Archive for October, 2008
upporikasta ja rutiköyhää. October 30th, 2008
Minusta tuntuu jo toista päivää syksynsyvältä. Kaksi sanaa: Bittersweet ja melancholic. Asfaltti on märkää jo monetta viikkoa, lehdet on viety puista, palelin vuorittomassa takissa eilen, Kuokkalan sillalla iltakuudelta kaupungin skyline oli peilityyneen veteen sydäntäsärkevä, ratapihan yli kulkeva pyöräilyluiska valaistu punaisella ja sinisellä.
Tuntuu siltä että voisin kulkea loputtomasti pimeiden puitten alta, kädet taskuissa pää kaulahuivissa piilossa, hitaammin askelin, hiljaa. Voisin saada oksat vasten kasvojani ja pisarat otsalleni, kenkäni kuraan, seistä risteyksissä, katsella ulkopuolelta valaistuja ikkunoita, ihmisten elämänviipaleita, eri aikaa näyttäviä kelloja. Pimeässä aika unohtuu, kun valo ei enää mittaa sitä: on vain loputtomia valaistuja pyöräteitä ja aurinko nousee vasta kahdeksan aikaan – ja nytkin valo on täysin kontrastitonta, maiseman päälle kaadettua valjua valkoisuutta, persoonatonta valaisua joka ei kulje eikä elä.
Odotan lunta. Ja toisaalta lumi lopettaa tämän kuljeskelemisen ajan – lumi ei ole melankolista, ei katkeransuloista. Lumi on tasoittava vaippa, peitto joka heitetään levottoman eläimen pään ylle. Talvi on rauhoittava aika siinä missä syksy on kuolemisen ja irti päästämisen hetki, tilinteon ja selvittämisen, kahlaamisen.
Epäilen tekeväni tilinpäätöstä. Todennäköisesti en vain kuluneesta vuodesta vaan jonkinlaisesta pidemmästä ajanjaksosta. Kehityspsykologian kurssilla kerrottiin, että ihmiselämässä voi olla kriisejä ja siirtymiä – molemmat ovat elämän muutoskohtia, mutta siinä missä siirtymät ovat viileitä ja kontemplatiivisia, ovat kriisit kuumia ja ennalta-arvaamattomia, järisyttäviä.
Kriisit kestävät yhdestä kolmeen vuotta, useammin sen kolme. Epäilen viimeisten kolmen vuoteni olleen kriisinomainen muutoskohta.
Tilinpäätös. Kuka oikeastaan olen tullut olleeksi? Ja kuka oikeastaan koen olevani? Mitä satun olemaan, ja voisinko tehdä sille jotain? Eihän ihminen ole vain kontrolloimaton luonnontapahtuma, vuorovesi tai eroosiovoima, jota ei voi vastustaa. Ihminen on virta jonka voi padota, tai jonka voi päästää virtaamaan vapaasti. Vettä ei voi estää, mutta sitä voi ohjata. Ehkä kaivan auki patomuuria ja levennän virtausuomaa, että toisinaan minussa olisi suvantojakin, pysähtymisen uneliaita paikkoja. Koen jonkun tulleen padotuksi muutamien vuosien aikana ja etsin sitä heikkoa kohtaa padossa, johon asettaa hakku ja taltta.
Ehkä olen ajatellut, että ihmiset ovat monsuuneja ja tsunameja. Estämättömiä. Ja että minäkin olen luonnonlaki, jolle en voi mitään, ja johon toistenkin tulee sopeutua. Että minuus on enemmänkin kohtalo kuin matka, ja olen itseni armoilla, niin kuin rankkasateen alle jäädään. Olen rakennellut suojia ja majoja sateessa mutta en ole pohtinut, saisinko sateen hetkeksi taukoamaan. Aivan kuin en voisi elää rauhassa itseni kanssa, vaan olisin aina itseni uhkaama, milloin tahansa voi sattua mitä vain ennustamatonta, milloin tahansa minä voi alkaa viedä minua suuntaan jota en tahtoisi.
Psykologi puhuisi minän eheydestä. Kutsutaan sitä miksi tahansa. Sain psykologisen testin jossa suurimmaksi kehitystavoitteekseni sanottiin tunteiden hallinta. En yllättynyt – sama testi kertoi minun olevan tunnekylläinen ja vähän kontrolloitu, joka yhdessä heikon tunteiden hallinnan kanssa aiheuttaa tilanteiden ylikorostunutta subjektiivista tulkintaa ja on haaste omalle jaksamiselle.
En ehkä olisi tarvinnut siihen testiä. Tunteet ovat rankkasateita ja hyökyaaltoja. Sellaisia, joista usein näen unta, joissa joudutaan veden varaan ja valtavat aallot lyövät ylitseni vasten kalliorantaa. Muistan monia unia joissa ollaan veden alla öisen pimeässä vedessä, takana valtava ääretön meri, eikä minkäänlaista aavistusta, mitä kaikkea vesi kätkee sisälleen, pohjaan ei ulota, suunnat katoavat.
Mielenkiintoinen dilemma. Olen ehkä todellakin melko tunnepainotteinen kokija. Samalla se on vaikea ja kallis asia. Samalla jotain jonka takia olen upporikas ja samalla rutiköyhä. Tunteet eivät ole joko tai, ne ovat kaikki skaalat siitä väliltä, jotain joka rikastaa elämää ja samalla rahastaa sitä. En luopuisi siitä, että syksyt ovat tilintekoa ja kuljeskelua ja keväät jonkinlaista raastavaa kasvamista, vuodesta toiseen sama juttu, kesästä talveen, samoista kehistä samoihin kehiin. Mutta miten ihmeessä pysyisin rannalla? Ehkä sitä testikin yritti sanoa, ja olen taipuvainen pitämään testiä melko pätevänä, sillä siitä itse maksamani 40 euroa oli vain 15 prosenttia testin kokonaishinnasta. Tuomiokapituli panosti loput.
Se oli todennäköisesti hyvä. Ensimmäistä kertaa ehkä minulle sanottiin, etteivät ihmiset ole luonnonoikkuja ja vastaansanomattomia lainalaisuuksia. Ihmiset ovat vettä ja kiveä, ja kumpaakin aika muokkaa. Vettä nopeammin, kiveä hitaammin. Vesi muuttaa muotonsa pusertuessaan kahden kiven välistä, kivet muotoaan veden pusertuessa vuosisadat niiden lomasta.
Ehkä olen kiveä, mutta kivi on pehmeää. Annan tämän katkeransuloisen melankolian olla ja keskityn ajattelemaan sitä minkä Tabermann osuvasti puhui:
Jokainen joka on pidellyt
aaltojen silittämää kiveä kädessään
tietää että loputtomilla hyväilyillä
on ihmeitä tekevä voima.
