Archive for May, 2008
aloitan tänään hyvän kuolemisen. May 24th, 2008
Olen taas Idässä.
Kauppakeskus Iso Myyn lauantaitäyteisessä aulassa oli (Ben Zyskowiczin ja kokoomuskarkkien tarjoajien lisäksi) Fressis-kampanjan ständi. Tai ständit, ja iso avonainen vaaleanpunainen jenkkiruumisarkku. Seurasin silmäkulmasta ohi kävellessäni, miten ständillä päivystävää nuorta korsettipukuista naista ja pinkkiin pukuun pukeutunutta miestä jututti kaksi nuorta mormonipoikaa. Keskustelunpätkiä ajelehti ilmassa englanniksi, mutta harmikseni en saanut jutunjuuresta selvää.
Itsensä olisi saanut ilmeisesti kuvauttaa avonaisessa arkussa. Kampanjan iskulause on mielestäni yksi parhaista pitkään aikaan: “Vain joka toinen kuolee tupakkaan”. Aloita siis sinäkin! Eiväthän riskit ole suuret!
En ole kampanjan tavoitteista yhtään sen enempää perillä, mutta kuoleman räikeä karnivalisointi puri minuun. Se menee juuri sopivasti yli ollakseen terävää mutta vielä tyylikästä, ei kornia. Sokerisen karmivaa, saippuaoopperamaisen koomista.
Puhuttelisihan se, jos yöpöydällä olisi kuva itsestä ruumisarkussa, vaaleanpunaisessakin.
Parkkeerattiin auto aamulla seurakuntayhtymän takapihalle. Tuntematon nainen tuli huolehtimaan, riittääkö parkkipaikalla vielä tilaa – keskukselle oli tulossa juuri hetken päästä suuri saattojoukko. Totesimme, että “tällaisia nää lauantait on”. Hetken tuntui jotenkin kornilta – lauantai on hautajaispäivä, keskuksellakin voi olla tänään monia hautajaisia, me jätimme auton pihalle huolettomin lauantaimielin, kohta siihen saapuisi pitkä jono autoja, joissa ihmiset ovat hiljaisia ja vakavia. Ja muistotilaisuuden jälkeen he starttaavat autonsa taas, ajavat pois parkkipaikalta, ja ehkä kohta saapuu seuraava saattoväki.
Suru kulkee laumoina pitkin kaupunkia, ilon seassa, eikä kukaan huomaa sitä. Kuolema kulkee pitkin kaupunkia ja laahaa surua helmoissaan, eikä kukaan huomaa sitä.
Hesarin Kuukausiliitteessä oli taannoin vavahduttava juttu vanhasta veteraanista, jonka ainoa toive oli saada kuolla. Se ei ollut kuitenkaan onnistua – palvelutalossa kun ei saa kuolla, vanhainkodissa ei saa kuolla, sairaalassa ei varsinkaan saa kuolla, ja saattohoitoon pääseminen on kiven alla. Vanhainkodin henkilökunnan oli mahdoton ymmärtää että ihminen saattaa todella vain haluta hiipua pois, ja hoitotestamenttia ei tahdottu noudattaa, vaikka ihminen oli sen itse itselleen laatinut. Mies odotti keuhkokuumetta ja toivoi sen vievän elämän pois, mutta häntä hoidettiin puoliväkisin kuntoon.
Jutussa kuoleminen lopulta onnistui, kallilla rahalla saattokodissa. Jutun oli kirjoittanut miehen tytär, ja kuvaus kuolevan miehen viime hetkistä vavahdutti sekin. Keskivertosuomalainen on nähnyt elämässään tuhansia kuolemia, mutta televisiokuolemat ovat yleensä teatraalisia murhia tai muuta verellä, lihalla ja räjähdyksillä herkuttelua.
Yleensä kuolema ei kuitenkaan tule niin… Televisiokuolemaa voi katsoa kohauttamatta edes olkapäitään. Jos joutuisin seisomaan sairaalasängyn vieressä ja katsomaan läheltä, miten elämä vajuu ihmisestä joka henkäyksellä, elämänlanka ohenee ja kiristyy, ihminen haalistuu kauemmas, ja miten elämä lopulta hellittää otteensa ja ihminen siirtyy huoneesta jonnekin pois, en selviäisi kokemuksesta takuulla muuttumatta. Miten muuttuisin, en tiedä, sillä sen kaiken vavahduttavuutta on mahdoton edes kuvitella.
Me kuvittelemme helposti, että elämä on selviö. Tottakai se on selviö, mehän olemme elossa! Kuolema on viihdettä, joka tapahtuu ruudulla. Me olemme kuoleman aiheuttajia, kuolemalla voi viihdyttää itseään vaikkapa pelaamalla hetken kivaa ammuskelupeliä. Emme me näe kuolleita kuin mediassa. Kun kuolema tapahtuu, se tapahtuu jossain valkeiden seinien sisällä, kliinisesti, piilossa. Ja kuolleen kasvojen ylle vedetään vihreä kangas, sitten suojapussi, sitten kuollut puetaan selästä avoimeen kalmanpaitaan ja suljetaan arkkuun, eikä niitäkään nykyisin enää usein pidetä hautajaisissa auki. Kuolleen näkemisessä olisi ilmeisesti jotain… tasapainoa järkyttävää, uutta, vierasta.
