Archive for November, 2008
lohikäärmepuukaksoset. November 30th, 2008
Ståhlberg, Relander, Svinhufvud, Kallio, Ryti, Mannerheim, Paasikivi, Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari, Halonen.
Opettelin tänä aamuna Suomen presidentit ulkoa suivaantuneena siitä etten muistanut viimeisen neljän lisäksi kuin Kallion, Rydin ja Mannerheimin. Valtteri usutti minua kokeilemaan uutta muistitekniikkaa: sijoitin presidentit pitkin entisen lukioni käytäviä loogisen reitin varrelle. Mutta koska presidenttien kasvot eivät sano minulle mitään, minun piti kehittää jokaisen nimestä jotain mikä auttaa muistamaan.
Niinpä ensin lukion ala-aulassa on valtava kasa puisia ruskeita tuoleja isona röykkiönä (Ståhlberg). Ensimmäisen ja toisen kerroksen välisten portaiden välitasanteella lukiolaisikäinen poika ottaa rennosti eli relasti nojatuolissa (Relander). Toisen kerroksen atk-luokan oven edessä on valtava vaaleanpunainen porsaanpää (Svinhufvud). Opettajainhuoneen oven edessä siitä vastapäivään taas on yksi niistä omituisennäköisistä kallioista, joita purjehdusreissuilla on merellä naurettu (Kallio). Siitä eteenpäin kakkoskerroksen takakäytävässä kasvaa valtava tiheä ryteikkö ohutta sotkuista pajua (Ryti). Äidinkielenluokan edessä seisoo ratsastajapatsas (Mannerheim), ja matematiikanluokan edessä Obelix tasapainottelee kämmenellään jättimäistä hiidenkiveä (Paasikivi). Kakkos- ja kolmoskerrosten välisellä portaiden välitasanteella taas on vain jättiläismäinen kalju, ja sen päällä paksusankaiset valtavat mustat silmälasit (Kekkonen). Kolmoskerroksen aulassa kasvaa keväinen koivumetsä (Koivisto), biologian luokan edessä Ahti atraimineen kiipeää saarelle merenneitoja perässään (Ahtisaari), ja viimeisenä keskellä kolmoskerrosta Muumimamma hakkaa isoa kasaa halkoja (Halonen).
Toimii. Osasin luetella saman tien presidentit takaperin, jota en olisi takuulla ikinä ennen osannut. Kaiken lisäksi muistaminen oli kerrankin hauskaa. Toivon mukaan tätä ei myöskään ihan heti unohda – reitti on tuttu, ja omaa mielikuvitusta kutkuttavat kuvat on helppo muistaa…
Mitä seuraavaksi? Amerikan presidentit? Saa nähdä.
Eilisen oliivipuu muuttui kahdeksi metrinkorkuiseksi reunustraakkipuuksi, jotka saivat aamulla nimet Kyösti ja Pöysti. Ne seisovat nyt makuuhuoneen ikkunan edessä, pörröpäiset kaksoset. Kummassakin on neljä yhteen punottua vartta, joiden päässä rehottaa valta tuppo vihreitä ohuita lehtiä. Ne olivat Plantagenissa myynnissä pilkkahinnalla, koska joku oli päästänyt ne joskus kuivahtamaan niin, että niissä oli muutamia kuivia lehtiä. Nyt ne kuitenkin näyttävät terhakoilta ja päteviltä, ja toivoisin niiden elävän vielä kauan.
Istuttiin aamulla pitkään sängyn reunalla ja yritettiin nimetä niitä. Ehdotin ensin Morttia ja Verttiä, mutta Mortista tuli V:lle mieleen vain Pratchettin Mort eikä se käynyt. Lassi ja Leevi oli liian tuttu, ja Tiuhti ja Viuhti jotenkin liian feminiini. Oltiin jo päädytty Marttiin ja Perttiin, ja olin jo päättänyt kumpi on kumpi, kun menin vielä keittiöstä kurkistamaan makuuhuoneeseen: “Voishan ne tietysti olla Kyösti ja Pöysti”.
Pasila on siis tullut meille jäädäkseen. Ajattelin askarrella kukille nimilaput, Köpä ja Pöpi. Loppuja kukkia en voinut personifikoida, koska muuten en kestäisi niiden kuolemaa. Ja arabiankahvi ainakin kituu tällä hetkellä sen sorttisesti, että pelkään ettei se näe enää uutta kevättä. Sutipuun soisin kuitenkin elävän sillä se huvittaa minua sympaattisuudellaan, mutta se kestääkin kolmisen viikkoa ilman vettä.
“Sellainen kukka joka ei kestä kuivumista on turha kukka”, totesi V:kin eilen. Minusta ei tule ikinä orkideankasvattajaa.
Sen lisäksi olen tänään silittänyt silittämästä päästyäni ja muistanut taas miten tylsää se on. Mutta nyt makuuhuone näyttää makuuhuoneelta: sängyn takana seinällä on Marimekon kangas, ikkunassa on vihdoin verhot – mikään ei ole niin pysyvää kuin keskeneräisyys, vuoden ajan ikkunassa roikkuikin V:n siihen valoesteeksi asettama paksu intianpuuvillakangas. Se tosin on ikkunassa edelleen sillä se osoittautui mainioksi valosuojaksi, mutta nyt se on piilotettu paksujen vihreiden lehtikuvioisten kankaiden taakse.
Sohvapöydällä palaa kynttilöitä, ja silti on pimeänhämärää, kello on vasta kaksikymmentä yli kaksi… Ensimmäinen adventti. Huomenna alkaa joulukuu. En mennyt yömessuun laulamaan Hoosiannaa, sillä eilisen savotta venyi niin pitkäksi että hoipuimme kotiin vasta lähempänä kymmentä. Sanon silti, että hyvää jälkeä tuli, ja eilen taas totesin että kunnon flow’ta ei hakkaa mikään. On mahtavaa olla kuusi tuntia täysin tempautuneena johonkin kutkuttavaan.
Adventti. Joulu.
Missäköhän sähkökynttelikkö on? Sen elektrisenpehmeä valo kuuluu väistämättä joulukuun aamuihin keittiössä.
Joulun odottaminen… Opin eilen uuden sanan: mikro-odottaminen. Mikro-odottamista on kaikki sähköisistä laitteista johtuva odottaminen: mikro-odotan kun odotan että sähköposti lähtee, että tietokone aukeaa, että printteri herää, että kännykkä käynnistyy, että tee lämpiää mikrossa, että internetyhteys herää, ja jos minulla olisi digiboksi saisin mikro-odottaa vielä enemmän.
Elämässä on mikro-odottamista aika paljon, ja samaan aikaan on hämmentävää huomata, miten sitä tulee samaa tahtia yhä kärsimättömämmäksi. Makrokärsimätön mikro-odotuksessa.
Taidan makro-odottaa montaa asiaa. Joulua, hiihtolomaa, sitä että saisin opinnot valmiiksi, sitä että voitaisiin paeta vähäksi aikaa toiselle puolen maapalloa.
