Archive for January, 2009
en minä ole hyvä jätkä. January 31st, 2009
Päivän sitaatti on Tepolta, joka jätti ajatuksia kommenttilaatikkoon:
“A career – is a kind of work that you want more than anything and you give up everything to get it. And when you get it… you realize that it is not that great, and you have no life.”
// Elokuvasta Bordertown, “Unohdetut”
Tästä kaikesta sikisi ajatuksia työstä, äitiydestä, näiden kahden suhteesta sekä siitä, että tasa-arvo on ongelmallinen asia niin kauan, kunnes kumpaakin sukupuolta ominaisuuksineen arvostetaan yhtä paljon vain sen vuoksi, mitä ne ovat.
Keskustelu on täällä.
En kopioinut sitä tähän, koska tästä tulisi liian pitkä raapustus, mutta koska ajatus yhä juoksee, jatkan keskustelua itsekseni. Ruutikuiva tulenarka aihe, mutta kun kerran ajatteluttaa.
*
Tasa-arvossa on jotain vinksallaan. Meidän tavassamme ajatella sitä. Ei tasa-arvo saa olla sitä, että naisille vain mahdollistetaan pääsy samoihin asioihin kuin miehille. Viesti on silloin se, että olette parempia vain, jos pyritte olemaan kuin miehet. Naiseus unohdetaan ja painetaan alas.
Sama asia kolahti, kun tein proseminaariani naiseuden ja syntisyyden yhteydestä. Naiseus on edelleen kollektiivisessa alitajunnassa meillä ja jossakin muualla aivan julkisessa kollektiivisessa tajunnassa aliarvoisempaa kuin mieheys. Ja mitä tekevät naiset? Yrittävät korjata asiaa tulemalla miehiksi ollakseen arvostettuja.
Tälle asialle pitäisi tehdä jotain. Naiseutta nostetaan kyllä nykyisinkin, mutta ehkä burleski ja naisen seksuaalisuudella iloisesti leikitteleminen ei ole ainut tapa. Ei tätä leikin ja pelin varjolla vain korjata. Ei nainen ole vahva ja itsenäinen ainoastaan uskaltaessaan tanssia sivistynyttä stripteasea yleisölle, joka koostuu vähintään puoliksi naisista.
Miten ihmeessä naisen viisaus, naisen taju katsoa maailmaa, naisen kokemus, naisen tunne, naisen läsnäolo, naisen kyky synnyttää uutta elämää, naisen kätevyys, naisen tapa olla olemassa voisi yksinkertaisesti vain tulla arvostetuksi sellaisena kuin se on? Ja siinä sivussa miehen vastaava?
Miksi me ylipäänsä puhumme sukupuolirooleista? Aivan kuin ensin olisi määriteltävä ne roolit, jotka ovat sopivia miehille ja naisille – ja sen jälkeen miesten ja naisten täytyisi vain enää ottaa ne roolit, pukea ylleen.
Kyllä me tuhansia rooleja yllemme puemme, mutta ne eivät ole luonnostaan annettuja. Naiseus on minuun kuitenkin hyvin vahvasti luonnostaan annettu. Onko minun muutettava se rooliksi? Onko minun analysoitava oma naiseuteni läpikotaisin ja purettava siitä pois osat, jotka eivät sovi yleiseen naisrooliin, vasta sittenkö voin olla nainen? Enkö minä ole nainen jo nyt? Miksi tarvitsen roolin?
Ajattelen, että suurin ongelma on tavassa, jolla sukupuolista puhutaan. Puhe tuottaa todellisuutta. Se puheen tapa, se diskurssi, jolla puhumme, luo ympärillemme symboliuniversumin. Se symbolien todellisuus määrittää mahdollisuutemme katsoa maailmaa. Ja se, miten näemme maailman, määrittää meidät. Sukupuolista puhutaan rajoittuneesti, ei puhuta suoraan ja aidosti siitä, mitä sukupuolet ovat. Puetaan niitä keisarin uusiin vaatteisiin, piilotellaan näkymättömän taakse, joka vain hämmentää kuviota. Ja totta puhuen iso osa tästä julkisesta puheesta pitää naiseutta edelleen mieheyttä heikompana.
Vai miksi on olemassa selvä ja tunnettu ilmaus huono nainen, mutta ilmaus huono mies ei tarkoita lainkaan samanlaisia asioita? Huono nainen on seksuaalisesti kevytkenkäinen nainen. Huono mies on ehkä mies, joka ei osaa tehdä työtä.
Seksuaalisesti kevytkenkäiselle miehellekin on nimi: gigolo. Ja se nimi on glorifikoitu niin, että naisten odotetaan suorastaan lankeavan gigolon edessä.
Ja sitten kun joku nainen alkaa ajaa naisasiaa, on hänellekin osuvia nimiä. Feministi voi olla joko bulldog tai saada itselleen telaketju-etuliitteen. Puhumalla siitä, että naiseutta pitäisi itsessään arvostaa, nainen astuu itselleen annettujen roolirajojen yli. Nainen ei enää pysy siinä kiltin ja hiljaisen osassa, joka hänelle on määritelty, vaan tulee oman naiseutensa kanssa esiin ja haluaa tehdä sen näkyväksi ja vahvaksi. Se ilmeisesti vain on edelleen väärää vahvuutta, sellaista vahvuutta, jota ei oteta vastaan.
Kun nainen tulee roolirajojensa yli vaikkapa jakkupuku päällä korkokengät kopsuen ja ryhtyy suuryrityksen pääjohtajaksi, on sellainen vahvuus paljon helpompaa sallia. Sehän on miehistä. Siihen osataan suhtautua. Miehet osaavat, naisesta tulee vain jonkinlainen “hyvä jätkä”, anatomisesti vähän outo mies, mutta turvallisen samankaltainen kuin muutkin urokset.
Mutta että nainen toisi oman täyden naiseutensa esiin ja vaatisi sille tilaa ja arvostusta… No, sitä pitäisi tapahtua. On positiivista, että nyt on kirjoitettu paljon naisten kiltteydestä ja siitä irtaantumisesta (Rosa Meriläisen Kilttien kapina muun muassa). Mutta sekin on väärin, jos tavoitteena on tulla kiltin sijaan tuhmaksi, tulla pehmeän sijaan kovaksi, tulla ankaraksi kiltteyden tilalle. Se on oikein vain jos naiset karistavat yltään vääriä rooleja ollakseen sitä, mitä luonnostaan ovat.
