Archive for December, 2008
viimeiset tunnit. December 31st, 2008
Sail away with me honey
I put my heart in your hands
Sail away with me honey now, now, now
Sail away with me
What will be will be
I wanna hold you now
Crazy skies all wild above me now
Winter howling at my face
And everything I held so dear
Disappeared without a trace
Oh all the times Ive tasted love
Never knew quite what I had
Little darling if you hear me now
Never needed you so bad
Spinning round inside my head
Sail away with me honey
I put my heart in your hands
Sail away with me honey now, now, now
Sail away with me
What will be will be
I wanna hold you now
Ive been talking drunken gibberish
Falling in and out of bars
Trying to find some explanation here
For the way some people are
How did it ever come so far
Sail away with me honey
I put my heart in your hands
Sail away with me honey now, now, now
Sail away with me
What will be will be
I wanna hold you now
Sail away with me honey
I put my heart in your hands
Sail away with me honey now, now, now
Sail away with me
What will be will be I wanna hold you now
// David Gray: Sail Away With Me
*
Varsinaissuomalaisessa talvessa on jotain jota en oikein osaa sijoittaa.
Tulin eilen Sauvoon. V on ollut tämän päivän enterorokon kourissa, pimeässä työhuoneessa vuodesohvalla vilttien alla, sisimmässään 800 milligrammaa Buranaa. Taudin itämisaika on neljä päivää, joten se iskee minuun vasta lauantaina. Sitä ennen yritän ottaa päivistä kaiken irti.
Niinpä lähdin tänään kävelylle. Leena, V:n äiti, lähti aurinkoon jo ennen minua, joka aamupalan jälkeen kello puoli yksi olin vielä tainnoksissa nojatuolissa. Ulos mennessäni tajusin, että minuakin heikottaa jo hieman – ehkä osin äidiltä Joensuusta saatu virusaltistus, joka on ehtinyt itää jo kauan – mutta päätin silti kävellä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mp3-soittimessa soi David Gray, siinä Creativen mustassa pienessä joka eilen kuoriutui lahjapaketista, V:n pikkuveljeltä vanhaksi jäänyt. Hoipuin eteenpäin väljissä farkuissa, lainatakissa ja räikeänvihreässä pipossa, ja aurinko tuli viistosti selän takaa, niin vahvana että kääntyessäni jalkapallokentän kohdalla katsomaan taakseni valo näytti samalta kuin miltä sen täytyy näyttää tunnelikokemuksissa: häikäisevältä, valkoiselta ja kohtisuoralta.
Kirveskallion lenkkipolulla piti pysähtyä toisen kerran. Mikä tekee valosta sellaista että se aivan nuolee puunrungot, kietoutuu niihin, liimaantuu kaarnaan? Kävelin kuin Narniassa puunrunkojen välistä, hengitys höyrysi muutaman asteen pakkasessa, valo valo valo, valo jota en ollut nähnyt päiviin, ja yhtäkkiä valo nuoli takkiani, kietoutui minuun, tuli joka puolelta ja paljasti maailman uudelleen.
Kävelin tutun lenkin, peltojen vierestä maatalojen lomasta, hiekkatietä. Pelloilla en ollut tavoittaa vuodenaikaa. Mikä vuodenaika on sellainen, jossa valo on niin viistoa ja matalaa että puiden varjot ovat sata metriä pitkiä pelloilla, jossa pikkukivet ojanpohjalla heittävät jäälle pitkän sinisen varjon, ja jossa maa on paljas ja värisevä ja käännetyt mustat pellot kyyhöttävät kohmeisina auringon alla, joka ei lämmitä lainkaan? Milloin aurinko on niin heikko ja matala niin mustalla maalla? Ei se ollut kuin kevät, silloin aurinko on korkeammalla ja saa mustan mullan sihisemään, kuohumaan ja kipristelemään, se sulattaa jäätikön kulmat ja pehmentää hiekan jalan alla. Eikä se ollut kuin syksy, syksy on arempi ja kuulaampi, pyörteilevämpi ja ohuempi, ja aurinko on taas korkeammalla, ei syksyllä koskaan ole niin pitkiä varjoja. Ei keskipäivällä. Nyt oli päivän korkein hetki eikä aurinko noussut tuumaakaan sen korkeammalle, minä seisoin pellon laidassa ja katselin omaa kymmenmetristä varjoani sängeksi katkotun heinän yllä.
Kesällä olen juossut samojen peltojen välistä kun kaura keinuu kultaisena tuulessa, olen nähnyt tuulen silittävän pellon aalloiksi, kesän lainehtivan metsänlaidasta metsänlaitaan. Nyt taivas oli yhtä puhdas, mutta en tavoittanut vuodenaikaa.
On kai talvi, vuoden viimeinen päivä, vuoden vaihtuma. Ulkona paukkuvat pikipimeässä raketit, hankea ei ole heijastamassa niiden valoa, mutta taivaalla on sirppi ja tähti, ohut kultainen keikkuva viilto ja kimaltava piste sen kyljessä. Ja pakkanen tulee kiristymään.
Ja silti päivä pelloilla oli täynnä sitä joka kihelmöi mielen takana. Saa tuntemaan, että jotain järkeä tässä on.
Se miten valo heijastelee hitaasti lähes tyynessä pakkasessa kääntyilevän tuulivoimalan lavoissa, heittää silmiin sirpaleen valoa. Tai se miten läpijäätyneet lammikot ovat räsähdelleet rikki roudan repimällä tiellä, särkyneet mosaiikiksi. Tai se miten vihreä ruoho on vieläkin varjojen alla, miten ladon oven vuosien patinoima harmaa taittuu samassa valossa, miten autot ovat kauttaaltaan ravassa ja pölyssä ja ihmiset istuvat onnettomina sen ravan sisällä tuntematta pakkasta poskissaan, ja minä kuitenkin tunnen. Se että selkä hikoaa ja päänsärky katoaa hitaasti, miten seistään pellonlaidassa ja hengitetään höyryä varjoja vasten. Ja korvissa soi sail away with me honey, what will be will be ja se on kerrankin totta.
Sitä ajattelen elämästä nyt. Sail away with me honey, what will be will be.
Minulla on siihen rohkeus. The rest is up to… The rest.
Olen matkalla taas, jonnekin. Mielellään mahdollisimman kauas. Oseania on ensimmäinen etappi, mutta en vieläkään yritä tehdä sen tarkempia jatkosuunnitelmia. Elämä on edelleen korkeintaan viiden vuoden näkymä eteenpäin ja senkin sisällä voi tapahtua mitä tahansa. Aloitetaan kaukaisten merien keskeltä.
Sail away with me. Katsottiin juuri Pirates Of The Caribbeanin ensimmäinen osa, ja niin paljon kuin Jack Sparrow’n hahmosta pidänkin, pidän muutamista lausahduksista entistä enemmän. Kuten tästä:
Jack Sparrow: I love this song. Really bad eggs. Ooh.
[falls]
Jack Sparrow: When I get the Pearl back, I’m gonna teach it to the whole crew, and we’ll sing it all the time.
Elizabeth: And you’ll be positively the most fearsome pirates in the Spanish Main.
Jack Sparrow: Not just the Spanish Main, luv. The entire ocean. The entire wo’ld. Wherever we want to go, we’ll go. That’s what a ship is, you know. It’s not just a keel and a hull and a deck and sails, that’s what a ship needs but what a ship is… what the Black Pearl really is… is freedom.
What a ship really is. Freedom.
Sail away with me. I ain’t abadoning this ship no more.
Tuntuu hyvältä olla elossa, seitsemän merta seilaamatta. Ulkona pikipakkanen ja minulla verta suonissa vielä. En ole pudonnut, kolhaissut itseäni ehkä, mutta ylös voi aina nousta.
Nyt
katsomaan
raketit.
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Matkalla, Tulevaisuus | Comments (0)
lentoonlähdössä. (lentävätkö junat?) December 28th, 2008
Muistin eilen illalla että isänihän on aikanaan ollut Joensuun Lionseissa.
Sitä on siis suvussa.
Olen pakannut laukkuihini nahkarukkaset ja hansikkaat, yhden nahkatakin, hirvittävästi vaatteita, juoksukengät, hammasharjat, kulkusen, paljon kosteusvoiteita, monta pipoa ja päähinettä, koruja, kirjoja, kyniä, kaikkea tätä elämänkertymää jota minussa roikkuu ja jota mukanani kannan.
Omnia mea mecum porto, kaiken olennaisen kannan itsessäni.
Vai kuinka Nuuskamuikkunen sanoi: Ei tavaroita tarvitse omistaa, riittää että katselee niitä hetken ja laittaa takaisin paikalleen, mielessä ne säilyvät muistikuvana ja niitä on kevyempi kantaa.
En ole ihan vielä sisäistänyt tuota täysin. Niin pitkälle olen silti kehittynyt, että tiedän, että sen kaikkein olennaisimman kannan itsessäni.
Tänään on ollut The Nativity Storya ja vajaan tunnin lenkkiä pakkasessa aurinkoa rannassa katsellen, on ollut vaniljacappuccinoa ja tavaroiden haalintaa. Tunnin päästä lähden junalle, istun IC:n penkkiin, uppoudun johonkin, menen hetkeksi offlinelle. Ajattelen. Tuijotan pikipimeää ikkunasta ja uppoudun. Hyvä hetki.