Me emme tiedä kuolemasta mitään.
Kun olimme purjehtimassa, luin jälleen Benedict Zilliacuksen kirjaa Ulkosaaristossa. Zilliacus kiersi saaristoa 1970-luvulla kun saarten vanhoja asukkaita vielä oli jäljellä, talletti ihmisten elämänkokemuksen, tarinat. Nötöstä kertovassa luvussa Zilliacus totesi, että kuolema oli melko arkinen asia: ihmiset ehtivät usein tehdä oman ruumisarkkunsa valmiiksi, joku talonpojista oli tehtaillut niitä ihan lainakäyttöön. Ja kun pappi saatiin saarelle varsin harvoin, saattoi tämän tullessa kylässä olla monta surutaloa, joissa vainajaa oli talven yli säilytetty pitkään aitassa. Hautamaan ei ehkä päästy kuukausiin.
Zilliacus kertoi myös jossain pienessä saaressa asuneesta uskomattoman sitkeästä torpparista, joka elätti perheensä repimällä leivän pöytään karusta kalliosta ja oikukkaista kalavesistä. Mies selvisi myrskyistä ja ongelmista, mutta kerran tullessaan mereltä kompastui rantavedessä. Rantaan myöhemmin tullut vaimo löysi miehen hukkuneena.
Mitä teki vaimo?
Raahasi miehensä rantaan – ja lähti tyhjentämään kalaverkot.
Tuntuu pöyristyttävältä ajatukselta. Mies oli juuri kuollut! Miksei vaimo langennut maahan valittamaan ja huutamaan, repimään hiuksia päästään, repäissyt vaatettaan ja joutunut psykoosiin? Perheen elättäjä oli juuri kuollut, tulevaisuus muuttunut puolta epävarmemmaksi ja mitä sitä lapsillekin sanoisi.
Oli hämmentävää lukea teksti, mutta samalla tajusin: verkot oli pakko käydä kokemassa, koska muuten tulisi äkkiä lisää kuolleita. Ei ollut varaa surra kuolemaa. Ei ollut kertakaikkiaan sitä luksusta, että olisi voinut romahtaa.
Sureminen oli varmaankin hyvin paljon taloudellisempaa aikanaan. Niin tavallista, että siitä tuli tuttua; niin elämäänkuuluvaa, ettei sitä voinut piilottaa. En ihannoi mennyttä aikaa sen kaikin puolin, mutta jokin syvä virtaava vahva luonnollisuus on nykyisin kadotettu.
Minusta tuntuu, että jos ote kuolemaan kadotetaan, kadotetaan ote elämään. Jos kuolema piilotetaan, piilotetaan elämä. Elämää ei voi ymmärtää kuin kuolemisen kautta. Elämähän on karkeasti sanottuna jatkuvaa hyvin hidasta kuolemista – tästä kaikesta ei ole kertakaikkiaan seurauksena mitään muuta kuin kuolema.
Kyse on siitä, miten käyttää ajan ennen sitä. Mutta tiedostaminen… Haluaisin oppia tiedostamaan sen, miten ohuen elämänlangan varassa olen, miten ohimenevä on tämä hetki, miten rikas on jokainen päivä on jona vielä vedän henkeä. Elämän loppuminen on niin tukahduttava ajatus, ettei sitä voi ymmärtää. Mutta jos ymmärtää sen mahdollisuuden, ymmärtää sen, että jokaiselle päivälle ihan riittävä arvo on jo se, että saa hengittää.
Oikeastaan juuri siksi en ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi ihmiset aloittavat tupakoinnin. Onko ihmisen suhteellisuudentaju ja hetken taju todella niin lyhyt? Ja kun tupakka ei tapa heti, ei se tunnu uhkaavalta. Viidenkymmenen vuoden päähän sijoittuva hivuttava keuhkosyöpä ei ole tajuttavissa oleva asia, ja siksi tupakka ei tunnu tappavalta.
Tai sitten se on sitä, että elämän loppuminen on niin tukahduttava ajatus, ettei sitä voi ymmärtää… Hyvä kampanja siis.
Ja tottahan on, että me tapamme itseämme jatkuvasti varsin paljon useammilla asioilla kuin mitä pelkkä tupakka on. Ja kuolemistakin on monenlaista. En sanoisi sisäistä kuolemaa ulkoista yhtään harmittomammaksi. Pahinta on, jos elää elämänsä katkeruuteen tukehtuneena.
Elämisen taito olisi siis taitoa kuolla mahdollisimman hitaasti ja rikkaasti.
Yritän aloittaa tänään.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ruumis, Tulevaisuus | Comments (1)
nauttinen hämärä. May 22nd, 2008
Mielessä lepattaa niin monta irtonaista ajatuksenpäätä, etten osaa päättää, mihin niistä tarttuisin. Aika on kulunut ja monta ajatusta ja tapahtumaa on kulkenut sen helmoissa.
