Archive for April, 2008
siitä, että näkeekö mitään katsoessaan kohti. April 28th, 2008
A rainy day.
Sadepäivissä on se etu, että sisälläoleminen tuntuu hyvältä. Tällaiset päivät ovat askartelupäiviä. Askarrella voi minkä tahansa parissa, pääasia, että se on jotain pientä ei-kriittistä puuhaa, unohtumista, kelluntaa.
Ymmärsin tänään – ennen kuin pääsin tähän askarteluvaiheeseen – jotain suomalaisesta ihmisluonteesta. Tai kuvittelen ymmärtäneeni. Tai sitten pitäisi sanoa, että ymmärsin jotain suomalaisesta tapakulttuurista, tai sille annetuista merkityksistä. Jotain sen suuntaista joka tapauksessa.
Kyse on silmiin katsomisesta. Pyöräilin aamun kevyessä ehkä-tihkusateessa Kuokkalan sillan yli työpalaveriin. Kello hiipi kohti yhdeksää, ja sillan yli minua vastaan tuli paljon pyöräilijöitä matkalla keskustaan. Katselin niitten jonoa miettimättä oikeastaan sen enempää, jäin katsomaan vastaantulijoita kasvoihin. Ja silmiin.
Supisuomalaisten miesten ja naisten keskellä vastaan pyöräili yksi tumma mies. Katsoin tätäkin silmiin, ja kokemus oli hyvin erilainen.
Suomalainen katsoo tuntematonta silmiin keskimääräisesti ilmeenkään värähtämättä. Se aika, jonka katsekontakti kestää, on ehkä yleisestiottaen sekunnin luokkaa. Sen jälkeen jompikumpi kääntää päänsä pois, ilmeen edelleenkään värähtämättä, joten mistään ei saa minkäänlaista vihjettä siitä, herättikö katsekontakti minkäänlaisia mielenliikkeitä. Näkikö vastaantulija oikeastaan mitään?
Tumma mies katsoi minua suoraan takaisin silmiin. Käänsi vähän päätä kohti, taisi kohottaa vähän kulmiaan. Katsoi siis aktiivisesti kohti, eikä kumpikaan kääntänyt päätään pois, me vain ohitimme toisemme ja sen jälkeenhän toista ei enää näe.
Pieni hetki, suuri yleistys – mutta minä jäin miettimään, mitä se silmiin katsominen tämän kulttuurin ihmisille merkitsee. Sitä tehdään tuntemattomien kanssa harvoin. Suomalainen on harjaantunut olemaan katsomatta uutta bussiin nousijaa silmiin – ettei se vaan tuu mun viereen, harjaantunut olemaan katsomatta humalaista miestä kadulla silmiin – ettei se vaan tuu puhumaan mulle, ja melko suuressa määrin meillä vältetään silmiin katsomista edes ohimenevissä kommunikaatiotilanteissa, kuten kaupan kassalla tai virastossa. Katsotaanhan sitä, mutta hyvin lyhyen aikaa. Ja jos katseet joskus jossain kohtaavat, vahingossa tai yllättäen, tuntuu, että usein reaktio on juuri tuo – ilmeetön hetken katsominen, jonka jälkeen pää käännetään pois. Jos ihminen hämmentyy tai säikähtää, ei se näy kasvoilta asti.
Karkea yleistys, tiedän, mutta sallikaa tämä ajatusleikki.
Ajatusleikki jatkuu sillä, että muissa kulttuureissa silmiin katsomisella on suurempia – tai erilaisia – merkityksiä. Täällä se on ohimenevä sattuma, johon ei tarvitse välttämättä reagoida. Silmät ovat vahva kommunikaation väline, ja supisuomalaisittain voi hankalan ei-halutun kontaktinottotilanteen välttää sillä, ettei kertakaikkiaan ilmaise silmillään mitään. Jättää katseensa passiiviseksi.
Ehkä jossain päin maailmaa lapset eivät kasva passiiviseen katsomiseen. Ehkä katseet säilyvät siksi intensiivisinä. Ehkä ne merkitsevät silloin aina jotain, ja niihin tartutaan siksi. Ehkä katse, suora katsekontakti, on aina signaali jostain, tai ainakin se ehkä ymmärretään jo avoimeksi väyläksi kahden ihmisen välillä, ja siihen on siksi reagoitava.
Se tarkoittaa sitä, että sellaisissa kulttuureissa on vältettävä silmiin katsomista kahta enemmän, ellei halua joutua kommunikoimaan. Miksi naiset joissain muslimimaissa joutuvat muuten kantamaan burkhaa?
Silmät ilmaisisivat liikaa. Katse. Ja jos naisesta ei näy muuta kuin silmät, kuinka suunnattoman ilmaisuvoimaiset ne silmät ovatkaan. Siksi burkhassa voikin kai olla verkko silmien yllä, ettei niitä näkyisi.
Tuttu oli Turkissa vaihto-oppilaana, suomalainen nainen. Kuulemma jossain vaiheessa piti oppia se, ettei miehiä katsota suoraan silmiin – ellei halua joutua tilanteisiin. Siellä silmiin katsominen on edelleen signaali. Se on pelinavaus – puhu minulle.
Mielenkiintoista.
Silmiin katsominen on voimakasta. Vasta siinä minusta tulee “minä” ja toisesta ihmisestä “sinä”, jonka näen ja jota katson ja jonka silmänpohjista kuvittelen näkeväni palan tämän sisäistä elämää. Ja silloin minusta tulee toiselle “sinä” ja niin edelleen, ja asioiden kätkemisestä tai peittelemisestä tai kiertelemisestä tulee huomattavasti hankalampaa. On paljon helpompaa olla kiinni ihmisiltä, ellei joudu katsomaan niitä silmiin.
Silmistä valheenpaljastuslaitteetkin taitavat totuutta mitata, eikö?
Loppupäätelmänä voisi todeta, että silmiin katsomisessa on vahva voima. Ja että joskus se voi olla arvaamatonta, sillä jokainen ihminen omassa mikrokulttuurissaan tulkitsee sitä omalla tavallaan. Ja että siitä huolimatta silmiin katsominen on äärettömän tärkeää, sillä se tekee ihmisistä persoonia. Ja että voisi olla rikkautta ymmärtää, mitä silmiin katsominen kenellekin merkitsee, varsinkin, jos tahtoo matkustaa kaukomaille.
Metatason kulttuurisia merkityksiä. Hmm.
Tai sitten voi vain olla oma itsensä ja toimia niin kuin toimii ja ratkaista tilanteet sitten, kun ne tulevat eteen.
Vaikka toisaalta… On se ongelma Suomessakin, jos tulee katsoneeksi liian pitkään silmiin jotakuta ilman minkäänlaisia tausta-ajatuksia. Sellaisesta kun aina tulkitaan tausta-ajatuksia. Pahimpia ovat väsyneet aamut tai päivät jossain ruokalan pöydässä, jossa katse lasittuu tuijottamaan pisteeseen x tiedostamatta, mitä näkee.
Hmm.
Voi meitä ihmisiä ja meidän käyttäytymissääntöjämme. Ja tämänkin pohdinnan sai aikaan vain yksi ohimenevä katsekontakti ja kulmien kohotus aamupäivällä. Aivan kuin se paljastaisi kulttuurisia totuuksia.
Ajatusleikit ovat mielenkiintoisia.
Nyt menen askartelemaan jotain olennaisempaa.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Ruumis | Comments (0)
kokosydäminen eläjä. April 25th, 2008
Englannin kielessä on huimaava sana: wholeheartedness.
Törmäsin siihen äsken didaktiikan oppikirjan sivulla, jossa se seisoi yhtenä “reflektiivisen opettajan” ominaisuuksista. Totta varmasti sekin.
Suomeksi sana pitäisi kääntää jotakuinkin niin kankeasti kuin “johonkin koko sydämellään suhtautuva”. Voisi varmasti käyttää myös ilmausta kokosydäminen, mutta Word vetää sen alle ikävää punaviivaa. Suomen kieli ei tunne niin kaunista sanaa.
Wholeheartedness. Se näyttääkin niin soljuvalta.
Enkä äkkiseltään keksi toista elämässä niin tärkeää asiaa kuin wholeheartedness.
*
Tavoitteena olisi siis olla kokosydäminen eläjä. Ei voi elää puolikkaalla. Ei voi elää niin, että vain puolet kaikesta kulkee sydämen kautta. Ja kaiken on kuljettava lopulta sydämen kautta, sillä se on jokaisen hengenvedon ja kaiken merkityksellisyyden ainoa polttopiste, se kirkas linssi joka tiivistää valon niin teräväksi, että sillä saa elämän syttymään tuleen.
Täytyy palaa hetki ilmiliekillä, että voisi hehkua hiljaa loppuelämänsä.
Sen jälkeen olennaista on pitää yllä hiillosta, ruokkia ja kohennella sitä niin, ettei se sammu.
Surullisinta olisi sammua jo varhaisvaiheessa. Antaa linssinsä likaantua niin ettei valo pääse sen läpi, rikkoa linssinsä tai kenties jopa hukata sen. Sydän on arvokas instrumentti, ja siitä on pidettävä huolta filatelistin herkkyydellä.
