Archive for March, 2008
valokuvauksen olennaisuudesta. March 31st, 2008
Mitä viime aikoina on tapahtunut?
Olemme olleet viikonlopun Sauvossa. Pitkän sellaisen. Arki ei siis ole vieläkään alkanut – elämä on ties kuinka monetta vuotta nopeita paikanvaihdoksia, aina muuntuvia viikkoja, jokaisen tulevan päivien sikermän yksityiskohtaista hahmottamista – ja hahmottamatta jättämistä. Kevättä on enää kaksi kuukautta, ei siinä ehdi arkiintua. Ja sen jälkeen tulee paahteinen kesä, johon arki ei sovi edes rautakangella pakotettuna.
Täällä pellot ovat vapaat lumesta, muutamia harsomaisia rippeitä lukuun ottamatta. Kevät valuu puiden runkoja pitkin, tihkuu ilmasta kasvoille. Kummallista, miten kevään harmaus ei ole painavaa harmautta, vaan lupaus. Jokainen harmaa päivä sulattaa lunta. Tuntuu, että sulan sen mukana. Eilen istuimme kuuntelemassa aterian jälkeen lintucd:tä, pajulintua huuhkajaa punajalkavikloa taivaanvuohta. Kevät tulee, linnut ja vapaa ilma.
Sen lisäksi olen tarkkaillut itseäni tässä äänekkyysprojektissani. Tai äänettömyysprojektissani. Tuloksena se, että höpötys on jatkunut. Olen ehkä onnistunut jättämään höpötykseni väliin pidempiä taukoja kuin ennen, antamaan edes vastapuolelle mahdollisuuden. Olen pysähtynyt harkitsemaan, mikä on kohtelias tauko toisen puheen jälkeen ennen oman aloittamista, etteivät sanani sentään tallaisi koko ajan toisten kantapäille.
Puheen määrälle ja innostuneelle selittämiselle en sen sijaan ole onnistunut tekemään oikeastaan mitään. Tosin en enää ole varma, haluankokaan. Yritin tehdä totaalisen “pysyn tarkkailijan roolissa” -testin Kräsän Työrukkasen kokouksessa viime torstaina. Tuloksena tunsin itseni kyynisen passiiviseksi ja syrjään vetäytyväksi, mielenosoituksellisen hiljaiseksi kommentoijaksi. Jotain kun oli aina välillä kommentoitava, väistämättä – muu puhumiseni sen sijaan jotenkin leimaantui olotilastani. En osannut olla rennosti hiljaa, vaan yritin olla hiljaa. Mitä muuta se on kuin pinnistämistä? On vaikea olla rento ja pinnistää samaan aikaan.
Totesin, että olen mieluummin höpöttäjä kuin kyyninen vaikenija. Syynä toteamukseen oli yksinkertaisesti se, että en tunne olevani oma itseni muuta kuin höpöttäjänä. Tai no, tuo ei ole mikään mustavalkoinen asia… Mutta keinotekoinen vaikeneminen oli niin vierasta – on siis parempi vain olla oma itsensä.
Ehkä koulin itsestäni kohteliaan höpöttäjän.
*
Suurempiakin asioita on silti tapahtunut. Meihin on iskenyt kamerakuume, ja se on vakavanlaatuinen. Niin vakavanlaatuinen, että tänään Suomen Postin pitäisi saada kuljetettavakseen kaksi pakettia meidän osoitteeseemme, joista toinen sisältää digijärkkärin ja toinen komean putken siihen. Huomenna todennäköisesti kidumme kuumilla hiilillä koko päivän ennen kuin saamme paketit käsiimme. Ja auta armias, jos ne tulevat vasta keskiviikkona…!
Minulla on ollut pitkään unelma, jota en ole uskaltanutkaan ottaa vakavasti. Olen halunnut valokuvata. Aloitin unelmoimisen ala-asteikäisenä kulkemalla pitkin Noljakan metsiä vanha filmipokkari kädessäni ja kuvailin puunrunkoja. Ainoa pätevä asia touhussa oli mielikuvitus, joka hämmästyi printit nähdessään – ei se tältä oikeasti näyttänyt…
Lukion kuvaamataidon kursseilla sain tuntumaa filmijärkkäreihin. Pääsin pimiöön kaatamaan kehitettä astioihin, säätämään tarkkuuksia, asettelemaan filttereitä, taiteilemaan valokuvapaperin kanssa. Ne ovat todennäköisesti olleet yksiä maagisimmista hetkistä elämässäni – kuvan tipauttaminen keskeytteestä kehitteeseen, odottaminen punaisessa valossa, ja hitaasti esiin piirtyvä kuva nesteen keskellä, joka on ongittava esiin pinseteillä ja läimäistävä kaakeliin kuivumaan.
Innostuin niin paljon, että halusin oman järjestelmäkameran. Canonin EOS 300 löytyikin netistä kivasti käytettynä ja vielä patteriperällä, äärettömän perusobjektiivilla varustettuna tosin. Muistan tunteen siitä, kun sain kameran käsiini – nyt se vihdoin alkaa!
Tähän mennessä parhaat kuvani olenkin varmaan ottanut juuri sillä kameralla. Paha vain, että ostin sen juuri siinä pienessä aikaraossa, joka jäi filkkareista digikameroihin siirtymisen väliin. Tiesin jo silloin, että kaikki varteenotettavat kamerat ovat pian digikameroita, mutta olin itsepäinen idealisti: ei mikään muu kuin filmikuvaus ole oikeaa valokuvausta…
Nöyrryin idealismistani aika äkkiä. Pimiötä ei ollut jatkuvasti käytössä, enkä voinut loputtomiin leikkiä vuosisadan alkuvuosikymmenien tutkivaa journalistia punaisessa pimiövalossa. Kuvien kehittäminen kävi kalliiksi, ja digin monipuolisuus alkoi poltella.
Sain tilaisuuden etenemiseen uralla, kun veljeltäni jäi käyttämättömäksi Minoltan omituinen synteesikamera jostain digijärkkärin ja pokkarin välimaastosta. Otin sillä uskollisesti vuoden pari kuvia. Sen jälkeen hitaasti minulle alkoi aueta kaksi totuutta valokuvauksesta:
1) Ala kehittyy koko ajan, joten markkinoilla on loputon määrä kompromisseja.
