Archive for January, 2008

oivallus vastuusta. ja rakkaudestakin.

January 31st, 2008

Hampaiden välissä on omenankuorta

pöydällä yksinäinen runebergintorttu odottaa jotakuta, mietin kenelle sen veisin

tyhjensin sähköpostilaatikosta paljon mennyttä elämää

ja ymmärsin jotain:

vastuun kantaminen kasvattaa vastuuntuntoa.

Olen hetkittäin ollut taas ahdistua henkisesti kaiken paljoudesta. Kun on harjoittelu ja muu opiskelukin ja kesätyötkin tuntuvat alkavan jo maaliskuussa ja sitten olisi oma henkilökohtainen elämä ja tuntuu, etten edes hahmota kaikkia langanpäitä. Miten voi ihminen sotkeutua niin moneen? Kun on lisäksi nuorteniltaa ja vastuunkantoa siellä täällä ja koulutusprojektia johon oman henkisen kasvunsa takia on innostunut ja sitten on näitä journalistisia harrastuksiakin ja jossain välissä pitäisi ehtiä hiihtää ja päärmätä pari verhoa ja oppia soittamaan huuliharppua -

ja uutta on se, että tämän kaiken keskellä, löytäessäni sähköpostista jonkun unohtuneen mailin joka ilmoitti että tutkielmaseminaariin ilmoittaudutaan WebOodissa 1.-29.2.2008 en tuupertunutkaan orastavan stressin alle vaan totesin, että ahaa – siis ilmottaudun, ja katsotaas, mun tulee kiire tehdä ne pari esseetä ja perusopintokurssia mutta ehkä mää ehdin -

olen tajunnut, että vastuun kantaminen poistaa ahdistusta,
vastuun kantaminen auttaa kantamaan vastuuta
vastuun kantaminen saa haluamaan kantaa vastuuta.

Uskomattoman yksinkertainen juttu. Vastuun ottaminen omasta elämästä saa elämän tuntumaan… hyvältä.

*

Totesin, että tuo pätee aika moneen muuhun.

Kutsumuksen kokeileminen kasvattaa kutsumusta.

Rakastaminen auttaa rakastamaan.

Elämä on toisinaan pieniä sieviä kehäpäätelmiä.

*

Minä olen kykenevä. Minä selviän tästä. Minä selviän tästä! Vielä joku päivä niittaan yhteen nämä levällään liehuvat opinnot ja hallitsen tämän! Vielä minä sen teen! Kyllä!

Nyt lähden kiipeämään tuota mäkeä ylös seurakuntakodille ja selvitän ensin tämän illan opintoryhmineen. Ja vien tuon runebergintortun jollekulle.

*

Harva asia on muuten niin inhottava kuin omenankuori hampaiden välissä.

Posted in Elämä | Comments (5)

tuntemattomille hymyilemisestä.

January 23rd, 2008

Juuri nyt paistaa kalpea ja silti häikäisevä aurinko viereisen talon koivujen, takapihan syreenien ja ikkunalaudan viherkasvien takaa. Käsittämätön efekti. Ensin on nuhjuisensumuista monta päivää, ja sitten yhtäkkiä tällainen muutaman minuutin auringonpaiste muuttaa maiseman hennoksi kuultavaksi lasiksi.

Ihmettelin juuri kahvihuoneessa, milloin viimeksi olen mahtanut nähdä päivänvalon. “Ennen joulua joskus paistoi aurinko”, totesi nuorisotyöntekijä. Voi taivas minä imen tätä aurinkoa.

*

Tänä aamuna pyöräillessäni bussipysäkille (kello 7:25, joka on hämmentävän aikaisin) ajattelin näin:

On varottava kahta asiaa elämässä: teennäisyyttä ja kyynisyyttä.

Pureskelin ajatusta. Kummassakin on kyse samasta asiasta: olisi osattava olla auki. Sisäisesti niin levällään ja ovet auki rempallaan, että tulisi olleeksi aidosti läsnä elämässään. Teennäisyys on sitä, että peittelee julkisivunsa niin paksulla fasadilla ettei näe itsekään ulos. Kyynisyys on sitä että vetää ovet ja ikkunat säppiin, jätesäkit ikkunaan ja murjottaa yksin lattiallaan, kun ei osaa mennä enää ulos.

Haluaisin, että taloni ovi olisi auki, porstua matala ja rappuset sellaiset joille mennään reväyttämään ovi auki ja huutelemaan ohikulkeville naapureille, että olis kahveeta jos vaan passaa. Samalla on todettava, että siinä on koko elämän mittainen kasvutavoite.

Ja samalla se tuntuu HYVÄLTÄ. Kaksi asiaa. Kaksi kuoppaa, joita ei kannata kaivaa. Se on kuitenkin vain kaksi. Ja minusta tuntuu, että niiden kautta tulisi vältettyä aika monta muutakin. Sekä teennäisyys ja kyynisyys ovat todennäköisesti kasvaimia, jotka kasvattavat ahkerasti etäpesäkkeitä. Kyynisyydestä voi esimerkiksi kehittyä nopeasti epätoivoa. Teennäisyydestä taas eristäytymistä. Josta taas voi syntyä syrjään joutumisen tunne, alemmuuskompleksi, todellisuudesta vieraantuminen, ihmispelko ja niin edelleen.

Heikki Korhonen, jyväskyläläinen oppilaitospappi, totesi saman viime viikolla. Älkää ikinä katkeroituko.

