Archive for November, 2007
the transformation of the lucky bastard. November 20th, 2007
Aamu Jyväskylässä on miinus viisi astetta, pilvetön taivas ja oranssinpunainen talviaurinko pihan honteloiden koivujen rungoilla. Lasten muovilelut ovat jäätyneet kiinni hiekkalaatikkoon, vaaleanpunaisen muoviämpärin pinnassa on hileinen kerros valkoista huurretta. Toissailtana kun tulimme junalta takaisin oli joku tehnyt pihalle lumilyhtyjä. Kahdessa tuikutti vielä valo iltayhdeksän hämärässä.
Välittömässä läheisyydessäni on koko seinän mittainen ikkuna, pöytä, Orhan Pamukin Lumi, paperinrei’itin, punapalloinen pieni pöytälamppu, Polarin sykemittari joka ei ole minun, Juban Viivi ja Wagner – Parisuhteellisuusteoria, nippu punaisia isoja kirjekuoria ja vihkiraamattu.
Vihkiraamattu.
Meidät kuulutettiin kaksi viikkoa sitten sunnuntaina Joensuun kaupunginkirkossa. Esirukousta luki tuttu pappi, joka varmaankin vasta paperia lukiessaan tajusi, kenen nimi siinä oli – puhe takkusi hetken nimien kohdalla. Minä istuin penkissä, pidin V:tä kädestä ja oli pakko nipistää silmät kiinni. Se on se outo tunne, kun ensin odottaa koko ajan että kohtakohta ja sitten kun se odotettu hetki tulee, humahtaa ohimoiden välissä humaltuminen: tässä se on. Ja jälkeenpäin on pöllämystynyt olo.
Vihkiraamattu. Valkoinen nahkakantinen ja kultainen risti kannessa. Noita olen nähnyt niin satoja. Ja tuossa on taas yksi, mutta se ei ole mikään “taas yksi”, vaan se on tuossa kirjahyllyssä joka kohta on jotakuinkin puoliksi minun.
Naapurin täti kävi juuri varistelemassa lintulaudalle koivujen alle valkoisesta pussista jotakin. Käsittämätöntä asua kohta talossa, jossa on lintulautoja ja lumilyhtyjä.
Elän edelleen välitilaa, mutta välitilasta on tullut odotustila, jossa odottaminen on hyvän hykertelevää. Palasin Jyväskylään siis jo muutama viikko sitten, ja nyt päivät ovat kuluneet vauhdilla täällä. Koko syksy on kulunut vauhdilla. Juuri tällä hetkellä minulla on olo kuin vain istuisin keskellä tätä kaikkea, pitäisin laidoista kiinni kaarteissa, istuisin ja ihmettelisin. En kykene hahmottamaan tämän kaiken paljoutta kerralla – olo on kuin istuisi liian edessä elokuvateatterissa kun screenillä on maailman kaunein maisema eikä näkökenttä riitä kattamaan sitä kaikkea. Yhtään kauemmas en silti siirry. Haluan olla keskellä tätä kaikkea ja hetki hetkeltä lähes pakahtua kaiken paljouteen. Minuun virtaa niin paljon, ettei se pysy sisälläni.
Odotan suunnattomasti sitä, että muutan tänne. Se on kohta – Lutakon asunnon on oltava tyhjänä 30. päivä. Se on ensi viikolla.
Eräs ystävä kysyi jokin aika sitten, miltä tämä aika minusta tuntuu. Onks sulla paljon asioita, joita sä haluaisit tehdä ennen kuin meet naimisiin?
Minun piti oikein miettiä hiljaa hetki. Selasin tuttua ajatuspinoa mielessä. Ennen naimisiinmenoa?
Lähde vaihtoon. Ei kiitos, tried that, didn’t feel like me. Luulen että lähtisin mieluummin vaikkapa vapaaehtoiseksi tai töihin todella.
