Archive for June, 2008
vahva olemassa olemisen tunne. June 28th, 2008
Paras päivä pitkästä aikaa ikinä.
Joskus kello kuuden aikaan istuin Lehtisaaren tuvan kiikkupenkissä punainen kitara sylissäni ja yritin tapailla CMX:n Ruosteen sointuja, sellaisella huonolla menestyksellä, joka ei muista kuin pianon koskettimiston. V nuokkui penkillä toisella puolen huonetta, aurinko oli taas tullut pilvien takaa ja siilautui sisään hirsiseiniä vasten, vanhojen valuneiden ikkunalasien välistä. Sellaisten, joiden väliin jää vuosikymmenien tomu, hitaaksi painunut ilma jossa aika ei enää liiku. Oli lämmin ja minä hyräilin välittämättä siitä kuulisiko joku, ja näppäilin sen minkä osasin, kitaran kielet rämähtelivät toisiaan vasten.
Hieman aiemmin olin maannut pyyhkeellä saaren rannassa ja suunnitellut huomiselle jumalanpalvelusta. Lapset räiskyivät vedessä, ihmiset höyrysivät saunasta laiturille, istuivat laatoituksen reunalla ja Otto viereisessä pöydässä tilitti koko olemuksensa voimalla taloyhtiöasumisen vaivoista. Grilleistä vaahtosi huppariin sikeää savua, ja ihoa kutitti jatkuvasti jonkun laskeutuvan pienen hyönteisen askellus. Soitin kanttorille, joka lauloi minulle puhelimessa virsiä, koska en tuntenut niitä. Lauloi väärin, ei häkeltynyt vaan korjasi, ja lauloi uudelleen. Innostui virsien sanoituksista, kyseli uruista – kai niillä voi soittaa Bachia?
Kun tuli pilvistä ja aloin palella, menin sisään tupaan, nostin polvet pöytää vasten ja luin Pratchettia. Ihmiset luulivat minua työntekijäksi enkä osannut vastailla leirikysymyksiin – kysykää tuolta keittiöstä, ne tietää. Vieras nainen yritti kirjoittaa muistikirjaani terveisiä vieraskirjana, ja ojentauduin pitkäkseni seinänvieruspenkille lukemaan. Oli hiljaista, ei edes uupuneita kärpäsiä ilmassa, oli sellainen tuntu kuin mummolan tuvassa voisi olla, jos minulla olisi koskaan ollut sellaista. Hirret tuvan seinillä patinoituneet, ihmisillä sellainen kiireetön tapa puhua, koska sellaista rauhaa ei saa häiritä, ihmiset tulivat tupaan varovasti niin kuin kappeliin, äänettä.
Vielä aikaisemmin päivällä olin juossut Viitaniemeen ja takaisin ja päättänyt, etten jää neljän seinän sisään. Söimme aamupalan vihreässä liikkuvassa varjossa patiolla, maalitahraisen pöydän ääressä, kun linnut piiskuttivat pensaassa ja syreeni oli kasvanut puolta metriä korkeammaksi, minulla oli kaksi hupparia päällekäin ja oli lämmin, sellainen aaltoileva lämpö ja vihreä sihinä korvissa.
En jäänyt neljän seinän sisään. Jäin saareen. En olisi raaskinut lähteä sieltä pois. Nuotiot alkoivat sammua, ihmiset kantaa lapsiaan veneisiin, sorsat hidastivat vauhtiaan vedessä. V kaivoi kantoa maasta ja minä menin yksin iltahartauteen, nojasin hirsiseinään ja kerrankin vain kuuntelin. Hartauden jälkeen löysin rannasta vielä tuttuja, guinealaisen miehen vaimoineen, sain taskuni täyteen salmiakkia ja veneelle kävellessäni ajattelin, että sellaista pitäisi elämän olla -
minä haluan useammin mennä paikkoihin, jossa aina törmää johonkuhun, tuollaisiin paikkoihin jossa puhuminen on luontevaa, se, että tuntemattomat alkavat puhua tuntemattomia. Paikkoihin, joissa on yhteissauna, ja voi keskustella asuntolainoista tuntemattomien kanssa, jotka kertovat polttaneensa joskus koulun lähikunnassa. Jossa voi olla ihmisten keskellä yksin, maata tuvan penkillä, istua kitara sylissä, ja jutella vaikka jokaiselle, joka astuu sisään tai istuu samalle nurmelle. Minä en halua olla neljän seinän sisällä ellei ole pakko, haluaisin yhä enemmän ylittää niitä varovaisuuden rajoja joita minussa on,
että tulisin tutuksi tuntemattomuuden kanssa ja lakkaisin pelkäämästä yksin olemista.
Olisin niin kauan yksin minä muitten seurassa, että siitä tulisi ainut tapa olla. Nyt minussa on joskus niin monta minää yhtä aikaa paikalla, etten erota niistä alkuperäisintä. Haluaisin, että olisi vain yksi, ja se osaisi olla minussa yksin.
Mielenkiintoista on se, että sen voi oppia vain toisten läheisyydessä.
Bonhoeffer sanoi sitä: on osattava olla yksin voidakseen olla toisten kanssa, ja on osattava olla toisten kanssa voidakseen olla yksin.
Paradoksi.
Elämä on paradokseja.
Klisee, ja taas totta, mutta niillä on tapana.
Olen yhtä kaikki jotenkin pohjaan asti ammentaneen oloinen nyt. Tämä päivä oli täysi eikä siitä jäänyt puuttumaan mitään. Siksi, että lähdin, ja menin johonkin jossa sai vain olla, ja tulin olleeksi sitä olan takaa.
Tämä on sekavaa, mutta kyse on taas jonkinlaisesta henkilökohtaisen eksistenssin varmentumisesta. Sisäisen turvallisuudentunteen lujittumisesta, identiteettiin kai sanoisivat sen liittyvän. Ihminen on sisäinen tila, joka voi olla tyhjä tai täysi, ja jos se tyhjyys on täyttä, voi se olla joko kestävä tai hauras rakennelma. Jos se on kestävä rakennelma, on ihminen turvassa. Ja jos se ei ole sitä ihan joka suhteessa, pitää purkaa ja koetella sitä niin kauan, että se on mahdollista rakentaa tukevammaksi.
Ja joskus sitä kokee vain olevansa tavallista enemmän olemassa. Selitä sitä sitten.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Minäkuva, Tunteet | Comments (2)
sokea pappi. (?) June 24th, 2008
Olin sunnuntaina seurakuntakodilla jo tunti vartti ennen jumalanpalveluksen alkua. Istuin sakastissa lievästi hämmentyneenä. Mitäs nyt? Yleensä joku toinen on ollut sanomassa, mitä pitäisi tehdä. Nyt selasin vielä Evankeliumikirjaa ja tarkistin, että osaan lukea kastettujen nimet oikein.
Puoli tuntia ennen palveluksen alkua alkoi sataa. Vedin alban päälle, yritin asetella koon 52 kankaan rypyt jotenkin kunnollisesti selkäpuolelle ja olla luonteva leveissä hihoissa.
