Archive for December, 2007
reunahuomautuksia. December 18th, 2007
Pidän ihmisistä, jotka eivät voi olla hyräilemättä jotakin silloin, kun joku toinen soittaa vaikkapa pianoa. Samalla tavalla pidän ihmisistä, jotka eivät voi olla näppäilemättä kitaraa jos se on jossain, riippumatta siitä, osaavatko soittaa vai eivät.
*
Pidän paahtuneiden kookoshiutaleiden tuoksusta talossa. Muun muassa siksi, ettei se hälvene kahteen päivään.
*
Toissayönä näin unta, jossa menimme sukellusveneellä kuuhun. Katselin matkalla sukellusveneen paksulasisesta likaisesta ikkunasta, pienestä raosta joka jäi pyöreän ikkunan taakse aluksen valtavan rungon osien lomaan, ja pinnan alla oli niin valoisaa että saatoin erottaa hahmoja. Näin valtavat kalliot joiden lomasta pujahdimme, kovaa vauhtia, ja muistan kuinka minua hirvitti sillä tiesin, että alusta ohjasi joku tuttu. Osaako ne muka…?
Lopuksi kapusimme jyrkkää käytävää jossain betonisessa hallissa päästäksemme kuun pinnalle. Perillä kuussa oli vettä, puita sekä liukkaita kiviä. Ajattelin, että se on ihan loogista – kuu oli kuin kopio maasta, mutta kitukasvuisempi, harmaampi, huonovointisempi, väsyneempi, pölyisempi. Ilmakin jotenkin maitoisen harmaa. Ei ihme, koska eihän mikään voi niin ravintoköyhässä maassa kasvaa yhtä runsaana kuin Maassa, päättelin. Liukastuin yhdellä kivistä ja kaaduin kyljelleni, otin kädellä vastaan niin että se rikkoi veden pinnan ja kastui. Kun nostin sen vedestä, käteni oli täynnä erilaisia pieniä vilistäviä hyönteisiä, joita oli äärettömän vaikea saada iholta irti. Ne eivät irronneet ravistamalla, ja jokainen vilistävä piti nyppiä yksitellen irti. Muistan, että se kammotti minua unessa.
Aurinko nousi, ja se oli omituisen näköinen kuusta käsin, pieni ja kelluva. Näimme Maankin, mutta sekin oli vain pieni kirkas piste taivaalla.
*
Muistan unista nykyisin melkein enemmän tunnelmia kuin yksityiskohtia. Joskus tunnelmat jäävät päivään kiinni. Vasta jokin ohimenevä muistin ailahdus auttaa tajuamaan että ahaa – niin tämä oli siitä unesta tämä.
*
Opin uuden sijamuodon. Suomen kielessä on aggressiivi - tai ainakin siitä on jo tehty väitöskirja, ja HS:n sunnuntaisivujen mainio kolumnisti jonka nimeä en muista käytti sitä Mikael Jungnerin tyylittömistä kommenteista YLE:n kanavanvähennyksiin.
Aggressiivi tarkoittaa voimakasta vihan tai närkästyksen ilmausta kiertoteitse: Siellä mitään sopimuksia tehty. Olennaisin on äänenpaino, joka antaa ilmaukselle sen vivahteet. Aggressiivisin puhuja tietysti tekee asiansa selväksi kirosanavälimerkein.
*
Edellisyönä näin unta, jossa istuimme kallionkielekkeellä viileässä säässä merenlahden rannassa ja pelasimme jotain peliä. Yhtäkkiä huomasimme lahdessa valaan. Se oli pyöreä mutta valtava, ja uidessaan meidän edestämme se loiskautti veden pintaa monta kertaa pyrstöllään. Aalto löi meidän ylitsemme ja nosti meidät roikkumaan korkeammalle kallioseinään, josta näin valaan liikkeet lahdessa, paksun vihreän veden läpi.
*
Olen nähnyt paljon unia vedestä taas viime aikoina. Tämän ajattelin kuitenkin kirjoittaa muistiin: en ole näyttänyt joutuvan monena yönä enää veden varaan. Saatan kahlata vedessä, liukastua kivellä ja kastua tai tulla hyökyaallon kastelemaksi, mutta en enää joudu veden vietäväksi.
Viime yönäkin meillä oli vene, toisella puolen saarta, isossa satamassa sameassa vedessä odottamassa. Näen nykyisin paljon unia veneistä.
*
Olen nähnyt paljon muitakin unia ja ne ovat olleet hyvin outoja. Osassa pelastan tuntemattomia pikkulapsia autoteiltä ja soitan ambulanssia auton kolhaisemaa vauvaa hoitamaan, kunnes minulle selviää, että lapsi on omani. Järkyttävää. Yrittääkö alitajuntani karaista minua? No, toistaiseksi uneni ovat olleet lähinnä draamaa tai surrealistista parodiaa. Kauhu on jäänyt vähän vähemmälle. Komediaa odottelen.