Posted in Elämä, Minäkuva, Tunteet, Unet | Comments (0)
tulien välissä. October 28th, 2008
Että sitä voi tuntea itsensä pieneksi.
Sanoin tänään journalistisesta tutulle Helille Mattilanniemen aulassa, että nyt mää alan olla jo niin syttynyt siihen hommaan että luulen että musta tuleekin pappi – asia, jota en ole vielä uskaltanut sanoa ääneen muuta kuin sellaisille lähipiirin ihmisille, joilla on samanlainen elämänideologia. Olen yleensä vain todennut jotain kuten joo teologiaa mää opiskelen mutta emmää tiedä vielä mitä mää sitten TYÖKSENI teen, siis voisinhan mää ajatella olevani vaikka toimittaja tai -
Siinä on ollut jotain pelottavaa, ja suorastaan raukkamaista: en ole viitsinyt tai uskaltanut sanoa haluavani kenties olla pappi ihmisille jotka ovat tiedostavia todennäköisesti ei-hengellisiä kriittisiä nuoria ihmisiä. On tuntunut siltä kuin samalla tunnustaisin kovaan ääneen kuuluvani jotenkin eri kastiin. Sitä en ole vain… saanut tehtyä. On ollut helpompi kietoutua ympäripyöreään joo kyllä mua toi tiedotus kiinnostaa -jutusteluun.
Ja nyt jo muutaman vuoden ajan ajatus pappeudesta on kieppunut tajuntojeni lohkoissa kiihtyvällä vauhdilla. Muistan miten joskus kevättalvella 2005 jossain päin keväthankia totesin Jumalalle, että jos Sää sitä haluat niin minä lupaan harkita sitä pappijuttua uudelleen. Ja sitten kävi niin että hakemukseni A-linjalle hyväksyttiin, aloin saada kesätöitä kesäteologina, aloin saada niitä samoista seurakunnista uudelleen, töihin pyydettiin. Ja aloin saada niitä omituisia flown kokemuksia sunnuntaiaamuisin pitäessäni saarnaa kouralliselle ihmisiä kaupunginkirkossa, joiden keski-ikä ylitti viidenkymmenen. Ja aloin kävellä sellaisista hetkistä kotiin ihmetellen sitä poltetta ja leiskuntaa, jota rintalastan alla ei logiikkani mukaan olisi pitänyt olla. Kun minähän jo lapsesta asti olin sanonut että papiksi en ainakaan.
Mutta olin mennyt lupaamaan, että mää harkitsen sitä sitten uudelleen.
Eikä minua tänään Mattilanniemen aulassa yhtään hävettänyt. Sanoa suoraan että olen tällaista pikkuisen hullua kastia. Että tahtoisin Jumalan orjaksi hommaan josta gloria nykyisin puuttuu melkein kokonaan. Että tahtoisin mennä tilkitsemään sitä vuotavaa kirkkolaivaa joka hajoaa pikkuhiljaa molemmista päistä. Että tahtoisin varmaankin olla pappi. Pappi.
Sepä se onkin, että siinä ei ole mitään hävettävää. Vain minussa on ollut jotain hävettävää – minun sisäisessä epävarmuuden sekamelskassani, joka on halunnut mieluummin miellyttää ja säilyttää jonkun yhteisymmärryksen tason ja vaikuttaa normaalilta – vaikuttaa joltakin, jolle ei nosteta kulmakarvoja tai pyöritellä silmiä.
No, Heli ei pyöritellyt silmiään. Ja minusta tuntui hyvältä sanoa se ääneen. Että joo, tällaiseen minä uskon, tällaiseen ajattelin elämäni laittaa… Hulluuteen.
Eilen illalla Virpi ja Harri tulivat yöksi kylään, istuttiin olohuoneessa, minä kippurassa keltaisessa nojatuolissa ja Virpi pohti sitä miten pastorina on sinänsä raskasta kun sen mitä julistaa pitäisi näkyä myös omassa elämässä. “Siinä joutuu suostumaan siihen että koko elämä on kasvamista, aina vähän korkeammalle”, Virpi pohti.
Se kolahti. Sitähän minä olen miettinyt – se on se hulluin juttu. Kun minä olen tällainen, täysin tavanomainen, yhtä repaleinen ja keskeneräinen, tyly ja tahditon, ärsyyntyvä ja malttamaton, syntinen ja rikottu kuin kaikki muutkin. Miten minusta on papiksi? Miten minusta on kantamaan sen rooliodotuksen taakka, taakka siitä, että sanojeni on näyttävä myös omassa elämässäni? Ja se taakka, kun aina ei käy niin?
Se livahti mieleen aika saman tien. “Pappina sitä on niin kahden tulen välissä”, sanoin Virpille. “On toisaalta ihmisten edessä ja toisaalta Jumalan edessä. Ja kummallekin on vastuussa.”
Ja sen jälkeen ajatus jatkui jossain mielen lokerossa: tulessa puhdistamista. Hopeaa ja kultaa piti ennen puhdistaa tulessa. Polttaa pois epäpuhtautta, että metalli kiiltäisi kirkkaammin.
Näkisin, että sitä on olla ihminen. Olla tulen edessä, tulien välissä. Joutua tuleen, liekkeihin, tuleen puhdistettavaksi. Poltettavaksi niin, että turha palaisi pois, jokin kiiltäisi hivenen kirkkaammin.
Minulle se on nyt arastuttava kokemus siitä, että pappina olisin ihmisten ja Jumalan välissä kuin puun ja kuoren välissä, antaisin itseni instrumentiksi, antaisin jonkun virrata lävitseni, pyrkisin antautumaan läsnäololle. Kaiken osaamattomuuteni hinnallakin. Pienuuden kokemus.
Ja jollekulle muulle se voi olla jotain muuta. Sille joka uskoo Jumalaan se voi olla kokemus siitä uskaltaako suunsa avata ja sanoa sen ääneen keskellä jeesusallergista valtavirtaa, tai yritys pusertaa jollain muulla tavalla esiin itsestään se, johon uskoo, jonka takia elää, jonka takana seisoo, josta ei luovuttaisi…
Jokaisella on sellainen. Jokin. Tuli, jota vastapäätä seisoo, tuli joka tulee rintalastan alle, lämmittää – ja polttaa. Suojelee ja korventaa. Sulattaa ja kuluttaa.
Jokainen seisoo tulien välissä… On tulessa.
Ja omituisinta on se, että eilisiltanakaan en keksinyt silti mitään muuta vaihtoehtoa. Olisihan se hirvittävän raskasta tietyllä tavalla omalle psyykelle ruveta papiksi. Kestää oma keskeneräisyytensä ja se että muutkin sen näkevät, kestää se jatkuva kasvamisen tarve. Mutta ei se tarve kasvaa lopu vaikka en olisikaan pappi. Tuli olisi minussa vaikka olisin jotain muuta, pysyisin kirkonpenkin puolella. Merkitysköyhää elämää en silti osaisi elää,
ja kai se on niin että jokainen joka etsii merkitystä etsii tultaan ja
löydettyään sen sitä onkin sitten ansassa kahden hyvän välissä.
