huikea uni

Näen unia jotka jäävät koko päiväksi pyörimään mieleeni. Viime yönä harhailin perheenjäsenten kanssa pitkin jonkin keskieurooppalaisen pimeänöisen kaupungin katuja, aina joku oli jäänyt jälkeen, aina jotakuta odotettiin ja aina joku seisoi pimeän kadun varrella odottaen että joku tulee hakemaan, ja sitten hetkittäin oli päivä ja olin yksin, oli kiire jonnekin ja kiipeilin omituisten rakennelmien läpi riippumatta siitä, että niin ei todennäköisesti olisi saanut tehdä. Ja - jostain käsittämättömästä syystä - päädyin usein sisustuskauppoihin, sellaisiin, jotka olivat täynnä pientä kaunista tavaraa. Ja silti oli yö, portailla paloivat tulet, ja aina joku oli hukassa ja myöhässä. Muistan sen kuristavan pelon tunteen kun on kiire ja osa perheestä on kadoksissa öisillä kaduilla ja jokin alitajuinen osa minusta tietää että siellä ei ole turvallista.

Toisessa unessa olimme jossakin eteläisessä maassa, merenrannassa, suuren valkoisen laivan kannella. Minä ja V hyppäsimme kerta toisensa perään korkealta laivan kannelta mereen, testasimme, vieläkö uskallamme. Pudotus oli pitkä ja meri turkoosi, ja vasta hypätessäni tajusin, etten tiedä, mitä pinnan alla on. Laiva piti aina uida kiinni ja kiivetä takaisin ylös, ja jossain vaiheessa jouduin ohjaamaan laivaa kun V oli vedessä, laiva ei ollut totella komentojani ja olin jatkuvasti törmätä siltaan joka kantoi veden yli siinä vasemmalla puolen - vaikea kuvitellakaan sitä tuhoa, jättimäinen laiva ja jättimäinen silta, ja V pienenä vedessä.

Ja sitten oli uni jossa oli toinen öinen kaupunki, mutta kapeat keskiaikaiset kujat olivat täynnä valoja ja elämää, pieniä putiikkeja, kahviloita, helteenjälkeistä iltakuhinaa. Etsin jotain, mutta en enää tiedä, mitä. Muistan kaduilla temppuilleet ihmiset omituisissa vaatteissaan, ja nyt kun muistelen, on kuin he kaikki olisivat olleet mykkiä… Ja jossain vaiheessa Hanna H. ajoi minut monta kertaa kiinni polkupyörällä yhdessä alamäessä joka on esiintynyt unissani ennenkin, möykkyisen asfaltin peittämä jyrkkä mäki alas järven rannassa olevalle punatiiliselle rautatieasemalle, ja oli marraspakkanen ja silti auringonkukat puskivat maasta esiin nuppujaan tien likaisella penkalla.

Yhdessä unessa lensin matalalla yli Islannin ja näin korkealta omituisen rakennelman, joka oli rakennettu villisikojen tappamiseksi. Muistan jonkun selittäneen minulle metodia, ja sen kauheus puistatti. Islanti oli vihreä ja kumpuileva, ja olin matkalla jonnekin paljon pohjoisempaan. Jossakin vaiheessa joku selitti kesken lennon matalalla äänellä että teillä on tuuria, näette Norrlannin vasemmalla sillä usvaa ei ole ja veden takana vasemmalla levisi tuuhean matalan kuusimetsän peittämä manner. En ollut varma minne olin matkalla, mutta jossain vaiheessa eteeni aukesivat koskemattomat metsiköt ja niiden takana särmäiset harmaat lumihuippuiset vuoret. Kaikesta kaukana olemisen tunne oli hyytävä - tunne siitä, että takaisin on mahdotonta mennä, ja olen itseni varassa.

Näin myös unta että olin rippikoululeirillä töissä ja raskaana, enkä muistanut laskettua aikaani. Pelkäsin unessa synnytyksen alkavan milloin vain enkä tiennyt, miten pääsisin sairaalaan - olinhan töissä! Unessa sekoittuivat kauhu siitä, miten lapsen käy, ja hämmentynyt onnellisuus siitä että minusta olisi tulossa äiti.

