Archive for August, 2008
vien leivän lasten suusta. (!) August 29th, 2008
ihmiset istuvat niin monissa vankiloissa
joiden ovet ovat auki
*
Jostain käsittämättömästä syystä olen lukenut tänä kesänä paljon kirjoja, jotka puhuvat alistamisesta. Alistettuna olemisesta.
Ensin Tessa de Loon Kaksoset veneessä Saaristomerellä, sitten Geraldine Brooksin Islamin naisten salattu elämä (jonka suomennettu nimi on karkea epäonnistuminen verrattuna alkuperäisnimeen, Nine Parts Of Desire) ja nyt viimeisimpänä käsistäni ei ole irrota André Brinkin Sateen enteitä.
Ensin kahden toisistaan erotetun, kaksosina syntyneen saksalaisnaisen kamppailua eri puolilla toista maailmansotaa ja kansallissosialistista natsipropagandaa, sitten islaminuskoisen naisen maailmankuva – Islam tarkoittaa lähtökohtaisestikin Jumalan tahtoon alistumista, mikäli olen ymmärtänyt oikein, ja viimeisenä 1970-luvun lopun repivä tilanne apartheidin runnomassa Etelä-Afrikassa.
Ja olen aivan liekeissä. Ahmin. Aloitin kotona lisäksi Khaled Hosseinin Leijapoikaa, mutta se ei vielä mahtunut tähän tungokseen. Tahtoisin myös lukea Tuhat loistavaa aurinkoa, Hosseinin uusimman. Luen inhon ja kauhun sekaisin tuntein valkoisen afrikaanin itsekeskeisen moraalin kyllästämästä asennoitumisesta “mustaan mieheen” ja en melkein malta laskea kirjaa käsistäni.
Miksi julmuus ja kieroutuneisuus saa aikaan niin vahvan flown?
Tiedän vain, etten ole onnistunut lukemaan enää Bridget Jonesia paitsi jos tarvitsen kymmenen minuuttia täydellistä rentoutumista. Olen jopa alkanut seurata politiikkaa Hesarin kotimaan- ja ulkomaansivuilla. Ensin varmaan Obaman takia, ja nyt luin innolla jopa Nyt-liitteen pitkän artikkelin Jutta Urpilaisesta, joka ei vaikuttanut pätkän vertaa puolueettomalta vaan yritti alleviivata Urpilaisen epäuskottavaa kokemattomuutta. (Jos artikkeli loppuu siihen, että ennustajalta pyydetään tähtikartta haastatellun syntymäajalla, voiko SITÄ pitää uskottavana?)
Onhan se viihdettäkin. Viihde viihdyttää. Mutta jokin kutkuttaa syvemmältä.
Ajattelen Gandhia. Tai sitä, mitä Brinkin kirjan “hyvä hahmo”, terrorismista tuomittu asianajaja Bernard Franken sanoo loppupuheenvuorossaan syytetynaitiosta:
Valkoisena, afrikaanina, ihonväriltäni, kulttuuriltani ja kieleltäni kytkeytyneenä siihen ryhmään joka pitää valtaa tässä maassa, minun valintani on erilainen. Minulla on vapaus korjata valkoisen ylivaltani hedelmiä niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Tai minä voin olla tekemättä yhtään mitään. Mutta minulle on tarjolla myös kolmas tie. Ja ajattelevana ja tuntevana ihmisenä minun ainoa vapauteni on hylätä, toisten vapauden takia, kaikki se minkä muuten voisin vaatia itselleni, en omien ansioitteni nojalla, vaan syntyperäni sanelemalla oikeudella – ja se jos mikä on orjuutta. Sortaja ei sorra ketään niin perusteellisesti kuin itseään.
Tai:
Hän kysyi myös: “Miten afrikaanit reagoisivat jos minun kansani joskus sanoisi heille: ‘Tästä lähtien saatte omistaa maata vain Orangen vapaavaltiossa, lukuun ottamatta alueen kulta- ja hiilikaivoksia; jos menette muualle Etelä-Afrikkaan, jossa kansanne enemmistö elää ja tekee töitä, teillä on oltava passi ja teidän on pysyttävä poissa kouluista ja yliopistoista ja ravintoloista ja teattereista; te pääsette töihin meidän teollisuusalueillemme, edellyttäen että jätätte perheenne kotiin, asutte omissa kaupunginosissanne tai parakkileireissä, pysytte erossa ammattitöistä ja hyväksytte sen, että olette täällä vain meidän armostamme ja että teidät voidaan lähettää takaisin omalle alueellenne silloin kun me sen parhaaksi katsomme’ – ?”
(ANC-johtaja keskustellessaan Bernardin kanssa autossa)
Eikä apartheidista ole niin kauan. Järjestelmä lopetettiin vasta 1991. Siitä on seitsemäntoista vuotta.
On tietysti moraalisesti tyydyttävää lukea omalta sohvalta syvästi paheksuen jotain sellaista, joka kertoo epäoikeudenmukaisuuksista jotka ovat tapahtuneet joskus ennen jossain muualla.
Ja sitten tullaan siihen, mitä Gandhi sanoi.
Become the change you want to see in the world. Ja: Your christians are so unlike your Christ.
Suomi on vapaa maa. Suomi on tasa-arvoinen maa.
Onko?
Ajattelin huvikseni, mitä tapahtuisi, jos kietoutuisin musliminaisen kaapuun ja kulkisin päivän Jyväskylän keskustassa. Tai romaninaisen upeisiin hameisiin. Tai jos olisin homoseksuaali. Tai jos olisin alkoholisoitunut ja häätöuhan alla. Tai jos olisin työtön ja tuijottaisin kotonani seinää, kunnes uuvun. Tai jos olisin avohoidossa ja raahaisin kävelysauvoja Kortepohjan pyöräteillä lyhyin töpöttävin askelin. Tai jos olisin dementoitunut vanhus ja yksin, ja seisoisin talonyhtiön asfalttipihalla tuijottaen sadevesikaivoon ja kysyisin ääneen: “Sinnekö sinä menit?” – V kertoi seuranneensa erästä vanhaa naista kerrostalon pihalla…
Jos olisin erilainen, miten pärjäsin? Jos olisin somalinainen, työtön ja kielitaidoton tässä maassa, ja jos lisäksi olisin muslimi, työntäisin kahta lasta pienissä rattaissa ostarin pihalla ohi Alkon edessä norkuvien humalaisten miesten, jos olisin jordanialainen koulutettu tohtorimies joka ei saa Suomesta kuin siivoojan työtä, jos olisin syrjäytymisvaarassa oleva vähemmistöryhmän nuori mies ja rahaton, jos olisin kehitysvammainen ja pyörätuolissa, jos olisin down-syndroomainen ja ihmiset eivät osaisi puhua minulle, jos olisin orpo ja yksin, jos olisin vakavasti sairas ja kahlittu kotiini, jos olisin yksinäinen, jos olisin…
Jos olisin jotain muuta kuin keskituloisen valkoisen suomalaisperheen akateemisten vanhempien tytär, jolla on kaksi akateemista pääaineopiskeluoikeutta ja oikeus periaatteessa neljään tutkintoon kandeineen päivineen, jos olisin jotain muuta kuin fyysisesti ja psyykkisesti jotakuinkin terveen normit täyttävä, ulkoisesti tavalliselta näyttävä nuori nainen, jolla on ollut niin hyvä kultalusikka suussa ettei opintolainaakaan ole tarvinnut ottaa.
Mutta minä olen. Olen niin etuoikeutettu että helposti nukahdan pehmeään turvallisuudentunteeseeni. Elän niin pienessä piirissä että kuvittelen sen olevan koko maailma, ja ainoa josta voin valittaa on se että satun olemaan nainen ja kyllähän sitä voi sanoa vaikka että länsimainen liberaali kristinuskontulkinta on maskuliinisen androsentrismin mädättämää ja sortaa naista.