Outoa, että aina on haikeaa. On haikeaa lähteä, ja on haikeaa olla lähtemättä. On haikeaa kun toiset lähtevät ja minä lähden. On haikeaa lähteä täältä, kotoa, joulusta, sillä siihen menee aikaa että näin pitkäksi aikaa taas tänne tulen. Ja on haikeaa jos en lähtisi, koska V on lähtenyt jo edellä ja ikävä on siitä omituinen, että se löytää aina raon josta kaivautua ihon alle.
Haikeaa, kun on niin monia, joilla on nimilappu “rakastettava”. Ja kun ne kaikki eivät ole samoissa hetkissä samoissa paikoissa. Koska on suurta mennä myös V:n kotiin, jakaa siellä hetkiä.
Mietin kesätyöhakuja. Mietin kevättä. Teologiaa. Sitä että vuoden päästä haluaisin jo olla valmistunut. Sitä, että olemme tulleet valmiimmiksi.
Hämmentävää, isoa hämmentävää.
Kohta laitan katupojanhattuni päähäni ja menen junaan olemaan pois päältä hetken. Tuijottamaan pään sisustaa. Sellaiset hetket ovat korvaamattomia. Pysähtyneet unenomaiset tuijottavat.
On hyvä olla. Naurattaa kun katson peiliin: hiukset seisovat päässä. Niin sopii olla, pystytukkainen, pystypäinen.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Matkalla, Tulevaisuus | Comments (0)
lion woman. December 27th, 2008
Pyöräilin äsken kotiin Virpin luota. Nyt tiedän taas mitä ajatella parisuhteista, rakastamisesta, ihmisen seksuaalisuudesta, naisen vartalossa elämisestä, hormoneista, perhesuhteista, vakiintuneista roolimalleista, ihmisen ja ruoan suhteesta, olemassaolemisen rikkaista rikkinäisistä ristikkäisistä tasoista.
Pyöräilin kotiin äidin vanhalla pyörällä pikkupakkasessa. Laitoin taskulampun pyöränkoriin ja se valaisi tietä heikosti, heijastui korin verkonsilmistä kuin kärpäsen katse lumiselle tielle, tuntui kuin olisin ratsastanut suurella kiiluvasilmäisellä kärpäsellä.
Kotona koti oli hiljainen valoja lukuun ottamatta, toiset kävelyllä, minulla hetki aikaa tässä.
Joulu on ollut – ja jatkuu toistaiseksi. Joulun olotila, se vakava kupla jossa eletään, vakava sillä tavalla että elämässä olennaisinta on taas aikaa miettiä. Muu maailma, arki ja velvollisuudet ja tulevaisuus, ovat vähän aikaa poissa. On tämä hetki ja tässä olennainen. Vielä muutaman viikon. On siis vielä muutama viikko aikaa muuttaa tulevaisuus, oppia jotain joka muuttaa suuntia, kasvattaa vähän lisää kynsiä ja paksumpaa turkkia, tulla parkkiintuneemmaksi ja kestävämmäksi ottamaan taas uusi kokonainen vuosi vastaan, ja toisaalta on aikaa repiä kuorta yltään ja tulla hatarammaksi ja paljaammaksi, koska sellainen sitä pohjimmiltaan kuitenkin on.
Eikö tähän aikaan vuodesta kuulu katsoa mennyttä vuotta ja tehdä siitä yhteenvetoa? Olen tehnyt sitä jo puolen vuoden ajan, nyt kenties työstän tilinpäätöstä.
Tämä vuosi on ollut hiomista ja hioutumista. Läpi kahlaamista ja kaunista kevyttä pintakelluntaa, kahdenkeskistä kuviokelluntaa. Varpaiden uittamista laiturilla ja sitä tosiasiaa, että elämän järvessä on ahvenia, jotka purevat varpaasta. Joskus haukiakin, mutta niitä onneksi harvemmin.
Minulla on vakaa tunne siitä, että elämä on viime vuoden aikana tullut vakavammaksi. Todellisemmaksi, vakavammaksi ei sillä tavalla joka on naurutonta, mutta sillä tavalla joka on todempaa, tosiasiallisempaa, paljaampaa. Se on tullut näkyvämmäksi.
Piirsin eilisiltana nojatuolissa kuvaa tietämättä mitä siitä tulee, otin kynän ja paperin. Tulin piirtäneeksi jotain joka on itse asiassa se, millaiseksi itseni nyt tässä koen. En käsittänyt piirtäväni sitä ennen kuin se oli valmis, mutta ymmärrän silti yrittäneeni. Jotenkin tulin siitä tyytyväiseksi. En yrittänyt piirtää mitään näköistäni, mutta jonkun sisällä uinuvan piirsin. Ehkä kehräävänkin.
En tiedä miksi niin paksut huulet, mutta tiedän että tuntuu samalta kuin kasvattaisin täplikästä turkkia, kasvattaisin tassujen sisään kynsiä joilla tartutaan, otetaan ote, ei päästetä irti. Tiedän että alan olla pörröinen ja saan niskakarvani pystyyn, alan madaltaa ääntäni, alan opetella miten muristaan, miten kehon sisältä kumpuaa syvä tärisyttävä kumea murina joka kiehahtelee pinnan alla. Tiedän että alan kiertää kehää häntä matalalla, maata viistäen, pää hartioiden välissä hiipien, sillä pehmeän joustavalla askeleella joka tietää, että oikea hetki on tässä. Alan tulla eläimeksi. En ole aikaisemmin ajatellut että voisin olla petoeläin, mutta ehkä kaikki se kirahvisuus riittää jo, se pitkä honteluus jonka on harotettava jalkansa päästäkseen kumartumaan tarpeeksi alas juomapaikalla, jonka juoksu on kummallisen näköistä, joka on muita päätä korkeammalla ja ilmanalassaan yksinäinen. Ei, minä alan olla matala maan eläin, kiinni maassa, joustavalla askeleella. Minä olen syvästi varma siitä, että alan muuttua.
On korkea aika, että niin tapahtuu. Viime vuosi on ollut näin lopputilinpäätöksessä isoa muuttumista, tai muuttumisen alkuunpanevaa maanjäristystä. Niin hyvässä kuin haastavassa. Viime vuosi on ensimmäinen jona olen mennyt naimisiin, jona olen ollut vaimo, jona olen alkanut ottaa kantaa siihen mitä todella elämälläni tekisin, jona olen peilautunut toiseen ihmiseen niin läheltä että olen alkanut nähdä kuka olen ja missä, ja mitkä ovat satuttavat särmäni. Toisaalta olen saanut nähdä sen, miten pehmeä osaan olla, miten osaan kehrätä kaiken sen vinkumisen sijaan.
Ja sitten toisaalta viime vuosi on ollut ensimmäinen jona olen ymmärtänyt että mielen terveys voi todella rakoilla ja rapistua, jona olen ensimmäistä kertaa uupunut liian raskaasti omiin itselleni asettamiin vaatimuksiin, jona olen kääntänyt niille vaatimuksille selän, jona olen hylännyt sen että minun pitäisi suorittaa sillä olen ymmärtänyt etten pysty, en kykene suorittamaan – konkreettisella tasolla, sillä jolla lääkärit kirjoittavat sairaslomia. Ja jona olen ymmärtänyt että melko monet oikeasti käyvät psykologilla, jona olen ymmärtänyt etten koskaan kasva kuoristani ulos ellen aloita puhumista, jona olen ymmärtänyt miten paljon vihaan puhumista asioista joita en hallitse, jona olen ymmärtänyt miten kipeästi roikun tarpeessani hallita, jona olen ymmärtänyt että kontrolli on minussa niin kehon kuin mielenkin tasolla, jona olen ymmärtänyt että elämä on suuri kasvun paikka ja jona olen ensimmäistä kertaa ymmärtänyt olevani niin turvassa että on ollut mahdollisuus antaa sen kaapin revetä saranoiltaan jossa yhden elämän kaikki luurangot tungeksivat toisiaan tönien niin äärirajoilla, että kaapin seinät pullistelivat.
Ajatella. Koko ajan minä olin istunut hontelona kirahvina kaapin ulkopuolella ja kieltäytynyt uskomasta, että kaappini on olemassa. Saati sen sisältämät luurankoveikot.
Olen kuluneen vuoden aikana luokitellut ja lajitellut luurankoja. Keskustellut kuolleiden kanssa. Haastatellut luisia päitä. Kieltänyt niitä puhumasta minulle niin kuin ne puhuvat. Estänyt itseäni tekemästä itselleni vahinkoa. Estänyt luurankoja tekemästä kenellekään vahinkoa. Olen kertakaikkisesti alkanut ymmärtää että olen elänyt tavalla jolla eläminen ei tee korvien välille hyvää, olen alkanut ymmärtää ettei kenenkään ole pakko olla kirahvi ellei ole sellaiseksi syntynyt, ja että on toivotonta jos se kirahvi yrittää koko ajan muuttua mustangiksi.
