Archive for October, 2007

ei tule niin pimeää etten sinua nää.

October 23rd, 2007

Eilen illalla nojasin kello kahdeksan jälkeen sillankaiteeseen rannassa ja katselin tähtitaivasta. Kuu oli valtava ja ehdoton selän takana, valui pitkin järven selkää. Kiikuin selkä mutkalla kaiteella ja yritin katsoa suoraan ylöspäin. Tähdet olivat palavia nuppineulanpäitä, talojen pimeässä leijuvat ikkunat rannassa samanlaisia valon pieniä sirpaleita.

Pimeästä lähestyi kaksi ääntä. Ne kävelivät sillalle ja niitä säesti neljän kävelysauvan kopina. Eekö oo Suomen luonto kaunis, kysyi mies minulta huppupäisen naisen käveltyä ohi. Vaikkei taija näkyä yhttään tekokuuta nytte. Myönsin. Ei tästä raaskinut juosta ohi, piti pysähtyä katsomaan, selitin. Sitä ee kaikki ymmärräkkään, myönteli mies vuorostaan. Taputtelimme toisiamme henkisesti hetken olalle sen johdosta, että olimme siinä: Siellä ne vaan istuu ja katsoo televisiota. Taetaa olla tärkeempää sitte.

Sitten äänet jatkoivat pimeään. Minä jatkoin nojaamista. Vesi oli sillan alla pimeää ja helisevää: pakkanen oli purrut veden pinnan ohueksi jääksi, johon laineet katkesivat, jään laita vain kevyesti kohoili kuunvalossa. Koko kaislikko helisi. Jään ääni, kuun ääni, pakkasen tuhat askelta vedenpinnalla.

Lähdin kun tuli kylmä. Ja juoksin sähkövaloissa jotka ylämäessä olivat taivasta vasten samanmuotoisia ja yhtä kirkkaita kuin puolikas kuu, juoksin jossain lähiön onnellisten omakotitalojen välissä ja pujahdin jonkun takapihan takaa ojanpohjalle pimeään ryteikköön päästäkseni pururadalle. Pimeässä ei valoja vasten nähnyt oksia lainkaan, oli pakko nostaa kädet silmien suojaksi ja raapia poskensa risuihin. Pururadalla hengästytti jo valmiiksi.

Juoksin silti valon ohutta nauhaa pitkin koko pimeän metsän läpi, jotain, mitä en olisi vielä viisi vuotta sitten tehnyt. Nyt maisemasta oli tullut lähinnä kiinnostava, niin eri näköinen kuin päivällä. Pimeä ei enää ollut sitä samaa huohottavaa puitten alle tiivistyvää uhkaa kuin ennen, silloin, kun risahduksia piti juosta karkuun ja sydän hakkasi rinnassa enemmän pelon kuin juoksun vuoksi. Rymytessäni rinnettä ylös pururadalle nauratti kun tajusin, että olin itse juuri parhaillani jotain sellaista, joka säikäyttäisi minut lenkkipolulla: jokin pimeässä rytisevä tuntematon olento, jonka mielikuvitus voi paisuttaa pahantahtoiseksi.

Kun valoja katselee huurteen läpi pimeästä metsästä käsin, se on itse asiassa mielenkiintoisen näköistä. Vaikka selän takana on tiheä pimeä – mieluummin niin päin, kuin että katselee pimeää valosta käsin, selän takana sikeä valo.

Ja silti pimeä on jotain alkuvoimaista. Muistan viime joulukuun alussa Ramin mökillä, sinä lumettomana täysin valottomana aikana, kun yöllä kävelin säkkipimeässä hiiskumattomassa pihassa huussiin ja pois tullessa kaikki selän taakse valokeilan ulottumattomiin jäävä pimeä repäisi jonkun esi-ihmisen minussa esiin ja oli pakko kompastella juosten kuistille. Ovi auki, sisään, ovi kiinni – ja sitten yhtäkkiä kaikki kuviteltu katosi seinien ulkopuolelle.

*

Ajattelin pimeää joku aika sitten. Että on aivan pimeää että ihmisen pitää olla osa pimeää – umpipimeää, että minussa on niin paljon pimeää sisällä. Sellaista tomuista pimeää, ullakon hämärää, josta en tunne mitään, joka kätkee kaikenlaista kummallista sisäänsä, mönkiviä sihiseviä pieniä olioita ja silkkipaperiin käärittyjä unohtuneita muistoja. Ja sitten on sitä toisenlaista pimeää, sitä ohuina rihmoina sydämen kammioissa sikiävää, sitä joka vain on yksinkertaisesti pimeää, vaikeaa, heikkoa, pahaa. Minussa on sitä. Olen ihminen. Pakko myöntää.

Makasin selälläni sohvalla ja luin Bulgakovia ja ajattelin pimeää. Että täällä sitä eletään keskellä pimeää ja ollaan pimeitä itse. Voiko sille tehdä mitään? Onko oikein vain suostua siihen?
Kuva piirtyi selvänä mieleen: eläminen on sitä, että seistään pimeässä ja pidetään yhtä pientä valoa kämmenissä. Suojellaan sitä ilmavirralta. Se on oikein hyvää ja hienoa, mutta siitä seuraa aina se, että ihminen heittää varjon: kämmenissä oleva valo heittää varjon. Me jätämme varjon. Se kaatuu aina jonkun päälle, aina joku joutuu seisomaan meidän varjossamme, me peitämme aina joltakulta valon. Onko se välttämättömyys? Eikö sitä voi estää?

Sitten se napsahti, yhtä selvänä:

Jos sitä valoa ei olisi, olisi kaikki pimeää.

On paljon parempi kantaa yhtä pientä valoa kuin sammuttaa sekin niin, että kaikki on varjoa. Joka kaatuu kaiken päälle. Toisin sanoen: elämässä on kyse pimeyden vähentämisestä… Pimeyden minimoimisesta.

Toisilla on isompia valoja. Siitä voi olla montaa mieltä, kumpi on parempi, valonheitin vai kynttilänpätkä. Tavalla tai toisella.

Eilen juoksin pimeän läpi, ja pimeä ei enää painanut liikaa. Se lähinnä oli. Ilman sen olemista ei yhdelläkään tähdellä olisi ollut mitään väliä. Ei niitä päivisin näe… Ei ennenkuin tulee pimeää.

Eikä olisi sitä valon kehien pimeää leikkaavaa verkostoa, joka tämä maailma öisin on. Lentokoneella lentäminen on ollut vinkeää silloin, kun on lennetty iltaa vasten: kaikki maaston muodot katoavat, ja kun laskeudutaan, näkyy vain valojen verkosto suunnattoman rannattoman pimeyden keskellä. Täällä me kyyhötämme, pienten valojemme kanssa, kuin pienet hyönteiset suuren pedon turkissa. Kiiltomadot.