Se vain kuulostaa niin perin heppoiselta väitteeltä. Eihän kukaan koskaan ole edes lyönyt minua. En ole koskaan nähnyt nälkää. En ole palellut öisin kuin hakiessani itselleni elämyksiä telttaillessani Lapissa. En ole pelännyt kuolemaa. En ole kärsinyt taudeista koska lähimmälle terveysasemalle on tuntien matka savannin läpi. En ole kerjännyt. En ole joutunut polvistumaan kadulle ohikulkevan vaivaantuneen ihmismassan keskelle kaulassani rahaa pyytävä kyltti, kun en edes osaa maan kieltä.
Olen etuoikeutettu.
Mitä siitä pitäisi seurata?
Sekö, että elän tässä upottavassa pumpulissani?
Vai sekö, että
yrittäisin jakaa
etuoikeuttani
jonkun toisen
hyväksi -
Jos jollakulla on paljon, se tarkoittaa sitä, että jollakulla on paljon mitä antaa. En osaa sitä vielä, silmäni ja korvani ja suuni ovat täynnä pumpulia ja käteni puristavat kouristuksenomaisesti kaikkea sitä mikä on näennäisesti minun, mutta minulla on (toivottavasti) vielä elämää edessäni opetellakseni.
Tuntuu mahdottomalta elää muka etuoikeutettua elämää kun leipäni on koko ajan jonkun toisen suusta pois.
Ja siihen nähden tuntuu umpihullulta, että suomalaisen mittapuun mukaan opiskelija elää köyhyysrajan alapuolella. Hyvä ihme, minä huuhdon vessani juomavedellä!
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Minäkuva | Comments (8)
elokuun sikeät illat. August 22nd, 2008
Kyllä, olen aina pitänyt elokuun öistä.
Eilen illalla, noin kello puoli yhdentoista aikaan, seisoin Lehtisaaren laiturilla saunanhöyryisenä. Vesi oli liikkumaton ja tyyni, Viitatornin ja Harjun vesitornin valot taittuivat oransseina sen pinnasta ja Wilhelm Schildtin kadun talojen ikkunat heijastuivat venerannan yltä veteen. Jossain Haukkalassa päin taivas kuulteli vielä vähän valoa, mutta se sikeä elokuun hämärä jossa kaikki enimmäkseen sihisee, alkoi jo vastustamatta laskeutua maisemaan.
Sauna oli ollut päällä koko illan, ja sen paksu hiillos antoi melkein raivostuttavan raukeita löylyjä, kuuma ilma tuntui liikkuvan kiukaasta hitaammin ja venyvämmin kuin sallisi ja yllätti yhtäkkiä valumalla seiniä pitkin niskaan. Piiskasin hitaita kiviä vedellä ja yritin yllyttää löylyn tuliseksi, mutta se oli vain kietovan kuuma, pehmeä ja suuri.
Vesi oli ehkä kuusitoista-asteista. Ei ehkä ole mitään niin umpihullun suomalaista kuin ottaa niin kovat löylyt kuin voi, kietoa vyötäisilleen uimajuoksuvyö ja mennä irvistellen kylmään veteen – alasti – polkemaan hyistä vettä niin kauan kuin pystyy vain karatakseen kiireen vilkkaa takaisin laiturille, eikä sekään onnistu kiireen vilkkaa, sillä uimajuoksuvyön kanssa ei uida vikkelästi.
Ja silti jos vedessä kellui paikallaan varovasti, ihan aloillaan, lämpeni liikkumattomassa vedessä kehon ympärille lämmin kerros. Se irvistytti vasta kun alkoi taas liikkua.
Ja vastarannalla puiden järkkymätön muuri, elokuiset tummat vartijat, jokin sihisevä ja suhiseva syksy oksien alla ja sellainen aika, jolloin ennen vanhaan todennäköisesti kerrottiin tarinoita.
Kun kävelin myöhemmin yöllä pimeän läpi vessaan tajusin, mitä V oli tarkoittanut sillä, että pimeässä talossa on helppo ymmärtää, mistä kummitusjutut tulevat. Käden varassa roikkuva sähkövalo heitti valtavat varjot koko pihan mitalle, ja vaikka tiesin että se oli minun varjoni, hirvitti silti. On aina karmivampaa mennä takaisin sisään, pimeys jää selän taakse.
Olen aina pitänyt illoista kun istutaan jossain jossa on pari kynttilää, ja paksut hirret tuvan seinillä eivät pahentaneet tilannetta ollenkaan. Lopulta ei voinut enää lukea kirjaakaan, mutta pimeys ikkunan takana on oikealla paikallaan, ja kun sammutimme sähkövalon se oli hirsien lämmittämää ystävällistä pimeyttä, keskiyöllä kaupungin valot lähellä mutta silti kaukana, vähän kuin olisi kaiken keskellä ja silti poissa.
Aamulla heräsin ensimmäisen kerran seitsemältä ja ensimmäisenä näin pitkäjalkaisen hämähäkin hiipivän patjani poikki aivan tyynyn vierestä. Tuupin sitä pois, mutta vähän ajan päästä se yritti uudelleen toiselta puolen, säikähti tyynyn kahahdusta ja kipitti pois. Makasin vähän aikaa valveilla harkiten uskaltaisinko enää nukkua, saisin vielä hämähäkin suuhuni.
Outoja, ihmisen vaistot. Vähän aikaa jokainen kankaan hipaisu iholla sai aikaan puistatuksen – hämähäkki! Ei siinä muuta, mutta pitkäjalkainen sellainen äkkiarvaamatta kasvoilla kertakaikkiaan vain puistattaa.
Lopulta nukahdin. Hämähäkit ovat lopulta vain proteiinia, jos niikseen ajattelee.
Sen jälkeen onkin ollut lähinnä vapaapäivä. Päämäärätöntä puuhailua kotona, imurointia, V asensi ihmeen kaupalla korjattuun koneeseeni (älä tiputa Applea lattialle, se ei pidä siitä – ja sen jälkeen on vaihdatettava kiintolevy) uuden Pantherin ja olen ihmetellyt tässä tovin komeita näytönsäästäjiä ja Applen genie-efektiä, ja totesinkin V:lle että “loppujen lopuksi mullehan kone on vaan sitä miltä se näyttää” – tää on kuin olisi ihan uusi kone.
Helpottavaa silti. Tietokoneeton olo on kuin olisi mies ennen vanhaan ilman hevosta. Vaikka vanha raakkihan tämä silti on, mutta meistä on tullut jo rakkaat.
Pöydällä on pussi jugurttikuorrutteisia cashew-pähkinöitä, keittiössä vielä puoli pullollista viiniä, en ehtinyt vielä lukea Nyt-liitettä ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran on vielä muutamaa sivua vaille luettu. Kun poljin kaupasta aamulla kotiin sade päänahassa ajattelin, että ihminen tulee vähästä onnelliseksi: rasituskivusta reisilihaksissa ja siitä tiedosta, että saa imuroinnin jälkeen keittää kahvit ja upota Hesariin.
Ja elokuusta. Ihminen tulee onnelliseksi elokuusta. Jos hyvin käy.
Posted in Elämä, Kauneus, Luonto, Tunteet | Comments (1)
Gandhi said. August 20th, 2008
Päivän lainaus Hesarin keskustelupalstalta, joka käsittelee artikkelia siitä, että Joensuun kaupunginkirkon ovet on perjantai-illoiksi päätetty avata niin että kirkon takana viihtyvä nuoriso voi käydä WC:ssä.
“I like your Christ. I do not like your Christians. Your Christians are so unlike your Christ.”
// Mahatma Gandhi
…kolahti.
Posted in Elämä | Comments (1)
Sateenkaari päättyy Laajavuoreen. August 20th, 2008
Pikimustaan asfalttiin on takertunut tammenlehtiä.
Kävelin eilen keskustaan, ja jossain multaisen maan vierellä tuoksui syksyltä. Syksyltä. En tiedä, mikä tuoksu se on – kenties hajoamisen, vajoamisen, maatumisen ja tummumisen hidas tuoksu, vettyneen väsyneen maan tuoksu, mullan ja kostean kiven.
Se ei tuntunut enää pahalta.