Ei siitä voi luopua joka on kaiken merkitys. En keksi vieläkään mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin ja jos se tarkoittaa pappeutta, se on vain luonnollinen jatke tälle virralle jossa olen.
Se polttaa rintalastan alla nytkin kun tässä istun, sanoisin sitä aavistukseksi merkityksestä.
Hullua. Umpihullua.
Kenties minun pitäisi puhua siitä enemmänkin. Lopettaa epäilemiseni ja vastaanharaaminen, arkailu. Irrottaa jarrukahvasta josta pitelen varmuuden vuoksi, lopettaa se imagonvarmistelu. Jos minusta tulee pantakaula olen sitä juuri tällä intensiteetillä joka minussa on, olen Kaisa Maria silti, tämä sekalainen kokoelma tuulentupia. Entä sitten jos joku nostaa kulmiaan?
Kyllä mää nyt luulen että musta tulee pappi, niin syttynyt mää sille jutulle jo oon.
Posted in Elämä, Jumala, Minäkuva, Tulevaisuus | Comments (1)
taksikuskeista ja pienistä häistä. October 26th, 2008
Sauvossa on syysmyrsky.
Juoksin yöllä pihan poikki taloon vessaan. Tulin tokkurassa piharakennuksen ovesta ulos, sade pisteli paljaita käsivarsia. Mielenkiintoista miten hidas on mieli aamuisin – kesti hetki ennen kuin ymmärsin, että sataa. Sisällä Leena sattui olemaan hereillä ja säikähti märkää olemustani, vyötti minut paksuun froteiseen kylpytakkiin että pääsisin kuivana takaisin.
Aamulla ei enää satanut, mutta tuuli. Eilisillasta asti tuuli on rymisyttänyt kattopeltejä, ujeltanut talon nurkkia pitkin. Nyt talon vanhojen valuneiden ikkunalasien läpi näkyy virttynyt harmaa maisema, itkenyt taivas, väsyneinä vettä vasten nuokkuvat puut, päät painuksissa. Ensimmäisenä aamulla menimme istumaan käppyrässä saunan lauteille, kylvimme hartaasti kuin jouluna, söimme aamupalaa kello kahteen asti.
Rakastan sunnuntaipäiviä. V ja Kasperi hakkaavat pöytälätkäpeliä olohuoneessa, minulla on keskimäärin vain aikaa, V:n isä paistaa eilen kerätyistä suppilovahveroista muhennosta keittiössä. Opin eilen löytämään suppilovahveroita, ja se oli kuin kultaa olisi kaivanut – miten sammalen keskellä yhtäkkiä pilkistää rykelmä nougatinvärisiä suppiloita, jotka on hellin käsin irrotettava karhunsammalesta, nykäistävä koko jalka turpeesta irti.
On hämärää. Niin kuin syksyllä on. Kynttilät palavat olohuoneen pöydällä eikä tämä päivä muutu tämän kirkkaammaksi, on sisäänpäinkäpertynyt ja tyyni olo.
Perjantaina sen sijaan ei ollut. Oikeastaan koko show alkoi torstaiaamuna. En tiedä, miksi lähteminen on minulle aina niin työlästä, mutta se on – kuljen monta kertaa taloa ympäri, tarkistan sähköjohdot pois seinistä, hellanlevyt, hammasharjan, etsin unohtuneita tavaroita, seison olohuoneessa ja mietin, mitä pitäisi muistaa. Päivi oli tulossa hakemaan minua yhdeltätoista, ja koko aamun kuljin taloa ympäri kuin levoton eläin. Oli lopulta helpottavaa raahata rinkkansa ja kassinsa korkokengissä horjuen parkkipaikalle ja päästä autoon, suunta kohti Porintietä ja lopulta Kuortanetta, Lapuan hiippakunnan hiippakuntakartanoa.
Torstai meni hiippakunnan palauteseminaarissa seurakuntaharjoittelusta. Tajusin taas, että olen kaivannut toisia teologianopiskelijoita, joiden kanssa harrastaa vahvistavaa ja voimaannuttavaa keskustelua siitä, että tällä alalla on merkitystä. Tai teologeja yleensä. Istuimme keskustelemassa piispan kanssa siitä, mitä papin pitää osata, ja sain taas kiinni ideologisesta innostuksen ytimestäni. Mulla on – pitäis kai sanoa hienosti että käyttöteoria – sellainen ajatus, että jokainen ihminen haluaa tulla kohdatuksi. Että ei olekaan sellaista ihmistä, joka ei sisimmässään sitä kaipaisi. Vaikka ei sitä näyttäisi päällepäin… Ja se tuntuu musta niin rikkaalta, että jos sellaista sais tehdä työkseen… Kohdata.
Seminaari jatkui perjantainakin, mutta perjantaiaamuna heräsin taas täpinään, pakkasin tavarani, kävin suihkussa, aamupalalla istuin siinä pienessä lihasjännityksessä, kun ollaan ihan kohta taas lähdössä. Sain kyydin tihkusateessa Kuortaneen urheiluopistolle, josta puoli kymmeneltä minun piti nousta bussiin jolla ehtiä Seinäjoelle junaan jolla ehtiä Turkuun V:n tädin ja puolisonsa vihkimiseen kello viisi.
Puoli kymmeneltä seisoin mielestäni oikealla bussipysäkillä valtatien varressa kun Kuortaneen Linjan bussi kaarsi väärästä suunnasta ohitseni ja jatkoi matkaansa pikkutietä opiston ohi.
Seisoin hetken aikaa tyrmistyneenä tihkusateessa. Tulisiko se vielä takaisin? Eihän se nyt tuohon suuntaan voi mennä…?! Bussia ei kuitenkaan kuulunut. Hetken aikaa ravasin eessuntaas pysäkin ja tienhaaran väliä, kunnes olin varma, ettei bussi enää tule. Oli pöyristynyt olo. Se oli ainut bussi jolla olisin ehtinyt ainoaan junaan jolla olisin ehtinyt häihin. Juoksin opiston respaan ja tarkistin asian: kyllä, Kuortaneelta tulevat bussit kiertävät opiston pikkutietä pitkin eivätkä suinkaan poimi matkalaisia kyytiin valtatien varresta niin kuin voisi kuvitella.
Olin sateesta märkä ja hengästynyt. Respan naisen äänensävyssä oli aitoa myötätuntoa kun se selvitteli minulle seuraavia matkayhteyksiä.