Mmm. Pimeys on vain valon puutetta. Sarjassamme “tosiasiat, joita tajuaa hyvin hitaasti”. Kiinalaiset kai ymmärsivät tämän jo joskus kauan sitten miettiessään yiniä ja yangia. Kumpaakaan ei ole ilman toista. Nyt allegoriaan taipuvainen minä voisi miettiä heti tämän perään hyvää ja pahaa, koko luomakunnan ikuista dialektiikkaa… Mutta ei.

Tämä ajatusvyöry lähti jään äänestä kuun alla eilen illalla ja saa päättyä siihen. Let it be a mishmash if it is so.

Posted in Elämä, Luonto | Comments (2)

sanojemme mukaan meidät tuomitaan -

October 19th, 2007

I love porn

julisti eilen junassa Joensuusta Pieksämäelle pieni pinssi viereisellä penkillä istuvan tytön marikassissa. Minun teki mieli mennä asemalla kysymään tytöltä, onko se todella sitä mieltä.

Tyttö oli parikymppisen ikäinen, vaaleat hiukset poninhännällä, kaulahuivi kaulassa, paksut sukkahousut ja hame, istui vinottain minuun ja luki Simo Hämäläisen Kätkäläistä. Kengänsuista pilkottivat punaiset villasukat. En minä sano etteivätkö tavallisen näköiset tytöt voisi pitää pornosta, mutta jäin miettimään – todellako? You LOVE it? Vai oliko pinssi vain… hauska? Tai onko se jonkinlainen kannanotto? Tai jonkinlaisen kapinan pilkahdus – saan ja rohkenen laittaa tämän pinssin näkyville, haluan vaikuttaa rohkealta.

Tai sitten se oli sen mielestä vain hauska.

Tämä on ehkä pilkunviilaamista, mutta minua mietitytti. I love porn. Se on aika paljon sanottu. Ensinnäkin sanoa jotain tuollaista on rikkoa tabu – kun seksistä ja henkilökohtaisista mielipiteistä siihen liittyen puhutaan aika vähän suoraan muutenkaan, tulee pinssistä kirkas kannanotto. Ja toisaalta se ON moraalinen kannanotto. To say I love porn is to say it doesn’t morally bother me.

Eli sitä tulee sanoneeksi paljon. Ja jos se on vain vitsi, niin se on aika reipas sellainen. Siksi, että se leikkii tabulla ja tönäisee siksi aina ihmistä. Minä olen kuitenkin vain 23-vuotias nuori nainen joka tätä pohtii. Entä 55-vuotias eronnut yksin elävä nainen? Tai 67-vuotias leskeksi jäänyt mies? How’d they feel about it?

He eivät ainakaan laittaisi pinssiä laukkuunsa. Vaikka kummallakin saattaa olla oma mielipiteensä pornosta.

No, porno oli vain sivujuonne, aasinsilta oikeaan asiaan. Se mitä eniten jäin miettimään oli tämä: mitä kaikkea minä sanon tai väitän ilman että todella olen sitä mieltä?

Oikeastaan ajatus sai alkunsa Michail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -opuksesta, jonka haalin käsiini kirjastosta vihdoin ja viimein. Aloitin lukemaan sitä jo vuosia sitten, mutta silloin se virkisti mielikuvitusta hieman liikaa. Sympaattinen saatana oli haastava pala. Sanokaa tosikoksi, mutta olen mielikuvitukseltani herkkä -

Nyt olen kuitenkin koukussa. En sympaattisuuteen, vaan siihen, miten tuhatsilmäisesti Bulgakov kuvaa ihmistä.

Kirjassa saatana saapuu Moskovaan 1930-luvulla ja saa koko kaupungin sekaisin, ihmiset menettämään henkensä ja jos ei sitä niin järkensä – kyllä, pahoja asioita tapahtuu, mutta koska kirja on puhdasta satiiria, pahalle saa nauraa.

Yksi huomio minua jäi mietityttämään toden teolla: Kaikki se paha, jota professori Woland eli itse pimeyden ruhtinas kirjassa ihmisille aiheuttaa, on oikeastaan ihmisten omaa pahuutta. Paha käyttää kirjassa ihmisen omaa pahuutta tätä vastaan. Woland paljastaa ihmisten omat heikkoudet, rikkomukset, synnit – ja ennen kaikkea pahat aikomukset ja motiivit. Ja ne se heittää päin ihmisten kasvoja.

Toisin sanoen: kirjassa paha saa palkkansa, ja se paha on ihmisen omaa pahaa. Wolandista tekee pahan se, että hän antaa ihmiselle tämän tekojen mukaan. Toisin sanoen siis oikeudenmukaisesti. Vääryydestä rangaistaan – saatanan valta rangaista on valtaa maksaa ihmiselle tälle kuuluva palkka. Pahaa on se, että Woland – tai Azazello, tai Behemot, tai joku muu sekalaisesta seurueesta – heittää ihmisen oman, ansaitun pahan vasten tämän näkökykyä.

Bulgakov on siitä kiltti, ettei kunnon ihmisille tapahdu kirjassa silmitöntä pahaa. Näkymättömänä noitana luudalla lentävä Margaritakin poikkeaa kesken ikkunoiden rikkomisensa lohduttamaan ääntä pelkäävää nelivuotiasta poikaa.

Mutta niin se siis on. Oikeudenmukaisuutta on maksaa tekojen mukaan.

Siitä on lyhyt matka siihen, mitä armo on. Armo on sitä, että ei saa tekojensa mukaan.

Itse asiassa se on sitä kahteen suuntaan:  armoa on se, ettei minua syytetä siitä pahasta, jota teen ja olen. Ja armoa on sekin, etten saa vapautusta niiden hyvien tekojen ja asioiden takia, joita olen. Armo on siksi raivostuttava juttu: en voi hallita sitä.

Woland on armoton, koska Wolandin kanssa ihminen voi yrittää pelata. Tosin vain tämän omilla ehdoilla.

On hykerryttävän ihastuttavaa olla täysin kykenemätön pelaamaan Hyvän kanssa. We just receive.

Mutta ajatus jäi silti kantamaan: Raamatusta löytyy kohta, jossa Jeesus toteaa, että jokaisen on vielä kerran tehtävä sanoistaan tili. Armoa tai ei, minun tekemiseni eivät lakkaa olemasta. Ne vain lakkaavat kallistamasta vaakaa miinuspuolelle – in the final analysis. Mutta eivät ne katoa. Minun on tehtävä niistä tili, niinsanotusti tai todenteolla, ja tuomarin armollisuudesta huolimatta voi olla että tilinauha on aika pitkä, ja sen käsitteleminen raskasta.