Varttia vaille ukkosti jo. En nähnyt salamoita, mutta jyrinä kuului sisään asti. Seisoin eteisessä ja mietin, mahtaako ihmisiä tulla – varttia vaille sisään oli tullut vasta kaksi tätiä.
Kymmenkunta ihmistä ehdin kätellä ovella. Sitten kello oli neljä ja kanttori alkoi soittaa alkumusiikkia.
Tunnustan. Ovella seisoessani minua turhautti. Se, että ihmisiä oli niin vähän. Seisoin siinä ja mietin, mahtavatko papit useinkin kaivata todella seurakuntaa.
Sitten sisään tuli nainen, pyyhki vettä otsaltaan ja alkoi jutella. Säästä, Keuruun Konferenssista ja sitten – siitä, miten vähän ihmisiä meitä oli paikalla. “Taitaa olla kaksi tai kolme täällä”, se naurahti. Ja jatkoi: “Helsingin Sanomissahan oli jokin aika sitten mielipidekirjoitus, jossa joku vanha rouva oli suivaantunut, kun pappi ei ollut pitänyt koko palvelusta, kun kirkossa oli ollut vain kaksi ihmistä. Hän oli siitä kovasti loukkaantunut. Ja onhan se kumma, koska eihän tämä evankeliumi ja kaikki ole siitä kiinni, että muutetaan koko maailma… Jos yhden ihmisen koko maailma muuttuu, eikö se muka riitä?”
Kuuntelin sielun silmät ymmyrkäisinä. Niin se on, sanoin takaisin, ja se kolahti.
Palveluksen jälkeen kiirehdin ottamaan madonnamikin pois päästäni ja menin ovelle taas kättelemään ihmisiä. Palvelukseen oli viime tingassa tullut vanhahko nainen pienen tummahiuksisen pojan kanssa. Poika – ehkä kuusivuotias – tuli ensin kättelemään ja sanoi murtaen “kiitos”. Naisen tullessa kättelemään poika jäi katsomaan minua – ja tuli sitten kädet ojossa halaamaan. Hämmästyin, mutta otin pojasta kiinni ja halasin takaisin. Nainen selitti olevansa itse luterilainen – hänkin puhui murtaen – mutta pojan olevan hänen luonaan vierailulla Venäjältä.
Kun juttelin naisen kanssa, poika otti askeleen taaksepäin, katsoi vielä hymyillen suoraan silmiin, ja halasi minua sitten uudestaan.
Vasta kun muita ihmisiä jo tuli ovelle, poika päästi irti.
En tiedä, miltä kirkkovieraista tuo pieni ja vähäväkinen palvelus tuntui, mutta minusta se tuntui. Ainakin sen pienen pojan täysin suvereeni ja kyselemätön, suorastaan häikäilemätön halaus.
Haluaisin olla sellainen
jota voisi halata häikäilemättä -
*
Ja taas minulla oli palveluksesta kotiin sateenjälkeisessä höyryä kiehuvassa ilmassa pyöräillessä vain hilpeän irtonainen olo. Kun kiitollisuuteen sekoittuu helpotusta, syntyy omituinen tunnetila. Kuin kuplisi ja hengittäisi syvään yhtä aikaa.
En tiedä, miksi se on ollut niin vaikeaa hyväksyä – mutta mikään muu ei palkitse minua niin kuin tämä. Ei sinänsä jumalanpalvelusten pitäminen, ei sinänsä rippikoulutuntien pitäminen, mutta se kaikki yhteensulautuneena… Se, että siinä kaikessa on kyse ihmisistä. Minusta tuntuu, että olen hetkittäin juopua ajatuksesta. Enkä osaa selittää sitä, mutta ylitseni aaltoilee jokin merkityksellisyyden hilpeä aallokko kun joudun tekemään jotain sellaista, jota en koskaan kuvitellut tekeväni ja jota en koskaan halunnut tehdä, ja jonka tekemisestä salakavalan yllättävällä tavalla nautin.
En tiedä, mitä enempää sitä ammatiltaan tarvitsisi.
Entä jos antaisin periksi ja myöntäisin sen?
Että minusta tulee pappi?
En tiedä. Arastelen edelleen sen sanomista ääneen. Tuollaisena kysymyslauseena sen voi kirjoittaa, eihän siinä ole vielä mitään sanottua.
Ongelma on siinä, etten tiedä, mitä muutakaan tekisin. Missä muuallakaan rauhoittuisin.
*
Ehkä omituisinta siinä on se, että koko teologia- tai pappiajattelu on repinyt minusta viimeisetkin kunnianhimon rippeet pois. Miten siellä voisi olla kunnianhimoinen? Kun kirkkoon tulee kymmenen ihmistä, ja osa niistä sateelta suojaan?
Ja samalla en kärsi siitä lainkaan – kunnianhimottomuudesta. Minun on enemmänkin vain vapautunut olo. Minun ei tarvitse todistaa mitään. Riittää, että olen. Tai yritän olla.
Yritän olla mitä?
Tapailen hataralla ajatustuntumalla asioita kuten läsnäolo, nöyryys, ymmärrys, avoimuus, armollisuus, kuuntelevuus, hiljaisuus. Tuntuu, että on niin paljon, mitä en tiedä. Enkä tiedä, mistä aloittaa asioiden selvittäminen. Millainen minun pitäisi olla voidakseni ottaa vastaan vihkimyksen? Ymmärränkö, mitä se tarkoittaisi? Sitoutumista virkaan, astumista ikeeseen jonka tulisi olla kevyt kantaa. Vastuuta. Ja vapautta. Mutta voisinko olla tämä, joka olen? Pitäisikö minun olla jotenkin erityisesti nöyrempi? Tai ymmärtäväisempi?
Ja samalla kavahdan sitä, kun joku on niin… pappi. Maneerien ja otteiden puolesta niin pappi. Siis niin sisäistänyt sen kirkollisen rutiinin, jolla ei Nasaretilaisen maatajärisyttävän viestin kanssa enää ole paljoa tekemistä. Kun joku kiinnittää erityistä huomiota saarnan minuuttikestoon, alban oikeaan tyyliin, psalmilaulannan oikeaan nuottiin tai muihin liturgisiin hipleisiin. Alkukirkossa murrettiin leipää yhdessä ja rukoiltiin. Kaikki kaavat tulivat vasta myöhemmin.
Vai voisinko olla tämä, joka olen? Suostua kaavaan sen verran kuin kykenen, ja loput ajasta olla Kaisa Maria Vanhala, jolla on panta kaulassa. Olla epäsovinnainen ja ottaa vastaan sen, etten kuitenkaan miellytä kaikkia. Ottaa sen riskin, että tulen kuohuttaneeksi. Kaavaan sulautuminen olisi turvallista, koska ei se kuohuta. Ei se yllätä. Mutta minun mielestäni Nasaretilainen kuohutti ja yllätti, ja on omituista, jos nykyisin sitä pitäisi pelätä, kun itse Sanoma ei ole kuitenkaan muuttunut miksikään.