Omistin kompromissin. Se oli paljon kattavampi kamera kuin digipokkari, mutta paljon kömpelömpi ja suppeampi kuin digijärkkäri. En saanut siitä irti haluamaani, ja päädyin lähinnä taltioimaan elämää. Saman tosin olisi tehnyt myös pokkarikameralla, ja Minoltani oli tolkuttoman iso siihen nähden aina mukana kannettavaksi. Loogisena johtopäätöksenä puolittaiseen turhaumaani aloin suunnitella pokkarin hankintaa – mahtuisi edes taskuun. Tässä vaiheessa kunnollisen järjestelmäkameran, digitaalisen, omistaminen karkasi viimeistään utopiatasolle – nehän maksaa tuhansia euroja ne.
Toinen totuus oli tämä:
2) Jos haluaa valokuvata, on oltava joko itsepintaisen kunnianhimoinen tai päättäväisen nöyrä.
Olisin voinut olla nöyrä ja jatkaa kuvaamista filmikamerallani kehityksistä maksaen – tai Minoltallani tyytyen siihen, että olen nyt tämän tasoinen kuvaaja. En pysty enempään, mutta jos osaan olla tähän tyytyväinen, saan tästä vielä iloa irti.
Minusta ei ollut päättäväisen nöyräksi. Myin Minoltan eteenpäin ja ostin Canonin Ixus 60:sen taskukameraksi. Se on palvellut tähän asti kertakaikkisen hyvin – niin hyvin, kuin räpsykameralta voi odottaa. Pimeässä tärähtäneet kuvatkin on ihan kivoja kun ne sävyttää seepialla.
Digijärkkärin omistamisesta tuli siis utooppinen unelma, jota toisinaan pyörittelin mielessäni ja ajattelin, että sen vuoro on joskus kun nostan vakituista palkkaa ja olen muutenkin vastuullinen tienaaja. Ei tullut mieleenkään, että se olisi vielä edes mahdollista.
Noin pari viikkoa sitten olin Joensuussa, ja soitin illalla V:lle. Mä olen ajatellut, että kyllä se kamera on hankittava, V totesi puhelun lopuksi. Olin hämmästynyt. Mitä? Järkkäri? Ei kai nyt sentään, aattele ees -
Kamera oli pompannut esiin jossain keskustelussa edellisviikolla – ois niin kiva kuvata, siitä mää haluaisin itselleni tosi harrastuksen. Mut eihän se oo mahollista.
Se yksi lyhyt puhelinkeskustelu räjäytti ilmeisesti jotain, tai jokin kipinä alkoi polttaa ruutia. Siitä seurasi maaninen netissä surffaus, kameroiden vertailu, mallien vertailu, merkkien vertailu, arvostelujen lukeminen, tutoriaalinen tarkastelu YouTubesta, tutustuminen Ken Rockwellin maailmaan, taistelu Nikonin ja Canonin välillä, armoton arviointi siitä minkälaisia ja minkätasoisia kuvaajia tässä halutaan olla, pitkiä iltapalakeskusteluja siitä mitä V on saanut netistä selville, hitaasti pintaan nousevaa innostusta joka alkoi äkkiä kuplia ja kiehua, ja se omituinen ilmiö että kadulla kävellessä alkaa nähdä asioita sen kautta että jos mulla nyt olis kamera niin tuota tähtäilisin, tai voi hyvä ihme miten sillä ihmisellä oli kuvaukselliset kasvot.
Iltaisin on välillä ollut vaikea saada nukuttua, mutta nyt se vihdoin alkaa olla totta: jos Suomen Posti osaa asiansa, meillä on kohta Nikonin D40 varustettuna 18-55 kittilinssillä sekä toisessa paketissa saapuva Nikkorin AF-S DX VR II 18-200 -putki (kuvanvakaajalla!) siihen. Ja kyllähän tämä maksaa, mutta hävyttömän vähän. Pitkällisen harkinnan jälkeen todettiin, että niin sanotusti amatööritason runko varustettuna erinomaisella objektiivilla on parempi hankinta nyt kuin kallis runko ja välttävä objektiivi – rungot tuntuvat vanhenevan kuin itse Aika, ja niiden hinnatkin putoavat kuin base-hyppääjä vapaapudotuksessa. Linssit tuntuvat sen sijaan olevan kohtuullisen… ikuisia. Koko homma ei tullut maksamaan lähellekään tuhatta euroa. Ja sitä paitsi aina voi säästää ja olla ostamatta juustoa.
Ja sitäpaitsi -
niin, raha on kallista. Mutta mitä raha itsessään hyödyttää?
Jos me pärjäämme – jos meillä on siis riittävästi – on lopulla parasta tehdä jotain, joka on todellista ja merkityksellistä. En haluaisi rahan makaavan vain rahana tililläni, itseisarvoisena sen takia, että se on rahaa. Säästäminen tietysti on äärettömän tärkeää, ja silloin rahan arvo on sen käyttöarvossa joskus tulevaisuudessa.
Nyt raha vain tuli yhtäkkiä äärettömän käyttöarvoiseksi. Minulla oli unelma, jonka ei pitänyt olla mahdollinen. Yhtäkkiä se olikin mahdollinen, ja siihen oli kuin olikin juuri riittävästi rahaa. Yhtälön tulos on selvä – juuri tällaista varten rahaa ilmeisesti on. Siispä raha menetti itseisarvonsa eikä siitä luopuminen tunnu oikeastaan… miltään.
Kamera edustaa minulle kuitenkin jotain suurempaa kuin vain esinettä, teknisesti kiehtovaa vempainta tai harrastusvälinettä. Tästä voisin ja haluankin kirjoittaa paljon lisää, mutta kamera on jotain, joka liittyy minun mielessäni monella tavalla elämän olennaisuuteen. Kamera nimittäin liittyy kaikkeen.
Se ON harrastus itsessään, ja sellaisena olen siitä aivan liekeissä – taidemuodoista minua kiehtoo eniten valokuvaus, sen kyky varastaa pala maailmasta, korostaa ja pelkistää, esittää ja ilmoittaa, tuoda ilmi ja jättää ilmaan kysymys. Se on autenttista mutta silti mysteeristä. Riippuen siitä, miten kuvaat – jopa dokumentaarinen valokuva on mystinen, koska se jättää aina niin paljon itsensä ulkopuolelle. Valokuvan autenttisuus on minulle sitä, että se pakottaa minut pohtimaan – joskus suoremmin kuin luotu kuva, kuvataide. Palan halusta opetella itse sanomaan jotain kameran linssin läpi. Vangitsemaan olennaisuutta.