No, viimeisen tuomion spekulointi on aika kauaskantoinen ja huimapäinen tehtävä tällaisena nättinä lokakuun iltapäivänä kun aurinko paistaa takaraivoon. Sanotaan se sitten ytimekkäästi näin: Bulgakovin ja sen pinssitytön herättelemänä sain eettisen pistoksen. Mitä minä sanon, mutta en tarkoita? Mitä sellaista puhun ja väitän ja ilmennän, joka ei ole minua?

Teen sitä joskus vaikka tajuan tekeväni sitä.

Olen näemmä lukenut taas aika paljon. Tulee vain elävänä mieleen Rouva Kipps Smithin On Beautyssä: Kiki kuvaili naista “ihmiseksi, joka ei ilmeisesti koskaan sanonut mitään, jota ei todella tarkoittanut”.

I’d love to be that.

Ja samalla tajuan, että se on hillitön haaste. Mutta jos leikitään ajatuksella… Bulgakovin kirjassa oli kohtalokasta todeta piru minut periköön koska keskustelukumppani saattoi kohottaa kiinnostuneena kulmakarvaansa ja todeta todellako? No jos niin todella haluatte.

Ehkä se tiivistyy tähän: sanat eivät ole vain sanoja. Yksikään sana ei ole VAIN sana. Sana on merkki, symboli, viittaus, se sisältää kokonaisen merkitys- ja tunnemaailman. Kun minä käytän sanoja, välitän itseäni toisille.  Kokonaisten tunnemultiversumien kautta.

Niillä saa aikaan paljon vääriä rakenteita jos ei mieti. Virheellisiä tunnemaailmoja, joita en edes tarkoita.

*

Nyt meni niin postmoderniksi, että lopetan.

Posted in Elämä, Etiikka, Ilmaisu, Minäkuva | Comments (1)

on silence.

October 18th, 2007

Kuinka Sussja kuoli

Lopun lähestyessä Rabbi Sussja sanoi: “Tulevassa maailmassa minun ei tarvitse tehdä tiliä siitä, etten ole ollut Mooses. Joudun vastaamaan vain siitä, etten ole ollut Sussja.”

// Martin Buber: Tie on jalkojesi alla – Juutalaista elämänviisautta itäisestä Euroopasta

*

 

Kaikki tämä hiljaisuus tuntuu häkellyttävän hyvältä.
Mikä hiljaisuus?
Kaikkihan on koko ajan täynnä ääntä.

Eilen illalla laitoit levyn soimaan ettei olisi niin hiljaista
aamulla avasit radion että kuuluttajan ääni kelluisi keittiöön
illalla kun juoksit metsää halki oli ilma täynnä sitä sihinää ja suhinaa jota metsä pitää
käpertyessään lepotilaan.

Kaikki on ääntä.
Nytkin sirisee ja naksuu, ei kaupungissa ole koskaan hiljaisuutta,
aivan kuin tähdetkin sirisisivät sähköä öisin, ei taivaankansi ole vaiti.

Hiljaisuus.
Ei hiljaisuus olekaan vain äänen puutetta
ei tyhiin rauennut äänetön tila.
Hiljaisuus on paksu kangas joka kiertyy ympärille. Karkea lämmin villa joka harteilla ei tarvitse enää kävellä.
Hiljaisuus on peitto jonka sisällä jäädään sohvankulmalle.
Hiljaisuus on ilman raskas lämpö uunin edessä.
Hiljaisuus on puiden pakkasta odottava harottaminen metsänreunassa.
Hiljaisuus on tila ajatusten ja puheen välissä.
Hiljaisuus on tila joka mahdollistaa sen, että ajatuksia on.

On ollut hiljaisuutta kun toisella puolen pöytää on istunut sisko,
ihmetellyt sitä miksi on kaksi lusikkaa,
tai puhelimen toisessa päässä toinen sisko
ihmetellyt miksi on elämää.
On ollut hiljaisuutta kun on ollut vain sirinä olohuoneessa, sohva, katse katossa.
Tai se että iltayhdeltätoista hakkaa pianoa selvittääkseen mitä sointuja Johnson käytti
hiljaisuutta on se että pääni sisällä jokin on seisahtunut.

Joku seisoo siellä aloillaan. Katsoo kattoon.
Ja sitten yhtäkkiä kattoa ei ole
on vain silmän tavoittamattomaan korkeuteen aukeava taivas
ja se joku seisoo niska kenossa, selkä taakse taipuneena, suu ammollaan,
ja katsoo.

On hiljaa ja silloin alkaa yhtäkkiä hiljaa sataa,
sataa pientä viileää sadetta,
suoraan ammollaan olevaan suuhun

ja tuntuu siltä että minä juon
pitkästä aikaa
janoni pohjaan saakka.

 

Olen hiljaa vaikka puhun koko ajan. Vaikka täytän tilaa,
nauran koska haluan nauraa ja laitan asioita päälle sirisemään,
pidän ääntä. Ja olen hiljaa.

Kaikki tämä hiljaisuus tuntuu hämmentävällä tavalla hyvältä.

Miksi? Koska hiljaisuudessa joku muu alkaa puhua.
Ja kun tähän asti olen puhunut lähinnä minä
tuntuu hyvältä
kuulla kun joku toinen puhuu

olen kuivaa rapisevaa paperia mutta nyt
muste alkaa liueta veteen
ensin muuttuu tahroiksi,
sitten noroiksi
lopulta on vain vanunutta valkeaa
ja se hidas hiljaisuus joka leyhyttää ikkunaverhoja,
puhaltaa.

 

*

 

First it was all just words.
I smiled ’cause -
well, I just wanted to be someone who smiles.
I tried to love ’cause I knew I should.
But then -

Words became images.
Now the images are starting to move…

I only wait for them to
start living.

Put it plain:

It’s like I’m in this big house of mine.
And then suddenly the whole world
is a window You’re looking trough.
You’re COMING TROUGH IT.

You pour all over me.
You… Rush right in.
It’s almost rude, leaving all that glass on the carpet.

But welcome.
I can’t breathe if You don’t break that window of mine.

Posted in Elämä, Jumala | Comments (0)

Taivaanpalasia.

October 15th, 2007

Itä.

*

Eilen istuin aamupäivällä Sannan vihreässä tuolissa ja puhuin 35 minuuttia nauhalle ajatuksia taivaasta. Tai oikeastaan Taivaasta – eron tekeminen näiden kahden sanan välille puheessa oli mielenkiintoista. Miten tää sun taivas, entä tää taivas tässä pään päällä, toi taivas josta sää puhut, kyseli Teea. Minä yritin puhua Taivaasta isolla T:llä ja sanoin sen varmaankin melko monta kertaa nauhalle.

Oli hienoa ja haastavaa puhua jostain, joka oman mielen sisällä on lähinnä tunteita. Mitä on Taivas?