Se, mistä valo sydämen koveralle linssipinnalle tulee, on eri asia… Ja se, että joku tulee kääntäneeksi meidät valoon päin. Mutta onneksi kaikkea ei ole tarkoitus tehdä itse. Ei saada itse aikaan.
Mutta että kokosydämisesti. Siinä on se hirvittävä puoli, että kokonaiseen sydämeen mahtuvat kivut, kauhut, vammat ja pelotkin. Neuroottinen pelkääminen, inho, ahdistus ja arkuus. Kaikki sellainen, jota ei mielellään myöntäisi elämässä olevan.
Mutta valossa on eri aallonpituuksia. Valkoisessa valossa ovat kaikki värit, ja jos otan valon vastaan, en voi valikoida, saanko siitä vain kirkkaat vai tummat sävyt. Siksi se on whole eikä half.
Valoa kohti, siis.
Posted in Elämä, Idealismi, Minäkuva, Tunteet | Comments (1)
teologi, joka ei pysynyt kiinni todellisuudessa. April 24th, 2008
Kaupunginkirjasto. Täällä jos jossain näkee kaikenlaisia ihmisiä. Ylioppilaita lukemassa pääsykokeisiin, ketjuineen ja niitteineen kiliseviä mustapukuisia poikia runohyllyllä, hitaasti ja varovaisesti liikkuvia nuoria ja vanhoja, arabiaa puhuva mies vastaamassa lukusalissa itkevän lapsen äänellä parahtavaan kännykkään: salaam aleikum.
Ja kaikkialla tämä sama harras tiedon hiljaisuus, jonka läpi ihmiset hiiviskelevät kuin pelkäisivät häiritsevänsä kirjoja. Kirjastossa on oltava hiljaa, ilma on pysähtynyttä tästä mukaintellektuellista sivistyksen tunteesta, josta me käymme raapimassa itsellemme palasia.
Mieleen tulee väistämättä Terry Pratchettin kuvaus Kuoleman kirjastosta, jossa kaikkien ihmisten elämäntarinat kirjoittavat taukoamatta itseään, loputtomat hyllyrivit paksuselkäisiä pimeässä rapisevia niteitä. Ja onhan kirjoilla elämänsä, elämäntarinansa kerrottavaan: se, jonka kirjailija niihin raapusti, ja sitten se, joka näkyy kahvitahroina kirjan sivuilla, rypistyneinä sivunkulmina, hiirenkorvina, repeilleenä niteenä. Kirjat ovat eläneet itsekin.
Seisoin pari päivää sitten fantasiakirjojen hyllyn edessä. Tuntui, kuin olisin tavannut vanhan ystävän. Sitä hyllyä Joensuussa kulutin murrosikäisenä ehkä eniten, upposin korvannipukoitani myöten satuihin ja seikkailuihin, fantastisiin maailmoihin ja ennen kaikkea siihen, että jossain kaikki oli aivan toisin. Ja ne samat kirjat kenottivat hyllyssä täälläkin, ne kaikki loputtomat kolmi- ja nelisarjaiset trilogiat tai pidemmät kirjasarjat, jotka loppuaan kohden kävivät aina naiiveiksi – tarina oheni, mutta kirjailijakaan ei osannut päästää siitä irti. Siellä olivat David Eddingsin Belgarionin taru ja Mallorean taru, Hickmanin ja Weisin ensimmäiset Dragonlancet, ne edellämainitut Pratchettit – Viikatemies, Noitasiskokset, Mort – ja olisi sieltä löytynyt Tolkieniakin. Katselin kirjoja hellyydellä. Harva kirja koskaan on vienyt minua samalla tavalla kuin kunnon satu silloin joskus.
Tosin – sen teki Harry Potter taas aivan viime aikoina. Upposin aivan täysin, vaikka väitin pitkään, että vastustan ilmiötä loppuunsa saakka. Minkä teet; hyvä tarina on hyvä tarina, hyvän ja pahan taistelu on lohdullisen mustavalkoista, hyvä voittaa aina (tavalla tai toisella) enkä voi olla kunnioittamatta syvästi sitä mielikuvituksen ylitsepursuavaa rikkautta, jolla kirjailija luo kokonaan uuden maailman (käyköönkin se loppua kohden ohueksi).
Lainasin hyllystä tuntemattoman Pratchettin (Pienet jumalat, parodia uskonnosta ja sen hullutuksista), Salman Rushdien Harun ja tarinoiden meren sekä R. A. Salvatoren fantasiaoopperan ensimmäisen osan. Epäilen olevani menetetty. Jokin minussa ei vieläkään osaa vastustaa satuja.
Minusta tuntuu, että iso osa elämästäni on nykyisin lukemista. Piristävää vaihtelua on se, että olen alkanut lukea huvikseni. On ollut huumaannuttavaa liimautua sohvan nahkatyynyihin ja ahmia tekstiä, sillä tavalla, joka unohtaa täysin milloin on viimeksi kääntänyt sivua. On mielenkiintoista, miten olematon itse kirjasta tulee – sivuilla, riveillä, fontilla tai luvuillakin on lopulta hyvin vähän väliä, kun huomaa alkaneensa lukea tarinaa eikä pelkkää kirjaa.
Efekti on kokonaan toinen, kun pänttään tenttikirjaa. Tiedostan koko ajan sivunumeron, ja sen, montako sivua tavoitteeseen on vielä jäljellä. Pakotan silmät riveille, etenemään sanasta sanaan, tajuan ajatuksen karkaavan koko ajan jonnekin iltapäivän aurinkoon, en tiedosta mitä juuri tulin lukeneeksi, luen uudelleen, ja luettu jäsentyy harsoisesti mielikuvaksi tajuntaani ja sekoittuu saman tien ajelehtiviin ajatuksiini, jotka miettivät, miten olkalaukun kantohihnan saisi parhaiten ommeltua kiinni siihen vihreään laukunraakileeseen, joka retkottaa kotona tuolin selkänojalla.
Siksi upottava lukeminen on niin ekstaattista – se on yksi vahvimpia flow-ilmiöitä joita tunnistan. Juokseminen pääsee aika lähelle – se hetki, jossa lopettaa välittämästä ruumiin rasituksesta ja ymmärtää voivansa juosta siitä huolimatta, kun erottaa mielensä ja kehonsa toisistaan ja keskittyy mieleen kehoa enemmän, antaa ruumiin raataa ja irtoaa itse miettimään valoa vastarannan koivunrungoilla.
On niitä muitakin, flown kokemuksia, mutta mainittakoon nämä nyt.
Hämmentävää on sitten se, että joskus tenttikirja voi avartaa syvyyspsykologisella tasolla. Sain käsiini Andrew Louthin Origins of The Christian Mystical Traditionin josta minun täytyy raapustaa essee systemaattisen teologian aineopintohin. Olen päässyt vasta alkuun Platonin sielukäsityksiä luotaavassa luvussa, ja epäilen olevani kohta koukussa siihenkin.
Mystiikan filosofiaa englanniksi, well is that not a treat.
Mutta yhtä kaikki, nykyisin enimmäkseen luen luen luen. Ja välillä kirjoitan kirjoitan – tentissä, esseetä, referaattia, oppimispäiväkirjaa. Sanoja sanoja sanoja. Tätäkö on akateeminen yliopisto-opiskelu? Kirjojen lukemista? Pari tenttiä siellä täällä?
Totesimme Jaanan kanssa, että meistä tulee todellakin itseoppineita teologeja. Se kuulostaa arveluttavalta. Mutta jos näin on ja jos me joskus tästä valmistumme, ja jos se sattuisi olemaan vielä samana keväänä kuten hyvin on mahdollista – voi taivas niitä bileitä, jotka siitä seuraavat. Me järjestetään sellaiset vuosituhannen selätimme-yliopiston-ja-kaikki-byrokratian-koukerot-omin-voimin -selviytymisjuhlat, että oksat ja männynkävyt alta pois. (!)
No, Pratchett ja Platon opettavat minua. Jos joskus joudun vastaamaan harhaoppisista käsityksistäni oikeudessa, voin aina syyttää altistusta liian suurelle fantasia-ainekselle. Sitä olet, mitä syöt.
Taidan mennä lukemaan sitä Platonia lisää. Kuuntelemaan, miten kirjat rapisevat hyllyissään.
Posted in Elämä, Ilmaisu, Teologia | Comments (1)
notifications on losing yourself. April 21st, 2008
Lin Yutang on kirjassaan Elämännautinnon taito (1937) sitä mieltä, että taito levätä mukavasti vuoteessa on ihmiselle ainakin yhtä tärkeää kuin kirjojen lukeminen.
Aamuille tässä kirjavaseinäisessä talossa on melko tyypillistä se, että minä herään ensin. Viime aikoina olen herännyt taas usein kello viisi, sen jälkeen kello puoli kuusi, sitten kuudelta ja muutaman kerran ennen seitsemää. Ja vaikka nukkuisin tiivistä unta aamuun asti, herään yleensä ensimmäisenä.
Sen jälkeen kääntyilen hetken puolihorteessa peiton alla ja etsin varpaille uutta viileää kohtaa, käännän tyynystä viileän puolen esiin, myttään peiton poskea vasten. Kunnes alan havahtua unesta, ymmärrän että valo bambukaihtimien takana on aamua ja että minua ei oikeastaan huvita enää nukkua.
