Archive for February, 2009
onneksi kipu puristuu onneksi. February 26th, 2009
Lähikaupan kassatytöt ovat alkaneet teititellä minua.
Minkä ikäiseltä minä oikein näytän?
*
Täytän kesällä 25. Se on puolet viidestäkymmenestä, mutta olen ainoastaan helpottunut. Tuntuu vapauttavalta tulla vähän vanhemmaksi. Jokainen eletty vuosi on kasvua, ja jokainen kasvu tekee minusta ihmisemmän. 25 kolkuttaa jo aikuisuuden kynnystä, ja hitaasti alan ajatella sitä, että minun on astuttava jonain päivänä vastuuseen ja otettava kannettavakseni jokin ies. Ja hitaasti, vaivihkaa, ei enää tunnu houkuttelevalta jatkaa opiskelijan tuuliajolla olevaa elämää.
Odotan sitä hetkeä, kun joku lähipiirin pariskunta kertoo olevansa raskaana. Silloin yksi vaihe on jätetty taakse, meistä alkaa tulla aikuiset.
*
Olen nähnyt viime päivinä asioita, jotka ovat kiehtoneet tai miellyttäneet minua. Ne kaikki ovat tulleet vastaan kadulla kun pyöräilen ohi, niistä on tullut väläykseltä nähtyjä sirpaleita, kimpaleita elämänväreistä, palasia jostain todellisemmasta.
Eilen näin merirosvon. Mäkeä ylös kiipesi vanha kumara mies kun pyöräilin ohi, mies, jonka vasemman käden paikalla oli metallinen koukku. Teräväkärkinen, kaareva koukku. En nähnyt miehen kasvoja, mutta ne jäivät mietityttämään.
Eilinen oli kuulaankirkas päivä, ja kuulin, miten talitiaiset huusivat. Tänään oli pilvistä ja ne ovat olleet hiljaa, mutta eilen ne huusivat. Ja elämä kaivautui taas lokeroisista kerrostaloistaan ulos ja aurinkoon, tuulipukuisia virtasi Tuomiojärvelle sukset kainalossaan, ja matkalla kotiin katsoin miten Kortepohjan lumihangessa kaksi koiraa nautti sydämensä kyllyydestä; kahlasi, kynsi, kaivoi ja pöllytti lunta, paksua upottavaa lumivaippaa. Koirat säntäilivät, pyörähtelivät, vehtasivat, kaksi häntää villinä heiluen. Omistaja seisoi vieressä ja antoi koirien juosta. Toinen oli iso noutaja ja toinen pienempi ja kärkkäämpi musta koira.
Vähän matkan päässä kaksi terrieriä omistajineen kohtasi. Toinen painui maahan matalaksi omistajan saappaan viereen, toinen laukkasi vastaan kunnes stoppasi kahden metrin päässä. “Taitaa olla kaks yhtä arkaa”, totesi toisen omistaja.
Mietin, millainen koira minä olisin, jos olisin. En olisi pitkäkarvainen ja lempeänuljas noutaja. Mutta en olisi maahan painuva terrierikään. En sellainen luihu ja ohut afganianvinttikoira, enkä mikään virtaviivaisen juoksijan näköinen otus. En olisi myöskään mikään vanttera ja lyhytkarvainen ja lihaksikas, voimakas. Olisin ehkä kirkkaanpunainen ja levoton irlanninsetteri, vähän liian innostunut ja nopea. Tai sitten olisin sellainen lapinkoira joka ulvoi kodan pihassa Rukalla, sellainen joka vetää valjakkoa puhtaasta ilosta, pinkoo minkä pääsee, painautuu hankeen kerälle pysyäkseen lämpimänä ja näykkäisee joskus ruokkivaa kättä, koska ei ole koskaan oikeastaan kesyyntynyt.
Jos olisin koira, murisisin enemmän kuin nyt. Ihmisillä on kaikenlaisia sovinnaisia käyttäytymissääntöjä. Olisi oikeastaan rentouttavaa olla vähän aikaa laumaeläin; jos toinen tulee reviirille, voisin paljastaa hampaani ja murista, ja toinen perääntyisi, ja se olisi kaikki asiaankuuluvaa. Ja jos olisin heikompi, voisin heittäytyä selälleni ja paljastaa kurkkuni, ja sekin olisi asiaankuuluvaa eikä siihen sisältyisi minkäänlaista nolostumista tai häpeää.