*

Tähän liittyy se, minkä tiedostin taas muutama päivä sitten:

Ihmisten kasvoilta näkee aika paljon siitä, millaista heidän elämänsä on ollut. Tai paremminkin sanottuna: millaiseksi he ovat sen kokeneet. Käsittämättömän prässin läpi puserrettu ihminen voi edelleen näyttää pehmeältä. Jonkun kasvoille näennäinen hyvinvointi on taas jättänyt lähinnä ison kysymyksen.

Joidenkin kasvoille on uurtunut lähes koko ajan kareileva hymy. Toisten kasvoissa on kireitä juonteita. Jonkun silmäkulmilla väreilee koko ajan huoli. Joku näyttää koko ajan veikeältä, vaikkei ehkä enää tahtoisikaan.

Onko niin, että se ilme, jota ihminen elämässään eniten kannattelee, imeytyy ihmisen kudoksiin?

Yritin miettiä – täysin mahdotonta, mutta mietin silti – miltä itse näytän, kun ja jos ehdin kahdeksankymppiseksi.  Olisin mielelläni ryppyisenpehmeä ja pyöreähkö, sellainen punertava. Yritin saada itseni kiinni ilmeistäni, vaikka se onkin äärimmäisen hankalaa. Muutin ilmettä joka kerta kun olin tunnistaa kasvoillani yhden.

Tajusin kuitenkin, että ihmisen kasvojen ollessa täysin rennot on ihmisen ilme usein perusystävällinen. Kaikenlaiset tiukat ilmeet ja kovat ilmeet vaativat lihasten jännittämistä. Siihen nähden kireys tai kovuus on valinta. Ja samalla tajusin, että niin käy äärettömän helposti – sitä jäätyy katsomaan ikkunasta ulos, tietokonetta, toisia ihmisiä, ja kulmat vetäytyvät sisäänpäin, suu nipistyy viivaksi, poskipäät jännittyvät. Ei siinä muuta kuin se, että se ei enää näytä ystävälliseltä.

Ja eihän tämän pohdinnan tarkoitus ollutkaan onnistua aina näyttämään ystävälliseltä. Se kuuluu osioon “Teennäiset asiat” ellei sitten todella myös ole ystävällinen. Mutta jos koen virittäytyneeni siihen suuntaan, olisi hedelmällistä uskaltaa myös näyttää se. Haluaisin näyttää siltä miltä minusta tuntuu. Osata päästää sen kasvoilleni. Ulos. Auki.

Ja minun on valoisa olla.

Paraatiesimerkki uskalluksesta olla avoin on tuntemattomille hymyileminen kadulla. Doesn’t cost a thing, might save a day. Ja silti sitä hiihtää katuja pitkin silmät sisäänpäin lasittuneina ja hätkähtää ilmeettömyydestään vasta kun ei voi enää väistää jotain ärsykettä.

Pääskyseni Virpi testasi joskus Minnan kanssa sitä, miten vastaantulijat reagoivat tuntemattoman hymyyn. Minna meni edellä ja hymyili kaikille. Virpi tuli vähän perässä.

Minnan kohdalla ihmiset eivät osanneet hymyillä takaisin. Mutta Virpi näki hymyt jo.

Pahimmillaanhan siitä saa vain vähän oudon maineen. Se ei olisi iso tappio.

Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Ruumis, Tunteet | Comments (1)

tämän ohittaminen olisi rikos.

January 13th, 2008

SUOSITTELEN:

Helsingin Sanomien kuvaajat valitsivat vuoden 2007 parhaat kuvat. Vuosi tiivistyi 188 kuvaan. Nautinnolliseksi elämyksen tekee se, että kuville on luotu erinomainen katseluikkuna, jota saa unohtua katsomaan. Imeytymään kuviin.

Eli tänne siis: www.hs.fi – kuvakoosteeseen linkki löytyy etusivulta yläoikealta.

*

Kuvia katsellessani ajattelin, että ihmisen perusvelvollisuuden tulisi olla kehittää omaa kykyään nähdä, oivaltaa, ymmärtää ja tuntea.

Siitä puhutaan vain perin harvoin. Täytyy kehittää kykyä laskea, muistaa ulkoa, puhua kieliopillisesti oikein, päätellä, väitellä, suoritua, selviytyä, olla vakuuttava ja tunnollinen ja niin edelleen.

Mutta jos ei tunne eikä näe mistä maailma ympärillä koostuu, miten voi oppia käyttämään tuota kaikkea oikein…? Kyse on prioriteeteista. Mikäs siinä jos ymmärtää resiprookkiverbeistä, mutta ensin on uskallettava tuntea maailman koostumus.

Niin kuin vaikka rakkaus ja kärsimys ja ihmisyys.

*

Esimerkiksi Hannes Heikuran Kandaharissa Afganistanissa kuvaama kerjäävä äiti. Tai Luhangan kirkosta valoon poistuva Paul Jyrälä, äänittäjä, joka kuoli kuukausi kirkossa äänitetyn levyn valmistumisen jälkeen.  Tai Esko Nummisen kädet Marian sairaalassa.

Tai Markus Jokelan kuvaama Alan Pulaniecki asuntolassa Olkiluodon työmaalla viiksineen, taustalla MTV:n musiikkivideot. Sami Keron kuvaamat munkkikoululaiset pelaamassa jalkapalloa mudassa pakolaisleirillä Luoteis-Thaimaassa.