Toisekseen kamera liittyy kaikkeen siihen muuhun, mitä teemme. Elämän taltiointi on tärkeää. Muiden harrastusten, juhlien, ystävien, omien ihmisten, ja arkipäivän. Totesimme, että on taltioitava arkipäivää – sitä, mitä juuri tavallisina päivinä teemme. Tiskaamista. Kotia. Koulupäivää. Jääkaappia. Vuosikymmenten päästä ne muistot ovat autenttisimpia. Myös juhlat, toki, mutta ennenkaikkea se makaroninen arki, josta kaikki kuitenkin koostuu.
Kolmanneksi kamera ja valokuvaus ovat parhaimmillaan elinikäisiä harrastuksia. Väline todennäköisesti vaihtuu ja kehittyy, mutta kuva säilyy. Se on ollut melko kestävä formaatti, digitaaliseksi muuttumisestaan huolimatta. Kuvat, joita otamme tänään, ilahduttavat meitä parhaillaan 50 vuoden päästä. Ja 50 vuoden päästä haluan ehkä vielä kuvata. On vain aloitettava nyt.
Saan siis kameralla talteen sitä, mikä omassa elämässäni on olennaista. Saan sillä toivottavasti myös sanottua sitä, mikä maailmassa on mielestäni olennaista. Siispä valokuvaaminen on olennaista. Kuvat ovat olennaisia.
Olen hitusen innostunut. Ihan vain aavistuksen.
Ihastuttavaa olla innostunut. Unelmat ovat erittäin suositeltavia, ja myös niiden toteuttaminen.
Hauskinta on se, että kameraan liittyy kätevästi jatkounelmia. Kaikki ne tuhat ja kymmenen paikkaa maailmassa, jonne haluaisin matkustaa kuvaamaan ihmisten käsiä ja kasvoja.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu | Comments (5)
noise pollution.
March 27th, 2008
For silence concerns us all in the end
the funny thing is
I don’t consider myself silent
// Ada, mykkä pianisti, elokuvassa Piano
For silence concerns us all in the end
the funny thing is
I don’t consider myself silent
// Ada, mykkä pianisti, elokuvassa Piano
Helsingin Sanomissa kerrottiin tänä aamuna, että liiallinen altistus keinotekoiselle valolle voi olla terveydelle vaarallista. Kaupungissa on niin paljon valosaastetta – jouluvaloista on tullut koristevaloja, joita pidetään päällä toukokuulle – että ihmiskeho ei välttämättä saa tarvitsemaansa annosta pimeyttä. Kehon lepoaika jää liian lyhyeksi, joka altistaa uupumukselle.
Valosaaste. Melkein mielenkiintoisempi asia on se, mitä sanotaan äänisaasteeksi.
Eräs Lähipiirin opettaja pohti jokin aika sitten ekaluokkalaisia oppilaitaan. Miten seitsemänvuotiaan oli vaikea kyetä tekemään töitä aloillaan, hiljaa. Jos oppilaiden piti keskittyä omaan työskentelyynsä ja luokkaan olisi pitänyt saada levollinen hiljaisuus, muutama oppilas vääntelehti aina tuolillaan levottomana ja höpötteli itsekseen. Ei tahallaan, ei niin sanotusti kurittomasti, mutta vastustamattoman luonnostaan. Aivan kuin lasten olisi ollut vain mahdotonta olla hiljaa.
Pohdittiin, voisiko syy olla juuri äänisaasteessa. Joka paikasta tulee nykyisin niin paljon ääntä, että puhdasta hiljaisuutta on äärettömän vähän. Kotona voi olla kolme eri laitetta päällä samaan aikaan, televisio, tietokone, radio, ja vielä musiikkisoittimen nappi korvassa, aina joku kailottaa kännykkään bussissa, ostoskeskuksen käytävällä eri kauppojen listapoppi sekoittuu toisiinsa, aina jokin piipittää hälyttää soi sirisee. Jos kasvaa sellaisessa ympäristössä, ei osaa olla hiljaisuudessa. Alkaa tarvita jatkuvaa taustaääntä.
Toinen tuttu opettaja pohti lukioikäisiä. Miten jossain koulun hartaustilaisuudessa hiljaisen hetken aikana useampikin oppilas oli kaivanut mp3-laitteen nappia korvaansa. Ihan kuin näitten elämä olisi vielä hektisempää kuin meidän silloin, opettaja pohti, eikä itsekään ole kuin hieman yli 25.
Samassa keskustelussa me pöydän ääressä istujat jäimme miettimään, miten usein sitä tulee oikeastaan kestettyä hiljaisuutta. Aika moni totesi, että kotiin tullessaan mielellään laittaa vähintään levyn soimaan, aamuteeveen auki puuron taustalle. Täyttää tyhjää tilaa, tilkitsee autiutta äänellä.
Nyt kello on 09:01, on vielä kuulas aamu. Istun olohuoneessa ruokapöydän ääressä. Jos laitan silmät kiinni, mitä tähän kuuluu?
V liikahtelee tuolillaan makuuhuoneessa, naputtelee tietokoneen näppäimiä. Hiirenklikkauksia. Pakastin sirisee ja naksuu keittiössä. Ulkona jokin pieni lintu pitää ohutta ääntä.
Tämäkään ei ole hiljaisuutta, ja silti päästiin aika lähelle. Miten usein minä olen aivan hiljaa?
Koko ajatusprosessi ehkä lähti tästä – miten usein minä itse blokkaan kaiken ulkopuolisen äänisaasteen itseni ulkopuolelle ja kestän hiljaisuutta? Kuvittelen olevani sellainen, joka tarvitsee melko paljon hiljaisuutta. Tarvitsen niitä hetkiä kun seison jossain hiihtoladun laidassa tuijottelemassa lammelle, kun ilma seisoo ja hiljaisuus on jotain paksua valuvaa joka aaltoilee ihoa vasten. Ajattelen, että ainakin haluan olla sellainen, joka kestää hiljaisuutta. Olen kuvitellut olevani hiljainen pohtija, pysähtyjä, kelluja – sillä tavalla miten ihminen mieltää itsensä jotenkin pohjimmiltaan, mikä alkaa olla persoonan kivijalassa.
Ja teoriatasolla julistan kyllä hiljaisuuden merkitystä. Siksihän se on joskus niin vaikea kestettäväksi – kun kaikki ääni lakkaa ja liike pysähtyy, alkaa ihmisen sisin hitaasti availla ääntään. Jokin sisäpuolella alkaa puhua. Sitä voi olla vaikea kuulla. Kaikki äänen ja kiireen alle piiloon rusennettu alkaa oieta ja vaatia puheaikaa. Levyn päälle laittaminen varastaa joskus näppärästi juuri sen verran ajatuskapasiteetista, ettei vaikeita asioita tarvitse pohjiaan myöten uppoutua koluamaan.