Syksyn tulemisen tietää ennen kaikkea siitä, että jokin sisäinen mittarinneula värähtää aavistuksen verran toiseen suuntaan. Sisäinen ilmanpaine muuttuu, ja puntari siirtyy kohti matalapainetta; kohti hitaita raukeina liikkuvia iltoja, kun aika on tummaa ja paksua ja kynttilänvalon halkomaa eivätkä illat enää muutu öiksi sillä kaikki on yhtä yötä vain, päivänkulun määrittävät lähinnä ihmisten sytyttämät ja sammuttamat valot ja syksyn hajoava tuoksu muuttuu siksi tuoksuksi, joka yhtenä kovana pakkasaamuna kertoo, että ilmassa on pian lunta.
Syksyn tulemisen tietää siitä, että halu polttaa kynttilöitä ilmaantuu takaisin. Siihen liittyvät muutkin kliseet kuten punaviini, isot teekupit ja villalanka. Mutta yhtäkaikki, kesäisin en kaipaa villalankaa… Syksyisin kaipaan kämmenpohjiini sen punaista karkeutta, kaikkien kirjavien värien sekamelskaa sohvani poimuihin.
On siis syksy. Kohta on opetussuunnitelmia ja tenttisuunnitelmia ja lainakirjojen horjuva pino pöydänkulmalla, on kaulahuivi kaulassa puristamassa lenkille lähtiessä, on riite lammikoiden pinnalla, kaiken hautaava syyssade, se harmaa tasainen verho puiden yllä, on se outo asianlaita että tuoksut ja maut korostuvat entisestään, kaikki yrtit ja mausteet, kaikki paksu ja siirappinen, kaikki utuisen makea. Ja sekin outo asianlaita että sitä alkaa kaivata sitä että kaikki, koko maisema, villalangan värit ja tunteet, sanat ja ajatukset ikäänkuin taittuisivat, murrettaisiin, niin kuin kova oranssi taitetaan terrakotanhimmeäksi, niin kuin kiivas kesä taitetaan mietteliääksi syksyksi, niin kuin levoton elämä taitetaan illoiksi, jotka eivät niinkään etene yötä kohti kuin vyöryvät hitaasti, massiivisesti velloen kohti seuraavaa aamua.
Minusta on tuntunut aina siltä, että syksyisin on enemmän aikaa. Se voi johtua siitä, ettei syksy vaadi yhtä paljon kuin kesä. Kesä on kireä ja vimmainen, se vaatii paljon tekemistä, paljon kokemista, paljon näkemistä. Syksy käpertyy itseensä ja kuuntele sydämenlyöntejään niin kauan, että ruumiinlämpö on levinnyt koko huoneeseen ja ilma tullut läsnäolosta sakeaksi.
En minä kammoa syksyä. En kiellä sitä, en kiellä tulemasta näiden kynnysten yli. Tervetuloa syksy, tuo pehmeä oliivinvihreä lankakerä tullessasi, tuo teen sikeä tuoksu ja tuo kynttilän väpättävä valo kirjojen selkämyksiin seinällä. Tule syksy ja tuo se raukea läsnäolo, ajan paljous, hitauden armollisuus jota ei kesässä ole koskaan ollut. Tule syksy ja pysäytä minut,
tule se aamu kun taas kävelen yliopiston kirjastoon, toisen kerroksen lukusaliin ikkunoiden eteen, tuijottamaan vaahteroista valahtavia lehtiä, sateen sävyjä taivaassa, kirjan pientä pränttiä, tule kahvikupilliset alakerran kahviossa, sisuaskit taskunpohjalla, kellonvilkuilu ja sietämätön kärsimättömyys pienen printin kanssa, tule se hetken vapaus kun saa kävellä sateista katua alas Katriinaan, sisään valoon ja lämpöön, ja opiskelijakeittoateria kiitos, kakskolmeviis.
Tule aamujen ja iltojen hämärä, minä olenkin jo uupunut tähän valoon, minä tein tämän kesäni ja eikö se jo riitä, saanko jo sammua syksyyn, tulla maan värisemmäksi ja hymyillä hitaammin, tuijotella kaikennäkevin silmin ympäristöäni ja nauttia siitä että aistit huutavat, nauttia siitä että minun on vihdoinkin hyvä olla ja että luotu maailma ympärillä laulaa siitä, että sillä on jokin ylijärjellinen tarkoitus.
Ja sitäpaitsi, sateenkaari päättyy Laajavuorentielle.
Kävin eilen lenkillä – Laajavuoren vitonen ensin toiseen suuntaan, sitten käännös kannoilla ja samaa tietä vitonen takaisin. Viimeisen puolen kilometrin aikana alkoi sataa, sellaista kevyenohutta kasvoja hivelevää pientä sadetta. Se tuntui hyvältä hionneella iholla, lämpimällä otsalla.
Kun tulin hotellin eteen, karavaanarialueen viereen, aurinko tuli pilviensä takaa esiin. Näin sateenkaaren jo talojen takaa, se kaartui koko taivaan yli. Mutta vasta karavaanarialueen aidan vierestä näin sen kokonaan. Se oli niin lähellä että kuvittelin että voisin juosta sen kiinni: se alkoi Laajavuorentieltä ja päättyi Laajavuorentielle, näin sen värit tien takana olevia kuusenoksia vasten, matkaa oli ehkä kaksikymmentä metriä.
En ollut raaskia kävellä kotiin sen alta.
Vaikka sehän on täysin loogista. Aarre on Laajavuorentiellä. Tarkentaisin vielä, että aarre on tien alla rinteessä, asunnossa C 13, mintunvihreiden seinien sisällä ja sitä aarretta kaivan esiin päivä päivältä enemmän.
Tulkoon syksy, minä kaivan esiin kultaa.
Posted in Elämä, Kauneus, Luonto, Tunteet | Comments (0)
ruumiin kulttuuria. August 17th, 2008
Se oli kai perjantaiaamuna Turkuun menevän tien kiihdytyskaistalla. Ajatukset kaivelivat laiskasti muistiin jäänyttä materiaalia, yhdistivät kaksi oivalluksen jäännettä ja niistä syntyi uusi ajatus, joka yllätti minut 80 kilometrin tuntivauhdissa.
Se menee suunnilleen näin:
Missä vaiheessa kehosta tuli uusi uskonto?
Eksyin jokin aika sitten lukemaan pro-ana -blogeja. Selailin sivustoja, jossa epätoivoisesti laihaksi haluavat tytöt inhoavat ruumiinsa kolmiulotteisuutta, muotoja, pehmeyttä ja painoa, ja elävät säännöllisesti alle tuhannella kilokalorilla päivässä.
Sen kaiken lukeminen sai minut voimaan kevyesti pahoin. Se ahdistus ja nurkkaan pusertumisen tunne, vihainen tuska ja suunnaton inho itseä ja maailmaa kohtaan joka teksteistä valui näytön pinnalle, sai aikaan sekä kammon että huolestumisen. Huolestumisen siksi, että sellainen on nykyisin hälyttävän yleistä. Kammon siksi, että sellainen on sairaalloisen kieroutunutta, elämänhylkäävää, elämän kuolettavaa olemassaolemista. Ei ihmisen kuulu elää niin, neuroottisesti kehonsa olemusta vihaten, taistellen kohti päämäärää joka koko ajan kaikkoaa kauemmas.
Mutta sitä siis on paljon – naiset (tytöt) valitsevat vapaaehtoisesti rajun, loppumattoman paaston estääkseen itseään tulemasta naisiksi.
Ja toisaalta paasto ei ole mikään uusi ilmiö. Kaukoidässä elää valtava määrä ihmisiä, jotka uskontonsa takia paastoavat – jos eivät aivan taukoamatta, niin elävät melko askeettisesti kuitenkin. Buddhalaiset munkit kaavun alta pistävine kaitoine olkapäineen ovat hyvä esimerkki: heidän täytyy kerjätä ruokansa, sillä munkki ei saa omistaa mitään. Paasto on hurskauden merkki, itsensä kehittämisen keino, maailmasta irtaantumisen väline, kosketuspinta pyhyyteen.