Mutta en ole koira, olen ihminen, kirkkaanpunainen ja vähän liian nopea, painun kerälle hankeen ja puren joskus ruokkivaa kättä.
*
Luen The Penguin Book of Short Jewish Storiesia ja olen viehättynyt viimeisten vuosisatojen juutalaisesta mentaliteetista. Tuntuu karulta sanoa, että on viehättynyt jostain joka on joutunut kärsimään niin järjettömästi, mutta ehkä se minua kiehtookin. Esiinpesty karkeus, kipuinen rouheus, elämän ja kuoleman ikuinen jaakobinpaini keskenään, elämän ohuus ja kuolemisen välttämättömyys, ja se, miten perhe, ystävyys ja elämän yksinkertaiset nautinnot ovat kaiken sen keskellä pitäneet kansaa pystyssä.
Ja nöyrä luottamus Herraan.
Minua ei ole vielä kivipesty tarpeeksi, en ole vielä nöyrä enkä luota riittävästi.
Karua ymmärtää, että ainoa tapa tulla nöyremmäksi ja oppia luottamaan on tulla pyöritellyksi vielä enemmän särmäisten kivien keskellä. Elämä on loputon oppikoulu, problem based learning. I wish I got the priviledge to learn.
Se on kumma juttu. Elämä voi olla kipeä ja kirjava,
mutta samalla koko ajan voi syvimpänä olla tietoisuus siitä, että sen perusta on vakaa ja vahva. Onni voi olla jatkuvasti läsnä kaiken kirjavan kivun ja kaaoksen keskellä, sillä perusta on koko ajan olemassa. Onni keskellä kipua.
Alan uskoa että uskon siihen. Kivun ja onnen koeksistenssiin, rinnakkaiseen olemassaoloon. Sekoittumiseen. Ne ovat niin likellä toisiaan, ettei niitä aina voi erottaa. Liika onni muuttuu kivuksi, paljo kipu muuttuu onneksi. Riittävästä paineesta maankuoren alla puristuu timantteja.
Se on paradoksi, ja me elämme paradokseista,
on armollista elää paradokseista sillä ne kumoavat järjen, ja minun järkeni ei ole saanut minussa aikaan kuin lisää ongelmia.
Ehkä siksi luen juutalaisia novelleja. Niissä elävät paradoksit, ja nöyrä usko.
Niinpä voin sanoa tänäänkin,
että olen onnellinen.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Onni, Tarinat, Tunteet, Usko | Comments (0)
haluan puhua hepreaa. February 25th, 2009
En olisi uskonut tätä.
Vitsailin tästä eilen illalla, että kun mun pitää tehdä se lukemiskoekin hepreaan… Osoittaa että osaan lukea ja ääntää hepreaa, mutta mistäs minä yksin lukiessani sen tiedän? Kehittelen tässä itsekseni mahdollisia äänneasuja… Ja sitten joku totesi, että “katso YouTubesta, siellä on varmasti jotakin”.
Ja niin on:
Originan Hebrew Alphabet Pronaunciation by omedyashar.
Nyt joku vihdoin selittää, miten alef tai ayin äännetään. Paras selitys oli kuvaus siitä, että kurkku-h chet päästää samanlaisen äänen kuin ihminen, joka henkäisee ilmaa silmälaseihinsa puhdistaakseen ne paidanhelmalla.
Ja sitten katsoin videon, jossa Natalie Portman puhuu hepreaa haastattelussa ja totesin,
että se on kaunis kieli. Kiehtovahan se on ollut jo pitkään.
Voisikohan
tästä jopa
innostua…?
Koska jotain väistämättömän kiehtovaa on siinä, että kieli on peräisin viidentuhannen vuoden takaa, ja että ensimmäiset löydetyt Raamatun tekstikatkelmat ovat hepreaksi. Että Vanhan Testamentin kieli on hepreaa, heprean kielen ilmaisu ja logiikka on Vanhan Testamentin ilmaisua… Heprean sävy on se sävy, jolla Vanha Testamentti asioista puhuu.