Ehkä koskettavin oli silti Juhani Niirasen kuvaama hoitaja Ulla Kykkäsen ja Jorma Yrjölän kohtaaminen.

Minusta tuntuu, kuin pitäisi sulatella. Hitaasti.

Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kauneus | Comments (1)

sirkuseläin puhuu vuosien takaa.

January 13th, 2008

Löysin nipun keltaista kirjepaperia kamppaillessani läpi joka paikkaan kertyneen paperiviidakon.

Kesällä 2004 olin kirjoittanut kolme liuskaa täyteen. Osan itselleni. Osan yläkerralle. Siitä on kolme ja puoli vuotta. Siinä ajassa asiat ehtivät jo muovautua uudelleen vuosien hitaan hiomisen alla, tai luutua ja juuttua paikoilleen järkähtämättömiksi siirtolohkareiksi.

Rivien lukeminen tuntui jossain tuolla sisäpuolella. Kolme ja puoli vuotta sitten olin puhunut keltaiselle paperille kun en tiennyt kenelle muullekaan, ja tulin puhuneeksi samalla sille minulle joka löysi paperit tänään.

Näin se meni:

250804 Helsinki

DYING IS EASY.
IT’S LIVING
THAT SCARES ME TO DEATH -

Syksyn aavistuksia.

Naiset kävelevät vielä sandaalit jalassa
ja kaulahuivi on trendikäs kesälläkin mutta
nyt naiset tärisevät kadulla.

Tuulee.

On katusoittajia
ja minut valtaa aavistus siitä, että kaupunki on vain valtava posetiivi (posetiivari ei ole näkyvissä) ja me muut vain tanssivia apinoita.
Kaiken kaikkiaan, kaikkeahan pyörittää Yksi Käsi
ja meidän ihmisten elämän sirkus on naurettavaa.

On vaikeaa pysähtyä näin suuressa kaupungissa. Kaupunki on niin räikeä
niin TÄYNNÄ
niin YLIAMPUVA
ja niin PÄÄLLEKÄYVÄ.

Olin tukehtua onneeni katusoittajien edessä -
vihdoinkin jotain inhimillistä. Kaupunki on niin KÄSITTÄMÄTÖN.

Minusta tuntuu, kuin olisin jatkuvalla koetuksella. Olen parin päivän ajan taas ajatellut ihan tarkoituksettomia, tarpeettomia. Tavaroiden paljous ja kiire turruttaa: Mikä olikaan tärkeää?
Tänään ehdin istua hetken aloillani
ihmisten katseleminen rauhoitti.

Olen ollut niin kiireinen tehdessäni en-mitään etten ole ehtinyt istua katselemaan heitä. Tänään ymmärsin myös jälleen, että he ovat tärkeitä. HE. Heidän elämänsä kurssi.

Ja minä olen katsellut vain itseeni. Olen aivan liian kauan katsellut vain itseeni. Ei siis ihme jos olen levoton tai yksinäinen -
en voi peilata itseäni itseeni
ja itsessäni OLEN yksin.

Tuntuu, kuin yrittäisin kuormittaa itseäni kaikella turhalla unohtaakseni sen. Mutta kaikki se jää pinnan alle. Minä tukahdutan kasvua jota minussa tapahtuu
ja voin pahoin
kun versot tukahtuvat.
Olen yhä ohdakkeinen maa.
Mutta alan NÄHDÄ.

Tämä maailma on vain sirkus. Me kuljemme naamioissamme. Suunnittelemme, ostamme, rakennamme, luulottelemme. Luomme itsellemme ihanteita toistensa perään.
Ja kerta kerran jälkeen kaikki kaatuu omaan mahdottomuuteensa ellei mitään ole rakennettu Kalliolle. On vain tuulentupia.

Ilmaa.

On niin paljon enemmän, mitä on nähtävä.
Se, että jokaisen kohdattavan ihmisen silmien takana asuu sielu.

Jokaisen naamion takana on sielu. Ja jos jotain on oltava sellainen, joka pyyhkäisee naamiot pois. Hellästi tai rajusti.
Sitä on pohjimmiltaan kohtaaminen:
minä tulen naamioni takaa
ja etsin toisen ihmisen vaikka väkisin – tietoisesti – hänen oman naamionsa takaa.

Pelkäämättä. Sillä meitä ympäröi Kristus.

Minä en halua pelätä.
Ja silti pelkään

aamuja
toisia
itseäni
tulevaisuutta
virheitä
yksinäisyyttä
pelkäämistä
itsekkyyttä

…ohdakkeiseksi maaksi jäämistä

kun minulla olisi
KAIKKI MAAILMAN TOIVO.

Toiselle paperille olin kirjoittanut rimpsuja, jotka ovat osoitettu henkilölle nimeltä “Herra”. En ehkä referoi kaikkea siitä, mutta tämä osui minuun:

HERRA

Sinä hyväksyt minut epätäydellisenä
minä haluan
hyväksyä itseni;

lapsena
epätäydellisenä

sielullisesti
henkisesti
hengellisesti
…fyysisesti

minä haluan hyväksyä, että vielä KASVAN
olen VASTA KASVAMASSA

en tahdo pelätä!
eh tahdo ajatella: minun pitäisi jo olla
täydellinen että voin lähteä

—

tahdon olla sydämessäni nöyrä ja hiljainen
aito
että sieluni näkyy elämässäni

*

Kolme ja puoli vuotta. Mikä on erilaista?