Ja se sitten voi olla monenlaista. Riippuu ihan naisesta. Mutta naiseutta pitäisi sellaisenaan arvostaa.
Ja onhan niin, että on asioita, jotka liittyvät selvästi naiseuteen eivätkä mieheyteen. Kuten vaikka se synnyttäminen, kyky tulla äidiksi. Ehkä se onkin se viimeinen raja, jossa sukupuoliteoriat myöntävät, että kyllä sukupuolet ovat olemuksellisesti erilaisia…?
Tuntuisi vaikealta kuvitella, ettei se fyysinen kyky synnyttää uutta elämää vaikuttaisi omalla tavallaan myös naisen psyykeen ja tunne-elämään. Ei ihminen ole ohjelmoitava kone, ei ihminen ole sukupuolinen tabula rasa johon voi vain raapustaa haluamansa sukupuoliominaisuudet. Emme me ole tyhjiä.
Tässä on paljon ajateltavaa. Sukupuolissa, tasa-arvossa, äitiydessä, naiseudessa. En minä varsinaisesti ole feministi, koska minusta tuntuu, että miehillä on omat ongelmansa: ei tämän kaiken takia miessukupuolenkaan anneta olla oma itsensä. Miehillä on omat paineensa ja väärät roolinsa. Yhtä lailla miesten pitäisi saada vapautua. Tarvitaan molemminpuolista emansipaatiota ja aitoa dialogia!
Rosemary Radford Ruether, josta proseminaarini tein, oli sitä mieltä, että seksismi on itse asiassa maailman ja ihmisten perisynti, josta kaikki muut synnit sikiävät. Seksismi ja sitä seuraava androsentrismi olivat Ruetherin mukaan lähinnä miesten vika ja syy, naiset olivat vain uhreja.
En ole tästä kaikesta samaa mieltä. Synti on sellainen asia, että sitä on paha panna laatikkoon ja sanoa, että siinä se kaikki nyt on. Ja vielä suuremmin ei ole yhdenkään ihmisen asia syyttää toista kaikesta synnistä.
Mutta siitä olen samaa mieltä kuin Ruether, että jossain vaiheessa ihmiskunnan kehitystä joku on mennyt pieleen. Ruetherille seksismi ja sukupuolten ongelmat ovat seurausta aitojen ja alkuperäisten suhteiden rikkoutumisesta. Ihmisen suhde toiseen ihmiseen ja suhde Jumalaan rikkoutuivat (syntiinlankeemuksessa, tulkitsi Ruether). Ja niin tulkitsee kristillinen kirkko edelleen. Ja kun suhteet ovat rikki, ei osata puhua suoraan, katoaa aito minän ja sinän välinen suhde, jää vain kilpailua ja taistelua, vallankäyttöä.
Tilanne ei onneksi ole toivoton. Ei se ole koko kuva. Mutta väittäisin, että sen kaiken seurauksena sukupuolten välinen elo on nykyisin melko… haastavaa. On yritettävä rakentaa suhdetta – sitä ei anneta valmiina.
Ja aidossa suhteessa olemiseen kuuluu paljaus, esiin tuleminen, alastomuus. Toisen alastomuuden vastaan ottaminen, sen suojaaminen. Ja kyky tulla itse suojatuksi, peitellyksi, vastaan otetuksi. Pelon hylkääminen. Minänä oleminen. Rehellisyys myös siinä, missä on heikko ja keskeneräinen. Kyky ottaa toisen heikkous vastaan, toisen keskeneräisyys.
Onhan siinä haastetta. Ja väitän, että nuo ovat asioita jotka koskevat kumpaakin sukupuolta. Siinä ei enää ole rooleja, on vain ihmisyyttä.
*
Edit:
Laitoin Googlen kuvahakuun hakusanaksi “feminity” ja painoin hae-nappia. Mitä sain? Kuvia paljaista rinnoista (yleensä pää ei näy kuvassa, on vain anonyymit rinnat), kuvia naisista nyörittämässä toisilleen mustia korsetteja, kuvia stilettikoroista, kuvia anorektisen luisista selistä, kuvia catwalkilla kävelevistä malleista muotiluomuksissaan. Paljon puolialastomuutta ja vihjailevuutta. Mielenkiintoista! Tämä siis on naisellisuutta? Onhan se – kai paljaat rinnat ja kaunis keho ovat osa naisellisuutta, mutta ettäkö mustat korsetit ja catwalkit…? Olisiko jotain muuta…?
Oli seassa yksi kuva äitiydestäkin, Ivan Nakonechniyn Feminity. En voinut kopioida sitä tähän, koska se on tekijänoikeussuojattu, mutta kaunis oli kuvana. Ja ajatuksellinenkin.
Taidan olla konservatiivinen. Mutta se on hyvä, kunhan sitä on omista syistään, omalla tavallaan, omilla ehdoillaan.
Sitä kai olisi tasa-arvo. Olla mitä on omilla ehdoillaan ja tulla arvostetuksi.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Minäkuva, Ruumis | Comments (2)
illan sanatulva. January 26th, 2009
pyöräilin illalla kotiin hitaasti putoavien lumenpalasten lomitse
nousin pyörän selästä kävelläkseni hitaasti viimeisen mäen ylös
alaviistosta näkee sisään huoneisiin joissa palavat valot
korkeissa taloissa
ihmisillä viherkasvit kirjahyllyjen päällä, tuulettimet katossa,
haaveet matkasta etelään ja
menneiden rakkauksien kuvat unohtuneina lompakkoihin
ehkä minussakin putoilee hitaasti lunta
ehkä minussakin on talvi
sallin sen kunhan
ei routaan tämä maa
ei nämä mullat, ei tämä hiekka, ei tämä maa josta
keväällä on kasvettava ruusuja
pyöräilin tänään kotiin hitaasti putoavan lumen alitse
ja silti koti ei ole nämä seinät eikä se valokehä johon
astelen lumet olkapäillä sulaen
ei kai koti ole kiinni seinistä tai tavaroista
koti on kiinni mielen aloista
ja niitä minä etsin pitkin teitä ja polkuja,
olen nähnyt ne jossain
ne ovat minun väriseni tarkalleen ja
pitävät pientä ääntä odottaessaan
niistä on koti kiinni ja jonain päivänä teen niille kultaisen lintuhäkin
suljen ne sisään niin
että kotini huoneissa piiskuttavat pienet linnut
kai ihminen on vain mustaa multaa ja jäätyvää maata,
joka odottaa kevät kevään jälkeen valoa ja vettä
kai minäkin olen vain kukkuraista mustaa kohmettunutta multaa
ja odotan valon pitkiä sormia repimään minut irtonaiseksi,
kääntämään ja parantamaan maan jota olen,
tämän maan jota minun on oltava,
odotan kevättä ja rautalapiota ja uutta multaa ja
kasteeksi sulavaa vettä
koska ruusuja minun on oltava
tämän maan joka olen on
vielä kasvettava ruusuja
minun on oltava ruusutarha,
piikkeineen ja pistimineen
tukahduttavan tuoksuva sitten kun
tulee kesäyö ja sen
sietämätön halu olla elossa
Posted in Elämä, Matkalla, Minäkuva, Runot, Tunteet | Comments (0)
kaksi kertaa kaksi on kymmenen. January 26th, 2009
Kahdelle (vihkipuhe)
Ajatellaan, että on tie – puut ja tuuli ja aurinko – siis kaunis tie.
