Archive for July, 2008
kävelevät tarinat. July 31st, 2008
Elokuu on patoutunut painavaksi heinäkuun ääriä vasten. Tänään jotain läiskyi yli laidan, kaupungin keskustassa oli kuumaa ja kihisevää. Hetken tuntui kesältä, kun istuin ilman kenkiä Kompassin reunalla ja sääret hikosivat hameen alla. Annoin polville aurinkoa.
Tänään on ollut oikein kliseistä kesää. Aamulla menimme heräävässä helteessä Länsiväylälle, mansikanmyyjä nosteli juuri rekasta laatikoita myyntiin. Ostimme kaksi viiden kilon laatikkoa, makeaa Polkaa. Talutimme pyörät takaisin, vanhan nitisevän mummonpyörän tarakalla laatikollinen mansikkaa ja selässä hiki. Kesä.
Nyt pakastin sirisee meille mansikoita koko ensi talveksi. Ahneus iski, huomenna toiset kymmenen lisää.
En malttanut jäädä sisään kun V lähti töihin. Mansikanperkuuta patiolla oli säestänyt koko aamun moottoreiden ahdistunut ulina Laajavuoresta kun Neste Rallin ensimmäiset erikoiskokeet kiusasivat äänimaisemaa. Mansikkareissulla naurettiin brittituristeja, jotka kuvasivat toisiaan Kortepohjan sekasortoisella parkkipaikalla – pitäiskö nuo ohjeistaa tuonne rantaan kuvaamaan? Länsiväylässä kaikui amerikanaksentti, rallituristin tunnistaminen on yhtä helppoa kuin ananaksen bongaaminen appelsiineista.
Päätin ottaa kameran ja mennä keskustaan. Ja niin kiskoin ylleni kirkkaankeltaisen pitkän hameen, sen jonka jo kauan sitten mielessäni kuvittelin kesää varten mutten koskaan vielä ollut päässyt käyttämään, nakkasin Nikonin selkään ja viilettelin nitisevällä pyörällä keskustaan.
Minun pitäisi tehdä sitä useammin. Mennä sattumanvaraisina aikoina sattumanvaraisiin paikkoihin kameran kanssa. Ei koskaan ole todella tylsää, ei koskaan ole todella kuollutta, ei koskaan ole todella sellaista tilaa ettei itsellä olisi elämää – jos vain etsii elämän. Ja kun tuijottelin linssin läpi ohikulkijoita kävelykadulla koin jotain outoa voimaantumisen tunnetta. En osaa selittää, mutta siinä on jotain rohkeuteen ja itsensä ylittämiseen liittyvää, jotain siitä että kameran kanssa on jotenkin ulkopuolella mutta silti sisällä.
Kuvasin banjoa soittavaa miestä portailla. Pikkupoikaa joka takoi pöytälätkäpeliä kadun ständien vieressä. Saksalaisia partiolaisia. Räpsin kamera sylissä satunnaisia kuvia terassilla istuvasta superrallituristilta näyttävästä vanhasta pariskunnasta.
Ja sitten Kompassille ilmestyi lauma brasilialaisia mustissa t-paidoissa joissa luki M 18. Voin sanoa, että kadehdin sitä energiaa ja iloa, jolla joukko latinalaisamerikkalaisia breikkaajia tanssii. Kyykötin kameran kanssa maanrajassa kuvaamassa ja päätin taas, että ensi syksynä alan tanssia.
Luulin, että tänään olisi ollut hiljainen päivä. Menin kameran kanssa keskustaan ja näin enemmän kuin olisin kuvitellut. Juttelin useamman ihmisen kanssa kuin olisin kuvitellut. Kaupunkikuva vilisee tuttuja teini-ikäisiä, joista en muista ovatko ne isosia vai riparilaisia, aina vastaan tulee joku tuttu tai tutun tuttu, ja aina voi jutella rallituristin kanssa jonka Nikonin objektiivi on kastunut ja joka tarvitsee kamerakaupan, aina voi istua satunnaisen tutun kanssa kiviportailla ja etsiä hionneet polvet hameen alta, antaa selän palaa auringossa, haaveilla greippilimsasta ja katsella ihmisten kuhinaa toistensa lomassa, lehmusten alla varjossa istuvia kunnianarvoisia vanhoja rouvia, jäätelönsä pudottavia lapsia, ruumiinsa kanssa epävarmoja teinityttöjä, umpimielisiä teinipoikia, nuoria miehiä jotka kävelevät kuin maailma olisi heidän, selkä kaarella raskausmahaansa kantavia nuoria naisia, solariumissa käyneitä keski-ikäisiä naisia, vanhoja verkkaisia miehiä, kaiken keskellä eksynyt hymy huulillaan kulkevaa Amnestyn feissaria ja niitä ihmisiä, jotka yrittävät vältellä tätä.