V saattaa havahtua siihen. Mutta ei missään tapauksessa suoranaisesti herätä.
Alussa minun oli vaikeaa onnistua pysyttelemään sängyssä. Heti heräämisen jälkeen mielessä alkoi laukata lauma asioita, jotka ehdottelivat minulle erilaisia tekemisen muotoja. Tuntui, että koko ruumista pisteli ja kipristeli, kun yritin saada sen lepäämään aloillaan. Pyörin ja kääntyilin, ja turhauduin. Yleensä nousin tekemään jotain sellaista kuten sämpylöitä.
Olen hitaasti alkanut oppia. Nykyisin nautin siitä hetkestä, kun lauantaiaamu aukeaa liian varhaisena, on vielä aikaa kaivautua peittoon, teeskennellä ettei ole tiedostanut mitään aamua ja liukua hitaasti uneen ja takaisin, uneen ja takaisin.
Tämä mukavasti sängyssä makaaminen minun on kuitenkin pitänyt opetella. Jonkinlainen irtaantuminen laukkaavista ajatuksista.
Olen ajatellut ajatusrykelmää, jota voisi ehkä hyvinkin sanoa elämännautinnoksi. Tai toisaalta mielekkyydeksi, ja jotain onneen vivahtavaakin siinä on. Tarkoitan sitä tunnetta, kokemusta ja elämystä, johon havahtuessaan ymmärtää kaiken olevan hetkellisesti äärettömän oikein.
Minusta tuntuu, että sille kaikelle – nautinnolle, onnelle, mielekkyydelle, mielenrauhalle – olennaista on kyky hukata itsensä hetkeksi.
Istuin perjantaina siivottuani maanisesti koko asunnon hetken aikaa patiolla, risuisten pensaidemme takana tuolilla, päälläni paksu villapaita, kaulahuivi ja lapaset, toisessa kädessäni teekuppi ja toisessa Nyt-liite. Aurinko paistoi sitä petollisen mukalämmintä kevätvaloa, ja naapureita oli kaivautunut lokeroistaan pihalle – pitämään grillissä tulta, kuljeskelemaan, rapsuttelemaan nurmikkoa, naureskelemaan niitä näitä keskenään. Seurailin lievällä mielenkiinnolla ihmisiä ja koin lievää muukalaisuutta – en vielä tunne näitä ihmisiä, me olemme olleet tässä niin hetken.
Sitä seurasi tapahtumasarja, josta en vieläkään ole aivan selvillä, mutta jonka tuloksena päädyin hiekkalaatikolle tekemään muumihiekkakakkuja motorisesti ja kielellisesti hieman rajoittuneen kymmenvuotiaan tytön kanssa. Pyöritin – tai keinutin – tytölle hyppynarua, jonka toinen pää oli kiikkutelineessä kiinni ja mietin, miten iso onnistumisen elämys yksi onnistunut hyppy toiselle saattoi olla.
Tytön isällä oli ollut kiireinen asia hoidettavana, ja sain kahdenkymmenen minuutin pikapestin lapsenlikkana. Ja hiekkaa takapuoleeni ja elävän muistikuvan siitä, että paras hiekka hiekkakakkuihin saadaan, kun kaivetaan lapiolla vähän syvemmälle laatikossa – hiekka on syvemmällä märempää.
Puhallellessani saippuakuplia tytön metsästettäväksi minulla oli vahva tunne siitä, että taisin olla hetken ihan oikeassa paikassa, ja aivan sattumalta, vahingossa. Tekemässä jotain, jota en ole erityisesti pitänyt vahvuutenani. Sama tunne oli läsnä kyyköttäessäni vähän myöhemmin tytön kanssa parkkipaikalla ison maasturin takana piilossa tytön isän lähtiessä etsimään meitä piilosleikissä. Me kirjoitimme maasturin kuraiseen helmapeltiin tytön nimen ja sihisimme toisiamme hiljaisiksi.
En ehtinyt ajattelemaan minua.
Lauantaina juoksin puolitoista tuntia siitä ilosta, että tiesin jaksavani. Tultuani kotiin ilmestyi V pyöräretkeltä ja totesi, että Laajavuoressa muutama ystävä piti vielä viimeisiä kevätsessareita ja hyppi viimeisiä hyppyjä puolisulaneesta boksista. V otti kaksi lautaa kainaloon, minä kameran. Vähän ajan päästä seisoimme Aurinkorinteessä kaakaota ylähuulessa ja pojat ihmettelivät, miten meillä saattoi olla omenapiirakkaa mukana.
Istuin pitkään kalliolla aurinko niskavilloissani ja totesin olevani keskellä uutta kulttuuria. En ymmärtänyt puoliakaan poikien kielenkäytöstä – mitä tarkoittaa että mennään vetämään tuonne ylös vielä sitä hänkkää – mutta nautin olostani ja auringosta.
En ehtinyt ajatella itseäni.
Eilen kiipesimme Laajavuoren mäkihyppytorniin. Jotain, mitä pitää tehdä ainakin kerran – tai kahdesti, tai kolmesti, tai… – elämässä, mutta joka ei vielä lumien aikaan yrityksestä huolimatta tuntunut järkevältä. Nyt kapusimme ensin rinnettä hyppyrin nokalle, kiipesimme ylös luiskalle, sen reunaa ylös saakka, ottaen tukea luiskaan puolen metrin välein lyödyistä puulankuista. Aaltopelti notkahteli joissain kohden jalkojen alla, mutta päätin olla ajattelematta, miten korkealla olimme.
Ylhäällä oli vain määrätön näköala, joka suuntaan aukeava avaruus, miniatyyrikokoiset rakennukset ja teitä pitkin matelevat minibussit. Ja pipoon tarttuva tuuli, ja se ontto värisevä tunne vatsanpohjassa, kun ruumis ymmärtää pelätä mutta mieli ei.
Nojailtiin pitkään betoniin. Tuntui hyvältä katsoa tyhjää avaraa ilmaa, lintujen kevyttä liitoa sen virtauksissa. Olla hetki koko maailman yläpuolella, kaukana poissa siitä kuhinasta, joka maan päällä täyttää pään, sydämen ja sielun onkalot.
Tuntui hyvältä, että ruumis värisi aitoa tunnetta. Että vähän kammotti.
En ehtinyt miettiä itseäni.
Pääsääntöisesti on onnellista joutua tilanteisiin, joita ei osaa ennustaa, tai joiden tuntumista ei osaa ennustaa. On onnellista ajautua, onnellista joutua löytämään itsestään jotain uutta, jotain arvaamatonta. On onnellista tulla ylittäneeksi rajojaan, tai todistaneeksi, ettei niitä ole.
En ole muukalainen hiekkalaatikolla tai laskettelurinteessä. Enkä pelkää korkeita paikkoja.
Olen onnellinen hukatessani itseni hetkeksi.
Muistan, että tykkäsin leffasta 8 mile nähdessäni sen. Vaikka Eminemistä olenkin montaa mieltä, kolahti leffan jonkinasteinen ydinsanoma “you’ve got to lose yourself” minuun. Allekirjoitan sen. Meitä ei ole luotu tänne miettimään itseämme, vaikka sitä niin paljon teemmekin. Se ei ole tarkoitus. Olen harvoin onnellinen miettiessäni itseäni. On lopetettava miettiminen ja siirryttävä puhtaan kokemisen asteelle, että voi hetkeksi tavoittaa jotain… no. Isompaa? Tämä loputon looginen älyllisyys analyyseineen on kuin kaluaisi elämän valkoiseksi luurangoksi… On ojennettava kädet ja tunnusteltava koko sen lihaisaa olemusta, että ymmärtäisi, mistä elämässä on kyse.
Parasta on se, että joka päivä tarjoaa mahdollisuuksia hukata itsensä. Ehkä elämännautinnon taito on kykyä asettaa itsensä alttiiksi sellaisille mahdollisuuksille.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Luonto, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
pitkittyneen nykyhetken salaisuudesta. April 18th, 2008
everything starts
from the moment when you
stop
Olen ajanut jotakuinkin koko systeemin alas.
*
Pyöräilin eilen kotiin, tuntia aiemmin kuin olin suunnitellut, puolta hitaammin kuin yleensä. Osittain siksi että lyhyessä hameessa pyöräily on väkisinkin kankeaa, mutta paljon isommaksi osaksi siksi, että ajatus “eihän minulla pitäisi olla kiire” oli jotenkin kyennyt piirtymään ymmärrettäväksi tajuntaani.
Päivän aikana oli tapahtunut jotain poikkeuksellista. Aurinko paistoi taivaalta, joka oli sininen kuin lastensaduissa, ja lumen täytyi sulaa niin vauhdilla, että tarkasti kuunnellessaan olisi kuullut sen kohinan. Se ei kuitenkaan ollut itse muutos, vaan se, että joka paikka oli täynnä ihmisiä. Kadulla, kävelyteillä, kaupan pihassa norkoilemassa, rapsuttamassa pientä nurmikkoa oven edessä haravalla, nojailemassa haravaan, kävelyttämässä kävelysauvoja, astelemassa, lauma meluisia poikia polkupyörineen leikkipuistossa, pienet pojat juoksemassa soittamaan ovikelloja.