Menin myrtyneenä takaisin ulos ja totesin, että nyt jos joskus on oikea aika liftata. Kävellessäni takaisin sateeseen tien viereen soitin V:lle: bussi jätti, ainut vaihtoehto on liftata tai ottaa taksi, mutta se ois sitten kuuskymppiä…
Bussipysäkillä seisoessani tulin ajatelleeksi ihmisen kovuutta. Miten ihmiset vain ajoivat ohi kun seisoin peukalo tanassa sateessa ja yritin näyttää säälittävältä. Vannotin itseäni, että jos joskus omistan auton ja sitä käytän, poimin liftareita kyytiin.
Sitten soitti V. Kello oli jo melkein 10, junan lähtöön 40 minuuttia: Ota vaan se taksi!
Juoksin takaisin respaan ja olin taas hengästynyt ja läpimärkä.
- Kauanko tästä menee taksilla Seinäjoelle?, puuskutin.
- Noin neljäkymmentä minuuttia, vastasi myötätuntoinen respan nainen.
- No en mää sitten ehdi, lannistuin. – Mun pitäisi päästä junaan joka lähtee kakskyt vaille.
Nainen ei kuitenkaan mennyt neuvottomaksi. – Kysytäänpäs, se totesi, ja näppäili taksifirman numeron:
- No Anne tässä, miten on, onnistuuko junalle kaksikymmentä vaille? Ai onnistuu? No tästä respan edestä sitten.
Nainen laski luurin ja totesi minulle, että “se ajaa varmaan sitten tuhatta ja sataa.” Kiitin vuolaasti.
Kun menin taas ulos, oli aamun pikkutäpinä muuttunut täysin levottomaksi jalanvaihteluksi puolelta toiselle. Kun taksi tuli, viskasin laukkuni takapenkille ja sinkosin itseni sisään. – Sulla taitaa olla vähän kiire, totesi taksikuskinainen. Myönsin että näin on.
En muista milloin olisin viimeksi jännittänyt yhtä paljon. Koko matkan Seinäjoelle istuin etupenkillä koko vartalo täyslihasjännityksessä. Rekkojen ohittelu helpotti vähän. Kello kävi tuskastuttavan nopeasti, mutta huikea kuskini selosti minulle koko ajan kuinka pitkä matka on jäljellä, monetko liikennevalot voidaan välttää, miten todennäköisesti ehditään – ja kertoi juttuja paljon pahemmista kiirekeikoista. Matkalta soitin VR:lle, että miltä laiturilta junani lähtee. Seinäjoella kuski ajoi suoraan laiturille, sinkosin ulos autosta, repäisin rinkan selkään ja koikkelehdin portaat kaksi kerrallaan alas tunneliin, ylös kakkoslaiturille pohkeet ulvoen, sisään junaan ja vasta sisällä tajusin tarkistaa, että olinhan oikeassa junassa.
Ehdin istua noin minuutin paikallani ennen kuin juna lähti. Sydän lakkasi hakkaamasta vasta seuraavalla asemalla, jalat tärisemästä.
Totesin myös, että taksikuskit voivat olla pelastavia enkeleitä.
- Me ei nyt ruveta ottamaan sulta rahaa. Laita tuohon lapulle nimesi ja puhelinnumerosi niin laskutiedot tulee perässä. Näytät sen verran luotettavalta.
Kiittelin taas vuolaasti.
Tuntui hölmöltä istua junaan. Kiire loppui hetkessä. Matkan Turkuun neuloinkin pipoa rauhoittaakseni itseäni.
En tiedä, miksi ehtiminen jännitti minua niin paljon. Jokin lataus siinä oli. Seuraava juna olisi ollut perillä Turussa viittä vaille viisi, kun vihkiminen Tuomiokirkossa alkoi tasan viideltä. Ja kello viisi Tuomiokirkossa olin äärettömän tyytyväinen siihen, että olin ehtinyt junaan.
Pieni tilaisuus, vain vihkipari ja V:n perhe, ja minä. Pappi puhui rauhallisesti, painokkaasti – ja suoraan. Kaksi kynttilää alttarilla ja morsiamella pieni ruusukimppu. Sivukappelin ikivanhat seinät, V:n tädin hämmästyttävän tyttömäinen hymy, häkeltynyt ilo kun pappi sanoi: Voitte suudella morsianta. Se, miten pienistä tilaisuuksista tulee herkkiä ja intiimejä, ja miten olin sulaa iloa tajutessani, että olen jo jollain lailla osa tätä.
Ja miten myöhemmin illalla ravintolan pöydässä naurettiin ja juotiin viiniä ja puhuttiin yliopistouudistuksista, latinan kielestä ja siitä, miksi suomalaiset heimot ovat geneettisesti niin kaukana toisistaan. Ja taas ilo siitä, että jostain on tullut niin luonnollista. Koin kuuluvani.
Ja sitten täällä nämä pitkät aamut ja pitkät illat ja teekupit ja puhuminen pöydän ääressä. Tässä on jotain niin kodikasta että on kuin olisi aina ollut. Sellaista se on Joensuussakin, meillä kotona – pitkiä iltoja, teekuppeja ja puhetta pöytien ääressä, pikkuhiljaa suoremmaksi tulevaa puhetta, jotain henkilökohtaistuvaa.
Ihan kuin olisin saanut toisen perheen.
Mitä siitä sanoisi? Menisin aika monesti kalliilla takseilla ollakseni läsnä hetkissä, jotka ovat ainutkertaisia.
Ja nyt sataa ja tuntuu hyvältä käpertyä talossa sisäänpäin, olla aloillaan.
Syksy, kaunista sadetta.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Tunteet | Comments (2)
repeävä pilvenreuna. October 22nd, 2008
Olen monena aamuna yrittänyt lähteä lenkille. Muistan miten hyvältä kesällä tuntui nousta aikaisin, mennä ennen aamupalaa lenkkarit jalassa ulos, juosta tuo viiden kilometrin lenkki ja sitten keittää teetä ja nauttia aamupalasta.
Olen seissyt monena aamuna kello seitsemän pimeässä olohuoneessa yöshortseissa ja tuijottanut sädekaihtimien takaa ulos. Miten voi missään olla noin pimeää. On kuin maailma olisi vedetty säkkiin, jonka sisällä kaikki on kosteaa.
En ole lähtenyt lenkille. Enää ei ole KESÄ. Sen sijaan olen keittänyt teetä.
Jostain syystä pimeä ei iltaisin tunnu yhtä paksulta kuin aamulla. Tosin iltaisin ei koe sitä, mitä koin vähän vaille kahdeksan keittiössä hämärässä, kun vilkaisin ulos – taivaanranta repesi auki vastapäisen talon katon yllä, riekale sinisensyvää taivasta kuulteli pimeiden aamupilvien välistä. Tuntui kuin toivoa olisi sittenkin.
Päivällä aurinko erehtyi paistamaan hetkittäin. Aina kun sateen välissä ehti.