Kirjoittaminen on siitä vaikeaa, että patoutuessaan se tukkeutuu. On niin paljon mitä kirjoittaa, joka päivä sanoiksi puettavaksi, ja kun yksi merkittävistä päivistä jää sanoittamatta, ei seuraavaa voi aloittaa ennen kuin väliinjäänyt on taltioitu. Muuten tulee kirjoittaneeksi mielessään edellisten päivien päälle. Ja jos patouma pääsee kasvamaan, hautautuvat päivät limittyvien tunnelmien ja ajatusten kudelmaksi, eikä yksikään niistä muodostu sanoiksi asti… Ja lopulta on vain massa etiäisiä eletyistä päivistä ja yhä kasautuva tunnelmapaljous, ja kirjoittamisessa lukko.
Sanat voivat lukkiutua. Se on vakavaa. Yritän avata lukkoa, joka viime viikoista on muodostunut.
Voisin kirjoittaa asioista kuten
siitä miten nauttinen hämärä tapahtuu merellä, se hämärän aste jossa horisontti vielä erottuu, mutta taivaalle syttyy jo tähtiä, se hämärän taso jossa tähdistä voi vielä määrittää veneen paikan suhteessa horisonttiin. Voisin kirjoittaa siitä, miten herätään keskellä yötä siihen että sade naputtaa veneen kattoluukkuun, miten aamulla auringonpuoleinen kylki lasikuituveneestä on lämmin ja varjon puoleinen hikoilee kastetta sisäänpäin. Tai siitä, miten seistään veneen keulassa nopeasti pimenevässä illassa kulkuvalojen yllä ja yritetään tähystää merenpohjasta vaivihkaa nousevia kiviä. Miten nukahdetaan siihen että vene keinuu, kaivaudutaan untuvapeiton alle kerälle että oma ruumiinlämpö lämmittäisi lakanat, miten viidentenä päivänä merellä hiukset seisovat päässä itsekseen suihkun puutteesta. Tai miten kalliot lämpenevät hitaasti kesän hiipiessä kohti, miten joutsenet kelluvat yksinäisinä luotojen kupeessa, miten aallot iskevät kareihin niin että matkan päästä erottaa ne valkoisena kuohuna. Ja siitä voisin kirjoittaa, miltä tuntuu nojata veneen takakaiteeseen kun mennään myötätuuleen, siinä tuulisuojan alla, kun vene tuskin päästää ääntäkään ja vauhdin ymmärtää vasta katsoessaan taaksepäin.
Kun mereltä katsoo mantereelle on lähes aina niin, että maan yllä on pilviä, merellä ei. Maanantaina tulimme takaisin rantaan, ja paluu pilvimassan alle särki lähes koko kehoa. Takanapäin aukesi pohjaan asti avoin taivas, auringon läiskittämät pilvet ja hieman liian tyyni vesi.
Eniten rakastan purjehtimisessa irti olemisen kokemusta. Kun en voi huolehtia edes hiusten pesemisestä, on minun huolehdittava vain siitä, mikä on olennaista. Ja sitä ovat esimerkiksi veden pintaa viistävät pääskyset ja se tauoton sirinä ja tirskutus, joka niin pienestä linnusta lähtee.
Siinä saaressa, jossa eniten kuuntelimme pääskysiä, olin hämmentyä eniten pitkään aikaan kun saavuttiin rantaan. V sai veneen kauniisti kylki laituria vasten ja minä palelin toppahousuissani, purjehtiminen kun on enimmäkseen tuulessa istumista. “Juokse vähän”, sanoi V, “käy kattomassa mitä tuolta saaresta löytyy.” Ja minä juoksin, vaelluskengissä ja lasketteluhousuissa, laituria rantaan ja kallion ohi saaren keskelle. Sitten oli pakko pysähtyä.
Jos minun pitäisi kuvata satuelokuva, menisin Boskäriin Berghamnin kupeeseen. Maa on noussut yhdistäen kaksi saarta niin, että niiden välissä on nykyisin alava viljava notkelma. Ennen vanhaan notkelmassa laidunsi lähisaarten karja, ja matalista lepistä katkottiin kesällä lehdeksiä karjan talviruoaksi. Niitty on kunnostettu taas perinnemaisemaksi.
Minä seisoin siinä palelevana ilta-auringossa ja tuijotin näkymää. Kahden korkean mäntyisen kalliorinteen välissä oli vihreä aava niitty täynnä matalia pallomaisia leppiä, matalan heinikon keskellä kasvoi ryppäinä valkovuokkoja, valo tuli matalana ja viistona suoraan vastaan niin että kaikki oli pelkkää vihreää ja keltaista. Ja rantaheinikossa leiskui koko joukko rentukoita. Toivoisin osaavani kuvata maisemaa oikein, mutta en osaa – se oli vain jotain niin totaalisen yllättävää, käsittämättömän rehevää niiden paljaaksipurtujen kallioiden keskellä, jotain toisesta todellisuudesta olevaa siinä valossa ja siinä mielentilassa. Olin vaikuttunut.
Kesäisin saaressa vaeltaa taas karja. Se olisi hauskaa kokea, että syö aamiaista samalla niityllä lehmän kanssa.
