Archive for September, 2008
morsiuskutsut ruskan alla. September 27th, 2008
Olen pakannut laukkuun vaatteita, lakanat, löysät farkut, mustapippuria, curryä ja lihaliemikuutioita, korvatulpat, ison nipun vanhoja Kotivinkkejä, liimapuikon, sakset, järkkärin, Raamatun ja hammasharjan. Ja Risellan Riisi&Ruista. Harkitsen myös huuliharppujen mukaan ottamista.
Polttareissa on aina sellaista jaettua kihelmöintiä, ilma täynnä innostusta. Morsian on kahden viikon päästä vieläpä läheistä sukua minulle, meistä tulee kälykset. Tämä viikonloppu vietetään tyttöjen kanssa elämää ihmetellen, ja itsestäkin tuntuu, että tästä viikonlopusta saa varmaan paljon. Uskaltaisin veikata, että sitä ollaan taas elämän äärellä.
*
Kävin aamupäivällä lenkillä ja hengästyin taas siitä, miten paljon nautin tästä vuodenajasta. Tai oikeastaan siitä seuraavasta: siitä välivuodenajasta ruskasyksyn ja lumitalven välissä, kun puut ovat riisutut ja paljaat, maa ruskea ja hiljainen, ilma purevan kuulas ja avoin, kaikki jotenkin aukinaista ja rajoittamatonta. Kun on kylmä ja punainen nenänpää, korvanlehdet pipon alla piilossa, kun on pysähtyvää ja unohtuvaa. En tiedä miksi se viehättää minua niin paljon – sehän on kuolemisen aika, väsymisen ja murtumisen, hajoamisen ja nukahtamisen aika. Mutta minusta on jo monina vuosina tuntunut, että lokakuun lopussa maailma on eniten auki. Tilaa on taivaaseen asti. Mikään ei ole tiellä. Kaikki on riisuttu, kaikki on… valmista.
Tänään puista oli jo riivitty keltainen takki repaleiksi, riekaleita oli pudonnut sammaleille, osa oksista oli alastomina pilviä vasten, maa kellanpunaruskea ja peitelty, raukea. Jo sen näkeminen sai jonkin sisälläpäin hypähtämään – kohta se taas tulee. Sammunut rauhallinen hämärä alastomien puiden alle. Pakkasen polttamat kuura-aamut ja jäinen ilma ja taivaan auki repäisty kuulaus korkeuksiin asti. Kohta tulee taas se että heinänkorret ovat reunoistaan aamuisin hopeoidut, se aika kun lapset polkevat kiljuen rikki vesilammikkojen riitettä, kun hautaudutaan siihen joka kyetään tekemään lämpimäksi; takkeihin ja koteihin.
En odota vielä pakkasta. Odotan pakkasen aavistusta ilmassa aamulla, lupausta lumipeitteestä, odotan sitä lyhyttä ohikiitävää hetkeä kun vuodenaika on vaihtumaisillaan, sitä vuodenaikaa joka ei kestä kuin hetken, odotan vaihtumisen tunnetta ja liikkeen tunnetta, tuntua siitä että ollaan matkalla kohti vuoden kierron pimeintä kohtaa, matkalla sen ohi ja uuteen kesään. Jostain syystä rauhoitun syksyisin. Aivan kuin olisin minäkin vain yksi puu josta riisutaan lehdet, ja vihdoin on vapautta olla alaston, paljas ja peittelemätön, on tilaa repiä takistaan suikale kerrallaan ruskaksi maahan ja yrittää tulla omaksi itsekseen, näyttää rankansa ja luunsa ja säikeensä ja se joka on pysyvintä; runko ja juuret, ja jossain rungon sisässä talveen asettuva mahla, se joka ei hetkeen enää virtaa vaan nukkuu seuraavaa kesää varten että jaksaisi palaa sen läpi.
Olen ehkä mietteliäämpi, mutta enemmän elossa.
Ja nyt otan omenapiirakan jääkaapista ja vedän kengät jalkaan. Aika kaapata morsian.
Posted in Elämä | Comments (0)
vahvista ääni toisen maailman. September 24th, 2008
Ja sitten yhtäkkiä ihmeiden keskellä on jotain mustaa.
Kumpi on harhaa? Ihmeet vai mustuus?
Kumpi on totta: se että Jumala on elämän Elävä Jumala joka tekee edelleen ihmeitä,
vai se, että ihmisiä vihaava kouluammuskelija on juuri vienyt sen elämän kymmeneltä muulta ihmiseltä?
Tällaisina hetkinä sen tajuaa että ihmisistä voi tuntua siltä että
miten voi uskoa Jumalaan kun tällaista tapahtuu
sanoi V tänä aamuna
ja vähän ennen sitä luettiin hartauskirjasta päivän teksti joka puhui Jobista,
siitä että vaikka tuntuu että paha saisi sormensa peliin siihen mitä tapahtuu,
ei sillä olisi mitään valtaa ellei sitä
sille sallittaisi,
ja se että miksi Jumala sallii tarkoittaa sitä että Jumala on kaikkea pahuutta vahvempi
mutta kysymys miksi on sellainen että sitä ovat teologit kautta aikojen pohtineet ja
ainoa vastaus joka minua tyydyttää on se, että rakkaudessa on oltava vapaa tahto,
ja jos luotu ihminen vapaasti valitsee olla rakastamatta ja valitsee vihata,
sallii Jumala senkin, koska Jumala ei ole diktaattori, sanelija, pakottaja.
Kuulin koko jutusta eilen vasta iltapäivällä. Kun pyöräilin illalla KRS:n jälkeen kotiin päähäni ajelehti lause, joka kai on tuttu jostain kirjanselkämyksestä kotoa kirjahyllystä:
Maailman kärsiviin sinä mahdut.
Ja kärsimystä on jokainen päivä täynnä, meille asti siitä tulee läpiviiltävänä vain osa, kupla puhkeaa vasta kun jotain mustaa tapahtuu lähellä, mutta joka päivä Kristus kantaa ristiä niitten rinnalla joita ruoskitaan, ammutaan, hakataan, vangitaan, kidutetaan, raiskataan, piinataan, näännytetään, tapetaan.
Miksi Jumala sallii en tiedä,
mutta sen tiedän että se sama Jumala on rajalla vastassa
ja siihen rajalle asti se sama Jumala on
kantanut ristiä kärsivien kanssa
itkenyt siihen asti kärsivien kanssa.
Voi että Jumalaa saattaa sattua -
Aamulla alkoi päässäni kaikua virsi 600. Se, jonka eräs saksalainen pappi kirjoitti keskitysleiriltä morsiamelleen.
Sen sanat ovat tässä, koska minulla itselläni ei ole sen parempaa sanottavaa,
on vain tämä viilto jonka omaan kuplaani sain ja jota en yritä tukkia koska jos jotain ymmärsin eilen niin sen,
että koskaan ei tule sellaista länsimaista oikeusvaltiota jossa maallinen etiikka voittaisi ja ihmisestä olisi kehittynyt hyvä, mitä pidemmälle me “kehitymme” sitä sairaammiksi tulemme, sitä kipeämpää ja yksinäisempää on eläminen, individualismi on haava. Ja koska sellaista oikeusvaltiota ei tule on väärin elää sellaisen kuplassa, ajatella että olemme jotenkin ohittaneet kärsimyksen ajan, siispä jos jokin on oikein niin se että minun oma kuplani tulee viilletyksi rikki, että kipu tulee iholle asti ja minä alan ymmärtää, että emme elä hyvässä maailmassa.