Eikö se sitten juuri olisi todistus siitä… Että tässä maassa olisi pappeja jotka ovat rosoisia… Jotka ovat omituisia persoonallisuuksia, niinkuin opetuslapset… Joihin mahtui kiivailija, epäilijä, kunnianhimoinen, itserakas, materialistinen ja jopa kieltäjä.
En tiedä muuta kuin sen, etten tajua tätä tapahtumien kulkua muutenkaan. Yritin toimittajaksi – ei onnistunut. Se, mitä aina sanoin teologiasta, kääntyi päälaelleen ja huomasin olevani A-linjan opiskelijana – papiksi. Ja parhaat kicksit ikinä olen saanut näistä oppikirjoista. Ja nyt liekehdin siitä, että saan toisinaan olla jakamassa ehtoollista. En tiedä, mitä johdatus on niin että voisin sen empiirisesti tuosta vain todeta, mutta tiedän että sitä on ja vahvasti arvelen, että sen tullessa kohdalle ihmisessä velloo lähinnä jokin hämmentynyt varmuus. Ja sehän on sitä, että sokeaa talutetaan. Ei se muuten johdattamista tarvitsisi.
Haluaisin vihkiä ihmisiä. Haluaisin kastaa ihmisiä. Haluaisin haudata ihmisiä. Sulkea läsnäoloon. Kohdata ja kääntää heitä kohti avoimet kämmenet. Istua pitkiä hetkiä aloillani sanojen virratessa korviini, olla sanomatta mitään.
Minä haluan sinne missä ollaan auki ja rikki. Haluan sinne, missä esirippuja putoilee. Haluan sinne, missä ihmisiä järkyttää se, että joku vielä viitsii puhua suoraan Jumalasta. Haluaisin uskaltaa olla hullu tämän kaiken tähden.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Minäkuva, Teologia, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
breathing and perseverance. June 20th, 2008
Tänä aamuna kahdeksan ja yhdeksän välillä juostessani kohti rantaa Noljakassa ajattelin, että elämisessä on isosti kyse kahdesta sanasta, jotka ovat
breathing ja preseverance.
Jostain syystä ajatukset tulevat minulle toisinaan enimmäkseen englanniksi, joten en osannut suoraan kääntää ajatusta suomeksi. Sen voi sanoa niinkin, että elämässä on isosti kyse hengittämisestä ja hellittämättömyydestä.
Juokseminen on sitä. Siksi kai niitä sanoja ajattelin, nostaessani jalkaa ikivanhassa kuoleutuneessa lenkkarissa aamuraskaana kerta toisensa jälkeen asfaltista. Ensimmäiset kaksi kilometriä tuntui pahalta, ja ajattelin, että täytyy vain hengittää ja olla hellittämättä. On hengitettävä tasaisesti, neljä askelta sisään, neljä ulos. Ja ei saa hellittää. Jos hellittää, on vaarassa lopettaa. Siksi on nostettava jalka kerta toisensa jälkeen niin kauan, että liikkeestä tulee automaattinen, niin kauan että endorfiini alkaa kihota lihaksiin, hiki otsalle ja sen sisäpuolelle se suloinen tunne siitä, että minä kykenen tähän.
Ja kun juoksin, ajattelin, että eläminenkin on juuri sitä.
On vain jatkettava eteenpäin, niinä hetkinä kun tuntuu siltä että kapasiteettia jatkamiseen on perin vähän, on otettava aina seuraava askel ja sitten seuraava, seuraava, seuraava, seuraava. Ylämäen jälkeen käveltävä hetki, ja pysähdyttävä vain kauniille paikoille, niin, että pysähtymisessä on lepo. Ja sitten on taas jatkettava, hellittämättä. Hellittämättömyys ei tarkoita sitä, että ei kärsi, tai tunne, tai sure. Mutta kun kärsii, tuntee ja suree, on jatkettava. Ja taaksepäin on järjetöntä katsoa, sillä silloin ei näe, mihin askeltaa.
Ja on hengitettävä. Jos ei hengitä, ei jaksa jatkaa. Neljä askelta sisään, neljä ulos. Olennaista on, että hengittää, ilma virtaa keuhkoihin, happi pienen pieninä sirpaleina lihaksiin, kudoksiin, kehon äärilaitoihin.
Garbage lauloi silloin kun olin yläasteella että the trick is to keep breathing. Niin.
Loppu tulee sitten itsestään
jos tulee
ja jos ei tule
ei sillä ollut merkitystä niin paljon, että sen olisi ollut tultava.
*
Olen viimeisten kolmen päivän aikana istunut noin tuhat kilometriä autossa. Jyväskylä-Joensuu-Kuopio-Joensuu-Kuopio-Jyväskylä. Nyt on juhannusaatto ja Jyväskylässä pilvipeite, talojen pihoissa raskaina roikkuvat liput, vastaan tuli Suonenjoella auto jonka keulan ristikkoon oli tuupattu koivunoksa. Juhannuskoivu.
En ole pahoillani siitä, että olen juhannuksen töissä. Huomenna olen suhteellisen rajoittamaton – kesäteologillakin on näitä omituisia “suunnittelupäiviä”, jolloin on vain huolehdittava, että tulevat työt tulevat tehdyiksi. Mutta sen kaiken lomassa ehtii kenties tehdä jotain muutakin, mennä jonnekin missä tuntee metsän, aistii suven, jos menisi johonkin missä tuoksuisi kielo ja olisi se sikeä metsän hämärä -
toivon, että olisi valo ja aurinko. Paljon muuta en toivo.
*
Keskityn hengittämään ja olemaan hellittämättä. Loput elämästä auetkoon auetessaan. En tiedä, mitä elämästä tulee. En tiedä, mitä minusta tulee. Tuleeko minusta jotain siitä, jota kuvittelin? Tuleeko minusta jotain aivan toista? Takuulla, ja takuulla ei. En tiedä, mitä muista ympärilläni tulee. En tiedä, mitä tapahtuu puolen vuoden päästä, ensi viikolla, huomenna. En tiedä, millaisena koen elämän, maailman, minut, toiset – tänään tai huomenna. En tiedä, milloin tulen väsymään, milloin tulevat ylämäet, ne kuivat karkeat vuodet, jolloin hukkaan itsestäni jotain arjen sekaan. En tiedä, tuleeko sellaisia vuosia. Takuulla tulee, ja takuulla ei. En tiedä, tuleeko aikoja, jolloin kaikki on revennyt ja rempallaan. En tiedä, millaista kasvamista minulla on vielä edessäni. Tiedän vain, että kaikki tulee muuttumaan – loputtomiin. Tiedän vain, että muutoksen on oltava hyvä, sillä muuten ei missään ole järkeä. Tiedän, että elämän ydin on hyvä. Ja jos elämän ydin on hyvä, me olemme niin lämpimällä kämmenellä, ettei pelolle ole enää tarkoitusta.
Virpi kysyi äsken teepöydässä ennen kuin lähti jatkamaan matkaa että ajattelenko, että Taivaassa voi vielä kehittyä. Ei mitenkään asteelta toiselle, vaan henkilökohtaisessa elämässään – niin kuin oppisi soittamaan paremmin kitaraa tai oppisi uuden kielen.
