Archive for February, 2008
vieraantuneisuuden tuttuudesta. February 28th, 2008
Takaisin leirillä. Ja vähemmän kuumeessa.
Matkalla Surkeenjärvelle jossain tuolla ysitien liukkailla kaistoilla ajattelin, miten mahtavaa on kun ajatus päässä alkaa taas kulkea kuumeen laskiessa. Miten mahtavaa on kun taas kykenee nauramaan. Että jokin naurattaa. Mietittiin ratissa istuvan Juhan kanssa, miten monia eri ilmauksia on sille, että ihmisen pääkopassa ei kaikki ole kohdallaan: on vintti pimeenä, ei oo kaikki jauhot pussissa, ei oo kaikki intiaanit kanootissa, on lepakoita tapulissa tai henkilökohtainen suosikkini on häiriöitä halokannella joka tulee suoraan lapsuuden Star Trek -muistoista.
Ajatus tuntuu hitaasti taas toimivan. Lepakot alkavat kaikota tapulista ja intiaanit kiivetä veneeseen. Eilisen päivän makasin lähinnä peiton alla täristen joko henkisesti tai fyysisesti. Ruumiillisen heikkoiden hakkasi silti mennen tullen se vieraantuneisuus oman mielen toiminnasta, jota yritin jo sanoittaa. Miten turhauttavaa voi olla tiedostaa, ettei mieli toimi niin kuin pitäisi – ja olla täysin kyvytön tekemään sille mitään. Mieli ja tajuntakin voivat olla energiattomia. Onneksi se meni ohi.
Hauskinta on se, ettei tunne ollut täysin vieras, vaikka olikin noin kymmenkertaisesti vahvistettu. Tunnistan sen tunteen, kun hetkellisesti kokee olevansa erittäin vieraantunut itsestään. Se on pimeä tunne enkä osaa kutsua sitä muullakaan nimellä, joten käytetään tuota ilmausta. Se on hetkellinen tunne siitä, että joko sanoo, ajattelee, tuntee tai kokee jotain, joka ei tunnu omalta. Joka ei tunnu siltä, mitä pitäisi sanoa, ajatella, tuntea tai kokea. Se on siis jokin vieras, joka ilmestyy mieleeni – jokin vieraan tuntuinen sielunmaisema, joka voi tuntua täysin järkeenkäyvältä mutta samalla se on jotain joka tuntuu suurinpiirtein siltä että pois tämä minusta tämä ei ole sitä mitä tahdon.
Pimeäähän se on. Mutta en ajattele sen olevan hälyttävän pimeää. Muistan miten V referoi luentoa pitänyttä Esa Saarista siitä, että ihmisen pitäisi osata tuntea omat tunteensa. Pitäisi uskaltaa tuntea omat tunteensa. Ettei tuntisi niitä tunteita joita ulkopuolelta yritetään saada ihminen tuntemaan, ei kokisi asioita niinkuin tarjoillaan, ei puhuisi vain sitä mitä oletetaan tai kokisi asioita niinkuin luulee toisten tahtovan. Mielenkiintoista on se, että ihmisessä voi olla sisäänrakennettuna jokin herkkyysmittari joka lähettää hälytysääntä kun mennään tuntemattoman alueelle – kun oma luontainen elämysmaailma hetkeksi säröytyy jonkun vieraan ja tuntemattoman tunkeutuessa sen elintilaan.
Tai sitten sitä on vain hitusen herkkä itsensä suhteen.
Outoa se on. Tunne siitä, että minussa on jokin vieras. Tai minusta tulee hetkeksi vieras.