Nyt olemme taas Jyväskylässä. Voisin siis kirjoittaa siitäkin,
miten kesän alku on murrostila, jossa on jättäydyttävä ajautuvaksi, kun erilaiset deadlinet napsahtelevat paukkuen rikki ympärillä seuraava vastuu hengittää jo niskaan, miten on hypättävä taas töihin jonnekin josta ei tiedä mitä se on tai mitä sen pitäisi olla, tai siitä miten äkkiä ihminen sopeutuu ja kotiutuu,
ja siitäkin voisin kirjoittaa että on kummallista miten kodit syntyvät, ja siitä että olen ajatellut sitä paljon, miten koti ei ole vain asunto vaan koti on asiantila, koti on jokin niin pitkällä ajalla punoutunut tunnelmien ja muistikuvien verkko, tuntemisen ja tunnetuksi tulemisen kerrostuma, välitetyksi tulemisen kasautuma, ettei kotia voi ikinä tietoisesti tehdä, ja miten olen osannut määritellä sen vain niin että koti on asia joka tapahtuu, ja miten omituiselta tuntuu ajatella, että jonkin sellaisen kehkeytyminen on alkanut jo, vaikka se koti joka ei ole kummankaan lapsuudenkoti on varsinaisesti vielä matkan päässä,
tai siitä voisin kirjoittaa, miten rikasta on jos ihminen tietää mihin maahan kuuluu, siis mihin maa-alueeseen, missä on se multa ja turve josta on jotenkin lähtöisin, jos on tietty kylänraitti joka on oma ja pihatie joka on aina ollut oma, että on onnellista jos ihmisen menneisyys ja identiteetti ja lähtökohta on leimattu jonkin paikan jokaiseen kiveen ja notkelmaan.
Ja vastaavasti olen miettinyt sitä, että on haastavaa kokea kuuluvansa johonkin jos kuulumisen kokemusta ei ole ollut. Ja toisaalta on haastavaa irrottautua siitä mihin on aina kokenut kuuluvansa, sillä sekin kuuluu osaksi elämää.
Nauttinen hämärä on merenkulkijan hämärä. Tarkalleen ottaen se vallitsee, kun Auringon kiekon keskipiste on 6-12 astetta horisontin alapuolella.
Minusta tuntuu, että elämä on tasan tarkalleen sellaista. Valoa on juuri riittävästi, että hahmottaa horisontin ja toisaalta on juuri riittävän pimeää siihen, että erottaa ensimmäiset tähdet. Se on juuri riittävän paljon siihen, että sekstantilla voi mitata tähtien korkeudet, laskea sen perusteella aluksen paikan maapallon merillä.
Elämä on jatkuvaa paikan määrittämistä. Mutta jos se tapahtuu tähtien korkeuksia laskemalla, en ole lainkaan pahoillani. Sehän tarkoittaa jatkuvaa taivasta kohti tähyilyä. Tähtiintuijottamista.
Joku sanoisi sitä haaveiluksi, mutta ehkä elämä onkin juuri sitä.
*
Jos vielä saan tämän kirjoittamistukkeeni auki ja nämä sanat virtaamaan, pystyn ehkä vielä joskus kirjoittamaan jotain joka ei ole näin virtaavaa hahmotonta mukarunollista tajunnanvirtaa.
Posted in Elämä | Comments (2)
diodi korvaan. May 9th, 2008
Raahasin eilen kotiin pyörän tangosta roikkuen epämääräisen repeilleiden virtapiirien ja johtojen ja putkien massan. Joku on hylännyt Kortepohjaan NMOP-talon viereen, pyörätien risteykseen, yhteen kasaan niin dvd-soittimen, mikroaaltouunin kuin tietokoneen ikivanhan näytönkin. Olen seurannut muutaman viikon ajan miten elektroniikkaromu kokee muodonmuutoksen ihmisten potkiessa, rikkoessa, särkiessä ja hajottaessa sitä.
Eilen pyöräilin taas kerran tietokoneen raadon ohi, pysähdyin, käännyin takaisin ja menin tirkistelemään lähempää. En ennen olekaan kurkistanut tietokoneen sisälle.
Virtapiirithän olivat täynnä erimuotoisia ja -näköisiä kirkkaan värisiä nappuloita ja vimpaimia! Haalasin ison virtapiirinrepaleen pyöränsankaan ja pyöräilin kotiin kuvaputken jäännökset pyöränrenkaaseen kolkaten. Kotona irrottelin kirkkaanväriset nappulat ja pylpyrät pihdeillä virtapiirista ja pujotin muovipussiin. Aion tehdä seuraavaksi diodeista korvakoruja.
Vasta kun olin aikani heilunut pihtien kanssa V huomautti, että varo niitä kondensaattoreita. Niissä voi olla vielä lataus. Mä voin näyttää sulle YouTubesta miten perunalle käy, kun siihen puretaan tuollaisen lataus.
Kunnioitin sen jälkeen niitä isoimpia sinisiä pylpyröitä.