Tai sanotaanko: alan tuntea sen. Pelkkä ymmärtäminen kun ei saa ihmisessä kovin usein aikaan toimintaa. Tunne saa. Täytyy tuntea että alkaa elää jotain uutta.
Eilen oli syyllinen olo kauppaan pyöräillessä. Minäkö vain menen ostamaan leipää? Ihmisetkö vain jatkavat koiriensa ulkoiluttamista? Saako tällaisena päivänä kadulla nauraa? Minäkö vain menen nukkumaan ja herään uuteen päivään?
Syyllinen olo siitä että on itse elossa. Outo tunne, mutta todelta se tuntui.
Siispä minulla ei ole sen parempaa sanottavaa. Antaa virren soida.
*
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.
Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.
// Dietrich Bonhoeffer, 1944.
Posted in Elämä | Comments (1)
ihmekös tässä. September 19th, 2008
Kirjoitin tämän eilen kello neljä yliopiston kirjaston kakkoskerroksen aulakoneella mutta koska WordPress ei suostunut toimimaan, tallensin sen ja julkistan nyt. Ei se ole mennyt epäajankohtaiseksi.
*
Nukuin tänään puolisen tuntia kirjaston lukusalissa. Eilen nukuin vain vartin. Tiistaina en viitsinyt nukkua, kun Hanna istui viereisellä pöydällä lukemassa.
En ole sunnuntain jälkeen juonut kahvia. Päänsärky lakkasi jo aikaa sitten, mutta mikä on tämä väsymys? Rivit alkavat hyppiä silmillä, sivut alkavat harittaa ja sanoista ei saa selvää, on pakko laittaa kädet pöydälle ja pää käsien päälle ja antaa itsensä lipua jonnekin tiedostamisen äärilaitamille. Mielenkiintoista, että sitä herää aina noin 20-25 minuutin kuluttua siitä, kun on nukahtanut. Something stays alert.
Opin minä silti sen tänään että vertaissuhteet ovat merkittäviä niin lapsen normatiivisen, sosiokulttuurisen kuin henkilökohtaisen persoonallisenkin kehityksen kannalta ja senkin opin, että as theological subjects, Christian feminists must claim their spiritual authority to assess both the oppressive and the liberationg imagination of particular biblical texts.
Ensimmäistä minulle ei ehkä olisi tarvinnut kertoa, toinen on mielestäni kohkaamista. Mutta opin ne silti.
Vartin päästä lähden liikunnan laitoksen kuntosalille nostelemaan vähän painoja, niitä pienemmänpuoleisia. Sen jälkeen syön pukuhuoneessa banaanin ja menen jazztanssin tunnille. Sen jälkeen kello on seitsemän ja pyöräilen hikisenä mutta onnellisena kotiin.
Sitä tuntuu kuin olisi joku elämä alkanut. Sellainen, jossa tehdään päivittäin töitä, opiskellaan jotain ihan oikean tuntuista – siis käydään luennoilla kuuntelemassa kehityspsykologiasta – luetaan kirjoja yliopistolla, käydään syömässä tuttujen kanssa opiskelijaruokalassa, harrastetaan juttuja joita ei ennen ole harrastettu – niin kuin nyt vaikka tanssimista, kuntosalista puhumattakaan – ja on iltoja että ollaan vaan kotona, on siis vapaa-aikaa, sitäkään ei aina ole ollut kun ei ole osannut jakaa työtä ja lepoa minkäänlaisiin jaksoihin, olen tainnut olla monta vuotta henkisesti töissä non-stop.
Että ihan kuin olisi jotain alkanut. Sellaista että ihmiset tulevat istumaan olohuoneen lattialle ja syömään omenakaurapaistosta, eivät lähde vaikka kokous on jo ohi ja ottavat kitaran syliinsä, näppäilevät vähän sointuja. On hämärää ja pienet valot päällä ja kynttilöitäkin. Ja sitten on aamuja kun lattia on kylmä ja kello liian vähän ja on pakko nousta, kiskoa joku huppari päälle ja sukat väärinpäin jalkaan, mennä keittämään silmät kipristellen puuroa, upottaa pää hanan alle viileään veteen että herää. Ja ulos mennessä tuoksuu syksy, tänään kirpeässä ilmassa tuoksui savinen maa siinä kohden missä jalkapallokentän viereen kaivetaan kai uutta kenttää, sellainen turpea savisen maan käynyt tuoksu. Koivunlehdet liimautuvat kaikkeen mikä liikkuu, aamulla pyörän satulalla oli pisaroita.
Taidamme elää pienissä ihmeissä. Mitä muuta on oikeastaan olemassaolo? Pieniä ihmeitä. Arkipäivän älyttömiä yhteensattumia. Sitä että kerran ohimennen lentoasemalla kaukana Suomesta tavanneet ihmiset rakastuvat kahden vuoden päästä, sitä että toivo on jotenkin luovuttamaton asia. Ja vaikka siitä luovuttaisi, se ei itsessään lakkaa olemasta olemassa. Niissä ihmeissä että saa mennä tanssitunnille astumaan väärään suuntaan koska jostain syystä yhtäkkiä uskaltaa tehdä niin, uskaltaa mennä juuri siihen tyhjään kohtaan opettajan taakse tanssimaan johon ihmisrivissä on jäänyt aukko. Uskaltaa mokata. Sellaisissa ihmeissä on hyvä elää, että sattumalta avaa opiskelijaillassa suunsa ja tutustuu ihmiseen, josta tulee olo että no tässä mun ehkä kuuluu nyt kappaleen matkaa olla. Ja että on ihmisiä joilla on yhdessä ideoita siitä, mitä voisi tehdä kaupungissa että rakkaus tulisi pikkuisen todemmaksi…
Että veljeni on kohta menossa naimisiin, että minä olen jonkun vaimo, enkä vain jonkun, vaan sellaisen miehen jonka luulin maailmasta puuttuvan, että istun iltaisin sohvalla ja neulon kirjoneuletta, maistan ja haistan ja hengitän, että haluan elää.
Se on ihme, olla elossa ja hengittää. Että saan opiskella, tulla nukahtelemaan tänne yliopistolle. Että minulla on vielä ruumis joka toimii, joka jaksaa nostella edes pieniä painoja, joka hikoaa ja tulee raukeaksi ja palvelee. Joka oppii tanssimaan, askelen kerrallaan.
Ihmeellistä.