No. Olen sitäkin ajatellut, että menneen vuoden yksi olennaisimpia opetuksia on ollut se, että ihmisen on ohjauduttava sisäpuolelta, ei ulkopuolelta. Se kuulostaa naurettavan helpolta asialta, mutta sitä saattaa olla niin helppo juksaamaan itseään: sitä kuvittelee tekevänsä ratkaisunsa itse, mutta todellisuudessa on tuhansien ristiriitaisten ulkopuolisten vaikutteiden marionettina. Sisältäpäin ohjautuminen on haastavaa koska se pakottaa olemaan herkkä ja tarkka sisäisen maailmansa sykähdysten suhteen. Ja se vaatii itsekuria, sillä se on yksinäistä touhua. On seistävä omien sanojensa ja ajatustensa takana. Mutta sikäli että niin olisi parempi tehdä kuitenkin, on vain äärettömän tervettä että miettisi ne sanansa ja ajatuksensa herkästi tarkkaan niin, että kykenisi seisomaan niiden takana.
Yksi Jyväskylän harjoittelijoista totesi aamulla, ettei nuorena ole aikaa tehdä sukututkimuksia: nuorena on niin valtavasti tekemistä muutenkin, pitää miettiä itseään ja elämäänsä ja ottaa siitä kaikesta selvää.
Totesin puoliksi sisäänpäin, että hervottoman egosentristä tämä elämä vielä tässä vaiheessa on. Mutta että onko se tarkoituksenmukaistakin…? Ehkä osittain. Ainakin tuntuu, että oman minän psyykkisten edesottamusten kartoittamiseen menee hetkittäin tolkuttomasti aikaa. Ja prosessointi ei ilmeisesti lopu koskaan, jos varttuneempia uskoo. Koska prosessia on jokainen hengenveto, jokainen eletty päivä.
Tällaista prosessointia tänään. Kurkku kipeänä ääni maassa. Ajatus onneksi hieman virkeämpänä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
sairas sielu sairaassa ruumiissa. February 27th, 2008
Kotona ja kuumeessa.
Otsalohkon takana jokin takoo luuta pienin pehmein polttavin nyrkein. Tekee mieli maata peiton alla hiljaa, päätä kääntämättä, kun jokainen liike saa liian kuuman nesteen loiskumaan pitkin kallon sisäpintaa. Tuntuu, kuin pään sisus olisi yhtäkkiä turvonnut kaksinkertaiseksi ja yrittäisi pusertua ulos päästä siinä onnistumatta.
Aristaa. Kolottaa. Takkia on vaikea vetää päälle kun hauislihakset ovat niin kipeät. Olo on kuin vaihdevuotisella: hetkin on kuuma, hetkin kylmä, ja koko ajan tärisyttää.
Rippikoulu Jämsänkoskella jatkuu silti yhä, ja palaan ruotuun huomisiltana – syön vaikka Buranaa putkessa ja kääriydyn viltteihin pysyäkseni mukana. Voin esittää kyseenalaista huumoria iltaohjelmissa kuumeesta palavalla mielelläni. Mutta aion olla mukana, ei jehna minä en luovuta. Harjoittelua on vielä kolme päivää ja minähän lasuan ne läpi vaikka pää kainalossa.
Leirin vahvuudesta ainakin 9 ihmistä on sairastanut tämän alkuviikon aikana: kuumetta, yskää, kurkkukipua. Kun 18 leiriläistä ja 6 ohjaajaa pakataan samaan tilaan remuamaan intensiivisesti yhdessä ja niin sanotusti syömään samoista kulhoista ei tätä todennäköisesti voi välttää. Ihailen lastentarhanopettajia, heillä täytyy olla rautainen immuniteetti. Luulin että minullakin olisi, mutta se petti minut.
Sairastin viime kerran elokuussa, kesätöiden loputtua. Niinpä tämä ei yllätä – sairastan nyt harjoittelun loppuessa. Ihmeellinen on ihmisen psyyke ja ruumis! Psykofyysinen kokonaisuus todella. Mieleni synapsit siis lähettävät tietoa soluilleni: no kyllä te nyt voitte sairastua, tässähän ollaan jo niin loppusuoralla ettei enää tarvitse jaksaa. Ja ruumis iskee niin sanotusti hansikkaat naulaan.