*
On asioita. Ja silti tuntuu, etten taas ole osannut kirjoittaa. En saa kokonaisuuksia mieleeni, teemoja, ehjiä asennerakennelmia, asiarakennelmia. Kirjoitan tänne jo monennetta kertaa ajatuksenvirtaa, kun en saa kokonaisuutta sanoiksi. Ajallaan se tulee, siihen asti on kerrattava päivien kuluneita tunnelmia.
Tai sitä, miten tänään kirjastoon pyöräillessäni näin oven edessä ambulanssin, ja ensimmäinen ajatus oli: kannetaanko sieltä kohta paareilla jotakuta…? Menin vaisuna sisään ja yritin tiirailla, missä sairaskohtaus tai onnettomuus on tapahtunut. Putosiko joku portaikossa?
Ja portaissa minua vastaan tulee ambulanssihoitajan lyhythihaisessa valkoisessa puserossa kaljupäinen mies, hölkkää portaita alas sylissään pino kirjoja ja Reijo Mäen äänicd-dekkariboksi. Onko ambulanssimiehistöllä aikaa kuunnella dekkareita työvuorossa?
Tai siitä, miten yleisiä syömishäiriöt tuntuvat olevan ja miten ihmisen pitäisi syödä kahdeksan palaa leipää päivässä, ja miten yliopiston liikuntakursseilla olen nähnyt jo monta luurankomaista nuorta naista, väljissä vaatteissa jumppaamassa, poskiluut ihon alta kuultaen.
Arjen huomioita.
Tuntuu, että nyt on lähinnä niitä. Arki-ilmiöitä. Sattumuksia jotka pilkahtavat esiin.
Miten yliopiston kirjastossa kakkoskerroksen lukusalin kirjahyllyissä on loputtomasti kutkuttavia kirjanselkämyksiä nimineen, jos saisin kuvitella niihin sisällön, mitä se olisi – Swearing in classic english.
Tai se itsestäänselvä mysteeri, että mistä ihmeestä pöly tulee – miten sitä voi aina kertyä niin paljon, ja miten aina samoihin paikkoihin?
Tai se, että mietin, miten piispaa tervehditään – huomenna menen Lapuan hiippakuntakartanoon kuuntelemaan, millaista olisi olla pappina.
Tai se, että ihmiset voidaan karkeasti jakaa sangviinikkoihin, flegmaatikkoihin, koleerikkoihin ja melankoolikkoihin. Ja se, että jokainen meistä kantaa mukanaan pienoiskulttuuria joka on uniikki, ja se on aina sopeutettava toisten kulttuureihin – ja toisinpäin. Mutkattomuutta ei ole.
Ja rahastakin minulla olisi sanottavaa. Ja illoista kun V:n perhe nukkuu olohuoneen lattialla, miten aamulla kuulee ihmisten heräilevän seinän takana, siitä että kahvinkeitin alkaa porista. Pitkistä aamupaloista ja vanhoista tuoleista jotka hetken mielijohteesta ostaa kirpputorilta,
mutta sekin oikeastaan liittyy rahankäyttöön ja siitä pitäisi kirjoittaa toiste paremmin…
Ehyempi olo on kuin pitkiin aikoihin. Ehkä siksi tämä sanattomuus. Pitäisi olla särö että olisi sanoja. Miten kirjoitetaan onnellisena?
Posted in Elämä | Comments (2)
Kämmenellä. October 16th, 2008
Enpä ole koskaan ikinä ennen silittänyt lakanaa. Siis lakanaa. Sellaista leveää parisängyn lakanaa. Nyt olen tehnyt senkin; ahtaassa eteiskäytävässä metritolkulla puuvillakangasta pienelle silityslaudalle levitettynä, yrittänyt saada sen pysymään kurttaantumatta lisää, rakkaudella ja hellyydellä hivuttanut ryppyjen vuoristoja lakanasta pois.
Taidan todella tykätä veljestäni.
Veli ja tuore kälyni tulevat huomenna häämatkalta. Pyöräilin tänään iso reppu selässä kaksi kauppakassia pyöräntangolla roikkuen läpi sateen ylämäissä reidet hoosiannaa huutaen Kuokkalaan, ja vähän myöhemmin löysin itseni silittämästä sitä lakanaa… Että olisi kiva toisten tulla kotiin ja mennä nukkumaan.
En ole ihan varma pyysikö veli sitä ihan varsinaisesti. Silittämistä. Pedantti minussa kuitenkin heräsi.
Vähän aiemmin se oli herännyt ruokakaupassa. Aikamoinen innovaattori sitä itsestä löytyy kun saa ostaa kaikenlaista toisille. Kukkahyllyllä piti jo hillitä itseä.
Ja sitten pyöräilin sateen läpi kotiin jossain nääntymyksen rajalla ja koin hetkellisen hekuman hetken syödessäni valtavan kulhollisen jugurttia. En käsitä miten joku voi elää syömättä säännöllisesti lounasta.
Nyt uunissa on omenapiirakka, V ihmettelee sitä että on olemassa ilmaus “maskulinisti” ja että feministin vastakohta ei olekaan sovinisti, ulkona hämärtyy, pitäisi viedä kynttilä palamaan ulos, tentti on tänään ohi, tein sitä tunnin ja se huojennuksen määrä jonka tunnin työllä voi saada on järjetön, selitin Bronfenbrennerin bioekologista mallia ja määrittelin temperamenttia, selitin että Erikson vertasi kognitiivisen kehityksen malliaan “taisteluihin”.
Eikä se mikään oikeastaan tarkoita mitään. Ei se, että taas tänään selitin tutulle miten en valmistu Kelan ohjeistusaikana ja opintotuki loppuu ennen aikojaan, eikä se että kastuin läpimäräksi nälissäni pyöräillessä, ei se ettei Philipsin Cucina-kahvinkeittimeen saa mistään vaihtopannuja eikä se ettei vaihtopannuja saa ylipäänsäkään enää kuin Moccamastereihin, ei se että lihakset lapaluun alla ovat kipeät koska en osaa käyttää kuntosalilaitteita oikein, ei se että pidän kynää vieläkin niin väärin että kirjoittaminen kipeyttää kämmenselän pienet lihakset, ei se että oikeastaan raha-asioista pitäisi ehkä olla huolissaan, ei se että kukkien mullat ovat edelleen vaihtamatta monen vuoden jälkeen, ei se että pyykit jäävät pesemättä ja hiukset ovat sateesta pitkin päätä valuneet.
Sillä on väliä että V:n perhe on tulossa koko viikonlopuksi kylään, olohuoneen lattia on muutaman päivän ajan täynnä patjoja ja öisin sikeästi (toivon) nukkuvia ihmisiä, sillä on väliä että veljeni on mennyt naimisiin ihanan naisen kanssa ja kävin tänään miettimässä niiden seinien sisällä että niin joo tämä ei enää ole veljeni kämppä vaan kahden ihmisen KOTI, sillä on väliä että vanhempani ovat olemassa, että tietokoneella on kuvia jo monen suvun elämästä kaukaa, on V:n lapsuudenkuvat, minun lapsuudenkuvani, veljeni ja kälyni lapsuudenkuvat, on äitini lapsuudenkuvat – sellaiset mustavalkoiset epätarkat polaroidit.
