orjatkin vapautuvat tanssimalla.
Eilen illalla afrotanssinkurssin viimeisen kerran päätteeksi opettaja esitti pyynnöstä hetken puhdasta improa. Djembisti soitti villisti jotain rytmiä jonka nimeä en tuntenut, ja me muut seisoimme vieressä ja minä ihmettelin miten ihmisestä voi irrota sellainen määrä energiaa. Hetken jälkeen opettaja polvistui ja levitti kätensä mutta soittaja ei hellittänyt vielä hetkeen. Kun rytmi viimein loppui opettaja - Marjaana Siljamäki, Mami Watan keulanainen - totesi, että ihmisiltä tulee aina ihmeellisiä pyyntöjä, vaikka koulun työpajoissa, että “voisitko sä sitten esittää vaikka jonkun kymmenen minuuttia improvisaatiota… Jos edes minuutin jaksais kunnolla!
En ihmettele. Sitä ihmettelen, miten ihmiskeho kykenee sellaiseen räjähtelevään roiskuvaan singahtelevaan ilmaisuun, jossa koko keho irtoaa kaikista kiinnikkeistään ja ilmeisesti koko ympäristö lakkaa hetkeksi olemasta. Siltä se näytti, kun koko nainen irtaantui rytmiin. En osaa kuvailla sitä. Se näytti siltä kuin joku ulkopuolinen voima olisi riepotellut ja temponut tanssijaa irti maasta.
Seisoin ja katselin ja ajattelin hiljaa mieleni kammioissa että tuon jos jonkin minä tahtoisin oppia.
Viimeisen vartin aikana opettaja veti meidät monta kertaa läpi kaikkien niiden tanssien, joita olimme ehtineet oppia. Rytmi vain vaihtui tanssin vaihtuessa, hetken ehti seistä kädet levällään ja vetää henkeä, ennen kuin seuraava rytmi alkoi. Hädin tuskin ehdin miettiä, mikä askel seuraavaksi on vuorossa - ja sitten tajusin että siitä tanssimisessa yleensäkin on kyse - siitä, ettei enää mieti, mutta keho tiedostaa ja muistaa. Sitä sanottaisiin ehkä lihasmuistiksi. Minusta vaisto on viehättävämpi sana. Vaistonvaraista liikettä, tanssia.
Lopussa tuntui siltä että hetkeksi kykenin jo irtaantumaan sen miettimisestä, miten liikkeet pitäisi tehdä, ja annoin niiden syntyä, keskityin tuntemaan sitä, miten minun kehoni nyt ja tässä tämän liikkeen liikkuu. En enää tuijottanut jumppasalin peiliin nähdäkseni nouseeko polvi tarpeeksi korkealle vaan kiskoin jalkaa ylös sen verran kun hyvältä tuntui. Uh. Ihminen saa olla nykyisin aivan liian vähän vaistonvarainen.
Tanssin jälkeen olin aivan loppu, paita joka puolelta märkänä, vesipullosta loppui vesi aivan liian aikaisin, nojasin reisiini ja hengittelin. Ensin pehmeä ja keinuva yankadi, guinealainen naisten tanssi, flirttaileva viettelytanssi. Sen jälkeen wolosodoun, rento mutta tiivis orjien tanssi, joka kuvaa vapautumista. Ja viimeisenä doundoumba, nopea ja terävä vahvojen miesten tanssi, jonka aikana rummunsoittajan rytmi kiihtyi melkein huomaamatta raivoisien soolojen myötä ja oli kiire saada jalkansa polkemaan maata tarpeeksi nopeasti.
Ja sitten vielä ihan lopuksi vähän sitä tanssia jonka nimeä en muista, mutta jossa lantio piti saada pyörimään tavalla jota varten suomalaisilla ei ole kollektiivista muistia.
Kevääksi opettaja kaavaili uutta kurssia, johon voisi tulla joko vain tanssimaan tai tanssimaan ja opettelemaan rummutusta. En ollut nahoissani pysyä. Aina kesän ripareista lähtien - seurakunnalla oli nahkainen rumpu - olen salaa haaveillut djembestä.
Afrossa rakastan sitä, kuinka hillitöntä liikettä se on. Sinnikkäästi käyn myös jazzin kursseilla vaikkei tämä iso ja epälyyrinen kehoni tunnu sopivan siihen hallittuun ja sofistikoituneeseen tyyliin, jota viimeisin opettaja on opettanut. Hulvaton showjazz kiehtoisi, siinä saisi uhota ja hytkyä, mutta en voi oppia sitä ellei joku opeta. Saa nähdä. Silti kaikkien plieiden, releveiden, kick ball changejen, pas de bourreeiden, isolaatioiden ja chassejen opetteleminen tekee hyvää. Sen opettelu, että kehoni joutuu hakemaan tasapainoa, tiedostamaan itsensä, liikkumaan tavoilla jotka ovat sille vieraita, kun pelkkä flatback on vaikeaa saada aikaan kun pohkeet ja takareidet ulvovat kivusta yrittäessäni nojata riittävästi eteenpäin. Ja tuntuu humalluttavalta oppia jotain, kuten tajuta se, mitä tarkoittaa että pas de bourreessa on pysyttävä koko ajan keskiviivalla, ja kuinka kädet vaihtavat asentoa rintakehän edessä ja paino käy takajalalla vain kevyesti.
Mutta afrossa minua kutkuttaa se sofistikoituneisuudesta piittaamaton maanläheisyys, vimma ja voima. Yankadissakin, joka on flirttaileva ja pehmeä, keimaileva naisten tanssi, pehmeys oli jotenkin orgaanista keinuntaa, pölynmakuista ja aurinkohikistä. Enimmäkseen afrossa ollaan polvet hieman koukussa, selkä eteenpäin kevyesti taipuneena - lähellä maata. Askelet ovat enimmäkseen koko jalkapohjalla otettavia, ja rytmi joustaa koko ajan. Melkein koko ajan. Ja kaikki se olkapäiden ja rintakehän, lantion ja hartioiden irrottelu ja jousto… Haluaisin tämän kehon osat irti toisistaan.
Tänään yhdeltä on taas tanssitunti, tällä kertaa afron ohjattu vuoro. En enää välitä siitä miltä opetteluni muille näyttää, osaan jo mennä eturiviin siihen kohtaan joka aina jää opettajan takana tyhjäksi, siitä näen tarkimmin.