Voi taivas minä rakastan tätä sekavaa eksynyttä ihmiskuntaa. Minä rakastan noita sekavia ihmisiä, tätä kuhinaa ja kihinää ja toisiinsa törmäileviä ihmiskohtaloita, ikävää ja rakkautta ja toiveita ja pettymyksiä ja sitä kirjavaa kudelmaa, jonka jokainen niistä punoo.
Rakastan katsella ihmisiä. En olisi raaskinut tulla pois keskustasta – jokainen ohikulkija on yhden kohtalon kudelma, kokonainen kerrottava tarina.
Olen koukussa ihmisiin. Jos saisin valita, kuuntelisin heidän tarinoitaan,
kuvaisin heidät, ikuistaisin, tallentaisin,
julistaisin sen ihmeellisyyden joka jokaisen kohdalla on siinä yksinkertaisessa tosiasiassa että
me, he, olemme selvinneet jo tähän asti.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kauneus, Rakkaus | Comments (0)
the heart of life is GOOD. July 30th, 2008
Aivan liian pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin mitään.
Yritän keriä kiinni kuluneen ajan irtonaisina liehuvat langanpäät.
*
Totta puhuen kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet menneen vuoden kiireisimpiä – kiireisempiä oikeastaan kuin tammikuun viidettä edeltäneet viikot. Aavistelin jo etukäteen, että lukemat mittarissa tulevat hipomaan kiehumispistettä ennen kuin selviän tähän hetkeen asti, mutta ilmeisesti osasin varautua hyvin, sillä hyvä mieli ei ole hellittänyt kuin hetkittäin – lähinnä aamuisin leirikeskuksen huoneessa kello 8 kun ruumis ei usko, että ylösnousemuksen hetki olisi jo koittanut.
Mutta nyt olen tässä. Ei enää leirejä tänä kesänä! En tosin ole varma, olenko siitä enemmän iloinen vai haikea. Enää yksi työpäivä! Olen haljeta riemuuni sen vuoksi. Mutta käsittämätöntä, käsittämätöntä – menikö kesä jo? Menikö heinäkuu jo? Minne?
Viime viikot ovat olleet vihreän silkkimekon ompelua iltamyöhällä, heti sen jälkeen viimeistä riparia, sitä kesän kolmatta, sen hektistä valmistelua samalla kun yrittää kasata jumalanpalvelusta, leirille lähtöä, leirin pyörittämistä, hääohjelman summailua, oppituntien improvisointia, matkaamista Joensuuhun häihin kesken leirin, häitä, paluuta leirille, ja sen jälkeen lähinnä puolitajuista kuljeskelua päivien läpi, jossa hyväntuulisen utuisena herätään aina kantamaan jokin vastuu ja heti hetken salliessa kaadutaan kippuraan sänkyyn vartin unien vuoksi.
Olen tänä kesänä ollut pöyristynyt siitä, että olen rakastanut niin paljon riparilla olemista. Kaksi ensimmäistä ryhmää oli työläitä. Ensimmäisellä leirillä kuuden pojan sakki oli myöhässä kaikkialta, koska ei osannut päättää, mitä laittaisi päälleen, ja hiukset piti laittaa aina uudelleen, vaihtaa huppari viime tingassa sopivampaan. Toisella leirillä desibelitaso oli koko ajan sietokyvyn rajalla ja kokonaisen lauseen sanominen oppitunnilla mahdotonta, kun joku aina katkaisi. Jos viikon aikana lauotut kirosanat olisivat tiiliharkkoja, olisin rakentanut niistä kartanon.
Ja tämä viimeinen – ei tällaisia olekaan. Jos riparit olisivat aina tällaisia, en muuta suostuisi tekemäänkään.
Kesken oppitunnin ratkeaa esiin tunnin kestävä spontaani, älykäs keskustelu maahanmuuttajista ja muukalaisvihasta. Nuoret viittaavat, odottavat vuoroaan ja esittävät järkeviä mielipiteitä.
Toiseksiviimeisenä iltana iltahartauden jälkeen yksi tytöistä viittaa: “Onks teillä kaikki hyvin? Te vetäjät ootte olleet tänään niin vakavia. Me on kaikki mietitty, et onko teillä joku hätänä.” Hiljaisuudessa saattoi kuulla leukani putoavan lattiaan.
Ja eilen bussissa matkalla kaupunkiin, ne siunatut pienet enkelit, lauloivat yhtenä kasana keskenään bussin perällä Punaisen veisukirjan lauluja.