Sillä on väliä että me ihmiset olemme, on häitä ja elämä jatkuu, on toivoa,
vaikka sainkin psykologisen testin tuloksen jonka mukaan olen pessimisti ja pessimistin ongelma on juuri toivon säilyttäminen, aion soittaa testin tekijälle ja keskustella asiasta, en tunnista itseäni kuvauksesta vaikka ehkä teologian opiskelijat ovat pessimistejä kaiken sen syntikäsityksen takia, tai se näyttää siltä testeissä,
sillä psykologinen testi tuskin kykenee mittaamaan armoa tai sitä miten ihminen sen kokee, ja minä koen että toivoa on, aina, hetkittäisesti vielä enemmän kuin ennen mutta sellainen pessimisti en ole ettenkö toivoon uskoisi vaikka syntinen olenkin ja sen tiedän perin hyvin.
Mikä se sellainen usko on jossa ei ole rakkautta? Tai elämä vailla sitä.
Sillä on väliä. Rakkautta oli viime lauantaina, istuin kirkossa kuorissa sivupenkissä alttarin vieressä yksin alba päälläni, lauloin psalmin ja palasin sen jälkeen sivupenkkiin, siitä näin koko ajan veljeni ja kälyni kasvot vihkimisen ajan, ilmeet ja katseet, ja isäni profiilin messukasukassa ja näin miten isän ilmeet sopivat yhteen niiden äänenpainojen kanssa jotka liikuttuivat vaikka se olisi sitä yrittänyt estää. Harvoinpa sitä ainoan poikansa vihkii.
Rakkautta on siinä että V korjasi hajottamani kahvinkeittimen, osti kirpparilta uuden pannun ja vuoli pannusta ja keittimestä muovia niin paljon pois että uusi pannu mahtuu sisään, nyt voin keittää V:n vanhemmille aamukahvit, ja siinäkin on rakkautta. Rakkautta on siinä että kello tikittää tässä huoneessa, aika kuluu turvallisesti eteenpäin koska sitä kannatellaan, olemme jatkuvasti toistemme kämmenillä.
Rakastan sitä että… me ihmiset olemme yhtä ihan luonnollisista syistä. Sukua ja silleen.
Tuntuu, että jonkun talven selkä on taittunut. Sanat tulevat luonnollisemmin ja itsekritiikkini haurastuu, tuntuu, että pitkästä aikaa olen päässyt tarkastelemaan tunteitani ja olotilojani vapaudesta käsin.
Vieraat vieraina pidetyt tunteet. Aivan kuin olisin pitkästä aikaa turvassa.
Turvassa kun kello tikittää; se on tehty vanhasta älppäristä ja levyn nimi on Good News, ja se sopii erinomaisesti:
olen kämmenellä.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
Syvä tyydytyksen tunne. October 8th, 2008
Sain omenapuulta äsken turpiin.
En tiedä kauanko siitä on kun viimeksi olen poiminut omenoita. Nyt menin räikeänvihreä pipo päässäni katsomaan, montako niitä oli jäljellä. Niitä oli valtavasti.
Opin muun muassa sen, että korkeimmista oksista omenat saa kätevästi alas ravistelemalla oksia. Ja senkin, että vielä korkeammalla olevia oksia kannattaa ravistella vaikka harjanvarrella. Omenoiden kuuromainen muksahtelu nurmikolle oli niin tyydyttävä ääni, että ujuttauduin vielä syvemmälle puun oksien alle, kurotin harjanvartta vielä korkeammalle ja tuupin korkeimmalle kurottavaa oksaa, sitä ohuinta joka oli taipunut kaarelle omenoiden painosta.
Kyllä ne alas tulivat. Yksi suoraan nenään. Piti nipistää silmät kiinni. Tältäkö tuntuu kun lyödään naamaan? Omena tuli onneksi hieman viistosta – tai niskani oli niin taakse taipunut että nenäni kenotti suoraan kohti taivasta – ja omena osui ylähuulen ja sieraimien väliin aiheuttaen hetkellisen kirpakan kivun.
Tuupin oksaa kahta innokkaammin. Alas ne himputin tuho-omenat.
Kaksi korillista niitä tulikin. Kyykin riemuissani maassa ja nakkelin omenoita pärekoriin. Olisin ehkä ollut hauska näky – kirpparilta haalitut liian isot ja leveät tweedhousut sullottuina saappaanlahkeisiin, villatakki vähän liian pienen farkkutakin alta liepottaen, kaulassa maksimallinen paksu huivi hutaistuna ja se vihreä pipo takaraivolla roikkuen, kun omenapuun oksat olivat joka välissä nykäistä sen pois päältä.
Nautin. Sillä alitajuisen kivikautisella tavalla, joka alkaa hykerrellä sisäänpäin kun oman tulisijan väelle on taas ensi talveksi kerätty tarpeeksi vitamiinipitoista ruokaa ja voi säilöä ja kuivata ja muhentaa ja paistaa ja -
Hillitsin haluni alkaa haravoimaan lehtiä. Se oli ihan lähellä. Olisin halunnut rapsuttaa nurmikkoa ja kuulla miten maa kehrää kuin koira, jota kyhnytetään ennen nukahtamista.
Jätin sen kuitenkin tällä kerralla ja tulin sisään taittelemaan käsiohjelmia vihkimiseen, kastelemaan kukkia, järjestelemään taloa, haalimaan omia tavaroitani kokoon.
Kaksi päivää ja sitten on hääpäivä. Veljen. Ja veljen morsiamen.
Muutama vuosi sitten olisin nauranut hieman katkeransuloisesti jos joku olisi väittänyt, että vuonna 2008 me molemmat menemme naimisiin puolen vuoden välein. Ja että ne molemmat tarinat ovat sellaisia ettei heti äkkiseltään uskoisi että meidän kohdalle sattuu.
Mutta niin se vaan on; kohta tässä perheessä on jo kuusi jäsentä, minä laitan lauantaina omat hääkenkäni jalkaan, yritän olla itkemättä psalmia laulaessa, olen todennäköisesti suloisen hämmentynyt, aion nauttia, aion ottaa vastaan.
Kohta meitä on kuusi neljän sijaan ja minä näen unia lastensaamisesta,
ja se jos joku on pelottavaa, mutta ei mainita sitä nyt tässä sen tarkemmin.
Ajatuksena vain se, että tuntuu häkellyttävän hyvältä että se oman tulisijan väki kasvaa, periaatteessa jos noista omenoista sosetta tekisin olisi jo aika paljon perhettä jolle sitä jakaa.