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Luonto, Tulevaisuus | Comments (0)
oliivipuu Bronxista. November 29th, 2008
Heräsin taas yöllä siihen että olin yltä päältä hiessä. Epämiellyttävä tunne nousta sängystä ylös, kiskoa paita päältään ja kuivata iho siihen, kaivautua hetken päästä takaisin peiton alle vältellen kylmännihkeitä kohtia lakanassa. Olin nukkunut taas liian tiukassa kippurassa, untuvapeitto ei ole aina hyvä asia.
Ja sitten aamu kun uni loppuu liian kesken, jätin V:n peiton alle ja kiipesin keittiöön tekemään perunarieskaa, sytytin kolme kynttilää että aamu ei olisi niin kalsea mitä se ikkunan takana on.
Tänään tehdään joululahjoja, mutta ei niistä sen enempää, ettei tieto vuoda.
Sitä ennen mennään kuitenkin Plantageniin.
Ajoittain sitä hämmästyy ihmisten hyvyydestä. V oli Maata Näkyvissä -festareilla taas artistikuljetuksessa töissä, ja puhujaksi festareille tuli jo toista kertaa amerikkalaispastori Dien Taylor (jonka luterilainen seurakunta Bronxissa on jotain sellaista jonka takia alkaa melkein kismittää, ettei meillä täällä Suomessa ole samanlaista), jonka V oli tavannut jo aiemmin ja joka jo silloin oli ollut hyvä kohtaaminen. Nyt V kuskasi Dienin sunnuntaiaamuksi Helsinkiin lennolle, ja matkalla oli aikaa jutella elämän muuttumisista. Edelliskerralla kun Dien oli Turussa minä ja V ei oltu ehditty vielä edes tutustua.
Lentoasemalla Dien ojensi V:lle käyntikorttinsa ja sen alla jotain pientä, ja sanoi: “Osta Kaisalle jotain mukavaa.”
Niinpä minä saan tänään nimipäivälahjaksi kasvin, jonkin elävän ikkunalaudalle, ja alan kirjoittaa sähköpostia englanniksi meren taa. Tuntuu erityiseltä. Mies ei ollut tavannut V:täkään kuin kahdesti eikä minua koskaan, mutta halusi antaa jotain, ja minä saan jotain elävää sen vuoksi. Välissä on Atlantti mutta ilmeisesti sitä ollaan samaa perhettä silti, on se jokin joka vetää yhteyskaapelin merenpohjankin läpi.
Olen ajatellut oliivipuuta, jos se vain sopisi sisätiloihin. Se sopisi kuvioon.
Jospa tulisin itse samalla tavalla havaitsevaksi joskus. Sellaiseksi, joka kohtaisi ja ymmärtäisi ja osaisi oikealla tavalla olla läsnä. Siitä on tulossa iso unelma, kun sitä niin paljon mietin. Minulla taitaa alkaa olla idoleita: Gandhi, Luther, Eero Huovinen, Maija Nyman, tuollaiset mustat bronxilaispastorit, Layrun Hill.
Saarnaajia.
Mielenkiintoista. Idolini ovat saarnaajia. Hillkin on nykyään.
Olen enimmäkseen onnellinen. Ja repsahtanut opiskeluiden ulkopuolelle, kun pakolliset tentit loppuivat. Sen sijaan olen pitkästä aikaa kirjoittanut lehtijuttua ja yllättynyt siitä, ettei se olekaan ollut tuskaisaa. Ja että olen nauttinut siitä, että saa sanoa ja saa sanottua.
Olisi paljon mitä sanoa.
Aloitan
sanojen
keräämisen -
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Minäkuva | Comments (0)
tahdon sanat. November 27th, 2008
Eilisillan päätteeksi erinäisten tunnepyörteiden jälkeen koin tehneeni havainnon. Tai saaneeni oivalluksen, koska ehkä se ei ollut niinkään tietoista havaitsemista kuin… törmäämistä.
Se liittyy tahtomiseen. Tahdon-sanaan. Siihen, miten sen tahtomisen on mieltänyt. Ja rakkaudestahan tässäkin on kyse, en pääse siitä mihinkään.
Yksinkertaisesti tajusin jotakin siitä, että olen tullut pitäneeksi sitä tahtomista kuitenkin jotenkin… helponpehmeänä asiana. Että tottakai minä tahdon – ja olen sitoutunut tekemään kaikkeni sen eteen, että jatkossakin tahtoisin. Mutta olen keskittynyt vain siihen, miten minun olisi mahdollisimman helppoa tahtoa itseni takia. Sitoutunut varjelemaan itse oman tahtomiseni. Tekemään siitä itse helppoa. Toisin sanoen: olen oikein iloisesti ymmärtänyt mitä tahtominen tarkoittaa silloin, kun se on täysin omassa vallassani. Tottahan minä tahdon, jos sen myös päätän itse. Ja tässä ymmärrän tahtomisen kykynä rakastaa. Kykynä pysyä toista kohtaan avoimena, vastaanottavana… Läsnäolevana. Kykyä olla niin auki että läpi saa kulkea, jäädä sisään asumaan, tutkia nurkat ja komerot ja tehdä pesän. Kykyä kääriä kämmenensä toisen ympärille ollakseen pesä.
Sitä minä tahdon.
Mutta entäs kun niin kutsutut olosuhteet eivät tee sitä… luonnostaan helpoksi? Entä silloin kun tahtoisin tahtoa, mutta koen, että jokin niin sanotusti ulkopuolinen tuhoaa minusta sen lämmön ja kotoisuuden, jota tahtominen mielestäni on?
Saavutin jonkun oivalluksentapaisen sen kautta, että löysin itsestäni niitä tunteita joita sanotaan mustasukkaisuudeksi. Syytä niille ei tietenkään ollut, mutta kuinka usein nainen tarvitsee konkreettisia syitä tunteilleen? Tajusin voivani olla typerän mustasukkainen ilman minkäänlaista syytä, ja se tunne tuuperrutti minut hetkeksi. On kiduttavaa olla mustasukkainen, sillä epätoivoisella tavalla jolla ei ole mitään tekemistä tämän päivän kanssa, ei tämän ihmisen kanssa, ei tämän hetken kanssa. Sillä tavalla joka lähinnä muistaa enää että joskus piti kilpailla kaikenlaisten unelmatyttö-fantasioiden kanssa ja piti kasvattaa pitkiä ruskeita hiuksia koska niin toivottiin ja saada vatsalihaksia piirtymään esiin kun sitä oletettiin, ja silloin mustasukkaisuus oli sitä, että aina jollakulla oli ruskeammat tuuheammat hiukset ja kauniimpi vatsa, ja joku muu oli siis aina lähempänä unelmatyttöihannetta.