Se on erilainen sävy kuin muissa kielissä. Heprea on – tekee mieli sanoa – yksinkertaisempaa ja suorempaa rakenteeltaan kuin monet muut kielet, se on kulmikasta ja suurta, jyhkeää ja särmikästä. Sijamuodot ja omistussuhteet ilmaistaan melkein karkeasti, viittauksenomaisesti, ja silti niihin sisältyy paljon tietoa. Tällä kielellä kirjattiin ylös kymmenen käskyä, tällä kielellä Herran siunaus lausuttiin ensin. Tällä kielellä Israel palvoi Jumalaa pyhäkköteltassa autiomaassa, tällä kielellä Israel kiitti Herraa siitä, että taivaasta satoi mannaa. Tätä kieltä puhui Daavid, tätä kieltä puhui Salomo, tällä kielellä Kirjoituksia luettiin temppelissä kun Jeesus yksitoistavuotiaana jäi istumaan opettajien keskelle.
…!
Siinä on jotain niin kaukaa tulevaa potkua, ettei se voi olla kiehtomatta.
Ja miksi ei? Ei se ole mahdotonta. Ei se ole sen vaikeampaa kuin muutkaan kielet, erilaista vain. Miksi en innostuisi? Miksi en antaisi itseni tulla kiedotuksi?
Haluaisin kokea sen, mistä Pauliina kertoi, kun Jerusalemissa museossa Pauliina oli seissyt ystävänsä kanssa katsomassa palasta alkuperäisistä Kuolleen meren kääröjen rullista ja toinen oli yhtäkkiä huudahtanut hei, minähän ymmärrän tätä…!
Ja haluaisin osata puhua hepreaa. Saada chetin ääntymään syvällä kurkussa, ayinin pyöristämään vokaaleja juuri oikealla tavalla.
On otettava selvää, miten kaukana nykyhepreasta tämä Raamatun heprea on. Ja sen jälkeen on otettava selvää, onko mitään mahdollisuutta jatkaa opiskelua sen jälkeen, kun tämä kurssi on kasassa.
Mitä tapahtuu?! Minunhan piti pelätä tämän suorittamista yli kaiken, runnoa itseni verissäpäin läpi ja unohtaa sitten koko juttu.
Kaksi videota YouTubesta, ja olen myyty.
Kerrassaan
upeaa.
(!)
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kieli, Minäkuva, Teologia, Usko | Comments (0)
Daavidilla on L-kirjain. February 24th, 2009
Kello on 9:50, ja olen jo käynyt läpi yhden uuden heprean kappaleen.
Nytkö se tapahtuu? Kuuden vuoden jälkeen minusta vihdoin tulee ahkera opiskelija.
*
Heprea on siitä haastavaa, että se ylikuumentaa aivot tunnissa. Luettuani kappaleen käänsin yhden lauseen siitä, miten Abraham vaelsi Kaananin maahan, ja minun täytyi luovuttaa. Tunne on ehkä suunnilleen sama kuin V:llä kun se istuu sohvalla ja yrittää ratkaista Rubikin kuutiota, jonka Joonas antoi syntymäpäivälahjaksi. Sillä erotuksella, ettei V malta laskea kuutiota kädestään. Minun on pakko välillä laskea kirja.
Kehittelen mielikuvituksellisia muistisääntöjä muistaakseni heprean verbejä, prepositioita ja substantiiveja. Koska sanojen visuaalinen muoto on minulle vielä lähinnä kryptinen – silmä ei poimi tuttua sanan hahmoa vasta kuin muutamasta koukeroyhdistelmästä – minun on pakko turvautua sanojen äänneasuun. Niinpä “hän oli / on ollut” -perfektimuoto, äännetään haja’, on helppo muistaa hajalla olemisesta. Tai verbi “hän vaelsi / on vaeltanut”, joka äännetään haalakh, on helppo muistaa, kun kuvittelee miestä vaeltamaan pitkin autiomaata päästäkseen halaamaan naistaan. Verbi “hän tuli / on tullut”, joka äännetään yksinkertaisesti ba’, on päässäni sen sijaan iso b-kirjain, joka loikkii minua kohti – tulee kohti – määkien baa baata kuin lammas.