En ollut koskaan ajatellut asiaa niin. Tuntuma minussa vastasi kuitenkin että luulen, että ei voi. Siksi lähinnä, että luulen, että siellä vihdoin kaikki on valmista.
Tosin luulen, että voi olla myös riittävän valmista. Se sallii vielä kasvun.
Ja toisaalta nyt jo on riittävän valmista, sillä elämä nyt sallii kasvun. Anything, that doesn’t grow, is dead.
Mitä tästä kaikesta tulee? En tiedä, mutta kaikki kasvaa. I’ll keep breathing.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Minäkuva, Tulevaisuus | Comments (4)
modern life is rubbish. June 19th, 2008
Telkkarissa pauhaa Saksa-Portugali -matsi. En ole katsonut sen paremmin televisiota kuin jalkapalloakaan pitkään aikaan. Nyt kun peliä on enää puoli tuntia jäljellä en osaa ajatella muuta kuin sitä, että viime sunnuntain Hesarin mukaan jalkapalloilijoiden homoeroottinen huumori kentällä on tarkoitettu vahvistamaan heteronormatiivista maskuliinista identiteettiä ja miesyhteenkuuluvuutta.
Jalkapallo, lajien kuningas. Hienoa siinä on se, että se on yksi niitä lajeja, joita voidaan harrastaa missä vain, milloin vain. Tarvitaan vain pallo, ja moni brasilialainen poika on saanut jonkun elämänsyrjän otteeseensa sen pallon takia.
Olen Joensuussa ja ajattelen, että pitäisi miettiä tulevan sunnuntain saarnaa. Olen hajamielisesti miettinytkin sitä. Pahinta koko jutussa on se, ettei saarnaa voi – minä en voi – tietoisesti tuosta vain kirjoittaa. En voi vain käyttää ajatuksiani silloin kuin haluan. Ne tulevat jos tulevat, ja joskus sitä istuu pitkään näppäimistön ääressä tyhjyyden lyödessä aivokuorta vasten. Silloin on tehtävä jotain muuta ja odotettava.
Nyt minulla on ajatuksen siemen, mutta mikään ei vielä idä. No, palvelushan on vasta sunnuntaina, tässähän ehtii.
Aina ehtii. Aina on vielä viimeinen yö ennen kuin…
Mmm.
Olen Idässä. Tänään päivällä olin vielä hieman Pohjoisemmassa. Ajoin pitkästä aikaa autolla, niinkin pitkälle kuin Kuopioon ja takaisin. Kuopiossa oli sateesta vapautuva taivas, valtavasti yksisuuntaisia katuja, etäisesti tutun näköisiä vastaantulijoita, tori jossa miehet istuivat paljain jaloin pöydällä, ei oikeanväristä taftia kangaskaupassa, Pikku Pietarin torikuja ikivanhoine aittoineen ja visakoivuisine pulmapeleineen, haitaria haikeasti kujalla soittava mies, rakko jalansyrjään uusista kengistä, kalakukkoja kauppahallissa, kahvilan tiskille kaadettu maitokannu sekä toinen kahvila, jossa seinillä roikkui valtavasti ikivanhoja kelloja ja peilejä.
Ja tuo teksti, jonka laitoin otsikoksi, sillä niin omituista kuin onkin, se kolahti Aleksi13:ssa minuun niin kovasti, että ostin sen omakseni 35 eurolla. Käytännössä maksoin ajatuksesta 35 euroa, sillä itse hupparia en niinkään olisi välttämättä tarvinnut, mutta en päässyt irti ajatuksesta, että pukemalla vaatekappaleen päälleni voin manifestoida ajatusta, joka väräytti jotain ehdotonta kieltä minussa.
Voin panna hupparin alle sen t-paidan, jonka selässä lukee Korpikommunisti ja siinähän sitten selitän.
Menimme Kuopioon äidin kanssa. Ajoin koko matkan ja me puhuimme. Sitä olin halunnut – aikaa puhua. Puhuttiin… En edes muista mistä kaikesta. Psykoterapiasta. Lapsista. Imettämisestä. Kommunikaatiosta. Ruumista vieraantumisesta. Rahasta. Tulevaisuudesta. Häälahjoista. Läheisistä. Ystävistä. Siitä ihmeestä, että joskus syntyy syvällisiä kahvipöytäkeskusteluja. Luontaistuotteista. Väsymisestä. Silkistä. Kaikesta. Se tuntui hyvältä,
sillä tuntuu äärettömän hyvältä, että on jotain jota sanotaan yhteydeksi ja että on jotain, jota kuvataan lauseella että haluaa viettää toisen kanssa spontaanisti aikaa.
Matkalla takaisin pysähdyttiin levikkeelle kun jo paistoi aurinko, äiti meni taittamaan vastaa metsään, minä seurasin silmäkulmasta sitä suomalaisen miehen omituista piirrettä ettei sitä hävetä yhtään virtsata julkisella paikalla – mies tuli levikkeelle, näki meidät, ei vaivaantunut yhtään vaan käveli vain hetken päähän ja kääntyi selin. Ohi ajaessaan oli jo sytyttänyt piipun.
Kun äiti tuli autolle, sillä oli suuri kimppu suopursuja kädessään. En ole vieläkään päättänyt, kumpi tuoksui paremmalta – suopursut illassa auton ovenraossa vai löylyssä illalla hautunut vasta.
Juhannustuoksuja. Ja joka paikassa taas niittyvillaa, paksua valkoista.
Huomenna istun taas autoon. Virpi ja Minna mukana, Virpi ratissa, viedään Minna Kuopioon – tuttu tie – ja sitten suunnataan kohti Jyväskylää. Juhannusaatto, en tiedä mitä parempaa tehdä kuin taas istua ystävien kanssa, vaikka hetken autossa, ja vaikka mieluiten istuisin niin että olisi suuri pitkä pöytä ja koko joukko ihmisiä sen ympärillä, me kaikki,
ja tietysti on joitain asioita jotka olisivat parempia mutta jotain on jätettävä mainitsematta ääneen
ja jos joka tapauksessa ei ole mahdollista saada mökkiä, kesälämmintä rantaa ja kuulasta vettä, vesimittareita iltavalossa sen pinnalla, järvelle juhannusyönä nousevaa ohutta usvaa, kuikan huutoa ja aamulla sumun läpi tulevaa raukeaa valoa,
on loistavaa että on moottoriliikennetie Joensuusta Jyväskylään ja naisia autossa. Rakkaita naisia.
Vaikka kenties mieluummin taittaisin matkaa hevospelillä. Koivun tuoksussa. Romantikko! Toivoton romantikko, joka ajattelee, että modern life is rubbish.
Mmm. Yhtä kaikki. Olen tänään ollut valoisa. Ajatuksellinen, mutta valoisa. Se on hyvä, hyvä.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Minäkuva | Comments (0)
viistoa valoa. June 17th, 2008
Heräsin tänään hieman ennen seitsemää.