Mää pystyn käsittelemään sitä lähinnä kielikuvina tai mielikuvina… Koska en mää TIEDÄ, millainen se on. Eikä mun tartte tietää, mää en oikeastaan haluakaan tietää sitä. Mää aavistelen. Luotan. Taivas on… Se on absoluuttista hyvää. Siis jotain parempaa, kuin mää pystyn kuvittelemaan. Mää pystyn mielikuvituksellani tavoittamaan kuitenkin aina vaan rajallista hyvää… Taivas on jotain enemmän. Se on mulle jotain samanlaista kuin kotiinpaluu. Äärimmäinen kotiinpaluu. Se sama hetki, jonka tuntee aina kun tulee pitkästä reissusta kotiin – avaa oven eteiseen, on vielä hämärää ja hiljaista, ei sytytä vielä valoja, tuntee vaan kodin tuoksun ja lämmön ja jo siinä eteisessä koko niskassa kannettu taakka romahtaa maahan, takana on pitkä ja väsynyt reissu ja olo on tosi uupunut ja rähjääntynyt eikä mitään muuta tahdo kuin nukkua. Ja sit menee siihen sohvalle istumaan ja on niin läsnä. Taivaan on pakko olla sitä samaa kymmenenteen potenssiin. Äärimmäistä kotona olemista. Läsnä olemista. Hyväksytyksi tulemista. Kaiken pinnistelemisen loppumista. Äärimmäistä yhteyttä.

Teea kyseli haastavia. Miksi sää pyrit sinne Taivaaseen?

Oli melkein vaikea vastata. Miksi pyrin sinne? Miksi ihmeessä en pyrkisi? Paitsi että en pyri, se kuulostaisi siltä että suoritan jotain niin kauan että olen hyväksyttävä sisäpiiriin – juu ei. Mutta miksi maailmassa en tahtoisi sinne? Paikkaan joka on parempi kuin osaan kuvitella, jossa kaikki tämä muukalaisuus loppuu?

Mää vaan uskon että ihminen on luotu sitä varten… Siis iankaikkisuutta. Ei oikein ole mitään muuta mihin tähdätä.

Kysyin samaa myöhemmin V:ltä. Onko esittää parempaa vaihtoehtoa?, se nauroi.

*

Myöhemmin iltapäivällä oli sitten pala taivasta maan päällä kun paistettiin korvapuusteja. Ne paisuivat ja aukesivat uunissa kuin valtavat etanat, en ymmärrä miksi aina käy niin, kaulitsen taikinan ohuenohueksi ja silti pullista tulee vauvan pään kokoisia. No, maljani on ylitsevuotavainen ja pullani paisuvaisia.

Lauantaina istuttiin nuotiolla. Kaulahuivi tuoksuu vielä savulta. Taivas oli keltaista kultaa ja puut paljaita. Ja Laajavuori näyttää siltä, että tulen niin viihtymään siellä.

*

Nyt olen Joensuussa ja väsyneempi kuin pitkään aikaan. Olen käsittämättömän kiitollinen väsymyksestä. On niin tervettä olla väsynyt! On niin ihastuttavan normaalia nuokkua luennolla ja pudota offlinelle ajatuksissaan. En muista, milloin olisin viimeksi ollut näin vastustamattoman väsynyt.

Ottaen huomioon että aivan samalla vireystilalla ja aktiivisuuden tasolla olen mennä porskuttanut pitkään saamatta kunnolla nukuttua. Mahtavaa että väsyttää niin ettei unesta ainakaan tule ongelmaa.

*

Tänään menen kotiin heti kirkkolaulun jälkeen. Teen sosekeittoa. Laitan jotain harmitonta musiikkia taustalle. Katselen ikkunan takaa harmaata taivasta, katua ja metsänlatvaa. Kellun. Leikkaan vähän villakangasta. Ompelen vähän villakangasta. Kuljeskelen villasukissa. Nukun sohvalla. Etsin kirjastosta ennen kotiinmenoa Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja luen sitä sohvalla. Katselen kattoa. Hämärässä. Pidän kynttilässä tulta. Teen mysliä, sitä jota isä teki kun me oltiin pieniä, sitä johon jää paahdettaessa isoja makeita kokkareita hunajan yhteen liimaamia kaurahiutaleita. Jos ehdin kaikelta kellumiseltani, lämmitän saunan. Tai sitten lämmitän sen vasta huomenna.

Yhtäkaikki tänään olen.

*

Iloon on lyhyt matka. Se on aina olkapäällä.

Sen huomaaminen on melkein hämmentävää.

*

Taivas jäi ajatuksiin. Se leikkaa tästä kaikesta läpi. Mitä Taivas on? Se on tässä.

Ja kaikkialla.

Luen spirituliteettia, vapautuksen teologiaa Perusta, ja minua niin viehättää se kuinka tässä kaikessa on kyse juuri ja ainoastaan elävästä elämästä. Elävästä isolla E:llä. Ei se Taivas ole vain joku kaukana oleva optimi. On se sitäkin, mutta sellainen ajattelu olisi maailmaapakoilevaa elitismiä. Kun me kerran olemme täällä maailmassa, on sille joku syy, eli kaikki se kotiinpalaaminen ja läsnäolo on tavallaan jo tässä.

Ja tässäkin on vaikeinta se että sitä mielellään puhuisi Jumalasta mutta kun ei nää sanat riitä. Raapaisen aavistuksia.

*

Mmm. Se on vain niin sitä, että kaikki tämä hiljaisuus huutaa. Joku on niin äärettömän Läsnä.

Posted in Elämä, Jumala, Luonto | Comments (0)

kaksi kuolemansyntiä.

October 11th, 2007

Pitkäveteisyyden kulttuurihistoria juontaa Haatasen mukaan jo 400-luvun luostareihin, joissa keskipäivän haaveilu lähenteli syntiä. Synneiksi luettiin laiskuus (acedia) ja synkkämielisyys (tristitia), jotka yhdistettiin melankoliaan. Pitkäveteisyys on sen sijaan moderni termi, joka kirjoittajan slangissa on kaukana sairaudesta tai yhteiskunnallisesta patologiasta.

Irma Stenbäck HS:n kulttuurisivuilla Kalle Haatasen Pitkäveteisyyden filosofiasta 22.10.2005

*

Laiskuus on Danten Jumalaisessa näytelmässä neljänneksi pahin kuolemansynti. Sitä pidettiin keskiajalla erityisesti papiston, kirkon ja oppineiden syntinä – hengellistä laiskuutta.

Olen silti edelleen iloisesti laiska.