Outoa, mutta toimii.
Saa nähdä, toimiiko monimutkaisempien verbirimpsujen kanssa. Prepositiot opettelin tällä metodilla silti toimivasti. Niinpä le- preposition eri käytöt muistaa, kun muistaa että Daavidilla on kädessään iso L-kirjain kun hän menee aamuksi Jerusalemiin ja muuttuu siellä toiseksi mieheksi. (Datiivinen, transitiivinen, aikaa tai menemisen kohdetta ilmaiseva käyttö.)
Loogista, eh…?
*
Olen oikeastaan aika väsynyt. En ehkä stressaantunut. Ja toisaalta olen. Tuntuu, että stressistä on tullut tasainen olotila, värähtämätön. Olen niin latautunut tekemään nämä kielet, ettei päähäni mahdu muuta. Tiedän koko ajan, että minulla olisi lakkaamatta tekemistä, voisin joka hetki oppia lisää, sukeltaa syvemmälle, tajuta jonkin asian hepreasta. Samanlaista se oli latinan kanssa; loputon intensiteetti, jatkuva mielijännitys. Jatkuva lataus. Sitä sanotaan ehkä myös “hyväksi stressiksi”, ja sellaisena se saa minut tulemaan kahdeksalta kirjastoon kääntämään heprean lauseita. Mutta se on myös koko ajan mielessä kireämmälle virittyvä kieli, joka ei anna minun keskittyä elämässä oikein mihinkään muuhunkaan. Ei ennen kuin heprea on tentitty. Ja sen jälkeen ei ennen kuin kreikan tekstikurssi on tehty.
Olen jonkinlaisessa… off-tilassa kaiken muun suhteen. Iso osa ohjelmista on ajettu alas että levytila riittäisi tämän yhden prosessin pyörittämiseen. Tuntuu, että osa minusta istuu kärsivällisesti sivussa ja odottaa, että tilaa ja aikaa taas olisi.
Puserran päivät, runnon ja revin, iltaisin istun huohottamaan hetkeksi että saan hengityksen tasaantumaan.
V kysyi minulta viime viikolla, onko minun vaikeaa suostua lepäämään. Se oli joskus keskiviikkona, kun olin aamulla hiihtänyt itseni uuvuksiin, mutta en olisi malttanut pysyä loppupäivää mökissä ja levätä vaikka niin suunnittelin. Kyselin V:ltä parasta reittiä kiivetä Rukan yli rinteitä pitkin “että voisin käydä kaupassa”. V soitti vähän myöhemmin mäestä varmistaakseen, etten ollut lähtenyt minnekään.
Sama tapahtui perjantaiaamuna, kun olin rikki jo torstain hiihtämisestä. Muut katosivat ulos ja V rinteeseen, enkä kyennyt ajattelemaan, että olisin viettänyt päivää yksin mökissä. Sinkosin taas ladulle, ja onneksi oli myötätuuli… En ehkä olisi selvinnyt sieltä pois.
Ja niin se on, että olen huono lepäämään. Teen sitä mitä teen niin intensiteetillä, että saan itseni uupumaan. Sen takia yleensä olen kipeänä kesän alussa, jouluna sekä kesän kolmannen riparin viimeisinä iltoina – olen antanut itsestäni kaiken mikä irtoaa, ja keho on suostunut tulemaan mukana tasan niin kauan kuin on pakko. Kun ei enää ole pakko, se hajoaa.
Hyvä puoli tässä on se, että tämän vimman avulla minun on mahdollista selvitä tästä hepreasta.
Joku muu saattaisi nyt nauraa, että ei se nyt niin iso juttu ole, mutta tervetuloa vaan vierailulle minun päähäni näkemään, että kyllä se on.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ruumis, Teologia | Comments (0)
puu nimeltä Bubinga. February 22nd, 2009
Mikä päivä!
Tuskin olen liikkunut tämän pöydän äärestä. Musiikki on vaihtunut The Crashiksi, It’s Contagious sykkii olohuoneen ilmassa. V piirtää edelleen purjeita.