Muistan minut kolmen ja puolen vuoden takaa. Ostin tuota paperia sinä kesänä kun sateisena aamuna istuin Päivin sohvalla ja joku tunnistamaton itketti minua, maailma oli rannaton ja vellova ja minulla tulitikuista kasattu lautta. Ajattelin kai silloinkin heittäytymistä ja sitä, etten minä voi ohjata sitä lauttaani, jos meri velloo niin valtavasti.

Ajattelin silloinkin kohtaamista.
Torstaina Jyväskylän opiskelijapastori Heikki Korhonen sai minut kokemaan syvän merkityksen hetken kun ajattelin, että työkseen voisi käytännössä kohdata ihmisiä mitä erilaisimmissa tilanteissa, vaikka itsemurhan tehneen omaisten jututtaminen toimituskeskustelussa olisikin varmaan äärimmäisellä tavalla riisutuksi tulemisen kokemus.

Opettelin silloinkin luottamusta.
Että kaikkea ohjaa se Yksi Käsi. Veivaa posetiivia.

Kipuilin silloinkin itseni kanssa.
Tässä pysähdyin tekstiä lukiessani tuijottelemaan jonnekin silmien sisäpinnoille. Olisi totaalisen petollista väittää, että itsensä kanssa kipuilu voisi koskaan elämässä loppua – en usko maksimaaliseen vahvuuteen – mutta ehkä jokin… Jokin. Muuttuu. Hioutuu.
En minä enää pelkää aamuja. Enkä tulevaisuutta. Ja olen oppinut, ettei toisissa ole mitään pelättävää. Eikä epäonnistumisissa, koska niissä voi olla todellisten voittojen siemeniä. Itseäni todennäköisesti tulen pelkäämään jollain tavalla aina, vaikka sanoisin sitä mieluummin itsensä vahtimiseksi, tarkkailemiseksi, silmällä pitämiseksi. Luulen tajunneeni, että ihminen on itselleenkin aina arvaamaton, ennustamaton. Sitä saattaa tehdä sielullisia liikkeitä yllättäviin suuntiin, mutta yhtäkaikki ne ovat useimmiten vain tunteita eikä niissä ole todellista pelättävää. Vaikkakin tunteet ovat vakavastiotettavia.

Mutta edelleen minä tahtoisin tuota jota kirjoitin keskivaiheille sitä toista keltaista paperia:

minä tahtoisin olla sydämessäni nöyrä ja hiljainen
aito
että sieluni näkyisi elämässäni.

Että voisi oppia, mitä nöyryys tarkoittaa.

Ensin piti opetella huutamaan ettei aina niin nöyristelisi. Sitten piti opetella, ettei huutamalla saa ääntään kuuluviin. Kuiskaus pakottaa usein toisen kuuntelemaan tarkemmin, sillä ihminen ei voi vastustaa uteliaisuuttaan. Ja sitten piti opetella, ettei elämä ole taistelua saadakseni ääneni kuuluviin vaan elämä on minun henkilökohtainen seikkailuni, ja henkinen äänenkäyttö on ensisijaisesti minun tapani sanoittaa sitä mitä näen koen ja niin edelleen. Nyt opettelen kai sitä, mitä tekisin sillä, mitä näen ja koen. Jotenkin elämäntarkoitus kuitenkin liittyy siihen.

Jospa sitä opettelisi entisestään kohtaamaan ihmisiä. Tai alkujaankaan. Ylipäänsä. Jospa sen salaisuus olisi siinä.

Yhtäkaikki: tajusin, että paljon on muuttunut. Asiat ovat ehkä samoja – isojen kysymysten ja jonkin autiuden kokemus – mutta jokin on asettunut aloilleen ja talttunut. Ei enää sitä kosmista vilua. Sitäkö on, että kasvaa vähän isommaksi? Tai ehkä se vilu vain muuttaa muotoaan.

Matkalla Muurameen perjantaina bussissa katselin ihmisiä pysäkeillä – sitäkin valtavan lihavaa vanhaa miestä jolla oli bandana päässä, nahkahousut, pääkallovyö ja muhkeat viikset – ja kun bussi nytkähti liikkeelle, ajattelin puolihajamielisesti että jostain kumman syystä siinä on jotain, josta ehkä melkein eniten nautin: matkalla olemisesta ja ihmisten näkemisestä. Nautin siitä hetkestä, kun juna ja bussi nytkähtää liikkeelle ja matka alkaa. Nautin olla matkalla.

Ehkä se on se, mitä olen oppinut. Enää matkan päämäärä ei riivaa niin paljon – eikä siis pelota. Nautin olla tällä matkalla. Joka päivä juna nytkähtää uudelleen liikkeelle.

Ja ne naamiot… Ja sirkus. Niin.

Ostin jokin aika sitten Vero Modan alennuspöydästä t-paidan, lähinnä siksi, että se oli riittävän pitkä. Harmaan paidan etumuksessa oli jokin hilpeä printti keltaisella värillä. Vasta kotona tajusin ajatella sitä tarkemmin, ja uskokaa tai älkää, löysin siitä syvällisen ajatuksen.

At the end of the circus
all the animals waved goodbye

Jos elämä siis on sirkus, ja me olemme tanssivia apinoita -
jonain päivänä sirkus loppuu. Mutta siinä ei ole mitään surullista, ei sinänsä, ei lähtijän näkökulmasta – ei välttämättä.
Sinä päivänä toivoisin että voisin vilkuttaa hyvästi, vetäytyä esiripun taakse ja valahtaa vihdoin osaksi sitä valkoista valoa josta niin polttavia säteitä välähtää toisinaan tämän sirkuksen keskelle.