Sellaisesta mustasukkaisuusmuistosta on perin työlästä päästä irti. Joku unelmatyttöjen pelko itää selkärangassa ja kuiskuttaa, että jossain niitä vaanii vieläkin, odottavat vain tullakseen tallaamaan korkokengillään sormille. Ja sellainen tunne on enimmäkseen lähinnä turruttava; se ei ole sitä hivelevää omistushaluisen hellää mustasukkaisuutta, joka on äärettömän terve ja tavoiteltava tunne.
Sellaisessa sitten kelluskelin illalla ja kipristelin sisäänpäin: eikö tämä siis vieläkään ole ohi? Sellaisessa tunteessa on ikävää sekin, että se tallaa alleen niitä muita tunteita. Sitä menee lukkoon itsensä kanssa ja keksii, että kaikenlaisia pelonsiemeniä itää nurkissa eikä itsellä ole kuokkaa niiden kitkemiseen. Ja siinä sitä sitten ihmettelee ja miettii, miten lukkonsa tiirikoisi.
En ole varma kuka sen tiirikan ojensi, mutta jostain se silti siinä hetkessä ilmestyi. Tunnelukossa on huono tahtoa – niin luulin. Ja sitten joku epistemologisen analyyttinen sananmerkityksiä pohtiva ääni kysyi päässäni: mitä se tahtominen oikeastaan tarkoittaakaan?
Ja siinä olikin sitten vapaus.
Eikö tahtomisista suurinta ole se, että tahtoo silloin kun se on työlästä? Kyllä, sehän on klisee. Mutta entä kun se on työlästä minussa? Siis kun tunteeni eivät ole vapaat ja irtonaiset, vaan jään jumiin johonkin olleeseen ja menneeseen pelonpoikaseen tai ahdistukseen? Onhan helppoa sanoa että tahtominen on tärkeää kun on rahahuolia, stressiä… Mutta entä kun itsessä on arkuutta? Kyllä. Tahtominen on silloin lupa rakastaa. Se että minä silloinkin tahdon on sitä, että jokaisen pelon yli on lupa rakastaa. Kaiken arkuuden yli on lupa rakastaa. Koska jos minä rakastan, teen eniten mitä voin.
Eikä rakkaudessa enää ole pelkoa. Kuulostaa kliseeltä, mutta jokin siitä avautui eilen. Jos rakastan, annan kaikkeni, sen mitä voin. Jos senkin jälkeen jotain pahaa tapahtuisi, olisi sen varmaankin tarkoitus tapahtua. Se ei olisi enää minun rakastamatta jättämisestäni kiinni. En voi tehdä mitään enemmän oikein kuin rakastaa. En voi antaa mitään enempää kuin rakastaa. Jos rakastan, miksi pelkäisin? Luottaminen ja pelko eivät oikein toimi yhteen, ja rakkaushan on itsepäistä luottamista.
Jotenkin juuri tämä: tahtominen on lupa luottaa rakkauteen suorastaan itsepäisen epäloogisestikin. Se jotenkin avasi.
Antaa taantumien siis tulla. Mitäpä ne minulle! Tulevat ja menevät, niidenkin aikana minulla on lupa rakastaa. Enempää en voi, eikä sen arvokkaampaa ole.
Meillä siis on jo kaikki taivaan tähdet kämmenissämme.
Posted in Elämä, Rakkaus, Tunteet | Comments (2)
poskihammas. November 25th, 2008
Viisaus väheni tänään yhden hampaan verran.
Menin toimenpiteen jälkeen huvikseni käymään kirpparilla. Puudutusaineen ja yhden 800 milligramman Buranan voimasta suuhun ei edes sattunut, tunsin oloni vain hieman hölmöksi paksu sideharsotuppo poskessa, mutta ajattelin ettei minun välttämättä tarvitse puhua kenellekään ja toisaalta, kerrankos sitä joutuu itsekin sammaltamaan.
Sovitin SPR:llä paitaa pukukopissa ja satuin avaamaan suutani. Näytin siltä että olisin sopinut hyvin jonkun b-luokan kauhurainan kuvitukseksi. Etuhampaat olivat laikukkaat verestä, huulissa punaista, takavasemmalla nielussa kirkkaan verenpunainen sotkuinen tuppo ammottavan hampaanreiän päällä. Vein paidan vaivihkaa takaisin rekkiin ja menin ulos syljeskelemään verta hankeen. Että sitä voi tulla paljon yhdestä hampaanpaikasta.
Nyt verentulo on jo hellittänyt, ja lääkärin hampaan paikalle sitoma tikki tuntuu pitävän repsottavat ikenenreunat siististi paikallaan. Olo on avuton lähinnä siksi etten voi juoda teetä, kääriydyn villapaitoihin ja viltteihin, kun en voi lämmittää itseäni sisältäpäin. Huvittavinta koko touhussa tänään oli kuitenkin suun täydellisen toispuoleinen puutuminen. Puudutusaine tuntui pääsevan kunnolla vauhtiin vasta puoli tuntia operaation jälkeen. Tuntui typerältä yrittää tunnustella kielellä, onko harsotuppo paikallaan, kun kieli ei tunne tuppoa eikä hampaita eikä poskea, eivätkä ikenet tunne kieltä tai poski yhtään mitään, niin sisä- kuin ulkopuoleltakaan. Sivelin kasvoja oikealta puolelta vasemmalle ja hämmästelin, miten yhtäkkisesti keskellä ihoa solut muuttuvat tunnottomiksi. Yritin raaputtaa ihoa mutta mitään ei tuntunut.
Ruokakaupassa yritin olla kassanaiselle kohtelias. “Khiitos”, sain sanottua, ja todennäköisesti epäilyttävän turvonnut poskeni aiheutti kummastusta. Yrittäkääpä itse puhua suu täynnä verta ja vanua.
Olin aamulla oikein reipas, vaikkei minulta ole ikinä edes porattu hammasta. Päättelin, ettei kipua kannata pelätä: jos puudutus toimii, kaikki on hyvin, ja jos se ei toimi, on minun vain siedettävä kipu. Lääkäri mittasi verenpaineet varmuudeksi ennen pihteihin tarttumistaan ja totesi, ettei minua ainakaan paineen perusteella jännitä, 121/74. Lääkärintuolissa ristin kuitenkin kädet rinnalle ja pidin silmät tiukasti kiinni, tajusin jännittäväni käsivarsien ja keskivartalon lihaksia ja yritin koko ajan puristaa jotain nyrkkiin.
“Ruvetaas katteleen sitä sitte… Jos tunnet sellaista äkillistä pistävää kipua, ilmaise siitä, mutta sellaista pientä liikkumista voi tuntua kun hammas alkaa irtoamaan”, kehotti lääkäri, ja minua alkoi samalla kuvottaa kun ensimmäistä kertaa tajusin että joku todella tunkee pihdit suuhuni repiäkseen väkivalloin osan minua irti. Odotin kipua, koska olin varma, ettei koko toimitus voisi mennä helposti. Silti inhottavimmalta tuntui se lievä rutina lääkärin keinutellessa hammasta leukaperissäni, se nuiva muljahtelu kun tajuaa että kudokset antavat periksi ja luu alkaa irrota. Ilmeisesti avasin silmäni juuri oikealla hetkellä, sillä näin lääkärin nostavan verisen valkoisen kimpaleen suustani hoitopöydälle.