*
Lisättäköön loppuun toim. huom. siitä, että olen käsittääkseni edelleen hieman sitä mitä ilmaistaan sanalla naiivi. Mutta jos naiivius on tällaista olen sitä mielelläni.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ruumis, Tunteet | Comments (2)
ystävyyslataamo. September 14th, 2008
Huomioita viikonlopun varrelta:
Perjantai-illan hämäräiset puut Tampereen katujen varsilla lamppujen valokeiloissa
ne keltaiset lehdet orastavina kasoina Amurin puistokäytävillä samassa hämärässä
ja myös villan karhea liukuminen sormien läpi ja se, miten oikean käden etusormi kipeytyy puikon painamisesta
ja toisaalta omenapuiden loputon paljous Pispalan ja Tahmelan kujilla, ja ne sikin sokin rakennetut Huvikummut pienten teiden ylle nojaten
erityisesti viimeiset auringonkukat Pyhäjärven rannassa ja osa vielä nupullaan
ja se parivuotias Peetu-poika joka Pispalanharjun päällä leikkipuistossa tuli hiljaa seisomaan meidän viereemme, ei sanonut mitään mutta alkoi poimia meille maasta havunneulasia, nauroi, ja lopulta meni seisomaan Ruthin eteen kädet ojossa kunnes Ruth nosti sen syliin, tuntemattoman pojan
ja pohkeiden kolottava kipeys viime viikon tanssikurssien jälkeen
ja sitten se tosiasia että paistetut vihreät pavut ja paistettu punasipuli sopivat erinomaisen hyvin yhteen ja että
riesling on erinomainen, erinomainen iltaviini
Ja sitten pienten lasten nauru ja kiljuminen kesken afrikkalaisen gospelmessun sunnuntaiaamuna
messuun tulevien ihmisten hämmennys: “Puhutaanko täällä sitten yhtään suomea?”
tänään myös kipeäksi hiertynyt varvas koko päivän kirpputorilta ostetussa kengässä
ja pannulla paahdetut maapähkinät kirkkokahveilla, ja päärynä-omena-valkoinen tee, outo mutta makea
ja se että kun näkee vanhoja tuttuja pitkästä aikaa on mukava halata
ja että tuntuu käsittämättömän hyvältä kun tulee otetuksi varauksettoman sydämellisesti vastaan
ja sitten se että Ruthin mummon mielestä näytimme kiitoskorttikuvassa lähinnä albanialaiselta pariskunnalta
ja Ruthin mummo lausumassa kesken jälkiruoansyönnin uskomattomalla eläytymisellä kauhurunoa
ja se etten enää osannut kertoa allekkain
ja sitten istuminen junassa, ajatus siitä että juniin liittyy nykyisin jo koko joukko muistoja, tuntumia, siirtymiä,
ja aikaisemmin viikonloppuna se hupaisa huomio siitä että tuntuu paljon hassummalta olla ilman housuja kuin ilman paitaa
ja sitten kotiintuleminen, ja se etten malttanut olla sisällä,
se että lähdin summanmutikassa juoksemaan iltaa vasten metsään, valloitin uuden juoksureitin, seikkailin hakkuuaukeiden välissä etsien 7,5 kilometrin latupohjasta ilmoittavia sinisiä täpliä puissa joita ei hämärässä enää erottanut, se pieni kutkuttava jännitys kun ei yhtään tiedä missä on
ja sitten se häkellyttävä vapauden tunne että voi juosta
ja se etten muista milloin viimeksi juokseminen olisi tuottanut noin paljon iloa.
Ja se että nyt olen tässä keltavalkoruudulliset äidin ompelemat yöhousut jalassa ja pitäisi vielä venytellä, pakastin rohisee keittiössä, muuten on hiljaista, yläkerran koirakaan ei hauku.
On lepo. Ja voi mikä viikonloppu. Tuntuu kuin olisin käynyt kellumassa ystävyydessä, sillä tavalla miten kellutaan vedessä ja samalla juodaan itsensä siitä kylläiseksi. Se, että on ystäviä joiden kanssa ei ole välttämätöntä enää edes puhua on aika jännä juttu. Ja vielä jännempää on se, että sitä voi olla ystävä koko sen ystävän perheen kanssa.
On sinänsä karua että se ystävä on lähdössä pian Etelä-Afrikkaan ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Ajattelen kuitenkin, ettei läsnäolo ole sidottu paikallaoloon… Läsnäolo on sydämen tila.
Voi olla läsnä täältä Afrikkaan. Afrikasta tänne. Siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni että teillä on rakkaus keskenänne.
Ja mitä viikonlopusta opittiin?
Ei pidä tehdä liikaa suunnitelmia, luulla, että ne pitävät.
- Jumalalla ei ole aikatauluja. Jumalalla on vain suunnitelma.
- Ei sellaista asiaa olekaan kuin “väärä aika”. Jos se toimii, se on juuri oikea aika…
- Ja jos kerran eletään suunnitelmassa, voiko koskaan olla “väärä aika”?
- Eli on siis vain oikeita aikoja! Mutta ihmisen näkökulmasta ne voivat tuntua vääriltä.
- Mutta vääriltähän ne tuntuvat vain siksi, ettei ihminen juuri silloin kykene näkemään sitä, mihin asiat johtavat… Se tuntuu “väärältä”. Ihmisen suunnitelma on sitä että yrittää nähdä mahdollisimman pitkälle. Mutta elämä ei mene niin, suunnitteleminen on illuusio…
On ladattu olo.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Tulevaisuus | Comments (3)
anarkistipuutarhuri. September 12th, 2008
Päivän linkkivinkki ja pitkästä aikaa paras anarkianilmaus:
Guerilla gardener Richard Reynolds YouTubessa.
Miehestä oli artikkeli tänään Hesarin D-osassa. Reynolds hermostui kaupunkiympäristön sotkuisuuteen, varsinkin oman kotikerrostalonsa edustaan Etelä-Lontoon Elephant & Castlen kaupunginosassa. Mies on kotoisin maalta ja on pitänyt aina puutarhanhoidosta, mutta Lontoossa siihen ei ollut mahdollisuutta noin vain. Lopulta eräänä yönä mies hiipi kahden aikaan kuokan kanssa ulos asunnosta ja alkoi möyhiä maata.
Kaupungin puisto-osasto kävi kerran leikkaamassa Reynoldsin upeat istutukset alas siimaleikkureilla, mutta myöhemmin Reynolds voitti itselleen oikeuden hoitaa kukkapenkkiä luvallisesti. Hesarin kuvassa mies poseeraa rujon kerrostalon edessä valtavien auringonkukkien keskellä.
Reynolds tuli edustaneeksi jotain jota kutsutaan nimellä guerilla gardening, vaikkei aluksi tiennyt sitä. Hesari suomensi nimen palstanvaltaamiseksi. Se on samanlaista anarkiaa kuin graffitinteko, kaupunkitilan estetiikkaan vaikuttamista omaehtoisin keinoin. Reynolds ei nykyisin enää edes jaksa odottaa pimeää, vaan saattaa mennä kuokkimaan liikenneympyrään keskelle ruuhkaliikennettä. Suurin osa guerilloista kuitenkin toimii öisin. Ehkä siitä saa fiiliksiä.
Reynolds pitää blogia, joka pursuaa kuvia ja ideoita.
Koko juttu innosti. Ei ehkä sillä tavalla että alkaisin itse istuttaa kuunliljaa Jyväskylän kaupungintalon eteen, mutta asenteena, ideana, rohkeutena. Jotenkin hurmaavaa vastarintatoimintaa – tehdä salaa kaupungista kauniimpi… Jos tuollaista valmiutta olisi meillä enemmänkin… Inspiroivaa.
*
Kävin tänä aamuna lenkillä. Heräsin seitsemältä, selvisin puolen tunnin jälkeen ulos – ja siellä oli kummallinen sää. Tuntuu oudolta nähdä ensimmäisen kerran vuoteen sitä tiettyä aamuhuurretta, jota on syksyisin heinänkorsissa ja pudonneiden lehtien reunoissa ensimmäisen pakkasyön jälkeen. Ilma oli kylmä, ei edes kirpeä vaan sellainen paksun kylmä, ja aurinko nousi koivuihin talojen takaa. Hölkkäsin viitosen lenkkiä Laajavuoren ympäri ja sen takana pysähdyin katsomaan, miten takarinne oli kokonaan huurteen peitossa, punaiset horsmanvarret roosanvärisinä. Aurinko tuli matalalta Laajavuoren takaa, ja se näytti taittuvan paksussa ilmassa – näin puiden välistä siilautuvat auringonsäteet rinteen huipun puita vasten, sellaisen puhkipalaneen näköisen valkoisen valon, ja silmälasien linssit menivät huuruun hengityksen kuumuudesta ja kosteudesta.