On tässä jotain tehtykin. Sämpylätaikina nousee, minusta on tulossa hitaasti mutta varmasti jauhoinen ja hääräävä. On pistetty nenä ulos, käyty kaupassa. Parsittu keskeneräisen paidan hihat kerran irti ja uudelleen kiinni, sovitettu ja hylätty tuolinkarmille, koska en halua alkaa huudattaa ompelukonetta. On mietitty, kenestä viime vuosisadan teologista olen saanut vaikutteita ja päädytty Gustavo Gutierreziin. On puhuttu puhelimessa. Ja on selattu pitkin internetiä sivustoilla, joilla myydään eksoottisia puulajeja.
Ja voi taivas että ne ovat kauniita. Nimineen päivineen:
Meet Padouk.
Meet Wenge.
Meet Rosewood.
Meet Bubinga.
Meet Zebrano.
Eebenpuusta oli vaikea löytää edes edustavaa kuvaa, kun se on niin tumma. Löysin silti. Meet Ebenholz-Macassar:
Esitin V:lle kainon pyynnön koskien ajatusta sormuksesta. Koivu on osoittautunut huonosti liimautuvaksi, ja toistaiseksi suomalainen mänty on toiminut sormuksissa parhaiten. Minua on kuitenkin kutkuttanut jo jonkun aikaa ajatus syvästä ja tummasta leveästä sormuksesta. Paksusta. Punaisesta.
Sellaisesta jota pitäisi huolella ja ei aina, joka kädessä ei tiskata.
Selasin aikani kuluksi aamupäivällä pitkät listat käsityöläisten tekemiä metallisormuksia www.etsy.comissa, ja vaikka jotain rustiikkisen autenttisen oloista sielläkin oli, ei vielä yksikään metalli ole kolahtanut minuun niin kuin puu. Kolahtanut, tosiaan… Puussa on jotain samaa kuin tulessa; kumpaakin voi katsella pitkään väsymättä, seurata syyn kuvioita, värin vaihtumista.
Minua ei lakkaa ihmetyttämästä se, että luodessaan tätä paikkaa Luoja ei jättänyt asiaa vain perusteisiin. Ei riittänyt, että puuta on tietynlaista ja tietyn väristä, vaan on puuta, joka on valkoista, mustaa, sinistä, harmaata, keltaista, punaista, violettia. Vaikka puun väri ei edes näy ennen kuin puu kaadetaan ja leikataan. Mitä hyötyä sellaisesta on evoluution kannalta…? Minua hivelee ajatus siitä, että maailman loi esteetikko, jonka mielestä eri värinen puuaines on hyvä idea.
Sillä hillittömän kaunista se on. Olen katsellut tänään puuta joka liekehtii kuin kulta, taittaa valoa kuin metalli tai välkkyy kuin hevosen suittu karva. Palaa ja hehkuu ja tummuu.
Mmm. Viehättää, viehättää kovasti. Lämmin, palavan värinen puu.
Kai se on se, että metalliin ei vieläkään ole saatu upotettua samaa lämpöä. Puun ytimen hitaasti tiivistynyttä elävää lämpöä, lupausta.
Vaatehuoneessa odottaa myös monta palaa V:n kotipihan vanhasta omenapuusta. Kovaa, taipumatonta, sitkeää puuta, jossa valkoinen leimahtaa hetkessä punaiseksi. Niin kirjavaa puuta en ennen ole nähnytkään. Ja jossain on myös viime elokuun purjehdusreissulta saaresta mukaan otettua katajaa, kiharaisen kirjavaa.
Sellaisista mielellään kannan sormuksia sormessani.
Posted in Elämä, Kauneus, Kätten työt | Comments (0)
onni on vettä kivien lomassa. February 22nd, 2009
Sellainen aamupäivä, että on syöty juuri ja juuri aamupala, vedetty liian iso huppari päälle ja unohduttu tekemään ei-mitään moneksi tunniksi.
V laittoi musiikkia soimaa. Damien Rice, Rajaton, Simon & Garfunkel ja nyt Stingin Mercury falling. V suunnittelee makuuhuoneessa junk rigiä Vempeleeseen, meillä on koko elokuu vapaa, sitä ennen uusi takila mastoineen ja purjeineen pitäisi saada veneeseen, sitten voisi ajelehtia tuulten mukana Kökariin, istua niillä meren unenomaisiksi silittämillä kalloilla, myrskysi tai paistoi.