Menin leirin alkupäivinä hajamielisesti ajattelemaan, että saattaisipa olla kiva sairastaakin pari päivää. Saisipa levätä. Kuvittelin kelluvani sängyssä peiton alla suloisen huolettomassa horrostilassa ja nousevani aina välillä syömään hieman jäätelöä.
Jäätelöä olisi. Mutta tämä kihelmöivä kolottava särkevä poltteleva massa joksi ruumiini on muuttunut ei ensisijaisesti halua nyt jäätelöä. Ja sitä paljon turhauttavampaa on se, millaiseksi mieleni on mennyt: en saa ajatuksistani kiinni, luen lehteä ja silmät etenevät riveillä mutten ymmärrä mitä niillä sanotaan, minun täytyy ponnistella kyetäkseni keskustelemaan, kaikenkaikkiaan minusta tuntuu että en erityisemmin nyt ajattele. Etten kykene ajattelemaan.
Muistan sen avuttoman olon ala-asteelta, kun oli kipeä ja makasi sohvalla peiton alla ja kaipasi määrättömästi huolenpitoa. Hämmentävää löytää itsestään sama tunne nyt 23-vuotiaana. Vielä lapsen ajatukset.
Minussa on valtava halu lähinnä käpertyä. Vaikeaa se on siksi, että samalla voi olla niin levoton, ettei osaa asettua.
Sitä on niin ruumiinsa vanki.
Mens sana in corpore sano. Terve sielu terveessä ruumiissa. Ja ilmeisesti sairas sielu sairaassa ruumiissa. Tuntuukin kokonaisvaltaisesti särkevältä. Psyyke särkee.
Koska tästä ei irtoa mitään sen ihmeellisempää, tyydyn toteamaan, että ihmeellinen on kytkös sielun ja ruumiin välillä. Minä olen tällä hetkellä jossain välitilassa niiden välissä: kumpikin on kipeä, enkä tiedä, kumpaa enemmän hoivaisin.
Siispä menen käpertymään johonkin.
Posted in Elämä, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
ihanan kitschiä. February 16th, 2008
Keskiviikkona 31.1.2007 olen kirjoittanut seuraavaa:
Ajatus
tänään iltapäivällä
varttia vaille kolme
kirkkopuistossa:
En minä tyhjene, kun ihmiset lähtevät.
Minä täytyn, koska he ovat.
Se pitää edelleen paikkansa. On vain tullut vielä todemmaksi sen jälkeen.
*
Ajatellaan, että ihmiset ovat kuin olohuoneita. Ihmissuhteet ovat kuin sisääntuloja. Ihmiseen voi astella sisään niin monilla tavoin, mutta jokainen kohtaaminen on joka tapauksessa oven avaus – ellei se jää sille asteelle, että vain tirkistellään ovisilmästä.
Joku voi tulla sisään kysymättä. Repäistä oven auki, saapastella sisään, kävellä kenkineen suoraan olohuoneeseen ja rojahtaa sohvalle. Nostaa kenkänsä tuolille, työntää kädet taskuun ja katsella tympeänä ympärilleen. Murustella sipsejä pitkin sohvakalustoa, jättää tahroja kankaalle, roskia myttyinä lattialle, matot kurttuun. Käydä pyyhkäisemässä hyllynreunasta pölyt ja kävellä suoraan takaovelle, repäistä senkin auki ja häipyä niin että ovet jäävät retkottamaan selälleen ja taloon läpiveto.