Hanki kokemuksia. Hankin mielelläni niitä nimenomaan V:n kanssa ja muunlaisia kokemuksia en itseasiassa halua.
Kasva omaksi itseksesi. No, se ei ole mitään minkä voisi vain tehdä. Sitäpaitsi luulen, että se alkaa toden teolla vasta nyt toisen katalysoidessa sitä.
Asu yksin. Been there, done that.
Reilaa. Been there too, done that too. Ja mielellään lähtisin uudelleen sitten naituna naisena.
Panosta ystävyyssuhteisiin. Aion tehdä sitä jatkossakin.
Hyppää benji-hyppy. En ymmärrä miten avioliitto estäisi tämän luokan asioita. Me itseasiassa lyötiin siitä jo vetoakin…
Totesin, että ei ole. Se se ihmeellistä onkin. En osaa ajatella, miten avioliitto voisi olla rajoittava tekijä. Minä odotan sitä, että saan rajoittaa itseni toisen läheisyyteen. Se on hämmentävä tunne, mutta tosi. Avioliitto tuntuu tällä hetkellä lähinnä… avoimelta ovelta. Elämä tuntuu jotakuinkin siltä. Minä seison odotushuoneessa, ihan vielä en saa kävellä kynnyksen yli, mutta kohta – ja sen kautta aukeaa lähinnä valtava määrä uusia mahdollisuuksia. Kokonainen elämä.
Ajattelin tänä aamuna sitä, ettei ole mitään, mistä nyt luopuisin. Sukunimestä ehkä, mutta ei sekään tunnu luopumiselta… Se vain vaihtuu. Mistä minä luopuisin? Minä saan niin paljon, ettei se ole mahtua minuun. Outo tunne, ja läpikotaisin huumaava.
Ja jos ajatellaan, että luovun jostain… Luovun siitä mielelläni. Luovun mielelläni tästä irtolaisajasta, jota olen elänyt. Tajusin, että edellisen kerran olen asunut jossain viime huhtikuussa. Toukokuussa muutin Lutakkoon, mutta tavarat olivat sikinsokin koko kesän ja minä olin pitkinpoikin maata rippileireillä, Saaristomerellä, Idässä. Syksyn tullessa olinkin yhdeksän viikkoa idässä. Vasta nyt olen jotakuinkin staattisesti yhdessä paikassa – puoli vuotta elin matkalaukusta – ja edelleenkään en varsinaisesti asu missään. Asun tässä välitilassa, joka tällä hetkellä olen. Tavarani ovat Lutakossa ja virallisesti asun siellä. En osaa kuitenkaan edes yrittää kotiutua muutamaksi viikoksi asuntoon, joka on jo joutunut muutoslistalle – me kaikki kolme alamme kohta pakata. Tulen seuraavan kerran asumaan täällä, näiden koivujen vieressä. Ja odotan sitä niin että en ole malttaa elää näitä viikkoja.
Olo on kuin mustalaisleirillä, joka muuttaa kohta taivaaseen. The gypsy goes home.
Että kohta on keittiö, jossa syön aamupalani! Että on olohuone ja tyynyjä sohvalla. Että on lattia jolla voin maata. Ovi, josta menen ja tulen. Eteinen, jossa tulen kotiin.
Tässä pihassa on myös monta akrobaattioravaa, yksi niistä kiipesi juuri lintulaudalle viemään kaiken syötävän. Sen jälkeen kun opin, että oravat tappavat pikkulintuja, minun on ollut vaikea pitää niitä enää herttaisina. Mutta onhan tuo koomisen näköistä.
On hyvä olo olla tässä ja odottaa, antaa malttamattomuuden kuplia ja poreilla. Odotan sitä että muutan ja odotan tammikuuta, odotan kokonaista elämää, joka on alkanut jo. Odotan arkea. Voi taivas että minä rakastan ajatusta arjesta. En käsitä, mitä harmaata tai pelottavaa siinä voisi olla.