Olen tainnut lakata olemasta kirahvi. Nyt minussa kasvaa täplikäs turkki ja kävelen häntä maata viistäen, pää hartioiden välissä tarkkailen, ison kissan matalalla askeleella, joustan. Kiireettä. En enää juokse karkuun kirahvin hontelolla askeleella, vaan paneudun maata savanniin, koska minua ei uhkaa mikään. Olen sitä lajia, jota ei uhkaa mikään sellainen joka voi tuhota sisimmän, vaikka sitä kirahvina yleensä ottaen joutuu pelkäämään. Sisäistä syöpää jolla on kyky nakertaa sielu reikäjuustoksi.
Tosiasia on, että jokainen ihminen on siinä tapauksessa leijona. Ei meidän sisintämme mikään voi lopullisesti syövyttää. Jos itse kuuntelee sitä joka sisällä rummuttaa ja takoo ja vaatii saada äänensä esiin.
Leijonamielistä puhutaan. En minä nimeä tätä. Tiedän vain että minusta on tullut jotain muuta, jotain sisältäpäin kuoriutunutta, jotain joka oli puserrettu kirahvin nahkaan, venytetty kipeästi koko pitkän kaulan mitalle. Taisin saada raon siihen vanhaan nahkaan, kynnet esiin, raavin sen koko vatsan mitalta auki, putosin karvattomana savanniin, satutin kylkeni, kampesin itseni seisaalleni, tärisevin jaloin, huomasin että minulla on joustavat raajat ja että saatan juosta nopeasti, juoksin pois sen vanhan hapertuvan nahan luota. Ensimmäistä kertaa omin jaloin, tassut maassa, iho ilmassa palellen, juoksin niin kauan että opin tuntemaan maan, anturani ja että turkki alkoi kasvaa, että käpälät kovettuivat pohjasta, että hampaat alkoivat teroittua, että silmä tottui vilisevään heinään ja auringon kirkkauteen, että lihakset saivat voimaa, että aistit alkoivat herkistyä ja hioutua. Juoksin niin kauan että sain tarkennettua katseeni siihen mitä jahtasin.
Juoksen vieläkin. Juoksen niin kauan että saan itseni kiinni. Olen saavuttanut jo, ja minulla on matkaavoittava askel, kynnet pureutuvat maahan joka askelella. Juoksen itseni kiinni ja pakotan taas osaksi itseäni. Juoksen niin kauan että minä tulee esiin minusta, täyttää tämän leijonannahan, tulee kokonaiseksi,
niin kokonaiseksi kuin särmineen saattaa tulla.
Tulen eläimeksi. Aistieläimeksi, joka aistii elämästä sen miten eletään. On hyvä olla eläin, antaa sen tulla esiin joka itsessä kytee. Maailma on sammuttajien valtakunta, vaahtosammuttimet ja peitot käsissään, vettä kulhoissa vaanimassa. Me olemme kipinöitä ja nuotion hiillosta. On puhallettava loputtomiin, märästäkin tuhkasta nousee liekkejä, meitä ei voi sammuttaa. Ei, vaikka niin monet ovat yrittäneet.
Minua ei enää voi sammuttaa.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Minäkuva | Comments (0)
joulukalenteri, luukku # 24. December 24th, 2008
Jouluaattoaamu. Kun heräsin, oli vielä sininen hetki.
(Kuva: Rnbc in Wikipedia)
*
Äiti oli ehtinyt ottaa kuvankin takapihan omenapuusta, jossa valosarja on hautautunut lumikinosten alle. Tuikut pinnistelivät esiin lumiharson alta paksussa sinisessä, josta tulee ensimmäisenä mieleen Fazerin Sininen. Tassuttelin pitkin taloa keittiöön hämärässä, äiti ja isä hääräsivät perunoiden ja leivontarasvojen kanssa, ja se kuusi, siinä paloivat ne paljon puhutut ainoat valot.
Nyt valo on valjennut valkoiseksi, sellaiseksi tasaiseksi varjottomaksi kaikkeudeksi ikkunoiden takana. Taivaalta tulee ohuena hitaana sumuna alas vielä lunta, hienon hienoja kiteitä. Viimeisten kolmen päivän aikana lunta on tullut kaksikymmentä sentitä, vuorimänty talon edessä on topattu paksulla lumella, teiden vierillä on kinoksia. Ihan kuin olisi talvi.
Eilen kävimme kävelyllä; hämärän alkamisen hetkellä rannan lumisten siltojen kautta hevostallinmäkeen ja metsän läpi ohutta tallattua polkua pitkin. “Loistava reittivalinta”, sanoi V, kun seisoimme jossain polun yli kaartuvien ohuiden puiden holvikaarien alla, niiden jotka lumen painosta olivat taipuneet niin että niistä olisi yltänyt karistaa lumen hartioilleen. Meitä vastaan tuli mies ison berninpaimenkoiran kanssa, miehen piti kahlata hankeen sivuun että pääsimme ohitse. Kumartelimme holvikaarien alta, ja mies totesi, että täällähän saisi niskaansa herkästi lunta ja myöntelimme, että niin, niinpä. Mies alitti saman puun jälkeemme, ja kun käännyin katsomaan, se haroi pipoaan hangesta ja karisteli kaljunsa päältä lunta. Taisi saada sitä niskaansa.
Kun olimme kotona – joskus hieman ennen kolmea – hämärä alkoi sikeentyä.
Sininen hetki ei varmaankaan koskaan ole niin voimakas kuin talvisin, nyt joulukuussa kun vuosi on tummimmillaan, jos vain maassa on lunta. Hämärä tulee niin nopeasti, että sen vaihtumisen voi metsässä seisten ottaa vastaan. Huimaa, miten hohtava valkoinen – tai tämä paksu tyyntynyt valkea tasaisuus – hiipuu vastustamattomasti siniseksi, joka suorastaan kihisee sinisyyttään. Syvyyttään. Sininen hetki on valoa, joka on intensiivistä. Valoa, joka ei ole tasaista tai hidasta. Se on syvää ja hengittävää.
Omituista, että hämäräkin voi hehkua.
Ja sinisiä hetkiä on suurina muuallakin kuin metsässä talvisin. On sitä nauttisen hämärän hetkeä merellä, kun taivaanrantaa näkyy juuri sen verran, että merenkävijät ennen vanhaan pystyivät vielä käyttämään sekstanttia. On sitä porvarillisen hämärän hetkeä, jolloin käsityöläiset vielä ennen vanhaan näkivät ilman tulta työskennellä pajoissaan. Ja on sitä juuri aavistuksenomaista sinistä viirua horisontissa ennen kuin pimeä nielaisee maiseman, musta sametti vedetään maailman yli, maailma sammutetaan.
Sinisessä hetkessä on… mmm, en osaa nimetä sitä edelleenkään muulla sanalla kuin intensiivisyydellä. Jotain tiiviyttä, keskittyneisyyttä, hengittämistä. Läsnäoloa. Puut seisovat hiljaa ja huokuvat sinistä, kaikki heijastaa samaa hehkuvan hiutuvaa valoa, ilma kiertelee sormien lomassa, eläimet seisovat hangessa hiljaa, linnut lakkaavat piiskuttamasta. Sininen hetki on vaihtumisen hetki, odottamisen ja herpoamisen, se kireälle jännitetty jousi jonka jälkeen kaikki rentoutuu ja nukahtaa. Satujen ja tarinoiden hetki. Se hetki, jolloin varomatta ääneen lausutut sanat kimpoavat elävinä ilmaan, räpistelevät piiskuttavina lintuina ympäröivien puiden oksille, ajatukset alkavat elää varoittamatta omaa elämäänsä, saavat muodon ja elämän.
Ja kaikki tämä ihan lähimetsässä. Kaikki tämä tänäänkin, tässä jouluillassa kun valot ovat hautautuneet takapihan omenapuuhun, meistä kehrääntyy jotain läsnäoloa tämän talon sisälle, ehkä on hetki aikaa harhailla sinisessä, olla itsekin jotenkin intensiivinen, unohtua ja nukahtaa, pysähtyä.
On hyvä, että luonto vetää meitä puoleensa, pakottaa rytmiinsä. On hyvä, että valo vaihtuu,
on hyvä että valoa on.
Hyvää joulua.
Hyvää sinistä läsnäolevaa olemista.
Oikeastaan isolla J:llä; Hyvää Joulua.
Posted in Aistit, Kauneus, Luonto | Comments (0)
muistakin kuin joulukalenterista. December 23rd, 2008
En koko kuun aikana ole kirjoittanut mistään muusta kuin joulukalenteriasioista. Se on hyvä, se on optimistista ja haaste, mutta näemmä se on hiuduttanut sitä ihan vapaan kirjoittamisen virtaa mitä yleensä kuitenkin pakonomaisesti esiin pulppuaa.