Sama ilmiö, kaksi totaalisen erilaista ilmenemismuotoa. Siinä missä buddhalainen munkki paastoaa uskonsa tähden, paastoaa länsimainen ahdistunut nuori nainen kehonsa tähden – tai tarkemmin sanottuna mahdottoman utopian tähden, sairaalloiseksi muuttuneen kauneusihanteen tähden.
Sitä voisin miettiä paljonkin, mitä syömishäiriön taustalla on – enkä pääsisi tuskin pintaa syvemmälle. Harva asia on niin monisyinen ja sotkuinen. Mutta se vimmainen itseinho omaa kehoa kohtaan – sen täytyy johtua jonkinlaisista ulkoisista paineista, ainakin osittain, tarpeesta tulla hyväksytyksi, ihailluksi, tarpeesta tulla niin varmaksi ja vahvaksi että pärjää maailmassa jossa kauneus on räiskyviä kuvia tienvarsilla ja provokatiivisia esityksiä ihmiskehosta joka suunnassa, jonne katseensa kääntää.
Munkkia ajaa eteenpäin usko yliluonnolliseen. Pro-anaa ajaa eteenpäin usko siihen, että oma keho on onnen avain.
Onko siis niin, että ruumiista on tullut jotain, joka täyttää sitä aukkoa, joka uskonnollisuudelle alkaa jäädä…? Sen hoitaminen, vaaliminen, palvominen, rääkkääminen, alistaminen ja työstäminen vie sitä energiaa, jonka voisi viedä jokin niin kutsutusti korkeampi hyvä?
Uskallan sanoa näin, koska joka tapauksessa ruumis on läsnä kaikkialla. Ihmistä punnitaan valtavasti hänen ulkomuotonsa kautta. Ja täydellisen ihmisen representaatioita on niin paljon tarjolla mediassa, että sen kaiken keskellä on vaikea pitää oma päänsä kylmänä. Ajatus siitä, että hyväksi ja ehyeksi voi tulla muokkaamalla oman kehonsa tiettyjen kriteerien mittaiseksi, on helppo löytää koko tästä hullunmyllystä. Keho on autuuden portti, onnen avain, siihen syötetään se omistautuminen, ihailu ja palvonta, joka kuuluisi johonkin muuhun.
Pahimmillaan ruumiillisuus muuttuu niin kaikennieleväksi, että se ei jätä tilaa syvemmille arvoille. Tämä on provokatiivinen ajatus, mutta koen niin. Ihan omakohtaisesti.
Selasin kirjastossa pari päivää sitten elokuun Trendiä – ei, en ole vastustuskykyinen kaikelle sille ihanalle hömpälle jota se samainen kirottu media tarjoaa – ja luin mielenkiinnolla jutun, jossa eri maissa asuvilta naisilta kyseltiin heidän kauneusihanteistaan.
Virolainen haastateltu oli supertyylikäs rennoissa kaupunkiasusteissaan ja painotti luonnollisuutta. Alankomaalaisen naisen mielestä menestyneet ja itsevarmat ihmiset olivat kauniita. Japanilainen nuori nainen totesi, että mitä vaaleampi iho, sitä kauniimpi ihminen, ja että Japanissa mahdollisimman pienet ja nukkemaiset naiset ovat kauniita – ja että erityisesti muodikkaat kengät kiinnittävät hänen huomionsa.
Minun huomioni kiinnitti varsinkin viimeinen haastateltu, tansanialainen nainen. “Kauniita ovat ihmiset jotka auttavat toisia”, tämä totesi. Ja kertoi, ettei ulkonäköä Tansaniassa ajatella kovin paljoa, korkeintaan murrosiässä. Ja ettei laihuutta ihannoida, pikemminkin päinvastoin: jos ihminen on kovin laiha, aletaan epäillä, onko hän sairas.
“En ole edes kuullut syömishäiriöistä”, nainen totesi haastattelun lopussa. Kuvassa nainen oli pinkkiin paitaan ja löysiin housuihin pukeutunut, lyhythiuksinen, elämänvoimaisen pyöreän näköinen nainen, jonka iho näytti siltä että sitä on kauan suudellut aurinko tummaksi.
Mietin, että arvostan tansanialaista kauneuskäsitystä paljon enemmän kuin japanilaista – vaikka tansanialainen totesi huomanneensa, että käsitykset alkavat hänenkin maassaan muuttua.
Ja mietin. Mihin minun intoni kohdistuu? Mihin minun voimani valuu? Mihin minun omistautumiseni menee? Uskooni, vai ruumiiseeni? Ulkomuotoni viimeistelyyn – vai siihen, että näkisin jos joku tarvitsee apua? Kulutanko energiani tarpeettomasti itsestäni huolehtimiseen…
…vai riittääkö sitä muillekin?
Tarkastelun paikka. Mikä on minun ruumiinkulttuurini? Ja pysyyhän se vain kulttuurina, muuttumatta uskonnoksi?
Posted in Elämä | Comments (1)
tukos alkaa liuentua. August 14th, 2008
Mainittakoon, että kenties yksi maailman kauneimmista väreistä on aamuisessa tuulessa kevyesti suhiseva vehnä.
Kävin aamulla lenkillä, ensin puoli tuntia toiseen suuntaan, sitten puoli tuntia samaa tietä takaisin – tai kauemminkin, ajantaju kaikkosi. Paluumatkalla pysähdyin peltotielle ladon jälkeen kävelemään. Aurinko repeili pilvien läpi esiin, heitti peltojen yllä liikkuvan valokeilan hetkeksi viljalle ja haihtui tuuleen.
Vehnä on tien vieressä syvänvihreää, keskellä peltoa vain kullanväristen aaltojen meri. Pitkät vihneet taittavat valon kuin metalli, laineilevat tuulta vastaan.
Ymmärrän yhä paremmin Pikku Prinssin kesytettyä kettua: “Ainakin voitin vehnän kullankeltaisen värin.”
Oi jospa voisin joskus asua jossain, missä ladot ovat punamultaisina kallellaan kohti maata, pellot tummuvat viljasta ja tiet rapisevat pikkukivinä.
*
Mainittakoon myös, että olen ollut varsin huono viime aikoina vastaamaan kommentteihin. Tein juuri parannuksen ja vastasin niihin, jotka viimeisimmissä kirjoituksissa ovat. Ja samalla sanon: kiitos niistä. Ne ovat minulle merkityksellisiä. Siksi haluan vastata niihin, sillä keskustelua tärkeämpää on vain harva asia. Päätän olla aktiivisempi jatkossa, vastata suoremmin, nopeammin, elävämmin. Eli: kiitos.
Minulla on ollut noin puolen vuoden mittainen, hitaasti eteenpäin valuva tukos jossakin sellaisessa suonessa, jota kautta sanat tulevat tallennetuiksi – tavalla tai toisella. Olen istunut monta kertaa tietokoneelle kirjoittamaan jotain, mutta nostanut sormet pian näppäimistöltä ja hylännyt ajatuksen. En ole… osannut. En ole saanut sanoiksi sitä, mitä olisin tahtonut, ja epäaitoa teennäistä tekstiä ruudulla tuijottaessani en ole suostunut kunnioittamaan sitä niin paljon, että olisin sen julkaissut.
Luulen, että suurin osa tukoksesta on ollut jonkinlainen perustavanlaatuinen kysymys siitä, kuinka paljon uskallan kirjoittaa itsestäni.
Miten paljon voin laittaa itseäni avoimiksi sanoiksi? Miten paljon uskallan kuvata ja avata sitä, mitä näen, koen, tunnen, ymmärrän? Näkeminen ja ymmärtäminen vielä ovat melko turvallisia alueita, mutta tunteminen ja kokeminen… Se menee alueelle jossa lukee “yksityisyys” ja jossa, heti varoittamatta, minä muutun suojaamattomaksi.
Ehkä siksi en ole kirjoittanut siitä, mitä noin yleensä koen olevani. Tai millaiseksi pinnan alla koen sen, mitä maailma tuntuu olevan. Olen kirjoittanut mielestäni melko yleistä tekstiä – vähän kuin kommenttiraitaa maailmaan – mutta en ole todella kirjoittanut sanan siinä merkityksessä, joka minulle on tärkein.