*
Kiersin eilen kauppoja jouluostoksilla. Löysin kaikenlaista, mutta vähän sellaista, mitä antaa lahjaksi. Haastavinta on voittaa halu löytää jotain äärimmäisen kekseliästä. Tai oivaltavaa. Sellaiset lahjat ovat parhaita, mutta toisinaan pienet hyvänmielenasiat taitavat sittenkin voittaa.
*
Olen edelleen isosti onnellinen sattumanvaraisista ihmiskohtaamisista sattumanvaraisissa paikoissa. Äsken Katriinassa pöydässä istunut Sanna teki minut iloiseksi. Pieniä kirkkaita hetkiä.
*
Eilen olin kuuntelemassa kauheimpia joululauluja Popparissa, jota kutsuisin mieluummin edelleen Jazz Bariksi. Joululaulut olivat todella kauheita, mutta samalla kertakaikkisen mukaansatempaavia. Sanoisin, että makaabereja. Laulu joulupöydässä omaatuntoa kolkuttavalle Putte-vainaalle lattaritempolla tai viisu Mallorcalle salaa lentokoneessa pakenevasta Mikko-possusta joka “toissajoulun vietti alla puuceen, viime vuonna kiipes pihakuuseen” pakotti hekottelemaan penkillä ääneen. Suosikkini oli silti rokkaava suntio joka irtaantuu riehumaan kesken jouluyö, juhlayön sekä loppukaneetiksi esitetty “Onko pakko niellä turskaa jos ei taho? Onko pakko koittaa laulaa jos ei taho? Onko pakko pakko pakko jos ei taho? Onko pakko joulunakin pakottaa?” – puhelaulutempaus.
Tai sitten se encore.
Aim da-riiming of a vait ka-rismas,
just laik te vans ai juus tu nou.
Veer te trii tops klisten and tsiltren listen
to hier te sleipels in te snou.
Aim da-riiming of a vait ka-rismas
vit evri krismaskart ai rait.
Mei joor teis pii meri ant prait
änd mei ool joor ka-rismases pii vait.
Kysyin Enniltä show’n jälkeen, olivatko konsan opiskelijat todella tehneet noin paljon biisejä itse. Enni totesi, että kappaleet taisivat kaikki olla autenttisia. Covereita.
Uskomatonta, mihin ihmisen luovuus yltää.
*
Kylpyhuoneessa tuoksuu Omo Color ja siellä on upouusi pesukone. Se yltiöraikas pesuaineen tuoksu saa minut hyvälle tuulelle. Siitä tulee Italia-takaumia: ensimmäisen isäntäperheen äiti pesi pesuaineella, joka tuoksui samalta. Muistan sen talon kylpyhuoneen: avara ja valkoinen, iso ikkuna, lattialla paksulankainen karvamatto, ja se budoaari jossa jalkojen peseminen päivän jälkeen oli autuaallista. Ja se huone, jossa siestan aikaan podin yksinäisyyttä ison ruskean vaatekaapin vieressä. Olen iloinen että se reissu tuli tehtyä. Että sain poimia viikunoita paljain käsin.
*
Jokin jalkapohjissa kuumottaa. Matkakuume kai.
*
Aloitin viimeisen Harry Potterin. Bad idea. Mutta se taitaa olla välttämättömyys. Jussi paljasti jo lopputuloksen, mutta en usko sitä. Ei se voisi spoilata. Se ei voisi.
*
Joulu tulee hitaasti mutta varmasti. Odotan sen mukanaan tuomaa hidasta aikaa. Sitä iltapäivän hetkeä, kun mitään ei ole tehtävissä, kun maataan sohvalla ja luetaan kirjaa. Ja niitä kaikkia muita asioita, jotka menevät samaan kategoriaan.
Odotan sitä että saan heittäytyä luvan kanssa tekemättömäksi. Odotan ilmeisen monia asioita nykyisin. Pidän siitä.
Posted in Elämä | Comments (0)
it’s a damn poor world we’re living in. December 13th, 2007
Eikö enemmistön pitäisi määrittää se, millainen kokonaisuus on? On tietoisen valheellista määrittää kokonaisuus vain pienen sirpalemaisen joukon perusteella.
Aliravitsemukseen kuolee vuosittain arviolta 30-40 miljoonaa ihmistä, suurin piirtein sama määrä, joka kuoli toisessa maailmansodassa – siis tuplaten ensimmäisen maailmansodan uhrien luku. Joka kolmas kuoleva on alle viisivuotias lapsi.
Joka vuosi noin puoli miljoonaa nuorta naista kuolee kehitysmaissa lapsivuoteelle liian peräkkäisten tai varhaisiän raskauksien vuoksi. Noin 200 000 naista kuolee vuodessa laittomiin abortteihin.