Paluumatkalla vuorilammen pinnalta nousi usvakiehkuroita. Kaunista.
Nyt minun pitäisi pakata. Ja sen jälkeen suunnata kohti afrotanssia. Ja sitten melko pian junaan. Suuntana on Tampere, edessä hidas viikonloppu siskon lattialla sukkaa kutoen. Mitä parempaa voisi olla?
Olen tänään onnellisen tuntuinen.
Posted in Elämä | Comments (2)
tanssisitko jaloitta? September 11th, 2008
Se oli jotakuinkin juuri sellaista kuin olin ajatellut. Kuin toivoin.
Nyt tiedän jo ykkösasennon, kuutosen ja kakkosenkin. Ja muutamia muita, joiden nimiä en muista. Tämä asunto on liian pieni siihen että voisin harjoitella loikkia kotona, mutta ehkä Laajavuoren lenkkipolulla voi hölkkäämisen lomassa ottaa muutaman liitävän vaihtoaskelhypyn.
Siellä oli valtavasti ihmisiä, peilistä ja liikkeistään näki aina välissä vain vilahduksen. Opettaja oli pystytukkainen pirteä nuori nainen, ja totesin jälleen miten kauniilta näyttää kun jollakulla on hyvä ryhti. En osaa oikein kuvata sitä aavistelevaa innostusta jota tunsin. Sekaisinhan minä menin askelissani ja pelkästään varpaiden varassa tasapainoilu tuntui hetkittäin vaikealta, mutta ei ensimmäisellä tunnilla ehkä tarvitsekaan muuta…
Myöhemmin kotona illalla ajattelin: uskomatonta. Että ruumis voi olla tällaistakin varten.
Mmm. Innostaa. Eikä vain innosta. Tuntuu siltä kuin… Mmm, ehkä kirjoitan siitä lisää joskus myöhemmin, kuuntelen tätä nyt itsessäni.
Ja huomenna afron kurssille. Paino alas maata kohti ja raskaat luonnolliset liikkeet.
Hain inspiraatiota samantien YouTubesta, ja löysin jotain joka on aika paljon sitä miksi ajattelen että ruumis voi olla niin vahva ilmaisukeino, tai mikä minua tanssissa on ennenkin kiehtonut. Ei kurinalaisuus tai viehkeyskään, ei pelkkä estetiikka, vaan ennemminkin jonkinlainen teräväsärmäinen sanaton ilmaisu… Umh, en taida omistaa nyt sanoja tämän selittämiseen. Pätkä kuitenkin löytyy tämän linkin takaa.
Ja lisäksi ajattelen, että tämä ansaitsee tulla myös julkaistuksi. Etsin huippuunsa hiottuja tyylikkäitä rentoja tanssisuorituksia ja törmäsin tähän – johonkin, joka yllätti todella.
Istuin aika hiljaisena loppuun asti. Minulta kesti kauan huomata, että naiselta tosiaan puuttuu toinen käsi.
Sitä enemmän tanssi kiehtoo. Sen ilmaisuvoima. Se, että kauneus ei ole piirun vertaa kiinni täydellisyydestä. Kun se ei ole kiinni edes kokonaisuudesta. Ei kiinni ehjyydestä.
Kauneudessa on kai kyse vain olemisesta
sellaisesta paljaasta, riisutusta.
Että jokin vain on, johonkin vain heittäydytään,
niinkuin nyt vaikka elämiseen.
Mmm.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kauneus, Ruumis | Comments (2)
first position, second position, plié… September 11th, 2008
Vähän jännittää.
Pakkasin laukkuun mukaan aerobictossut ja verryttelyhousut. Laukku mahtuu juuri ja juuri kiinni. Illalla kello kuusi alkavat jazztanssin perusteiden ohjatut vuorot, ja minä maksoin eilen yliopistoliikunnan vuositarran. Olen halunnut tanssia niin monta vuotta kuin muistan, mutta en ole koskaan saanut aikaan / uskaltanut kokeilla / löytänyt mahdollisuutta / osannut etsiä mahdollisuutta.
Päätin jo viime keväänä, että jos tänä syksynä ehdin mukaan tanssikursseille, lähden. Nyt olen merkannut kalenteriini sekä jazzin että afron ohjatut perusvuorot sekä afron intensiiviperuskurssin. Jos oikein innostun, minulla on tanssia kaksi tuntia viikossa tästä jouluun asti.
Vähän jännittää. Ja aika paljon innostaa. Jostain syystä tanssiminen on kutkuttanut minua jo pitkään – sen oppiminen, että tästä ruumiista voi löytyä niin monenlaista liikettä, irtaantumisen oppiminen, se riehakkuus ja ympäristöstä välittämättä jättäminen joka tanssiin liittyy. Heittäytyminen; se sama, jonka lapset osaavat vielä, se sama johon aikuinen pystyy kenties revetessään nauramaan katketakseen. Se periksiantamaton flow, että keskittyy juuri siihen mikä on käsillä ja unohtaa muun. Ja minä tahtoisin tuntea tämän ruumiin paremmin, haluaisin että se ja rytmit liittyisivät toisiinsa ja saisin sen tottelemaan muutakin kuin monotonista juoksuaskelta pururadalla.
Jazz. Afro. Maistelen sanoja; ne ovat pyöreitä mutta karheita, elämänmakuisia. En ole käyttänyt aerobictossujani iankaikkisuuteen, ja minusta on aina aerobictunneilla tuntunut etten pysy tahdissa. Mutta aerobic on vähän eri juttu – se jumputtaa, käskee, iskee, vaatii, ei anna periksi. Ajattelen tanssin virtaavan vapaammin, musiikin sallivan enemmän. Ja tanssin pitäisi olla improvisaatiotakin, vapautta.
Ennen kaikkea olen innostunut. Tämä on jotain UUTTA.
Ja minulle tekee hyvää se, että etsin itseeni jotain uutta… Jos tämä on ollut raja, rikon sen.
Posted in Elämä, Ilmaisu, Ruumis | Comments (0)
ignition sparkles. September 8th, 2008
So it happens.
Istun yliopistolla. Tietokoneluokassa haisee tunkkaista paksummalta. Ikkunasta tulee vähän ilmaa, se virtaa posken ohi ja karkaa pirullisesti heti kauemmas. Kaikki hurisee, ihmiset naputtavat, tuijottavat, täällä on jotain särkyistä. Ja samalla mietin mitä oikein teen täällä, jos minulla ei kerran ole kuin aikaa tapettavana voisin mennä yhtä hyvin kirkkopuistoon, kun on liian lämmin syyspäivä ja estoton aurinko ulkona.
So it happens. Syksy alkaa, ja minä tulen yliopistolle. Olinko välillä poissa? Kenties. Käytävät ovat taas täynnä uudennäköisiä ihmisiä, aloittavia opiskelijoita seisoskelee ryhmissä, muistan että joskus minäkään en tiennyt mistä kurssikirjoja saa.