Ennen kaikkea: tämä on vain show. Elämä on sirkus. Ja eikö sirkus ole todellisen elämän versio, karikatyyri? Kaikki sirkuksessa on lainattu todellisesta elämästä, mutta muunnettu niin, että se on koomista, hauskaa, viihdyttävää tai hirvittävää, kummastuttavaa tai hämmentävää.

Sitä elämä on. Ja se todellisempi elämä on siellä esiripun takana. I’ll be that animal.

Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Kaukokaipuu, Minäkuva, Tulevaisuus | Comments (0)

vaikeasti hahmotettavista totuuksista.

January 10th, 2008

Ensin totuus, joka muovasi itsensä pikkupakkasesta matkalla kotiin tänään:

Jos kohtelet ihmistä sellaisena kuin näet hänet, se on väärin. Kohtelet häntä silloin ennakkoluulonasi tai toiveenasi ja kumpikin on väärin, sillä hän ei ole sinun mielesi heijastuma.

Jos kohtelet ihmistä sellaisena kuin hän näkee itsensä, sekin on väärin. Kohtelet häntä silloin hänen omana pelkonaan tai epäluulonaan, ja se on vain osa häntä. Et voi koskaan nähdä häntä kokonaan, joten älä valitse niitä huonoja puolia joiden kautta katsoa häntä.

Sen sijaan jos kohtelet häntä sellaisena kuin miksi tajuat hänen haluavan tulla, rakennat hänelle siipiä. Työnnät häntä tuulta vastaan eteenpäin, ja sanoistasi tulee muurin kiviä, teoistasi laastia. Todennäköisesti sen suurempaa lahjaa ei toiselle voi olla. Se on oikein, koska silloin kyseessä on hänen oma toiveensa, ja se joka kasvaa, on hän itse omaan tahtiinsa.

Ajattelin joskus jo muutama vuosi sitten tällaista: Jos kaksi ihmistä tunnistaa toisissaan pyrkimyksen kasvaa johonkin suuntaan ja kykenee tukemaan toisissaan tätä pyrkimystä, on vaikea kuvitella, mitä parempaa voisi olla. Tai mikä muu olisi enemmän rakkautta. Tai ainakaan enempää rakentavampaa.

Tosin se toimii vain silloin, jos kaikelle muullekin annetaan tilaa. Epäonnistumisille. Niille peloille ja epäluuloille joista yritetään kasvaa pois. Toiveille. Hulluille kuvitelmille. Silloin tapahtuu vapaus ja on mahdollista kasvaa suoraan, koska ilmatilaa ei ole rajoitettu häkeillä tai aidoilla.

*

Olen ajatellut aika paljon viime päivinä. Ajatteleminen tosin tuntuu erilaiselta. Minuun ajelehtii ajatuksia, jotka kiertävät pään sisäpintaa valuen tai kierien, pysähtyvät ja takertuvat hetkeksi kiinni, alkavat ja loppuvat ja sekoittuvat toisiinsa. Ajattelemisestani on tietoista vain osa. En osaa pohtia nyt kovin tarkkaan.

Olo on jotakuinkin sama kuin katselisin perhosia. Näen ne kyllä, mutta koska ne tempoilevat arvaamattomasti, tempoilee katseenikin. Perhosia on turha yrittää ennustaa, on parempi vain katsella. Ja perhosen johdatteleminen johonkin suuntaan on suunnilleen enemmän kuin sula mahdottomuus.

Tuntuu, kuin tarkkailisin elämää. Tunnustelisin elämää.

Tuntuu, kuin yrittäisin kuvata väriä, jota ei ole. Miten kuvataan tunne?

Se on jotain samaa kuin tapahtuisi silloin, kun pitkään pimeässä huoneessa seisoneelle napsautetaan valot päälle. Se on seissyt keskellä huonetta paljain jaloin, tuntenut räsymaton hapsut ja lautalattian raot varpaittensa alla, vedon oven alta. Mutta valoa ei ole tullut mistään. Se on haronut käsillään ympärilleen, tavannut seinän, kulkenut käsi seinää pitkin ja löytänyt oven karmin. Tunnustellut sitä kaksin käsin, tunnustellut messinkistä ovenripaa, kylmää ja paksua sormiensa alla, sellaista, jossa on kohokuvioista koristelua. Se on kompastunut jakkaraan ja lyönyt varpaansa lipaston reunaan, ja löytänyt lattialta jonkun pehmeän ja karhean josta ei ole ollut lainkaan varma, mikä se oikein on. Ja jotain pitkää ja venyvää, joka jatkui jonnekin kirjahyllyn taakse. Ja se on hapuillut tiensä kirjahyllyn luo ja tuntenut kaikki kirjat, joiden selkämykset alkavat jo nauraa, mutta pimeässä sillä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä kirjoissa sanotaan. Se on haistanut kirjat, avannut ne hämärässä ja painanut nenänsä aukeamaan kiinni, vanhojen kirjojen paksuun maatuneeseen tuoksuun, musteeseen ja keltaisiin sivuihin. Ja se on tiennyt että kirjahyllyssä on valokuvia ja esineitä, mutta pimeässä se ei erota niitä toisistaan. Se on istunut pitkään lattialla ja yrittänyt arvioida, miten korkea huone on.