Tietä kulkee kaksi ihmistä, on onnellista, jos he tarttuvat toisiaan kädestä.
Jos toinen jää jälkeen, toinen odottaa,
toinen puhuu, niin toinen haluaa kuunnella,
toinen on vaiti, toinen hiljenee ja auttaa toista löytämään sanat.
Toisella on painava reppu, toinen ottaa sen kantaakseen,
toisella on nälkä, niin toinen löytää taskustaan leivän,
he istuvat tierummun kaiteelle ja panevat sen tasan.
Tulee hämärä: toinen kompastuu, niin toinen auttaa kädestä ylös,
toinen eksyy tieltä, toinen huutaa ja menee etsimään,
toinen väsyy, toinen puhuu väsymyksen ohi.
Tulee ilta illat, yö yöt, aamu aamut…
Jonakin päivänä toisella on sylissään kolmas joka huutaa
ja he oppivat yhdessä olemaan neuvottomat.
Tämä kertomus on tosi kuin kaikki tosikertomukset,
tarkoittaa teidän aviollista matkaanne.
Aina voi tietysti epäillä ja aiheesta,
sillä lisääntyvätkö varat jos kaksi pennitöntä panee rahansa yhteen,
ja onko Jumalan siunaus kuin kertolaskuvirhe,
että kaksi kertaa kaksi olisikin kymmenen.
Mutta yhden asian te tiedätte, jollette tiedä opitte kai tietämään:
maailma ei ole hyvä, ja ihminen olemassaolossaan on kovin paljon yksin.
On hän tuhannesti yksin toisesta huolimatta,
mutta paljon on se, että hän on yksin toisen kanssa, joka myös on yksin,
sillä sen suurempaa onnea ei ihmisellä ole
kuin toinen ihminen.
Ja sen vallan Jumala on ihmislapsille antanut,
että he voivat päästä toisensa kanssa kaikkiin niihin taivaisiin
joita on.
// Leo Ilkka Vuotila
*
Viikonloppuna yksi ystäväpari asteli taas alttarille ja tahtoi kuuluvalla äänellä. Olen tuntenut molemmat melkein kymmenen vuotta, ja niin ovat he tunteneet toisensakin. Istuin penkissä ja räpyttelin silmiä kattoa kohti, kun toisen isä vihkipappina piti puhetta. Te teitte ystävienne häissä muutama vuosi sitten sopimuksen, että jos kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana vielä olette sinkkuja, menette keskenänne naimisiin, otitte silti hieman förskottia kun ette jaksaneet odottaa - ja kun pappi sitten siteerasi sulhasen kirjettä morsiamelleen, räpyttely ei auttanut, vaan vettä pusertui esiin silmäluomien alta. Kyynelehdin suosiolla, ja yritin niellä palat kurkusta ennen kuin piti astella laulamaan hääparille siunaamisen jälkeen. Tuo rakkaus on niin uskomaton, sen tiedän / sen kosketus saa mun kieleni kiittämään / kun Luojani antaa sen, tuon rauhan ja lempeyden, niin tunnen mä silloin voiman taivaisen. Korkeat d:t tulivat särähdellen, mutta teki mieli laulaa kovaa.
Ja hääjuhlassakin itketti. Samat kappaleet, jotka ovat kauan olleet tuttuja. Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain, vaikka esteitä on joskus tiellä kohtalon, voimme kaikki ne voittaa kun kuljemme vain tiemme yhdessä ain, rinnakkain.
Olen ylittänyt sen ikäkynnyksen, jonka jälkeen häissä kyynelehditään vuolaasti. Ja nimenomaan sen kynnyksen, jonka jälkeen kyynelehtimistä ei voi estää, se ei ole itse valittua tunteellista pientä nyyhkytystä ja silmien taputtelua pitsiliinalla vaan rintakehän alla kiehuvaa pakottavaa tarvetta antaa kyynelten tulla.
Kumma juttu. Sitä kun ei osaa ennustaa, eikä ole ihan varma, että miksi se liikuttaa niin paljon. Epäilen, että koko juttu vain edelleen liippaa niin läheltä.
Avioliitosta olisi paljon sanottavaa. Jokaisella, joka siihen on jotenkin sotkeutunut. Tai tullut sotketuksi. Lauantain jälkeen mielessä on ollut kuitenkin lähinnä vain kaksi ajatusta. Toinen on se, että en vieläkään tiedä mitään osuvampaa kuin tuon Leo Vuotilan runon – se on edelleen jotenkin täsmälleen se, mitä luulen ja tunnen ja tiedän rakastamisen ja avioliiton olevan.
Ja toinen on sitten se ajatus joka latinan kirjan sivuilta tuli vastaan. Aviopuolisoa tarkoittava sana coniunx tulee suoraan verbistä coniungere, joka suomennetaan “liittää toisiinsa”.