Olen nähnyt viime viikolla muutamaan otteeseen unia joissa joudun takaisin yläasteelle. Rakennus on sama, mutta käytävät erilaisia, tummempia. En tiedä lainkaan mitä tunteja minulla pitäisi olla, ei ole lukujärjestystä, törmäilen käytävillä satunnaisiin vanhoihin yläastetuttuihin, olen koko ajan myöhässä jostain, pyöräilen aamulla sateessa kiireessä seitsemän kilometrin matkaa kouluun ja Pielisjoen yli on rakennettu taas se kolkko kapea puinen kävelysilta, joka jostain syystä on unissani aina. Eikä kaupunginkeskustakaan näytä samalta, se on aina karumpi, harmaampi ja roskaisempi. Niin oli viime yönäkin. Torilla joku paksu vanha mies yritti unessa tarjota minulle kojustaan karkkia, otti vyötäröltä kiinni niin että jouduin vääntäytymään irti.
Syksy on siis ilmiselvästi alkamassa.
Mutta niin se on. Se on alkanut. Päätin viime viikolla että kouluvuosi alkaa tänään, ja se alkoi – hieman ontuen tosin, koska päädyin sittenkin tappamaan yliopiston kirjastolle aikaa – puolessa tunnissa ei enää ehdi upota syvälle tekstiin tai oppia mitään. Tämä päivä on mennyt suunnitteluun, selvittelyyn, huojentumiseen, kuiville pääsemiseen, selviytymiseen, uskon luomiseen. Minulla on periaatepäätös että tästä lähin arkityöpäivät kestävät kello yhdeksästä iltapäivän kolmeen, välissä saa pitää lakisääteisen ruokatauon mutta ei enempää. Kuulin, että Ingmar Bergman teki juuri niin – kuusi tuntia töitä päivässä vaikkei olisi saanut mitään aikaan, mutta periaatteesta ei jousteta, luovuus ei ole aina houkuteltavissa oleva juttu… Silloin on vain kärsittävä. Ja niinpä minä aion istua kirjan tai tietokoneen ääressä ja vaikka tuijottaa tyhjään kello kolmeen asti, en lipsu.
En ainakaan huomisesta alkaen.
Ja niinpä aloitin tänään kello 9. Varustauduin opinto-oppaalla, kahdella kalenterilla, muistiinpanopaperilla ja internetillä. Taistelin muutaman tunnin selvittääkseni, mitä ihmettä minä oikein olen viidessä vuodessa suorittanut ja mitä en. Ja kokosin parhaan taitoni mukaan siitä kaikesta sotkusta itselleni selvityksen – yhden kallisarvoisen tiedoston koneelleni, joka kertoo mitä minulta puuttuu kandin tutkinnosta ja missä järjestyksessä minun pitäisi puuttuvia palasia suoritella. Ja mitä sitten teen tullakseni maisteriksi.
Ja – ihmeellistä – taisin selvittää sen. NYT MINÄ TIEDÄN.
Enää on vain tehtävä se kaikki.
Sen jälkeen tulin lopulta yliopistolle etsimään kurssikirjoja. Lainasin lopulta vain puolet psykologian peruskurssien ensimmäisestä kurssimateriaalista – miksi ihmeessä psykologian opukset ovat kolme kertaa niin painavia kuin normaalit teokset? Siksikö, että tieto lisää tuskaa? Siinä on varmasti jotain psykologista. Heikot karsiutukoot pois. Minä en jaksaisi kantaa niitä kaikkia kotiin, siksi lainasin vain kolme. “Päätit sitten ottaa kaikkein painavimmat kirjat”, sanoi lainaustiskin nainen.
Sen kaiken jälkeen olen uupunut ja pyörällä päästäni koko syksyn käyntiin pyörähtämisestä. Ei ihme, että starttiin kuluu yksi kokonainen päivä – ihan siihen, että ottaa selville, mitä on tehtävä ja missä ja milloin… Se on oikeastaan vähän. Vain yksi päivä.
Huomenna haluan saada aikaan monta sivua muistiinpanoja.
So it happens. Ja syksy on tullut, melkein olen saanut ensimmäiset kynsikkäät neulottua, syön kirpeitä omenoita, pukeudun liian lämpimästi. En vieläkään ole pahoillani. Sininen taivas riipii selkäpiitä ja aurinko viiltää silmänpohjia, tämä on se hetki kun kaikki on vielä rehevää mutta puut alkavat tuleentua. Karmivaa ja kaunista.
Ja eilen me vaihdoimme sohvan paikkaa. Se on niin pienestä kiinni – sohva ikkunan vieressä, niin että siitä näkee ulos ja valoa, on jotain aivan muuta kuin sohva kaukana huoneen perällä, paikassa josta näkee suoraan ulko-ovelle. En perusta feng shuista, mutta jotain perää siinä todella on, ettei ihminen viihdy ihan missä vain. Sillä on väliä, että istuessaan sohvalla tuntee kasvoilla lehtien välistä valon.
Ehkä meillä on nyt hyvä feng shui. Olen ainakin suunnattoman helpottunut. Siitäkin, että monta muovikassillista käyttämätöntä vaatetavaraa poistui vaatehuoneesta. Varaa olisi vähentää enemmänkin. Onneksi SPR on kampuksen vieressä.
Olen pyörällä päästäni, mutta huojentunut. So it happens. Niin se elämä etsii askeleitaan. Taas uusi vuosi, joka on kohta mennyt, minä pidän perälaudoista kiinni ja roikun mukana.
Posted in Elämä, Unet | Comments (0)
tuuleen nojaten.
September 5th, 2008
I feel it all I feel it all
I feel it all I feel it all
The wings are wide the wings are wide
Wild card inside wild card inside
Oh I’ll be the one who’ll break my heart
I’ll be the one to hold the gone
I know more than I knew before
I know more than I knew before
I didn’t rest I didn’t stop
Did we fight or did we talk
Oh I’ll be the one who’ll break my heart
I’ll be the one to hold the gun
I love you more
I love you more
I don’t know what I knew before
But now I know I wanna win the war
No one likes to take a test
Sometimes you know more is less
Put your weight against the door
Kick drum on the basement floor
Stranded in a fog of words
Loved him like a winter bird
On my head the water pours
Gulf stream through the open door
Fly away
Fly away to what you want to make
I feel it all, I feel it all
I feel it all I feel it all
The wings are wide, the wings are wide
Wild card inside, wild card inside
// Feist, I Feel It All
*
Feist on ollut näiden päivien ääni. Nytkin istun sohvalla, oranssinpunaista lankaa sormissa juosten, ulkona laskeutuu vähintään yhtä karhea hämärä ja en jaksa pitää päällä kuin pieniä lamppuja, uunissa on uuninpuhdistusaine odottamassa mutta en jaksa nousta sohvalta, Feistin ääni on kuin savukiehkura hämärässä salongissa ja saan siitä mieleeni kuuran puremat aamut, sen että seistään korkeilla harjanteilla ja katsotaan merelle, jossa vielä tuulee. Ja tuuli puree, kiedotaan kaulahuivi tiiviimmin kaulan suojaksi, käännetään selkä tuuleen ja rakastetaan.
I love you more
I love you more
I don’t know what I knew before
But now I know I wanna win the war
Nuo sanatkin ovat niin… tämän ajan sanat. Jos minun pitäisi tiivistää viimeiset puoli vuotta, se olisi juuri tuo. I love you more. But now I know I wanna win the war.
Minä haluan voittaa tämän sodan… Jossa vastapuolena olen minä itse, on tämä maailma, kaikki epäloogisuus ja vääryys, kyyninen sisäinen kuolema ja eksyminen mielen sokkeloihin, minä haluan voittaa tämän sodan jonka vastapuolena on ihmisten kuoleminen vaikka tulisi elää, jonka vastapuolena on paha.