Me olemme kuin kohmeisia hyönteisiä, aurinko saa meidät ryömimään ulos koloistamme ja räpyttelemään silmiämme hämmästyneinä auringossa.
Poljin niin hitaasti, etten hitaampaan olisi pystynyt. Käsittämätöntä, miten erilaiselta se saattoi tuntua. Kiirettä ei todella ollut, kun en tehnyt sitä – mihin olisin kiirehtinyt? Olemaan kotona? Miten voisin olla kotona rento, jos matkalla pinnistän? Olisinko kiirehtinyt lenkille? Minähän olin koko ajan ulkona…
Useimmiten pyöräilen kuin minun olisi pakko olla aivan kohta jossain.
Nyt ehdin nähdä kaikenlaista, ja kuulla. Kovaan ääneen kiroilevan mustasilmäisen yläasteelaistyttöjoukon, jonka ohi en ollut mahtua pyörälläni kävelytiellä, useammankin vanhemmanpuoleisen rouvan joilla on jo varaa katsoa vastaantulijoita silmiin ja vähän hymyillä, rastaita ja melkein puhjenneita silmuja. Ehdin tajuta, että hiekka lämpiää jo auringossa, ja että Emännäntien vanhojen rivitalojen etupihoilla pienet kellomaiset keltaiset kukat ovat auenneet.
Tuntui tasan tarkalleen siltä, että räpyttelin silmiäni auringossa hämmästyneenä kaikesta, mitä saattaa nähdä jos ei kulje ohi.
*
Eilisen päivän iso ajatus oli kaikenkaikkiaan tämä: hitauden kulttuuri on katoamassa, mutta minä en tahdo kadottaa sitä.
Selasin Katriinassa jotain naistenlehteä, kun sivuilta esiin pomppasi aikasairautta käsittelevä juttu. Miksi emme enää osaa mennä hitaasti eteenpäin? Jutussa haastateltiin myös Kalle Haataista, joka on kirjoittanut opuksen pitkäveteisyyden filosofiasta. Artikkelissa annettiin myös käytännön vinkkejä, miten hitautta voi harrastaa: karsi kalenteristasi kaikki ylimääräinen / kävele joskus hitaasti / herätä henkiin joku puuhasteluharrastuksesi.
Slow food -ilmiö on jo tuttu juttu. Sitä en tiennyt, että Amerikassa vaikuttaa Pitkittyneen nykyhetken säätiö tai että hidas ruoka on saanut rinnalleen Slow sex -yhdistyksen, joka haluaa poistaa kiireen ihmisten makuuhuoneista.
Olen aikaisemmin hymähdellyt tuollaisille “pelasta elämäsi kiireeltä” -jutuille, pitänyt niitä jonkinlaisena pintabalsamina ja placebona, joita lukemalla kiireeseen addiktoituneet ihmiset voivat ostaa tiedostamisellaan itselleen hetken mielenrauhaa. Todennäköisesti olen tehnyt itse aivan samoin.
Mutta kun eihän minulla ole ollut kiire. Eihän?
Minun on vain ollut niin kiire johonkin, että en ole osannut pyöräillä kuin kovaa. Tai kävellä! Siihenhän menee niin kauan aikaa jos tästä lähtee kaupunkiin, eijei. Minun on ollut niin kiire aina johonkin seuraavaan olemisen tilaan, etten ole osannut jäädä nauttimaan välitilasta. Kotoa yliopistolle, aamupalapöydästä lounaspöytään, yliopistolta ruokakauppaan, kaupasta kotiin. Olen tullut kiirehtineeksi kiireestä kiireeseen, yhdestä jonosta toiseen jonoon jonottamaan. Hulluinta on kiirepyöräily kaupungissa Kauppakatua alas: vauhdilla yksiin valoihin odottamaan, sitten yhtä vauhdilla odottamaan toisiin punaisiin valoihin. Minun on vain ollut niin kiire etten enää ole tiennyt, mitä ajan takaa.
Itseäni kai.
Illalla löysin kirjahyllystä Owe Wikströmin Läsnäolon taidon.
Koko kirja käsittelee kykyä olla aloillaan nykyhetkessä, kykyä löytää jälleen “elämännautinto ja syvä vakavuus”, juuri käsillä olevan hetken sydämensyke. Kykyä antautua pitkiin hitaisiin keskusteluihin, kykyä harhailla päämäärättömästi, kykyä istua ja katsella tietämättä, mitä tahtoisi nähdä. Kykyä olla etsimättä koko ajan jotain, ja sen sijaan keskittyä näkemään tarvitsemansa juuri tässä.
Wikström toteaa jo esipuheessa, että kirja on syntynyt pitkän ajan kuluessa, ja yleensä juuri välitiloissa: bussissa, junassa, lentokoneessa, odotushuoneissa, jonoissa, niissä aikasolmuissa jotka jäävät ohjelmoidun tekemisen väliin. Niissä, joissa kiire lakkaa, koska ei voi tehdä mitään muuta.
Nykyhetki kiihtyy koko ajan, maailma menee hektisemmäksi, niin paljon niin nopeasti ympäri maapallon on mahdollista, että ihminen pirstaloituu mahdollisuuksien keskellä. Ihmiskohtaamisia on enemmän, mutta ne käyvät yhä ohuemmiksi. Identiteetin rakennuspaloja on enemmän, mutta ne käyvät yhä keinotekoisemmiksi. On niin paljon enemmän kaikkea, että sen kaiken keskellä seisoo ihminen ja huutaa: entä missä olen MINÄ?
Tulin puhutelluksi.
*
Olen ajanut jotakuinkin koko systeemin alas. En tiedä, mitä kaikkea tarkalleen tapahtui sitä edeltäneessä tapahtumasarjassa, mutta joka tapauksessa arkipäivä on kääntänyt kylkeään näyttäen nyt itsestään hyvin uudenlaisen puolen.
Omituista, että muutokseen voi riittää vain noin viikko. Viikko, jota ennen on elänyt pitkään ajatellen mutta eihän minulla ole kiire / ja jos vaikka onkin, on sen sietäminen vähintäänkin velvollisuuteni / jos minun ei ole kiire, mitä jää jäljelle?
Kaikki alkoi siitä, että suunnitelmani tehdä gradu ensi vuonna romahtivat. Jäljelle jäi jokin hitaasti tuulessa keikkuva optio, jota vilkuilen sivusilmällä enkä suostu ottamaan kantaa. Sen myötä koko kevään ja kesän opintosuunnitelmastani putosi noin puolet pois. Ei ole enää pakko.
Seuraavaksi jätin lauantai-iltojen nuortenillat. Viime viikonloppuna minulla oli ensimmäistä kertaa koko kevääseen viikonloppu, jolloin minun ei tarvinnut mennä minnekään.
Viimeisenä astelin sivuun muistakin vastuutehtävistä, joita minuun jostain syystä oli tarttunut. Asioista, jotka ovat innostavia ja mukavia, ja joita olen halunnut tehdä.
Ongelma vain on ollut siinä, etten ole pysähtynyt miettimään, miksi. Miksi täytän päiväni niin paljolla, että minun on juostava välitilojen läpi? Siksikö, että todella haluan osallistua?
Vai siksikö, että luulen, että minun täytyy? Siksikö, etten kelpaa itselleni muuten? Siksikö, että minusta tuntuu, etten ole olemassa ellen juokse?
Ei se mukavaa ollut, eikä ole. On katkerankoomista, että tarvitsin niin ahdistavan kiireen painon osatakseni luopua. Nyt kalenterissani ei ole paljoa mitään, on vain pino teologisia opuksia pöydällä ja aikaa selata niitä, aikaa lukea jotain Wikströmiä jossain sohvalla ja aikaa harrastaa ruoanlaittoa. Aikaa olla. Aikaa OLLA.
Kiireessä pelottavinta on se, kuinka se riistää ihmisen itseltään. Vapaiden aikavyöhykkeiden kadotessa ihminen katoaa niiden puutteeseen. Ei minuus ole asia, jota voi venyttää loputtomiin, josta voi jakaa loputtomien eri vastuiden ja tilanteiden välille – kun minuutta venyttää, se on kuin purukumia: venyy aikansa, mutta käy ohueksi, alkaa reikiintyä, ja lopulta katkeaa.
On omituinen, uusi tunne, että nyt minulla voi olla aikaa olla minä. Mikä sitten olin aiemmin?
Oletan, että jokin projektio siitä, mitä olen aina halunnut olla. Oma ihanneminä on joskus suurin vaara; minähän voisin pystyä tuohonkin / tuollainen olen halunnut olla, nyt saisin yrittää / minä vaadin tämän itseltäni.
Terveen ja sairaan itsekehityksen välinen raja on perin ohut sekin.
Mmm. Nyt on aikaa. Ajattelin syksyllä – siinä onnistumatta – että parasta olisi tehdä niin vähän, että pitkästyy, ja sitten alkaa kehitellä tekemistä. Loppujen lopuksi olen tehnyt niin paljon että väsyin kaikkeen väsymiseen.
Nyt odottelen sitä pitkästymisen tunnetta. Mutta jos pitkästyminen on toiselta kääntöpuoleltaan vapautta kuljeskella hajamielisesti, saatan joutua odottamaan sitä kauan.