Elämä on enimmäkseen arkea, joten se että Arabia mainosti astioitaan joskus lauseella “Kaunis arki” ei minusta ole sittenkään lainkaan niin kornia.
Ja niin. Onhan tässä tietysti monenlaistakin – liian hitaasti eteneviä opintoja, liian raskaita tenttipaketteja, liian kiinnostavia kirjoja joita ei ole aikaa lukea todella koska on kiirehdittävä että selviää tentistä. On liian vähäunisia öitä ja lievää vierauden tunnetta tässä kaupungissa, josta olin puoli vuotta poissa. (Olo on kuin olisin ollut sittenkin vaihdossa. Ainakin totaalisen irti kaikista kuvioista, joissa luulin eläväni. Tajusin, että ne on rakennettava nyt uudelleen – tai annettava niiden rakentua.) Intoa siitä, mitä kaikkea ihminen ajallaan voi tehdä – kannoin Tampereelta kotiin ison luonnoslehtiön koska hyviä löytyy vain Stockalta. Lumen odotusta. Ja on sitä hyvääkin henkistä irtonaisuutta, joka ensimmäistä kertaa pitkään aikaan on ymmärtänyt antaa itselleen tilaa kokea tämä kaikki.
Mmm. Sitä minä kai enimmäkseen teen. Yritän kokea. Olla läsnä tässä, koska tällaista kuukautta en elä enää koskaan toiste.
Se tuntuu edelleen niin siltä: I’m such a lucky bastard. Ja nyt kaikki muuttuu, elämä, minä, niin. Siltä se tuntuu – kehkeytymiseltä. I’ll embrace the thought of these unknown horizons I’m given to explore.
Posted in Elämä, Ihmiset, Rakkaus, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (4)
kuulakärkikynä puussa. November 7th, 2007
Note to self: Pidän suunnattomasti ihmisistä, jotka eivät voi olla hyräilemättä mukana, kun joku soittaa pianolla jotain päätöntä.
Lisäksi pidän ihmisistä, jotka viheltävät yksin kävellessään. Ja niistäkin pidän, jotka tokaisevat jotain irrationaalista kun kuljen tuntemattomana ohi – ruuhkasta, säästä, nuoskan liukkaaksi tekemästä jyrkästä alamäestä. Pidän myös ihmisistä, jotka halaavat tahallaan hieman liian pitkään, niin pitkään että itse yrittää jo irrottautua ja täytyy naurahtaa peittääkseen hämmennyksensä.
Minä pidän ihmisistä. Se on tervettä tajuta aina välillä.
Tervettä on tajuta myös, että todennäköisesti tuo asia pätee toisinkinpäin. Mutta miksi, sitä en haluakaan tietää.
*
Bongasin jokin aika sitten pihlajasta punaisen kuulakärkikynän. Korkealta oksanhangasta, roikkumasta siinä kuin trapetsilla.
Arkipäivä on muutenkin täynnä kirpeitä kummallisia yksityiskohtia. Olen oikeastaan sitä mieltä, ettei arki ole muuta kuin yksityiskohtia. Eikä juhlakaan kyllä. Elämä on yksityiskohtien löyhä verkosto. On nähtävät yksityiskohdat, että näkisi elämän.
Sanoin Jaanalle maanantaina, etten haluaisikaan onnen olevan kokoaikainen euforian tila. Kuka sitä jaksaisi? Aivan rehellisesti – kuinka pitkään jaksaisi sietää sitä polttavan repivää onnentunnetta, joka on halkaista rintakehän? Arvelen, että etsin mieluummin onnen pohjavirtausta. Sitä isoa liikettä joka pyörittää tätä pientä palloa mun. Sitä, joka toisinaan järisyttää mannerlaattoja toisiaan vasten niin, että olen revetä onnesta. Onni on magmaa, joka lämmittää maapalloa sisältäpäin. Minä olen maapallo. Magma näkyy maan pinnalla harvoin, ja se on hyvä, koska yleensä se saa silloin aikaan tuhoa.