On aamu. Kello puoli kymmenen, heräsin yhdeksän aikaan keskeltä syvää unta siihen, että on mentävä tekemään leipätaikina, että sitä saa aamupöytään. Äiti käärii amarylliksiä kultaisiin organzahuppuihin, isä meni saalistamaan joulupöydän ruokia aamulla kun kaupassa ei vielä tarvitse törmäilyautoilla ostoskärryillä. V nukkuu vielä unimyttynä vanhassa huoneessani, vanhassa Artekin vuodesohvassa, vanhojen joululakanoiden alla, niiden samojen jotka oli pakko levittää sänkyyn taas vuosien jälkeen. Ne ovat punaiset, ja niissä on valkoinen käsinkirjailtu pitsiraita ylhäällä. Niistä tappelimme veljen kanssa lapsina. Nyt veli ei vielä ole täällä, joten kiilasin.
Aatonaatto. Olen paketoinut lahjoja hartiat kipeiksi, piparit tehnyt, eilen siivottiin koko talo, lahjoja on vielä osteltu, glögiä on juotu, silitetty joululiinat, syöty hedelmäleipää. Nyt tässä kyynärpäiden alla on punainen liina jossa on kullankeltaisia tähtiä, ikkunalaudalla vieressä on joulukynttelikkö, kolme keraamista enkeliä, enkelikello, amaryllis ja kaiken sen lomassa kiemurteleva jouluvalosarja. Ylen Ykkönen on auki ja siellä puhutaan siitä onko joulu kulutusjuhlaa, leipä nousee pellillä, olohuoneessa ei pala mikään muu valo kuin joulukuusen kynttiläsarja, ulkona on paksusti lunta, paksusti paksusti, sitä on satanut kaksi päivää antaumuksella ja vuorimännyn huiput ovat paksussa valkoisessa hupussa.
Ihan kuin joulu tulis. Ihan kuin alkais olla jouluolo.
Eilen saunassa mietittiin, että hyvä oikeastaan, ettei enää ole sitä samaa villiä joulunodotusjännitystä kuin lapsena oli. Se kävisi sietämättömäksi, jos kaikkiin asioihin suhtautuisi sillä tavalla. Lapsella on niin vähän asioita että niitä kykenee jännittämään, aikuisella on asioita jo liikaa. Jos kaikkiin pitäisi suhtautua yhtä intohimoisesti, ei riittäisi kapasiteetti.
Jos on kuitenkin edes yksi asia, johon suhtautuu intohimoisesti, se on iso voitto. Niin kuin nyt vaikka amaryllisten kääriminen ja joulusipistely, johon kuuluu erilainen asettelu, kääntely, kääriminen, ojentelu ja silittely, joka taitaa olla äitini intohimo. Tai sitten hyytelökakkujen tekeminen, joka on isän obsessio. Tai sitten tämä tuoreen leivän vatvominen, johon minä syyllistyn.
Ihan kuin me oltaisiin onnellisia. Ihan kuin olisi loma.
Pitäisi varmaan kirjoittaa enemmän siitä ettei aina ole ollut niin, mutta ehkä en nyt. Pääsääntöisesti me olemme olleet onnelliset, sillä syvällä tasaisella olevalla tasolla. Mutta lomaa ei aina ole ollut, ja se mitä pään sisällä tapahtuu kun siitä katkeavat tuhannet jännitteet, jouset rapsahtavat rikki, on kieltämättä todella mielenkiintoista.
Menen nyt laittamaan leivän uuniin. Joulujoulujoulu.
Posted in Elämä | Comments (0)
joulukalenteri, luukku # 21 yms. December 21st, 2008
Hassua ajatella, että ne ovat olleet täällä ennen meitä. Puut.
Hassua ajatella oikeastaan, että tuon lähimetsän korkeat kynttilämäiset männyt ovat olleet täällä ennen meitä. Että me olemme vain tulleet jälkeenpäin ja asettuneet tähän taloksi. Ja omituista ajatella, että jos mennään vielä itäänpäin, Ilomantsiin poluille ja korpiin, siellä on sellaisia, jotka ovat olleet täällä jo monta sukupolvea ennen. Kasvaneet hitaasti joskus siemenestä ja taimesta ja kurotelleet toistensa lomasta auringonpaikkoihin ja yltäneet valoon lehtikaton tuntumaan, kohisseet hitaasti vuosisatojen ajan hieman korkeammalle, ja lopulta unohtuneet hiljaiseen paikallaanoloonsa lopuiksi vuosikymmeniksi kunnes alkavat hitaasti vajota ja lahota juurestaan takaisin maaksi.
Pohdin joskus sitä, millainen maailmasta olisi tullut, jos sen muokkaaminen ja tyhjästä luominen olisi ollut minun vastuullani. (Relevantti asia miettiä.) Tulin siihen tulokseen, että on nerokas idea, että maasta ylipäänsä kasvaa jotain. Että on siemeniä, jotka mullassa ja kosteudessa ymmärtävät alkaa työntää itsestään versoa, ja joiden pakko elää murtaa asfalttia ja kivikkoa ja pakottaa tieltään turhat esteet vimmaisessa valonkaipuussaan. Ja että sellaisesta pienestä taimesta voi, jos aika ja ihminen suo, tulla vaikka punapuu, jonka kuvaamisessa BBC:n kuvausryhmälläkin on vaikeuksia.
Todennäköisesti en olisi keksinyt sitä. Puita. Kasveja yleensä. Luulen, että maailma olisi paljon staattisempi ja vähemmän ihmeellinen paikka, jos sen kehittely olisi jäänyt minun harteilleni.
Pidän puista. Pidän siitä, että Suomi on maa, jossa puita riittää. Jossa puita on määrällisesti paljon ja jossa on loputtoman erilaisia ja lajisia puita. Pidän metsästä, enemmän kuin elämäntilanne nyt sallii. Pidän puiden keskellä olemisesta. Se voi tarkoittaa kaupunginpuistoa tai Ilomantsin eräpolkua – tosin mieluummin valitsen viimeisen. Pidän siitä, että puita on paljon.
Jos niihin voi kiivetä, ovat asiat entistä paremmin.
Joskus kun olin ala-yläasteikäinen löysin läheltä Honkaniemeä Noljakan arboretumin rannasta puun, johon pystyi kiipeämään. Ihan tavallisesta rannasta, jossa männyt kaatuilivat veden päälle ja koivut yrittivät selvitä niiden lomassa. Kaatuilevien puiden keskellä oli yksi, jonka runko oli tarpeeksi paksu, joka oli riittävän kaareva ja jossa oli sopivin välein oksia. Sen latvaan pääsi kiipeämään kaislikon ylle, oksanhankaan jossa oli hyvä keinua. Menin joskus lukemaan kirjaa puuhuni, tai istumaan vain aurinkoon. Taisin viihtyä siellä paljon.
Itse asiassa muitakin erityisiä puita on ollut. Kun olimme pieniä, meillä oli niin kutsuttu Kiipeilypuu – kaksi vanhaa vierekkäistä vänkkyräistä paksua vaahteraa siinä, missä nyt on kerrostalo; pellon takana pari sataa metriä siitä pihasta, jossa asuimme. Koko taloyhtiön muksut lähtivät usein yksissä tuumin kiipeämään vaahteroihin. Niissä oli tukevia haaraumia lähellä maata ja niihin ainakin uskalsi kiivetä, joskus korkeammallekin. Nyt puut on kaadettu, mutta tuskin ne näyttäisivät niin isoilta silti.
Ja sitten ovat omenapuut äidin kotipaikan pihassa, enoni ja vaimonsa kotipihassa Kermajärven rannassa. Ne vanhat ja vikuraiset, jotka eivät kai omenoita ole enää tehneet aikoihin, mutta joiden alla ja katveessa on juotu monet kahvit ja istuttu monet keskustelut. Ja sitten ovat ne nimenomaiset ilomantsilaiset ikipuut Petkeljärvellä, ne joiden varret ovat harmaata savea ja sileää vettä ja hiljaista ajattelua, ja joiden lomassa ilma menee hiljaiseksi ja voisi hyvin kuvitella susien tulevan niiden lomasta.
Pidän puun tunnusta. Kaarnasta kättä vasten, keväällä auringossa lämmenneiden runkojen tunteesta, pidän koivun tuhkanvaaleasta kaarnasta ja sileydestä, pidän sormiin tarttuvan pihkan tuoksusta. Pidän puun tuoksusta yleensäkin valtavasti; mäntykankaan kiehuvasta tuoksusta paksuna sieraimissa kesähelteellä, kuusen tuoksusta jouluaamuna olohuoneessa, koivun tuoksusta saunan jälkeen kesäyössä, iholla. Pidän puun tuoksusta lattioissa ja huonekaluissa, pidän öljytyn puun nuuhkimisesta. Pidän puun äänestäkin; sen narinasta, raksunasta, paukkumisesta kovassa pakkasessa, huminasta ja suhinasta, kahinasta.
Pidän puusta. Pidän puusta yllättävän paljon. Pidän metsästä, mutta pidän puusta myös materiaalina, sormuksissa tai kupeissa, pöydissä ja lattioissa, koruissa, veitsissä. Auringonläikkä puulattialla, vastasin muutama vuosi sitten kun unelmista kysyttiin.
Ja paljaat jalat siinä auringonläikässä. Ajankohtaista edelleen.