Tai joku voi norkoilla pitkään rappukäytävässä, nojailla pitkin seiniä kunnes sen päättää kutsua sisään sieltä notkumasta. Sellainen on kävellä sisään kenkineen ja nostaa kädet mielenosoituksellisesti ilmaan, kun sitä pyytää riisumaan kengät eteiseen. Sen jälkeen se valuu olohuoneeseen, nojailee ovenkarmiin ja jauhaa välinpitämättömän näköisenä purkkaa. Heittäytyy johonkin nojatuoliin ja uppoutuu mp3-soittimeensa, ottaa kuulokkeen korvastaan vasta kun kolmannen kerran sen kasvojen edessä kysyy “otatko kahvia” ja silloinkin näyttää ärsyyntyneeltä häiriöstä. Sellainen ei ymmärrä lähteä vielä silloinkaan, kun paikallaolo muista alkaisi jo olla vaivaannuttavaa, se ei käy kaupassa mutta syö jääkaapista kaiken ja jättää likaiset astiat lavuaariin ja veden valumaan. Kaivaa nenäänsä.
Ja sitten on niitä, jotka koputtavat ovelle.
Yleensä juuri silloin, kun on joko juuri tullut suihkusta tai herännyt tai menossa on huono hiuspäivä. Ja juuri silloin, kun ei ole siivonnut, vaikka olisi pitänyt. Kun sellaista kurkistaa ovisilmästä, se seisoo puolentoista metrin päässä ovesta ja katselee kulmakarvat kiinnostuneesti koholla käytävän ovien nimiä. Kun sille avaa, se katsoo silmiin ja kysyy saako tulla sisään, ja jos sen päästää sisään, se tulee suoraan eteiseen, laittaa kengät naulakon alle ja on menossa olohuoneeseen jo ennen kuin ehdit pahoitella sotkua. Itse voi vain mennä hammasta purren perässä ja ajatella, että nyt se näkee kaiken, nuo karmeat taulut ja sen miten huonosti olen sisustanut ja sipsinmurut sohvalla, ja tiskitkin -
Olohuoneessa se pysähtyy, istuu tuolille. Katselee ympärilleen ja alkaa hymyillä, sillä tavalla miten ihmiset hymyilevät koiranpennuille. Katselee vähän huonosti ripustettuja verhoja, pölyä nurkissa ja menee katsomaan sitä kamalinta taulua, hymyilee kahta lämpimämmin ja sanoo: Ihanan kitschiä.
Ja se kysyy, saako itse keittää teetä ja että maistuisiko sinulle myös. Se jää tiskaamaan ja avaa ikkunat tuulettaakseen, ja kaikki menneiden vuosien pölyt ikkunalaudoilta ja roskat lattioilta tempautuvat ilmavirtaan, kiertävät kerran olohuoneen ympäri pyörteenä ja imeytyvät ulos ikkunasta, ja tuulen mukana huoneisiin tulee valo, viileä virta. Ja se juo teetä lattialla istuen, kysyy mitä kuuluu ja jää.
Muistaa sulkea oven perässään. Muistaa lukita oven perässään niin, ettei koskaan lähde.
*
Jyväskylässä on -14 astetta ja aamuaurinko oli verenpunainen taivaanrannassa. Helmikuu. Sain eilen kimpun tulppaaneja, vielä vihertäviä ja suppuisia, mutta tänä aamuna ne olivat punaisia kuin taivas.
Minun on ikävä ihmisiäni. Minun on ikävä sitä, ettei aikaa rajata. Minun on ikävä sitä, että ilta illan jälkeen istutaan samaan pöytään, että on puhe ja puhumattomuus sopivassa suhteessa ja päivällä mennään taas sinne ja tänne, mutta illalla tullaan yhteen.
Rakastamisessa hirvittävää on se, että on haikeanvaikeaa olla ilman sen läsnäoloa, jota rakastaa. Mutta mitä on pysyvyys? Pysyvyys on sitä, että lukitsee oven perässään eikä koskaan lähde.
Ihmiset voivat olla poissa lähtemättä silti koskaan. Ei poissaolo ole läheskään sama asia kuin läsnäolottomuus. Joskus on oltava toisaalla, poissa. Mutta hirvittävintä olisi olla paikalla mutta ei läsnä. Voi olla poissa ollen samalla läsnä.
Sitä on vaikea kuvata sen tarkemmin, mutta sitä on pysyvyys. Luulen, että sitä yleisesti myös rakkaudeksi kutsutaan.