Sitten vain imuria ja tikkiä suu täyteen ja sitä vanua. Lääkäri käski minun levätä hetken tuolilla mutta hoipuin kuitenkin perässä tietokoneelle saamaan hoito-ohjeita. Vartin kuluttua koko show’n alkamisesta olin taas käytävässä juuri irrotettu hammas taskussani, reppu kädessä, kädet ja jalat täristen. Ne todella tärisivät, ja tuntui hassulta tajuta, ettei sellainen kokovartalotärinä olekaan vain sarjakuvajuttu. Taisin sittenkin jännittää.
Sopii sikäli hyvin, että illalla Kräsällä puhumassa on Tapio Puolimatka aiheesta Usko, tieto ja myytit ja minä juonnan illan. Viisaudesta voi puhua varmaan ihan hyvin vaikka viisaudenhammas on irrotettu. Ellei juttu sitten mene ihan typeräksi samasta syystä.
Silti – ensimmäinen verta sisältänyt sairaanhoidollinen operaationi aikoihin. Verensietokykyni ei tunnu kehittyneen, vaan olen edelleen sillä siedän-ja-kestän-mutta-en-katso -tasolla, joka esti minua seuraamasta Teho-osastoa vaikka muut sitä perheessä katsoivatkin.
Kyllä tämä tästä.
Posted in Elämä, Ruumis | Comments (2)
naisen pehmeä keho # 2. November 23rd, 2008
Löysin tämän Idhrenin kautta joka oli löytänyt sen Childhood flamesin kautta joka oli alunperin koonnut nämä Gala Darlingin toteamukset yhteen. Halusin laittaa sen tähän niin muistutukseksi itselleni siitä että on paljon turhaa josta ei kuulu huolehtia kuin jatkoksi sille, mitä jokin aika sitten pohdin siitä, saako naisen keho olla pehmeä. Saa. Sillä se on jonkun mielestä kaunista.
Eikä väliä ole kuin sillä että tuntee itsensä itsekseen ja oppii ymmärtämään, että on kaunista olla oma itsensä. Tämä tuntuu olevan jokin yleismaailmallinen teema, mutta onneksi niin, sillä kun sitä useampi pohtii, useampi myös törmää kullanarvoisiin totuuslausumiin jotka kertovat mistä todella on kyse.
Firstly,
Stop comparing yourself to other girls, no matter how pretty, clever, cool or cashed-up they are.
No one will ever have your unique twist of talents, perspectives or beauty.
You do enough. You have enough. You are enough.
Stop comparing yourself to other girls, no matter how talented, well-dressed, popular or capable they are.
You improve the world more than you can possibly comprehend, just by being true to who you are every day.
Go outside & be fabulous. Watching who you are, & seeing what you’re becoming, makes us so proud to know you. The world delights in your presence. We all love you very much.
Secondly,
People often email me saying, “I’m (insert age) & (insert size), what should I wear?”
There is no real answer to this. No one “should” wear anything, except for something that makes them happy. Just because you think you’re too young, old, skinny or big, that doesn’t have anything to do with what you wear.
Curvy girls don’t have to dress to de-emphasise their shape, just like girls with little boobs don’t have to dust bronzer on their chest in an elaborate pattern so they can create the illusion of big breastisses. The whole concept is ridiculous. What is beautiful to me is not necessarily beautiful to you, vice versa. Different things appeal to different people, & that’s wonderful! Who wants a homogenised society?
What you wear is entirely up to you! You are not obligated to wear something to please your mother, father, husband, wife, sister, brother, manager or local clergyman. You can, if you want to, but it isn’t usually a recipe for sartorial joy.
When you look at well-dressed people, the #1 thing you start to notice that they ALL have in common — regardless of their personal style, shape or budget — is that they look confident & happy with what they’re wearing! If you feel confident, you can get away with pretty much anything, when it comes to that, I can’t tell you what will make you feel that way! Some of us like tutus, some of us like tuxedo pants, others like lederhosen. It’s a beautiful personal mystery, & one that only you can find the answers to.
If you want to know how to “minimise your problem areas”, buy a Trinny & Susannah book & be done with it, but honestly, that’s not the way to make yourself happy. You do not have to dress like a suburban mother just because you have a bangin’ booty, or luscious thighs, or a little belly!
Know this: There is no such thing as the perfect body. We all have different views of what is hot or sexy or crush-worthy, & that’s amazing, & to be embraced! You are gorgeous just as you are. Don’t hide yourself away because you don’t have Marilyn Monroe’s curves or Kate Moss’ frame.
And again, to stress the point:
Be yourself. Do what makes you happy. Wear what makes you happy. Have confidence in yourself! Not everyone will like what you’re doing or what you’re wearing, but the only opinion that matters is your own. If it makes you happy, go for it!
// Gala Darling, www.galadarling.com
Posted in Ihmiset, Ilmaisu, Kauneus, Minäkuva, Ruumis | Comments (0)
paatos. November 21st, 2008
Olen ajatellut, että rakastaminen on tahdon asia. Että tahtomiseni on olennaisinta, ja tunteeni kulkee tahtomiseni kainalossa. Että tunteeni, joka sai tahtomiseni aikaan, on nyt tahtomiseni uskollinen kumppani, ja tehtäväni on pitää tahtomisestani huolta kunnes kuolema meidät erottaa.
Olen kenties unohtanut jotain siitä, mitä kaikkea tunne on. Tunteesta – rakastamisen tunteesta, rakkaudesta – on tullut tuttu, turvallinenkin. Oma. Selkeä. Olen ajatellut tuntevani sen, tutustuneeni siihen, tehneeni sille pesiä ja ripustaneeni seinilleni sille levähdyispuita, joille istahtaa laulamaan hetkittäin. Olen avannut sille ikkunoita ja antanut sen lentää, koska olen aina tiennyt sen palaavan takaisin. Tunne on ollut aarre ja lahja, jokin minulle sattumalta elämän mudan keskeltä annettu timantti, sadepäivien virrassa vahingossa maasta esiin kaivautunut simpukka helmi vatsassaan, ihme ja suurin salaisuus. Olen hellinyt sitä syvää tyytyväisyyttä tuntien: minä rakastan, ja vain siinä on minulle kaikki kylliksi.
Viime päivien oppitunti on kenties se, että rakkaudessa on paljon hallitsematonta. Sittenkin. En ole kesyttänyt lintua vaikka se laulaa oksallani, lentää olalleni joka ilta. En tunne vaikka olen luullut tuntevani oman rakastamiseni, tapani olla rakastava. Olen luullut tulleeni niin rakastavaksi, että se on vain ikään kuin minussa lämpimänä kiehuva kattila, eläin joka kehrää rauhallisena syvää autuutta.