Nyt kesän lopulla alkaa tuntua, että olen tukokseeni ja kirjoituskyvyttömyyteeni uupunut. Minusta puuttuu jokin sirpale, ellen kirjoita. Kirjoitan tätä blogia siis jonkinlaisena itseni heijastamisen keinona, yrityksenä saada itseni esiin itselleni, itseni ymmärrettäväksi, ajatukseni ymmärrettäväksi – en voi ymmärtää mitä ajattelen, ennen kuin kuulen itseni sanovan sen ääneen.
Ja nyt minulla on tarve taas kirjoittaa. Ja se liittyy siihen, että yksityisyyden rajani on uudelleen tarkastelussa. Koska mistä muusta minä kirjoittaisin kuin itsestäni? Se ei tarkoita egoismia, vaan sitä, ettei minulla ole mitään muuta kokemusten lähdettä kuin oma tajuntani. Kuinka neutraalisti yrittäisinkin kirjoittaa, en voi kirjoittaa kuin itseni kautta. Itsestäni; ei siis vain itseäni analysoiden vaan aina väistämättä minusta lähtöisin.
Tukos on alkanut liueta. Ehto sille on ollut jonkinlainen rehellinen suoruus ja uskallus siinä, miten asioita ilmaisen.
Minkäänlaista ongelmaa ei koko asiassa olisi, jos kirjoittaisin pöytälaatikkooni. Tämä blogi on kuitenkin tullut hitaasti minun pöytälaatikokseni. Se tästä kaikesta tekee niin mutkallista: onhan umpihullua huutaa ajatuksiaan bittiavaruuteen, riskeerata elämänkokemuksensa periaatteessa julkiseksi ja asettaa itsensä ulkopuolisen tutkivan katseen alle.
Otan sen riskin. Minusta puuttuu joku sirpale ilman sitä. Hulluahan se on, mutta olen kenties jo hyväksynyt sen tosiasian, että hulluja me kaikki joka tapauksessa olemme. Hulluuden tapa vain vaihtelee.
Siksi kommentit ovat minulle niin merkityksellisiä. Se on heijaste minulle takaisin siitä, miltä sanat tuntuvat. Onko niissä jokin järki, merkitys, ajatus? Kantaako niitä jokin? Onko niissä jotain?
Kiitos siis jokaisesta sanasta.
*
Isä sanoi miulle joskus jo aikoja sitten, että paperi on tärkeää, koska se kantaa elämää. Ajatuksen voi laajentaa siihen asti, että sanat ovat tärkeitä, koska ne kantavat elämää. Tämä on kai minun paperini.
Posted in Elämä, Ilmaisu, Minäkuva | Comments (0)
kuoleman ja autoilun laeista. August 12th, 2008
Olen nähnyt kuolleen ihmisen kaksi kertaa.
Ensimmäinen kerta oli joskus kaksikymmentä vuotta sitten, olin polvenkorkuinen ja jonkin iäkkäänä kuolleen sukulaisnaisen hautajaisissa. En muista kenestä oli kyse, mutta muistan että isä kysyi hautajaisia ennen tahtoisinko nähdä arkun. Se oli avonaisena kirkon sivuhuoneessa, ja me menimme katsomaan. Huoneen seinät olivat punaista tiiltä, huoneessa oli paljon ihmisiä ja muistan vahvan hämmennyksen tunteen. Jälkeenpäin minulle oltiin vihaisia koska olin nauranut arkun äärellä. En kenties osannut muuta.
Muistan, että ennen hautajaisia olimme käyneet osastolla katsomassa naista. Äiti ja Jussi olivat vuoteen äärellä, minua hirvitti jokin, muistan tutkineeni valtavan kiinnostuneena kattolampun katkaisijaa huoneen oven vieressä.
Toinen kerta oli kenties kahdeksannella luokalla. Minä ja muutama muu luokan tyttö olimme laulamassa jonkun tuntemattoman naisen – iäkkäänä kuolleen – hautajaisissa, musiikkiluokkalaisten sivuprojektina. Siunaus toimitettiin Joensuun hautausmaan kappelissa, me lauloimme urkuparvelta Maa on niin kaunis kaksiäänisesti ja arkku avattiin osaksi aikaa siunaamista. Muistan naisen kalpeat kasvot, sammuneen naamion arkun pieluksilla, vanhan ohuen naisen hahmon. Muistan, että minun oli vaikea katsoa arkkuun, edes kaukaa parvelta.
Eilen ajoimme illaksi Turkuun, ystävien luo. V ihmetteli moottoritien alhaista nopeusrajoitusta sähkötauluissa: “Mitenniin 80? Tässä on aina ollut 120.” Vähän myöhemmin uusi taulu tien vieressä varoitti: Onnettomuus.
Ajoimme eteenpäin hitaasti kasautuvan autojonon perässä, nopeus laski viiteenkymppiin, siinä ajassa ehti hyvin kuvitella onnettomuuden. Mitä moottoritieltä löytyisi? Tiirailin tien kaarteisiin, missä kohti tien pientareella häämöttäisi autonromu, poliisien vilkkuvat valot ja epämääräistä massaa tiellä.
Istuin jalat ristissä pelkääjänpaikalla ja tuntui oudolta. Yhtä aikaa ahdisti ja hirvitti – ja samalla jokin outo käpristävä tunne kasvoi sisällä, jokin outo kipeä uteliaisuus, sammutettu vimma, kysymys. Kun pelkää näkevänsä jotain hirvittävää mutta ei voi kääntää katsettaan. Kenties sama tunne saa ihmiset katsomaan kauhuelokuvia – vatsaa kääntää, mieleen sattuu, kammo vääntää sielun solmulle, mutta ei voi vaihtaa kanavaa. Ei voi poistua teatterista. Ei voi tuijottaa taivaalle tien sijaan.
Lopulta ohitimme motarin laidassa vilkkuvan poliisin skootterin ja sen takana hinausauton, jonka takana häämötti onnettomuuden syy. Lava-auto oli törmännyt vähän aikaisemmin vastakkaiseen suuntaan menevällä tiellä, vasemmalla kaistalla moottoritien välikaiteeseen, murtanut sen ja ajautunut kohti vastakkaista kaistaa, rikkonut senkin kaiteen ja pysähtynyt vastaantulevien kaistan reunaan.
Auto oli yhä pystyssä, keulapuskuri hieman mutkalla, pelti vähän rutussa.
Ei poliisin eristysnauhaa, ei peltiromua, ei sekalaista massaa tiellä, ei verta. Autojono alkoi virrata äkkiä nopeammin, sähkötaulut kertoivat nopeuden nousseen takaisin sataankahteenkymppiin.
Helpotuin. Samalla tajusin miettiä, miten korni tilanne olisi ollut, jos tien poskessa olisi ollut tuhoisa onnettomuus. Me olisimme ajaneet ohi, nähneet vilaukselta veren ja ruumiit, jatkaneet matkaamme – ei moottoritiellä voi pysähtyä pitämään debriefingiä – ajaneet Esalle, menneet olohuoneeseen istumaan, pelanneet vähän Wiitä, syöneet jäätelöä, jatkaneet elämää.
Ohittaneet kuoleman.
Onneksi ei tarvinnut ohittaa kuin vähän mutkalle mennyttä moottoritienkaidetta.
Matkalla takaisin kotiin meidät ohitti samalla motarilla eri suuntaan uudenkarhea hopeanvärinen auto, jonka takalasi oli teipattu. Kiinnosti, joten ajoimme lähemmäs ja ohi. Kuskin paikalta tuimasti katsoi nuori mies tummennetun lasin takaa.
Vähän ajan päästä se kiihdytti ohi hurjaa vauhtia, kirkasta ylinopeutta. Meitä nauratti – taisi provosoitua? Pian sen jälkeen auto hiljensi, jäi keulan eteen roikkumaan, kuin kerjäsi meitä ohittamaan uudelleen.
