marrasvalot.
Eilen illalla yhdeksän jälkeen kotiin pyöräillessä laskin noin kuudet jouluvalot matkan varrelta parvekkeilta. Oli sumuisensotkuinen sää, plusasteita ja vettä, ehdottoman pimeää ja asfalttista. Yhdet jouluvaloista olivat kirkkaanväriset ja pallolliset. Yläkerran naapurimme on vyöttänyt koko parvekkeenmitan kylmänsinisillä valoilla.
Ja on marraskuu. Jouluvalot? Jotenkin se tuntuu vielä olevan niin out of place. Vaikka nykyiset ilmasto-olosuhteet huomioonottaen on ihan sallittua, mielenterveyden kannalta jopa suotavaa alkaa valoistaa ympäristöään jo keskellä tätä tahmaista pimeää märkää, jossa on vielä jonkin aikaa tarvottava. Mutta en osaa vielä katsoa niitä valoja jouluvaloina. Ei vielä ole joulu, ei ole edes joulunalus, vielä ei tunnu siltä että joulu edes on kohta. Siksi valot ovat vielä marrasvaloja, hieman yltiöoptimistisia ja naiivin toiveikkaita yrityksiä halkaista pimeää.
Jotenkin tämä on aina kummallinen aika vuodesta. Väliaika, siirtymä, tahdinvaihdos, rytmihäiriö. Ei syksy, ei talvi. Jospa tämä vain muuttuisi talveksi, ettei kolmatta vuotta tulisi sitä pitkittynyttä rähmäistä talventekelettä, jossa lumi on nopeasti aamulla katoava uni. Jospa tulisi pakkanen, pureva poskipäille, palelevat varpaat, tulisi kohme ja huurre ja kuura ja nuoska.
Mistä joulu syntyy? Hirvittävän kliseinen kysymys. En tiedä. Tämä on se väliaika, jossa siirrytään pimeästä kohti valoa. Joulu on kuitenkin pohjimmiltaan valoa. Tuhansia valoja, sähkönkulutuksen ylilyönti, tuhansien pienten liekkien sekamelska, joulu on sitä että pohjanihmiset kietovat itsensä niin moneen valoon kuin mahdollista halkaistakseen pimeän.
V asensi pyörääni pyörälampun. Nyt minä sentään näyn.
Tähän aikaan vuodesta - ja tämä on mielenkiintoista - maisema on silti lähinnä pelkästään valoja. Se on valoja Kuokkalan sillalta kaupunkiin päin, kaupungin ääriviivat taivasta vasten kelmeinä. Se on valoja pyörätiellä alastomien oksien läpi märälle tielle. Se on pieniä lamppuja nurkissa ettei pöly lattialla erotu. Se on tienvarren heijastintolppien kiiluva rivi täydellisen mustuuden halki, niin kuin eilen kun tulimme Niemeläisen Sepon matkassa Mikkelistä yömyöhällä, puhuimme yhteydestä ja seurakunnista ja lahjoista ja totuuksista. Tie oli avoin, joskus sumu näkyi vellovana pilvenä vastaantulevan auton valoissa mäen yli, muu valo oli vain auton surkean lyhyttä valokiilaa pimeälle tielle ja heijastintolppien vaitonainen rivi.
Täällä me eletään kuin kiiltomadot ison eläimen turkissa. Ja kaiken yllä on pimeä, päivällä vain silmänräpäys valoa.
Käpertymistä.