Ja miten sitä voi yhtäkkiä törmätä siihen, että eläin herää ja alkaa kulkea levottomana kehää. Että rakkaus on jotain niin hellästi pideltävää, että jokin pieni tärähdys, hieman liian suuri ajattelemattomuus, ristiin menevä oletus, tunnistamaton toive, voi täräyttää tasapainotilaa niin että jotain sisäistä osaa alkaa särkeä. Rakkaus on niin käsittämättömän herkkä. Rakastaminen on tolkuttoman… haurasta.
Niin haurasta että vaikka kaikki on hyvin, ja vain ajatusten tasolla on oltu ymmärtämättä, vaikka minä vain ajatusten tasolla en ole ymmärtänyt, vaikka minä tahtomattani teen jotain joka kirvelee, vaikka toinenkin myöntää että tietää sen, me silti olemme tunteiden alla ja kun niin on, ovat tunteet se totuus jossa on elettävä. Se jos jokin on haurasta, sen minä sanon… Miten jokin sinänsä yhdentekevä saa aikaan tunnemyrskyn jossa kärsii, kaipaa, ahdistuu, on pahoillaan, suree, toivoo, on mustasukkainen, on pahoillaan siitä että on sitä kaikkea, häkeltyy ja hukkaa oikeastaan lopulta asiasta langanpään, unohtuu oman tunteensa alle ja kiertää levotonta kehää sen alla kunnes hitaasti tärähdyksen aiheuttamat laineet asettuvat.
Ja siinä kaikessa on kyse samasta rakastamisesta. Että kaikki kirvelevä ja kiperä on rakastamista sekin. Että se raivostuttava tunnekuohu josta ei voi kuin mennä läpi ja se että mustasukkaisuuskin on rakastamista, ja että se on rakastamista että sitä ollaan niin herkällä ja jotain niin haurasta on, että tunne ei ole vain tasainen ja raukea vaan se on vimmainen ja levoton, ja sellaisenakin se on se sama uskollinen kumppani.
Olen rehellisesti hämmentynyt tämän kaiken voimasta. Että sitä voi tulla riippuvaiseksi. Ja että voi törmätä itsessään puoliin, joista ei pidä. Sellaiseen silmänsokeuteen jota on ennenkin pelännyt ja sitten huomaa sellainen olevansa. Ja voi räkä että ihminen on itsekäs.
Lampisen Pasi joskus sanoi, että sitä luulee olevansa hyvä ihminen – kunnes menee naimisiin. Kovin kirkas on tuo peili jota toinen pitää.
Taivaan kiitos tuo toinen joka sitä peiliä pitää hymyilee lempeästi sen yli, koko ajan.
Pohdin sellaista parisuhteellista asiaa tässä, josta on tullut jo itsestäänselvyys kaikissa oma-apuoppaissa, joissa miehiä ja naisia opastetaan onnelliseen elämään: tärkeintähän on kommunikaatio, eikö?
Mietin sitä että niin kauan kuin puhuminen pysyy aitona, on kaikki hyvin. Onhan aivan sama mitä sanotaan, kunhan se on aitoa. Tai ei tietenkään aivan sama, mutta siinä mielessä, että kaikki aito on arvokasta. Jokainen aidosti ääneen sanottu tunne on arvokas. Jokainen ajatus ja toive. Kunhan ne ovat aitoja. Kunhan ei aleta käännellä ja muutella, piilottaa ja väistellä, punoa juonia ja katkeroitua, pelata pelejä. Kunhan ollaan aitoja ja puhutaan suoraan, on kaikki hyvin ja arvokasta. Ja ne asiat jotka ovat aitoja usein ovat niitä, joista on puhuttava, sillä ne ovat todellisimpia.
Hyvin aito on tämä havainto siitä että rakkaus on hallitsematon eläin joka minussa elää, meissä. Ja taitaa olla niin etten sen liikkeitä opi ennustamaan, koska ihminen on lopulta vaisto-olento. Mutta alistun mielelläni tämän mielivallan alle. Antaa näiden vaistojen herätä; rakkaus taitaa olla vaistoasia.
*
Elämä on lisäksi ollut täynnä pieniä sattumia, jotka ovat tuntuneet viime päivinä olennaisilta.
Niin kuin se kiskobussiin Varkaudesta noussut nainen, joka istui vastapäätäni ja hymyili minulle, joka ilman silmälaseja unitokkurassa katsoin takaisin ja varmaankin onnistuin hymyilemään vähän. Nainen katsoi minua silmiin useamminkin, ja vasta kun Pieksämäellä sain silmälasit päähäni huomasin, että naisen huuli oli halki, ja sen katkaisi vino arpi. Niin kaunista hymyä en silti ole nähnyt pitkään aikaan.
Ja sitten se Kauppakadulla Jyväskylässä vastaani tullut mies ystävänsä kanssa, joka nojasi rollaattoriin kävellessään. Nuori mies, pitkänhuiskea, eläväisennäköinen. Katsoessani ajattelin taas että vaikka se on niin paradoksaalista olen onnellinen ettei tämä maailmamme ole täydellinen, sillä silloin se tarkoittaisi että kaikilta vaadittaisiin täydellisyyttä, olen onnellinen siitä että olemme jokainen omalla tavallamme rampoja ja puolikuntoisia niin, että me kaikki tarvitsemme jotain mihin nojata. Ja siitä huolimatta voimme olla pitkänhuiskeita ja eläväisiä. Ja ajattelin, että tahtoisin maailman, jossa jokainen voisi ääneen olla rampa, olla julkisesti se rikkimennyt joka on. Mekin näennäisesti terveet.
Ja sitten Vihreän Haltiattaren ikkunalasi, johon joku oli edellisenä iltana painanut punatuilla huulilla kolme suudelmaa, jotka vieläkin loistivat ikkunassa sisäpuolella olevan nojatuolin kohdalla. Kävelin ohi ja mietin, millainen välikohtaus siinä on kenties ollut.
Ja Mäki-Matissa ottaessani pyörää esiin lumikinoksesta kerrostalon pihassa avautui yläpuolellani ikkuna, ja ikkunan takana pienen pojan silmälasipäiset kasvot ja muovihansikkaassa oleva käsi joka vilkutti minulle. Vilkutin takaisin, ja poika suihkutti ikkunaan pesuainetta ja jatkoi sen hankaamista, sellainen sen kokoinen poika että taskuun pitäisi laittaa. Ja kohta pihalle asti kantautuva kysymys: Mummi, kuinka kauan mää oon siivonnut?
Ajattelin, että monia tarinoiden ituja kasvaa kohisten ympärillämme koko ajan. Samalla tavalla kuin ruoho tai voikukat, jotka murtavat keväisin asfalttia. Elämällä on tarve tulla esiin, mennä eteenpäin, rikkoa kiveä ja jäätä ja kovertaa itsepäisesti itselleen tie vapauteen, ylöspäin ja valoonpäin. Elämällä on tarve kasvaa ja jatkua.