Vähän myöhemmin se ohjasi oikealle nousevalle moottoritien luiskalle, ja silloin V kiihdytti taas motarin kaistalla sen vierelle. Hopeanvärisen auton kuskin ikkuna oli auki ja sieltä ojentautui ulos etusormea ykkösen merkkinä pitävä käsi jonka takana häämötti leveä hymy. Voittajan hymy.
Nauratti, sellaista hyväntuulista naurua.
Ja samalla karmi. Tuollaisissa tilanteissahan sitä ihmisiä kuolee.
Loppujenlopuksi en vieläkään tiedä, miten osaisin suhtautua kuolemaan, jos se tulisi kohti. Lähipiirien poliiseja olen ajatellut, miltä ensimmäinen “kroppakeikka” mahtaa tuntua, miltä mahtaa tuntua sen jälkeen omassa sängyssä, miltä seuraavana aamuna, miltä tuntuu seuraava samanlainen keikka, missä vaiheessa siihen kaikkeen tottuu, missä vaiheessa kuolema on enää työtehtävä, miltä tuntuu oman läheisen hautajaisissa sen jälkeen…?
Tai miltä tuntuu papista, sadannen tuntemattoman ihmisen hautajaisissa, miltä tuntuvat suussa sanat “maasta sinä olet tullut…”? Miltä tuntuu puhua iankaikkisuudesta joka kerta aidosti, vakuuttaen, makeilematta? Miltä tuntuu saattaa ihmisiä matkalle rajan tuolle puolen? Uudelleen, uudelleen, uudelleen?
Tai entä jos sitä valmistautumatta, varoittamatta, kyselemättä, joutuisi jonain päivänä kohtaamaan kuoleman,
tienvieressä tai keittiössä tai matkalla kirjastoon tai bussissa tai -
en tiedä. Toivon vain, että jokin minussa karaistuisi ja kasvaisi niin, että osaisin suhtautua kuolemaan niin ettei minun tarvitse tutkia vain sähkökatkaisijaa, ettei minun tarvitsisi nauraa kun en muuta osaa, juosta pois ja kätkeä häkellystä levottomuuteen.
Joka tapauksessa kuolema on kutsumaton vieras, varoittamaton kyselemätön valmistautumaton. Karua, että on asioita, joita ei voi kuin ottaa vastaan, kärsiä ja rusentua tullakseen jonain päivänä kokonaisemmaksi taas.
Ei hajuakaan miksi tätä mietin, paitsi että eilen kuoleman kohtaamiseen oli optio, ja se olisimme voineet olla me. Periaatteessa. Varoittamatta.
Koska suurinta on kuitenkin se mitä sanoilla osaan sanoa: joskus on aika ettei kuolemaa enää ole. Joka tapauksessa kuolema ei ole muuri vaan portti, ei murtamaton raja, vaan verho, joka hitaasti siirtyy syrjään. Ei loppu, koska tämä kaikki on joka tapauksessa vain alkusoitto.
Mitä pelättävää siinä on? Menettäminen.
En kai ole joutunut menettämään vielä kovin paljoa. Jonain päivänä on opittava, ja sinä päivänä en naura.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Ruumis, Tunteet | Comments (4)
myrskyssä selviytymisen oppitunteja. August 11th, 2008
Lauantai-iltana tulimme takaisin maihin. Pellot tien vierillä olivat tuulen aalloissa keinuvaa vehnää ja minä olen ääliö. Mutta siitä lisää hieman myöhemmin.
Tämä oli kenties lyhyin purjehdus jota olemme tehneet, mutta jollain tavalla… avartava. Alkuviikon viime viikolla purimme hammasta ja mietimme, lähdemmekö ollenkaan, ja jos lähdemme, millä veneellä ja mistä. Pienellä Vempeleellä sateen riskin alle, kuomun alle odottamaan auringon vilahdusta? Vai Solveigilla kellumaan heittäviin aaltoihin, kuuntelemaan sateen ropinaa lasikuitukattoon ja seuraamaan vesipisaroiden tiivistymistä aamuisin kuidun sisäpintaan?
Lähdimme Solveigilla. Tiistai-ilta ja keskiviikko olivat täydellisiä päiviä. Keskiviikkona kevyt hieman vastainen tuuli ja aurinko veivät meidät Norröniin saariston pohjoislaidalle. Merisää, jonka tunnusmusiikista on tullut jo nostalginen muisto illoista jolloin kyyhötetään hämärässä veneessä ja käännetään radiosta oikeaa kanavaa esille, tiesi kertoa, että sää muuttuu, tulee tuuli ja sade.
Keskiviikkona minä avarruin vähän lisää. Putosin veteen.
Kello oli seitsemän kun pääsimme saarelle, olin nälkäinen ja halusin rantaan. Auringosta huolimatta jokin osa minusta oli ollut lähdöstä asti levoton – kai se osa, joka on tehnyt työtä koko kesän antaen hieman liian osan itsestään, hukkunut vähän liian syvälle merkityksiin ja kutsumuksiin ja revennyt hieman saumoistaan yrittäessään ahtaa itseensä liikaa. Se osa minusta seisoi Solveigin keulassa kun veneen köli kolahteli liian matalan kalliorannan kiviin eikä rantautumispaikkaa löytynyt. Aloin uupua, ja kun minä uuvun, minä hermostun. V peruutti venettä ja yritettiin uudestaan. Ei, köli kolisi edelleen kiviin, Norrönin matala pohjoisenpuoleinen lahti ei halunnut ottaa meitä vastaan.
Lopulta V tiiraili rantaa vähän kauempaa. “Pääsetsä hyppäämään tuohon jyrkempään kohtaan?”, se kysyi. “Joo pääsen”, huusin keulasta köysi kädessäni. V hivutti veneen lähelle rantaa, minä tuijotin kallion rosoa jyrkässä penkereessä ja loikkasin.
Jälkeenpäin V selitti, että olin huutanut, ponnistanut takaisin ja loikannut kohti venettä, valunut sen reunaa pitkin ja kellahtanut veteen. Itse muistan vain roikkuneeni keulan kaiteessa kaksin käsin. Goretex-kengät haukkasivat vettä itseensä, minulla oli päällä kaikki mahdolliset vaatteeni ja housut imivät vettä. V yritti vetää minut kannelle, mutta painoin liikaa, kengänpohjat lipsuivat lasikuitua vasten. Lopulta V veti minut kädestä veneen perään ja potkuria vältellen hinasin itseni sittloodaan. Seisoin märkänä ja myrtyneenä kannella enkä osannut – todella osannut – ajatella mitään. “Saanko mää mennä vaihtamaan vaatteet?” oli ainut mitä sain tuotettua.
Puoli tuntia myöhemmin olin kuiva, vene oli kiinni syvänteessä rannassa, V niputti purjeita ja minä istuin rannalla nojaamassa kallioon, johon V oli minut määrätietoisesti istuttanut. Vasta joskus tuntien päästä jokin ruumiissa rentoutui, mielessä jokin repsahti irti ja alkoi muuttua lämpimämmäksi ja notkeammaksi. Siihen asti jokin minussa jäi pinteeseen, jokin sisäinen tärinä. Outo juttu. Säikähdinkö? Kai. Mitä? En tiedä. Ei tuollaisessa tilanteessa ole mitään vaaraa, vene vieressä ja pelastusliivit päällä ja V veneessä ja niin edelleen. Silti tärisin siinä kallion vieressä istuessani ja olin niin hiljaa etten muista milloin.
Myöhemmin illalla untuvapeiton alla keulapiikissä mietin, että ehkä törmäsin johonkin lukkoon itsessäni. Olen kerran aikaisemminkin pudonnut veneestä V:n kanssa, ensimmäisellä reissulla kun yritin kalliolta Vempeleen kannelle, silloin kun piti vielä yrittää olla ihailtava ja upea. Sen jälkeen hävetti niin paljon, että olin siitä häpeämisestäni jäykkänä.