*
Tämä on hämmentävää. Alan ymmärtää pieninä palasina sen, miten asiat tarvitsevat ilmaa ja tilaa ympärilleen, että ne mahtuvat syntymään. Ajatukset tarvitsevat aikaa syntyäkseen. Ilo tarvitsee aikaa syntyäkseen. Ja into, samoin kuin rauha tai ymmärrys. Jos aikaa ei ole, puuttuvat lopulta kaikki.
Tänäänkin nousee kalpea aurinko jostain harsoisten pilvien takaa, kello on viittä yli kahdeksan, minulla on aikaa. Tänään haluan kuljeskella keskustaan, kävellä hitaasti, kapinoida aikaa vastaan. Ja selailla kirjoja yliopistolla, kirjoitella lauseenpätkiä, antaa esseen muodostua hitaasti tajunnassa. Haluan antaa aikaa
minälle
syntyä -
Posted in Elämä, Ihmiset, Minäkuva, Tunteet | Comments (1)
naura pirulle. April 15th, 2008
Olen tässä ajatellut sellaista asiaa kuin suru.
Luther oli sitä mieltä, että ihmisen taakkana maan päällä on joutua sielunvihollisen jatkuvien häirintäyritysten kohteeksi. Perkele olikin Lutherille spiritus tristitae, surun henki, joka jatkuvasti yrittää vetää ihmistä alas raskasmielisyyteen, synkkyyteen, masennukseen ja elämänilosta luopumiseen saadakseen ihmisen eroon Jumalan hyvistä luomislahjoista.
Vastakeinoksi tälle Luther suositteli nauramista päin pirun naamaa. Kaskuja, vitsejä ja hilpeitä puheita. Jos tämä ei vielä auttanut, kannatti kirkonisän mielestä kokeilla olutta, musiikkia tai vaikkapa kauniiden naisten ajattelemista. (Ilmeisesti ohje suuntautui miespuolisille ylioppilaille Lutherin illallispöydässä.) Mitä tahansa, joka sai ihmisen revittyä pois masentuneisuudesta takaisin siihen iloon ja vapautuneisuuteen, joka Jumalan lapsille kuului.
Hilpeää, ajattelin minä löytäessäni tämän tenttikirjan sivuilta. Voi jospa tämä kirkko ei olisi aivan niin jähmeä mitä se on nykyisin vaan uskaltaisi joskus rentoutua hieman niin kuin esikuvansa – Luther taisi joskus tokaista neuroottisesti syntiä pelkäävälle Melanchtonille, että “tekisit sinäkin joskus vähän syntiä niin Jumala saisi sinuakin armahtaa.”
Hekotteleva piruntorjuntapatteri. Sen tahtoisin aamumessussani joskus nähdä. Pyhät hillittömät. Pyhien huolettomien lisäksi.
Spiritus tristitae. Suru on ihmiselle pitkällä tähtäimellä vahingollista. Kyllä, uskon sen. On äärettömän vaarallista rakastua suruunsa. Silloin surusta tulee elämän tärkein ydin, ja siinä vellomisesta kaikkea muuta olemassaoloa jalompaa. Surun kroonistuminen on vaarallista: ihminen alkaa helliä suruaan, kokea, että on todella olemassa vasta surunsa kautta. Silloin ollaan jo uhriutumisen, kyynistymisen ja katkeruuden reunalla. Varmaa on ainakin se, ettei ihmistä ole luotu siihen.
Mutta olen sitä miettinyt, ettei se pelkisty ihan tuohonkaan.
Hesarin kulttuurisivuilla oli juttu ahdistusta 1800-luvun lopulla käsitelleistä naiskirjailijoista, joiden melankoliaa ei ymmärretty. Ilmeisesti melankoliaa ei siihen aikaan ymmärretty erityisesti ylipäätään. Jutusta jäi mieleeni sivuhuomautus, jossa todettiin, ettei surua vieläkään oikein sallita sen enempää. Suru on sallittu tunne, jos se kestää kenties muutaman viikon – heti sen jälkeen sitä aletaan psykologisoida ja pitää masennuksena, depressiona tai jonain muuna psyykkisenä häiriötilana. Johon usein tarjotaan lääkitystä.
Surulle ei anneta nykyisin sen tarvitsemaa tilaa, totesi artikkeli.
Se on kyllä ihan totta.
Ei ihmisen kuuluisi surra. Ei varsinkaan maailman vinkkelistä. Pitäisi olla tehokas, ja mielellään siihen päälle iloinen. Raskasmielinen ihminen vetää muitakin alaspäin, levittää ympärilleen melankolian turruttavaa henkeä ja on kaikin puolin vahingollinen yhteisölle. Tai ainakaan suruun ei osata suhtautua, toisen ihmisen suremiseen – mitä sille pitäisi tehdä? Ottaisiko se vähän nappia? Tai ainakin vähän alkoholia. Tai sitten vain sanotaan, että “sitä sattuu ja elämä jatkuu, on mekin koettu tuollaista, et sinä ainoa ole ja get a grip vihdoinkin.”
Että ei saa surra. Ja sitten me kaikki taidamme kuitenkin surra. Melkein koko ajan, jos emme suruun sortuneina, niin hitaasti sisäänpäin ainakin, alitajuisesti, tiedostamatta. Meissä on pieniä surun henkiä, sydämen kammioissa harmaina sumupilvinä. Ei ole ihmistä, joka olisi täysi ja kirkas ja ehjä. Ei ole.
Ei suru silloin ole raskauttava tekijä. Se on elämän osanen. Jokaista on kolhittu, jokaiseen on tullut säröjä. Ajallaan niistä voi kasvaa terve itsetuntemus ja kyky kantaa itsensä surupilvineen kaikkineen, sellainen itseäänsyleilevän armollinen itsensä hyväksyminen, mutta siihen ei päästä, ellei surua ole käsitelty. Käsittelemättömänä suru alkaa olla kuin jalkaan ammuttu luoti, joka koteloituu tiiviisti kapseliinsa, ettei se vahingoittaisi muuta kehoa. Siellä suru sitten kelluu vuosikaudet, kunnes jokin äkillinen järkyttää sen liikkeelle ja se lähtee runnomaan koko vartaloa.
Ja jos silloin ei viimeistään ymmärrä surra – ja jos silloin ei viimeistään saa surra – voi tuho olla alkuperäistä varsin paljon suurempi.
Suru vain on vaikea asia hyväksyttäväksi. Miten hyväksyisin sen, että suren? Sen, että käännyn sisäänpäin ja katselen omaa kapseloitunutta luotiani? Etten jaksa, voi enkä kykene ammentamaan itseäni juuri nyt koko maailmaan. Että sellaiset asiat kuin kutsumus tai tehtävät tai vastuu muuttuvat perin toissijaisiksi, kun sielun käsityskyky on niin täynnä surua, jonka alkuperä on jo muuttunut hahmottomaksi. On vain joku kaikuva tila, jonka keskellä seisoo hämmentyneenä eikä tiedä, mihin suuntaan alkaisi suunnistaa.
Tämä on outo maailma. Täällä ei saisi vanheta eikä surra, ja jos olet vanha ja surullinen, olet menetetyin tapaus. Nuori ja surullinen sentään sisältää jonkinlaista kaunista melankoliaa, mutta se on hieman liian itsetuhoisen sävyinen ajatus. Keski-ikäinen ja surullinen kuulostaa vain ankealta.
Vaikka suru on aidoista aidoin tunne. Väitän, että monesti iloakin aidompi. Iloa kun voi teeskennellä, mutta melko harva jaksaa teeskennellä surua. (Luulen.) Siispä kerrankin pintaan päästessään suru on usein niin aitoa, että se hämmentää surijankin. Mitä ihmettä itken? Mistä nämä kyyneleet tulevat?
Me elämme niin pidätellyssä maailmassa… Suru, silloin kun se repeytyy esiin itkuna ja kouristuksina ja huutona ja sellaisena nyyhkyttämisenä jossa räkä valuu jo leualle, on hämmentävä poikkeus. Se on niin iso tunne, että se vie mukanaan. Huuhtoo järjeltä jalat alta ja ihmisen koko psyyke ajautuu nyyhkytykseen. Ja sitten on vain vellottava sen virrassa niin kauan, että ajautuu johonkin rantaan.
Olen ajatellut, että sureminen vaatii rohkeutta. Rohkeutta toimia ei-odotetusti. Rohkeutta näyttää surunsa, ja tulla vastaanotetuksi surussaan. Rohkeutta luottaa, etteivät ne jotka ovat olennaisia, kaikkoa. Ja ennen kaikkea rohkeutta kohdata itsessään se jokin pimeä kohta, josta suru tulee. Pimeä se on joka tapauksessa, vaikka kuinka tietäisi, että suree esimerkiksi äidin kuolemaa tai menetettyä nuoruutta. Suru hajoaa vasta oltuaan tarpeeksi kauan valossa.