Ja samalla tajuan että jos joku voittaa se en ole minä, mutta Kristus minussa. Se sopii oikein hyvin, jos minusta on välikappaleeksi on sekin enemmän kun mitä minä olen, minä haluan että tämä sota voitetaan minussa. Sisällissota. Minä vastaan minä ja siinä välillä taistelun tauotessa poltettu maa, pieni lapsi valkea lippu kädessään. I love you more.
Mmm.
Ja sitten on lyötävä jaloilla rytmiä, kick drum on the basement floor. On epämääräisesti sellainen olo että jotain enemmän on olemassa kuin ennen. En ehkä tiedä enempää kuin ennen, enkä kenties tahdo tietää, eikä sillä ole väliä tiedänkö että tiedänkö. Lopulta, ajattelen, on väliä vain sillä että rakastaa enemmän.
Sen tiedän
ja sen että sillä voitetaan sotia.
Sillä että rakastetaan enemmän,
sammutetaan palava maa, annetaan viileän sateen sataa,
haetaan se lapsi taistelutantereelta sisään lämpimään, kiedotaan huopaan.
Haluan istua sohvalla kun ulkona laskeutuu karhea hämärä sormissani villaa jota en neulo itselleni vaan jollekulle toiselle, että jonkun toisen olisi lämmin, haluan sitä että hetkittäisesti jokin mielessä välähtää tavanomaista laajemmaksi ja vähän aikaa on olo kun seisoisi korkealla harjanteella katsomassa merelle, josta tulevat talvituulet. Seistään tuulta vasten; jos tuuli on kova, se tarkoittaa vain sitä, että siihen voi nojata.
Mielessä kelluu loputtomiin se, mitä Talita Kuum performanssissaan Avaimen viimeisenä päivänä sanoi:
ei sun tartte etsiä itteäs
etsit vaan Jumalaa.
Se tuntuu lupaukselta. Vakuutukselta. Ei tarvitse etsiä itseään. Ei ole pakko – ei tarvitse analysoida, tunnistaa itsessään lainalaisuuksia, ymmärtää ja luokitella, muokata ja hahmottaa, taivuttaa ja jalostaa. Ei tarvitse kultivoida itseään, leikellä itseään puutarhasaksilla täsmällisen kartion muotoiseksi pensaaksi. Saa olla villiintynyt risukko, jonka läpi ei ole päästä, mutta kun sen sisään kerran murtautuu, on oksien ja kärhien seassa turvassa. Saa olla juuri sellainen risukkoinen pensas johon mahtuvat sisään lentämään vain pienet linnut, sellainen joka keinuttaa linnunpesiä oksallaan vaivihkaa, tuskin uskaltamatta kahahtaa. Saa olla tiheä risukko, sekamelska, valoon päin kieroon kasvanut reuhka, liian pitkiä hiippoja kohti aurinkoa kurottava.
Eikä tarvitse luokitella itseään. Ei tarvitse etsiä itseään – minähän olen tässä. Mitä sen enempää minun tarvitsee tietää?
Feistin minulle esitteli V:n ranskanystävän Timon lapsuudenystävä Vincent, joka avarsi musiikkimaailmaani ilmavammaksi ja tuntemattomammaksi. En ole tällä viikolla muuta raaskinut kuunnellakaan, paitsi Gonzalesin pianosovituksia jotka ovat soittolistalla heti Feistin jälkeen.
Ja samalla olen kokenut hämmentävää selväjärkisyyttä. Olen tänään ollut jokseenkin seesteinen koti-ihme; olen käynyt apteekissa ja kaupassa, siivonnut keittiön ruokakaapit, siivonnut koko asunnon, ryöpännyt kattilallisen rouskuja, paistanut pellillisen mysliä, neulonut ja päätellyt ja purkanut ja neulonut, vienyt kaikki löytämäni roskat, tiskannut tuhottoman monta kertaa, ja nyt, kello puoli yhdeksän, päätin pestä uunin…
Se on onnellista.
On onnellista.
Love him like a winter bird…
I love more.
I feel it all I feel it all
I feel it all I feel it all
The wings are wide the wings are wide
Wild card inside wild card inside
Oh I’ll be the one who’ll break my heart
I’ll be the one to hold the gone
I know more than I knew before
I know more than I knew before
I didn’t rest I didn’t stop
Did we fight or did we talk
Oh I’ll be the one who’ll break my heart
I’ll be the one to hold the gun
I love you more
I love you more
I don’t know what I knew before
But now I know I wanna win the war
No one likes to take a test
Sometimes you know more is less
Put your weight against the door
Kick drum on the basement floor
Stranded in a fog of words
Loved him like a winter bird
On my head the water pours
Gulf stream through the open door
Fly away
Fly away to what you want to make
I feel it all, I feel it all
I feel it all I feel it all
The wings are wide, the wings are wide
Wild card inside, wild card inside
// Feist, I Feel It All
*
Feist on ollut näiden päivien ääni. Nytkin istun sohvalla, oranssinpunaista lankaa sormissa juosten, ulkona laskeutuu vähintään yhtä karhea hämärä ja en jaksa pitää päällä kuin pieniä lamppuja, uunissa on uuninpuhdistusaine odottamassa mutta en jaksa nousta sohvalta, Feistin ääni on kuin savukiehkura hämärässä salongissa ja saan siitä mieleeni kuuran puremat aamut, sen että seistään korkeilla harjanteilla ja katsotaan merelle, jossa vielä tuulee. Ja tuuli puree, kiedotaan kaulahuivi tiiviimmin kaulan suojaksi, käännetään selkä tuuleen ja rakastetaan.
I love you more
I love you more
I don’t know what I knew before
But now I know I wanna win the war
Nuo sanatkin ovat niin… tämän ajan sanat. Jos minun pitäisi tiivistää viimeiset puoli vuotta, se olisi juuri tuo. I love you more. But now I know I wanna win the war.
Minä haluan voittaa tämän sodan… Jossa vastapuolena olen minä itse, on tämä maailma, kaikki epäloogisuus ja vääryys, kyyninen sisäinen kuolema ja eksyminen mielen sokkeloihin, minä haluan voittaa tämän sodan jonka vastapuolena on ihmisten kuoleminen vaikka tulisi elää, jonka vastapuolena on paha.
Ja samalla tajuan että jos joku voittaa se en ole minä, mutta Kristus minussa. Se sopii oikein hyvin, jos minusta on välikappaleeksi on sekin enemmän kun mitä minä olen, minä haluan että tämä sota voitetaan minussa. Sisällissota. Minä vastaan minä ja siinä välillä taistelun tauotessa poltettu maa, pieni lapsi valkea lippu kädessään. I love you more.
Mmm.
Ja sitten on lyötävä jaloilla rytmiä, kick drum on the basement floor. On epämääräisesti sellainen olo että jotain enemmän on olemassa kuin ennen. En ehkä tiedä enempää kuin ennen, enkä kenties tahdo tietää, eikä sillä ole väliä tiedänkö että tiedänkö. Lopulta, ajattelen, on väliä vain sillä että rakastaa enemmän.
Sen tiedän
ja sen että sillä voitetaan sotia.
Sillä että rakastetaan enemmän,
sammutetaan palava maa, annetaan viileän sateen sataa,
haetaan se lapsi taistelutantereelta sisään lämpimään, kiedotaan huopaan.