Istun tässä ja eksyn pitkin internetiä ja ajattelen, miten järjettömän paljon maailmaan mahtuu rumia sormuksia. Ja sitten jostain, varoittamatta, tulee joku haikea ja surullinen ja asettuu ajatusteni sisään. Valuu selkärankaa pitkin kehoon, rintarangan ympärille, joka puolelle. Ja vaikka Stingin jälkeen seuraa reggaeta, ei Marley saa sitä heti poistettua.
Mistä se tuli?
Tuliko se todella Simon & Garfunkelista, A Poem On The Underground Wallista? Miehestä, joka odottaa iltapimeällä maanalaisen tunnelissa kirjoittaakseen väriliidulla runon mainostauluun? Kai.
Vanhempani kuuntelivat Simon & Garfunkelia nuorena. En ole sen oppimisen jälkeen pystynyt kuuntelemaan S&G:tä ajattelematta seitsemänkymmentäluvun Helsinkiä, vakosamettitakkeja ja äitiäni ja isääni, jotka törmäsivät toisiinsa opiskelijaillassa, ja isä kiirehti huoneen toiselta puolen kaatamaan äidilleni kahvia. Isä on puhunut äidin hymystä niin monta kertaa, että pystyn kuvittelemaan sen; äitini hymyn kiharoiden hiusten alla, isäni joka hämmentyy toisella puolen huonetta, ja sen miten ne kaksi kävelivät sen jälkeen pitkin Helsingin katuja kunnes päättivät mennä naimisiin.
Siihen kaikkeen liittyy minussa outoa nostalgiaa, kaipausta paikkoihin ja aikoihin joissa en ole voinut olla. Kaipausta seitsemänkymmentäluvun Helsinkiin, kaipausta niihin vuosiin kun kaikki on auki ja edessäpäin. Ja se jos jokin on outoa. Miksi kaipaan mennyttä kaupunkia, jossa en ole elänyt? Miksi kaipaan vuosikymmentä, josta olen kuullut vain jälkeenpäin? Ja ennen kaikkea; miksi kaipaan elämänvaihetta, jota itse elän nyt? Miksi minussa herää surumielinen nostalgia kun ajattelen, että tätä musiikkia vanhempieni sukupolvi kuunteli melkein 40 vuotta sitten, minun vanhempani myös…?
Vasta viime vuosina olen alkanut tajuta sen, mitä tarkoittaa todella, että jokainen sukupolvi elää läpi samat unelmat ja muutokset. Minun vanhempani ovat olleet vastanaineita, nuoria, opiskelijoita, ovat olleet siinä vaiheessa jossa elämä tuntuu hieman hämmentävältä ja tuntemattomalta, mutta jossa ollaan täynnä uskoa ja unelmia ja toivoa, ja sen varassa uskalletaan sukeltaa siihen arkeen, joka tuo mukanaan myös elämän todelliset vaikeudet. Minun vanhempani ovat olleet sen ikäisiä kuin minä olen nyt,
ja nyt minun olen suunnilleen siinä vaiheessa että elämä on hämmentävä ja tuntematon, kartta josta aukeaa ja valottuu vain nurkka kerrallaan, pölyn tai pimeyden peittämä maisema, jota raivaamme machetella pala kerrallaan, tiheikkö kerrallaan. Ja kai minussa on se toivo ja vimma, joka muitakin sukupolvia on auttanut elämään oman elämänsä.
Ja minun vanhempani ovat tulleet vaiheeseen, jossa serkkuni toteaa heistä että tuollaista minäkin haluaisin että parisuhde olisi sitten. Italian kielikursseja yhdessä, matkoja Italiaan, Prahaan, Pariisiin, Saksaan. Autoilua vehmaassa eteläsaksalaisessa viinimaassa, jokien runsaissa laaksoissa. Yhteyttä ja yhdessäoloa.