Tätä aikani pohdittuani, itseäni tyytyväisenä olalle taputeltuani (enhän edes omista televisiota) tajusin hiljaisuudesta jotain muutakin.
Maailma voi olla täynnä äänisaastetta, ja voi olla, että I consider myself as silent. Tosiasia taitaa kuitenkin olla se, että minä olen äänisaastetta.
Se on ollut jokseenkin hämmentävä havainto. Viikonloppuna kotona useammassakin hetkessä havahduin siihen, että olin lähes jatkuvasti äänessä. Vanhemmat ovat siihen todennäköisesti tottuneet eivätkä enää loukkaannu – olen siellä äänessä kuitenkin nykyisin suhteessa harvemmin – mutta yhtään kohteliaampaa se ei siksi ole. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että useammassakin tilanteessa ystäväporukalla olen tainnut olla aivan samanlainen. Usein vain innostun niin paljon jostain, että haluan palavasti päästä sanomaan oman mielipiteeni, kertomaan omat kokemukseni, kertomaan jonkun hauskan jutun, analysoimaan ja pohtimaan jotain ääneen. Joskus tuntuu vaikealta jaksaa odottaa, että toinen sanoo lauseensa loppuun. Haukon henkeä jo valmiiksi sujauttaakseni sanan säilän heti siihen pieneen rakoon, joka toisen sanojen väliin jää. Minä puhun päälle, lyön oman puheeni toisen sanojen hännälle niin, ettei toinen ehdi edes ilmaista loppuun. Minä katkaisen. Kommentoin joskus jotain kaikkitietävää kuin voisin itse lopettaa toisen lauseen, ajatuksen kaaren.
Väittäisin sen olevan melko vilpitöntä. Mutta se on aivan sama, onko se vilpitöntä vai ei, jos täytän liikaa tilaa. Se nyt vain on tylyä.
Vien siis tilaa. Kenties liikaa. Liikaa siksi, että tajuan itsekin täyttäväni ilmaa äänellä niin paljon toisinaan, etten jää odottamaan, mitä toisten tajunnoista ilmaan seuloutuisi. Jos minulle annetaan tilaa, puhun. Vaikka aitojen seipäistä. Sen taidon oppiminen on varmaankin ollut ihan hyödyllistä – joskus on tilanteita, joissa on hyvä osata viedä keskustelua eteenpäin – mutta niin sanotun vanhan rovastin syndrooman kehittäminen näin teol. yo. -vaiheessa ei taida olla paras mahdollinen taudinkuvaus. Vanha rovasti puhuu puuta heinää siksi, että on oppinut nauttimaan omasta puustaan ja heinästään.
Itsekriittistä? Toivottavasti. Se olisi tervettä.
Haluaisin kuunnella. Sen lisäksi haluaisin kuulla. Mutta kuullakseni minun on oltava hiljaa. Odotettava. Nyt toisinaan ahnehdin puhetilaa kuin se olisi jokin harvinainen herkku, joka loppuu juuri ellen työnnä lusikkaani sekaan. Se ei ole lainkaan sen vähemmän vaarallista ahneutta kuin vaikka suklaavanukkaan syöminen yksin toisten edessä.
Pythagoras sanoi, että Ole hiljaa. Puhu ainoastaan, jos sinulla on jotain parempaa sanottavaa kuin vaikeneminen.
Eihän se aina ole kultaa, vaikeneminenkaan. Mutta sen rajan taitaa tietää hieman helpommin. Todennäköisesti eniten minua tässä vavahdutti se, että tiedän itse kuinka paljon minua turhauttaa se, jos joudun puhumaan jonkun kanssa, joka on jyrä. Jonka puheen väliin ei saa mahtumaan kuin lyhyitä toteamuksia, jotka haihtuvat ilmaan toisen niin suunnattoman painavien lauseiden edestä. Se ei ole edes niin hyödyllistä kuin veden kantaminen avannosta avantoon. Se on tyhjä hetki.
Ja joskus sitä havahtuu huomaamaan näitä puolia itsestään. Piirteitä, joita minussa on, ja joita aktiivisesti välttelen näkemästä. Ongelma on siinä, että muut kyllä näkevät ne. Ja kokevat ne.
En tahdo olla jyrä. Voi olisinpa vain pieni lumikola. En tahdo olla noise pollution, haluan olla tasa-arvoinen. Ja se lähtee minusta, minun on annettava toisille se arvo käytännössä, etten varasta tilaa.
Ehkä ryhmässä hiljaa olemisesta on tullut jonkinlainen… haaste. On tavallaan turvallista pitää ääntä, ottaa oma tilansa, varmistaa se. Se on kuitenkin aivan sama tilanne kuin ekaluokkalaisella, joka vääntelehtii tuolillaan. Silloin ei vain osaa olla hiljaa, keskittyä siihen mitä tapahtuu.
Sitä sanoi V:kin, kun pohdittiin koko asiaa. Silloin vain ehtii nähdä niin paljon enemmän, kun on hiljaa. Ehtii katsella ihmisiä. Ehtii nähdä ihmiset. Ehtii kuulla. Ehtii kunnioittaa.
Taidan mennä hetkeksi hiihtoladulle olemaan hiljaa pohtiakseni tätä kaikkea.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Ilmaisu | Comments (2)
mitä on sellainen sivistys, Jörn Donner? March 19th, 2008
Kevät! Mielen sisällä!
Tulin tänään bussilla Joensuusta Jyväskylään. Vastaus kevääntuloon on selvä: se on jo täällä. Istuin auringon puolella ja tuli tukalan kuuma olla kun aurinko paistoi hankisten peltojen yli yli-innokkaan autereisesti sisään ikkunasta ja hiosti minut. Nautin joka ikisestä hikipisarasta.
Jyväskylässä ihmiset kopistelivat pitkin hiekattomia sulia kävelykatuja ja olivat tulleet keveämmiksi ja irtonaisimmiksi sitten viime näkemän. Niissä oli kevät.