Siitä, mitä on rakkaus, voisi taas kirjoittaa monta sanaa. Rakkaus on lopulta se kaikki merkityksellinen joka ei palaudu sanoihin. Rakkaus on se salaisuus, jota itse kukin elämässään tahtoo vartioida. Se pyhä ja salattu, jonka arvoa ei-mikään voi loukata.
*
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Muuramessa on ohut auringonvalo, nyt jakkupuku päälle ja palvelutalolle häihin. (Aivan! Kuka sanoi, että rakkaudelle olisi ikäraja?)
Posted in Elämä, Ihmiset, Rakkaus, Tunteet | Comments (1)
riimipari “hellyyttä / mennyttä”. February 12th, 2008
On taas kevät.
Se alkaa sisältäpäin, siitä nimenomaisesta hetkestä jona avaa oven ja astuu kylmälle laatoitukselle ja toteaa: onpa täällä leutoa -
ja siitä aamupäivän sekunnista jona kuulee unenpainavaan lämpöönsä peiton alle, että verhon takana ulkona laulaa talitiainen, eikä se ääni kuulu minnekään muuanne kuin kevääseen.
Sen jälkeen on aivan sama, tuleeko vielä lumia ja pakkasia. On aivan sama, puhkeaako maisema enää riitteeksi. On aivan sama, paleltuvatko poskipäät vielä tunnottomiksi. Kevät on alkanut, sillä jokin vihreä ja kevyt on piirtynyt rintakehän sisäpuolelle, ja se alkaa hitaasti kasvattaa ohuita kärhiään, koukeroisia rihmoja pitkin sisäisiä seinämiä niin, että toukokuussa olemme sisältä vehmaat ja villit ja valmiit siihen, että kesään kävellään aina paljain varpain.
Taivas repeilee puhki ohueksi siniseksi kalvoksi jossain pilvien välissä. En kyennyt silti ladulle, jään vielä hetkeksi 95 hiihdettyyn kilometriin. Ilma on varovaisemman tuntuista, ohuemman oloista, lasisempaa. Puutkin näyttävät vihreämmiltä, vaikka loska onkin nilkkaan asti yltävää helisevää hilettä. Talven niska on taittunut, ja se alkaa kuolla kohti kevättä.
*
Istuin bussissa, matkalla Muuramesta kotiin. Edellisen penkin selkänojan yläreunaan joku oli raapustanut mustekynällä tunnustuksen:
I woke up smiling this morning and I almost started screaming I love you I love you
Minusta tuntui ehkä vähän samalta kuin taivaasta kun se huomaa tulleensa revityksi auki niin, että sininen kupera äärettömyys näkyy pilvien lomasta. Tuntuu hyvältä hymyillä itsekseen ikkunasta ulos, tuntuu hyvältä kun lämmintä verta virtaa kasvoissa, tuntuu hyvältä miten hymy lämmittää kasvoja ihon pintaa syvemmältä, tuntuu hyvältä revetä.
*
Tällaisia hetkiä pitäisi olla useammin. Pieniä kuolemia, niin kuin joku on sanonut. Joka päivässä pitäisi olla pieni kuolema. Hetki, jolloin ei tavoitella minkäänlaista suoritusta. Join kaksi kuppia eilistä teetä, söin kärjen pahimmalta nälältä, nostin porsaansuikaleet pöydälle lämpiämään, mietin millaisilla mausteilla nyt kokeilisin. Ja tulin tähän. Damien Rice laulaa taustalla, kuulen naapureiden askelet rappukäytävässä, kasvoja kutittaa välillä, ulkona ilma soutelee omia aikojaan talojen välillä. Enää ikkunaan ei tule räpistelemään pieniä lintuja niinkuin joulukuussa, varpuset lensivät roikkumaan kynsillään ikkunankarmeissa ja kurkistelemaan sisään. Ehkä ne etsivät ruokaa toisilta ikkunalaudoilta.