Ja sitten joku laittaa valot päälle, vetää verhot ikkunan edestä, avaa valon. Ja se joku näkee, että huoneen katto on lasia, ja päivä syöksyy siitä sisään. Ja matto on raidallinen, ja huoneessa on oudon monta kulmaa, ikkunat ovat suuret, ja niiden takana aamu avoin. Ja lattia on tummunutta puuta, ja kirjahyllyssä tuhat kirjaa joiden satuja se ei koskaan ole kuullut. Ja pöly kiertää auringossa, paahtuu, putoaa. Ja yhtäkkiä kaikki tunteminen muuttuu näkemiseksi.

Siinä riittää ensinnäkin tutkimista loppuelämäksi. Ja toisekseen on uskomatonta, kun teoria muuttuu yhtäkkiä käytännöksi.

En osaa ehkä sanoa siitä muuta kuin että minua on kummastuttanut menneinä päivinä jokin todellisuuden tunne. Vähän kuin tajuaisi, että kaikki mitä tapahtuu, on totta. Se tosin edellyttää sitä, ettei ole aikaisemmin tajunnut sitä, ja se on ehkä vähän huolestuttavaa. Mutta yhtäkaikki todellisuuden tajuaminen on hätkähdyttävän syvältäkäyvä asia.

Että ei ole oikeastaan epätosia asioita. On valheellisia, tai vääriä. Mutta totta ne ovat nekin. Eikä minulla omasta mielestäni eikä oikeastaan kenenkään mielestä pitäisi olla enää varaa elää kuin kaikki ei olisi totta. Ei kenelläkään ole… Uh, miten sen selittäisi?

Ei mihinkään muuhun ole elämässä varaa kuin siihen, että on mahdollisimman auki. Sitä voisi kuvata myös läsnäolemisen opettelemiseksi ja nykyhetken tajuamiseksi. Sen aistimiseksi. Se, mitä tapahtuu nyt, on äärimmäisen totta. Tämä hetki ei ole vain jokin jonka läpi juoksen seuraavaa päin, vaan minun elämäni tapahtuu tässä. Se on totta jo tässä. Kaikki on jo tässä. Mitään ei puutu. On elettävä tämä hetki, että seuraavan on tilaa tulla. Haluan tämän hetken täytenä. Ja sen jälkeen seuraavankin. Täytenä juuri sitä, mitä se sattuu mukanaan tuomaan.

Minun iloni on todellista. Ja se on minun, ei sen tarvitse tulla kenenkään muun vahvistamaksi. Olen iloinen koska minussa on siihen kyky.
Sama pätee suruun. Se on minun, ja sekin on todellista. Eikä sekään tarvitse oikeutusta. Suren, koska kykenen siihen.
Tai sitten onni. Tai toivo. Ja pelotkin, niin.
Ehkä eniten se painaa rakkaudessa. Minun tulee rakastaa, koska kykenen siihen, koska se syntyy minusta, tai oikeastaan kulkee minun kauttani. Lähtee Jumalasta ja virtaa tästä rintakehän läpi eteenpäin. Haluaisin oppia vielä enemmän siitä, että se on todellista nyt, tässä. Ja ettei sille ole ehtoja.

Se on sekin hassua.

Tämä kaikki on umpioutoa. Mutta tuntuu melko todelliselta tuntea yhtäkkiä, että kaikki on niin sietämättömän todellista. Oikeastaan mikään mitä ihmiselle tapahtuu, ei voi olla yhdentekevää. Siitä tulee yhdentekevää, jos turtuu itse näkökyvyttömäksi. Sitten mikä tahansa elämän mysteereistä voi tulla yhdentekeväksi. Sepä se juuri onkin! Mitä tahansa voi pitää yhdentekevänä. Mutta mikään ei ole sitä. Oman itsensä puolesta elämä on koko ajan äärettömän todellista, siis merkityksellistä, siis tärkeää. Saahan sitä pitää minä tahansa. Mutta se ei ole sitä.

Taidan olla sen verran umpisukelluksissa nyt, etten ehkä saa tästä sen enempää irti. Sen selvempää. Elämä on päätähuimaavan todellista. Iloa ei voi ohittaa. Eikä surua. Ne on kaikki käytettävä sielunsa keskikohdan läpi, ja siellä jos jossain ne käyvät sydämen eteisten kautta.

Osa käy kynnyksen yli ja asettuu taloksi.

Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Rakkaus, Tunteet | Comments (4)

orkidea ja rähinätukka.

January 8th, 2008

Kaisa Salomaa on lakannut olemasta.

Minun täytyy tutustua uuteen henkilöön, jolla on sama sosiaaliturvatunnus ja sisäinen maailma kuin edelliselläkin, mutta uusi nimi, uusi suku, uusi siviilisääty ja nimen perään lisättävä “o.s.”-lisäke, joka sanana on niin tuttu että siihen ei ole vuosiin kiinnittänyt huomiota, paitsi kun puhelimeen liian nopeasti vastatessaan tulee ääntäneeksi “kaisalomaa” ja nielee keskimmäisen tavun.

Lauantailta en olisi osannut toivoa mitään, en mitään enempää. Ihmiset tulivat jo perjantai-iltana, pakkasesta sisään jäälyhtykujaa pitkin, ja äitini oli jäädyttänyt lyhtyjä vasten ruusuja jään sisään. Lauantainakin sisällä paloi lähinnä sata pientä valoa ja ulkona aurinko oli huurteinen ja hidas ohuiden pilvien takana, aivan kaikki maisemassa jäisen hileen keskellä hiljaa ja hengitti.