Aviopuoliso tarkoittaa kirjaimellisesti siis toiseen liitettyä. Ja siinäpä se ihme onkin. Avioliitto on kaksi asiaa: se on sitä, että itse liittyy toiseen, valitsee itse liittää itsensä, sitoutua toiseen. Vapaaehtoisesti ja tieten tahtoen. Ja jos niin tekee, tapahtuu se toinenkin asia: tulee liitetyksi toiseen. Sitä ei enää tee itse, on itse enää vain objektina, joku toinen liittää minut toiseen. Minut kytketään ja sidotaan, vyötetään ja kiinnitetään toiseen. Liitetään. Yhdistetään niin, että syntyy liitto; ei kahle tai ansa, vaan liitto.
On iso ajatus, että koko asiaan osallistuu minun ja toisen lisäksi jokin Muu. Tosin ei vain jokin, vaan se kaikista suurin, Isä Jumala. Me olemme kohteita, hän on tekijä. Se tuntuu suurelta ja siunatulta, ja sellaiselta, että sen varassa kestää roikkuakin.
Koska on niinkin mitä morsiamen isä puheessaan juhlassa sanoi: avioliitossa ei ole niinkään kyse siitä, onko toinen se oikea ja hyvä aviopuoliso, vaan siitä, olenko minä itse sellainen.
Kun on niitä hetkiä että täytyy roikkua, on oltava jotain vahvaa, jonka varassa roikkua.
Ennen kuin menimme naimisiin, sanoivat useammatkin tutut vanhemmat naimisissa olevat, että jotain siinä avioliitossa on. Mutta ei sitä osaa selittää… Ei sitä tiedä ennen kuin on naimisissa. Mutta jotain ihan ihmeellistä siinä on.
*
Minä olen matkalla. Päätepisteestä ei ole tietoa, mutta kai me paratiisiin kaikki lopulta suuntaamme. Osan siitä on oltava jo maanpäällä, ja sitä minä etsin.
Paratiisi ei kuitenkaan enää merkitse maitoa ja hunajaa tulvivia jokia, smaragdinpunaisia hedelmiä ja ikuisesti maata hellivää lempeää aurinkoa.
Paratiisi merkitsee turvallisia hetkiä aamuisin teekupin kanssa, kävelemistä läpi kaupunkien joiden kanssa on sinut, ihmisiä joihin on kasvanut niin vahva side ettei sen katkeamista tarvitse kysellä, paikkaa johon laskea kynä ja paperit, paikkaa johon levittää maalit ja pensselit, paikkaa johon antaa sekasotkun raueta;
paikkaa jossa ovi on avoin ja jonka porraspielen tuntevat ystävät, ja tietävät, että sisään saa aina tulla. Paratiisi merkitsee paikkaa, jossa olen aloillani mieleni sisällä, tunnen rajani ja muotoni, kasvan sisältäpäin täyttämään ne enkä enää kaipaa minnekään muualle.
Se on varmaankin vähän kuin pesää tekisi. Mutta vielä raiteita riittää ja juna kulkee.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Minäkuva, Rakkaus, Runot, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
merkitys. January 23rd, 2009
On jokseenkin tällaista. Tai tässä on paljon siitä, mitä nyt ehkä on. Tai on.
Se, mitä nykyisin on, ei ole konditionaaleja. Ei ehkä, vaan on.
Siis tällaista on:
*
Touched the mirror
Broke the surface of the water
Saw my true self
All illusions shattered
Money’s only paper only ink
We’ll destroy ourselves if we can’t agree
How the world turns
Who made the sun
Who owns the sea
The world we know will fall piece by piece
Faced towards the sea
Looked to heaven up above
Felt the world revolve around me
No one could tell me otherwise
But the turbulent waters won’t reflect this life
Only the sun the moon and sky And all illusions shattered
Money’s only paper only ink
We’ll destroy ourselves if we can’t agree
How the world turns
Who made the sun
Who owns the sea
The world we know will fall piece by piece
// Tracy Chapman: Paper And Ink
*
Haluaisin kirjoittaa isoilla sanoilla. Niin suurilla ETTEI FONTTI RIITÄ -
Haluaisin selittää ja piirtää auki. Niin että itsekin näkisin, että kokonainen kuva vihdoin tulisi näkyväksi.
En vain tiedä sanoja. Haluan, mutta en tunne sanoja. On lähinnä tuntumia ja tietoisuutta. Ehkä siinä on ero: tuntuu, että alan tietää jotain, jota en ennen ole tiennyt.
Tulin tänään taas Joensuuhun, kolme tuntia junassa, korvissani kuulokkeet, sylissä läppäri, läppärissä kahden vuoden takainen proseminaarityö josta huomisaamuna menen kirjoittamaan maturiteetin.
Kolme tuntia junassa, ikkunoiden takana vilisten karjalainen talvi, puut lunta harteillaan kyyryssä. Nukahtaneet pellot. Nukahtaneet metsät. Maisema oli pelkkää mustaa ja valkoista, edes vihreän sävyjä en metsästä erottanut. Tuntui hyvältä nähdä talvinen metsä: vihdoinkin se saa nukkua, painua ja unohtaa, nukkua pois ja unohtaa kaikki menneet kesät, koska eteenpäin ei voi mennä ellei unohda sitä, mikä menneessä painaa.
Ehkä minä olen nukkunut pois ja unohtanut. Tunsin syvää sympatiaa metsiä kohtaan. Olisin halunnut olla radan varressa kuusi, kapea ja kaitahartiainen, kyyryssä tuulta ja pyryä vastaan, paksu lumitakki harteillani, pää hartioiden välissä itsepäisesti nukkuen. Olisin halunnut kävellä metsään, kaivaa jalkaterät maahan, kurottaa kädet ylöspäin ja muuttua kaarnaksi ja juuriksi, oksistoksi. Saada lumipeitteen ja nukkua. Olisin halunnut olla pelkkää mustaa ja valkoista, sillä sellaista on helppo ymmärtää.
Jatkoin silti matkaani junassa läppäri sylissäni, edelleen olen kaikki skaalan värisävyt joita on vaikea ymmärtää. Psykedeelinen värisotku.
Tosin on niin, että vaikka jotain olisi vaikea ymmärtää, se ei ole mahdotonta.
Tässä sen huomaa – minä en tiedä oikeita sanoja. Piirrän ympyränkehää jota yritän tiivistää pienemmäksi, rajata sisälle jotain olennaista. Kierrän ja kaarran ja tunnustelen ja hahmottelen, enkä saa ääriviivoja aikaiseksi.
Onko niin, että joskus selkeimmät asiat ovat sumuisimpia? Varmimmat ovat sanattomia? Onko niin, että jotain suurinta ei voi palauttaa sanoiksi? Onko niin, että ei voi sanoa sitä mikä vaatisi eniten sanomista?