Ja jos ei tiedä, mitä suree, on etsittävä jostain jokin pieni valo, jonka kanssa lähteä suunnistamaan siinä autiossa isossa pimeässä tilassa, johon on surunsa kanssa joutunut. Etsittävä ensin jokin seinä, ja lähdettävä seuraamaan sitä. Hapuiltava sen valuttavan kynttilänpätkän kanssa kohti jonkinlaista oviaukkoa, muurinrajaa, ikkunanpienaa, ovenkarmia, mitä tahansa, josta saisi hajun siitä, missä itse sijaitsee. Ja jos löytää oven, on tutkittava, onko siinä avaimenreikää, josta kurkistaa. Ja sitten on kurkistettava. Ja sen jälkeen on kokeiltava ovenkahvaa. Ja jos ovi aukeaa jo sillä, on oltava rohkea ja mentävä ovesta läpi, katsottava, mitä sen takana on. Ja mistä löytyisi seuraava ovi, josta kulkea, ja mitä sen takana sitten on. Ja jos ovi ei aukea tuosta vain, on etsittävä lukkoseppä, sitten aikanaan. Voihan se olla vaikka sarja pieniä pillereitä tai psykoterapeutti, tai sielunhoitaja, tai ystävä. Kunhan ovi ajallaan aukeaa.
Ajattelen, että surusta on mentävä läpi. Se tekee siitä kenties kaikkein typerryttävintä. Sitä ei voikaan kiertää, vaikka koko juttu vain vistottaisi. Eikä välttää, ei kaivautua sen ali tai kiivetä yli. Ihan kuin leijonanmetsästyksessä.
Surun läpi meneminen tarkoittaakin sitten sumussa kävelemistä. Siinä harmaassa pilvessä, ja vielä pimeässä huoneessa kaiken lisäksi.
Se taas ei tarkoita sitä, etteikö matkalla voisi nauraa, päin pirun naamaa.
Niinpä minä sytytän tämän kynttilänpätkäni ja etsin seinää. Jostain senkin on löydyttävä, ja sen jälkeen oven. Ja matkalla aion nauraa.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Tunteet | Comments (4)
elämisestä ja sen vastakohdasta. April 13th, 2008
Oikeastaan sen enempää selittelemättä:
Maria Kärkkäisen “Omakuva” aukea.netissä
on jonkin olennaisen tiivistymä.
*
Simon & Garfunkel soi taustalla, ja se saa minut aina ajattelemaan vanhempieni nuoruutta. On omituista, että voi kokea nostalgisena ajan, jota ei ole elänyt.
Ulkona on syksyinen sää, on satanut niin jäähtynyttä vettä että se on valunut jääpuikoiksi kaiken mahdollisen reunalle. Katulamppujen, räystäiden, ikkunanpuitteiden, auton helmapeltien.
Katselin esiin sulanutta nurmikkoa jossain hyhmän alla ja mietin, että kevät on joka kerta yhtä käsittämätön. Miten kaiken tuon keskeltä voi yhtäkkiä taas puhjeta elämää?
Miten kaiken kuoleman keskeltä aina voi
yhtä väistämättömästi
peräänantamattomasti
puhjeta esiin elämää?
Eikä siihen lopulta ole niin kauan -
toivottavasti siihen ei lopulta ole niin kauan.
Lisäksi on ollut vähän viiniä lasissa ja reunoiltaan nihkeiksi kuluneet Uno-kortit, joista tulee mieleen loputon suomalaisten kesämökkien sarja, koivikoita ja kesäpäiviä verannoilla.
Mielenkiintoista, miten mikään ei ole vain sitä, mitä se näyttäisi olevan. Simon & Garfunkel ei ole vain musiikkia vaan nostalgista ikävää Helsingin kaduille jossain 70-luvulla, nurmikko ei ole vain heinää vaan jalkapohjien kaipuuta kasteiselle aamunurmelle, viini ei ole vain nestettä vaan vakuutus siitä, että kaikki menee lopulta hyvin, Uno-kortit eivät ole vain viihdettä vaan muistimerkki lapsuudesta, ankkurinköysi jonnekin vuosien taakse siihen, miten joskus kaikki ole keskimääräisesti lähinnä auringonvaloa.
Oletettavasti suurinta, mitä ihmisellä voi olla, on odotus. Sen vastapari on kaipaus. Ensin me odotamme jotain, jonka jälkeen alamme kaivata sitä, mitä kerran oli. Ja alamme odottaa jotain uutta, odotamme sykleissä, odotamme sen jonkun menneen uudelleensyntymää. Jokaisen kesän odotus on kuitenkin lapsuuden kesien odottamista. Jos se sama ehdoton paahtava auringonpaiste tulisi vielä kerran, tulisivat kuumenneet paahteiset kivet ja se, että sade on vain nestemäistä kirkasta valoa.
Voi odottaa elämää. On pidettävä huoli siitä, ettei odota kuolemaa.
Lopulta ei ole kyse mistään muusta.
Osa asioista edustaa kuolemista. Osa elämää, syntymistä. Olennaista on vain tapa katsoa. Ja haluan uskoa, että siihen voi vaikuttaa.
Olennaisinta olisi
odottaa taivasta -
niin.
Posted in Elämä, Kauneus, Tunteet | Comments (2)
democracia en la cama y en la calle!
April 9th, 2008
Democracia en la cama y en la calle!// “Demokratiaa sängyssä ja kadulla!”, latinalaisamerikkalaisen feminismin iskulause
Democracia en la cama y en la calle!// “Demokratiaa sängyssä ja kadulla!”, latinalaisamerikkalaisen feminismin iskulause
*
Helsingin Sanomien ulkomaansivulla oli kuva, johon katse jäi aamulla kiinni. Lauma vanhanaikaisiin pitkiin mekkoihin pukeutuneita naisia pitkine palmikoituine hiuksineen seisoskeli ison rakennuksen edessä nurmikolla. Yksi naisista, melkein keskellä kuvaa, peitti kasvojaan kädellä – kameraltako? Naisten jaloissa pyöri tyttöjä, pieniä pitkähiuksisia tyttöjä letteineen, pitkät mekot yllä.
Roolipeliä? Ei. “Yli 400 lasta otettiin huostaan uskonlahkon tilalta Texasissa“, kertoi otsikko. Uutisesta selvisi, että kyseessä on amerikkalainen, mormoneista noin sata vuotta sitten eronnut uskonlahko, joka elää eristäytynyttä elämää suurella omistamallaan maatilalla. Lahko kutsuu itseään “Fundamentaliseksi myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkoksi”. Lahko pitää moniavioisuutta Jumalan käskynä.
“Lasten evakuointi alkoi vikonvaihteessa, kun poliisi oli käynnistänyt tutkimukset 16-vuotiaan tytön soiton perusteella. Tyttö ilmoitti torstaina poliisille, että häntä oli käytetty seksuaalisesti hyväksi. Lisäksi hän kertoi joutuneensa solmimaan avioliiton 50-vuotiaan miehen kanssa ja synnyttäneensä tälle lapsen tilalla.”Yli 400 lasta otettiin huostaan uskonlahkon tilalta Texasissa
// HS 9.4.2004
Uutisen mukaan lahko uskoo, että miehen täytyy solmia avioliitto ainakin kolmen naisen kanssa päästäkseen taivaaseen. Naisille taas opetetaan, että taivaan portit aukenevat olemalla kuuliainen miehelleen.
Lahkon johtaja, Warren Jeffs, istuu parhaillaan vankilassa 14-vuotiaan tytön pakottamisesta naimisiin tämän 19-vuotiaan serkun kanssa.
Tuijottelin kuvaa hetken. Uutinen selitti vaatteet ja pitkät hiuksetkin: hiusten leikkaaminen on lahkossa naisilta kielletty. Sitten ajattelin, millainen olin 14-vuotiaana. Tai 16-vuotiaana. Sitten ajattelin, millainen liitto mahtaa olla väkisin solmittu teinitytön liitto 50-vuotiaan miehen kanssa.
Muutama viikko takaperin, kun oli petollisen keväisen lämmin päivä, olin liikkeellä keskustassa. Matkakeskuksen vieressä katselin isoja mainostauluja kävelytien laidalla. Toinen niistä oli K-Kengän, toinen GinaTricotin. K-Kenkä mainosti iloisesti että “Rakkaus riparilta, kengät K-Kengästä” ja esitteli kavalkadin kesän hittikenkiä remmeineen ja korkoineen. Kivan näköisiä olivat.
GinaTricotin mainoksessa ketjun vakiomallilla oli yllään oikeastaan ihan rennon näköiset vetimet ja lennokkaan aistikas poseeraus. Sitä enemmän kiinnitin huomiota kuitenkin mallin kenkiin: ne olivat päkiänkin alta paksupohjaiset, valtavan korkealla alaspäin kapenevalla tolppakorolla varustetut korkkarit. Kullankeltaiset.
Malli tuntui pärjäävän poseerauksessaan hyvin sellaisillakin kengillä. Silti minun mieleeni tuli ensimmäisenä vain se, miten tuskallista sellaisilla kävelemisen täytyy olla.
Ja siitä se lähti, ajatusketju. Aloin ajatella mainoksia – mitä naisille myydään? Kauniita, sievän siroja, naisellisen kepeitä mutta kivuliaita ja kävelemisen kannalta melko epäedullisia kenkiä. Entä mitä miehille mainostetaan? Tyylikkään nahkaisia, leveälestisiä, matalakorkoisia työkenkiä, rentoja tennareita tai jalkapohjan muotoihin sovitettuja lenkkikenkiä.