I love you I love you
Bussissa matkalla toiseen suuntaan vanha ja pieneksi kumartunut nainen punaisiksi värjätyissä hiuksissa monine käsilaukkuineen puhkesi jo alkumatkassa puhumaan, etupenkillä itsekseen, kovaan ääneen. En erottanut kuin osan: Rakkaus on maailman kaunein asia — rakkaus, se on hellyyttä, muuten se on mennyttä – Excuse me, excuse me, I beg your pardon, monia vuosia opiskelin kieliä, latinaakin piti osata vähän, engelskaa italienskaa svenskaa, suokaa anteeksi tämä juttelu, minä olen hyvin yksinäinen ihminen — rakkaus se on kaikista suurin asia -
Noustessaan bussista nainen kiitti ja sanoi “ette te ole syypäitä” ja jotain, josta en enää saanut selvää.
Rakkaus.
Eilen illalla istuin viisi tuntia Palvelevan puhelimen päivystyksessä, joista kolme käytin vastailemalla puheluihin. Rakkaudella on vastaparinsa, ja se on yksinäisyys. Luulen, että jokaisen soittajan ajatusten taustalla se oli samana taustavärinä. Yksinäisyys. Siitä versoo niin paljon muuta kivuliasta. Mutta jos ihminen ei olisi yksin – tai jos hän olisi olemassaolossaan yksin jonkun toisen kanssa, joka myös on yksin – kuinka paljon vähemmän olisi haavoittuneisuutta…? Ja kuinka paljon vähemmän olisi epätoivoisia ja toimimattomia yrityksiä lääkitä haavoittuneisuuttaan…?
Mietin naisen noustua bussista, eikö tässä maassa todellakaan olisi jokaiselle jotakuta.
Vastaus on “olisi kyllä”. Sitä seuraava mutta on paljon vaikeampi kysymys. Täällä me elämme kylki toistemme kyljessä, minä kuulen naapurien askeleet rappukäytävästä, me tiedämme milloin naapurimme tulevat kotiin ja lähtevät, yksinäinen nainen kertoo elämäntarinaansa bussissa ja kukaan meistä ei uskalla tai tiedä miten mennä hänen viereensä istumaan, ajaa vaikka koko lenkki bussilla ympäri, kysyä, mistä hän on tullut ja mihin menossa.
Arvostan niitä, jotka istuvat Palvelevassa puhelimessa pitkiä iltoja ja puhuvat ihmisten kanssa, jotka eivät vain ole saaneet liian pitkään aikaan puhua kenenkään kanssa.
*
Ja silti tänään on kevät. Ja tämä hiljaisuus tässä hetkessä on hyvä. Tämä pieni kuolema. Tämä tuntu siitä, että on hellyyttä. Tämä bussin selkänojasta mielen rapisevaan pintaan takertunut hymyn tuntuma.
Minua on puhutellut viime aikoina Niilo Rauhalan kokoelma Aavistus ja ihme. Se ehkä tiivistyy tähän:
Elämä on toisinaan sitä,
ettei jaksa elää.
Ja kuoleman läheisyys sitä,
ettei jaksa kuolla.
Tätä ristiriitaa minä rakastan
ja kutsun olemiseksi.// Niilo Rauhala
Siitä on kuitenkin kyse. Jännitteestä elämän ja kuoleman välissä, syntymän ja kuolemisen. Ja jokaisessa päivässä ovat syntymä ja kuolema läsnä. Talvi kuolee, kevät odottaa syntymistään. Ajatuksia kuolee ja niistä sikiää uusia. Osa asioista on kuolemaa, osa on elämää. Osa säikyttää meissä kuoleman hereille. Osa virittää elämän esiin.
Siitä kaikessa kuitenkin on kyse.
Mmm. Yksinäisyydestä ja rakkaudesta. Siitä, että rakkaudessaankin on aina yksin, ja yksinäisyydessäänkin voi rakastaa niin paljon. Umh. En taas osaa pukea sanoiksi.