Nyt ei enää hävettänyt. Seisoin sittloodassa märkänä ja mykkänä mutta minua ei hävettänyt. Eikä myöhemminkään. Voiko olla, että se sama kasvojen menettämisen, naurunalaisena olemisen lukko, joka minussa on ollut kiinni ruostuneena jo pitkään, olisi kirskahtaen värähtänyt vähän auki? Muistan kaiteessa roikkumisesta sen etäisen tunteen, että pitäisi ehkä olla nolo. Mutta siinä ja myöhemmin märkiä kenkiä jalasta kiskoessani en jaksanut kuin olla, en jaksanut kuin ottaa kengät pois, en jaksanut tempautua mihinkään, en jaksanut hävetä.
Hyvä. Minun olemisessani on paljon noloa, on paljon epäonnistumista, on paljon säheltämistä. Mutta jos siinä ei enää ole mitään hävettävää, on paljon jo voitettu.
Illan myötä se hämmentynyt sisäinen tärinäkin hävisi.
Torstain satoi ja tuuli. Istuimme veneessä, luin loputtomiin kirjoja, käveltiin kalliolla seisomassa tuulta vasten ja syötiin tuntemattomia marjoja pensaista.
Perjantaina päätimme suunnata johonkin, ja Solveigille melkein ainoaksi pääsykelpoiseksi saareksi osoittautui Isokarin majakkasaari hyvän matkaa pohjoiseen. Kolmen aikaan pääsimme liikkeelle. Aamun sade oli hiipunut pettävän oloiseksi tyyneksi, sellaiseksi liikkumattomaksi painostavaksi utuiseksi hiljaisuudeksi, jossa ajoimme koneella maitomaisen veden yli. Hämmästytti – miten kävi sen luvatun puuskatuulen?
Avoimella selällä ennen Isokaria veden pinta alkoi sadan metrin päässä väreillä. “Sataako tuolla?” “Ei, kyllä se on tuuli…” Ja niin tuuli tuli. Kenties se ei yltynyt kovin hurjaksi, mutta Pohjanlahdelta tulevat aallot saivat vauhtia ja kokoa koko selän mitalta. Lopulta veneen kevyt keikkuminen vaihtui ryskymiseksi aallon harjalta aallonpohjaan, pidin kiinni kaiteesta ja isopurjeen skuutista ja keinutin itseäni veneen mukaan, V luovi aallokossa ristiin rastiin ettei veneen keula iskisi niin rajusti veteen. Jossain vaiheessa lopetin kasvojen pyyhkimisen suolavedestä; alkoi sataa. Tuuli ja sade toi mukanaan sumuisen sotkun meren päälle, jossa erotti hämärästi vain lähimpien luotojen ääriviivat. Aukolla V katsoi taakseen ja kiitti taivasta GPS:stä – “Nyt ei ois kiva navigoida, kun ei näe mistä on tullut tai mihin on menossa.”
Niin kummallista kuin se onkin, se minua lähdöstä asti seurannut levottomuus karisi vasta niihin aaltoihin. Roikuin skuutissa ja tajusin, että niin sen tulisi olla, elämässä: en voi kontrolloida sitä. Niin kauan kuin yritän kontrolloida elämää, optimoida sitä, olen levoton. Merta en voinut kontrolloida, en tuulta tai aaltoja. Saatoin vain roikkua mukana, keinuttaa itseäni veneen tahtiin, yrittää tiirailla sumusta seuraavaa luodonreunaa. Ajattelin Muumipapan villiä nuoruutta.
On vaikea kuvata sitä tunnetta, kun vihdoin aaltojen yltä alkaa erottua jotain, joka voisi olla majakan hahmo. Ja sitten sumusta sukeltaa esiin saari, majakka häämöttää pilviä vasten, sataman talot alkavat kyyhöttää aallonmurtajan takana ja yhtäkkiä tietää, minne on menossa, vaikka matkaa on vielä aallokossa puoli tuntia.
Samaan aikaan saaren vasemmalla puolen taivas alkoi revetä. Vellova harmaa pilvimassa aukesi repaleiseksi viilloksi, jonka takaa näkyi pilvien pumpulinvalkeita kerroksia, viipale sinistä taivasta ja illan kultaista auringonvaloa. Katselin repeämää ja ajattelin, että jos enkelit tulevat jostain, niin juuri tuollaisista repeämistä.
Lauantaiaamu aukeni sumuisen sekavana. Sade loppui kun opas tuli viemään meitä majakalle. Olin asennoitunut silti siihen sotkuisen paksuun säähän, jossa kengät eivät kuiva koko aikana.
Kun seisoimme majakan ylätasanteella tuijottamassa kallioita vasten iskeviä aaltoja, koin toisen huimaavan hetken. Pilvet viistivät vauhdilla meren yli – ja halkesivat. Pohjoisen suunnassa meren väri alkoi muuttua, tasainen harmaa muuttui syvän kirkkaan siniseksi, kun aurinko alkoi paistaa veteen. Aaltojen pärskeet vaihtuivat vitivalkoisiksi, merimerkit alkoivat hohtaa.
Kun pääsimme alas oli taivas puhtaaksi pesty, syvän sininen, rikkomaton. Pilvet hävisivät hetkessä jonnekin horisonttiin. Ne vain katosivat.
Samaa aurinkoa riitti koko paluumatka Kustaviin asti, myötätuulta, V avasi purjeet virsikirjaksi – isopurje ja genua eri puolille levällään – ja vasta kun Kustavin saaret lipuivat läheltä ohi tajusimme, mitä vauhtia vene kulki. Sen parempaa kotiinpaluuta ei olisi sateen jälkeen voinut olla.
Lauantai-iltana saunoimme jo Sauvossa, kuorin suolan ja hien kerroksen iholta, puhtaat vaatteet ovat niin luksusta kun niitä ei ole moneen päivään harkinnutkaan.
Paluumatkalla tuijottelin hitaasti tuleentuvia vehnäpeltoja auringossa ja ajattelin, että minä olen ääliö.
Se on jotenkin päivänselvää. Kenties ääliömäisyys on normaalia ja ihmisyyteen kuuluvaa, mutta siitä huolimatta minäkin olen sellainen.
Perjantaina minuun iski jokin. V haki rannasta katajaa, ja minä istuin sittloodassa odottamassa, sateessa hupun alla piilossa, tuijotin merta ja ajattelin, että siltäköhän Tove Janssonista luodollaan tuntui, rauhatonta loputonta merta katsellen.
Väsyin odottamaan ja menin sisään. Istuin penkillä ja olin levoton. Otin kirjan ja olin levoton. Luin, mutta en rauhoittunut. Lopulta kiskoin päällysvaatteet päältäni ja kaivauduin kahden untuvapeiton alle keulapiikkiin.
Kun V tuli takaisin, olin jo vihainen. “Tuo on kyllä jotain muuta kuin väsymystä”, se sanoi huomattuaan, istuttuaan patjan reunalle. Yritin niellä kiukkua. En onnistunut.
Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mistä se tuli. Olin vain kuumaa pikeä ja tappuroita. Lopulta syljeskelin sitä ulos epämääräisinä yskähdyksinä, kuin olisin kakistellut suustani ja kurkustani jotain tahmaista ja synkeää pitkin veneen seiniä, patjoja, lakanoita. Yritin sylkeä kaiken ulos, ja se purkautui hallitsemattomana. Tajusin ajatella, miten oudolta se tuntui: jokin mielestä meni autopilotille, sanat valikoituivat itsestään, ajautuivat äänihuuliin ja tulivat tuotetuiksi ääniksi. Kuuntelin omia sanojani häkeltyneenä. Ne kuulostivat niin naiiveilta, että tajusin itsekin, että minun pitäisi nähdä vaivaa selittääkseni ne.
Oudointa on se, että sää minussa vaihtui niinkuin pilvet Isokarin majakan yllä. Hetkessä tuuli oli puhaltanut pilvet minusta pois, ja taivas alkoi taas seljetä. Puuska jätti minut peittojen alle uupuneena ja hiipuneena, kuin koko ruumiin yli olisi vyörynyt raskas paino.
Yritin selittää. Että en tiedä mitä tapahtui, en tiedä mistä se tuli, en osaa perustella, tajuan auringonkirkkaasti puhuneeni typeryyksiä. Että tajuan, että minussa puhui jokin tunne, joka en ollut minä. V kuunteli, oli paikalla ja oli läsnä.