Nappasin reissuun lähtiessäni laukkuun kameran. Tänä aamuna löysin sen taas ja pidin sitä hollilla. Olen jo pitkään ajatellut, että elämää tulisi dokumentoida enemmän – tallettaa päivistä talteen ne yksityiskohdat jotka puhuttelevat, ne sattumukset jotka ihmetyttävät, se kaunis joka vavahduttaa. Ja vaikka välineenä on vain pikkupokkari, ei se haittaa – olennaisinta on muiston pysyvyys.
Bussissa istuessani aloitin. Selasin kaiken Bonhoefferin yhteys-teologian lukemisen välissä viime syyskuulta olevaa Saraa (voi keski-ikäisyyden ihanuus!), ja filosofi Sara Heinämaata hehkuttavan jutun sivuilta löysin päivän kirkkaan ajatuksen. Varastin sen kamerani muistikortille ja yritän painaa sen polttomerkkinä mieleni ihoon.
Päivä oli muutenkin täynnä omituista tarkkasilmäisyyttä, joka teki minussa hajamielisesti kummallisen kristalloituneita havaintoja ympäristöstä. Ehkä se oli sitä, että tänään kaikki tuntui.
Olisin halunnut ottaa kuvan bussin kuljettajasta: muhkeasta isoviiksisestä isovatsaisesta miehestä, jolla oli pitkät tummat kiharat, aurinkolasit, kultaketjuja ja rehellisen suora asenne. Tai rouvasta, jonka kanssa vaihdoin ennen bussin tuloa sarjan ajatuksia vanhustenhoidosta ja siitä, että sairaalasängyt ovat liian korkealla – rouva istui bussipysäkin penkillä ja heilutteli jalkojaan, jotka eivät yltäneet maahan. “Te nykyajan nuoret olette niin pitkiä, että teiltä tämä ei onnistukaan!”
Saran takasivulla oli Jörn Donnerin haastattelu. Se jäi kutittamaan mieltä melkein pisimpään. Ehkä siksi, että Muuramen nuorisopapilla oli erinomaisen hilpeä kyky imitoida juuri Jörn Donneria, ja sama puoliksi välinpitämätön asenne tuli haastattelusta läpi.
En mä edes tiedä, missä se mun saamani Oscar-patsas on. Ehkä se joskus pitäisi panna esille. Sen esillä pitäminen olisi kyllä dorkaa.
Ketä kunnioitat? – En ketään elossa olevaa suomalaista.
Olen yksi kaikkien aikojen sivistyneimmistä suomalaisista. Tosin matematiikassa en ole koskaan ollut vahvoilla.
Jäin miettimään. Tekisi mieli lähettää Jörnille sähköpostia kysyäkseni: Mitä se on se sellainen sivistys? Mitä ihmettä tarkoitat? Tietosi määrää? Ymmärryksesi avaruutta? Saavutustesi huimaavaa loppusummaa? Suhteittesi vaikuttavuutta? Älyllistä pääomaasi? Vai sydämesi suuruutta?
Tuijottelin aurinkoista maisemaa ja mietin, että tahtoisin olla sydämeltäni sivistynyt. Kaikki muu sivistys taitaa lopulta olla jonkinlaista barbaarisuutta. Sivistys erottaa ihmisiä toisistaan, luo luokkia – taannoin jossain Hesarin kolumnissa joku totesi, että Suomeenkin on vihdoin syntynyt yhteiskuntaluokat. Ne näkyvät netin keskustelupalstoilla, jossa kaikenlaiset “yhdyssanavammaiset” kirjoittelevat. Eli jos et osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein, paljastat alhaisen sivistystasosi ja sitä myöten alemman yhteiskuntaluokkasi…! Kielen kauttahan se briteissäkin on aina määritelty.
Mitä ihmeen väliä on sellaisella sivistyksellä? Olennaisinta olisi se, mitä kirjoitetaan – miten tahansa kankealla kielellä sitten kirjoitetaankin.
Ja samalla tunnustan häpeäkseni, että olen yliherkkä yhdyssanavirheille minäkin. Harva asia ärsyttää niin paljon tai pomppaa sivuilta esiin, vaikka julkaisuissa kuten Slammer yhdyssanavirheet taitavat olla enemmänkin rennon asenteen ehdoton tae kuin kieliopillisen heikkouden osoitus.
Olen sivistysvammainen. (?)
Lisäksi mietin bussissa hajamielisesti sitä, miksi kaikissa tapaamissani busseissa on valonappulan ja stop-nappulan vieressä katon sivupaneelissa service-nappula. Onko jossain päin maailmaa busseissa todella palvelua…? Ja miten tuhottoman monta kertaa minun on tehnyt mieli kokeilla mitä tapahtuu, jos nappia painaa – pongahtaako jostain salalokerosta auton etuosasta esiin hehkeä tarjoilijatar valkeassa esiliinassaan tarjoilemaan virvokkeita, vai toteaako kuski vain lakonisesti mikrofoniin että “ei tartte niitä nappeja siellä sitten painella.”
Ironista, etten koskaan ole uskaltanut vielä testata. Joku kerta vielä kyllä…!
Minusta tuntuu, että kameraa on alettava kuljettaa mukana. Muistan monta juttua jotka olen halunnut tallettaa, mutta en ole ollut kamerallinen oikealla hetkellä. Alan kiertää jälkiäni kaupungissa ja etsin oivallukset talteen yksi kerrallaan.
Lisäksi minusta tuntuu, että tahtoisin jäsentää tekemisiäni tarkemmin. Jäsentää tämän blogin. Saada sille ryhdin. Ottaa sen vielä enemmän omakseni. Tahtoisin opetella kirjoittamaan niin, että tajunnanvirtani ryhdistyisi.
Tänään olen nauttinut ajatusten myrskyävästä paljoudesta, aistimusten tulvasta, ihmiskohtaamisten satunnaisuudesta, ihmisten erinäköisestä omintakeisuudesta. Ihmeellistä, miten aurinko tuntuu saavan minut ryömimään jotenkin esiin mieleni sisältä kuin kesää aavistelevan kohmeisen kärpäsen. Olen yhtäkkiä niin täynnä kuohuntaa ja intoa, etten ole pysyä itsessäni sisällä.
Ajattelen, että alkaa olla aika kävellä kevein kengin tennareissa. Että kevät minussa vahvistuisi. Kevät on puoliksi asia, joka on tehtävä itse itselleen. Luulen.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kauneus, Tunteet | Comments (2)
hihanaamat! (eli päivän paras linkkivinkki) March 18th, 2008
Uupuneena ajatukseen kreikan kertaamisesta istuin kaupunginkirjaston lehtisaliin Joensuussa ja nappasin hyllystä käsiini Imagen. Se oli joko uusin tai toisiksi uusin numero, ja sen sivuilta löytyi pikkujuttu kertakaikkisen hurmaavasta ilmiöstä, jolle en keksi parempaa ilmausta kuin englannin kielen sanan hilarious.
