luoda, sommitella, kuvitella, leikitellä, irrotella. Tässä on jotain syvän symbolista, enkä tarkoita vain sukupolvien katkeamatonta hääpukujen ketjua jota on huolella suunniteltu ja hellin käsin ommeltu. On se sitäkin, silmitöntä nostalgiaa. Lenkki ketjussa! Minä ja minun valkoiset kankaani! Kyllä nostalgikko minussa hyrisee tuollekin ajatukselle. Mutta on oltava jotain, jonka kautta ymmärrän, mitä tapahtuu. Häät. Mmm. Kyllä. Mutta mitä se tarkoittaa?

Tosin tuntuu, ettei siinä ole mitään epäselvää. Siinä, mitä häät tarkoittavat. Mitä ne merkitsevät. Mutta se, että koko asia porautu luihin ja ytimiin… Se tarvitsee aikaa ja keskittymistä. Ja kun keskityn kankaiden laskeutuvuuteen, keskityn itse asiassa siihen, että jokin minun elämänpiirissäni todella muuttuu, kertakaikkisen peruuttamattomasti ja juuri siksi, että haluan tämän kaiken olevan iankaikkista.

Vaikka toisaalta se on jo. Mietin sitä jo joskus aikaisemmin, että eihän sitoutuminen ja liittoutuminen tapahdu häissä. Ei toiseen kasvaminen siinä tapahdu. Ei, sen on oltava olemassa jo aikaisemmin. Itse häät ovat hulluttelua ja ilottelua asialla, olennaisempi asia on vihkiminen. Ja siinä itseasiassa siunataan liitto jonka on siis oltava olemassa jo aikaisemmin, että se voidaan siunata.

Minä siis liittoudun paraikaa. Ja olen liittoutunut jo. Mielenkiintoinen mielikuva… Liittoutuneet. Mitäköhän Neuvostoliittoa vastaan tässä taistellaan?

Virnistäisin tässä kohden jos sen saisi jotenkin välitettyä näytölle.

Noniin. Mutta että nostalgiaa… Patinoituneita kankaita ja villalankoja, uusia kankaita ja kaikennäköisiä ajatusprosesseja ja sitä sitte. Persoonallisuustestissä, jota olen tässä mutustellut, kysyttiin että do you think everything can be analyzed? ja vastasin, että kyllä.

Taidan nauttia siitä. Vaikka useinkaan en analysoi asioita kovin… analyyttisesti. Enemmänkin istuskelen niiden äärellä ja taivastelen silmät pyöreinä. Että kaikkea sitä ja onpas se sittenkin nätti.

Mmm. Miten sitä tietää, mitä elää, ellei katsele sitä pohjaan saakka?

Mutta nostalgiasta ei tunnu pääsevän eroon. Pärekorin kauppaamisen lisäksi äiti tiedusteli, tahtoisinko nojatuolin. Tuo Veera-tädin vanha nojatuoli ei oikein mahdu olohuoneeseen. Minun ei taaskaan tarvinnut miettiä kauan. Ensinnäkin tarvitsen nojatuolia, ja jos se on Veera-tädin vanha… Siis isän tädin, isotätini. Tai isän isotädin, en ole ihan varma. Ja toisekseen tuoli on mainio vankkatekoinen linnake, sellainen, jossa lapsena oli hauska lukea roikottaen toista jalkaa käsinojan yli. Silloin siinä tosin oli sähkönsininen karvainen verhoilu.

Vanhat asiat ovat kauniita. Patina on. Sellainen aidompi, jota ei ole raaputettu huonekaluihin väkivalloin. Tai esineisiin. Tai ihmisiin.

Posted in Elämä, Kauneus, Minäkuva, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (6)

early bird.

September 3rd, 2007

Joensuu.

Kello on puoli yhdeksän ja olen ollut kotona jo vartin.

Aamulla puoli viideltä heräsin Lutakosta. Ikkunan takana kiilsi urbaani betonimaailma, hennot katulamput ja kastuneen rautatieaseman kelmeät loistevalot. Haroin hämärässä tavarani kasaan ja pakkasin repun, tietokoneen käynnistysääni oli luonnoton aamuyössä.

Pitkään aikaan ei ole tuntunut niin haikealta nousta unesta, sulkea ovea, lähteä. Kadulla oli siroa sadetta ja kolkkoa asfalttia, kaikki himmeä mustaa ja jalat vielä painavat unesta.

Jo Vaajakoskella tehtaan piipusta nousevat pilvet makasivat viistoina kanavan päällä, paksuna maitomassana. Maasillalta näki pilvien rykelmän järven vastarannalla, tuulettomassa ilmassa mustasta vedestä kohoavat höyryhaituvat, veden pitkät sormet. Peltojen yllä sumu kurkotteli kaarena tien ylle, kaatui valkoisena kuohuna asfalttiin. Oli kuin olisi sukeltanut pilveen.

Avarammilla paikoilla ei erottanut, missä kulkee pilven ja sumun raja. Matalimmat pilvenriekaleet viistivät puunlatvoja, korkein sumu kaartui niiden runkoja vasten. Vähän kuin pilvet olisivat oikaisseet itsensä lepäämään maata vasten, nukahtaneet ja retkahtaneet levälleen.

Karvion kanavan kohdalla Päivi avasi termoksen. Raa’an kahvin tuoksu kosteassa autossa sukelsi alitajuntaan ja avasi jonkun ikiaikaisen tunnemuiston. Autiot aamut, sateiset aamut, pieni vilu, vaihtuva paikka, leirintäalueet, kostea telttakangas, märät sukat, aikaiset rautatieasemat, keinonahkapenkkeihin pinttynyt haju, hartioiden hankaaminen lämpimäksi, se, miten tuijotetaan ikkunasta tietämättä, minne ollaan menossa.

Ne kaikki tuhannet leiriaamut joina päivä vasta raottuu. Aavistukset. Seikkailun kynnys.

Väkevä kahvi, kostea ilma, usva ikkunan takana ja liian aikainen aamu. Nojasin päätä selkänojaan ja silmät painuivat väkisin kiinni, sormien välissä juoksutin villalankaa jota vyötteessä sanottiin verenpunaiseksi ja ajattelin sitä, että kaikki on mahdollista.

Minä olen onnellinen. Myös minä on onnellinen.

On suunnattoman arvokasta saada tuntea kaikki ja jakaa se.

Mmm.

On suunnatonta, että ihmiset annetaan toisilleen. Että sen lisäksi että itsensä antaa toiselle, annetaan kumpikin toinen toisilleen.

Sanonpa vain taas, että Jumala on suuri ja hyvä. (huutomerkki!)

Minussa kasvaa syysolo, villan, kosteiden poskipäiden, kylmien sormenkärkien ja märkien lehtien tuoksun aavistus. Sen, millaisia kuvia liekit lepattavat seiniä vasten viherkasvien läpi. Linnut pesiytyvät kesäisin, minusta tuntuu että minä syksyisin. Vaikka olen muutaman kuukauden aikamoinen muuttolintu.

Sitä suuremmalla syyllä.

Nyt päivän Hesari ja kaksi isoa kuppia kahvia. Olen niin väsynyt että silmät eivät jaksa välittää tietoa eteenpäin: näen kyllä, mutten jaksa reagoida näkemääni. Jos kahvi herättäisi sen verran, että näkisin lukea rivit.

Onnellinen. Hush, miten onnellinen. Kaikessa tässä sekamelskassa.

Posted in Elämä, Jumala, Luonto, Rakkaus | Comments (1)