Pyörin vähän aikaa sängyssä, mutta koska uni ei ottanut palatakseen, nousin ylös. Ja lähdin lenkille.
Se ei tuntunut heti hyvältä idealta, mutta kun verhon raosta kuulsi vaaleanvihreä aurinko, totesin, että on melkeinpä pakko lähteä ulos. Iltapäiväksi saapuu sade, ja halusin varastaa palan valoa ennen sitä.
Ensimmäiset viisisataa metriä tuntuivat omituisilta. Jalat kulkivat toisiaan vastaan, ruumis oli vielä unessa. Laajavuoren lenkkipolulla askel alkoi kuitenkin asettua. Juoksin hitaasti, yritin olla kiirehtimättä. Ja se oli hyvä.
Uskomaton aamutunnelma. Valo tuli vinona metsään, valaisi satunnaiset koivunrungot kirkkaiksi. Toisella puolen Laajavuorta se tuli alas laskettelurinteen heinikkoa, enkä keksinyt sille parempaa ilmausta kuin hazy. Ilmassa velloi unisia hyönteisiä, mutta ilma oli jo seitsemältä lämmin.
Puolukka kukki metsänpohjalla. Ja jaksoin juosta, vaikka kieltämättä uninen ruumis painaa huomattavasti enemmän kuin sen normaalisti pitäisi.
Nyt kello on yhdeksän ja olen hauduttanut puuroa jo 40 minuuttia ja kahlannut lehden läpi. Ehkä siitä on iloakin, että uni katkeaa niin aikaisin.
Saa varastettua tällaisia pieniä aikataskuja. Valonsirpaleita.
Posted in Elämä, Luonto, Ruumis | Comments (0)
unissa aina kiire. June 16th, 2008
Olin unohtanut, miten terapeuttista siivoaminen on. Kolme tuntia kulutin siihen, nyt menossa on syvällä tuntuva katharsis sekä toinen kuppi kahvia talviaiheisesta muumimukista.
Taivas oli mennyt pilveen sillä välin kun siivosin. Kiskoin silti jalkaan kirpparilta löydetyt polvihousut. Raitalippis päässä näytän ihan katupojalta. Sopii mielialaan. Sopii tukkaan, joka on vaihteeksi nelisenttinen ja sekaisin.
*
On kummallista, miten unet voivat palautua mieleen hiipimällä, monta tuntia heräämisen jälkeen, alitajuisina aavistuksenomaisina ajatuksina. Omituista, miten alitajunta työskentelee koko ajan – samalla tavalla kuin aina kolme sataa metriä kotioven jälkeen tajuaa unohtaneensa jotain, vaikkei ajatellut koko asiaa.
Jossain luuttuamisen keskellä muistin välähdyksiä näkemästäni unesta. Siinä oli peltojen keskellä kiemurteleva hiekkatie, jota ajoin autolla. En ole varma, minne olin matkalla, mutta tiedän nähneeni siitä tiestä unta ennenkin. Muistan sen tietyn notkelman, jossa tie kaartuu alas ja oikealle kohti metsän laitaa. Muistan, että tietä on aina ollut vaikea ajaa, se on ollut petollinen – täynnä isoja lammikoita tai kuoppia. Ja niin nytkin – kääntyessäni jostain syystä ympäri ja takaisin olinkin yhtäkkiä jalan, ja tie muuttui jonoksi omituisia korkealla maan yllä huojuvia tolppia, joita pitkin yritin nopeasti tasapainoilla takaisin. Tolpat harvenivat ja hataroituivat, ja jouduin todella keskittymään. Maisema ei silti muuttunut yhtään vähemmän aurinkoiseksi.
Muistan tunnelman, muistan tarpeen päästä perille, kiireen. Kumpaankin suuntaan. En vain saa lainkaan mieleeni, miksi kiirehdin.
Toisessa unessa olin jälleen Joensuussa. Unieni Joensuu on hatarasti samanlainen kuin aitokin, mutta jotenkin… Rapistuneempi. Torin ympäristössä on omituisia, hieman epäsiistejä kauppoja, torilla roskia ja yleensä on jotenkin tomuista. Puisto kaupungintalon edessä on aina entisensä, ja kerran siinä puistossa oli torni, jossa tapahtui järkyttäviä asioita, murhia. Yleensä unissani on myös Sokoksen kulma Itäsillan suuntaan, ja useimmissa unissa kuljen Siltakatua yliopiston suuntaan, ja entisen Aallottaren talon takana alkavat autiot korttelit, joissa on lähinnä puistoa. Kortteleita tuntuu riittävän loputtomiin, ja niidenkin läpi olen monesti kiirehtinyt. Myös ortodoksikirkon suuntainen osa kaupunkia on unissani usein, tosin kaupunki nousee melko jyrkäksi rinteeksi siihen suuntaan, ja kortteleiden korkeiden kerrostalojen välissä on vanhoja, uneliaita puutaloja.
Viime yönä minun oli Joensuussakin kiire jonnekin. Etsin jotain.
En tiedä pätkän vertaa, mitä.
Yhden unen muistan muita selvemmin, tai välähdyksen siitä. Olimme juuri tehneet rippijuhlakierroksen, ja jostain syystä olimme vielä myöhään illalla menossa vierailemaan varmuuden vuoksi jossain kodissa. Autot olivat jääneet jonnekin ja minäkin pyöräilin – yksin – määränpäätä kohti, jakkupuvun hameen helmat polvissa heiluen.
Jonkin nurmikkokaistaleen kohdalla huomasin tien vasemmalla puolen hahmon. Siinä seisoi juuri se rippikoululainen, jonka kotiin olimme olleet menossa, ja puuhasi jotain polkupyöränsä kanssa. Pysähdyin ilahtuneena ja selitin, että olimme juuri tulossa onnittelemaan.
Lähdin nuoren kanssa pyöräilemään – tosin päinvastaiseen suuntaan kuin olin aluksi ollut matkalla. Muistan, että puhuimme vakavia mutta tärkeitä asioita, henkilökohtaisia ja olennaisia. Unessa minun oli tyytyväinen olo – poika oli yksi niitä, joihin minun oli ollut vaikeinta saada leirillä kontaktia. Nyt juttelu onnistui kuitenkin hyvin, ja sain sanottua jotain, jota minun oli pitänyt sanoa jo aiemmin.
Haluaisin muistaa, mitä se oli mitä sanoin, mutta en muista. Se oli jokin iso asia.
Omituista. Yritän ymmärtää uniani, mutta se on kenties riskialtista. Mitä unien tulkinnasta voi itse tietää? Ja toisaalta – kuka muu voi tulkita minun uniani, ellen minä?
Ehkä näiden tallettaminen kannattaa. Ehkä joskus myöhemmin niistä aukeaa jotain. Ja tuon viimeisen unen ymmärrän – leirillä ja sen jälkeen olen miettinyt paljon sitä, miten voisin olla jotenkin enemmän läsnä. Olla minä ja olla sellainen minä, joka saisi kontaktin. Että leirinkin aikana voisi rikkoa jonkin pinnan, jonka alla me kaikki olemme.