Haluan istua sohvalla kun ulkona laskeutuu karhea hämärä sormissani villaa jota en neulo itselleni vaan jollekulle toiselle, että jonkun toisen olisi lämmin, haluan sitä että hetkittäisesti jokin mielessä välähtää tavanomaista laajemmaksi ja vähän aikaa on olo kun seisoisi korkealla harjanteella katsomassa merelle, josta tulevat talvituulet. Seistään tuulta vasten; jos tuuli on kova, se tarkoittaa vain sitä, että siihen voi nojata.
Mielessä kelluu loputtomiin se, mitä Talita Kuum performanssissaan Avaimen viimeisenä päivänä sanoi:
ei sun tartte etsiä itteäs
etsit vaan Jumalaa.
Se tuntuu lupaukselta. Vakuutukselta. Ei tarvitse etsiä itseään. Ei ole pakko – ei tarvitse analysoida, tunnistaa itsessään lainalaisuuksia, ymmärtää ja luokitella, muokata ja hahmottaa, taivuttaa ja jalostaa. Ei tarvitse kultivoida itseään, leikellä itseään puutarhasaksilla täsmällisen kartion muotoiseksi pensaaksi. Saa olla villiintynyt risukko, jonka läpi ei ole päästä, mutta kun sen sisään kerran murtautuu, on oksien ja kärhien seassa turvassa. Saa olla juuri sellainen risukkoinen pensas johon mahtuvat sisään lentämään vain pienet linnut, sellainen joka keinuttaa linnunpesiä oksallaan vaivihkaa, tuskin uskaltamatta kahahtaa. Saa olla tiheä risukko, sekamelska, valoon päin kieroon kasvanut reuhka, liian pitkiä hiippoja kohti aurinkoa kurottava.
Eikä tarvitse luokitella itseään. Ei tarvitse etsiä itseään – minähän olen tässä. Mitä sen enempää minun tarvitsee tietää?
Feistin minulle esitteli V:n ranskanystävän Timon lapsuudenystävä Vincent, joka avarsi musiikkimaailmaani ilmavammaksi ja tuntemattomammaksi. En ole tällä viikolla muuta raaskinut kuunnellakaan, paitsi Gonzalesin pianosovituksia jotka ovat soittolistalla heti Feistin jälkeen.
Ja samalla olen kokenut hämmentävää selväjärkisyyttä. Olen tänään ollut jokseenkin seesteinen koti-ihme; olen käynyt apteekissa ja kaupassa, siivonnut keittiön ruokakaapit, siivonnut koko asunnon, ryöpännyt kattilallisen rouskuja, paistanut pellillisen mysliä, neulonut ja päätellyt ja purkanut ja neulonut, vienyt kaikki löytämäni roskat, tiskannut tuhottoman monta kertaa, ja nyt, kello puoli yhdeksän, päätin pestä uunin…
Se on onnellista.
On onnellista.
Love him like a winter bird…
I love more.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Minäkuva, Rakkaus | Comments (0)
hävettääkö? September 4th, 2008
Ei ole häpeä sen joka näyttää,
vaan sen, joka katsoo.
// Ben Malinen siteerasi afrikkalaista sananlaskua Tuomas Enbuskessa 14.8.2008
*
Latasin muutaman Enbusken koneelle tekemään lapasenneulomisesta rattoisampaa (olen kotiintunut). 14.8. Enbuske haastatteli tietokirjailija ja Darwin-seuran puheenjohtaja Osmo Tammisaloa ja häpeätutkija Ben Malista häpeästä. Kuuntelin isolla mielenkiinnolla.
Miten sen nyt tiivistäisi? Enbuske halusi tietää, onko häpeästä hyötyä ja pitäisikö siitä päästä eroon. Siis eikö se nyt ole kuitenkin aika itsekästä, että joku kulkee ympäriinsä märehtimässä juttuja, jotka on tehnyt joskus aikoja sitten. Me ihmisethän ajatellaan enimmäkseen vaan itseämme, ei meillä ole aikaa toistemme asioita miettiä – siis miettiikö kukaan muu enää sitä, mitä se joku häpeää?
Tammisalon mielestä häpeä on ollut evolutiivisesti tärkeä asia: se saa ihmisen korjaamaan toimintaansa oikein niin, että tulee paremmin lajitovereiden kanssa toimeen.
Malinen taas totesi, että ihmiset sekoittavat usein häpeän ja nolostumisen – se häpeä, jota hän tutkii, on paljon syvempää ja hitaammin ihmisestä haalistuvaa.
On sanottu, että meilläpäin eletään syyllisyyskulttuurissa. Ollaan Jumalan edessä syyllisiä ja opitaan siihen, että asiasta on helppo päästä eroon tekemällä jotain korvaavaa; hyvittämällä rike. Aasiassa päin taas eletään häpeäkulttuureissa. Siinä on se ongelma, ettei häpeää voi tuosta vain kuitata pois. Kasvojen menettämisen pelko on pahinta, mitä ihmiselle siellä voi sattua.
Ohjelmassa pohdittiin myös häpeän muutosta. Enbuske siteerasi tuoretta tutkimusta, jonka mukaan 49 % suomalaisista sallisi homoparien siunaamisen – viisi vuotta tai viisikymmentä vuotta sitten tulos olisi ollut eri. Mutta homoseksuaalisuudessa ei enää ole yhteiskunnassa yhtä paljon hävettävää. Tammisalo pohti sitä, mihin moraalitunteiden kehittyminen vielä menee – mikä kaikki lakkaa tulevaisuudessa olemasta hävettävää?
Tällä hetkellä hävettävää on erityisesti pärjäämättömyys; se, ettei taloudellisesti tai menestyksen puolesta oikein vedä vertoja. Suomessa hävetään aika paljon köyhyyttä. Toisaalta eikö niin, että miljonääri häpeäisi miljardöörien kokouksessa, kysyi Enbuske, johon Tammisalo huomautti että ja miljardööri häpeäisi köyhien kokoontumisessa.
Niin kai se on. Häpeä on ikuista. Aina hävettää jokin, mutta sen syyt muuttuvat. Ja häpeällä on aina jotain tekemistä sen kanssa, että entä jos muut näkee.
Outoa on sekin, että hävetä voi vallan mainiosti, jos ei kukaan näkisi. Riittää, että kykenee kuvittelemaan sen, että entä jos joku sittenkin olisi nähnyt.
Minua jäi mietityttämään, mistä häpeä oikein saa alkunsa. Milloin me alamme pelätä toisten reaktioita?
Pahiten sitä kai häpeää – ja niin ne ohjelmassa sanoivat – sitä, että menettää moraalisesti kasvonsa toisten edessä. Osoittautuu epäluotettavaksi tai kelvottomaksi. Tai sitten voi hävetä sitä, että vaikuttaa typerältä. Tai on epämuodikas. Ei siis sovi kuvaan. Moraalisista häpeäntunteista vain on vaikeinta parantua; se ei korjaannu ostamalla uudet byysat.
Jäin miettimään mikä minua hävettää.
Mikä on viime aikoina hävettänyt?