Minäkin rampa selvisin kotiin asti vaikka pyörä oli jäätynyt ja kävelin kolme kassia selässä roikkuen Laajavuoreen. Kassit painoivat selkää ja kaivautuivat epäkkäisiin, mutta sää oli niin kaunis ettei aikoihin;
lumi rantakaislikossa, aurinko pilvimuurin takaa esiin, koivujen oksissa lunta, joka varisi hitaasti vastavaloon maahan, narina ja kuulaus. Taas kannatti elää yksi päivä, ja oppia se, että sellaista se on, hallitsematonta,
ja että rakkauskin on sitä että välillä on kärsittävä jos todella on alkanut rakastaa.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kauneus, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
äiti, muisti ja laizzes-faire. November 17th, 2008
Nothing beats mothers. At least nothing should beat them ’cause then I’d BEAT the one that tries.
Istuin juuri äidin kanssa olohuoneessa, oli kynttilä ja pientä syötävää, muutama lasi punaista viiniä helmeili maljassaan, ja me puhuimme sellaisia joita syviksi sanotaan.
Äidit ovat loistavia. Äiti on.
*
Lisäksi huomenna on tentti johon menen laizzes-faire. Olenhan minä kirjoja selaillut, yhtä niin että sivut irtoavat – todella. Niteestä repeää liima ja kirjasta on tullut irtolehtipainos, irtonaisia sivuja vanhurskauttamisopista ja areiolaisesta harhaopista, katolisen kirkon viimeisimmistä oppijulistuksista (kuten oppi neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä jota suuresti ihmettelen, ja jonka takia minulla olisi kirjoitettavaa taas seksuaalisuuden demonisoimisen käsittämättömyydestä). Mutta en ole lukenut. Olkoon tämä tentti nyt viimein se koekappale: selviäisikö tenteistä vähemmällä stressillä, selviäisikö tutkimalla mistä on kyse, ilman jänteitä kiristävää viime hetken lukemista?
Laizzes-faire.
Hetkistä voi löytää jotain irtonaista ja kantavaa. Jos oppisin jalon unohtamisen taidon. Unohtaisi epäoleellisen ja antautuisi oleelliseen.
Psykologian kurssilla puhuttiin jokin aika sitten muistista. Siitä, kuinka armollista on unohtaminen – luennoitsija tiesi kertoa jostakusta itäeurooppalaisesta hetki sitten eläneestä miehestä, joka oli muistanut kaiken. Käytännöllisesti katsoen kaiken kokemansa ja näkemänsä. Mies teki hienon uran journalistina joka muisti tarinat, mutta kaikenlainen abstrakti ajattelu alkoi käydä hitaasti mahdottomaksi: miehen työmuisti kuormittui jatkuvasti liiallisista ärsykkeistä, ja säilömuisti tukkeutui niin täyteen että lopulta “kognitiiviset tasot”, kuten luennoitsija niitä nimitti, olivat niin tukossa, ettei minkäänlainen laaja-alainen maailmanpeilailu enää ollut mahdollista.
On siis autuasta unohtaa. Ne asiat, jotka ovat epäolennaisia, sillä silloin on vapautta tarttua hetkeen, olla laizzes-faire. Mutta olennaiset asiat on muistettava, kuten se että äidit ovat loistavia,
ja että olen onnellinen ollessani vaimo.
Posted in Elämä | Comments (0)
en ymmärrä näitä unia. November 16th, 2008
Näen unia jotka jäävät koko päiväksi pyörimään mieleeni. Viime yönä harhailin perheenjäsenten kanssa pitkin jonkin keskieurooppalaisen pimeänöisen kaupungin katuja, aina joku oli jäänyt jälkeen, aina jotakuta odotettiin ja aina joku seisoi pimeän kadun varrella odottaen että joku tulee hakemaan, ja sitten hetkittäin oli päivä ja olin yksin, oli kiire jonnekin ja kiipeilin omituisten rakennelmien läpi riippumatta siitä, että niin ei todennäköisesti olisi saanut tehdä. Ja – jostain käsittämättömästä syystä – päädyin usein sisustuskauppoihin, sellaisiin, jotka olivat täynnä pientä kaunista tavaraa. Ja silti oli yö, portailla paloivat tulet, ja aina joku oli hukassa ja myöhässä. Muistan sen kuristavan pelon tunteen kun on kiire ja osa perheestä on kadoksissa öisillä kaduilla ja jokin alitajuinen osa minusta tietää että siellä ei ole turvallista.
Toisessa unessa olimme jossakin eteläisessä maassa, merenrannassa, suuren valkoisen laivan kannella. Minä ja V hyppäsimme kerta toisensa perään korkealta laivan kannelta mereen, testasimme, vieläkö uskallamme. Pudotus oli pitkä ja meri turkoosi, ja vasta hypätessäni tajusin, etten tiedä, mitä pinnan alla on. Laiva piti aina uida kiinni ja kiivetä takaisin ylös, ja jossain vaiheessa jouduin ohjaamaan laivaa kun V oli vedessä, laiva ei ollut totella komentojani ja olin jatkuvasti törmätä siltaan joka kantoi veden yli siinä vasemmalla puolen – vaikea kuvitellakaan sitä tuhoa, jättimäinen laiva ja jättimäinen silta, ja V pienenä vedessä.
Ja sitten oli uni jossa oli toinen öinen kaupunki, mutta kapeat keskiaikaiset kujat olivat täynnä valoja ja elämää, pieniä putiikkeja, kahviloita, helteenjälkeistä iltakuhinaa. Etsin jotain, mutta en enää tiedä, mitä. Muistan kaduilla temppuilleet ihmiset omituisissa vaatteissaan, ja nyt kun muistelen, on kuin he kaikki olisivat olleet mykkiä… Ja jossain vaiheessa Hanna H. ajoi minut monta kertaa kiinni polkupyörällä yhdessä alamäessä joka on esiintynyt unissani ennenkin, möykkyisen asfaltin peittämä jyrkkä mäki alas järven rannassa olevalle punatiiliselle rautatieasemalle, ja oli marraspakkanen ja silti auringonkukat puskivat maasta esiin nuppujaan tien likaisella penkalla.
Yhdessä unessa lensin matalalla yli Islannin ja näin korkealta omituisen rakennelman, joka oli rakennettu villisikojen tappamiseksi. Muistan jonkun selittäneen minulle metodia, ja sen kauheus puistatti. Islanti oli vihreä ja kumpuileva, ja olin matkalla jonnekin paljon pohjoisempaan. Jossakin vaiheessa joku selitti kesken lennon matalalla äänellä että teillä on tuuria, näette Norrlannin vasemmalla sillä usvaa ei ole ja veden takana vasemmalla levisi tuuhean matalan kuusimetsän peittämä manner. En ollut varma minne olin matkalla, mutta jossain vaiheessa eteeni aukesivat koskemattomat metsiköt ja niiden takana särmäiset harmaat lumihuippuiset vuoret. Kaikesta kaukana olemisen tunne oli hyytävä – tunne siitä, että takaisin on mahdotonta mennä, ja olen itseni varassa.