Mutta rehellisesti sanottuna: viehättävää, että insinöörit ovat elektroniikkaa rakennellessaan ajatelleet värejä! Isoimmat diodit ovat valitettavasti harmaita, mutta nekin ovat raidallisia kuin lakutoukkakarkit, ja ne asteen sitä pienemmät ovat hennon vaaleanpunaisia. Pienimmät diodit ovat hurmaavimman värisiä: kirkkaita vihreitä ja oransseja.
Virtapiirilevyt itsessään olivat valitettavasti jo niin murenevaisia, että ne täytyy kuskata jäteasemalle. Yhtäkaikki minua kutkuttaa ihan vain ajatus siitä, miten romusta voi syntyä jotain uutta. Täytyy kai käydä kurkistamassa sen mikronkin sisuksiin.
*
Eilen löysin myös ompelijan taivaan Puistokadun alkupäästä. Näennäisen arkisen fasadin takaa paljastui kauppa täynnä rimssuja, nappeja, nauhoja, koristeita ja ennen kaikkea pitsejä niin joustavina kuin puuvillaisinakin, kaikenkirjavina, eri levyisinä, koukeroisina ja kummallisina. Minusta tuntui, kuin olisin joutunut karkkikauppaan. Oli pakko purra huulta ja ostaa ensin vain metri yhtä pitsiä. Olen ollut viime aikoina hurmaantunut ompelemisesta, kankaan syöttämisestä koneeseen, kankaan poimuttumisesta, siitä, miten repaleisista kangaspaloista ilmestyy iloisenkeltainen joka suuntaan heilahteleva hame. Ja nyt minulla on pitsiä ja nauhaa jolla reunustaa vaikka jokaisen paidan liian lyhyeksi kutistunut helma…!
Ompeleminen on terapeuttista. Varsinkin, kun oma arkityö on lähinnä lukemista ja kirjoittamista, lukemista ja kirjoittamista… On terapeuttista nähdä kättensä työn jälki.
Sitä ennen olin käynyt hurmaantumassa taas Harjun Paperissa. Pikkupuoti täynnä mustavalkopostikortteja Beatlesista ja Marilyn Monroesta. Uskomatonta. Ostin vain pari korttia, mutta imemälläni nostalgiannoksella elää viikon.
Lisäksi ymmärsin eilen, mikä on vanhemman ylpeys lapsestaan. Riparin vanhempainillassa jäyhännäköiset suomalaiset miehet paljastuivat isiksi, ja se tapa jolla jääkiekosta tai mopoharrastuksesta voi puhua, sanoo sanoja paljon enemmän. Eivät ne miehet omista harrastuksistaan samalla lämmöllä puhuisi. Mutta meidän pojan harrastuksista… Se tuntui hyvältä. Ja miten jokainen äiti saattoi todeta että se on sellainen ihan tavallinen nuori, sellainen melko rauhallinen, unohtuu aina välillä haaveksimaan… Miten murrosiästäkin voi puhua kauniisti.
Kun lähdin vanhempainillasta tajusin viimeistään, ettei ripareille tule laumaa ongelmanuoria joiden kanssa on taisteltava viikon ajan, vaan nuoria, jotka ovat jostain kotoisin, joita rakastetaan, joiden kanssa väännetään kotona vähän huoneen siivoamisesta, jotka salailevat ensihumalaansa vanhemmiltaan, joiden kasvua ja edesottamuksia ja tempoilua katsotaan sillä hämmentyneellä lämmöllä jolla keski-ikäistyvä isä toteaa rippipapille, että tuollainenhan minäkii taisin silloin aikanaan olla, ihan samalta nuo jutut tuntuvat.
Sekin palkitsi. Ajatus, että saa lähteä leirille. Melkein enemmän kuin pitsit ja marilynmonroet.
Kaikenkaikkiaan eilinen päivä oli hyvä. Sellainen, että on keveä kävellä ja on käytävä työntämässä veljen postiluukusta suklaalevy ohikulkumatkalla, liimattava se täyteen post-it -lappuja. Ja että on melkein syötävä jäätelö kävelykadulla ihan vain auringon vuoksi, ja kun sade yllättää ja aurinko katoaa on tultava kotiin syömään pullaa ihan vain sateen vuoksi.
*
Tänään olen jo käynyt luovuttamassa itsestäni kolme putkea verta laboratorioihmiselle. Hemoglobiinin lisäksi vihdoinkin ratkeaa kolesterolin arvoitus. Takaisin matkalla kotiin mietin, miten tärkeä asia on aamupala – tuntui holjalta lähteä liikkeelle ennen sitä, mutta verikoe edellytti 12 tunnin paastoa. Pienestä se on kiinni!
Tänään olenkin sitten iloinnut banaanista, jonka keittiön pöydältä pilkoin puuroni päälle. Se on pienestä kiinni.
Ylihuomenna me hyppäämme junaan, toivon mukaan maanantaiaamuna ollaan jo matkalla merenrantaan ja veneeseen.
On vaikea edes sanoa, miten hyvältä se tuntuu.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kauneus, Tunteet | Comments (1)
oikeus henkilökohtaisiin kipupisteisiin. May 8th, 2008
Kello on viittä yli yhdeksän. Olen jo siinä vaiheessa, että alan tylsistyä. Ihan kuin lapsena, mulla ei ole mitään tekemistä. Ehdin jo lukea lehden, lukea kirjaa, syödä aamupalaa, kirjoittaa kirjettä ja piirtää kaavat huppariin jota en kuitenkaan vielä voi ommella kankaiden puutteessa.