Hauskinta siinä on se, että laiskuus on mielentila. Olen kyllä tehnyt paljon – tällä viikolla enemmän kuin pitkään aikaan. Juossut pitkiä lenkkejä, kääntänyt tuskaisen polveilevia kreikan lauseita, lukenut Gutierrezin We Drink From Our Own Wellsiä niin että sen sivujen välistä viipottaa armeija keltaisten post it -lappujen kulmia, merkannut metritolkulla kangasta vahapaperilla ja hyrrällä, leikannut ja harsinut, asetellut ja mallintanut.

Ja silti olen laiska. Miksi?
Minusta tuntuu laiskalta koska ne asiat joita teen, vain… tulevat tehdyiksi. En osaa hermoilla kreikasta. En spiritualiteetista. En puvusta. En niistä tehtävälistoista, joiden perään jotkut kyselevät. Minä teen nämä asiat päivä kerrallaan ja seilaan mielessäni jossain muualla.

Tänään ulkona on paksua keltaista aurinkoa ja varpusia vuorimännyssä. Eilisiltana näkyivät pitkästä aikaa tähdet.

Ja minulla alkaa hitaasti olla se olo, jota kesällä kaipasin: että olisi “tekemättä mitään” niin kauan että kyllästyy – niin kauan, että tahtoo alkaa tehdä jotain. Outoa että sellainen olo voi tulla kaiken tämän tekemisen keskellä.

Ajattelen villalankoja ja sitä ruskeaa villakangasta jota tuossa lattialla on vielä pussissaan. Ajattelen nykyisin aika paljon kankaita. Hupaisaa.

*

Etsin tietoa Haatasen pitkäveteisyystutkimuksesta, koska Juoni käsittelee tässä kuussa Aikaa. Muistin, että joku on tutkinut tylsistymistä. Ja Haatanen enemmän kuin tutki sitä, Haatanen aateloi sen. Pitkäveteisyys on seurausta elintason noususta, hyvien elämänehtojen mahdollistama kellumisen tila, sodattomuuden ja konfliktien puutteen sallima olotila.

Artikkelista silti melkein sitä enemmän kolahti ajatus synneistä. Acedia on synti, aivan, ei sovi olla sisäisesti laiska. Henkinen laiskuus (tai hengellinen) olisi samaa kuin olla välinpitämätön, turvota omaan riippumattomuuteensa, turtua omaan kellumiseensa. Jos tekemättömyys saa aikaan sielunsisäisten avaruuksien kartoittamista tai tarpeen tarttua johonkin kehittävään, se on eri asia kuin acedia.

On siis oltava henkisesti ahkera. All that you have is your soul, sanoo Chapmankin.

Mutta tuo tristitia. Synkkämielisyys.

Keskiajalla oli SYNTI olla synkkämielinen! Melankolinen. Muistan edelleen sarjakuvakirjan, jonka joskus bongasin kirjastoautosta – siinä maalaisperheeseen syntyi melankoolikkolapsi. Synkkämielinen tytär oli kauhistus vanhemmille, jotka nauroivat aina – yhteisölle, jonka tapa olla olemassa oli sinnikään hilpeä.

Melankoolikko syrjäytyi yhteisön ulkopuolelle. Melankolisuus oli hirvittävää, sillä se saattoi tarttua.

Sarjakuva päättyi sikäli onnellisesti, että synkkämielinen lapsi löysi toisen synkkämielisen lapsen ja tuli todennäköisesti niin onnelliseksi, kuin melankoolikko voi tulla.

Se oli lopulta hyvin opettavaisen optimistinen sarjakuva, allegorinen kaikelle syrjinnälle.

Ja niin – en minä ajattele, että ihmisen pitäisi olla loputtoman hilpeä… Mutta ihmisen ei kuulu olla myös loputtoman synkkämielinen. Ei ketään ole tarkoitettu pyörimään vain oman napansa ympärillä. Isä kantoi eteeni tänä aamuna SK:n kolumnin, jossa kirjoittaja mietti sitä, että häissä aina nauretaan. Ja miten siihen nauruun sujahtaa usein palanen kipeyttä:

Kipeyttä siksi, että muistaa, kuinka paljon sitä hyvää jota itsessä on on tullut laittaneeksi sivuun. Kun ei enää naura, ei irrota itsestään pidikkeitä.

Nauru on olevaksi tullutta kiitosta.

Kiittämättömyys on synti. Synkeyden loputon helliminen on elämän aliarvioimista. Haluttomuus päästää irti pimeästä on selän kääntämistä valolle. Ei melankolia itsessään ole vaarallista, mutta rakastuminen siihen on. Se ehkäisee ilon.

Selitykseksi sanottakoon, että minä en pidä mielen raskautta minkäänlaisena heikkoutena, puhe “synnistä” on vain kielikuva. Minuun itseeni vain kolahti ajatus siitä, mitä synkkyydestä ajateltiin: jos melankolia on “synti”, tarkoittaa se sitä, että se on jotain jota varten ihmistä EI luotu – toisin sanoen, ihminen luotiin iloa varten.

Ero on tässä: on pyrittävä iloa kohti. Hetkittäinen synkkyys kuuluu asiaan, mutta itsepäinen siihen juurtuminen on omien siipiensä typistämistä.

So if I can’t fly I shouldn’t blame anyone else.

*

Enkä tiedä montaa paljon parempaa asiaa kuin keskipäivän haaveilu. Se on aika lähellä taivastelua. Parhaimmillaan se on keskikesällä laiturilla tai nurmikolla. Mutta lokakuinen olohuoneen sohva käy aivan yhtä hyvin. Tai haavikko. Tai InterCity, vaikka pidänkin edelleen enemmän vanhoista pikajunista.

Posted in Elämä, Minäkuva, Tunteet | Comments (2)

case of emergency.

October 8th, 2007

Istuin taas eilen junassa pimeän läpi Itään. Varkauden jälkeen se ei enää haitannut, kun löysin iPodista sinne taianomaisesti ilmestynyttä Jukka Poikaa. Tracy Chapmanin I pay the dues of my family -vuodatuksen jälkeen se tuntui siltä, kuin pimeä olisi revennyt. Reggae tuntuu samalta kuin mielen pinnoille valuisi aurinkoa, roiskuisi ylikin. Notkuin henkisesti Joensuuhun saakka.

Juna Pieksämäeltä kotiin oli vanha taajamajuna. Valtasin neljän hengen paikan, nostin jalat vastapäiselle penkille ja kyllästyttyäni lukemaan Tapio Aaltosta tuijotin ikkunasta ulos – tai oikeastaan ikkunaa, koska ulkona oli vain pimeää ja sen läpi purjehtivia satunnaisia valon kehiä, kun valottomuudesta esiin puhkesivat talon ikkunat tai moottoritienpätkä.

Ikkunan pinnasta vastaan tuijotti joku naamaansa vääntelevä tyyppi. Tuijotin takaisin. Kuka ihme se luuli olevansa? Minne se luuli olevansa menossa? Mitä se luuli tietävänsä siitä, missä kohden matkaa se oli?