Ilmiön nimi on sleeveface ja se lähti siitä, kun meren tuolla puolen Amerikassa joku keksi ottaa itsestään kuvan vanhan älppärinkannen kanssa teeskennellen olevansa osa LP:n kantta. Ilmiö on sittemmin karannut käsistä, ja ihmiset ympäri maailman kuvailevat itseään levynkansien kanssa lavastaen fiktiivisiä tilanteita, joissa ihminen ja (useimmiten kasvot) peittävä levynkansi sulautuvat täydellisesti yhteen.
Voi että mitä humoriikkaa! Katsokaa vaikka tätä: Jose Feliciano ja kitara sohvalla.
Tästähän voisi vaikka innostua. Eino Gröhniä tuunattuna. Elvis Esplanadilla. Mitä kaikkea saisi irti Dingosta… Täytyypä käydä vanhat älppärit läpi. Ne ovat kenties liian klassisesti painottuneita, mutta ei sitä koskaan tiedä -
Imagen mukaan levykauppiaat ovat raportoineet, että ihmiset tulevat jo kauppoihin etsimään ensisijaisesti kuvauksellisia levyjä. Musiikin laadulla ei ole niin väliä.
Mutta – see for yourself: www.sleeveface.com
(!)
Posted in Ihmiset, Ilmaisu | Comments (7)
kävin paholaisen puutarhassa. March 17th, 2008
Ohessa ajatuksia kahdesta portista, joista toinen kuuluu keväälle, toinen paholaiselle.
*
Lumihiutaleet sulavat pieniksi vesipisaroiksi takkiin. Niin kaikilla niillä ihmisillä joita kävelee sisään yliopiston kirjaston ovista. Ulkona ilma on yhtä kieppuvaa valkoista, enkä tiedä, onko talvi vai kevät. Mistä sen tietää?
Luulin tienneeni, kun maaliskuun alun ensimmäisissä loskasäissä koin valtavaa yllättävää helpotusta: antaa sen kaiken sulaa. Yksi loskainen maanantai vähän aikaa sitten tuntui kirkkaimmalta päivältä moneen viikkoon. Se tapahtuu aina, huomaamatta vaivihkaa maaliskuun kuluessa – alkaa tulla kevät. Jos ei vielä ulos, niin mielialaan.
Se näkyy ensimmäisenä siinä, ettei lumen sulaminen satuta. Se tuntuu korvien välissä ja sydänalassa, ja lopulta se on hiipinyt kaikkialle tuntoelimiin. Alan kaivata hiekan rahinaa. Alan ajatella auringonpaistetta mäntyjen rungoilla. Alan ajatella koivuja ja iltoja, jolloin valo on kuulas kaari aina aamuun asti. Alan ajatella sitä, miten koko ilma käy kevään mittaan ohueksi ja leijuvaksi, pettävän leudoksi, salakavalan houkuttelevaksi. Ja sitten jonain päivänä laittaa tennarit jalkaan ja kävelee ulos, julistaa kevään alkaneeksi, liukastelee mustalla jäällä ja saa varpaansa palelemaan.
Mutta se on ihan sama. Olennaista on kevään tuntu korvien välissä, varpaiden välissä ja sormenpäissä. Korvien takaa kiemurtelee esiin vihreitä kärhöjä, alan kasvattaa hiirenkorvia ja ruohonkorsien päitä ja alan kaivata mädänneen maan tuoksua.
*
Oudointa kevään kaipuussa on se, että se on oikeastaan kesän kaipuuta. Kevät on portti, josta kävellään kesään. Odotan sitä hykerryttävää välivaihetta, jossa kesä on alkamaisillaan, mutta kaikki on vasta kohta eikä vielä jo. Odottamisessa on salaisuuksia, se on se hetki kun kaikki on mahdollisuuksia eikä vielä totta ja jokainen mahdollisuus on tullut raskaaksi onnen painosta. Juuri nyt odotan, että pääsen toden teolla odottamaan kesää.
Kesästä ajattelen sitä, miten paljaita jalkoja sattuu ensimmäistä kertaa ilman kenkiä kävellessä, ajattelen hieman roskaista kävelykatua myöhään illalla, metsää aikaisin aamuna kun ilma on hurmetta ja kastetta, ajattelen kuikkaa iltajärvellä ja sileää päivästä kuumaa kalliota merellä ja sitä, että hengittää hyttysiä keuhkoihinsa koska niitä on ilmassa liikaa.
Odotan puista purjevenettä ja sielua repivää irtaantumisen tunnetta kaikesta ihmismaailman muka-olennaisesta.
*
Veneistä puheen ollen -
on mielenkiintoista, miten vene on tullut osaksi unieni kuvastoa. Se on tapahtunut melko tasan tarkalleen viime toukokuun jälkeen, sen jälkeen, kun ensimmäistä kertaa olimme purjehtimassa. Levottoman uhkaaviin vesiuniini on ilmestynyt veneitä, joita niissä ei ennen ollut. Unissani oli joskus aikaisemmin soutuveneitä tai kajakkeja, joilla keikuin myrskyävässä vedessä kuin lastu laineilla. Vesi on aina ollut uhkaava elementti, lopullisen tuhoutumisen mahdollisuus ja mahti jota vastaan en kykene taistelemaan kuin herättämällä itseni unesta väkisin.
Muutama yö sitten näin unta, jossa olin yksin purjehtimassa Vempeleellä. Olin asutussa saaressa illalla, kiersin sen rantoja kamera kädessäni ja etsin kuvattavaa. Taivas tummui ja muuttui väkeväksi, ja yhtäkkiä alko myrskytä. Aallot löivät rannan penkereitä vasten valtavina ja vastustamattomina, ne kaatuivat valtavina vesimassoina rannalle ja pyörätielle, jota pitkin kuljin. Juoksin niitä pakoon, väistelin vettä mäntyjen lomassa. Kiehtovaa, miten hyvin mieleni osaa simuloida myrskyävän taivaan värit – en muista koskaan olleeni kunnon myrskyssä, mutta se tummanpuhuvan uhkaava, punaista kajastava myllertävä taivas unissani on pelottavan realistinen.