*
Laitan siis John Mayeria soimaan.
Oh gravity
Stay the hell away from me
Oh gravity
Has taken better men than me
Now how can that be?Just keep me where the light is
Just keep me where the light is
Just keep me where the light is// John Mayer: Gravity
Siltä minusta kuitenkin juuri tuntuu. Pidä mut siellä, missä valo on.
Posted in Elämä, Ihmiset, Rakkaus, Tunteet | Comments (2)
one man’s garbage, other man’s treasure. February 11th, 2008
On hämmentävää, että Suomessa kypsiä tomaatteja ei saa kaupasta vaan roskiksesta kaupan takaa.
Kaikki myytävä on niin raakaa, että se aukoo kitalaen haavoille. Siinä vaiheessa kun vihannekset ja hedelmät ovat kypsiä ja valmiita, niitä ei enää pidetä myyntikelpoisina.
Suurin tunnetuin materian arvonmuutos tapahtuu gourmet-ruoassa. Lautasella ollessaan se on herkullista, himoittavaa, eksoottista, laadukasta, arvostettavaa ja ennen kaikkea yleensä suhteettoman kallista. Jos tarjoilija kompastuu ja lautanen putoaa lattialle, ruoasta tarkkaan pirskoteltuine kastikepisaroineen ja geometrisesti aseteltuine kevätsipulinvarsineen tulee jätettä. Se lakaistaan samaan roskalaatikkoon, jossa ne kaikki kypsät tomaatit ovat.
Mielenkiintoista on myös se, että “parasta ennen” -päivämäärästä on tullut maaginen “mennyt jo pilalle” -merkintä. Järjellä ajatellen best before kun tarkoittaa vain sitä päivää, johon asti valmistaja voi taata tuotteen olevan ensiluokkaista – että siitä voidaan periä täysi hinta. Koska tämä päivämäärä on varmuuden vuoksi täytynyt asettaa melko varhaiseksi, on ruoka täysin käyttökelpoista vielä hyvän tovin päiväyksen jälkeen.
Tosin se päätyy myös takapihan kuivajätteeseen, sillä sitä ei enää voi myydä.
Hämmentävää on myös se, että kulttuurillamme on sitkeä taipumus ajatella, että jonkun on koko ajan omistettava kaikki. Ei voi olla mitään, jota joku ei omistaisi. Saivarrellen tämän voi laajentaa metsän puihin ja pikkukiviin asti. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että ajattelumme mukaan jonkun on luonnollisesti myös omistettava ne roskalaatikkoon päätyneet jätetomaatit ja jätteeksi muuttunut gourmetruoka. Kukaan ei enää halua niitä, ne on heitetty pois, ne ovat muuttuneet vastenmielisiksi, niihin ei tahdota koskea, ne piilotetaan näkyvistä odottamaan siirtämistä loppusijoituskohteeseen – ja edelleen joku omistaa ne. Joko kauppias, ravintola tai jätteenkuljetuslaitos.
Se, mitä ei voida myydä, on hävitettävä hyödyttömänä. Hyöty tulee siis rahan hankinnasta. Lahjoittaminen esimerkiksi ilmaiseksi kaupan eteisessä olisi vapaan markkinatalouden vastaista ja aiheuttaisi sekasortoa. (Niinkö?) Siksi ruoka heitetään pois, että hyllyissä olisi tilaa uudelle rahanarvoiselle tavaralle.
Olen pohtinut päivinä muutamina sitä, missä kulkevat etiikan rajat. Jo journalistista lainkäyttöä ruotivat kurssit selittivät minulle, että laki ja oikeudenmukaisuus eivät ole sama asia. Lain puitteissa voi tehdä paljon sellaista, joka on väärin. Mielenkiintoinen ajatus on se, että lain ulkopuolella voi puolestaan tehdä paljon sellaista, joka on oikein.