Puista tulee hyvä tunne. En ihmettele puunhalaajia; voisin tykätä halailla puita itsekin, pitkään ja hartaasti. Kuunnella keväällä miten mahla nousee puuhun, puu kärvistelee pakkasta suonistaan, sulaa ja kurottelee oksiaan, tai kuunnella miten koivunvarret kasvavat kohisten, ritisevät solukoissaan, venyvät ja paukkuvat. Pidän siitä, että ollaan puuta vasten. Puulattialla. Sormus sormessa.
Ja pidän erinäisistä puumaisemista. Ilomantsin polkujen lisäksi pidän valtavasti kunnon umpikorpimetsästä sammalineen, ja vähintään yhtä paljon sekamelskaisesta nuoresta koivikosta kevätsäällä, kun oksissa on vain kevyt viherrys ja himmeys. Sellaisissa metsissä tulisi kuljeskella enimmäkseen unohtuen.
Puu on uskomattoman monimuotoinen asia. Mihin kaikkeen se taipuu; sormukseksi, astiaksi, pöydäksi lattiaksi, viuluksi selloksi, soittimiksi. Huiluiksi, seipäiksi, aidoiksi, aitoiksi, taloiksi, kengiksi, sytykkeiksi, tuleksi, laitureiksi, veneiksi, leluiksi… Mitä puusta EI voi tehdä? Ja mitä siitä tehdäänkin, siinä säilyy jokin lämpö jota synteettisessä ei ole. Toivoisin, että ympärilläni olisi aina puuta, jossain muodossa, mahdollisimman paljon.
Taidan tarvita uuden puun, johon kiivetä.
Ehkä Laajavuoresta löytäisin.
Posted in Kauneus, Kätten työt, Luonto, Tunteet | Comments (0)
väliaikatiedote # 2. December 20th, 2008
Jälleen myöhässä. Juna vei minut ja ajatukseni Itään enkä ole eilen enkä tänään saanut luukkua aikaiseksi. Epäilen, että loppuaika ennen aattoa voi olla tällaista – hitaampaa keskittyneempää ajatusta, ja yhdistelen viimeisten päivieni luukkuja. Huomenna siis jotain uutta, joka saa kattaa kolme kokonaista päivää.
Annan sen itselleni anteeksi, koska teen joulua. Sisäpuolelle.
Olen ajatellut puita ja juoksemista. Kirjoitan jommasta kummasta, tai molemmista. Huominen näyttää.
Tällä hetkellä rakastan elossa olemista, joka on erittäin hyvää vaihtelua.
Posted in Elämä | Comments (0)
joulukalenteri, luukut # 17 & 18. December 18th, 2008
Kirjoitus, jossa mietitään miltä luolamiehistä on mahtanut tuntua, muistellaan leirinuotioita, mietitään miksi tuli on niin valovoimaista ja ollaan onnellisia siitä, että ihminen on tullut kesyttäneeksi luonnonvoimia.
*
Siivosin juuri. Lopetin kello kahdeksan jälkeen. Järjestelin paikat, pyyhin pölyt, imuroin kaiken minkä keksin pöytiä ja sohvaa myöten, luuttusin lattiat, hakkasin tyynyt. Kaiken tämän vain siksi, että halusin vielä tänä iltana sytyttää pari kynttilää siistiin olohuoneeseen ja hengitellä hetken syvään. Huomenna suunnataan Itään, enkä halunnut tukahduttaa huomispäivääni siivoamisella.
Nyt kone soittaa sekalaista joulumusiikkia, Club for Fiven joululevyä parhaillaan, olohuoneessa ei pala mikään sähkövalo, kahdeksan pientä tuikkua lepattelee valoaan seinille. Istuin äsken hetken sohvalla rättiuupuneena ja suorituksestani tavattoman onnellisena ja puhtaasti vain nautiskelin puhtaasta lattiasta ja kahdeksasta kynttilästä. Nojasin seinään ja annoin rauhoittuimisen valua otsasta selkärankaa pitkin polviin ja varpaankärkiin.
Tuli on jollain tavalla aidosti käsittämätön asia. Pienen pienet valonsirpaleet riittävät tuikuista valaisemaan koko huoneen. Ja se valo on jotain joka on tehty nautittavaksi, ei sitä sähköisen sirisevää valosaastetta jota tässäkin talossa tuntuu joskus olevan liikaa. Sellainen valo, joka lepattaa, ei voi olla kuin lempeää. On jotenkin käsittämätöntä, miten paljon tuli muuttaa huonetta. Kaikki epäjärjestys ja tomu jää piiloon, on vain pehmennyt hämärä ja kellanpunainen lepattelu. Itseenkin ujuttautuu väistämättä halu lepatella pehmeästi. Leijuskella ja unohtua, pysäyttää liike ja unohtaa se turha mitä juuri puuhasi. En ole vielä tavannut sähkövaloa, joka saisi saman aikaan.
Olen hämäräihminen, ehkä siksikin pienet valot ovat minulle tärkeitä. Kykenen pitämään kattolampussa valoa oikeastaan vain imuroidessani. Ylhäältä suoraan kohti tuleva sähkövalo latistaa ja pienentää, painaa niskaan. Siellä täällä lepattelevat liekinpoikaset sen sijaan kehräävät ja kujertavat, houkuttelevat ja kuiskuttavat. Ymmärrän hyvin yöperhosia, jotka palavat lyhdyissä.
Miltäköhän siitä esikautisesta esivanhemmasta on tuntunut, joka on luolan suulta katsellut metsäpalojen loimua taivaalla? Kun tuli on ahminut metsää tai savannia aivan oman asuinpaikan reunoja nuollen, kuumuus ja kipinät ovat tulleet tuulen mukana kasvoille asti, maa ollut tukahtunut ja mustankarhea pitkään tulen kuoltua. Entä miltä on tuntunut kauan häntä ennen siitä esi-isästä, jonka mieleen tuli yrittää käyttää tulta hyväkseen? Yrittää aidata ja rajata tuli niin, että sillä saisi luunsa lämpimäksi, sormissa veren kiertämään ja lihankin kypsennettyä. Tai siitäää esi-isästä, joka keksi, kuinka saada tulta itse aikaan – iskemällä kahta kiveä, hieromalla puunpalasia toisiinsa pienen pientä kipinää odottaen – ja lopulta kätensä rakoilla saada siitä tuskaisen pienestä kipinästä hellittyä esiin valtava roihu, jonka nälkää joutui väkisinkin kunnioittamaan.
Milloin ihminen oppi suitsimaan tulen? Milloin tuli otettiin orjaksi, taltutettiin palvelijaksi? Milloin keksittiin, kuinka luoda tulta? Milloin löydettiin piikivi, kuka keksi tehdä taulaa, kuka takoi ensimmäiset tulukset? Milloin tulesta tuli ystävä vihollisen sijaan?
Mietin jokin aika sitten, miten järjetöntä oikeastaan on, että ihmiset rakentavat talojensa sydämiin tulisijoja. Leivinuuneja, takkoja, puukiukaita. Että keskellä kaikkea sitä puuverhoilua ja tekstiilipaljoutta on elävä tuli, joka kaikesta varomisesta huolimatta voi loikata pesästään ja tartuttaa sormineen nälkänsä koko taloon, joka voi kyteä salaa ja leimahtaa huomaamatta, joka voi hiutua häkänä yöilmaan. On oikeastaan aika järjetöntä, että ihminen hellii kotinsa sydämessä petollista ystävää, joka voi muuttua viholliseksi.
Ehkä syy on siinä, jonka itsekin tiedän ja jonka takia haaveilen talosta, jonka sisuksissa hehkuisi leivinuuni. Muistan kotoa monia hetkiä joskus syystalvisin, kuin suihkusta tai saunasta tullessa jäi pyyhe päällä seisomaan uuninluukun eteen. Lasiluukun läpi leiskui punaisia kieliä ja oransseja leiskoja. Metrin päässä lämpö kihelmöi paljaalla iholla sietämättömän hyvän tuntuisena. Ja myöhemmin sohvalle unohtuessa oli nukahtaa tulen rätinään ja kuiskintaan lasiluukun takana. Tai miltä sitten tuntuu pakkasesta tullessa mennä painamaan kämmenet uunin rosoiseen tiilipintaan, kunnes sormissa taas kiertää veri. Miltä tuntuu herätä aamulla siihen, että joku on laittanut uuniin tulen… Miltä tuntuu, kun olohuoneessa eikä koko talossa ole muuta valoa kuin luukun takana tanssiva tuli ja muutama kynttilä siellä täällä huoneissa.
Tuli on liian rakas vihollinen. Voisivat nämä minunkin kahdeksan kynttilääni karata niistä rajoista joihin ne olen asettanut ja kiipeillä seiniäni ylös. Mutta luotan ystävääni liikaa. Ei se ennenkään ole minua pettänyt. Ja se on aivan liian viehättävä vihollinen siihen että sen hylkäisin.