Unessa hätäännyin yhtäkkiä veneestä – olin jättänyt sen aaltojen armoille rantaan, hakkautumaan kiviä vasten. Hätä oli aito – mitä minä nyt teen?
Uimarannan lähellä (se sama poukamainen syvä ranta on unissani usein) tapasin kaksi hahmoa. Toinen kertoi minulle, että veneeni oli viety turvaan saaren toiselle puolen, tuulensuojaan. Ja että kaikki tavarani oli kasattu aalloilta suojaan rannalle.
Helpotus oli ääretön. Olinkin turvassa.
Vene on alkanut edustaa unissani nimenomaan turvaa. Keinoa päästä pois. Se on tarpeeksi iso kannattaakseen myrskyssä, ja sitä voi hallita. Monessa unessa olen jossain vaiheessa helpotuksekseni ymmärtänyt, että minulla onkin vene – en ole vankina saaressa, en vankina vesivirtojen mielin määrin vietävänä, en veden riepoteltavana.
Allegoria kiehtoo minua. Olenko tullut pelastetuksi? Olen. Miltä? En tiedä, mutta myrsky on alkanut tauota. Se alkoi jo ennen toukokuuta, ilmeisesti tammikuun alussa, tai joulukuun lopussa. Hauskaa, että mieleni pyrkii täsmentämään sitä minulle edelleen.
Lisäksi näin unta, jossa olin paholaisen puutarhassa. Uni oli enimmäkseen niin päätön ja aistinvarainen, etten osaa selittää sitä. Jossain vaiheessa kuljin kapeaa tietä hiekkaisella harjulla järvien välissä, kun tien noustessa korkeaksi mäeksi eteeni näin vasemmalta kahden hahmon ylittävän lahtea. Ymmärsin ne jonkinlaisiksi paholaisiksi – sellaisiksi puoliharmittomiksi sarjakuvamaisiksi paholaisiksi, jotka kuitenkin vain teeskentelevät olevansa puoliharmittomia. Ne eivät päässeet kuitenkaan juoksemaan veden pintaa pitkin niin kuin yrittivät. Minä harjulla sisuunnuin: minä pystyn tuohon kyllä! Näytän niille! Tiesin pystyväni, jos vain uskoisin tarpeeksi. Kävelihän Pietarikin veden päällä niin kauan kuin uskoi.
Otin vauhtia. Muistaakseni onnistuin – lensinkö vai juoksinko, en tiedä, mutta yhtäkkiä olin niemessä veden toisella puolen.
Hahmot tulivat perässäni. Muistan huutaneeni niille, etteivät ne saa kajota minuun, koska minut oli suojeltu. Seisoin selin laskevaan aurinkoon – ilma oli juuri sellainen etäisen kuulas kuin joskus kevätiltaisin – ja katselin ympärilleni. Oikealla levittäytyi jokin valtava, modernin ulokkeinen lasisenmusta rakennus, jonka isot hallit lasien takana olivat pimeinä. Rakennuksen oikean siiven ympärillä ja vieressä levittäytyi puutarha mataline puineen ja puisine rakennelmineen. Syystä jota en tiedä ymmärsin sen olevan itsensä paholaisen maata.
Puutarha oli täynnä jäisiä eläimiä. Niiden sinisenkuultavat hahmot pilkistelivät aidan takaa puiden alla. Jonkin puisen hyllymäisen rakennelman reunalta roikkui leijonan lasisensininen häntä. Muistan miettineeni, olivatko eläimet jäädytetty, vai oliko ne alun perinkin muovattu jäästä -
Toinen pikkupiruista seisoi puutarhan portilla ja kutsui minua sisään. Minä epäröin. Tajusin hämärästi olevani turvassa – ne eivät vain voisi minulle mitään – mutta kannattaisiko silti mennä sisään…?
En muista, miten ratkaisin. Ehkä uni loppui.
Vesiuneni jaksavat hämmentää minua aina. Niissä on kuitenkin aina kyse siitä, että alitajuntani yrittää viestittää jostain uhasta, usein stressistä tai jostain kipupisteestä johon pitäisi tarttua. Oikean asian hoksaaminen valve-elämässä on joskus haastavaa.
Kahta enemmän nämä paholaisuneni jaksavat hämmentää minua. Olen ennenkin nähnyt unia, joissa joudun suoraan kontaktiin jonkun selkeästi pahan kanssa. Usein joudun joko jonkinlaiseen henkiseen kamppailuun tai suoran ratkaisun paikan eteen. En vain osaa tulkita sitä.
Toisaalta, pitäisikö? Yrittävätkö kaikki unet sanoa jotain, vai onko joskus vain unia…? Entä toistuvat teemat? Ja mistä ihmeestä mieleni kehittää näitä kuvastoja?
Toisaalta se on välillä kiehtovaa. Nukkumaan mennessään ei koskaan voi tietää, millainen näytös on edessä.
Se, että unet jäävät päiviksi ja viikoiksi mieleen, on kuitenkin jollain tavalla… herättelevää.
Mitä paholaisen puutarhassa olisi ollut?
Mitä tekemistä minulla olisi siellä voinut olla?
Ja sitten kuitenkin: joka ikinen päivä on valintaa sen välillä, käveleekö houkuteltuna porteista sisään vai ei. On vain kiehtovaa, että mieleni on niin läpikotaisin sisäistänyt jokseenkin bulgakovilaisen hengellisen käsityksen maailmasta.
Toisaalta myös järkeni sanoo, että se on kenties melko realistinen kuva.
Posted in Elämä, Jumala, Unet | Comments (0)
aina on syy juhlia. jos ei ole, keksitään. March 7th, 2008
Olen aivan liekeissä.
97 suklaakeksiä, noin 90 pullaa joissa on omenaa sisällä, 9 pizzatäytteistä patonkia, arviolta 70 jauhelihakiekkoa, kaksi valkosuklaahyytelökakkua ja tarpeet toiseen satsiin niitä jauhelihajuttuja ja kahteen omenapiirakkaan.
Eilen vietin kahdeksan tuntia keittiössä hämmentäen, vatkaten, vaivaten, alustaen, kohottaen, pilkkoen, kauliten, pyöritellen, voidellen, leikellen ja paistaen. Liekeissä oli välillä myös uuni, kun leivinpaperi laahatessaan pitkin uunin seiniä syttyi palamaan ja leipäni oli tulla liekitetyksi. Keskellä leijailevia tuhkanpalasia nauratti, että kaikkea sitä -
Iltayhdeksältä tuntui siltä, kuin olisi tehnyt täyden työpäivän. Tänään kannoin kaupassa koria selkä vääränä ja ajattelin, että otan tästä kaiken mahdollisen irti. Lastatessani kotona pöydälle vaniljatuorejuustoa, vaniljavaahtoa, vaniljajugurttia, Bastogne-keksejä, valtavaa kananmunamäärää, valtavaa suklaamäärää ja kilotolkulla omenia tuntui suurin piirtein samalta kuin saadessaan uuden lahjan ja päästessään käyttämään sitä.