Onhan sellaisia naisillekin, mutta naisten erikoisuus on siinä, että naisille myydään hankalia mutta kauniita kenkiä. Kenkiä, joilla kuuluu lähinnä seisoa. Kenkiä, joiden kanssa kuuluu olla lähinnä näytillä. Seistä ja näyttää kauniilta.
Olen ehkä lukenut liikaa naisorientoitunutta tutkimuskirjallisuutta, mutta en voi välttyä tältä ajattelulta. Olen lukenut viime vuosisadan vaihteen naisemansipaatiosta Suomessa kristittyjen naistoimijoiden näkökulmasta, olen lukenut feministiteologeista Amerikassa, olen lukenut ensimmäisistä naislähetystyöntekijöistä Ambomaalla. Ja siinä sivussa tullut kurkistelleeksi sekulaariinkin naistutkimukseen – ja myös debattiin ja vähättelyyn sen ympärillä. Ehkä olen saanut jonkun suodattimen silmiini tai minut on aivopesty emansipaation osaksi, mutta en voi välttyä tältä, vaikka se onkin yksi kliseisimmistä väitteistä:
Naisen asema, naiselle sosiaalisessa todellisuudessa jo pitkään varattu lokero ja tila, on ollut olla katseiden kohteena.
Ei toimijana. Ei itsenäisenä aktiivisena toimijana. Miehille myydään kenkiä, jotka kannustavat toimintaan. Naisille kenkiä, jotka kannustavat seisomaan. Olemaan viehättävä.
Kun tämä ajatus minuun iski siinä Matkakeskuksen vieressä, tuntui kuin jokin iso ja kuuma olisi humahtanut yli. Sitä sanottaisiin ehkä oivalluksen hetkeksi, avartumisen tuokioksi. Tuntui, kuin jotkut leijailevat palaset olisivat löytäneet toisensa ja muodostaneet kuvan. Hahmotin samaa asetelmaa niin monissa niissä kirjojen kappaleissa, joita olin lukenut menneisyydestä, ja niin monissa uutisten sirpaleissa, joita olin lukenut nykypäivästä.
Lähetystyöntekijän kentälle lähtevältä morsiamelta toivottiin1800-luvun lopulla aulista ja nöyrää palvelijan asennetta, lempeän hymyileväistä ja reipasta otetta. Suomessa noin niin kuin laajemmin hyvä nainen oli 1800-luvun lopussa hyvä äiti: hoivaaja, taustalla työtään tekevä kodin henki. Naislähetystyöntekijälle maksettiin pitkään alhaisempaa palkkaa kuin miehelle, koska “hänhän osasi itse ommella vaatteensa ja hoitaa taloutensa, miehen piti palkata sitä varten palvelija.” Naisen työtä talouden eteen ei siis laskettu palkan arvoiseksi. Ja vasta HS kertoi Tikkurilan NMKY:n kyseenalaisesta avioliittokurssista, jonka käyttämässä amerikkalaisessa materiaalissa todettiin, että miehen yksi keskeisimpiä tarpeita avioliitossa on “että vaimo olisi viehättävä, kaunis ja puoleensa vetävä hänen silmissään ja hymyilisi.” Vaimon tarpeeksi todettiin “perheeseensä sitoutunut mies”. Kotitöistä todettiin sen verran, että päävastuu niistä on vaimolla. (HS 4.3.2008)
1800-luvun vaihteesta on ehkä aikaa, mutta edelleen naisen siis odotetaan olevan nöyrä aulis palvelija, joka uupumatta hyväntuulisena hoitaa kotinsa – ainakin joissain piireissä. Eikä naisen työtä sen parissa arvosteta – vai mitä voisi sanoa kotiin lasten kanssa jääneiden äitien nauttimista tuista…? Jos säätyläispiireissä naisen astuessa “seuraelämään” keskeistä oli se, että tyttö näytti arvokkaalta ja juuri sopivan viehättävältä, ei viettelevältä, ja säilytti siveellisen maineensa avioon asti, en tiedä ollaanko nykyisin niin järin kaukana. Tuo “siveellinen maine” ei taida enää olla niin tärkeä kriteeri, mutta edelleen nainen on näytillä. Sopivan viehättävänä, ei liian viettelevänä, että säilyttää arvonsa. Mikään ei ollut aikanaan niin katoava luonnonvara kuin naisen arvo ja kunnia, eikä minkään kanssa ole leikitty yhtä paljon tulella. Väitän, että se sama arvo ja kunnia on yhä yhtä herkkä asia – “huonon naisen” maineen saanut ei sitä herkästi saa puhtaaksi, mutta termi “huono mies” viittaa ihan johonkin muuhun kuin seksuaaliseen kevytkenkäisyyteen.
Ja yhä nainen on esillä, arvioivan katseen kohteena, kultaiset korkkarit jalassa mainoksissa, kireissä farkuissa ostarilla, ja kaikki mainokset perimmiltään (tätä vastaan on sitten turha väittää) myyvät tavalla tai toisella samaa ajatusta: “Näin sinäkin teet itsestäsi sellaisen, että voit olla kaikkien katseiden kohteena.”
Tämäkö on naisen arvo? Tämäkö on naisen tehtävä maailmassa? Tätäkö varten nainen käyttää aikansa ja energiansa?
Melkein eniten pöyristytti NMKY:n materiaali. Yhteen miehen tarpeeseen oli saatu kolme kertaa toivomus naisen ulkoisesta viehättävyydestä: viehättävä, kaunis ja puoleensa vetävä. Ja mitä naisen annettiin toivoa? Ei suinkaan seksikästä miestä, vaan sitoutunutta. Kun ei kai kunnon naisella ole muita tarpeita kuin niitä kodinhoidollisia.
Sama irvistytti tämän aamun lahkouutisessa. En voinut olla ajattelematta, että nuokin aikuiset naiset joku on tuohon touhuun huijannut, kasvattamaan tyttönsä lapsimorsiamiksi. Ja kuka se on ollut? Tuskin kukaan nainen valitsisi vapaaehtoisesti moniavioisuutta – kolmantena vaimona olemista.
Kuva jotenkin huusi samaa asennetta: naiset olivat niin katseen kohteena, omistettavaa tavaraa. Viehättävää pitkissä hiuksissaan, koska joku oli sanonut, ettei nainen saanut leikata niitä. Tämä on provosoitunut ajatus, mutta minua pöyristyttää ajatus 50-vuotiaasta miehestä, joka arvioivalla silmällä katselee kasvavien tyttöjen laumaa ja miettii, kenet seuraavaksi naisi.
Onneksi se on ääriesimerkki.
Omituisinta tässä ajattelussani kenties on se, että todistetusti suurin osa naisista tykkää käyttää korkokenkiä. Naiset haluavat näyttää naisellisilta, ja silloin on aivan turha yrittää selittää, että “sinutkin vain joku on huijannut ajattelemaan noin, etkö ymmärrä, että sinua rajoitetaan?” Ei sellaista naista rajoiteta, joka nauttii siitä kaikesta itse. Ja haluanhan minäkin näyttää viehättävältä. Ei se kai siitä ole kiinni… Eikä siinäkään ole mitään suoranaisesti väärää, että mies haluaa naisensa näyttävän kauniilta. Se taitaa olla biologista.
Juju taitaa olla minun päässäni siinä, että vieläkään tämä kaikki ei ole tasapainossa.
Toimijuuden ajatus kolahti eniten. Kenelle varataan tila olla toimija? Näennäisesti molemmille sukupuolille, onhan meillä tämä tasa-arvo. Miksei se sitten toteudu?
Luultavasti todennäköisin vastaus on se, että me itse pidämme edelleen epätasa-arvoa yllä. Naiset ostamalla kävelemisen estäviä kenkiä ja miehet suunnittelemalla naisille kenkiä, joissa naiset voidaan asettaa näytteille.
En minä korkokenkiä ja kauneutta vihaa. En. Mutta minusta jotain oleellista puuttuu. Olkoon muoti, mainokset, korkokengät ja se koko show leikkiä, johon naiset saavat vapaasta tahdostaan osallistua. Mutta annettakoon naisille yhtä vapaa avara tila toimia kuin miehille. Sama avara tila. Ei se tarkoita sukupuolieron kieltämistä, mutta vapautta omana sukupuolenaan. Vapautta toimia omana sukupuolenaan.
“When breaking glass roofs pay attention to your footwear”, julisti naisen elämää pohtiva maalaus Salon Veturitallin taidemuseossa, kun siellä muutama viikko sitten kävimme.
Kai korkokengällä saisi kivasti lasikaton polkaistua rikki. Ja onhan se hyvä vasara jos sellainen puuttuu ja korko on tarpeeksi leveä.
*
Voi taivahan vallat, minusta on tullut jonkin sortin feministi.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Kauneus, Minäkuva, Ruumis | Comments (2)
äärimmilleen virittyneitä silmuja.
April 1st, 2008
Ee ne ahista ne sata asjaa jotka pittäis tehä, vuan se yks joka on jiänä tekemättä.
// Vanha savolainen kansanviisaus
Ee ne ahista ne sata asjaa jotka pittäis tehä, vuan se yks joka on jiänä tekemättä.