On itse asiassa käsittämätöntä, että nykypäivän maailmassa yhä vielä sallitaan kymmenien miljoonien ihmisten kuolevan siksi, etteivät he pysty tyydyttämään perustavinta tarvettaan, ravinnon tarvetta. Eikä kyse ole lyhytaikaisista nälkäkatastrofeista tai paikallisista nälänhädistä. Kyse on kroonisesta aliravitsemuksesta, joka ulottuu maanosasta toiseen.
Nälkä kuuluu menneisyyteen, vaikka se niin karmaisevalla tavalla on vielä osa nykyisyyttä. Kun vuonna 2091 kirjoitaan kirjaa “Sinä ja maailman köyhät”, kummastelee kirjan kirjoittaja tekstissään: Kuinka oli mahdollista, että vielä 1900-luvun viimeisellä vuosikymmenellä laskettiin miljoonissa vuosittain nälkään kuolevien määrä! Olihan ihmiskunta sentään jo saavuttanut kuun pinnan neljännesvuosisata aikaisemmin ja ensimmäinen televisio oli otettu käyttöön lähes puoli vuosisataa aikaisemmin.
// Kimmo Kiljunen: Sinä ja maailman köyhät
Jos luen vielä paljon tällaisia tenttikirjoja, minut menetetään jonkinlaiselle ääri-idealismille. Vai pitäisikö sanoa: “voitetaan”?
Jos enemmistön kuuluu – niin kuin sen kuuluu – määrittää kokonaisuuden luonne, on tämä maailma jossa elämme läpikotaisin ja umpipuhki köyhien maailma. Minä kuulun siihen häviävän pieneen mutta umpimielisen itseensäkäpertyneeseen kuuteen prosenttiin maailman väestöstä, joka omistaa enemmistön maailman varoista ja elää leveämmin kuin ympäristön kantokyky saattaa kestää. Olen luullut eläväni olosuhteiden pakosta niukkaa opiskelijaelämää, mutta minun elintavoillani ja ekologisella jalanjäljelläni tarvittaisiin noin 11 maapalloa, jos kaikki päättäisivät päästä kiinni yhtä yltiöpäisen leveään leipään.
Suurin osa maailmasta on jatkuvasti kärsimyksen partaalla. Akuutisti nälkään kuolevien lukumäärää voi vielä pitää jokseenkin marginaalisena, mutta köyhyysrajalla, sairauden jatkumossa, poliittisen tai yhteiskunnallisen järjestelmän saappaan alla, toimintakyvyttömyydessä tai suoranaisessa toivottomuudessa tai epätoivoisten elämänparannusyritysten onnettomissa seuraamuksissa elää väistämättä suurin osa maailman väestöstä. Eurooppalainen yhteiskunta on kupla, joka kolonialismin jälkeen on kuvitellut itse ansainneensa elämäntasonsa kehityksellään ja kutsuu siksi suurinta osaa muista valtioista kehitysmaiksi, koska niillä on vielä matkaa samalle kehitystasolle.
Missäköhän vaiheessa länsimainen paksuvatsainen valkoinen ihminen ymmärtää, ettei tämä maailma kestä, jos kaikki niin kutsutusti kehittyvät tälle samalle tasolle?
Kiljunen suomii kehitysapua. Hieno ajatus – mutta mitä oikeastaan on kehitys? Millaista kehitystä oikeastaan halutaan? Mitä sen eteen ollaan valmiita tekemään? Mitkä ovat kehitysavun motiivit? Mihin sillä pyritään? Onko motivoitunutta, tehtävään sitoutunutta ja päämäärätietoista humaania lahjahenkistä auttamisenhalua?
Klassinen tapa on ollut mitata “kehitystä” lähinnä BKT:n kautta. Ongelma on se, että bruttokansantuote ei vihjaa vielä välttämättä yhtään mitään inhimillisten perusedellytysten täyttymisestä. Yksinvaltaisen auktoritäärisen valtion budjettivirrat valtion kassasta ulos ja sisään voivat olla vakuuttavat, mutta lapsia voi silti kuolla nälkään kuin kärpäsiä.
Kun kehitys ymmärretään lähinnä kansantulon kasvamisena, pyritään kehitysavulla monesti vain maan talouden kasvattamiseen. Dudley Seers on sanonut sen kuitenkin vähän toisin: Kehitys luo edellytyksiä inhimillisen persoonallisuuden toteuttamiselle. Sen arvioinnissa tulee kiinnittää huomiota kolmeen keskinäisessä yhteydessä olevaan tekijään: ovatko a) köyhyys, b) työttömyys ja c) eriarvoisuus lisääntyneet vai vähentyneet.