Näin myös unta että olin rippikoululeirillä töissä ja raskaana, enkä muistanut laskettua aikaani. Pelkäsin unessa synnytyksen alkavan milloin vain enkä tiennyt, miten pääsisin sairaalaan – olinhan töissä! Unessa sekoittuivat kauhu siitä, miten lapsen käy, ja hämmentynyt onnellisuus siitä että minusta olisi tulossa äiti.
Viimeinen uni oli ehkä jollain tavalla hämmentävin. Raskausunet ovat aina. Ilmeisesti ne ilmentävät jotain kestoteemaa minussa, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä itse äitiyden kanssa. Mille unet lapsista ovat symboli? Pahimpia ovat aina ne, joissa minulla on sylilapsi jota en osaa hoitaa tai muista ruokkia, jonka jatkuvasti unohdan vaikka sydäntä raastaa tajuta aina hetkittäin, että lapsi on nälkiintynyt ja palelee.
Ja sitten oli uni jossa olimme Israelissa ja V oli menossa kertausharjoituksiin, minä mietin miten pääsisin Vuorisaarnan vuorelle tai Kirkastusvuorelle, pyöräilin yksin pitkin harmaanvalkeita maisemia ja V oli jossain muualla. Muistan ajatelleeni Tiberiasta Galileanjärven rannalla ja muistan maiseman ylhäältä vuorelta järvelle, se tosin ei ollut mitään samannäköistä kuin tosielämässä niillä rannoilla.
Ja kaikki tämä yhtenä yönä. Alitajuntani filminleikkaajalla on taas ollut kiire syöttää kaikki jämäpalat projektoriin kerralla.
Unet ovat olleet kiehtovan vangitsevia. Tavalla joka on oikeastaan lievästi ahdistava. Niissä on ollut isoja tunnetiloja – pelko, ahdistus, yksinäisyys, kesyttämättömät maisemat, hämmennys, putoaminen, uskallus, toivo. Sellaisten vastaanottaminen on tavallaan pakahduttavaa, vaikka unet ovatkin epätosia ja virtuaalisia. Ja silti ne ovat niin suuria ja pakahduttavia, että niihin on jäädä kiinni. Mitäköhän näen ensi yönä? Melkein toivon, että joudun seikkailemaan taas.
On kuin eläisi yhtä elämää päivisin ja toista öisin.
Ja sitä silti toivon, että ymmärtäisin uniani hieman paremmin. Ja tietäisin, mitä niistä yleensäkään voi ymmärtää. Voiko niitä uskottavasti tulkita? Ovatko ne päivän aikana tulleiden, satunnaisten virikkeiden tulvan purkamista ilman merkityksiä, vai onko niihen piilokoodattu sitä, mitä asiat minulle merkitsevät – ja miten minun pitäisi niitä merkityksiä ymmärtää? Miten purkaa koodeja joita en tunne?
Se kiehtoo minua. Siksi yritän edes kirjoittaa uniani talteen silloin kun huomaan niiden kieppuvan päivisinkin tunnelmineen ajatuksissa. Jos ne joskus toistuvat, voin vetää ehkä jonkinlaisia ymmärryksen yhtäläisyysmerkkejä tilanteitteni välille. Ehkä. Tai sitten tämä on elämänpituinen oppitunti alitajunnan hallitsemattomuudesta.
Huvittavaa, että pohjimmiltamme me ihmiset olemmekin hallitsemattomia – ei tarvitse kuin nukkua tajutakseen sen.
*
Tänään olen lisäksi löytänyt ensimmäisen geokätköni Aavarannan sillan rakenteista ja harkinnut vakavasti seuraavien etsimistä vaikka ilman gps-laitetta. Siinä olisi enemmän haastetta ja kirkasotsaisuutta kuin laitteella suunnistamisessa. Ja olen juossut cornflakesin kokoisten märkien lumihiutaleiden seassa ensimmäisen juoksulenkkini pitkään aikaan ja havainnut nauttivani siitä edelleen, vaikka pitkään koko kehoni on vastustanut ajatustakin juoksuaskelista. Ehkä syynä on se marraskuun märkä säkkipimeys, johon en ole iltaisin halunnut mennä. Nyt oli päivä ja valo harsomaista, tuuli viistoa rannassa, pilvet ohuiksikäyviä taivaalla ja ilma raikkaampaa kuin muistin.
Tämän maan peittää pian talvi. Sen on pakko olla niin. Ohutkin lumi herättää toivoa. Ja jos lunta ei tulisikaan, tulee ainakin talven mukanaan tuoma pysähtyminen, raukeus, uni ja raskaus. Tervetuloa.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Luonto, Tunteet, Unet | Comments (3)
äärien viivat. November 15th, 2008
Now how do you articulate things you cannot name
how do you recreate a world you don’t know
just speak the word
just speak the word
just speak the Word
*
Toisinaan tuntuu kuin kellot kävisivät väärään suuntaan.
Vilkaisen viisaria ja se rävähtää varomattomana taaksepäin
yrittää palata rytmiinsä kun
huomaa että tuijotan
toisinaan on kuin kuulisi kalenterin kääntävän lehtiään keittiössä
ja kun menen katsomaan en tiedä mikä kuu on
kuu on taivaalla vinossa vasempaan
sitä en tiedä onko se toisin ollutkaan
toisinaan on kuin tähdet vaihtaisivat paikkaa kun katson ohi
kiertyisivät akseliensa ympäri, muovaisivat uusiksi linnunradat,
muovaisivat uusiksi maailman jossa elän
ilman että tiedän.
Toisinaan on kuin sanat muuttuisivat matkalla vapauteen
kun lasken ne huuliltani on kuin ilma pusertaisi ne kasaan,
irti luodut linnut, irti päästetyt varpuset. On kuin ilma puhkaisisi ne,
ja kelloista karannut aika kääntäisi ne sisäänpäin
ja merkitykset valuvat ovien pienoja kuin väsynyt raskas aamupäivä.
Toisinaan on kuin en tuntisi käsiäni, jalkani kulkevat toisiaan vastaan,
tunnen ajatukseni, ne ovat olleet vierainani ennenkin, outokasvoiset mutta tutunmuotoiset,
tunnen niiden siluetit kun ne seisovat oviaukossa valoa vasten,
selkä kyyryssä minuun päin, katsovat olan yli.