En tunne sanoja johon MAHTUISI JOTAIN NIIN ISOA -
Onko minun alettava kirjoittaa runoja
niissähän sanotaan pienessä tilassa maailmankokoisia asioita
Tuntuu siltä kuin rintalastassa olisi avattu luukku, ja ilma virtaisi jälleen sisään ja ulos. Tuntuu kuin hengittäisi pitkästä aikaa ilman hengityssuojaa, kuin olisi päässyt happikaapista.
Tuntuu siltä kuin eläisi
sen sijaan että
on vain tullut pidetyksi hengissä -
pois nämä letkut minusta, nämä anturit ja piuhat, pois letkut nenästäni ja keuhkoistani ja pois piikit suonistani,
pois nämä koneet ja laitteet ja mittarit, pois tämä keinohengitys,
minähän elän hyvä ihme minähän elän
ja luulisin että kyse on tästä pohjimmiltaan, vaikka auki kirjoitettuna se tuntuu naurettavalta:
koko asian ydin taitaa olla se, että MINÄ elän.
Kas siinä. Tiesinhän sanat. Mitään järkeä niissä ei ole, ja toisaalta niissä on kaikki järki.
Mutta on muutama sana jonka tiedän paremmin, ja josta todella on kyse:
Olen varma,
olen vakuuttunut siitä että
(tarkoitan, että minussa on sisälläpäin tila ja usko, järkähtämätön kivipaasi joka tietää, vaikka järjenkäytön tasolla en olisi varma)
että Jumala on uskollinen.
Olen varma, että mikään ei ole minun varassani, ei vain minun.
Olen varma, että elämäni on Jumalan käsissä.
Olen varma, että suunnitelma tämän kaiken varalle on Jumalan käsissä. Ja toteutuksessa.
Siinäpä se! Olen varma, että elän suunnitelmassa.
Että elämme suunnitelmassa.
Ja sen jälkeen, tiedättekö,
kaikki pohdinta siitä että onko asioilla merkitystä, että onko minun tekemisilläni merkitystä,
pohjimmillaan siitä että onko minulla merkitystä on turhaa. Sellaista ei tavallaan enää ole.
Sillä olen varma, että merkitykset ovat Jumalan käsissä. Niin minun kuin muidenkin varalle.
Ja niinpä:
minun merkitykseni on Jumalan käsissä.
Taivas yksin tietää miten sitä olen kaivannut.
Ja senkin taivas yksin tietää miten sitä voi elää kuorien ja kerrosten alla näkemättä sitä, mitä elämä ja mitä itse oikein on.
Touched the mirror
Broke the surface of the water
Saw my true self
All illusions shattered.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Matkalla, Tulevaisuus | Comments (3)
päivän kuvat. January 20th, 2009
Kaksi päivän kuvaa.
*
Face-in-The-Beans.Posted in Alitajunnan oikut, Elämä | Comments (2)
vaaleanpunaisen miehen taakka. January 20th, 2009
Kirjaston ala-aulassa oli valokuvanäyttely, The World of The People. Slovakialaisen Silvia Vaculíkován kuvia ympäri maailman, jokaisen kuvan keskiössä ihminen.
Huomasin asian joka huvitti minua, ja sen jälkeen mietitytti: Kuka on sanonut, että länsimainen ihminen on valkoihoinen? Kun tarkkaan katsoo, me olemme lähinnä vaaleanpunaisia.
Vaculíkován kuvissa oli ihmisiä Afrikasta, Aasiasta, todennäköisesti muualtakin, ehkä Lähi-idästäkin. Pääsääntöisesti he olivat tummia ihmisiä, joko auringon tummaksi paahtamia tai sitten iholtaan tummanruskeita. Niin kuin ne afrikkalaiset nuoret naiset, joilla oli yllään vain kaulakoruja, ja joiden hiukset oli pyöritelty jonkinlaisella savella pitkiksi paksuiksi rastoiksi. Tai intialaisilta pyhiltä miehiltä näyttävät miehet paahtuneine kasvoineen ja pitkine hiuksineen ja viiksineen.
Katselin kuvia ja mietin samalla, miten järjetöntä on erotella ihmisiä ihonvärin perusteella. Järjetöntä! Ei kai sitä todella ole tehty…? Jos todella ajattelee, ihan rehellisesti pysähtyy ja miettii, se on kyllä kertakaikkisen käsittämättömän typerä juttu. Ja nolo. Hämmentävää ajatella, ettei rajun rasismin kulta-ajasta länsimaisessa maailmassa ole kovinkaan kauan – ja että vaikka virallisella tasolla rotusyrjintää tai etniseen alkuperään perustuvaa syrjintää ei nykyisin saa olla olemassa, elää alintajunnan tasolla tässäkin maassa joko joukko sitkeitä ennakkoluuloja. Jonkinlainen läntisen ihmisen ylemmyydentunto kalvaa näitä maita vieläkin, ja sitä jos jotain sietää hävetä.
Valkoinen mies sitä, valkoinen mies tätä. Valkoinen mies valloitti Afrikan, Etelä-Amerikan, Aasian, mitä ikinä halusikaan. Miltä se kaikki kuulostaisi, jos puhuttaisiinkin vaaleanpunaisesta miehestä? Vaaleanpunainen mies valloitti Afrikan.
Siinä on jotenkin mielestäni enemmän osuvuutta. Mitä me länsimaiset olemme, kalpean kirjavia auringossa herkästi palavia otuksia, joita riivaa kyky kuvitella itsestämme liikoja. Emme me ole valkoisia. Me olemme kirjavia. Ja jotenkin vaaleanpunaisuudessa ei ole enää sitä samaa ladattua ylemmyydentuntoa kuin valkoisuudessa. Ja se juuri osoittaa sen, ettei valkoisuudessa ole mitään, ei yhtään mitään, joka olisi erilaista kuin tummuus. Iho kuin iho, kaunis koska se kuuluu ihmiselle.
Minusta on kiehtovaa, että on ihmisiä jotka ovat tummia kuin savannit yöllä. Ja sitten on meitä pakkasessa palelevia punehtuvia. On tolkuttoman kiehtovaa ettei ihmisiä tehty samaan kategoriaan kaikkia, vaan mukaan mahtui kirjoa, erilaisuutta. Vaaleanpunaista ruskeaa keltaista.