Olisi niin paljon talteen kirjoitettavaa, mutta se kaikki on niin sisäistä ja yksityistä, että se on kirjoitettava papereille jotka talletetaan pois toisten silmistä.

Oli kaunista. Se kaikki vaiva jota niin monet olivat nähneet kasautui sellaiseksi määräksi estetiikkaa, että hyrisin hiljaa sisimmässäni. Liekkejä ja valkoista kangasta vasten kiemurtelevaa talviota. Kymmeniä lyhtyjä. Minun äidilläni on sormet, jotka eivät osaa olla asettelematta asioita kauniisiin asentoihin.

Sitä kaikkea esteettistä kauniimpaa oli kuitenkin se kylläisyys, joka kaikessa oli. Ihmisten ilmassa paksuna kelluva läsnäolo. Halaukset, joissa lapaluut olivat rusentua. Puuterijäljet miesten pukujen olkapäillä. Täydet maljat, ja kaikki se ylitse vuotaminen. Perjantaina asetellessamme piparitaloja tarjoilupöydälle ja sitä talvioiden kiemurtelevaa paljoutta niiden väliin mietin, miten tuntui, että ilma oli täynnä erilaisia tunteita. Ja vain murto-osa niistä oli minun. Minun tunteeni, perheen tuntemukset, ystävien, sukulaisten, ne kaikki roikkuivat ilmassa sikeänä verkkona ja me liikuimme varovasti sen lomassa, nostelimme säikeitä että mahduimme alta, siirtelimme sitä varovasti sivuun ettemme olisi repäisseet sen kudosta hetkeksikään rikki.

Häät ovat kai aina sellaisia hetkiä. Ihmiset kaipaavat onnellisia tarinoita, sanoi isä lauantaina, kun istuin hetkittäin haarukka täysin käteen unohtuneena katselemassa ihmisiä. Häissä ihmisten omat tunteet pusertuvat pintaan. Ne, jotka ovat menneet jo naimisiin, muistelevat omia häitään ja matkaansa sen jälkeen. Ne, jotka vielä eivät ole naimisissa, ajattelevat omia tulevia häitään tai kyselevät niistä. Ja vanhemmat ovat oma lukunsa, ja isovanhemmat, ja sisarukset. Ihmiset peilaavat itseään.
Ja jokainen ihminen on onnellinen tarina. Tarinat vain ovat erilaisia, mutta jokaisessa on onnellisten loppujen siementen armeija odottamassa itämistään.

Ajattelin tänään lumen keskeltä sisään kävellessämme, että hätkähdyttävintä oli se intensiteetti jolla ihmiset olivat paikalla. En olisi mitään muuta toivonut kuin läsnäoloa. Kaikki estetiikka voi olla vain puite ilman sydämeenkäyvää läsnäolevaisuutta… Mutta kaikki se estetiikka voi olla välttämätön ennakkoehto läsnäololle. Lyhdyt eteisessä pakkasesta iltamyöhällä sisään tullessa ovat iso käsi joka toivottaa tervetulleeksi.

Mutta että sitä läsnäoloa oli. Havahduin tänään tajuamaan, että ne kaikki välittävät niin paljon. Ei ole mitään suurempaa.

En ole itkenyt näin paljon pitkään aikaan. Ja samalla rakastan sitä, että kyyneleet tulevat joskus vastustamatta alas poskia pitkin, ja jokin kuuma kieppuu ja kiertää rintalastassa.

Tällaiset asiat varmaankin kätketään sydämeen, paikkaan jossa niihin on helppo kurkistaa uudelleen. Minun velvollisuuteni tulevina vuosina on kurkistaa niihin. Muistaa. Imeä kaikki tämä läsnäolo ja ihmisten itsensä antava sydämellisyys vereeni niin, etten unohda.

Eihän tällaisessa elämässä voi kyynistyä.

Mmm. En ehkä sano enempää. Unohdun edelleen jatkuvasti kellumaan kiitollisuudessa, minä sulattelen tätä ehkä vuosia. Sitten kun joskus sulavasti esittelen itseni uudella nimellä, kirjoitan nimikirjoituksen kangertelematta ja ymmärrän tapahtuneen, olen ehkä sulattanut osan jo tästä. Ja jatkan. Ehkä aina.

Kiitos hääleiristä, sanoi tätini mies sunnuntaina lähtiessään vanhemmilleni. Voi kun olisi useammin syitä kerätä koko suku koolle kolmeksi päiväksi.

*

NYT-liitteen vuodenvaihteen numero kehotti aloittamaan uuden vuoden kokonaan uutena ihmisenä ja esitteli monta tapaa tehdä niin. Ulkomaille katoamisen lisäksi listalla olivat a) nimen vaihtaminen ja b) ulkonäön muuttaminen.

Totesin, että a) tuli kuitattua. Ja vaikka b) tarkoitti jutussa kasvokirurgiaa, taisin jossain määrin toteuttaa senkin.

Joulupaketista kuoriutui tuliterä kotiparturisetti. Sunnuntaina V testasi sitä päähäni. Eilen kotona käydessä oli jännä odottaa vanhempien reaktioita. Isä repesi nauramaan, haukkoi henkeään ja vaistomaisesti kysyi “saako halata?” ja tuli halaamaan – “voi Kaisa, voi Kaisa…”. Äiti tuli eteiseen sisään koulusta, halasi V:tä ja kääntyessään minuun päin tuijotti pari sekuntia, totesi “huh huh” ja istuutui tuolille. Katsoi uudelleen, hengitteli syvään ja alkoi vasta sitten nauraa.