Nyt kahvi on loppu ja ulkona pilkistää pilvien välissä ohuen ohuita taivaansuikaleita. Lähden kenties kohti keskustaa, sillä en osaa kehittää itselleni enää tekemistä näitten seinien sisällä. Ehkä menen kirjastoon, lainaan Terry Pratchettia – luin juuri Colour of Magicin jonka sain Markukselta lainaksi ja janoan lisää. Tai ehkä istun selaamaan aikakauslehtiä, joita harvoin luen. Ehkä vain istun ja katselen.
On kummallista, miten vähän tekemistä keksii yhtäkkiä kun aikaa on. Ja kuinka paljon sitä olisi silloin, kun aikaa ei ole. Mutta kai on niin, että jokainen päivä on niin omansa, ettei kaikkea haluamaansa voisi tehdä joka päivä, vaikka aikaa olisi – päivät muovaavat itsensä omanlaisikseen, tunnelmat vaihtuvat, ja on kuljettava sen mukaan.
Tänään tunnen tarvetta olla.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Tunteet, Unet | Comments (0)
valkeissa vaatteissaan. June 16th, 2008
Eilen illalla kymmenen aikaan koputin olohuoneen ikkunaan. Kun V tuli avaamaan, käytännössä horjahdin sisään korkokengissä ja kitara kädessä. Konfirmaatio oli kello 2, kirkossa olimme puoli yhdestä alkaen, ja konfirmaation jälkeen kiersimme laulamassa – 10 paikassa? Vai oliko niitä 11? En enää muista. Viimeisessä paikassa istuimme väsyneinä pöydässä ja joimme mehua ja isosia nauratti ja oli pakko ottaa pala suklaamoussekakkua, vaikka mitään tuskin olisi enää kyennyt suuhunsa laittamaan.
Samalla tutuksi tuli iso osa ennalta tuntematonta Jyväskylää. Auto tuli käännettyä useamman kerran nopealla u-käännöksellä kun oli ajettu oikean tienhaaran ohi, tuli sahattua epätoivoisia käännöksiä autoja tikaten täynnä olevilla pihateillä, tuli parkkeerattua kapeille teille ja laulettua Evankeliumia ainakin kahdeksan kertaa. Vasemman käden sormenpäitä pakottaa vähän vieläkin, mutta kohta käsissä on niin hyvät kovettumat että niillä soittaakin kitaraa loppukesän.
Ja silti – nautin.
Nautin taas. Nautin olla messussa. Nautin saarnata. Nautin jakaa ehtoollista. Nautin nähdä riparilaiset, ja katsella konfirmaation jälkeen sitä onnellista kuhisevaa ihmispaljoutta kirkon pihalla, jossa kukitettiin ja kuvattiin ja halattiin. Kun rippilapsia messussa siunattiin, moni omaisista tuli alttarille punasilmäisenä.
Ja nautin kiertää kodeissa. Vaihtaa ne muutamat sanat vanhempien kanssa. Onnitella vielä kerran niitä nuoria, jotka leirillä olivat jotenkin… paljon… mmm, pienempiä? Väärä ilmaus, mutta en keksi parempaa.
Hämmentävää, hämmentävää – mutta ilmeisesti tämä on sittenkin se minun juttuni. En keksi mitään, mitä mieluummin tekisin. Kahden viikon päästä lähden seuraavalle leirille, ja se tuntuu jo nyt hyvältä.
Ja kaikki nämä vuodet olen sanonut, että tohon hommaan mie en sitten ainakaan loppuiäkseni ruppee. Saa nähdä.
Tänään olen palkittu ja onnellinen, tänään olen kiitollinen ja avara. Olen kiitollinen kipeistä sormenpäistä ja univelasta. Olen kiitollinen kaikesta siitä työajasta, josta ei makseta ylityökorvauksia. Olen kiitollinen siitä, ettei kaikki ole rahasta kiinni. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut olla.
Nyt ulkona paistaa taas aurinko, kaikki on täynnä vihreää ylitsepursuavaa runsautta, naapurin setä ja täti juttelevat pyykkitelineellä, valo tulee pihlajan läpi paksuna ja kuultavana ja koska kello on vasta varttia yli 9, on erinomainen aika alkaa siivoamaan.
Huomenna tulevat Päivi ja Rami, eikä mikään voisi minua nyt enempää ilahduttaa. Vaikka työ on hurmaavaa, on hurmaavaa sekin, että sen välissä on vapaapäiviä.
Posted in Elämä | Comments (0)
kolmas tila. (?) June 14th, 2008
καὶ πέμψας απεκεφάλισεν τὸν Ιωάννην εν τη φυλακη. καὶ ηνέχθη η κεφαλὴ αυτου επὶ πίνακι καὶ εδόθη τω κορασίω, καὶ ηνεγκεν τη μητρί αυτης.
“Ja hän lähetti tappamaan Johanneksen vankilassa. Ja hänen päänsä tuotiin lautasella ja annettiin tytölle, joka vei sen äidilleen.”
// Kuinka Johannes Kastaja kuoli; Novum Testamentum Graece.
*
Todennäköisesti mikään ei ole parempi päivä kreikantentin epätoivoiselle yrittämiselle kuin perjantai 13. päivä. Siksi päätin torstaiyönä, että hyppään aamulla Jaanan kyytiin kohti Joensuuta. Jos en muusta syystä niin siitä, että yhteensä kuuden tunnin road trip naisvoimin tuntui erinomaiselta ajatukselta.
Aamulla kiipesin autoon kirpparilta ostettu ylisuuri siniraitainen lippalakki päässäni. Pieksämäen tienoilla aloin kertailla kreikan lauseita Jaanan tulostamista kurssimateriaaleista. Pänttäsin lauseiden käännöksiä päähäni ja yritin painaa kreikankielisten käännösten visuaaliset hahmot mieleeni niin, että osaisin yhdistää ne toisiinsa oikein. Jossain Varkauden kohdalla totesin, että tentistä taitaa tulla todellinen riman alittamisen harjoitus.
Tenttisalin edessä yritin vielä tuijottaa verbin taivutuksen taulukoita. Passiivin aoristi? Mediumin ja passiivin futuuri? Partisiipin preesens? Lopulta me laitettiin kirjat pois ja rukoiltiin.
Sitä en tiedä, mitä tentistä tuli, mutta hektisesti yritin määritellä muotoja kuitenkin. Totaalisella tuurilla. Sillä aavistuksenomaisella hyppystuntumalla, joka sanoi, että ehkä…
Jos tuo tentti meni läpi, noin mantereen kokoinen kivi putoaa sydämeltäni, enkä todellakaan ole ansainnut sitä. Tosin V sanoi tänä aamuna, että jos aattelee noin niin eihän sitä vois opiskellakaan. Ei täällä mitään oikeastaan ansaita.
Kun ajoimme takaisin, meitä oli vielä kolmas kyydissä, Kati joka puhui synnyttämisen käsittämättömyydestä, minä nuokuin penkin selkänojaa vasten, kun avasin välillä silmiäni oli rintalastan alla helpottunut olo, ikkunan takana tien yli kulkeva ajoittainen sade,
sellainen raskas hidas valo helmoissaan,
ja tien vierellä suot valkeina, niittyvilla aivan valveillaan.