Pardon me, your epidermis is showing mister
I couldn’t help but note your shade of melanin
I tip my hat to the colorful arrangement
Cause I see the beauty in the tones of our skin
…sanoi DC Talk aikanaan. Osuipa se.
Jotenkin sitä vain hätkähti. Että ei kai ihonväri enää ole muuta kuin ihmisen anatomiaa? Ominaisuus? Persoonallinen ominaisuus? En minä ole samalla tavalla vaaleanpunainen kuin muut ympärilläni, minulla on oranssit kädet koska syön liikaa porkkanoita, kalpea iho. Ei kai ihonväriä enää pidetä suurena kategoriana, jossa on oikeaa ja väärää? Ei kai se elä enää, onhan viime vuosisadan alusta jo niin kauan -
Ja sitten toisinaan sitä lukee uutisia ihmisistä, jotka ovat halunneet vaalentaa tummaa ihoaan kloorilla näyttääkseen vaaleaihoisimmilta, tai naisista jotka Etelä-Amerikassa vaalentavat säännönmukaisesti tummia kasvojaan tai käsiään kun muuhun ei ole varaa, ja se riittää, koska nehän ne näkyvät.
Tulee viluinen olo. Älkää nyt hyvä ihme vaaleanpunaisiksi yrittäkö. Tässä ei ole mitään hienoa. Tämä väri on taakoitettu, ei sitä kannata haalia. Kauniimpi on oma värinne, me olemme kirjavat ja kalpeat.
Montakohan vuosisataa siihen vielä menisi – että ihmiset unohtaisivat virheelliset ihanteensa. En tiedä. Kauanko tarvitaan siihen, ettei yletön laihuus ole ihannoitavaa? Olisi kiva elää sinne asti, mutta ehtiiköhän tuo ennen kuin eläkkeellä heilun.
Tällaisenkin runon kerran löysin. Ajattelin, että onpa osuva:
Kun minä synnyn, olen musta.
Kun menen aurinkoon, olen musta.
Kun sairastun, olen musta.
Kun kuolen, olen musta.
Kun minut haudataan, olen musta.
Kun sinä synnyt, olet vaaleanpunainen.
Kun menet aurinkoon, muutut punaiseksi.
Kun sairastut, muutut valkoiseksi.
Kun kuolet, muutut harmaaksi.
Kun sinut haudataan, olet sinipunainen.
Ja sinä sanot minua värilliseksi.
Kirkon Ulkomaanavun sivuilta sen etsin uudestaan. Sivu näytti muutenkin hyvältä, suorine sanoineen asiasta.
Niin. Muistan senkin, miten ystävä kertoi vaihtoajastaan afrikkalaisessa koulussa, lukiossa. Miten oli ollut hämmentävää mennä vessaan ja nähdä peilistä että onkin erivärinen kuin ystävänsä, valkea. Ja miten joku tumma tuttu oli todennut jossain mielipideasiakeskustelussa, että “but you’re white!”, ja miten ystävä oli tajunnut, ja yrittänyt selittää, että “no I’m not, I’m not white, I’m black.”
Ei se ehkä ole ihon värisävystä kiinni. Ehkä sitä voi olla mieleltään musta tai valkoinen.
Minä olen mielelläni mieleltäni vaaleanpunainen ja kirjava. Se tuntuu olevan kategorian ulkopuolella, tuntuu tekevän pilaa koko valkoisuudesta. Se sopii. Ja kirjavaan mahtuvat kaikki muutkin värit,
koska musta minäkin haluaisin sisältäpäin olla.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Kauneus, Minäkuva | Comments (0)
muutama ajatus Lutherista. January 18th, 2009
Yep. There.
Makaronilaatikko on syöty ja tähti peitetty.
Kahvi keitetty, vaikka en sitä varsinaisesti enää juokaan.
Lehti ei vielä ole luettu, joten menen sen lukemaan. Hesarin sunnuntaisivuilla sanottiin, ettei luterilainen työmoraali olekaan ankaraa, eivätkä luterilaiset ole ikävämielisiä ahdistujia. Kiinnostaa kovasti lukea, mistä ne moisen vihdoin löysivät!
Ilmeisesti toimittaja oli löytänyt Lutherin teokset, nekin, joissa Luther juttelee päivällispöydässä ylioppilaille. Muun muassa oluesta, naisista ja musiikista. Tosin sitä Lutheria tietyllä tavalla arvostan, sitä, joka ystävälleen Melanchtonille totesi (tämän kieriskellessä loppumattomassa synninpelossa) että:
Tekisit sinäkin vain joskus syntiä niin Jumala saisi sinuakin armahtaa.
Elämä on elämistä varten, Jumala loi ihmisen elämään. Jos elämä menee pelon keskellä, se menee hukkaan. Synnin varominen ja oikeuden sekä totuuden etsiminen on eri asia kuin krooninen pelko. Jos luterilaiset leimataan synninvartijoiksi, pelokkaan ahdistuneiksi synkkämielisiksi tuomitsijoiksi, ollaan alkuperäisestä tarkoituksesta varsin kaukana. Ja luulisin, ettei ystävämme Melanchton kovin suuriin synteihin olisi pelossaan pystynyt, ja se pätee meihin edelleen.
Enimmäkseen se on niin kuin Saija Fabritius Tampereelta kerran sanoi: Jumalan kanssa eläessä voi tehdä paljon virheitä, mutta suurin virhe on se, ettei tee mitään.
Totta, pätee myös niin moneen muuhun asiaan. Lutherin jälkeen valitettavasti tuli kaikenlaista muuta hapatusta, ja armonsanoma ja rento Jumalan hyviin käsiin heittäytyminen peittyi muun muassa ennaltavalitsemisopin ja itseasiassa calvinilaista perua olevan tiukan menestymisentavoittelun alle.
Niinpä menen ottamaan kahvia, jotain pientä syötävää ja istun sohvalle lehteä lukemaan, koska sanoihan jo Luther että naiset ovat ilmiselvästi tarkoitettuja kotitöihin, istumaan ja puuhaamaan, eihän heille muuten olisi luotu niin leveää takapuolta.
Monenko oluen jälkeen tämä oli, sitä en tiedä.