Pidän isosti vaeltamisesta. Pitkiä vaellusretkiä en ole saanut tehdä kuin muutaman, mutta lyhyempiä samoamisia perheeni harrasti paljon silloin kun vielä asuimme kotona. Itä-Suomessa on se mainio puoli, että siellä metsää riittää, ja luonnonsuojelualueita reitteineen; on Petkeljärvi, Patvinsuo, Kolvanan Uuro, Kolin metsät. Pidän paksujen vanhojen puunrunkojen loputtomuuden katselemisesta, pidän Patvinsuon aavojen soiden imelästä tuoksusta, satunnaisista näreiköistä pitkospuiden reitillä, mättäiden ruosteenruskeasta syyskesällä. Ja todella paljon pidän leirinuotioista. Siitä, että vähän märät puut saadaan pilkkeillä syttymään, viskellään klapeja lapaset kaarnaroskissa nuotioon, värjötellään niin lähellä tulta että polvia polttaa, saadaan savua hiuksiin ja silmät kirvelemään, mutta saadaan myös lämmittää se taivaallisen hyvältä luonnossa maistuva kanelipulla siinä tikun nokassa ja jos joskus saa ihan nokikahvit, ei paljon paremmasta ole väliä.
Tulella on mystinen voima. Ei mistään tule niin muinaista oloa, niin hiljentynyttä ja tarinaa odottavaa kuin tulesta. Niin kuin Kairoksella silloin kaksi vuotta sitten, ensimmäisenä perjantaina kun näin V:n oikeastaan ensimmäisen kerran, kesken lumikenkäretken istuttiin joko valtava joukko liki toisiamme pienessä kodassa tunturissa ja sininen hämärä ulkona puristui pimeäksi kodan sisään, ja keskellä kotaa leiskui ja tempoili tuli, ihmiset sipisivät ja supisivat mutta eivät puhuneet kovaan ääneen, odotettiin tarinaa, nokipannukahveja, nojattiin, suljettiin silmiä.
Tuli vaientaa ihmisiä. Herkistää jollekin. Kuuntelemiselle? Väitän, että kynttilöillä on sama voima. Hämärä huone ja palava kynttilä – sen, joka sytytti kynttilän, odotetaan sanovan jotain. Kertovan tarinan, kertovan jotain… jota sulatella. Ehkä se on vaisto.
Eikä tuli ole vain vaarallinen ystävä. Sen voima on sitä laajempi.
Vai mitä muuta voi ajatella, jos kuvittelee kävelevänsä talvipakkaspimeällä puiden alta pimeää tietä kotia kohti, tietää että seuraavan mutkan takana talo jo on, luulee että kaikki jo nukkuvat, vähän säikkyy pimeää ja lumen narskuntaa kengissään, hengittää huurua ja toivoisi, että olisi kotona jo, saisi jättää pakkashuurut taakseen ja pääsisi peiton alle. Ja kun talo mutkan jälkeen tulee näkyviin, ei se ole kokonaan pimeä,
portailla odottaa lyhty,
lyhdyssä kynttilä.
Ei siihenkään pysty mikään sähkövalo.
Tuli on läsnä niin paljon arkipäivässä, ettei sen tehoa ja ilmettä ole aina muistaa. Sen voimalle tämän päivän ajatukset kuitenkin, sille, että sadut tarinat muinaiset ja hiljenneet ja rauhoittuneet ovat läsnä tässä ja tänäänkin, jos vaiennan kaiken, sammutan sähkävaloni, sytytän kynttiläni.
Posted in Aistit, Elämä, Kauneus, Luonto, Tunteet | Comments (0)
joulukalenteri, luukku # 16. December 16th, 2008
Olen tainnut olla jo kauan aamuihminen. Tänä aamuna jossain heräämisen ja unennäön rajalla mietin, minkä tänään poimisin kirjoitettavaksi, ja ajatus oli yllättävän lähellä: aamu. Minulle aamut ovat jotain jolla on kyky korottaa elettävää päivää, niillä on kyky korottaa elämisen tasoa ja nostaa jotain rintalastan sisäpuolista oleellisesti vahvemmalle tasolle.
Tämä syksy on – enimmäkseen – mennyt niin, että kellon soidessa minä kaivaudun peiton alta esiin, heitän peiton V:n päälle ja hiivin vaatehuoneeseen etsimään villasukkia, haparoin tieni keittiöön ja laitan teen kiehumaan, sytyttelen pari valoa ja istun pöydän ääreen kahisuttelemaan lehteä siihen asti, kunnes puuro on valmista. Vasta sitten käyn havahduttelemassa V:tä, joka nousee ehkä kolmannella kerralla kun käyn supisemassa, että puuro olis lautasella. Joskus ei tarvita herätyskelloakaan, oma sisäinen aikarautani herättää minut, yleensä seitsemän aikaan, ja yleensä nousen myös mielelläni saman tien ylös. Viime viikot ovat olleet poikkeus, olen muutamina aamuina tehnyt V:t ja jäänyt itse pesiytymään peiton alle. Nekin ovat olleet omalla tavallaan hyviä aamuja.
Silti jokin minussa pitää suunnattomasti niistä aamuista, kun olen yksin hereillä. Luen rauhassa lehteä, juon ensimmäisen kupin teetä, herään. Hiiviskelen villasukissa ja sytytän jonkun kynttilän. Pakastin sirisee keittiössä ja joku kolauttaa rappukäytävässä ovea, yläkerran koira tömistää matot rullalle jälleen kerran, mutta muuten on hiljaista. Käännän lehden sivua ja juon taas vähän teetä, ja aika tuntuu olevan tuntuvasti raskaampaa ja verkkaisempaa kuin päivisin. Jos pilviä ei ole, ehdin nähdä sen ensimmäisen valonsuikaleen joka ilmestyy vastapäisen talon taakse.
En ole vuosiin viettänyt sellaisia aamuja, että nousisin viime tingassa ja joutuisin lähtemään tolkuttomassa kiireessä. Tarvitsen ainakin tunnin aikaa heräämisen ja lähtemisen väliin, mielellään puolitoista. Tarvitsen sen että teekupin kanssa ei ole kiire, ja edes A-osan lehdestä ehtii lukea. Tarvitsen mielellään vähän istuskelua ja tuumiskelua ihan yksin, sitä tilaa jossa ajatukset eivät aivan ole hereillä eikä mieli aivan toimi, jossa ajatukset kelluvat sinertävässä huurussa pään sisällä ja tarkastelen niitä itse hajamielisen kiinnostuneesti. Tarvitsen sen että ehdin käynnistyä, syttyä, jotenkin aueta.
Sen takia ajattelen, että ihminen joka ei koe aamuja, menettää jotain. Se joka nukkuu aamuisin sanoo että minä menetän paljon, mutta pitäköön kumpikin meistä mielipiteemme.
Minulla on yllättävän paljon latautuneita muistikuvia aamuilta.
On aamuja joulukuussa Joensuussa kun ensimmäisenä aamulla sytytän kuuseen valot kun satun olemaan ensimmäisenä hereillä, mikään muu valo ei pala kuin kuusessa kynttilät, päällä on pitkä pyjama ja ne iänikuiset villasukat, talo hengittää untansa ja on aikaa mennä kerälle tuoleihin. Tai aamuista viime syksynä ja keväänä kun oli oltava Joensuussa jo kahdeksalta, ja minä heräsin Jyväskylässä kello puoli viisi, Päivi otti minut kyytiin sateesta asfaltilta viideltä ja heräsin jossain Pieksämäen kohdalla. Tai aamuista Laajavuoren 
lenkkipoluilla kevätkesällä kun ennen aamupalaa on jo paistanut aurinko ja olen livahtanut nopealle lenkille, kun valo valuu alas mäen rinteitä puiden lehdille ja linnut piiskuttavat mielipuolisina niiden oksilla. Tai veneessä merellä kun herään auringonpaisteeseen tietämättä mitä kello on, istun veneen laitaa vasten tunnin kaksi kun V nukkuu ja keinun pienessä aallokossa, en katso kelloa enkä tahdo sitä tietää, on aurinkoista ja lokkeja ja sitä hiljaisuutta, johon mahtuu luonnon ääniä. Tai Prahan rautatieasemalla junassa nukutun yön jälkeen kun olen sekaisin paikoista ja valuutoista ja kaupunki on outo ja kova, ja koen väistämättä tunnetta siitä etten kuulu minnekään. Tai mökillä marraskuussa Hanna polttareissa kun aamulla oli huurteenpurema auringonvalo ja oli kaivauduttava peiton alta, vedettävä päälle ensimmäiset mahdolliset vaatteet ja kamera kädessä hoiputtava laiturille, kuvattava viiston valon esiin piirtämiä huurreläiskiä lehdissä ja ihmeteltävä sitä, miten jokin voi olla niin kultaista kuin valo.
Aamuissa yksi väistämättä paras asia – heti sen jälkeen, että aika muuttaa luonnettaan ja tulee hitaaksi – on valo. Aamun valo on parempaa vielä kuin illan valo, se on ohuempaa ja kiertelevämpää. Se on lupaavaa, lupailevaa. Se on kertakaikkisen viehättävää. Jos joskus saa seurata valon kasvamista ja nousemista aamulla, se on hurmaavaa. Aamun valo nostaa hetki hetkeltä pimeän keskeltä esiin yhä enemmän maisemaa, se on kuin taikatemppua seuraisi.