Toisinaan on kuin minua asuttaisi kansa jota en tunne, mietin olenko kartaton maa,
kuka kulkisi laaksot ja joenvarret
ylittäisi näitä vuoristoja joissa on enimmäkseen autiota
löytäisi niitäkin tiheikköjä joissa nukkuu arkoja eläimiä
piirtäisi kulkiessaan karttaa, tekisi minusta osan maailmaa
osan tunnettua maailmaa jossa aika ei katoa, kuukaudet pysyvät paikallaan, kuu taivaallaan,
jossa kaikki on kallellaan
korkeintaan samaan suuntaan ja
toisinaan
toisinaan
jokin minussa toisinaan kurottuu kohti sitä joka
roikkuu edessäni kuin kultaiset omenat satujen puissa:
ei vain toisinaan vaan aina
joku sellainen jo on
kartoittaja, maanmittaaja, joku reppuselkäinen
jolla on jano tutkia maata ja eksyä, ja eksyessään
vain pystyttää suojansa, raapaisee tulen, katsoo miten varjot kerääntyvät kihiseviksi kasoiksi tulelta turvaan
on joku joka tekee minusta kartan, sormenpäillä seuraa kulkemaansa reittiä,
piirtää minusta ääriviivat
on joku joka
piirtää minulle ääriviivat.
Posted in Elämä, Rakkaus, Runot | Comments (0)
naisen pehmeä keho. November 15th, 2008
Tiedän, että tämä on tavallaan hassua – ja tavallaan kenties epäoleellista – ja joku voisi ajatella, että turhanpäiväistä ja kevytkenkäistä. Silti, kun kerrankin törmäsin niin luonnolliseen ja suorastaan sisukkaan tervehenkiseen näkökulmaan naisellisista muodoista ja naisen oikeudesta olla naisen näköinen, oli leikattava se tänne. Sillä – rehellisesti – kuinka moni nainen ei mieti lainkaan omaa kehoaan? Sen muotoja, myökkyjä, vääriin paikkoihin asettunutta pehmeyttä, litteyttä tai suuruutta? Pienuutta tai jotain, joka nyt vain on eritavalla kuin ehkä toivoisi.
Koko homma lähti siitä kun Anttilassa mitattiin ilmaiseksi rasvaprosenttia ja minua jäi vaivaamaan, kuinka ihmeessä sellainen pieni käsissä pidettävä laite rasvan kehosta muka mittaa. Rasvaprosenttikeskustelua löytyykin netistä uskomattoman paljon, ja siksi uskomattoman paljon myös sekavia mielipiteitä siitä, minkä tulisi olla naisen rasvaprosentti. Aivan kun sen voisi päättää ja sitten suorittaa – tai aivan kuin se olisi tarpeen. Numerosta voidaan tehdä todella määräävä, jos pelkkä vaa’an kilolukema ei enää riitä. Ja aivan kuin tietty rasvaprosentti toisi kantajalleen jonkinlaista glooriaa jota ei muuten saa – tai rasvaprosentin alhaisuus, tarkasti sanoen. Minua alkoi kuristaa kurkusta kun luin juttuja siitä, miten naiset haluaisivat saada kehonsa lihakset erottumaan paremmin, tulla androgyynimäisen poikamaisiksi ja kapealanteisiksi.
Siksi tämä: siksi, että naiseus saa olla pehmeää ja pyöreää, jos se on sellaiseksi luotu. Se joka luonnostaan on poikamainen on yhtä naisellinen – omalla tavallaan. Mutta tiivistettynä: naiseuden tulisi saada olla sellaista joksi se on luotu. Ja mieheydenkin.
*
25. re: Ovatko kapealanteiset naiset onnellisempia?
18. huhtikuuta 2005 15:46
Eivät naiset sitä lantiota itse pysty muokkaamaan. Jokainen on saanut sellaisen luuston kuin on. Treenaamalla pystyy sitten hieman muotoilemaan ja nostamaan sitä peppua pyöreäksi, mutta lantion luiden leveys ei muutu.
Naisella kuuluu olla rasvaa kehossa enemmän kuin miehellä. Rasva on osa naisen kehoa ja monet naiselliset toiminnot häiriintyvät jos rasvaprosentti on liian alhainen (esim. kuukautiset jäävät pois, lapsettomuus jne.)
Naisen rasvalla on vahvasti tuo historiallinen tausta. Vähärasvainen nainen on ollut heikoilla synnytyksessä ennen vanhaan, varsinkin silloin kun ravinnosta on puutetta. Raskaana olevan naisen keho muodostaa itsellään rasvaa, joka suojaa vauvaa ja naista itseään. Tuo rasva on nykynaisellekin elintärkeä juttu.
RASVA on siis olennainen osa NAISEN kehoa. Sepä onkin kumma miksi siitä on tullut niin vastenmielinen asia, lähinnä naisten mielestä. Onhan niitä myös miehiä jotka halveksivat pyöreitä naisia. Itsellään saattaa kuitenkin olla kauhea rasvamaha (—). Naisen lantion ja alavatsan seudun ylimääräinen rasva ei ole ollenkaan niin vaarallista kuin miehen, lähinnä vatsaan kertyvä, rasva.
Ensinnäkin, miehen rasvaprosentti tulee olla pienempi kuin naisella. Miehen kehoon kuuluu suurempi osuus lihaksia. Johan ne kivikaudellakin olisi rasvamahaiset miehet joutuneet karhun saaliiksi, kun ei olisi ollut voimia juosta karkuun tai muuten suojautua. Tosi rasvainen nainen taas on selviytynyt hyvin ja pystynyt tuottamaan ravintoa jälkeläisille.
Lasten vaatetuksesta: Lasten nykyvaatetus on yksi järkyttävämmistä asioista mitä tiedän. Varsinkin tytöt muistuttavat jo alle kouluikäisinä vähäpukeisia poppareita. Piukat farkut ja napapaidat. Miksi lapset ei saa näyttää enää lapsilta? Mun mielestä tää osa muodin kehityksestä on aika hälyttävä.
Näin naisen näkökulmasta on todella piristävää että naiset, pyöreätkin uskaltaa pukeutua tiukkoihin vaatteisiin niin kuin me hoikatkin. Peput ovat kauniita, jokainen omalla tavallaan. Omia muotoja ei kannata peittää vaan ennemminkin korostaa niitä hyviä puolia itsessään. — Vyötärön ja lantion korostaminen on naisellista, oli sitten minkä kokoinen ihminen tahansa.
// Nimimerkki Marleen78 Tukiasema.netin keskustelupalstalla
*
On siis tarkoituksenmukaista, että nainen on pehmeämpi ja pyöreämpi kuin mies. Kyllähän sen tietää. Down to it it’s obvious. Haluaisin nähdä että sitä oikein juhlittaisiin mediassa, yhteiskunnassa, ympäristössä – sitä, että elinvoimaiset terveet kehot nousisivat arvostetuiksi, monennäköiset, persoonalliset, omalaatuiset, pehmeät pyöreät laihat terävät lihaksikkaat rennot. Kaikki. Elinvoimaiset, elävät, toimivat, nauravat, itkevät, tanssivat olevat elävät kehot. Sellaiset kehot, jotka ovat sitä joksi ne on luotu, jotka ovat elämänsä varrella muovautuneet sen näköisiksi kuin niiden tulee olla. Vapaudessa.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Kauneus, Ruumis | Comments (4)