Huomasin ilokseni, että jotkut asiat jotka ennen ovat olleet hävettäviä (se on muuten ratkaisevasti erilainen sana kuin häpeällinen) eivät enää aiheuta ahdistusta. Minua ei ahdista, jos olenkin vähän lukossa uudessa ihmisporukassa. Eikä minua ratkaisevasti enää hävetä jos sanon jotain typerää – ymmärrän jotain naiivisti väärin ja paljastan sen intoilemalla (yhtä naiivisti) asiasta. Eikä minua oikeastaan hävetä jos kompastelen tai kompuroin – kenties se viime talven lumilautailukokemus jossa kaatuilin tunnin ajan toistuvasti alas Laajavuoren lastenrinnettä opetti minulle jotain siitä. Ja niin brutaalia kuin sen tunnustaminen onkin, ei minua oikeastaan pahasti hävetä jos pieraisen seurassa. Ennen se oli hirvittävää – eihän naisilla ole ylipäänsä ruoansulatustoimintaa, siis minkäänlaisia merkkejä siitä ei ainakaan saa olla. Vaikka sellainenhan on vain luonnollista biologiaa.
Olen nähnyt menneinä vuosina silloin tällöin niitä klassisia avuttomia alastomuusunia, joita ihmisten kai kuuluu toisinaan kestää. Sellaisia, että vie roskista keräykseen ja huomaa yhtäkkiä olevansa alasti eikä mitenkään keksi miten pääsisi takaisin kotiin ilman että kukaan ikkunoista näkee sitä. Tai että on jossain ilman housuja mutta muuten asiallisesti pukeutunut. Tai että on menossa omiin häihinsä ilman kampausta tai kenkiä. Siis käytännössä alasti, tai ainakin ihan asiaankuulumattomasti.
Hävettääkö minua alastomuus? On se ainakin hävettänyt. On hävettänyt verrata omaa vääristä kohdista pehmeää ja väärällä tavalla muodostunutta kehoa toisten vartaloihin. Ei uimarannoilla ole ollut aina mukava olla, kun on karmaisevalla tavalla tiedostanut oman selluliittinsa ja sen, että pitää reisiään liian leveinä. Tai on hävettänyt kun ei ole uskaltanut ostaa nättejä bikineitä, vaan piiloutunut johonkin arkiseen. Ja toisaalta joskus on hävettänyt kun on yrittänyt olla liian trendikäs ja päätynyt kaupunginkeskustaan vaatteissa, joiden vasta sitten tajuaa olevan ihan vääränlaiset itselle – tuntuu kuin olisi seeprana varastanut tiikerin turkin.
Noista kokemuksista on kyllä melko kauan. Osaan jo ostaa omanlaiset nätit bikinit ja olla pehmeä yleisessä saunassa. Ja olen oppinut tunnustelemaan jo aamulla, tuntuuko vaate omalta vai ei. Ja joskus jopa kaupassa.
Minua hävetti keväällä hetken kun V ensimmäisen kerran leikkasi hiukseni kaikkein lyhyimmäksi – kolmeen senttiin – ja tunsin itseni hetken aikaa kapinalliseksi poikatytöksi. Solidaarisuushuivi ja lävistys vain puuttuivat, ja hiukset tuntuivat olevan räikeässä ristiriidassa minuun. Se meni ohi noin kahdessa päivässä, ja hiuksetkin kasvavat yllättävän nopeasti. Siinäkin minua taisi hävettää kuitenkin enemmän ristiriita – se, että olin näennäisesti (omasta mielestäni) jotain muuta kuin mitä sisälläni koin olevani. Vähän kuin olisi valehdellut.
Nyt tahtoisinkin sitten kokeilla, miltä kolmen millin kalju tuntuu.
No. Minua hävettää totta puhuen se, ettemme ole vieläkään lähettäneet kiitoskortteja – se on niin pienestä kiinni, kortit ovat valmiit, kaikki on vain sanavalinnoista kiinni… Mutta päätän olla häpeämättä sitä koska en halua sen sotkevan sitä kiitollisuudentunnetta, joka korttien mukana lähtee maailmalle. Olen häistä vieläkin liian onnellinen. Mutta pieni pisto tämä hävytön viivästys kyllä sydänalassa on.
Entä sosiaalisesti? Mikä minua hävettää?
…ja nyt huomaan, että niitä asioita, joita todella häpeän, en voikaan kirjoittaa auki. Mutta ehkä niin täytyy olla. On oltava itsesuojelua – sehän osoittaa vain sen, että ne asiat joita häpeän todella ovat olleet niin vahingollisia, etten halua ajautua samanlaisiin tilanteisiin uudestaan. Tammisalo oli oikeassa; häpeä korjaa käyttäytymistä.
Häpeän sitä että olen jättänyt ystäviäni huomioimatta – antanut joidenkin ystävyyssuhteiden hiipua pois. Häpeän sitä että olen unohtanut syntymäpäiviä vaikka minun merkkipäiväni on muistettu. Ajattelemattomuutta. Se on ehkä yksi niistä riippakivistä jotka minua raapaisevat pahimmin.
Mutta menestymättömyys ei toistaiseksi hävetä. En tahtoisikaan menestyä.
Mmm. Tässähän onkin ajateltavaa.
Ajattelen nimittäin, että häpeäntunne on kaksiteräinen miekka. Se voi turruttaa elämää raskaudellaan niin, että normaalielo tulee mahdottomaksi. Silloin häpeä tarvitsee ammattilaishoitoa.
Toisaalta ihminen voi turtua itse häpeälle; psykologisoida sen pois asiaksi joka ei koske itseä, unohtaa hävetä, tulla jotenkin häpeän yläpuoliseksi. Se on vaarallisempaa; silloin ihmisestä kuolee empatia.
On siis osattava hävetä. Varsinkin ihmissuhteissa, ajattelen. Ja sellaista häpeää pitää uskaltaa tarkastella, täytyy uskaltaa tulla sen nuhtelemaksi. Kunhan se ei syö elämää, vaan muuttuu rakentavaksi voimaksi.
Ei saa selittää pahaa pois… Se on kohdattava, jos sitä on. Mmm.
Mutta Malisen afrikkasitaatti mietitytti. Voi kun naiskauneuteen suhtauduttaisiin joka kulttuurissa noin – että nainen saa olla nainen, ja jos joku katsomisesta pahastuu, oma moka. Tosin ei se ihan kaikkeen päde – en kannata kovin paljon sitä liian suoraan vihjailevaa minimittakulttuuria, jota erilaiset ei-rakentavat nuortenlehdet ovat täynnä. Niistä kun tulee tunne että olisi PAKKO olla sellainen… No niin. Malisen sitaatti liittyi siihen, että Enbuske selitti kuinka joka kulttuurissa on omat seksuaalisuustabunsa, jopa tuntemattomannimisen afrikkalaisen heimon parissa joka ei käytä lainkaan vaatteita – sielläkin kun nainen ja mies kohtaavat pitää miehen kääntää vähän katsettaan.
Se olisi kohteliasta. Mutta juttu on kyllä aika eri kun tässä täkäläisessä kulttuurissa, jossa paljastava pukeutuminen kerjää katsetta ja katsoja vain vastaa ärsykkeeseen.
Mutta jos vedetään nyt tämä siihen äärimmäisyyteen että paljastavaa pukeutumista pidetään joskus lieventävänä asianhaarana raiskausoikeudenkäynneissä… Silloin sietäisi kysyä afrikkalaisilta.
No, nyt karkasi jo käsistä ja aiheesta. Piste tähän ja banaanijugurttia mulle. Kyllä minua joskus hävettää se, etten osaa olla johdonmukainen.
(virnistäisin jos sen saisi näytölle)
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Etiikka, Ihmiset, Minäkuva, Tunteet, Unet | Comments (0)