Roima BKT per capita toki voi auttaa inhimillisen persoonallisuuden toteuttamista – kysy keneltä tahansa länsimaiselta. Raha on mahdollisuuksia. Mutta onko raha hyvinvointia, yhteisöllisyyttä, vastuunkantamista, sananvapautta, vapautta terveyteen ja suojeltuun ruumiiseen, vapautta vapauteen? Rahalla saa kaikkea, mutta BKT kun ei koskaan jakaudu per capita. Kiljunen tunsi termin “kleptokratia” – eräällä Zairenkin presidentillä oli noin 10 miljardin markan edestä sijoituksia eurooppalaisissa pankeissa maan ulkomaisen velan ollessa noin 17 miljardia markkaa.
Ja kehitysapu kaupallistuu. Kiljusen mielestä ei ole ollenkaan väärin puhua uuskolonialismista. Se, joka ennen oli suvereenia päällepäsmäröintiä valloitetulla maalla, on muuttunut abstraktin tason hallintavallaksi niin kutsutun vapaan markkinatalouden naamion takana. Markkinatalous sitä, markkinatalous tätä, tottakai on maalle eduksi että me käymme kauppaa sen kanssa. Kyllä vain, jos maalla on muutakin tarjottavaa meille kuin banaaneja, joiden hinnan perushyödykkeinä me saamme mielivaltaisesti määrittää. Ja jos maan kaupankäynti meidän kanssamme ei perustu riippuvuussuhteeseen yksipuolisena kysyntänä ja tarjontana ja jos sen ostovoima ei tule pääosin täysin kestämättömästä ulkomaisesta lainanotosta.
It’s a damn poor world we’re living in. Ja jatkuvasti unohdan sen olevan niin. On helppoa ajatella, että olen lottovoittaja syntyessäni Suomeen, ja minut on oikeutettu omistamaan tämä elintaso. Syntyminen tänne voi olla lottovoitto, mutta kuka sanoi, että minulla on oikeus pitää lottovoitto itselläni…?
Jaettu ilo on… Joku sanoi, että elämän tärkeimmät oppitunnit opitaan jo lastentarhassa. Jakamisen merkitys pitäisi tulla jo sieltä. On oltava reilu.
Se on edelleen niin, mitä Bono sanoi: ei kehitysapu ole hyväntekeväisyyttä. Ei ole “hyväntekeväisyyttä” siinä mielessä, että me hieman autamme Afrikan maita. Ei, sillä se on sitä että oikeus tapahtuu. Tapahtuu se, jonka piti olla jo alusta alkaen: tasajako.
Havahduin johonkin Kiljusta lukiessani. Se menee näin:
Tasajako on mahdollinen. Käsittämättömän kaukainen ja utopistinen ajatus, mutta teoriassa täysin mahdollinen. Sen ainut edellytys on kuitenkin se, että
niiden joilla on niin paljon että se on enemmän kuin he tarvitsevat on luovuttava omastaan kaikkien niiden hyväksi, joilla on vähemmän kuin he elääkseen tarvitsevat.
Kiljusen vuoden 1991 laskelmien mukaan Suomen BKT oli jotakuinkin 77 000 markkaa per pää. Jos maailman silloiset yhteenlasketut valtioiden kansantulot olisi jaettu maailman väestömäärälle tasan, jokainen olisi saanut noin 13 000 markkaa vuodessa. Se vastasi silloin muun muassa Unkarin kansantuloa.
Sillä eläisi. Sillä saisi kaiken, mitä elääkseen tarvitsee. Suurin piirtein. Perusvälttämättömyydet olisivat mahdolliset jokaiselle, saatavilla, turvattavissa. Ruoka ja suoja. Ihmisten yhteys kun ei maksa. Mutta se olisi karusti vähemmän, kuin mihin vaikka minä oman napani ympärillä olen tottunut.
Ei olisi iPodia. Ei Haltin lenkkeilyvarusteita. Ei Applen konetta. Mutta olisi kaikki, mitä tarvitsen.
Gustavo Gutierrez kirjoitti kirjassaan We Drink From Our Own Wells, joka käsittelee samaa köyhyyden ongelmaa teologiasta käsin, että köyhien keskellä aito solidaarisuus on häkellyttävää. Missään muualla hän ei ollut tavannut samanlaista jakamista ja auttamista, yhteistä elämää.
Raha taitaa vieraannuttaa meitä. Jos alamme ilmaista inhimillistä persoonallisuuttamme vain sen kautta…
Minun on vaikea päästä tämän asian yli. On vaikea ohittaa tätä enää niin kuin Hesaria lukiessa ohittaa sulavaa jäävuorta esittävän kuvan kuvatekstin – Ilmastonmuutoksen uhatessa miljoonat ihmiset ovat vaarassa jäädä vaille puhdasta juomavettä – ja kääntää sivua jatkaakseen jonnekin sarjakuviin. Minua vaivaa tämä.
Totesin, etten voi kunnioittaa itseäni, jos jatkan espanjalaisten tomaattien ja kurkkujen ostamista sen jälkeen, kun olen lukenut niin monta juttua siitä, millaista niiden viljely on. Minulla on varaa ostaa se suomalainen vihannes jos keskitalvella en ilman sitä selviä.