Minua huimaa toisinaan ajatella, miten paljon elämää on vielä edessä. Vanhempani tuskin tiesivät, mitä 40 vuoden kuluttua elämä olisi, ehkä he eivät kovin tarkasti edes suunnitelleet. Ja nyt ollaan tässä, lapset naimisissa ja jokseenkin älyllisissä vaiheissa opiskelu- ja työelämää ja itse asiassa asiat melko hyvin. Mutta eivät he tienneet, että se menee näin. He kävelivät pitkin Helsingin katuja ja uskoivat, että elämä on niin hyvä, että on mentävä naimisiin ja kohdattava se elämä.
Minä hiihtelen pitkin Kuusamon metsiä ja uskon, että elämä on hyvä, niin hyvä, että se on kohdattava. Mutta en minä tiedä.
Ja se jos jokin on huimaavaa. Joskus tavoitan hetkittäin kyvyn kuvitella, mitä elämä on, kun kasvan vielä muutaman vuosikymmenen. Ne ovat välähdyksiä, ne katoavat hetkessä. En tiedä mistään mitään, paitsi että todennäköisesti minusta tulee teologian maisteri ja V:stä fysiikan opettaja, mutta missä me asumme, mitä me teemme, mistä saamme elantomme, onko meillä lapsia, voimmeko vielä veneillä kesäisin, olemmeko terveet, olemmeko onnelliset, olemmeko ehjät, miten perheemme ja ystävät ja kaikki -
en tiedä. Ja silti on pakko uskoa että elämä on hyvä, ja on mentävä eteenpäin. Kohdattava. Janottava elämistä, elossa olemista.
Kaikki tämä pohdinta liittyy jotenkin siihen, että V:n äiti luki mökillä Richard Yatesin Revolutionary Roadia, jonka olin juuri vähän aiemmin päättänyt jättää katsomatta elokuvana, vaikka sitä on kehuttu. Selasin kirjaa kuitenkin hieman. Sen takakansi väitti kirjaa “lempeäksi kertomukseksi unelmien sortumisesta”, tarinaksi elämäntavoitteiden romahtamisesta, todellisuuden kohtaamisen kivuliaisuudesta.
Sen perusteella mitä kirjaa ehdin lukea, siinä ei ollut mitään lempeää. Taidokas se voi olla, avartava ja hyvä, ja voisin sen lukea, jos en katsoa. Elokuvaa en halua katsoa, koska en halua sen tartuttavan minuun luovuttamisen tunnelmaa, periksiantamisen kyynistä passiivisuutta. En halua omaksua elämäänsä pettyneen avioparin näkökulmaa, kun lähiöelämä ahdistaa, avioliitto puristaa, suuret tavoitteet kuolevat, ja kaksi lastakin alkavat tuntua vain kulissin osilta. Ehkä tarinassa on onnellinen loppu,
mutta en minä halua lukea tarinaa unelmien kuolemisesta. Tai katsoa.
En halua, koska sellaista on tässä ympärillä jo ihan liikaa. Unelmien kuolemaa. Ja kyvyttömyytta tarttua todelliseen elämään koko sydämellä, jos se ei kuljekaan unelmien mukaan.
Me emme tiedä, mitä elämästä tulee. Me unelmoimme nyt. Matkasta junalla halki Siperian, laivamatkasta Uuteen-Seelantiin, seikkailusta. Veneestä ja rantakallioista ja siitä, että vielä olisi aurinkoisia kesiä. Talosta jonka nurkat narisisivat, puutarhasta jossa olisi vanhoja omenapuita. Lasten syntymisestä, siitä, että vanhemmistamme tulisi isovanhempia, herttaisesti hassuja. Me unelmoimme siitä että saisimme tehdä työtä joka olisi mielekästä, lauantaiaamuista ja auringonläikistä puulattioilla. Mutta emme me tiedä.
Meidän on elettävä, että näemme. Ja nyt yritän opetella unelmoimaan tavalla, joka ei tarraudu kouristuksenomaisesti unelmiinsa, vaan ymmärtää, että ne voivat vaihtua, jos elämä sulkee jonkun oven ja avaa jossain toisaalla samalla ikkunan. Jos me pysymme elossa, on kaikki hyvin.