Etiikan rajat kulkevat siellä, missä oikeus ja oikeudenmukaisuus mitataan tilanteessa, yksilön kyvyssä tulkita tilannetta ja ottaa riskejä oikeuden puolesta. Ei tarvitse mennä Etelä-Afrikkaan ja rotuerottelulakiin asti. Riittää, kun ajatellaan dyykkaamista.
Dyykkaaminen on periaatteessa väärin – jos taipuu sen lain alle, että jollakulla todella on kiistämätön omistusoikeus jätteeseen. Mutta jos kieltäytyy katsomaan asiaa siltä kannalta ja kieltäytyy pitämästä kypsiä tomaatteja jätteenä ja pitää sitä sen sijaan täysin käyttökelpoisena ravintona, on tullut muodostaneeksi melko erilaisen käsityksen oikeasta ja väärästä. Silloin oikeampaa alkaa olla se, että pelastaa muka-jätteen seasta sen, joka on vielä mallikelpoista.
Joskus tuntuu, että melko iso lohkare lainsäädäntöä tukee kerskakulutusta. Se, joka taistelee sitä vastaan, tulee olleeksi ekoterroristi. Vaikka seuraisi oman oikeudentajunsa vilpitöntä ääntä.
Muistan kuolemattomasti sen, miten ortodoksiystäväni Teppo kerran Joensuussa soitti ja kysyi, maistuisiko fondue. Vastasin myöntävästi. Istuttiin seminaarilla ja uitettiin leivänpaloja juustossa, ja se oli hyvää. Vasta syödessä selvisi, että Teppo oli löytänyt fonduepaketin marketin roskiksesta. Maistui aivan yhtä hyvältä, jos ei paremmalta – edellispäivänä paketti oli ollut hurjan hintainen luksustuote hyllyssä, nyt minä ja se urbaani robinhood nautimme siitä aivan ilmaiseksi.
Se on niin pöyristyttävää, kun sitä alkaa ajatella.
Muistan, miten joku kertoi lähetyslentäjästä, joka oli palannut Afrikasta Suomeen. Kulttuurishokki oli suurempi takaisin palatessa. Mies hätkähti varsinkin kissanruokamainoksia. Häntä puistatti se, että me syötämme eläimille ruokaa, josta ihmiset olisivat valmiita tappelemaan Afrikassa.
Sitäkin olen miettinyt, miten elintaso on siitä jännä juttu, ettei sen nousu lakkaa. Henkilökohtaisella tasolla, ei ainakaan luonnostaan. The more you get, the more you want to spend. Tulojen kasvu lisää mahdollisuuksien määrää, ja luonnostaan mahdollisuuksia on käytettävä, on siis ymmärrettävä että itsellä on koko liuta uusia tarpeita joita voidaan rahalla tyydyttää. Usein yksi täytetty tarve poikii toisen, joka on myös tyydytettävä. Ja tottuessaan tiettyyn elintasoon alkaa pitää sitä vähimmäistasona. On paljon vaikeampaa luopua jostain johon on tottunut kuin tyytyä olemaan jollain tietyllä tasolla.
Kuinkakohan kauan kykenisin elämään ilman säännöllisesti pöydässä olevaa juustoa…?
Lueskelin taas Jaanan avulla löytämääni Papalagit -kirjaa, jossa samoalainen kyläpäällikkö Tuiavii varoittelee saarensa kansaa valkoisen miehen hullusta elämäntavasta vierailtuaan Euroopassa. Se herätti koko liudan ajatuksia, jotka sihisevät ja surisevat päässäni. Kyseenalaistaminen on hauska laji, varsinkin, jos ei ole aiemmin osannut pitää jotain kyseenalaistettavana. Kuten vaikka jätteen omistamisen outoja lakeja.
Sitä paitsi – ongelma espanjalaisten ja suomalaisten tomaattien välillä valitsemisesta ratkeaa, kun onkii tomaattinsa biojätteestä kaupaan takaa.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset | Comments (1)