Veli, joka tuli hakemaan meitä rautatieasemalta, pysähtyi portaissa niille sijoilleen. Ei sanonut moneen sekuntiin mitään. Sitten vasta se tuli katsomaan lähempää, niskaa, päälakea. Autolle mennessä se totesi “tätä ei kyllä kukaan usko” ja kaivoi taskustaan kännykkäkameran.

Autossa sain kuulla, että minulta puuttuvat vain niitit ja lävistykset. Äiti totesi kotona samaa. “Ongelma on se, että tuo on pystytukka. Naisella se on siili. Jos se ois ees vähän pidempi…”, sanoi veli.

Ja minusta kun tämä on lähinnä hauskaa. Ajattelin tehdä tästä jonkinlaisen kokeen. Reaktioidentarkastelukokeen.
Äiti kysyi kotona, onko minulla tarve käyttäytyä nyt jotenkin rohkeammin. Että tuntuuko erilaiselta. Velikin oletti minun löytäneen itsestäni nyt jonkun anarkistipuolen. Se tuntui hieman kaukaiselta, kun istuin autossa puolipitkä sivusta napitettu villakangastakki päällä, kaulassa pashmina ja jalassa mokkasaappaat. Aika radikaalia.

Mutta mielenkiintoista tässä on se, että ulkonäön noin äkillinen muuttuminen vaikuttaa ilmeisesti silti ihmisten ennakkotulkintaan minusta – niidenkin, jotka tuntevat minut läpikotaisin. En minä muutu, vaikka hiukset muuttuvat nelisenttisiksi ja ovat pystyssä. Mutta koska olen nainen, joka on pitkään ollut olematta epäsovinnainen hiustensa kanssa, vaihdan jotenkin kastia leikatessani hiukseni. Herätän kummastusta. Miksi joku nainen haluaa tuollaiset hiukset? Ei naisella kuulu olla tuollaisia.

Ilmeisesti jopa perheenjäsenteni piti pohtia motiivia hiuksilleni. Isä arveli, että hääkampaus oli vaatinut tämän uhrauksen. Veli kysyi, oliko kampaus “rastamallia” – vaatiko se hiusten pois leikkaamisen? Äiti arveli, että minulla oli siviilisäädyn vaihtamisen vuoksi tarve repäistä.

Ja minusta oli vain hauskaa saada lyhyet hiukset. Ja helpottavaa, kun ne voi vain haroa aamulla pystyyn. Ja vinkeää näyttää Sonicilta.

Puolifeministinä (tai täysifeministinä, jos sitä ei tulkitse telaketjumalliseksi) minua tämä kuitenkin kiinnostaa yllättävän paljon. Ehkä tämä nimittäin on vähän feministitukka, siitä huolimatta, ettei se ollut mikään motiivi. Tämä astuu kuitenkin selvästi tavallisen naisellisuuskuvaston ulkopuolelle. Pitkät hiukset ovat naisen kruunu – tämä istuu edelleen jotenkin tiukassa – ja jos leikkaan ne vapaaehtoisesti, irtisanoudun jotenkin jostain perusnaisellisuudesta. Pidempihiuksisena olin helposti tulkittava. Diagnoosi: nainen. Nyt olen jonkinlainen poikanainen. Jokin raisu. Jokin sellainen, joka näyttää siltä, että sillä pitäisi olla niittejä. (?!) Olen edelleen nainen, mutta aiheutan tulkinnallista päänvaivaa.

Hauskinta siinä on sanoa, että tämä oli V:n idea. Ja sen käsialaa.

Feministi minussa miettii tällä hetkellä laajemmin sitä, mitä on naisellisuus. Ilmeisesti sillä on selkeät rajat kollektiivisessa alitajunnassa, vaikkei niitä osata nimetä. Pystytukka ei ole naisellinen. Lyhyet hiukset pitkin päätä voivat olla naiselliset (Halle Berry). Pystyssä eivät – varsinkaan, jos ei meikkaa. Silloin varmasti kapinoi naisellisuuttaan vastaan. On jotenkin oireellinen.

Mutta eikö sitä ole naisellinen, kun on nainen? Kun elää itsensä todeksi? Puhuu kuin nainen. Ajattelee kuin nainen. Järkeilee kuin nainen. Kävelee kuin nainen. Liikkuu kuin nainen. Koskettaa kuin nainen. Nauraa kuin nainen. Katsoo kuin nainen. Itkee kuin nainen. Hymyilee kuin nainen. On kuin nainen.

Ei sillä ole 20 hiussenttimetrin kanssa mitään tekemistä.

Siksi tämä kai onkin niin hauskaa. Ja minusta naisellista voi olla myös olla raisu ja hauska, hulvaton, kokeilla. Antaa hiusten olla villisti sekaisin.
Ja ehkä järkytys ei olisi niin vahva, ellen olisi lauantaina keikkunut niskaan sykerretyissä kiharaisissa hiuksissa, joissa kellui orkidea. Se taisi olla aika perinteisen naiskuvaston mukaista.

Ja silti olen aivan sama ihminen. Eri nimi, eri peilikuva. Ja olen niin minä. Se on riemastuttavinta huomata – identiteetti ei ole kiinni kummastakaan. Se on kiinni minusta.

Posted in Elämä, Ihmiset, Kauneus, Minäkuva, Rakkaus, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (6)