Pitäisi alkaa varmaan kirjoittamaan esseetä. Pimeä tilanne; pakko opiskella tekemisen puutteessa.
*
Olen lisäksi ehtinyt miettiä sitä, miten toisten ihmisten elämistä näkee niin äärettömän vähän. Ja silti ihminen muodostaa selkeitä kuvia itselleen toisten elämistä.
Hesarissa oli jokin aika sitten juttu ensivaikutelmista. Miten ihminen luo muutamien ensimmäisten minuuttien aikana toisesta jo melko monoliittisen ensivaikutelman, mielipiteen, käsityksen. Joka on useimmiten reippaasti väärä. Yhtäkaikki sen kuitenkin syntyy ja sen varassa toista ihmistä kohdellaan.
Eilen istuin Jaanan kanssa kahvilla ja mietittiin, miten paljon toisten ihmisten elämään voi puuttua. Tai oikeammin uskaltaa puuttua. Jos näkee mielestään jotakin, jota toinen ei ehkä itse kykene näkemään, saako siitä sanoa…? Tai jos on tarponut itse läpi jonkun suon, saako siitä varoittaa?
Kannattaako siitä varoittaa?
Mää alan olla entistä enemmän sitä mieltä, sanoi Jaana, että ei ihmiset välttämättä tähtää mihinkään tiettyihin päämääriin. Ei ne sen takia toimi. Jos toiselle sanoo, että tuosta seuraa tätä ja tätä, ei se sen takia jätä sitä tekemättä. Kun ihmiset haluavat kokemuksia. Ne haluavat kuitenkin kokea kaiken itse.
Minä tiedostan, että jos minulle taannoisina vuosina olisi ajoissa sanottu joistain asioista, varoitettu, huomautettu, olisi elämä voinut olla helpompaa niinä aikoina – ja niiden jälkeen.
Hassua on huomata, että itseasiassa – minulle sanottiinkin. Muistan sen kuohuvan palavan tunteen, jossa loukkaantuminen ja sisu kiehuvat itsepäisyydeksi: kyllä minä näen paremmin! Muistan syyttäneeni ihmisiä ympärilläni sokeudesta, kapeakatseisuudesta, tuomitsevuudesta. Kunnes itse ymmärsin peruuttaneeni jo melko lähelle särmäistä kallionreunaa ja repineeni takkini siihen.
Sitäkin hassumpaa on huomata, että en vaihtaisi niitä repaleita kuitenkaan pois. Siitä yksinkertaisesta syystä, etten ilman niitä olisi se minä, joka nyt olen. Olen repaleitteni summa. Minä siis haluan ne kokemukset. Sen elämänhistorian. Koska se on opettanut minua, tai muokannut, tai hionut. En ihannoi vaikeuksia, ilman niitäkin voi kasvaa terveeksi ihmiseksi. Mutta kenties jotkut kasvavat omanlaistensa vaikeuksien myötä…? Joka tapauksessa kukaan ei pääse täältä ilman niitä.
Siis: pitäisikö ihmisiä yrittää estää elämästä omat kokemuksensa vain siitä syystä, että ne tuottavat kenties kipua…?
Onko toisella siihen edes oikeutta?
Ja kuitenkin sitä voi olla toisista niin silmittömän huolissaan. Todennäköisesti siksi, että näkee vain kapean kaistaleen toisen elämästä ja erehtyy pitämään sitä koko totuutena.
Kesällä hahmottelin sellaisen elämäntotuuden, että ihmiset eivät voi olla peilaamatta itseään toisiin, toisia itseensä. Ajatusketjun sai aikaan se, että menimme kihloihin – tuohisormuksella. Tuohinen rengas nimettömässä oli joillekin ihmisille vaikea pala: siis kolmekymmentä vuottako te tuolla meinasitte pärjätä? Eihän tuo kestä. Oletteko te siis ihan oikeasti kihloissa…?
Teki mieli sanoa, että kolmekymmentä vuotta ei edes riitä, tarkoitus on olla naimisissa sitäkin pidempään. Sittemmin vaihdoimme tuohisormukset puusormuksiin, ja reaktiot pysyivät melko samoina. Ai mitä materiaalia tuo on? Mitä, siis mäntyä? Ne perinteiset “voi miten kauniit” -kommentit jäivät alussa puuttumaan. Tuntui, että ihmiset eivät osanneet oikein sanoa mitään.
Se ei silloin erityisesti hämmentänyt – onhan se nyt todellakin outoa valita puinen vihkisormus. Ihmisten suvereeni hämmennys – ei vain yllätys tai kummastelu, vaan hämmennys, vaikeus valita sanansa – paljasti kuitenkin sen, että ajatus tuli outona heille puun takaa. En keksi reaktiolle muuta selitystä kuin sen, että katsoessaan tuohista sormusta ihminen automaattisesti miettii, miltä se hänestä itsestään tuntuisi. Ja jos ajatus ei sovi ihmisen omaan sisäiseen maailmaan, se purkautuu ulos hämmennyksenä. Siispä asiat, jotka ovat ihmisen omalle kokemusmaailmalle täysin outoja, vieraita, ajattelemattomia, tuntemattomia, saavat aikaan hämmennyksen – sillä ihminen ei kovin herkästi osaa tarkastella asioita vain asioina, vaan peilaa ne itseensä, koko elämänkokemukseensa, sisäiseen symboliuniversumiinsa, tajuntaansa, maailmankuvaansa.