Jyväskylään satoi viime yönä ensilumi. Juoksin aamulla Laajavuoren ympäri viiden sentin nuoskassa. Loppumatkan pururadanpätkää, jota ei ollut kävellyt kukaan muu tänä aamuna. Lumi oli rikkumaton ja tyyni, outo olo rikkoa sen pinta.
Lumi oli raskasta ja takertuvaa ja satoi suoraan silmäripsiin.
*
Olen taas Jyväskylässä, sillä tavalla, että pysyn täällä suurimman osan ajastani. Että tasapaino säilyisi, olen vastaisuudessa viikonloppuja missäsattuu.
On hyvä olla Jyväskylässä.
Elämä on asioita kuten mintunvihreitä seiniä, ruosteisia hellanlevyjä, verhottomia ikkunoita, pahvilaatikoita joista otan tavaroita pois ja siirrän toisiin siirtääkseni niitä joskus toiseen osoitteeseen, Earl Greytä, sumuisenhämäriä aamuja ja villasukkien tuntua paljaassa jalassa, sadunomaista tunnetta vanhassa lelukaupassa kun selaa saksalaisia joulukalentereita, elämä on suuri muutoskohta ja taite ja olen ilmeisesti jotakuinkin aallon sisällä, en aallonharjalla koska en kestäisi sitä vauhtia vielä, olen aallon sisällä ja kaikki on veden läpi vihreää ja valo tulee säteinä. Ja kaikki liikkuu, aivan kaikki, joka ikinen asia vaihtaa paikkaa.
Elämä on sellaista, että se tuntuu. Elämä ei kuitenkaan ole vain tunteita. Mutta tällä hetkellä kaikki liikkuu ja tuntuu.
Tuntuu, että olen oppinut elämään välitilassa. Tai oppimaisillani. Se voi olla hyvä, sillä oletettavasti elämä on myös jatkuvaa välitilaa. Milloin kuvittelisin olevani perillä?
Tuntuu myös että riippumatta siitä näenkö sitä vai en, kannan käsissäni kultaa. Minun syliini on kaadettu niin paljon silkkaa kultaa, etten voi olla kovin pitkään huomaamatta sitä.
Tuntuu myös siltä, että ilmeisesti vapaus on mahdollista.
Liikaa asioita kirjoitettavaksi. Vakavia.
Elämä on myös nykyisin hyvin vakavaa. Aivan kuin jokin kevyen irtonaisuuden kausi olisi ohi, ja sen tilalle olisi tullut painavaa irtonaisuutta – sellaista, jossa kannatellaan kahden painoa, ei vain yhden. Voi taivas miten kiitollinen olen siitä painosta. Olen repivän kiitollinen siitä, etten ole vastuussa vain itselleni. Olen raastavan kiitollinen raudasta, joka hioo minua koko ajan. Olen kiitollinen sillä tavalla, joka hätkähtää hereille hetkittäin tajuamaan suurten mannerlaattojen liikkeet kun maa alla järkkyy, ja sitten vasta ymmärtää – niin aivan, tässä ovat kyseessä paljon suuremmat voimat kuin minun mieleni ymmärtää.
Pidän vakavuudesta.
Pidän siitä, että jokin on… hiljaisempaa nyt. Pidän kuuntelemisesta. Pidän tarkkailemisesta. Minä tarkkailen elämää. Elämä liikkuu ja minä tarkkailen. Selästä käsin. Takerrun harjaan kiinni, painan pohkeet kylkiin ja pidän kiinni lujempaa.
Omituista, että samalla voi naurattaa ja olla niin vakavaa. Että elämän keveys on vakava asia. Että sen painavuus on asia joka naurattaa.
Kumma juttu. Se mitä paradokseista sanotaan on kai sittenkin totta.
Posted in Elämä, Tunteet | Comments (3)