Se oli menossa kotiin. Matkalla kotiin.
Sen verran tiedän.

Sen lisäksi tiedän että luulen hyvin paljon mutta luulen myös, että paljon enempää en tiedä.

Ikkunasta heijastui kapea kaistale vaunun sisäosaa. Soul Captain Band lauloi Sadrakista, Mesakista ja Abednegosta ja minä tarkastelin heijastusta vaunun päätyseinästä.

HÄTÄJARRU

Vaaran uhatessa vedä kahvasta
Luvattomasta käytöstä rangaistaan

ja sama ruotsiksi

ja sama englanniksi.

Pohdin hajamielisesti, mitä tapahtuisi, jos tempaisisin itseni ylös penkistä ja tempaisisin kahvasta. Juna pysähtyisi, se saisi aikaan ensin hämmennystä ja sen jälkeen hätääntymistä ihmisissä, paikalle tulisi ensin hätääntynyt konduktööri joka muuttuisi pian vihaiseksi konduktööriksi. Sen jälkeen pohdin sitä miten mielenkiintoinen on syy-seuraus -suhde ihmisen aivojen ja lihasten välillä. Vaikka kuinka leikittelin ajatuksella hätäjarrun kiskaisemisesta, eivät lihakseni millään, eivät niin millään, olisi ottaneet käskyä vastaan. En olisi vetänyt jarrusta vaikka mikä olisi.

Ellei sitten olisi ollut hätä.

Tuijottelin jarruvipua. Emergency brake. Sitten se tömähti tajuntaan.

Minunhan on pakko vetää jarrusta. Heti. Nyt.

Hätäjarru on jotain, joka on olemassa sitä varten, kun vauhti on saatava pysähtymään samantien. Kun vauhti on tilanteeseen nähden liian kova. Silloin, kun liian kova vauhti aiheuttaa vaaratilanteen – kun vaara uhkaa.
Kieltotaulu oli ehdoton, suorastaan pelottava. Luvattomasta käytöstä rangaistaan. Siksi hätäjarru vaikuttaa joltakin, jota ei suurin surminkaan saa mennä nykimään.

Siitä kuitenkin saattaa aiheutua huomattavaa vaaratilanteiden aliarviointeja. Hätäjarru muuttaa tilannetta radikaalisti ja sitten sitä joutuu selittelemään, miksi meni nykimään kahvasta. Ei sitä sellaista oikein viitsi tehdä. Parempi antaa jarrujen olla, otetaan laidoista kiinni ja mennään kallellaan kaarteissa vaikka hirvittää eikä pää pysy mukana.

Hätäjarru on kuitenkin olemassa syystä. Siksi, että toisinaan sitä ihan todella tarvitaan. Sen käyttö on rangaistavaa ainoastaan luvattomasti. Englanniksi se on ilmaistu jotenkin paremmin: unauthorized use. Mikä sitten valtuuttaa käyttämään hätäjarrua? Ei siihen mennä hädän sattuessa kysymään lupaa, koputtomaan konnaria olkapäähän: Anteeksi, mutta saanko minä kiskaista hätäjarrusta…?

Se on HÄTÄJARRU siksi, että sitä käytetään juuri silloin, kun hätä iskee. Siispä hop, jarrusta kiinni, ja napakka nykäisy.
Ja vauhti pysähtyy. The only way to be authorized to use the brake is to feel the need – to sense the emergency.

Ja jos jotakin niin nyt tuntuu siltä. Tuntuu siltä että sille on nyt tarvetta.

Miksi?

Minusta tuntuu, että vauhti on ollut liian pitkään liian kova. Rautoja on sata tulessa ja ne kaikki polttavat. Häslään ja sählään sadalla rintamalla kantamatta yhtään asetta oikeinpäin, lataamatta piippua, tähtäämättä mihinkään. Ammuskelen sinne päin missä maalin ainakin joskus piti olla. Tarkistamatta, onko se yhä siellä. En välttämättä edes tiedä, miksi kannan asetta. Vai onko se ase ollenkaan? Entä jos se on kuokka ja minun piti olla kääntämässä maata? Vai pitelenkö sittenkin poikkihuilua?

Tapahtuu valtavan paljon koko ajan, mutta olen vain puoliksi perillä siitä, mitä tapahtuu. Vähän kuin näkisin vain valokeiloja pimeydessä, jotakin välähtää näkökenttään, mutta katoaa saman tien. Olen ujuttanut varpaani niin monelle lautalle että niiden kulkiessa eri suuntiin haarakiila on revetä kun en pysy mukana missään. Selittelen moneen suuntaan, vakuuttelen innostustani, olen hengessä mukana ja siinäkin vähän väkinäisesti.

Suoraan sanottuna: neiti on haalinut liikaa asioita. Neiti yrittää haukata montaa liian suurta palaa samaan aikaan. Ja vielä suorempaan sanottuna: neiti ei ole ehkä tullut tarkalleen miettineeksi, mikä on neidin arvoasteikko. Neiti on innostunut niin monta kertaa niin monesta, ettei neiti kykene kantamaan vastuuta kaikesta innostumisestaan.

Viikonloppu oli hyvä esimerkki: Juoni tapasi Vesangalla, olisin hengessäni halunnut kovasti olla mukana, mutta rintalastan alla joku puhui kovaan ääneen siitä että on paljon parempi vaihtoehto jäädä Lutakkoon polttamaan pieniä valoja illaksi. Ja se oli. Onneksi on pysähtymistä - mutta koska on liikaa asioita joista on jättäydyttävä pois pysähtyäkseen, on se jo oireellista.

Olen syksyn mittaan pudotellut pois asioita, joihin olen mennyt mukaan. Se tosin tapahtui aika olosuhteiden pakosta – Joensuusta käsin on vaikea käydä kuoroharjoituksissa.

Eilen junassa tajusin että tässähän se hätäjarru on. Käsi on jo kahvassa. Enää tarvitsee vetää. Ei ehkä ole millään muotoa sattumaa että kuljen tämän syksyn Joensuuhun. Että minulla on yhtäkkiä pitkiä päiviä ilman mitään, mitään yhtään mitään, ja istun aamupäiviä hiljaisessa talossa. Etten voi osallistua. Että olen niin kaukana arkeni sosiaalisesta kuviosta että se melkein mietityttää, näen ihmisiä vain väläyksinä, en ole mukana -

nyt jos ikinä minun kuuluu pysähtyä. Minä olen hyvä ihme muuttamassa elämäni suuntaa melko konkreettisesti. Muuraamassa perustusta jollekin isolle. Rakenteet muuttuvat, ja niiden sisällä kaikki on jo muuttunut.