Syvä tyydytyksen tunne.
Posted in Elämä, Ihmiset, Luonto | Comments (0)
ilma ja savi. October 7th, 2008
Miten tehdään ihminen?
Otetaan vähän tyhjyyttään kieppuvaa ilmaa,
kourallinen savea ja
puhalletaan siihen lämmin henkäys,
osa sielua.
Olen tyhjyyttään kieppuvaa ilmaa
savea johon on hengitetty
olen outo hämärä avaruus jossa
kolisevat
ikuisen elämän sanat
Se minkä näettä on savea ja ilmaa.
Painakaa päänne rintaani vasten:
siellä voitte kuulla kolinan
kun armo kimpoilee minussa
täyttää autiutta kaksoislyönnein:
tu-tum, tu-tum, tu-tum.
Niin katoavat ilma ja savi
kuivaksi pölyksi iankaikkisen kämmenelle
mutta jospa osa sielua olisi silloin jo
armon lävistämäksi tullut
rikki puhkomaksi
kuiva pöly katoaa tuuleen.
Minä
kirkkauteen.
*
// 071008 Joensuun yliopiston kirjaston lukusalin pölyisessä ilmassa
pöydällä avoimena kirja siitä mitä Kristus Lutherille oli
ja jokin hetkittäinen oivallus.
Posted in Idealismi, Jumala, Minäkuva | Comments (0)
Eeva. October 6th, 2008
Tapasin tänään Heikkisen Eevan.
Eeva istui InterCityn vaunuosaston yläkerrassa, pari penkkiä minusta eteenpäin, kun raahasin laukkuni junaan. Tullessaan tarkastamaan lippuja konduktööri yritti selittää Eevalle, miten Pieksämäellä vaihdetaan junaa Joensuuhun. “Määtte vaan ensin alas niitä rappuja sinne tunneliin, ja siitä käännytään sitten tänne päin, tänne näin ja sitten vaan sinne vasemmalle ja portaat ylös, se on se kuutosraide… Niin, mennään ensin portaat vaan alas.” Selityksestä ei tainnut tulla pässinlihaa, koska lopulta kuulin konduktöörin toteavan: “Tuolla on tuo tyttökin menossa Joensuuhun, jospa te mänisittä samaa matkaa?”
Kurottauduin kurkkaaman penkin selkänojan yli. Konduktööri viittoi minuun päin ja Eeva katsoi minua suoraan silmiin. “Ootteko te Joensuuhun menossa?”, kysyin. Eeva nyökkäsi. Lupasin opastaa.
Eeva tuli istumaan penkille minun eteeni. Jutteli niitä näitä, kunnes kännykkä soi. Melkein Pieksämäelle asti Eeva jutteli jonkun kanssa puhelimessa, asioita joiden luulisi saavan monen toisen itkemään, mutta Eeva jaksoi nauraakin välissä.
Pieksämäellä nostin kassini taas selkään. Eeva laittoi päähänsä valkoisen kukkakirjaillun hilkan ja veti sinisen takin vetoketjun kiinni, nosti laukkunsa mukaan, ja me kävelimme alakertaan, laiturille, alas tunneliin ja vasemmalle, portaita ylös kuutoslaiturille ja kiipesimme junabussiin, joka veisi meidät Joensuuhun.
Tunnelissa Eeva kertoi olevansa kotoisin Nurmeksesta. Esitteli itsensä Eevaksi, minä esittelin itseni Kaisaksi ja me kättelimme mennessämme. “Minä oon siis Eeva, sukunimi on Heikkinen… Ja ikkää on seitkytäseittemän vuotta, se on varmaan kolome kerttaa niin paljon kun siulla”, Eeva sanoi. Myönsin sen olevan totta.
Vaunussa Eeva jatkoi hyväntuulista hiljaista jutteluaan, istuutui alas, otti neuleen esiin. Istuin vastapäätä Eevaa käytävän toiselle puolelle ja yritin saada itsestäni irti vähän teologian lukemista. Kun olin jonkin aikaa yrittänyt lukea, tuli Eeva luokseni. Ojensi rapisevaa Fazerin parhaat -karkkipussia. “Ota, ota kummallekin jalalle, ota vaan…” Otin ihastuksissani yhden Laktan ja yhden Toscan.
Sitten Eeva pani kapealle penkille pitkäkseen. Katselin vanhaa haurasta nukkuvaa naista, joka teki pitkää kotimatkaa. Joka oli ollut kymmenen vuotta miehensä omaishoitajana. Joka jaksoi katsoa silmiin, joka oli… sirkeä. Ja jostain syystä minua vavahdutti.
Kun tultiin Joensuuhun, Eeva tuli pussin kanssa uudelleen. Tarjosi vielä. Nauroin ja otin, Fazerin parhaat on yksi omista nostalgisista muistoistani.
Eeva jäi Joensuun asemalle selvittelemään, miten Nurmekseen oikein pääsee – bussilla vai taajamajunalla. Kun kävelin isää vastaan autolle tuntui kuin olisin pidempiaikaisekin tuttavan luota lähtenyt.
Tekisi mieli laittaa Karjalaisen tekstiviestipalstalle että “Kiitos karamelleistä, Eeva.”
Ehkä laitankin.
*
Voi hurja, isä toi minulle juuri äsken ikivanhan Sonyn Walkmanin ja kuulokkeet. Sisällä soittimessa oli vanha kasetti, jossa lukee “lasten juttuja”. Nauhalla joku Kaisa jostain melkein 20 vuoden takaa ja Jussi yhtä kaukaa juttelevat, tekevät muka radiohaastattelua toisistaan…
Meni pasma sekaisin.
Tuoltako kuulostin 20 vuotta sitten? Kuka oikein on tuo lapsi? Minäkö se olen?
Huh. Der Stimme aus der Ferne.
*
Nyt olen sateessakastunut ja saunastatullut ja uniraukea. En ole tänään tehnyt juurikaan muuta kuin matkustanut,
mutta se taisi olla elämys.
Olisinpa isona niin kuin Eeva.
Posted in Elämä, Ihmiset | Comments (0)
miten tultaisiin lapseksi taas - October 5th, 2008
Piti kirjoittaa näkemisen velvollisuudesta mutta se on johonkin suuntaan sen verran rönsyilevä ajatuskasauma, että annan sen asettua vielä vähän aikaa.
Kirjoitan sen sijaan siitä,
miten tänään lähdin päämäärättömästi kirkkaanvihreä pipo päässäni kävelemään, valitsin vain hivenen uusia reittejä – entä jos menenkin tuon kerrostalon pihan läpi? – jäin parkkipaikalla Sallittu asuntoyhtiön vieraille -kyltin kohdalla pohtimaan sitä, miten outo sana on “vieras”: toisaalta se tarkoittaa jotakuta, joka on täysin tuntematon, toisaalta se tarkoittaa ihmistä joka otetaan vastaan, kutsutaan peremmälle, pidetään vieraana, kestitään – ja kestetään.