Pidän eniten verkkaisista hitaista aamuista, siitä että aamupalaa syödään hartaudella puolillepäivin, lojutaan ja lueskellaan, avaudutaan hitaasti. Siitä huolimatta myös sellaiset aamut, jolloin ollaan väärissä paikoissa inhimillisesti ajatellen vääriin aikoihin, ovat minusta… kiehtovia. Ehdottoman elämyksellisiä.
Suosittelen myös hereillä olemista kaupungissa juuri joskus viiden aikaan. Kaupunki on aivan eri paikka kuin päivällä. Yö on jo mennyt ohi ja sen viimeiset vaeltajat etsivät pesäkolojaan, alkaa se lyhyt horroksen pysähtynyt hetki ennen kello kuutta, kun ensimmäiset lähtevät työmatkalle. Kaikki on jotenkin todella hiljaa. Jos vielä sattuu satamaan, joka on elämyksen kannalta hyvä, vaikuttaa koko kaupunki siltä kuin se vetäisi hartioitaan kyyryyn. Siinä on jotain tarinamaisen houkuttelevaa.
Ei se aamu Prahassakaan kesällä nollaviisi ollut paha, vaikka niin ulkopuolista oloa en muista kokeneeni useinkaan muulloin. Jälkeenpäin ajatellen se oli lähinnä nimenomaan elämys. Olla vieraassa kaupungissa uusien äänien ja tuoksujen keskellä odottamattomaan aikaan, ilman tietoa majapaikasta tai suihkusta, kokea se nomadin tunne joka miettii mihin sitä seuraavaksi kulkisi, se riipaiseva koti-ikävä joka muistuttaa siitä, että sitä sittenkin kuuluu jonnekin. Ja kokea sen jälkeen se, miten ahdistavasta ja vieraasta aamuisesta kaupungista tulee ystävällinen ja meluisa kesäpäivän kaupunki.
Aamujen metamorfoosit ovat jännittäviä. Miten yötä vilisevästä sykkivästä kaupungista tulee se aamuyössä kyyhöttävä käpertyvä kaupunki. Miten aamulla uhkaavan vieraasta paikasta tulee ystävällinen ja kesähelteinen ja tuttu. Miten ihan tavallisesta pihatiestä tulee satua, kun peltojen päällä on usvaa. Miten minustakin tulee aamulla vähän erilainen, tyynempi hitaampi rauhallisempi, asettunut.
Aamu on jonkinlainen sisäänajo-ohjelma, jota ilman en uskaltaisi aloittaa päivää. Jos en saa aamua, en saa sitä rauhan kyllästystä jonka tarvitsen päivääni, en saa sitä että sisäisessä koneistossa joku uutterasti asettelee päivän aikana tarvittavat asiat ojennukseen, valmistaa pään sisäisen maailman toimintaan. Päivä on torso, jos aamu menee ohi.
Tänä aamuna heräsin taas ennen V:tä, keitin puuron, luin lehden, V nousi puolitoista tuntia myöhemmin. Tänä aamuna selvisin myös pitkästä aikaa lenkille, oli huurretta ja pientä pakkasta ja satunnaisia vastaantulijoita, raikasta ilmaa. Nyt aamu on ohi, se on nautittu, ja pitää lähteä päivään. Se tuntuu nyt kuitenkin hyvältä, koska sain aamuni.
Se tuntuu yleensä kestävän kello kahteentoista asti. En elä ihan tässä rytmissä jota täällä päin noudatetaan.
Tämän päivän luukku olkoon nyt siis aamuille. Sille, että elämyksiä ja valoilmiöitä on nähtävissä hyvin lähellä ja helposti, jos aamulla on pilvetöntä ja jos jaksaa nousta, että aamuisin on hitaampaa aikaa ja että aamuisin on rauhan lammikoita tässä karussa kalliomaassa jota elämäksi kutsutaan. Aamuille siis, ja sille, että ne virittävät oikealle taajuudelle. Sille, että toisinaan, edes viikonloppuisin, voi olla mahdollisuus verkkaisiin aamuihin. Ja sille, että niistä pitäisi oppia ottamaan enemmän irti, koska rauhaa on perin vähän tarjolla täällä päin muuten.
Posted in Aistit, Elämä, Kauneus, Luonto, Tunteet | Comments (0)
joulukalenteri, luukku # 15. December 15th, 2008
Mitenköhän Jyväskylässä pääsisi jututtamaan mummoja? Tai viemään mummon kahville?
Näin muutama päivä sitten Hesarissa HelsinkiMission mainoksen. Sen saman tahon siis, jolla joku aika sitten oli metron seinillä niitä suuria mainoksia, joissa kerrottiin, kuinka moni vanhus tekee itsemurhan kuinka taajaan. Mainoksissa oli vahvoja mustavalkoisia kuvia, jos oikein muistan, ja muistan katselleeni niitä Helsingissä käydessäni ja ihmetelleeni, miksei asiasta ole koskaan ennemmin puhuttu.
Vanhukset ovat ilmeisesti HelsinkiMission sydämenasia. Uudessa mainoksessa kerrottiin kampanjasta, jonka yhdistys on avannut nettiin. Osoitteeseen www.toivomus.fi on kerätty helsinkiläisten vanhusten aitoja toiveita, laskettu toiveen toteuttamisen hinta ja avattu huutokauppa, jossa kuka tahansa voi lahjoittaa minkä verran tahansa auttaakseen toiveen toteutumista.
Selasin toiveet läpi. Useampikin niistä sai mielen kolkuttamaan, moni suoraan sanottuna liikautti.
“Toivon löytäväni jonkun joka välittaisi minusta ja soittaisi joka päivä.” (Toivomus toteutunut.)
“Toiveeni on päästä käymään isäni haudalla ensimmäisen kerran elämässäni.”
“Toivoisin pääseväni metsälenkille maastoon, jossa voisin seurata vuodenaikojen vaihtelua.” (Toivomus toteutunut)
“Toivoisin jonkun vievän minut vielä kerran kesällä mökilleni Lammille.”
“Olisi mukavaa päästä Ekbergille kahville kaikessa rauhassa.”
“Ensi keväänä, kun linnut taas vimmatusti laulavat, haluaisin luontoon niitä kuuntelemaan.” (Toivomus toteutunut)
“Unelmoin teatterista. Esityksellä ei ole niin väliä.”
Toteutumattomiakin toiveita oli vielä paljon, ja kampanjan sivulla niitä pyydetään lisää. Toiveiden hinnat vaihtelevat, toisten toteuttamiseen tarvitaan ehkä kakskymppiä, osaan yli tuhat euroa. Mutta viitosekin lahjoitus edesauttaa tuhannen euron kertymistä.
Kenenköhän ajatus kampanja on ollut? Mistä se lähti? Kuka keksi, että kysytään vanhuksilta itseltään, mikä heille olisi sirpale iloa? Ja miltä vanhuksista on tuntunut, kun joku on tullut oven taakse tai soittanut ja kysynyt, että päivää, meillä on tällainen kampanja tulossa, me haluttaisiin täyttää toive joka Teillä on, niin että mikä olisi sellainen asia jota oikein kovasti nyt juuri haluaisit?
Ja sitten toivotaan shakkipelikaveria, paikallispuudutusta selkään ettei sattuisi, pääsyä Helsingin kaupunginpuutarhaan. Osa toiveista on isoja, mutta paljon on myös pieniä. Tavallisia ja arkisia, ei suuria unelmia, vaan sitä että siinä arkipäivässä josta on tullut hivenen työläs ja yksinäinen olisi jotain, joka avartaisi ja kohottaisi. Että joku opettaisi käyttämään ratikkaa ja bussia, kun jo muutaman kerran on jäänyt oven väliin ja kaatunut ja pelottaa, kun ei rollaattorin kanssa ole helppoa kulkea.
Tuli suoraan sanottuna sellainen olo, että veisin mummoa mielelläni kahville, jos mulla olisi auto. Ja mummo jota viedä. Miten täällä pääsee tapaamaan mummoja? Kuka kaipaisi juttuseuraa?
Idea on mielestäni loistava. Kampanjan sivut ovat myös melko ajatuksiaherättävät; kauniisti tehdyt, ja toiveiden kylkeen liitetyt kuvat vanhoista ryppyisistä käsistä joilla istuu varpusia eivät oikein voi olla ajatteluttamatta. Käsistä pitelemässä kävelykepin kahvaa, mökin kuistista, rollaattorikävelystä puistossa.
On vaikea itse näin christmas cake -ikäisenä kuvitella, millaista elämä on, kun puistoon pääseminen on toive, joka ei onnistu itse. Tai kun kukaan ei soita päivällä, tai ei ole ketään jonka kanssa jutella. Tai kun bussilla kulkemista pitää pelätä. Tai kun maailma ympärillä käy ylipäänsä lähinnä haasteeksi, jonka kanssa selviytymisestä ei ole aivan varma, kun oma keho käy haasteeksi ja vähän oma mielikin.
Tämä länsimainen hyvinvointivaltiomalli, jota meillä päin käytetään, on oireellinen siksi, että vanhuus ei sovi siinä niin sanotusti framille, esiin. Vanhuus on se ikä, jolloin ei enää olla tuottavia, kun muututaan ihmisiksi joita pitää sijoittaa tai holhota, kun vaaditaan resursseja ja panostusta antamatta sille vastusta. Meilläpäin ihmiset eivät enää ole edes kansalaisia, meillä ollaan kuluttajia, ja silloin ihmisen suurin tehtävä on kuluttaa niin paljon kuin voi, ja tuottaa rattaisiin uutta pääomaa jolla kulutushyödykkeitä tuotetaan ja tuodaan markkinoille lisää.