Sitä vauhtia en tahdo pysäyttää – siinä, ihme ja kumma, ei ole mitään hätää. Meillä ei ole. Mutta ettei meille tulisi minkäänlaista hätää tuntuu minusta vahvasti siltä, että elämään on raivattava nyt reippaasti enemmän ilmatilaa. Tyhjää aikaa, tekemätöntä tilaa, määrittelemättömyyttä, joka saa täyttyä elämällä itsellään, sillä, mitä tämä kaikki merkitsee, mitä tämä kaikki on, mihin tämä kaikki johtaa, mitä se minussa liikuttelee ja vapisuttaa.

Minulla ei ole aikaa hukata aikaa. Tyhjä, avoin aika on nyt aivan liian kallisarvoista. Tätä jos jotain en tahdo ohittaa, en kiitää läpi. Tahdon pysähtyä suu ammollaan ihmettelemään tämän kaiken äärelle, niin omituisesti kuin se onkin tässä ilmaistu.

Koska vaara uhkaa, ja vaarana on ohikiitäminen. Minä en suostu ohittamaan mitään tästä.

*

Henkseli kokoontui eilen – yksi niitä asioita, joissa olen mukana ja jossa haluan ja pystyn olemaan mukana, sillä suurin osa mukana olemisesta on oman pääni sisäistä.

Puhuttiin ajankäytöstä. Ihmisen ohjautuvuudesta. Siitä, että on niin helppoa ohjautua ulkoapäin, vieraiden oletusten mukaan, pysähtymättä miettimään, mikä minulle itselleni on arvokasta, mikä on tärkeintä, mikä niin tärkeää että ohittaa muun, mikä minua VIE.  Puhuttiin sisäisestä selkeydestä, siitä että sydän on aloillaan ja tuntee sisältönsä. Ja jos niin olisi, edes sinnepäin, ihmisessä olisi edes teoriassa mahdollista olla lepo sen suhteen mitä tapahtuu, ymmärrys siitä että se mitä tapahtuu on olennaista eikä vain hukkaa aikaansa roiskimalla mihin sattuu.

Kolahti. Hätäjarru!

Kesällä pohdittiin, että syksyksi hyvä tavoite olisi karsia tekemistä niin paljon, että tekemättömyys alkaa tylsistyttää. Sitten voisi käyttää aikaa siihen, joka on olennaista.

Aaltonen puhui samasta kirjansa sivuilta. Milloin viimeksi oli aikaa pysähtyä rupattelemaan rauhassa kahvitauolla? Raadamme vieraassa maassa näkymättömän faraon orjina, edelleen.

Niinpä olen onnellisesti laiska. Laiskuus on luovuuden lähde. Laiskuus on tyhjyyttä ja tilaa, jossa on mahdollisuus kokea itsensä. Sydämensä liikkeet. Kuulla huutava äänensä. Ihastella mielensä sisäisiä objekteja. Sitä, miten rikas on elämä jonka ohi ei enää ole varaa juosta.

*

Istuin eilen lattialla keskellä hulppean värisiä seiniä ja mietin, että tässäkö sitä sitten…?! V:n ensireaktio oli mitata seinät ja ikkunankorkeudet. Minä aloin miettiä, minkä ihmeen väriset verhot sopivat mintunvihreisiin tapetteihin.

Holjaa.

Tällaisia minä pohdin. Syviä. Ja silti se, kun sanon, että onnellisuusaste on edelleen hämmentävä, on yhtä totta. On onnellista, kun maailmassa on reggaeta, korvapuustien paistamisen mahdollisuus ja potentiaalisia koteja.

Kaikenlaiseen sitä saa totuttautua. Istun ja ihmettelen. Olisin voinut istua siinä lattialla kauemminkin ihmettelemässä, ellei juna olisi lähtenyt.

Jatkan ihmettelyä siis täällä. Kohta menen Humpan kahvilaan ihmettelemään. Ihmetteleminen on mieletöntä! Siinä vasta syntyy jotain.

Minä haluan elää syvempää ja rikkaampaa elämää. Hauskaa, että se on mahdollista vasta tekemällä vähemmän. Että kokisi sen kaiken, jota elää.

Posted in Elämä, Tunteet | Comments (2)

hop, onni onkin tässä.

October 4th, 2007

se on jotenkin niin pimeää että lakanakankaasta voi olla niin onnellinen
päättelemättömistä langanpätkistä
siitä että nuppineulat pistävät ihoon kun käännyn

että sitä voikin olla onnellinen pyykin pesemisestä

minä muistan: minä olin
onnellinen, puolimärkiä sukkia kädessäni olohuoneessa minä olin onnellinen
ripustelin niitä telineeseen ja
se pesuaineen ja märän puuvillan sekoittunut tuoksu

voi taivas että voi olla onnellinen eteiseen kantautuneesta hiekasta
että voi olla onnellinen vuokrasummista
sekamelskaisista teekupeista siellä täällä pitkin pöydän pintoja
muruista,
muruista pöydän alla,
muruista joita on kahdella puolen pöytää

voi että sitä saattaakin olla onnellinen olohuoneessa iltapäivällä

koska ne murut niin
ne sukat,
ne eivät olleet minun.

Posted in Elämä, Tunteet | Comments (0)

laatikko.

October 2nd, 2007

Kuvitellaan, että joku on laatikossa.

Laatikko on pieni ja neliskulmainen, sellainen tiivis kuutio, jossa mahtuu juuri ja juuri kyyhöttämään polvet suussa, kädet polvien ympärillä ja niska luonnottomalla mutkalla polvien välissä. Takaraivo ottaa kiinni laatikon kattoon, selkäranka seinään, varpaat pitää vetää kippuraan että ne mahtuvat sisään laatikkoon. On pimeää ja ilmaa virtaa vain pienistä pyöreistä rei’istä laatikon yläreunasta.

Kuvitellaan sitten, että joku nostaa laatikon pois sen toisen jonkun päältä.

Sen jälkeen on kaksi mahdollisuutta. Joko laatikossa istunut joku retkahtaa rennoksi maahan pitkin pituuttaan tai jää istumaan tismalleen samaan asentoon, liikahtamatta, polvet suussa, selkäranka mutkalla, varpaat rutussa.

Kyse on rajoista.
Kun laatikko oli paikallaan, rajat olivat selvät. Ne kulkivat juuri siinä, missä laatikon rajat olivat. Kun laatikko nostetaan pois, ne käytännössä lakkaavat olemasta. Mutta jos niistä on ehtinyt tulla laatikossa istujan omia henkilökohtaisia rajoja, eivät ne katoa laatikon kadotessa.