On kai aloitettava jostain pienestä.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Rakkaus, Teologia | Comments (1)
häppeemällähän siitä selevijjää. December 5th, 2007
nyt jos on niin että tämä on se tapa jolla ollaan olemassa
mangomaitoa ja kuumaa vettä sekaisin,
hiukset sekaisin ja kaikki sekaisin ladataan
tuntematonta jazzia kovalevylle ja levyllinen
erilaisten rumpujen rummutusta sen jälkeen
kamancheh tombak water glass tanpura cymbals
jos tämä siis on se tapa jolla ollaan olemassa,
tuntematonta musiikkia ja tuntemattomia rumpuja,
aamulehdessä Linkola sanoo että Ahvenanmaan ympäri voi soutaa
aamulehdessä mainoksia joita en ymmärrä
peikonlehti nojaa pitkin seinää, kiipeää ja haroo
minusta tuntuu että jokin minussa haroo
nojaa pitkin seinää
etsii otetta joka minulla jo on, kaikki sekaisin ja levällään,
hiukset levällään ja puoli yhdeksältä aamulla nämä rummut
tuntuvat siltä että on väärin jos ei tanssi.
*
Tekee hieman kipeää istua tässä puisella tuolilla. Eilen illalla teki vielä kipeämpää, aamuyöllä huomasin, että käsivarret ovat kipeytyneet. Hauikset.
Ylitin eilen jonkun rajan itsessäni ja opettelin pysymään pystyssä lumilaudalla, ja sen jälkeen hieman sitä, miten sillä on mahdollista laskea. En laskenut kuinka monta kertaa kaaduin, mutta vain kahdesti niin että todella sattui. Jossain vaiheessa istuskelin rinteessä pipo lumessa ja erinäiset lihakset kipeinä ja oli pakko nauraa kun ohi viuhui nappulankokoisia pieniä poikia laudoillaan. Meidän jälkeemme samaan rinteeseen ilmestyi onneksi espanjalaisten vaihtareiden lauma, joten en ollut ainoa first-timer.
Kaiken sen tasapainon hakemisen ja kompastelemisen keskellä eniten ehkä nautin siitä, ettei se häirinnyt minua lainkaan. Ei yksikään niistä ohi viuhuvista pojista, ei keskuksen opettaja joka opetti toista nappulaa laskemaan samassa rinteessä. Kun mitään ei opi, jos vain nolottaa. Eli se ei erityisesti edistä oppimista.
Siinä oli – kun kaikessa kerran on – jotain syvästi itsereflektiivisen filosofista. Niin se tuntuu minulla menevän jotenkin aina – opin vasta, kun saan kaatuilla tarpeeksi. Minun täytyy saada mokata niin monta kertaa, että lihakset ja hermopäät oppivat, mistä on kyse. Ensimmäisiä kertoja kädet pianon koskettimilla sormet kulkivat mihin sattuu. Laulamaan opetellessa suurin asia oli oppia uskallus siihen, että antaa äänensä tulla ulos niin lujana että varmasti laulaa väärin. Ensimmäistä kertaa purjehtimassa viime keväänä putosin ensimmäisenä aamuna kalliolta veteen ja rämmin ylös kannelle. Lentopallon pelaamisesta nyt on turha puhuakaan, koska en ole vielä tehnyt siinä tarpeeksi virheitä. Tanssimiseen vaadittiin ensin uskallus näyttää koomiselta katsoessaan itseään peilistä, mutta vuosien jälkeen jäsentensä liikkeitä ei enää tarvitse edes ajatella. Ja tämä lumilautailu… Minua polttelee, luulen, että minun on mentävä vielä monta kertaa kaatuilemaan rinteeseen.
Se tuntuu pätevän muuhunkin kuin vain fyysisyyteen. Esitelmien pitäminen joskus kouluaikana oli hirvittävää, ja unohdin kaiken. Tai englannin puhuminen tunnilla ääneen. Tai englannin puhuminen natiiveille jossain päin maailmaa. Tai yksin matkustaminen. Aina tapahtuu, aina sattuu – ja joskus ihan oikeasti sattuu. Tai ihmissuhteet.
Juuri siksi nolous on vaarallinen asia. Kun sattuu ja kirvelee ja näyttää koomiselta, on vaihtoehtona käpertyä häpeäntunteeseensa ja lukita itsensä tekemästä enää ikinä koskaan mitään samanlaista ettei kukaan vain nauraisi. Hauraalle itsetunnolle houkutus tosin on valtavankokoinen, mutta itsetunto ei pääse vahvistumaan oikein kuin itsepäisen itsensäkaraisemisen kautta. On pakko yrittää uudelleen, että lopulta ymmärtäisi olevansa kykenevä. Niissä asioissa, jotka todella ovat tärkeitä, ei saa luovuttaa ennen kuin ymmärtää sen. On sinänsä sama, kuinka loistelias itse suorituksesta tulee, kunhan ymmärtää olevansa kykenevä. Voivansa. Pystyvänsä.
