kolminaisuusopilliset kicksit.
On pitänyt lukea taas systemaattista teologiaa ja oppia oppia.
Tämän olen oppinut, tai tajunnut sen mitä aikaisemmin olen oppinut:
Pyhää Kolminaisuutta on hivenen vaikea sanoittaa tai ymmärtää. Sitä on kuitenkin yritetty sanoittaa näin: Kolminaisuuden kaikki oleminen, olemassaolo, on rakastamista. Kaikki Kolminaisuuden keskinäiset suhteet ovat rakastamista. Kolminaisuus on olemassa rakastaen, rakastaakseen, rakastamalla. Isä rakastaa Poikaa joka rakastaa Isää joita molempia rakastaa Pyhä Henki joita molemmat rakastavat. Isä rakastaa Poikaa joka on Isä eli Rakkaus ja rakastaa siis Isää Rakkaudella joka Isä itse on. Ja samoin Pyhä Henki.
Järisyttävän monimutkaiselta ja kryptiseltähän se kuulostaa, mutta pointti on tämä: koko Jumalan tapa olla olemassa on rakastamista. Tasavertaista, virtaavaa, vastavuoroista, lakkaamatonta rakastamista. Sitä on Kolminaisuus eli sitä on Jumala. Rakastamista. Tasa-arvoista, ehdottoman hyväksyvää, itsensä antavaa ja vuodattavaa rakastamista.
Ja koska sitä on Kolminaisuuden eli Jumalan olemassaolo, Jumala ei voi olla rakastamatta ihmiskuntaa, luomakuntaa samalla rakkaudella. Sillä Jumala ei voi kieltää omaa olemustaan. (Tarkistakaa vaikka Paavalilta.)
Jumala ei VOI olla rakastamatta, sillä Jumala ON pelkkää rakkautta. Jumala ei ole tuomiota ja vihaa, sillä sitä ei ole Jumalan olemuksessa. Jumala voi olla vihainen, mutta se ei ole Jumalan OLEMUS. Tuomio on se, että ihminen ei valitse uskaltautua rakkauteen. Sehän tarkoittaa rakkaudettomuudessa elämistä, ja eikö siinä ole tuomioista suurin.
Jumala siis rakastaa ehdoitta hyväksyvällä rakkaudellaan joka on valmis antamaan itsensä loppumattomiin äärettömyyksiin asti.
Yritä siinä nyt sitten olla sitä mieltä ettet ole rakastettu. Tai ettei Jumalaa ainakaan oma elämä kiinnosta.