Viimeinen uni oli ehkä jollain tavalla hämmentävin. Raskausunet ovat aina. Ilmeisesti ne ilmentävät jotain kestoteemaa minussa, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä itse äitiyden kanssa. Mille unet lapsista ovat symboli? Pahimpia ovat aina ne, joissa minulla on sylilapsi jota en osaa hoitaa tai muista ruokkia, jonka jatkuvasti unohdan vaikka sydäntä raastaa tajuta aina hetkittäin, että lapsi on nälkiintynyt ja palelee.

Ja sitten oli uni jossa olimme Israelissa ja V oli menossa kertausharjoituksiin, minä mietin miten pääsisin Vuorisaarnan vuorelle tai Kirkastusvuorelle, pyöräilin yksin pitkin harmaanvalkeita maisemia ja V oli jossain muualla. Muistan ajatelleeni Tiberiasta Galileanjärven rannalla ja muistan maiseman ylhäältä vuorelta järvelle, se tosin ei ollut mitään samannäköistä kuin tosielämässä niillä rannoilla.

Ja kaikki tämä yhtenä yönä. Alitajuntani filminleikkaajalla on taas ollut kiire syöttää kaikki jämäpalat projektoriin kerralla.

Unet ovat olleet kiehtovan vangitsevia. Tavalla joka on oikeastaan lievästi ahdistava. Niissä on ollut isoja tunnetiloja - pelko, ahdistus, yksinäisyys, kesyttämättömät maisemat, hämmennys, putoaminen, uskallus, toivo. Sellaisten vastaanottaminen on tavallaan pakahduttavaa, vaikka unet ovatkin epätosia ja virtuaalisia. Ja silti ne ovat niin suuria ja pakahduttavia, että niihin on jäädä kiinni. Mitäköhän näen ensi yönä? Melkein toivon, että joudun seikkailemaan taas.

On kuin eläisi yhtä elämää päivisin ja toista öisin.

Ja sitä silti toivon, että ymmärtäisin uniani hieman paremmin. Ja tietäisin, mitä niistä yleensäkään voi ymmärtää. Voiko niitä uskottavasti tulkita? Ovatko ne päivän aikana tulleiden, satunnaisten virikkeiden tulvan purkamista ilman merkityksiä, vai onko niihen piilokoodattu sitä, mitä asiat minulle merkitsevät - ja miten minun pitäisi niitä merkityksiä ymmärtää? Miten purkaa koodeja joita en tunne?

Se kiehtoo minua. Siksi yritän edes kirjoittaa uniani talteen silloin kun huomaan niiden kieppuvan päivisinkin tunnelmineen ajatuksissa. Jos ne joskus toistuvat, voin vetää ehkä jonkinlaisia ymmärryksen yhtäläisyysmerkkejä tilanteitteni välille. Ehkä. Tai sitten tämä on elämänpituinen oppitunti alitajunnan hallitsemattomuudesta.

Huvittavaa, että pohjimmiltamme me ihmiset olemmekin hallitsemattomia - ei tarvitse kuin nukkua tajutakseen sen.

*

Tänään olen lisäksi löytänyt ensimmäisen geokätköni Aavarannan sillan rakenteista ja harkinnut vakavasti seuraavien etsimistä vaikka ilman gps-laitetta. Siinä olisi enemmän haastetta ja kirkasotsaisuutta kuin laitteella suunnistamisessa. Ja olen juossut cornflakesin kokoisten märkien lumihiutaleiden seassa ensimmäisen juoksulenkkini pitkään aikaan ja havainnut nauttivani siitä edelleen, vaikka pitkään koko kehoni on vastustanut ajatustakin juoksuaskelista. Ehkä syynä on se marraskuun märkä säkkipimeys, johon en ole iltaisin halunnut mennä. Nyt oli päivä ja valo harsomaista, tuuli viistoa rannassa, pilvet ohuiksikäyviä taivaalla ja ilma raikkaampaa kuin muistin.

Tämän maan peittää pian talvi. Sen on pakko olla niin. Ohutkin lumi herättää toivoa. Ja jos lunta ei tulisikaan, tulee ainakin talven mukanaan tuoma pysähtyminen, raukeus, uni ja raskaus. Tervetuloa.

This entry was posted on Sunday, November 16th, 2008 at 22.36 and is filed under Alitajunnan oikut, Elämä, Luonto, Tunteet, Unet. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can leave a response, or trackback from your own site.