Myöhemmin lähdettäessä liikkeelle ajattelin kahta asiaa. Ensimmäinen oli häkellys, joka totesi: Ääliömäistä. Vaikka tiedät, mikä on oikein, et osaa toimia sen mukaan. Mitä sinä haet? Huomiota? Oikeutusta jollekin, mitä ei enää ole? Korvausta jostain, joka on mennyt jo vuosia sitten?
Toinen osa katseli luotoja ja ajatteli: Uskomatonta. Tällaista siis on, läsnäoloa. Tajusin että luotan V:hen jotakuinkin kuin sokea mielikuvitukseensa. Luotan siihen, että V luotsaa meidät kivien ohi, löytää rannasta sopivan syvän kohdan, kiinnittää ankkurin niin ettei se pääse irtoamaan – ja siihen, että se luovii läpi niiden karikoiden joita minun mieleni keittää esiin, odottaa että puuska on ohi, vetää minut sen keskeltä veneen perään, auttaa kannelle ja vastaa:
“Vaihda vaan kuivaa päälle, mä kiinnitän veneen.”
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kaukokaipuu, Luonto, Minäkuva, Rakkaus, Tunteet | Comments (4)
irtiotto ja käpertyminen. August 5th, 2008
Sauvossa tuulee.
Yöllä joskus pimeän hetken aikaan hiivin V:n vanhasta huoneesta kanalan yläkerrasta vessaan talolle. Ulkovalo heitti seinälle häilyviä varjoja puun oksista, ulkona ohut pisaroiva sade neulasi ihoon palelevia pisteitä. Tuuli keinutti puita, taloa, maisemaa, kaikkea sitä mikä jäi pimeän peittoon ja piiloon, huusi kapealla äänellä latvoissa.
Tuntui syksyltä. Tuntui syksyltä varsinkin kun juoksin takaisin kanalaan, vedin oven perässä kiinni ja huoneessa kelluva unen lämpö ja V:n tasainen hengitys alkoivat lämmittää ihoa. On aivan oma tunteensa paeta vilua jonnekin sisälle, missä on lämmin.
On ihastuttavaa olla naimisissa. Kietoutua sängyn oikealle puoliskolle toisen hengitykseen ja käännähtelyyn unissaan ja painua itse johonkin unen ja valon rajapintaan.
*
Aamullakin tuulee, ja ilmassa viistää ohutta vettä. Me aiomme silti rantaan. Solveig on rannassa Kustavissa, V:n kummisedän äidin mökin rannassa, ja jos ei muuta me menemme yöksi veneeseen siihen rantaan, keinumme aallokossa siinä. Huomiseksi on luvattu valo ja aurinko, ehkä huomenna pääsisimme tuulensuojaan jonkun toisen saaren rantaan.
Minulla on ollut se käsitys, ettei Saaristomerellä voi sataa. Ilmeisesti se utopia kumotaan nyt. Mutta me menemme silti, koska jos joskus niin nyt on pakko päästä IRTI, ja jos se on sitä että istun pilvien alla kallionharjalla katselemassa rauhatonta merta niin olkoon se vain sitä, että opin paremmin miltä Tove Janssonista on tuntunut.
Ja meillä on vene, jossa on hytti, on kynttilät ja viini, Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historia ja riittävästi aikaa. Tuleepa ainakin olemaan niin, että joka kerta hyttiin kömpiessä kokee sen saman suloisen lämmön kasvoilla kun vesipisarat alkavat kadota lämmössä.
*
Osa minusta odottaa syksyä. Käpertymistä. Pysähtymistä. Kaiken tämän kesän huumaantumisen, kutsumuksen, innostumisen, merkityksellisyyden ja pysähtymättömän vauhdin keskellä kaipaan sitä että olisin joskus niin kotona, että siitä 51,5 neliömetristä Laajavuoressa alkaisi toden teolla muodostua elämän pesä.
Se tulee. Sitä ennen ollaan irti. Kassissa on hernekeittoa ja chilipähkinöitä. Mitään muuta ei tarvita
Posted in Elämä | Comments (0)
jarrut irti! August 2nd, 2008
Kävin eilen illalla lenkillä. Laajavuoren lenkkipoluilla harhaili tukevasti keskivartalolihavia miehiä Suomi-paidat päällä ja avatut kaljatölkit käsissä. Virta loppui Killerin polunhaaraan, josta kajahteli erikoiskokeen selostus. Vähän myöhemmin ohitin katumaasturiin lenkkipolunhaarassa nojailevan italialaismiesryhmän, joilla kaikilla roikkui isot kamerat kaulassa.
Vähän myöhemmin vastaani ajoi toinen katumaasturi suomenliput katolla liehuen. Ilmeisesti ralliurheiluun kuuluu metsässä samoilu ja isoilla autoilla ajaminen noin niin kuin muuten vain.
Minun suurin rallihuvini on ollut ralli-ihmisten katselu kaupunginkeskustassa. Se on itse asiassa piristävää, kun katukuvassa on 100 000 ihmistä enemmän kuin tavallisesti – vai oliko tuo luku vain legendaa? Hetken tuntuu kuin eläisi suurkaupungissa, kun on tungosta ja poliisit partioivat kävelykadulla jalan.
Ihan onnellista kadota kaupungista tänään, ja poistua kokonaan huomenna. On tässä moottoriurheilussa kuitenkin jotain jota en ymmärrä. Ja toisaalta se asuntovaunun-edessä-keskiolutta-betoniparkkipaikalla -retroromantiikka on jollain lailla kaihoisaa, se, jota Laajavuoren leirintäalue on täynnä.
*
Tänään serkkuni menee naimisiin Varkaudessa. Minä ja vihreä silkkimekko istumme pitkästä aikaa häissä vain penkissä. Se tuntuu mukavalta – saada katsella, tunnustella, kokea. Olla paikalla, läsnä, havaita.
Ja illalla juna tuo minut takaisin kenties 11 aikaan, ja kiirehdin kotiin viilaamaan saarnan loppuun, pakkaamaan tavarat, herään aamulla liian vähäisten yöunien jälkeen kenties kello kuusi, viilaan saarnaa, silitän hametta, kiskon vaelluskengät jalkaan ja repun selkään ja jakkupuvun muovikassiin ja pyöräilen Tikkaan yhdeksäksi, saarnaan ja pidän jumalanpalveluksen, yritän ehtiä syödä jotain pientä ja ravitsevaa välissä, kiidän Halssilaan puoli yhdeksi, kuivaan enimmät hiet vessapaperiin, kiskon taas korkkarit jalkaan, jaan ehtoollista, onnittelen konfirmoituja, kiskon taas vaelluskengät jalkaan ja pyöräilen hiki niskassa Matkakeskukselle neljäksi, hyppään 22 yli neljä junaan ja VEDÄN HENKEÄ.
Ja olen matkalla kohti vapautta. Voi taivas odotan sitä hetkeä kun istun Vempeleen pohjalaudoilla ja vaatteet ovat suolaisesta ilmasta nihkeät, minulla on kolmatta päivää sama paita päällä ja haisen pahalta, suolavedessä pestyt hiukset ovat tankeat kohti taivasta, iho on vähän palanut auringossa ja veneen laudat auringossa lämmenneet, kellun hiljaa tyvenessä ylös alas enkä välitä kellonajoista, siristelen silmiäni avomerelle ja luodot hukkuvat sinisyyteen jossain taivaanrajan tällä puolen.
Odotan elokuun tummuvaa yötä merellä. Sääskien laumoja joita vedän iltahämärässä henkeen. Kynttilää sivutuhdolla. Pussipasta-aterioita suoraan kattilasta punaviinin kera. Heräämistä aurinkoon kun makuupussissa on liian kuuma. Kömpimistä rannalle paljain jaloin kun kivien vierestä lähtee sihisten käärmeitä. Voi taivas minä odotan vapautta.
Nyt silitän mekkoni ja olen vielä tänään asiaankuuluva ja asiallinen. Vielä tänään, kohta en enää.
!
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Luonto, Tunteet | Comments (0)