*
Tänään on ollut sellainen päivä, jona ollaan keskellä ajatuksien merta. Merta, joka kelluu hitaasti paikallaan, jossa on verkkaisia merivirtoja ja tasainen pintavesi. Aamupäivällä olin myöhässä palaverista, poljin Kuokkalaan t-paita märkänä selkää vasten. Tunnin päästä poljin uudelleen kohti kaupunkia, aurinko oli tullut lämpimämmäksi, ihmiset kävelivät kesä yllään asfaltilla ja minulla oli taas liikaa päällä.
En ollut tunnistaa Wayne’s Coffeeta Väinönkadulla, sillä siitä on tullut jonkinlainen ravintola. Menin siitä huolimatta sisään ja sain ison kupin mansikkarooibosta niillä hiluilla, joita lompakossani oli – Visa Electronin lukija ei toiminut. Valtasin nurkkapöydän, avasin tietokoneen, ja kirjoitin saarnan.
Ihmiset tulivat sisään ja ulos, taustalla soi Jamie Cullum, ja minä kirjoitin armahtamisesta. Se toimi. Luulen, että se toimi erinomaisesti – siis istua kahvilassa, istua siinä rajatilassa keskustassa jossa on tulemista ja lähtemistä, on hatara pysymisen tunne, hetkellisen läsnäolon tiivistynyt ilmapiiri, kassakoneen ääni ja kahvikoneen maidonsuhina. Paikassa, jossa minulla on teekupin hinnalla lupa olla, pehmeä valo pöydän päällä ja ihmisten hyväntuulinen elämäntilanteiden läpileikkaus ympärilläni, kassalla joku erityisopettaja puhuu kovaan ääneen ulkomaalaisen myyjän kanssa espressosta.
Minä pidän sellaisesta. Pidän kahviloista. Pidän siitä hetkellisestä, väliaikaisesta läsnäolon tunnusta. Pysähtymisen taianomaisesta hetkestä.
Sosiologian peruskurssilla opettaja kutsui sellaisia kolmansiksi tiloiksi. Ne ovat satamia kodin ja työn välissä. Niissä on jotain itsenäistä ja riippumatonta, vähän kuin matkustamisessa parasta on junaan astuminen, liikkeessä olon hetki, muutos.
Luulen, että tämä elämäntilanne on valtava kolmas tila.
Eilen nautin autossa istumisesta – se korvaisi epäonnistuneen tentinkin. Nautin niittyvillasta suonpientareilla, tyynistä vesistä, levähdyspaikoilla rekkaan nojaavista miehistä. Nautin kahviloista. Nautin kävelemisestä hitaasti. Nautin siitä, että jokin liikkuu, etenee, toteutuu, hahmottuu. Hahmottomuus on jollain lailla uhkaavaa, mutta muutos on aina hahmottumista.
Luulen, että tämä elämäntilanne on muutosta ja hahmottumista. Olen junassa, matkalla johonkin, näen vilisevää metsää, hetkittäin korvat lyövät lukkoon pimeässä tunnelissa, seuraan pisaroiden valumista viistosti ikkunalasilla, auringon taittumista pisaroista. Junanvaunu tärisee ja ryskyy, enkä ole varma, minne olen menossa. Mutta minulla on paikkalippu, oikeutus olla juuri tässä. Ja oli määräasema mikä vain, se on juuri se oikea, jos astun junasta ulos sillä.
Ehkä elämä on kolmas tila. Ehkä elämä on lyhyt läsnäolon hetki. Ehkä elämä on vaiheittaista pysähtymistä. Ehkä olemassaolo on loputon hahmottuminen.
Ehkä on niin, että muutos on ainut tapa olla olemassa.
Jos on niin, haluan alkaa muuttua. Haluan omistaa tämän muutoksen, ettei se ole viholliseni.
*
Huomenna saarnaan, ja ensimmäistä kertaa en huomaa jännittää sitä.
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Minäkuva, Teologia, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
christmas cake age. June 11th, 2008
V passitti minut aamulla kesken lehden lukemisen vaatehuoneeseen. Jätti sentään valon päälle, mutta sulki oven. Vähän ajan päästä pääsin ulos.
Mä oon nyt luonut uusia sauvolais-japanilaisia perinteitä. Tänne on piilotettuna nyt neljä furoshikia, ja sun pitäisi löytää ne, se sanoi.
Ihmettelin hetken – siis mitä? Mitä oikeastaan etsisin? Furo-mikä? Hetken etsinnän jälkeen löysin asunnosta neljä kirjaviin huiveihin käärittyä lahjapakettia. Samalla minulle selvisi, että furoshiki on japanilainen tapa kääriä lahjat johonkin kauniiseen, jonka saa käytettyä uudelleen – hyvän tavaran pois heittäminen on niin vastenmielistä.
Huiveista kääriytyi esiin kaikenlaista ilahduttavaa. Suosikkini olivat kuitenkin viisi omenapuusta leikattua puunkappaletta. Ihmetellessäni niitä V totesi, että ne on aihioita. Jos hyvin käy, niistä rakentuu ajallaan upouusi punapuinen rannekoru.
Nyt istun tässä postin äidiltä tuoma jättisuuri t-paita päälläni. Paidassa lukee show me how you smile enkä malta odottaa, että pääsen pitämään seuraavaa riparioppituntia tämä päälläni.
Ehkä kivoin syntymäpäiväaamu vuosiin. (!)
*
24 vuotta. Melkein puolet viidestäkymmenestä. Japanissa 24 vuotta naisella on sama kuin christmas cake age, se kriittinen vaihe, jota ennen pitäisi ehtiä naimisiin – eihän kukaan syö joulukakkuakaan enää jouluaaton jälkeen. Vastustan moista ajattelua – meillä on aina leivottu taatelikakkua jouluksi, ja se alkaa olla parhaimmillaan vasta uutenavuotena. Ja sitäpaitsi tehokkuusajattelu jossain sellaisessa kuin ihmissuhteissa on syvällä ja poikittain.
24. Lukioikäisenä ajattelin, että 24 on jo varsin aikuista. Viime viikon lopulla, kesken rippileirin, yksi isosista valaistui ja totesi itsestään, että mää täytän ensi keväänä 18! Mää saan syksyllä alkaa ajamaan autoa! Voi ei, en mää halua vielä!
Vakuutin, että elämä jatkuu täysi-ikäisyyden jälkeen. Minäkin olen elänyt jo kuusi vuotta sen päälle. Totesin samalla, että kummallisinta on se, ettei olo vieläkään tunnu mitenkään aikuiselta. Välillä tuntuu pikemminkin, että olenko yhtään eri tasolla kuin riparilaiset…
Meidän silmissä sää kuitenkin oot tommonen tosi aikuinen, totesi isonen. Yritin tajuta sen. Niin. Niin kai.
Mitä on olla aikuinen?
Olenko minä sitä?