Vanhus ei kuluta enää kovin paljoa, kun ruokakaan ei enää maistu ja vaatteidenkin suurin funktio on olla lähinnä lämpimiä, eikä uusin elektroniikka oikeastaan tee muuta kuin kummastuta. Eikä vanhus tuota lisääkään. Siksi kai meillä vanhuus poistetaan enimmäkseen julkisuudesta, siirretään hoitolaitoksiin ja huomioidaan yleensä vain kun hoitolaitoksissa on ongelmia. Siksi kai siitä ei ennen ole niin paljon ollutkaan puhetta, että lähes joka toinen päivä yksinäinen vanhus tekee itsemurhan.
Huh, karua. Mutta näistä syistä HelsinkiMission kampanja osuu mielestäni oivaan kohteeseen. Se nostaa esiin sitä vanhuutta jota monet elävät, sitä joka on aitoa vanhuutta eikä niin kutsuttua kolmatta ikää, joka taas on se viriili ja aktiivinen ihana eläkeikä, jossa vihdoinkin on aikaa tehdä mitä haluaa. Kampanja taitaa puhua siitä, mikä on neljättä ikää; sitä sammumista ja hidastumista, odottamista, jossa tarvitaan tukea ja kannetuksi tulemista, koska mieli ei sammu samaa tahtia kuin ruumis hidastuu, koska ihmisen tarve jutteluun ja nähdyksi tulemiseen ei sammu vaikka keho ei enää vikkelästi liikukaan.
On asioita, jotka ennen vanhaan eivät olleet paremmin, mutta minusta silti paremmin oli se, että ihmisten sukuyhteys oli silläkin tavalla tiivis, että se pappa tai mamma sai istua siinä uunin vieressä penkillä ja olla oman yhteisönsä arvostettu jäsen, kunnes rajantakainen maailma tuli oleellisesti lähemmäs. Vanhoilla oli oma paikkansa yhteisössä; lankaa sai kehrätä niin kauan kuin kykeni, lapsia kiikuttaa, pyörittää leipiä, mitä vanhana vielä kykeni, mutta navettaan ei enää tarvinnut. Ei ollut ehkä sitä hiljaisten päivien ja omaan kerrostaloasuntoon, neljänteen kerrokseen, juuttumisen pelkoa, ei äänettömyyden ahdistusta ja kaipuuta mihin tahansa ihmisääneen.
Monissa kulttuureissahan ikä on suoraan verrannollinen ihmisen oletettuun viisauteen. Vanhuus on viisasta, ja vanheneminen arvostettua. Vanhuus on siis viisasta, vaikka vanhuus hieman heikentäisi mielenkin toimintaa. Voisiko meillä jotenkin kallistua tähän suuntaan? Onhan se älytöntä, että ikänsä koneistossa eläneen ja sitä palvelleen ihmisen elämän loppukaari voi olla unohtumista omaan asuntoonsa äänettömyyteen, yksinäisyyteen ja elämänpuutteen tukahduttavuuteen. Kun kukaan ei edes soita, lapsetkaan ei muista.
Mikä yhteiskunta se sellainen on! Alkaa melkein suututtaa.
Isäni on juuri menneenä viikonloppuna ollut mukana muuttamassa omia vanhempiaan palvelutaloon. Senkin takia koko aihepiiri taitaa nyt olla hieman ihon alla, mutta annan sen olla, sen on oltava, koska ei tässä voi itseä hyvänä ihmisenä tai hyväsydämisyyteen edes yrittävänä pitää, ellei yritä ajatella toisin.
Tuleehan minustakin, jos hyvin käy, joskus vanha.
Se, mikä tässä kaikessa on äärimmäisen hyvää, on kuitenkin juuri toiveiden toteuttamisen mahdollisuus. Klikkaamalla itseltään vähän rahaa voi antaa toiselle mahdollisuuden tehdä vielä kerran elämässään jotain. Se on niin helppoa että melkein naurattaa. Ja auttaahan voi muillakin tavoin: vapaaehtoistyöhön pääsee, ja tiedä vaikka palvelutaloon saisi joskus mennä ihan vain jututtamaan…? Riittäisiköhän rohkeus? Ja jos kaupungilla pitäisi silmänsä auki… Vanhat ihmisethän ovat niitä, jotka herkiävät juttelemaan pysäkeillä ja kadunkulmissa, eivät enää ole siinä kiireisessä sulkeutuneisuudessa jossa meillä muilla on tapana päivämme läpi hiihdellä.
Se, mikä on siis hyvää, on se, että meitä herätellään auttamiseen. Joulun alla auttamiskampanjoita syntyy taajaan, joka on hyvä… Tosin niitä saisi olla muinakin vuodenaikoina. Joulun teesi auttamisesta ja hyvästä tahdosta puree siis yhä, vaikka se ehkä on irtaantunut alkuperäisistä kiinnikkeistään ja muuttunut yleisluontoisemmaksi hyväntahdonpuheeksi, mutta ei se ole huono asia sekään. Ihmisessä on kapasiteetti auttaa, ja mielenkiintoista on se, että kun onnesta on puhe, on sanottu niinkin, että aidointa hyvänolontunnetta ei saa muuten kuin jakamalla sitä, antamalla jotain itseltään eteenpäin.
Hmmm.
HS:n tämän päivän uutissivulla netissä oli otsikko, joka julisti, että Taantuma herkistää ihmiset auttamaan.
“Oli kyse sitten vapaaehtoistyöstä tai rahan antamisesta, taantuma herkistää niille.” Näin sanoo Helsingin yliopiston akatemiatutkija Anne Birgitta Pessi.
Hänen mukaansa arvo- ja auttamistutkimukset osoittavat, että toisista välittämistä, yhteisöllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta pidetään tärkeämpinä laman lähestyessä ja sen aikana.
// Helsingin Sanomat, 15.12.2008
Kummallista. Tavallaan se ei käy logiikkaan: taantuman aikana voisi kuvitella, että ihminen olisi huolissaan keskimäärin vain oman toimeentulonsa pysymisestä tasaisena. Sen sijaan ihminen siis alkaakin olla huolissaan muista.
Erinomaista. Erinomaista! Se reseptori ihmisessä, joka aistii toisten tilanteita, ei siis ole markkinaevoluution myötä alkanut turtua. Tai onneksi muutokset ovat niin hitaita, etteivät ne ehdi tapahtua samaan tahtiin, kun ympäristö muuttuu.
Tai sitten ihminen ei vain ole niin muuttuvainen. Jospa auttamisen tarve ja halu ja taju siitä että se on hyväksi onkin jotenkin sisäänkoodattua? Jospa sekä tarve auttaa että autetuksi tulemisen tarve ovatkin inhimillisiä? Voisikohan olla?
Voisi. On voitava. Auttamisessa on jotain taikaa, jotain sellaista, jota ei muualta kovin herkästi itseensä saa irrotettua. Siinä että ojentaa kättä ja avaa ovea, tuuppaa toisen autoa mäessä liukkaalla ylöspäin, kolaa naapurinkin lumet tämän huomaamatta eikä kerro kenestä oli kyse (kuten naapurin mies äidille taannoin teki), hankkii sateessa kastuneelle vara-avaimen kotiin kun oma on unohtunut (kuten naapurin täti minulle taannoin teki), istuu samaan pöytään ja ojentaa vesikannua, leipoo leivän, murtaa leivän, ojentaa leivän. Palvelee.
Se sana on tainnut kokea jonkinlaisen inflaation. Palveleminen. Se tuntuu joltakin, joka on jokseenkin alaluokkaista työtä josta täytyy saada maksu. Mutta että palvelisi omasta tahdostaan, pesisi toisten sandaaleissa likaantuneet jalat hikisen päivän jälkeen…?
Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: “Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.
// Matt. 20: 25-28
Tai sitten tämä, joka on kertakaikkisen mahtava:
Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille: “Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toisetenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”
// Joh. 13: 12-15
Yksi kaikkien aikojen muistiinpainuneimpia riparimuistojani on ensimmäiseltä kesäteologikesältä, kun järjestimme Rantakylän levottomille pojille raamattupolun pääsiäisen tapahtumista leirikeskuksen ympäristöön. Yhdellä rastilla pyydettiin poikia ottamaan kengät jalastaan, ja minä pesin jokaisen jalat lämpimässä vedessä saavissa, kuivasin pyyhkeellä. Pojat eivät olleet niin hiljaa varmaan kertaakaan sen leirin aikana. Ei se aivan tavallista olekaan.
Tosin se taisi olla myös minulle aikamoinen oppitunti. Ja kyllä, se tuntui hyvältä, poikien aidontuntuisen hämmentynyt hiljaisuus tuntui hyvältä, tuntui hyvältä että minusta tuntui hyvältä pestä tennareissa hikeentyneitä jalkoja.
Kumma juttu.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala | Comments (0)