Kultainen sormus edusti ilmeisen monelle liiton kestävyyden ja arvon symbolia. Ajatus voi olla automaattinen, ja sen seurauksena ei-kultainen sormus tuntuu siltä, ettei sen pitäjä pidä liittoaan arvossa tai kestävänä.
Vihkisormuksen suurin symboliarvo ennen vanhaan ainakin jonkun käsityksen mukaan oli kuitenkin sen muodossa. Pyöreä kehä on ikuisuuden, loppumattomuuden, pysyvyyden symboli. Se toimii puisenakin. Ja on vinkeää ajatella, millainen arvo itse tehdyllä vihkisormuksella voisi olla…?
No, tämä oli vain esimerkki. Siitä ei ole pitkä matka tajuamaan se, että itse tarkastelen toisten ihmisten elämää peilaten sitä suoraan omaani. Eli todennäköisesti kykenen kunnolla hahmottamaan toisten ihmisten kipupisteistä vain ne, joita olen itse hipaissut läheltä. Ja tarjoan niihin lääkettä, joka minua auttoi.
Se lääke auttoi kuitenkin aina vasta, kun olin jo elänyt kipupistettäni riittävän pitkälle. Tekisi mieli sanoa, että ihmisen pitää kasvaa, että jotkut asiat voisivat parantua. Se on vähän kuin karrikoisi syömishäiriön hoitovaatimuksia: ihmisen pitää haluta parantua, että voisi parantua.
Ei tämä kaikkeen päde. On asioita, joista voi parantua ikään kuin ulkopuolelta. Mutta jos elämäntilanteita, ihmissuhteita, persoonallisuutta, ja näitä tällaisia abstrakteja asioita ajattelee, on kaiken ydin aina ihmisen sisäpuolella… Ja puuttumalla siihen voi riistää ihmisen kasvutilaa.
Jos sitä vain osaisi olla läsnä. Hengittää samaan tahtiin, olla tuki jos sitä tarvitaan. Osaisi olla sanomatta. Osaisi olla tulkitsematta. Osaisi olla päsmäröimättä. Ja osaisi pukea omat ajatuksensa ilmaan roikkumaan niin, että toinen saa poimia ne, jos tahtoo.
Toisten ihmisten elämästä näkee niin vähän. Jos vain näkisi sen, että näkee niin vähän. Tekisi oikeutta toisen uniikille henkilökohtaiselle mikrouniversumille.
Toisten ihmisten elämästä näkee niin vähän, tulkitsee niin paljon. Sairasta, että me olemme silti niin herkkiä vertaamaan.
Isä totesi joskus, ettei ihmisen mieleen jää tyhjiä aukkoja. Ei vain jää. Sitä tietää sen mitä varmasti voi tietää, ja loput tyhjät kohdat täyttää fantasialla. Ongelma on siinä, ettei ihminen itse välttämättä erota tietoa ja fantasiaa, vaan fantasiasta tulee “tietoa”.
Ehkä toisten elämiin ei pidä puuttua. Mutta elämää täytyy jakaa. Iso ero.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Minäkuva, Tunteet | Comments (2)
muuttumisesta. May 5th, 2008
Eilen ajoimme takaisin keski-Suomeen Idästä. Katselin lähes koko matkan iltavalossa vihreinä kuultavia lehtiä koivuissa, niitä pennin kokoisia, joita ei erota kuin vastavaloon. Viikonlopun aikana tienpientareet olivat alkaneet vihertää, metsät olivat alkaneet vihertää, kaikki oli alkanut kuultaa läpi puhkeavaa elämää. Varkauden jälkeen maiseman päälle rajuna pudonnut sadekuuro pesi pois pölyn ajatusten pinnoilta ja heitti taivaankaaren yli ehjän sateenkaaren, jota valokuvasimme auton takalasin läpi.
Tänä aamuna sama vastavalo piirsi esiin taloyhtiön pihakoivujen arat lehdet. Katselin niitä pitkään. Kaikki muuttuu niin täysin, kun lehdet puhkeavat. Maisema muuttuu niin hetkessä, ettei talvea muista kohta enää kuin sulaneena haaleana muistikuvana.
Nautin. Ehkä Laajavuoren latupohjat olisivat jo sulat, haluan tutkia sen tänään, juosta metsään, en vain metsän läpi.
*
Viikonlopun makasimme auringossa viimekesäisellä pihanurmella. Se oli kuin olisi ollut vähän aikaa poissa. Poissa mistä, siitä en ole varma, mutta ajoittainen poissaolo on toisinaan hyväksi. Nyt takaisin täällä Jyväskylässä minusta tuntuu, että olen edelleen vähän poissa. Ja edelleen se on hyvä, sillä on mahdollista olla poissa ja läsnä samaan aikaan.