Koska mitä muuta käpertyminen on kuin itsensä nollaamista, rajaamista, alistamista ja surkastuttamista? En minä osaa / en minä opikaan / ei minun kannata / nuo kaikki muut kyllä. Kuka niin sanoo? Ei kukaan muu kuin Itse, ja joskus Itse on kyynisistä vihollisista pahin. Itse on pantava kyykkyyn ja mentävä kaatumaan uudelleen.
Koska jokainen pystyy. Jokainen on kykenevä. Siihen, joka itselle on tärkeintä. Tosin on niin kuin C.S. Lewis on sanonut: Jos pyydän pöytääni ramman ystävän, pyydän häntä toki istumaan enkä tanssimaan. Mutta siihen, mikä itselle on tärkeintä… Jokainen voi.
Sairasta on se, jos kaikkea tällaista aletaan runnoa minkäänlaiseen paremmuusasteikkoon suorituksen erinomaisuuden vuoksi. Kilpailkoot ne, joilla vietti on. Muita ei saa väkivalloin pakottaa siihen.
Tapio Aaltosen puhe pöntöistä ihastuttaa edelleen. Me olemme niin pöntöissä, mutta niiden availeminen on riemastuttavaa. Siinä on nimenomaan kyse siitä, että ymmärtää olevansa kykenevä. Itsensä pönttöön sullominen on kyynistymistä harhakuvaan siitä, ettei muka voisi. Ja niin sitä umpioi itsensä purkkeihin, joihin liimaa vain tylsiä nimilappuja.
On siis uskallettava kaatuilla.
Vaikka rehellisyyden nimissä sanottakoon, että onhan se nyt koomista. Kaatuileminen. Kun noin 87 % lautailusta tuntuu olevan puhtaasti sitä, että mikä näyttää coolilta. Lukekaa Slammeria ellette tiedä. Ne ylisuuriin takkeihin sonnustautuneet pikkupojat ovat sisäistäneet sen. Mutta ehkä se on kaikessa niin, että todella coolia on vasta se, kun joku on rymynnyt kaiken hävettävän ja nolon ja karkean läpi ymmärtääkseen, mikä todella on hyvää kaunista arvostettavaa ja sulavaakin kaiken lisäksi.
Jos ihmisiä ajattelen, niin eniten arvostan niitä, jotka ovat menneet niin rikki että kaikki turha on murtunut pois. Allegoria voi olla kaukaa haettu, mutta olen tosissani.
Olen ylpeä näistä taisteluvammoistani. Minä tulen purkista ulos, ja aion kaatuilla lisää.
Ja sitäpaitsi: häppeemällähän siitä selevijjää. Pitää uskaltaa myös hävetä häpeämisensä pois, ei se tapa. Turha siihen on käpertyä. Pitää olla itse se, joka uskaltaa nauraa Itselleen kaikkin suorimmin. Itse ei muuten asetu ikinä ruotuun.
Siinä se ydin onkin… Kauden muotisana itseohjautuvuus sopii tähän taas. On ohjauduttava sisältäpäin, ei ulkopäin: ei saa toimia toisten vaatieden tai oletusten mukaan, mutta ei saa myöskään lannistua toisten mielipiteistä. Nolouteen kangistuminen on pahimmillaan kaikenlisäksi toisten kuvitelluista mielipiteistä lannistumista. Eteenpäin, sano mummo lumessa.
*
Eilen olen lisäksi kasvatellut vakavanlaatuisia haaveita reppuselkäilystä pitkin maailmaa, ajatellut ricottatorttuja ja sitä miten wrap ruokalajina pitäisi kääntää suomeksi, viettänyt yhden raskasmielisimmistä päivistä pitkään aikaan (niitä päiviä, kun nousi sängystä väärällä jalalla on paras mahdollinen selitys omalle ololle mutta se ei silti poistu), häkeltynyt siitä että se on kaikin puolin ookoo ja sopivaa, pohtinut vähän sitä että yhteyttä saisi olla maailmassa enemmänkin ja tullut hyvälle mielelle siitä, että ostin jatkuvasti kaatumispisteessä olevalle peikonlehdelle suojaruukun afrikkakaupasta Tiimarin sijaan. Kukkien ei ole pakko kaatuilla jatkuvasti.
Posted in Elämä, Ihmiset, Minäkuva, Tunteet | Comments (2)
pahvitähti, nahkamatkalaukku ja sisäpiirittömyys. December 3rd, 2007
Raivasin juuri viimeisetkin pahvilaatikot pois.
!!!!
Käsittämätöntä!
Vein roskat roskikseen, pahvilaatikot keräykseen, raahasin turhat tavarat varastoon ja sommittelin kaiken ylijääneen pinoon vaatehuoneeseen. Asettelin puulaatikot ja pöydät olohuoneeseen ja kivisydämet niiden pinnoille. Raahasin pärekorin makuuhuoneeseen ja pöyhin innotyynyt sängylle. Sommittelin pyöreät villamatot sinnetänne ja imuroin.