Silloin laatikossa istuneelle ainoa sallittu elintila on se sama tila, jonka laatikko rajasi. Se on ainut tapa olla olemassa. Hämärästi hän saattaa tajuta, että tila ja valo ovat lisääntyneet sitten viime näkemän, mutta se ei tarkoita välttämättä sitä, että hän antaisi itselleen minkäänlaista oikeutta ottaa sitä valoa ja tilaa itselleen. Laatikon rajat ovat hänen rajansa, niitä rajoja hän ei saa ylittää, se on hänen tapansa elää todellisuudessa eikä hän voi muuta.

Niinpä hän saattaa istua siinä polvet suussa pitkään, niska krampissa pää polvia vasten, ja täristä sisäisesti lihaskivusta. Sattuu niin sietämättömästi ja selkää pakottaa mutta minkä teet kun tätä se elämä vaan on ja on otettava se osa joka annetaan.

Ja koko ajan ilmaa virtaa valtavina massoina ylitse. Valo tulee aaltoina, lainehtii avaruudessa sinne tänne, koko maailma avautuu taivaaseen asti.

Rajat ovat ensisijaisesti olemassa mielen sisäpuolella. Tilan ja valon ottaminen itselleen tarkoittaisi rajojen ylittämistä. Kun laatikko oli paikallaan, oli mahdotonta ylittää rajoja rikkomatta laatikkoa. Ja jos laatikon on asettanut paikalleen joku muu, ei sitä kenties uskalla rikkoa.
Kun laatikko on poissa, rikottavana ovat enää rajat itse. Se ei vaatisi kyyhöttäjältä muuta kuin käden ojennuksen. Sen irrottamisen kankeasta krampistaan polven ympäriltä, ojentamista hitaasti suoraksi, ilman haparoimista. Ja raja olisi jo rikki. Se riittäisi. Se kertoisi jo, että tilaa todella on, se ei ole optinen harha tai hallusinaatio, ja että kyyhöttäjä on itse asiassa kykenevä ottamaan tilansa.

Käden ojentaminen voi kuitenkin olla koko elämän pelottavin teko. Miksi? Koska tila ympärillä on tuntematonta. Käden ojentamiseen ei ehkä ole olemassa valmista koodia, toimintamallia. Ilman haparointi tarkoittaa totutusta poikkeamista. Uuden alueen valtaamista. Omien rajojen ylittämistä. Sen myöntämistä, että sitä onkin itse jotain enemmän kuin luuli eikä tunne sitä “jotain enempää”. Ja heittäytyy ottamaan selvää.

Se on siis tuntemattomaan avaruuteen suostumista.

Koomista on, että se tuntematon avaruus sisältää kaikkien kauniiden loppujen mahdollisuudet. Mutta koska se periaatteessa sisältää myös kaikkien traagisten loppujen mahdollisuudet, voi olla helpompaa jäädä kyyhöttämään ja mutista itsekseen ettei laatikon poistaminen merkitse mitään, että se on korkeintaan käytännön pila ja on suunnaton vääryys kiusata jotakuta, jota on kiusattu jo niin pitkään.

And then again – joskus voi käydä niin, että tulee joku toinen, tempaisee mutisevaa kyyhöttäjää olkavarresta ja kiskaisee tämän krampistaan irti. Todennäköisesti niin jumiutunutta kyyhöttäjää ei saa kerralla jaloilleen – lihakset eivät toimi, kun niitä ei ole pitkään aikaan edes ojennellut – ja tuloksena kyyhöttäjä retkahtaa jokseenkin nolosti lattialle pitkäkseen. Mutta se on alku. Sen jälkeen on turhaa enää palata laatikkoasentoon napottamaan, koska se on jo särkynyt. Harhakuva on menetetty. Kyyhöttäjä voi marista siitäkin, että hänet on pakotettu pois krampista vasten hänen tahtoaan, mutta joka tapauksessa se on parantumisen alku.

Parin kuukauden päästä se jo juoksee niillä surkastuneilla lihaksillaan.

*

Epäilen vahvasti haparoivani ilmaa. Haistelen ilmavirtaa. Siristelen valossa, jota virtailee aaltoina siellä täällä. Hahmotan läpipiirtyvän ehdottomasti, että tilaa ja ilmaa ympärilläni on silmän- ja korvankantamattomiin. Avaraa väljää raikasta tilaa. Käsivarrenmitan päässä sormet eivät tapaa mitään. On siis tyhjää. Olen todennäköisesti hivuttanut jo varpaitanikin laajassa puoliympyrässä tunnustelemaan lattiaa. Se on houkuttelevan rosoinen, epätasainen. Mutta varpaat eivät ole tavanneet mitään estettä.

Kun tässä avarassa tilassa viheltää, kaiku vastaa jostain kaukaa. Horisontissa kajastaa. Valo on paksua ja pehmeää, hitaasti valuvaa, melkein kuin raskasta ainetta.

Suunnittelen kierähtäväni seuraavaksi ympäri, kyljen kautta, käppyrässä. Sitä voisi jatkaa melko pitkään. Sitten voisi ojentaa jalat ja kädet äärimmillen ja pyöriä sukkulana pitkin lattiaa. Sen jälkeen kömpiä ylös ja lähteä kävelemään. Tosin kävelemistä en jaksa jatkaa kauaa – haluan hyppiä ja loikkia.

Laatikko on joka tapauksessa poissa. Sitä ei koskaan ollutkaan. Eikä sitä asettanut kukaan muu kuin joku, jonka kuvittelin. There are no boxes.

I said: why do you want to put me in a box? I ain’t in no boxes. That’s deception.

// Lauryn Hill

*

Siitä huolimatta, ettei laatikkoa koskaan ollut, on ensiaskel koko käden ojentelulle ollut se, että olen myöntänyt laatikon. En ehkä sen olemassaoloa, mutta sen olemassaolemattomuuden. Ikäänkuin laatikon idean ja sitten sen, että se on valetta.

Tällä on todennäköisesti paljon tekemistä sen kanssa, mistä Tapio Aaltonen puhui Avain-konferenssissa:

Mä jätän teille yhden muistolauseen. Kirjottakaa se ylös. Tämän mä haluan että te muistatte: ÄLÄ LAITA LASTA PÖNTTÖÖN, KUN TAIKURI ON PAIKALLA.

Aaltonen oli koulussa kerran laitettu juhlasalin puhujanpönttöön arestiin epäoikeudenmukaisin syin, kun samaan saliin oli tulossa taikuri esiintymään. Taikuri tuli, ja poika istui pöntössä, ei nähnyt mitään, kuuli vain paukahdukset ja ooooh-huokaukset ja ihmettelyn äänen ja naurun ja taputukset. Istui vaan, syyttä.

Kirjoitin kuuliaisesti lauseen talteen.

Älä edes silloin, kun lapsi olet sinä itse, lisäsin muistiinpanojen reunaan.

Että ulos sieltä pöntöstä! Korkea aika aloittaa loikkiminen.

Posted in Elämä, Minäkuva | Comments (1)