Olen. Sanon olevani nainen enkä tyttö. Olen aikuinen enkä nuori enää. Kenties olen nuori aikuinen. Mutta mistä se syntyy?
Aikuisuus on vastuun lisääntymistä – sen pidemmälle en ole päässyt. Ja kun viime vuosina olen peruuttamattomasti tajunnut, että vastuu elämästäni on yksin minulla, on ollut pakko huomata, että aikuisuus on tullut peruuttamattomasti minuun päälleliimatuksi. Tarkoitan sitä, että ongelmien kaatuessa päälleni voin vallan mainiosti paeta jonkun muun turviin hakeakseni lohtua, mutta kukaan muu ei selvitä ongelmia sitten kun sen aika on. Minä teen ratkaisuni itse. Kannan niistä vastuuni itse. Jos minua ahdistavat valintojen epäonnistumiset, joku voi lohduttaa minua – mutta tuska on omani.
Samoin onnistumisen ilo on omani. Minun on ymmärrettävä vastuu että voin tehdä valintoja. On käsitettävä, että sekä tuhansien onnellisten että tuhansien epäonnellisten loppujen mahdollisuudet riippuvat minusta. Vasta silloin on vapaa.
Sitä on mielestäni olla aikuinen. Se on sitä, että kantaa vastuuta enemmän kuin ennen. Ja ennen kaikkea se on sitä, että on vastuussa toisistakin kuin vain itsestään. Ehkä olen tullut aikuisemmaksi vasta ymmärtäessäni sen.
Olen vastuussa minusta, mutta V:n myötä minun on ollut pakko alkaa kasvaa yhä aikuisemmaksi. Olen vastuussa siitä, minkälainen vaimo olen. Millainen elämänkumppani. Mitä kykenen toiselle antamaan, mitä vastaanottamaan. Kaikki, mitä olen, vaikuttaa toisenkin elämään.
Iso oivallus oli se, että että olen täysipainoisesti vastuussa ihmissuhteistani – laajemminkin. Eivät ihmissuhteet vain tapahdu. Ne tehdään. Ja siitä tekemisestä minulla on vastuu, puolikas koko vastuusta. Ja voin kantaa sen hyvin tai vähemmän hyvin.
Esimerkiksi ymmärsin, että suhde vanhempiini on ihmissuhde siinä missä muutkin – suhde, josta minun on kannettava vastuuta. Se ei ole vain luonnonilmiö. Ei vain jokin universaali tosiasia, vaan jotain, jota voin hoitaa tai laiminlyödä.
Mullistavaa.
Vastuu on vapauttavaa. Jos kykenen kantamaan sen, voin olla turvallisilla mielin.
Ehkä minulle aikuistuminen on jotenkin olo juuri tuosta… Ettei vastuu enää ole vain pelottava suuri painavuus, jokin, jota on välteltävä mahdollisimman pitkään. Vastuu on ovi, josta kuljetaan avarampaan elämään. Vastuu on rikasta, koska sen kautta asioille tulee arvo.
*
Ripari oli hyvä. Olo on jälleen palkittu - on kiitollista saada olla osa tätä, osa sitä prosessia, jossa 15-vuotiaat etsivät jonkinlaisia rakennuspalikoita elämälle. Minusta tuntuu, että saan enemmän kuin annan.
Viime viikolta suurimpina oivalluksina jäivät mieleen nuorisotyöntekijän, Markuksen, tokaisut ruokapöydissä ja niistä syntyneet keskustelut.
Asioiden arvohan syntyy siitä, että niiden eteen joutuu näkemään vaivaa. Siis jos sitä vaan saa isältä Mersun, sen varmasti ajaa puhki johonkin. Mutta jos joutuu säästämään kesätyörahoista itse joka pennin jotain Escortia varten, sitä pitää uskomattoman nätisti. (Markus)
Toi on kyllä totta. Ja pätee niin kaikkeen muuhunkin. Niin kuin vaikka parisuhteeseen. (Kaisa)
Mies tulee onnelliseksi siitä, että se uskoo voivansa tehdä naisensa onnelliseksi. (Markus)
Mmm. Mutta naisen onnellisuus ei saa olla vain sitä, että se kokee miehen yrittävän tehdä sitä koko ajan onnelliseksi. Sellaistakin näkee, mutta sen pitäisi olla just kaksisuuntaista… Naisenkin onnellisuuden pitäisi olla sitä, että se uskoo voivansa tehdä miehensä onnelliseksi. (Kaisa)
Ensimmäistä kertaa leirin viimeisinä päivinä aavistin, että kotiin mentyäni olen haikea. Ja niin tavallaan olen – haikea siitä, että leiri loppui.
Suurin osa haikeudesta on sitä, että viikko on liian lyhyt aika. Emme me ehdi kuin raapaista pintaa.
Ja toisaalta haikeudessa on paljon sitä, että on jotenkin tyhjentävää ja riisuvaa olla rippikoulussa töissä ja yrittää jakaa jotain siitä, mitä todeksi kokee. Ensinnäkin kaikki se on jaettava niin, että se on tarjolla otettavaksi mutta ketään ei pakoteta ottamaan. Ja toisekseen on jaksettava hyväksyä se, että se mitä puhun, kuulostaa umpihullulta suurimman osan korviin. Puhun Taivaasta, puhun Kristuksesta, puhun siitä että yksi mies maksoi 2000 vuotta sitten meidän kaikkien synnit. Puhun Pyhästä Hengestä ja siitä, että samainen persoona elää meissä. Tänään. Enkä tiedä, mikä kuulostaa siltä että sen voi ottaa vastaan, en tiedä, miten ryhmä reagoi. En näe.
En ole keksinyt mitään muuta keinoa selviytyä siitä kuin olla vilpitön ja rehellinen ja olla auki; suostua olemaan se joka olen niin viimeistä myöten, että myös uskoni on mahdollisimman näkyvillä. Silloin se voi saada jonkin tapahtumaketjun aikaan jossakussa, jos niin on oltava. Mutta en voi syöttää enkä ohjelmoida keneenkään mitään uskoa. Voin olla avoin, se siitä.
Se on riisuvaa. Mutta ei ole muita vaihtoehtoja.
Ehkä siksi se tuntuu niin todelliselta että se tuntuu rikkaimmalta mahdolliselta asialta.
*
Tänään olen siis 24. En tiedä, mitä sillä tekisin. Ehkä menen keskustaan ja istun katsomaan ihmisiä. V lähti töihin Saareen, menen illalla perässä, otan uimapuvun ja pyyhkeen ja heitän talviturkin. Lämpöasteita on +8, mutta Saaressa on sauna. Ja ehkä sen jälkeen tulen kotiin, sytytän kynttilän, lausun rukoukseni tuleville vuosille ja pysähdyn.
Ulkona on pysähtynyt ilma ja linnut laulavat ohuiden pilvien alla, auringottomassa valossa. Tänään on hyvä päivä elää, ja jos hyvin käy, vuosia on vielä kaksi kertaa näin paljon edessä.
Odotan sitä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Jumala, Luonto, Minäkuva, Rakkaus, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (1)