Posted in Elämä | Comments (5)
punk? ei kiitos. ihan vain red. January 18th, 2009
Tänään olen seurannut valon vaihtumista ulkona ihan rehellisesti tietokoneelta käsin.
Olen pitkään etsiskellyt jonkinlaista erilaista layoutia tälle sivulle. Mitään miellyttävää ei pitkään aikaan tullut vastaan – kunnes eilen eksyin TopWPThemesin sivuille. Tosin sieltäkin löysin paljon sellaista, joka tavallaan miellyttää silmää, mutta ei sitten kuitenkaan ihan… Ehkä olen esteettisesti nirso.
Tämän päivän sitten olenkin käyttänyt tämän ulkoasun viilaamiseen. Se on sikäli hauskaa puuhaa, että en ymmärrä HTML-koodista oikeastaan pöläystäkään, mutta kovasti style.css -tiedostoa muokkasin. Tuossa puhutaan jostain väristä. Onko se nyt fontin vai taustan väri? No, kokeillaan, sittenpä sen huomaa. Aha, ei ollut, se oli tuo laatikko tuossa…
Loputtoman päivittelyn jälkeen olemme tässä. Olen jokseenkin tyytyväinen, koska alkupiste näytti tältä: Punkred -niminen layout, anarkistimerkkeineen ja vääränkokoisine fontteineen ja häiritsevine asenteineen. En halunnut leimaantua anarkistiksi, joten jotain piti tehdä. Ja johonkin sentään päästiin, viilailu tosin varmaankin jatkuu. En keksinyt vielä lainkaan, minkä kuvan laittaisin tuohon punaisen tähden paikalle. En tahtoisi omaa naamaani ehkä sivulle paistattelemaan, mutta mitään sopivaa ihmistä kuvaavaa, riittävän viitteellistä ei vielä konetta selatessa tullut vastaan.
Ehkä se on huomisen projekti.
Blogista on tainnut tulla harrastus, johon mielellään laitan aikaani. Tai tulen laittaneeksi. En osaa aivan määritellä – tiedän vain, että on vaikeaa olla kirjoittamatta. Harrastus? Ei varsinaisesti. Enemmäkin jokin luontainen purkautumiskeino, välttämättömyys.
Totta puhuen, viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, miksi kirjoitan.
En ole keksinyt sille yhtään pätevää syytä. (Paitsi sen, etten osaa olla kirjoittamatta.) Silti tuntuu kummalliselta huutaa tyhjään. Ja sen takia ajattelen edelleen, että kirjoitan oikeastaan itselleni. En halua kuvitella kirjottavani suurille yleisöille, en halua kuvitella olevani jotenkin välttämätön tai tärkeä, en yritä tehdä tästä blogista vakavaa harrastusta, en halua päteä.
Siksi kai päädyin lopulta miettimään, miksi en kirjoittaisi.
En keksinyt sillekään yhtään pätevää syytä. Miksi en?
Ja niinpä oikeastaan ajattelen – ja haluan ajatella – näin:
Kaikkien ihmisten sanat ovat samanarvoisia. Kaikkien ajatukset ovat.
Minun ajatukseni eivät ole sen tärkeämpiä kuin toistenkaan, mutta eivät myöskään hiukkasenkaan vähemmän tärkeitä. Joidenkin ihmisten ajatuksilla on enemmän painoarvoa kuin toisten – poliitikkojen, presidenttien, arkkipiispojen, talousgurujen. Minun sanani eivät silti ole turhia. Niillä on oma merkityksensä, ne kantavat minun elämääni. Blogin kirjoittaminen on sikäli helppo ratkaisu, että voin kirjoittaa sitä itselleni – se toinen joka tätä lukee, lukee vapaasta valinnastaan. Siksi voin kirjoittaa vapaasti minäkin.
Ja jos omat sanani eivät ole suureellisia, voin kannatella sanoja, joilla on suurempaa merkitystä. Siteerata ja kerrata. Elämän sanoja, elävää vettä, suurinta suurta.
Ehkä siinä on syytä. Syytä viettää sunnuntaipäivä koneella, fontteja viilaten, päivittäen ja muuttaen ja päivittäen.
Isä sanoi joskus kauan sitten, että paperi on tärkeää, koska paperi kantaa elämää.
Ehkä blogit voivat olla paperia. Ne kantavat elämää.
Ja jos elämää kannetaan, se on aina tärkeää. Arvokasta.
Siinä kai syytä riittämiin.
(Nyt on ravittava sielun lisäksi ruumista. Makaronilaatikkoa mikroon, hop.)
Posted in Elämä, Ilmaisu | Comments (0)
aarretta merenpohjasta. January 16th, 2009
Tällaista iltaa ei kai ole ollut pitkään aikaan.
Makaan yksikseni olohuoneen lattialla, yksi lamppu palaa nurkassa, selaan hitaasti muutamia sivuja internetistä, pysähtelen ajatusten äärille, kuuntelen kellon raksahtelua seinällä ja koneen kevyttä hurinaa. Kello kai leikkaa edelleen sekunteja päivästä pois, mutta niillä ei enää ole merkitystä. Aika on muuttunut venyväksi ja kestäväksi, niin kuin aina iltaisin. Aikaa ei ole, on vain hämärä ja pimeä ja hetki.
V meni nukkumaan noin tunti sitten, jäisessä rinteessä lumilautailusta ja sen jälkeisestä saunomisesta rauenneena. Minua ei vielä nukuta, vaikka unta on vähän viikolla tullutkin. Kai se johtuu perjantaista. Perjantai-illat ovat aina olleet erilaisia; niissä aika ensimmäistä kertaa koko viikkoon pysähtyy. Tuntuu siltä, että yhtäkkiä on aikaa. En vielä raaski sammuttaa tätä iltaa menemällä nukkumaan.
Ehkä olen hieman erakko. Nautin maata yksin lattialla, eksyksissä ajatuksissa. Kyllä minä puhun ja kerron jos kysytään, kysyn jos on mahdollista, juttelen ja rupattelen. Enkä nauti siitä yhtään vähempää. Mutta jokin kerros minussa erakoituu mielellään. Sillä on jotain tekemistä minuuden kanssa. Yksin ollessaan on ehdottomasti minä. Ei ole vääränlaisia peilejä haastamassa, heijastamassa. On vain minä ja venynyt aika. Tiedän sen, ja tunnistan molemmat: itseni ja ajan, joka on vanha tuttu. Jos en ole yksin, on oltava valppaana. Ihmiset ovat kaikki tasaisia peilejä, mutta minulla on huono taipumus nähdä ihmiset joskus sirkuksen vääristävinä peileinä, joista katson itseäni vääristyneenä. Se on synnynnäistä ja sen kanssa eletään. Ja silti yksinolo on sellaista, että joskus se on kultaa ja platinaa, silkkiä ja pellavaa.