// Vanha savolainen kansanviisaus
Kerään parhaillaan mieleeni listaa teeseistä, jotka puhuvat onnellisuudesta. Yksi olennaisimmista tuntuu tähän mennessä olevan tämä: tekeminen tekee onnelliseksi – tai vähintäänkin: tekeminen edesauttaa onnellisuutta.
Olen aloittanut aamuni puurtamalla noin kaksi tuntia kreikan tekstiharjoituksen parissa. Kahdennentoista lauseen kohdalla olin revetä yllättävästä ilonpurskahduksesta: tajusin, mitä lauseessa sanottiin, tarkistamatta yhtäkään sanaa etukäteen. Loput käännöslauseet menivät ihan niillä höyryillä.
Pieni ja katoava mutta sitäkin kovaäänisempi esimerkki siitä, että asioihin tarttuminen on autuuttavaa. Kreikka on suuri mörköni, jonka kanssa olen leikkinyt akateemista kuurupiiloa kohta viisi vuotta. Sen takana lymyilevät latina ja heprea kuuluvat samaan kummituslajiin, mutta en ole edes päässyt ahdistumaan niistä kreikaltani. Viimeinkin alan onneksi saada otetta siitä, ettei kuurupiilo tee asiaa lainkaan helpommaksi – muinaiskreikka on asiana edelleen olemassa, vaikka käännän pääni siitä pois. Härästä ei saa kiinni ellei tartu sitä sarvista. Ja tarttuessani sitä edes hännänpäästä on tapahtunut jotain kummallista – määrättömän epämääräisen ahdistuneisuuden sijaan olen kokenut aavistuksia äärettömästä tyydytyksestä, aikaansaamisen tunteesta, haasteen vastaanottamisesta ja jättiläisen selättämisestä.
Onni on siis stressilukeman alenemista. Olen tainnut pitää stressilukemaani puolitahtomattani melko korkealla kuvitellen, että stressinaiheuttajan vältteleminen poistaa ongelman. Ei; vasta stressinaiheuttajan kohtaaminen poistaa ongelmaa. Ei kerralla, mutta puran jättiläistäni pala palalta. Kerran vielä se on kokonaan kappaleina.
Onnellisuusprofessori Markku Ojanenkin suosittelee samaa: jos onnellisuutta kaipaa, on parasta tehdä asialle jotain. On kätevintä kokeilla sellaisten asioiden tekemistä, jotka tuottavat iloa läheisille ja sitä kautta itsellekin, ja iloa kenties jopa universaalimmassa näkökulmassa. Sitten voi jäädä seurailemaan, muuttuuko kenties jokin omassa olotilassa ja sydänalassa ahdistumisen tai stressaantumisen sijaan.
Alan tulla siihen tulokseen, että elämä taitaa olla mitä suurimmassa määrin asennekysymys. Aikaisemmin olen jo tullut siihen tulokseen, että elämä on ennen kaikkea ihmissuhdekysymys, mutta tämä asenneasia taitaa kattaa jotakuinkin kaiken muun, jota elämä sisällään kantaa. Voi surra ja valittaa ja jäädä tuleen makaamaan, tai sitten voi nousta, pudistella palavat kekäleet hiuksistaan ja lähteä etsimään joko vaahtosammutinta tai bensakanisteria riippuen siitä, mistä on kyse. Tai mikä on oma asenne.
Ajattelin ruokkia tätä kreikka-tulipaloa. Ajattelin ruokkia tätä kamerapaloa. Ja näitä ihmissuhteitani hoitaa hellästi hyviä kyteviä hiilloksia kohennellen.
*
Jo aikaisin aamulla Jyväskylässä mittari näytti keittiön ikkunan ulkopuolella plus viittä. Eilen junanikkunasta näki, että talvi alkoi Tampereen liepeillä. Lumi alkoi taas harsottua pitkin peltojen pieliä, ja sammuva aurinko kosteanhurmeisessa ilmassa oli itse kevät. Turusta lähdettäessä katselin romuisia graffitinkuorruttamia teollisuusalueen takapihoja ja tomun alle taittuneita edelliskesän heiniä ja jokin kuristi kurkussa, kunnes ymmärsin sen pintaan yrittäväksi pieneksi itkuksi. Nieleskelin sitä ja ihmettelin, mikä minua itketti, kunnes tajusin: liikutuin keväästä. Siitä, että se oli taas tulossa. Tai olisi vääjäämättömästi tulossa.
Sauvossa käyminen oli kuin kokonaisen vuodenajan vaihdos miniatyyrikoossa – kun saavuttiin, pojat pelasivat pihoilla lumisotaa. Maanantaiksi maa oli niellyt janoonsa kaiken kohisten sulavan lumen ja me V:n äidin kanssa kävelimme upottavilla neulasilla metsässä, useammassakin paikassa olin aistivinani männyn paksun tuoksun valossa, auringossa tuli kuuma mustan hupparin selkään, peltojen päällä lauloi ja syöksähteli jokin joka ei voinut olla mitään muuta kuin kiuru ja vanhan pappilan kulmalla me näimme aivan raollaan olevat, äärimmilleen pingottuneet sireenin silmut, pellon ojassa tuulta vastaan oli hetkeä aiemmin taistellut sitruunaperhonen. Kirkas neonkeltainen huutomerkki ruskeassa maassa.
Jo lauantaina jossain merenrannan teidenvierellä näimme leskenlehtiä. Ihmiset leikkasivat omenapuita. Minä en osannut pysyä sisällä. Kun kevät lopulta tulee, se tulee niin voimalla, että patoaidat ryskyvät sen tieltä sälöinä ja tikkuina. Se tulee kuin paksu mahla jokaiseen kuivuneeseen ohueen suoneen, pakottaa ja repii ne auki ja sattuu tullessaan, saa ryhdin suoristumaan monta tuumaa ja minuun pituutta pari senttiä, tuntuu kuin päänahassa asti kohisisi uusi elämä ja jalkapohjat janoavat kuumaa maata, hiekkaa asfalttia soraa pistelemään kalpeanpehmeän ihon arville. Keväthän kiehuu koko maisemassa! Repii maailman auki!
Junassa minua itketti, koska kevät ei olisi täällä ihan vielä. Ja ei ehkä sielläkään. Mikään ei ole niin vääjäämätöntä kuin vuodenajan vaihtelu – valo voittaa aina – mutta milloin, sitä on mahdoton ennustaa. Aina voi tulla takatalvi. Aina voi tulla routa, pakkanen, hyhmä. On kuin seisoisi ovenraossa kasvot hehkuvaan huoneeseen päin mutta ei vielä saisi astua sisään. En malttaisi odottaa. En malttaisi pakottaa luontoa odottamaan. Kaikki odottaa saadakseen elää, ja jotenkin minusta tuntuu, että niin minäkin -
ei sillä etteikö tämä talvi olisi elämää, tämä on ollut enemmän elämää kuin mikään koskaan missään
ja minä pidän siitä että on hankia, että on suksia ja lipsumista latujen alamäissä
mutta mistään minä en pidä niin paljoa kuin siitä hetkestä kun kaikki on aivan repeämäisillään, odotus kipeä ja turvonnut ja ratkeamaisillaan, ja miten yhtenä palavana ryöppynä voima ja valo palaa maisemaan, kasvaa joka likaisella penkereellä ja joka ojanmutkassa, sulattaa kaiken pelkällä tahdonvoimalla ja nousee roskan läpi nupuiksi, huojuu metsissä ja sikiää taivaalla.
Taidan pitää eniten juuri siitä hetkestä, kun kevät on vaihtumaisillaan kesäksi. Ehkä jopa enemmän kuin siitä kohta koittavasta hetkestä, jossa maa on autio ja tyhjä ja valo harrasta autiuden yllä, linnut vielä hiljaa ja kaikki vielä odottaa.
Ehkä senkin kaiken kauneus on odottamisessa. On huumaavaa odottaa jotain, joka tulee kohta ja kantaa jokaista unelmaa. Siitähän siinä on kyse, kesän kaipuussa, ja varsinkin siinä joka ilmeisesti meitä kaikkia pakottaa, lapsuuden kesien kaipuussa… Jopa minä saan jo kiinni siitä humalluttavasta nostalgiasta, että lapsena ei mitään muuta ollutkaan kuin polttavaa paahdetta, koivumetsien siimeksiä ja valoisaa sadetta. Ja sisiliskoja kivenkoloissa.
Yhtä kaikki, kesä tulee taas. Ei vielä – täällä on vielä paksu valkea kasaanpainunut lumi, ja kaikki odottaa että saa odottaa kesää. Odotan odottamista. Yritän olla odottamatta liikaa, koska se on pakahduttavaa.
Että voi kaikkeen liittyä niin paljon tunteita.
*
Nyt ulkona on noin + 12. Lumi sulaa vaikka miten yrittäisi estää. Taidan mennä sen keskelle, minäkin sentään eritän vähän ruumiinlämpöä maisemaan, jospa se sulaisi nopeammin.
Ja sitten lisää kreikkaa ja lähetystyön historiaa! Hiio-hoi!
Posted in Elämä, Luonto, Teologia, Tunteet | Comments (1)