Taidan pitää ruuasta. Taidan pitää leipomisesta. Taidan pitää paistamisesta ja siitä, että rappukäytävään asti tunkeutuu paksu sokerinen kiehunut tuoksu. Taidan pitää siitä, että saan kuorruttaa pöydän kaikella leipomallani ja katsella tyytyväisenä, kun ihmiset syövät.
Minusta tulee ehkä sittenkin vielä hyvä äiti. (Olipa sukupuoliroolittunut miete.)
Niinpä käytin tämän päivän murskaten keksejä, sulattaen oikeaa voita, vatkaten vaahtoja, paloitellen suklaata, kasaten pelleille taikinanokareita toistensa perään, kaapien taikinakulhoista kakuntäytteitä lusikalla suoraan suuhun, nuoleskellen sormenpäitäni täytteen valuessa yli ja pesten käsiä tauotta kun suklaakeksit ovat niin voisia että sormenpäät jäävät rasvaisiksi jos niitä hipaiseekaan. Asunnon ilma on nyt niin kyllästynyttä sokerista että sokerihumalan saa jo hengittämällä.
Huomennaillalla on juhlat. Siitä on kauan, kun olen järjestänyt sellaisia, ja koskaan en ole panostanut näin huolella. Vaasankadulla tähän melkein tottui – kekkerit voitiin pitää mistä tahansa syystä tai täysin ilman syytä, ellei sellaista ollut. Ja yleensä se meni niin että kutsuttiin kaikki joita keksittiin, ja senkin jälkeen sana aina kiersi ja lopulta eteisessä sai kiipeillä kenkien paljouden yli eikä mihinkään enää mahtunut istumaan, joten oli istuttava lattialla. Taidan pitää aika paljon lattialla istumisesta. Jossain vaiheessa kuitenkin kävi niin, että vaikka väki väheni ja sängyillä olisi taas ollut tilaa, istuivat kaikki keittiön lattialla.
Olen oikeastaan kaivannut sitä. Sitä ihmisten toistensa päälle kerrostuvaa välittömyyttä, sitä että meillä on talo täynnä ihmisiä joita tuskin tunnen mutta joihin muodostuu jonkinlainen side, koska tullaan niin usein yhteen. Ja sitten hitaasti tutustutaan sen pinnan alta, jota niissä illoissa haroen rikotaan.
Huomenna ruoka ei ainakaan lopu. Kun Vaasankatua haudattiin R.I.P.pijuhlissa, ruoka loppui kesken. Onneksi ihmiset nauttivat yleensä vain toistensa seurastakin, mutta on se silti vähän karua… “Me on jo syöty, sori.”
Minussa on tämä hassu puoli, tämä äärettömän epäitsenäinen ja ei-epäkonventionaalinen. Tämä äärimmäisen traditionaalinen ja perinteinen ja epäoriginelli puoli, joka nauttii valtavasti tuoreen leivän kantamisesta pöytään. Nautin suunnattomasti tästä kaikesta taikinanvatkaamisesta. Tässä suhteessa arvostelukykyni muuttuu – ajanmeno ei häiritse minua, ja rahaa käytän suhteessa melko eri lailla, kymmenet eurot kilisevät k-kaupan kassaan eikä se vaivaa minua kuin hieman, sanottakoon rehellisyyden nimissä – en arvota asioita samalla tavalla, vaan kaikkea määrittää lähinnä se, että tiedän nauttivani suunnattomasti siitä hetkestä kun nojaan keittiön ovenkarmiin ja katselen ihmisiä, jotka eivät todennäköisesti täälläkään mahdu minnekään istumaan koska täällä on verrattain pientä, keitän lisää kahvia, en ehdi juttelemaan kenenkään kanssa koska juoksen uunin ja pöydän väliä koska olen unohtanut sulattaa ajoissa tarpeeksi pullaa ja säädän ja hoidan ja häärään.
Taidan tykätä aika paljon keittiöistä. Keittiöt ovat jonkinlaisia turvallisuuden saarekkeita maailmassa, jossa on melko paljon epäselvää. Keittiöistä löytyy yleensä aina jotain joka luo turvallisuutta – ei tarvita kuin vähän tätä ja hieman tuota, niin siitä saa tehtyä jotain joka on lämmintä ja tuoksuu. Keittiössä on tuoksuja ja lämpöä. Tai ainakin niiden loputon mahdollisuus. Kaikkein paras olisi vanhan tuvan kylkeen aukeava tupakeittiö, iso uuninmuuri vielä lämpimänä, puulattiat leveästä laudasta ja räsymatot. Voi minä opettelisin tekemään ruisleipää.
Kummaa, miten se minussa pitkään kytenyt halu hillittömään itsenäisyteen katoaa joissain kohdin täysin. Ei sellaisella keittiöllä tee mitään yksin. Se on täytettävä ihmisillä, joille kantaa vateja pöytään.
Ehkä minussa on se primitiivinen reseptori, joka ymmärtää sittenkin, että kaikessa on kyse ihmisistä. Ja että koolle tuleminen ja kutsutuksi tuleminen ovat valtavia voimia. Olen hassun onnellinen voidessani osallistua omalta osaltani siihen inhimilliseen ihmeeseen, että koetaan hetki yhteyttä.
Tämä kaikki on siitä perin pieni hinta. Hiiteen individualismi. Kannatan ruokapiiriajattelua, haluaisin takaisin ne arjen pienet kyläyhteisöt.
Sen, että poiketaan kahville. Nyt olisi ainakin tolkuton määrä suklaakeksejä joita lappoa siihen kahvipöytään.
Taidan tykätä tästä.
Tervetullut tunne.
Seuraaviinkin juhliin on jo syy, pohdittiin veljen kanssa. Maaliskuun 30. päivä on Ahvenanmaan demilitarisoinnin ja neutralisoinnin muistopäivä – ja kesäaika alkaa!
Siinä on syytä kyllikseen.
Posted in Elämä, Ihmiset, Minäkuva, Tunteet | Comments (1)