Sen seurauksena ajattelin sitä, että tunteet todentotta voivat olla ihmiselle vieraita. Toisaalta niitä ei tunne lainkaan, ja voi olla hämmentynyt, kun itsessä kelluu itselle täysin vierasta emotionaalista materiaa. Ja toisaalta ne juuri, ne vieraat tunteet, on otettava vieraina vastaan, kutsuttava peremmälle, pidettävä niille seuraa, kestittävä niitä – ja kestettävä niitä, koska joskus on kestettävä vaikka ei huvittaisikaan.
Jatkoin matkaa ja kävelin Mäki-Matin kapeiden katujen läpi, joiden varsilla omakotitalot peittyivät lehtien massaan, ihmiset rapsuttelivat maata esiin oranssin ja punaisen alta, kaikki oli pilkuttunut kirkkaanvärisillä lehtitäplillä ja omenapuissa kiikkuivat viimeiset, ylikypsät omenat lehdettömillä oksilla. Alkoi sataa ohuena tiheänä tihkuna vettä ja kiipesin ylös Harjulle Vesilinnan eteen, jossa koko joukko ihmisiä jo odotti ovien aukeamista. Varttia vaille 12 museon täti armahti meitä, ja päästi sisään. Hissillä kolmanteen kerrokseen näköalatasanteelle, ja nojaamaan leuka vasten metallikaidetta. Sade kulki huntuna kaupungin yli, ja kun se oli Palokan päällä, alkoi aurinko paistaa Jyväsjärveen Kuokkalan puolella. Pilvet viistivät maailmaa matalalla ja repeilivät miten sattui, valo lankesi oikullisina laikkuina alas.
Katselin kaupunkia joka suuntaan. Täällä minä asun. Tänne olen osunut ja asettunut. Osannut ja asettunut.
Tornissa oli vaihto-oppilas suomalaisen perheen kanssa sekä vanha eläkeläisrouva kahden nuoremman naisen kanssa, sekä isä kahden malttamattoman lapsen kanssa. Ajattelin, että kun vanhenemme, meistä tulee jälleen lapsia. Malttamattomin oli vanha rouva tiiraillessaan maisemaa. “Onko tämä nyt se keskusta?”, hän kysyi ja tiedusteli sen jälkeen nuoremmilta, missä hän mahtoi itse asua noin niin kuin ylhäältä katsottuna. Naiset eivät heti vastanneet, ja rouva toisti kysymyksensä noin viidesti tiheänä sarjana niin kuin lapset: “Missä minä asun? Missä minä asun? Missä minä asun?”
Siinä on jotain rehellisen häpeilemätöntä. Ja se liittyy siihen nähdyksi tulemisen tarpeeseen jota yritän ajatussolmusta juuri availla, mutta en vielä ole sitä selvittänyt.
Kaupunki oli jo tuttu. Rakennukset ystävällisen oloisia. Tuntui hyvältä olla jossain, josta näki niin kauas – sen, ettei maailma silti lopu tähän, minun näkökenttäni on yleensä niin rajattu: ja näin se on elämässäkin, näen vain seuraavan tien mutkan ja koko ajan joku näkee korkeammalta kerralla koko tien.
Palasin kotiin vaahteroita katsellen. Kävelin hiljaa, kiireettä, kerrankin sillä ajatuksella ettei ole edes tarkoitus kuntoilla. Ehtii nähdä enemmän kun ei vain juokse ohi.
Näin monta vastikään kunnostettua leikkipuistoa. Jyväskylä on panostanut niihin juuri. Toivoa siis on vielä; vielä on tilaa leikkiä, vielä kannustetaan siihen.
Olin vähän kateellinen. Minulle suurinta viihdettä oli kävellä hitaasti. Minne katosi se kirkasotsainen pikkulikka joka juoksi ja kirkui mennessään? Joka ei laskenut tunteja, jolle oli vain aikaa leikkiä ja joka näki puiden alaisessa hämärässä satuja? Jolle pala maata ja muutama oksanpätkä oli aarre, jolle kiven päällinen sammal oli kokonainen maailma?
Haluaisin vanheta niin, että tulisin jälleen vähän lapsemmaksi. Vanheta sisältäpäin niin, että unohtaisin tämän +20-vaiheen, jossa pitäisi olla vakuuttava ja valloittaa itselleen jalansija maailmasta. Haluaisin vanheta niin että haistattaisin sille pitkät ja uskaltaisin vaatia, tivata, kysyä, juosta ja kirkua mennessäni, kaivella päivän tikulla maata, kastua sateessa ja tulla polvet likaisina kotiin,
haluaisin olla lapsi jonka aamut ovat mahdollisuuksia uuteen päivään, joka ei kampaa hiuksiaankaan ulos mennessään, jonka ei tarvitse käyttää aikaa peilin edessä maskaraa harjaten, joka ei luule että häneltä odotetaan jotain, joka ei luule että hänen on oltava tietyn näköinen ja sovittava tiettyyn muottiin, joka on onnellinen kun on vaatteet ja ruokaa ja lämmintä ja syli johon palata polvet likaisina, joka on aidoksi revennyt ja riemuissaan, ja toisaalta suree ja pelkää koko intensiteetillä kun on sen aika.
Aikuisten ongelma on se, että tunteet ovat meille vieraita. Kun emme tunne niitä, lyömme oven niiden edestä kiinni ja patoamme ne henkiseen rappukäytävään. Kohta meillä on koko rappu täynnä käsittelemättömiä tunteita ja ne tunkevat oven alta sisään, ja meissä kasvaa arvaamaton paniikki elämää kohtaan koska tunnemme ettemme hallitse sitä, emmekä enää voi ottaa tunteitamme vastaan koska ne tulisivat kokonaisena hallitsemattomien vieraiden laumana, meidän on vain jatkettava niiden patoamista ja vieroksumista.
Raottelen oveani. Että tulisiko joku sieltä rappukäytävästä sisään, yksi tai korkeintaan kaksi kerrallaan? Että istutaanko tähän alas, saako olla kahvia, mistä jutellaan, kerrotteko minulle mistä olette tulleet, mitä teette minussa, miksi minun on tutustuttava teihin, keitä te olette?
Jos sen kautta tulisin lapseksi jälleen.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Tunteet | Comments (4)
muistilappu. October 3rd, 2008
Note to self:
Ars amandi osa 2:
Näkeminen on velvollisuus.
Eilen tuli mieleeni sekin että keskiajalla tunnettiin myös ars moriendi, kuolemisen taito.
Mielenkiintoinen, tuo ristiriita niiden välillä.
Posted in Elämä | Comments (0)