Minä kiinnyin siihen porukkaan. Mutta häkellyttävämpää on se, että rakastin niitä edellisiäkin ryhmiä. Niitä kulutuskeskeisenä huolettomia poikia. Niitä kiroilevia itsetietoisia tyttöjä. Niitä hiljaisia, jotka jäivät niiden kovaäänisten varjoon. Niitä poikia, jotka halusivat keskiyöllä näkkäriä harrastaakseen keskenään kyseenalaisia ajanvietteitä.
Mikä minulle on tullut? Rakastan sitä, mitä ennen arastelin.
*
Sanoin V:lle ennen leirille lähtöä, iltapalapöydässä asiaa pitkään pureskeltuani, että “tiiäkkö… Kyllä musta varmaan tulee pappi.”
V katsoi takaisin ja mutusti leipää. “Niin?”, se vastasi.
Olin taas pöyristynyt. Eikö se nyt ole kesän suurin uutinen?
“Kyllä mä sen tiesin”, se vastasi. Minä en tiennyt. Mutta hyvä jos edes joku.
Myöhemmin kerroin saman uutisen Pauliinalle ja se oli ihan yhtä yllättymätön. Nauratti. Totesin siihen perään, että en minä enää muutakaan osaa.
Vaikka se onkin niin äärettömän epämediaseksikästä ja kummallista olla pappi. Mutta minusta tulee pystytukkainen naispappi joka ei suostu olemaan hiljaa vaikka pyydettäisiin.
*
Virpin ja Harrin häät olivat kuin sukellus syvään, kirkkaaseen veteen. Olin aamulla ihan tukossa, kun lähdin hakemaan Virpiä kampaajalle – edellisiltana V oli hakenut minut leiriltä ja äiti saunottanut vähän liian pitkään. Ajelin kahteen otteeseen käsijarru päällä pitkin kaupunkia ja ihmettelin, kun auto ei kiihtynyt.
Kun hain Virpin kampaajalta, olin pudota täysin. Kaunis nainen se on luonnostaankin, mutta voi hyvä ihme sitä ilmestystä. Olen sanonut sen ennenkin, mutta jos minä olisin syntynyt mieheksi…
Niiden kävellessä Siionin käytävää lavalle päin kurkussa kutitti. Josu lauloi ja Virpi hymyili. Minnan laulaessa vihkimisen jälkeen Kaskisen Minä sinua rakastan ja Virpin laulaessa sitä Harrille samalla piti nieleskellä. Että tähän on tultu. Että siskoni on rouva. Että kannatti uskoa rakkauteen. Miten rakkaus aina yllättää, salakavalasti, repäisee elämästä kovan kuoren pois juuri silloin kuin ei uskoisi.
Ja ajattelin, miten penkissä siellä takana istui V, minun henkilökohtainen ihmeeni. Kun ajattelee mitä minä ja Virpikin puhuttiin muutamia vuosia sitten, ei uskoisi, että tähän on tultu. Jess! Elämän ydin on hyvä!
Oli upeaa olla kaasona. Hassua, että sitä on elänyt vuoden kiireisimmät ja stressaavimmat viikot ja niistä on kenties kaikkein kiitollisin. Tai melkein. Heti tammikuun viidennen jälkeen.
*
Nyt olen kotona. Eilen nakkasin kassit kello kolme eteiseen ja menin pöydän ääreen järsimään porkkanaa ja lukemaan lehteä. En osannut rauhoittua, ja aloin siivota. Kolme riparia on ilmeisesti kestokykyni raja, viime kesänäkin sain viimeisenä iltana kuumeen, ja niin tänäkin vuonna. Onneksi se oli nyt niin paljon lievempi, että pystyin kuuraamaan koko kämpän. Sen jälkeen sammuin sohvalle ja heräsin vasta kun V tuli kymmeneltä kotiin.
Mutta sen jälkeen on ollut olo, että olen kotona. Tulin kotiin.
Ja kohta taas lähdetään. Lauantaina serkkuni häihin Varkauteen, ja,
taivaan kiitos!
sunnuntai-iltana heti konfirmaation jälkeen junaan ja Turkuun ja sieltä Sauvoon ja sieltä maanantai-iltana merelle. Merelle! Ja vielä Vempeleellä, sillä pienellä ja sympaattisella, kellumaan sinisen veden keskelle jonkun saaren kainaloon. Satoi tai paistoi, olen haljeta onnesta siitäkin syystä.
*
Katkaisen filmin tähän, on vielä paljon sanottavaa, yritän koota ne tekstiksi jonka kirjoittaa. Tätä on tapahtunut, sen sisältö on vielä suurempaa.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Kaukokaipuu, Kauneus, Luonto, Minäkuva, Rakkaus, Teologia | Comments (0)