Etsin pärekorista valmiiksi pilkottua keltaista maripuuvillaa, yritän hahmotella, miten siitä tehdään hame. Jätän tekemättä paljon muuta sellaista, jota olisi pitänyt tehdä. Asioilla on tärkeysjärjestys, ja sitä järjestystä olen järkyttänyt pitkään. On hyvä olla poissa siitä järkkyneestä järjestyksestä, jossa ensisijalla ovat tentit, opintopisteet, normaalin (onko sellaista?) opiskelutahdin mukainen valmistumisnopeus ja se takaraivossa jyskyttävä stressi siitä, että vielä jotain pitäisi tehdä.
Olen poissa, ja ehkä synonyymi sille on olla lomalla. Toistaiseksi olen pysynyt melko kiitettävästi tässä olotilassa. En ole lukenut kreikkaa, olen lukenut fantasiaa. En ole kirjoittanut esseetä, olen ommellut hameita. En ole kiirehtinyt muualle kuin ulos silloin, kun aurinko vielä paistaa. Vielä muutaman viikon haluan olla tällä tavalla poissa, sen jälkeen tarkistan, onko järkkynyt tärkeysjärjestykseni niin kutsutun arjen puolella muuttunut yhtään sen oikeammaksi. Jos ei, käytän sitä kohtaan lievää väkivaltaa.
Se, mistä tarve tällaiseen irrottautumiseen tuli, on minulle vierasta. En tiedä. Mitä tapahtui?
Tai: mitä tapahtuu?
Jotain tapahtuu.
En vain tiedä, mitä.
Se ei estä sitä, ettenkö voisi antaa sen tapahtua omia aikojaan. On toisinaan vaikeaa olla matkustaja omassa elämässään, suostua astumaan hetkeksi sivuun seuratakseen mitä ihmettä oikein tapahtuu, mutta ilmeisesti sitä on joskus mahdoton välttää. Minä istun nyt katsomossa, tarkastelen uteliaana mitä näyttämöllä tapahtuu, yritän tulkita juonenkäänteitä ja ennustaa tulevia tapahtumia näytöksessä. Joka tapauksessa ne tulevat yllättämään minut.
Kräsällä piti viikko sitten miettiä yhtä sanaa, johon tiivistää kuluva vuosi. En keksinyt mitään sen osuvampaa kuin melko epämääräisen sanan “muutos”.
Se on kuitenkin epämääräisesti juuri totta.
*
Selasin eilen yhtä niistä pienistä muistikirjoista, joita seilaa ympäri tätä asuntoa. Joskus 041107 olin kirjoittanut näin:
tämä on se hetki jolloin kaikki muuttuu.
hullua, että löysin tämän sittenkin -
tarkkailen itseäni ulkopuolelta,
sitä, miten ääriviivat hitaasti asettuvat
värisevät hetken kuin huonolaatuinen filmi
ja miten valo niiden sisällä
etsii paikkaansa.
minä värisen vielä
hetken
mutta tämä on se hetki jolloin kaikki muuttuu
silmänräpäykseen mahtuu kaksi maailmaa.
kuin kahdesti valottunut kuva:
se maailma josta tulin
se maailma johon menen
en ole varma, kuka minä olen
mutta sen tiedän, kuka minä olin,
ja tiedän sen, mikä minusta tulee.
niiden kahden välissä
minä on kahdesti valottunut kuva
kahdet limittyvät ääriviivat
äärimmäinen musta ja
äärimmäinen valkoinen
en haluaisi tietää nyt muuta kuin tämän muutostilan.
haluan olla summa sattumia,
loputon likiarvo,
jokin ääriään tuntematon rajallisuus.
haluan näitä rajatiloja
jolloin minun sekasorrostani
syntyy
uusi
*
Kaikella taidollanikaan en ole varma, mitä tarkoitin tuolla marraskuussa.
Lohdullista on se, ettei se ole olennaista. Elämä on siitä kummallista, että asiat voi tunnistaa ilman että ymmärtää niitä, voi tietää vaikka ei käsitä.
En ihmettele. Toivoisin paljon muuttuvan. Ja jos paljon on muuttunut, en minä muuttuneen keskellä voi olla luutunut, että muutos olisi aito on minun muututtava, mutta minä en muuta itseäni, muutos on asia joka tapahtuu, ja jotain jota en halltse, en voi myöskään ymmärtää.
Raavin paperille ääriviivoja, istun katsomossa, kuuntelen ja tarkastelen, yritän hahmottaa aistimuksen kerrallaan, jonkin tunnelman, aavistuksia ja ajatuksia, mietin näyttelijöiden motiiveja ja sitä, mihin tarina vielä kulkee.
En ole varma sen lopusta, mutta se onkin sama kuin että ei tahdo lukea kirjan viimeistä sivua etukäteen. Ei kuulu tietää.
Sen tiedän, että hemmetin hyvä tarina tämä on. Viimeisimmät juonenkäänteet ovat olleet riemastuttavia. Joku oli pätevä käsikirjoittaessaan.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Minäkuva, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)