Virtaavaa vettä ja solisevaa ilmaa.
Näin viime yönä unta, jonka haluan muistaa. Olin veneessä, mukana oli muitakin: ainakin veljeni ja V. Me etsimme aarretta. Jussilla oli paikanninlaite, johon se syötti oikeat koordinaatit, ja laiva ohjautui automaattiohjauksella kohti oikeaa pistettä – me tiesimme, missä kohden karttaa aarre sijaitsi. Muistan katselleeni näyttöä, jossa pieni vihreä piste sykki keskellä, ja ymmärtäneeni: siinä se on. Aarre.
Kun saavuimme pisteen kohdalle, olimme yhä keskellä vettä. Ajoimme jonkinlaiseen satamarantaan, melko kauas itse rantaviivasta. Oli ilta, ja ympärillämme kohosi korkeita pylväitä, puisia, muita veneitä kellui lähistöllä, vedessä seilasi omituisia suuria metallijätteenkappaleita. Kaikessa oli melko tehdasjätemäinen tunnelma, ja ihmettelin unessa, miten aarre voi olla jossakin tällaisessa paikassa.
Seuraavaksi me sukelsimme meren pohjaan. Oli aivan loogista etsiä aarretta merenpohjasta – aarteethan on aina kaivettava esiin. Sukelsin Jussin kanssa alas, ja illasta huolimatta veden alla oli valoisaa. Näin heti kaksi avonaista aarrearkkua täynnä kultakolikoita, ja riemastuin. Lähempänä huomasin niiden olevan epäaitoja: kolikoissa oli jonkin vakuutusyhtiön tunnus, arkut olivat siis vain mainoskikka. Petyin, mutta toisaalta se oli loogista: ei aarteita ole noin helppo löytää.
Merenpohja oli myös sotkuinen ja roskainen. Muistan, että kaivoimme hiekkaa, löytämättä mitään. Hetken päästä tutkimme ikäänkuin laiturin vedenalaisia rakenteita, ja Jussi löysi omituisen näköisen poikkilaudan puuseinämässä. Olimme varmoja, että aarre olisi sen takana, ja kampesimme laudan irti. Sieltä löytyi kuitenkin vain outo legorakennelma, jolla ei ollut aarteen kanssa mitään tekemistä.
Kävimme välillä pinnassa hengittämässä, mutta muistan silti ihmetelleeni, miten helppoa minun oli olla veden alla.
Viimeisenä unessa löysimme pohjasta laakean levyn, erilaisista puuosasista rakennellun. Se oli suuri luukku, jota piti nostaa. Se oli ollut ovelasti piilossa, ja unessa tajusin, että tässä se nyt on. Aarre on tuolla. Olin siitä varma.
Jussi nosti levyä, ja luukku aukesi helposti. Minä taisin pidellä taskulamppua.
Levyn alla oli toinen luukku. Musta, ja pienempi. Minua alkoi pelottaa. Miten syvälle meidän olisi mentävä? Kuinka syvään meidän pitäisi kaivaa? Mitä luukun alta oikein paljastuisi, miten aarre olisi suojeltu? Olimme pimeän taivaan alla vedessä, merenpohjassa, availemassa pelottavan tuntuisia luukkuja. Se puristi kovaa.
Uni loppui siihen, emme avanneet viimeistä luukkua – minä ja Jussi jäimme merenpohjaan enkä vieläkään tiedä, mitä luukun alla olisi ollut.
Se kieltämättä vaivaa minua. Alitajunta, mitä yrität sanoa? Mitä pelottavaa aarretta minä etsin, ja miksi veljeni oli unessa?
Uni oli taas vahva, selkeä ja tunneladattu. Sellainen, jota ei heti unohda, ja josta jää outo tunne – mistä tämä oikein tulee?
On vaikea suhtautua vahvasti tunnepainotteisiin uniin vain ohimenevänä viihteenä, alitajunnan materiaalinkäsittelykeinona, sotkun selvittelymetodina. Ja se on turhauttavaa - en ymmärrä.
Olen taas alkanut nähdä vahvempia unia. Ehkä se johtuu arjen alkamisesta. Ensimmäinen opiskeluviikko on taas takana, olen oppinut taivuttamaan jo preesensissä kahden ensimmäisen taivutusluokan verbejäkin latinaksi. Sekä liudan erilaisia lentäviä lauseita. Memento mori, muista kuolemaa.
Arki. Arki! Missä sinä olet? Asutko sinä täällä? Tunnemmeko me toisemme? Pidänkö minä sinusta? Miksi sinua pelätään? Kuka sinä olet? Kuinka sinä nämä huoneemme täytät? Kuinka sinä täytät ihmisen sydämen kammiot? Tuletko vieraaksi, jäätkö elätiksi? Miten me teemme sopimuksen keskenämme – me arvostamme sinua, sinä et syö meitä…?
Tämä on mielenkiintoinen kevät.
Ehkä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minullakin voi olla arkea. Viime vuosi ei totisesti ollut arkea, vuosi sitten ei arkea ollutkaan, oli uutta ja ihmettä. Ihme ei ole vuodessa vähentynyt, mutta se tulee tutummaksi. En tiedä, mitä arki on – se kuulostaa usein rumalta sanalta. Arkinen. Eikö arki ole kuitenkin sitä, että asiat ovat hyvin, tasaisesti, turvassa, tutusti? Ja eivätkö ihmiset sitä eniten halua?
Arki. Se on ihan kaunis sana.
Ajattelen että tänä keväänä arki saa olla ihan kaunis asia. Ehkä otan tuon sanan “ihan” pois. Arki saa olla kaunis asia, minä en sitä toiseksi tee.
Näen uniani ja etsin aarteitani.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Minäkuva, Unet | Comments (0)
niinkö se on - January 16th, 2009
“Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu.”
// Marjo Niemi, Miten niin valo (Otava 2008)
*
Solmukohdista poimittu.
Posted in Elämä, Ihmiset | Comments (0)