Nyt taustalla soi Damien Ricen “O” ja sytyttelin pieniä valoja.
Käsittämätöntä. Asun täällä. Ja täällä on kaunista.
Olohuoneessa on mustalla sohvalla vihreitä tyynyjä, ruskean vanhan matkalaukun päällä vanha vahvistin jossa valo syttyy kojetauluun kun vehjettä lyö nyrkillä, ja sen päällä on kirjava pahvitähti, sellainen iso johon saisi valon. Seinät ovat yhä mintunvihreät, mutta niin hullua kuin se onkin, minä olen niihin kiintynyt. Valkoinen on sittenkin kliinistä, ja oranssista pahvivarjostimesta tulee lämmin valo vihreään seinään.
Minä asun täällä. Ja täällä on tilaa.
Vaikea kuvata sanoin miten syvältä viiltävän hyvä ja syvään hengittävä olo juuri tässä ja juuri nyt on. Vaikea ymmärtää itsekään, miten pitkinpoikin pitkin maailmaa olen jotenkin viimeiset puoli vuotta ollut. Siellä, täällä ja vähän tuollakin, tavarat aina väärällä puolen kaupunkia tai väärässä kaupungissa, ajatukset yleensä siellä missä en itse ole ja sydän syvästi juurtuneena tuon miehen povitaskuun. Ja minä reppu selässä aina rautatieasemalla lähdössä aina johonkin, aina välitilassa, puolivälissä, portilla, ovensuussa, kohta lähdössä.
Ei se fyysinen reissaaminen. Mutta se henkinen nomadius.
Ja nyt minulla on asunto. Ei, minulla on koti. Ja ei ihan niinkään: meillä on. Koti kotiin kodista kodissa kodille kodin koditta. Ei enää koditta, tästä lähtien vain nuo muut sijamuodot.
*
Olen tämän kaiken tiimellyksessä tullut ymmärtäneeksi lisäksi kaksi asiaa. Ne ovat molemmat minussa ja ne ovat mielenkiintoisen ristikkäiset, lomittaiset ja hieman ristiriitaiset.
Toinen on tämä: Minullakin on valtava halu ja tarve kuulua johonkin.
Toinen taas on tällainen: Samalla pidän itseäni mielelläni hieman ulkopuolella ja hieman riippumattomana.
Kun tulin takaisin Jyväskylään, minuun jysähti se, että olin ollut tavallaan niin pitkään poissa. Vähän kuin olisi ollut puolen vuoden vaihdossa ei-missään ja sitten palaisi kotikaupunkiin. Se on se pieni outo vierauden ja toiseuden tunne, kun tietää olleensa joka tapauksessa niin irti että oma tilansa ja paikkansa on taas etsittävä uudelleen, koska kaikki elämä on jatkunut minun ollessani toisaalla ja jos haluan olla osa tilkkutäkkiä, minun on otettava neula omaan käteeni.
Ja on tutustuttava kaupunkiin taas uudelleen. Etsittävä kulkureitit ja tavat olla, se paikka jossa istuu lukusalissa isojen ikkunoiden edessä ja harhailee tuhansissa ajatuksissa kun pitäisi oppia jotain uutta kirjoista. Ja se, että käy syömässä päivällä jossain itse, törmää sattumalta tuttuihin, ja joka päivä on itse ojennettava käsi, avattava kysymys, ripustettava ilmaan ehdotus: mitä sää teet puoleltapäivin? Ois kiva istua alas joskus ja jutella.
Ensimmäisinä päivinä oli vieras olla. Se on hyvin totta, että todennäköisesti harva kaipasi minua. Minun tunnekäyrällä reagoiva olemassaoloni hätkähti sitä tosiasiaa: olen edelleen irti, en vieläkään kuulu. Olin poissa ja nyt olen takaisin ja mikään ei muutu. Viluisimmalta sisäisesti tuntui ajatus siitä, että jospa en todellakaan edelleenkään kuulu tänne…? Kaksi ja puoli vuotta on kulkenut kaupungin yli kun olen asunut täällä, mutta olenko edelleenkään kiinnittynyt…?
Totesin, että ehkä en. Tai ainakin jokseenkin puutteellisesti. Syitä on monta: olen toisaalta niin nopeasti innostuva, että lähden mukaan niin moneen asiaan etten ehdi sitoutua yhteenkään. Ja halussani kuulua tulen olleeksi jotenkin varautunut, koska tiedostan liian hyvin sen, että voisi olla etten kuuluisikaan. Eli en vain… kasva kiinni. Ja minä olen ollut paljon poissa.
Halu kuulua on kuitenkin vahva. Ja minun mielestäni se on terve, terveempi, tervein perustarve. On kuuluttava johonkin. Vierauden tunteessani päätin antaa itseni kuulua tänne. Nämä viikot olenkin tunnustellut, mikä on se täällä johon kuulun. Ja minusta tuntuu, että minä kyllä kuulun – jotenkin löyhästi, joustavasti, kevyesti. Kuulun Sanan Kulman tiistai-iltoihin. Kuulun niihin sunnutailounaisiin, joita tämä yksi kehä ihmisiä toisinaan viettää. Kuulun sellaiseen ryhmään toisensa tuntevia ihmisiä, jotka viettävät itsenäisyyspäivän iltagaalaa. Kuulun yliopiston lukusaliin. Kuulun yhteen monen yksittäisen ihmisen kanssa, ja kuulun äärettömän ehdottomasti tähän elämän kehään joka meitä kiertää täällä Laajavuoressa.
Ja samalla tiedän, etten kuulu. Olen edelleen jokseenkin irrallinen. En tiedä, kuinka yleinen tunne se viidennen vuoden opiskelijoilla on, mutta minusta tuntuu että olen hyvin itsenäisesti kimpoileva atomi, joka etsii itselleen uutta rataa joka päivä. Suoritan itse etenemistäni tällä radalla, ja onneksi näin pienessä kaupungissa törmää joka päivä johonkin, sillä olisi haastavaa olla ellen saisi kohdata toisinaan toisiakin ihmisiä. Ja tottakai minä kaipaan viiteryhmää. Vertaisryhmää. Jonkinlaista toverillista ja kollegiaalista jutustelua luentojen välillä asioiden ontologisesta laidasta, sellaista, jossa jokainen on viisaampi kuin onkaan ja lainaa sanoja jotka oppi edellispäivänä kirjasta.
Ja samalla en ehkä haluaisi kuulua tämän enempää.
Minulla ei ole koskaan ollut niin kutsuttua sisäpiiriä. Aikanaan se oli melko iso kipupiste. Jossain vaiheessa edistyin ymmärtämään, että syynä saattaa olla se, etten miellä itse itseäni minkään sisäpiirin osaksi. Sillä voi olla jotain tekemistä traumaattisen yläasteajan kanssa, mutta se voi olla liian syvällistä analyysiä.
En nykyisin vain halua mieltää itseäni sisäpiirin osaksi. Sisäpiirit ovat liian usein… suljettuja. Siksi ne ovat sisäpiirejä. Tiiviitä ja turvallisia, mutta minä haluaisin että elämä olisi avoin kehä… Jonka poikki saa leikata.
En siis halua kuulua. En niin vahvasti, että se rajoittaa minua. En halua, että liian suuri joukko ihmisiä odottaa minulta aina jotain. Haluan mennä ja tulla ja kohdata monia, kutsua niin monta käymään kuin kerralla mahtuu. Ajatuksena se kuulostaa jotenkin naiivin ylevältä, mutta haluaisin että voisin olla jotain sellaista joka tarjoaa kokemuksen kutsutuksi tulemisesta. Siinä sitten onkin minulle opettelemista: sisäpiirejä kun syntyy huomaamatta, omassa laiskuudessaan on helppoa jäädä pyörimään sellaiseen, olla ojentamatta sitä kättä ja ripustamatta kysymystä ilmaan. Tutustumatta. Kutsumatta. Tai omassa varautuneisuudessaan, tai arkuudessaan.
Haluaisin ajatella, että kuulun tähän löyhään ja monimutkaiseen ihmisten verkostoon, josta lähtee koko ajan ihmisiä, johon tulee koko ajan ihmisiä. Olen säie. Kuulun tähän todellisuuteen, mutta mieluusti kokonaisena todellisuutena.
Ajatuksessa parasta on se, että tajuan yhtäkkiä kaikki mahdollisuudet, joita siihen sisältyy. Tämä kaupunki on täynnä ihmisiä. Osassa olen kiinni, osaa en tunne lainkaan. Se tarkoittaa rajatonta määrää kohtaamisten mahdollisuuksia. Osasta voi tulla merkityksellisempiä, mutta osa voi olla vain mielenkiintoisia tai ilahduttavia. Hetkellisiä. Mutta yhtäkaikki minä kuulun niihin kaikkiin mahdollisuuksiin.
En ehkä osaisi ajatella näin ellei meistä olisi tulossa perhe. Idealismiin on voimaa, kun tietää olevansa turvassa.
Ja silti haluaisin että olisi jokin ryhmä jossa kohdata samat ihmiset kerran viikossa. Naisia istumassa lattialla puikkoineen ja lankoineen ja elämänkokemuksineen.
Ja että olisi seurakunta.
*
Mmm. Minä kuulun tänne, näiden mintunvihreiden ja vaaleanviolettien seinien ristituleen. Aion kuulua tänne niin että kaikki tietävät sen.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Minäkuva, Tunteet | Comments (0)