Nojasin eilen auton ikkunaan ja ajattelin, että mikä oikeastaan estää meitä olemasta onnellisia? Mikä estää onnea? Estääkö mikään onnea? Tuntuu, että onnea on ympärillä niin vähän… Ei onnesta puhuta. Puhutaan kaikesta muusta. Stressistä, ahdistuksesta, kiireestä, paineista. Aivan kuin elämä olisi liian täyteen tungettu purkki täynnä särmäisiä kiviä, jonne onnen valkoinen puuvilla ei enää mahdu – ellei kaikkea muuta pureta pois.
Nostalgian läpitunkema outo surullisuus Simon & Garfunkelista on jotenkin sitä… Että on surullista, että unelmien ja toiveiden annetaan hukkua, unohtua. Puserrutaan stressiin, kuollaan hitaasti. Petytään. Miten minun käy – puserrunko pettyneeksi, unohdanko sen että uneksin, vai selviänkö niinkuin vanhempani, italiankursseihin ja eteläisen Saksan viinilaaksoihin?
Mutta ei. Olkoon elämä purkki täpötäynnä kiviä. Onni on vesi, joka valuu kivien rakoihin ja täyttää kaiken, ympäröi kaiken, pehmentää ja hioo hitaasti kivien särmät.
Me voimme olla tässä onnelliset, vaikka elämä on tuntematon ja hurja. On osattava tuntea kivun ja pelon tunteet, kun niitä tulee, ahdistuskin, jos se tulee. Mutta sen jälkeen, kun nämä aidot tunteet on koettu, ei ole pakko olla enää sitä arjen tukkivaa perusahdistusta… Minun ei ole pakko kantaa jatkuvaa perusahdistusta jostain, jolle en enää tunne nimeä. Ei ole pakko ahdistua siitä, etten ole oikean näköinen tai kokoinen. Ei siitä, etten tiedä, mitä tehdä työkseni. Ei siitä, että en osaa toimia oikein aina ihmisten kanssa. Ei siitä, että on vähän kiire.
Kaikkea tätä tulee olemaan aina. Enkä ikinä opi taitavammaksi, ellen ala opettelemaan. En opi, ellen…
…raivaa tilaa.
Siltä se tuntuu. On raivattava tilaa. Siltä on tuntunut jo jonkin aikaa. On raivattava tilaa minuun niin, että minussa on tilaa kokea tämä elämä, joka vetenä virtaa kivien väliin. On vedettävä peite silmiltä ja räpyteltävä kirkkaassa valossa. On avattava kiinni puristuneet kädet ja annettava tuulten tulla, viedä menneiden vuosien pölyt mennessään. On vedettävä henkeä ja oltava kaikin puolin enemmän auki,
enemmän tyhjä, on oltava vähemmän.
Ja siinä tyhjyydessä on tilaa toivon ja uskon olla, sinnikkään idealismin siihen, että elämä on niin hyvä, että se on kohdattava. Uskon siihen, että vaikka ei tiedä, on elämä hyvä… Hyvä, vaikka se ei olisi sellainen, kuin toivon.
Emme me ehkä saa lapsia. Joku saattaa kuolla. Saatan sairastua. Saattaa olla, etten löydä työtä, joka täyttäisi minua. Voi olla ettemme löydä paikkaa, joka tuntuisi kodilta. Voi olla yksinäisyyttä ja tuntemattomuutta. Mutta jokainen päivä on silti uusi kirkkaanvalkoinen puhdas sivu,
pesty puulattia, jolle aurinko heittää valonläikän.
Siitä minä unelmoin,
että joka aamu olisi rohkeutta avata silmät, kurkottaa päivään syli avoinna,
antaa suukko sen otsalle, jota eniten rakastaa. Joita eniten rakastaa.
Ehkä meidän lapsemme kuuntelevat Bo Kaspers Orkesteria kun ovat kaksikymppisiä, ja ehkä Dansa På Min Grav herättää heissä jotain outoa nostalgiaa 2000-luvun Jyväskylää kohtaan. Ehkä. Ehkä saan tyttären ja se tytär istuu sunnuntaiaamuna ja kuuntelee, miten musiikki täyttää huoneen,
ja jos niin on, toivon, että elämä on silloinkin avoin ja täysi toivoa.
*
Dom vill lära dig att krypa, att gå i takt.
Dom vill lära dig marschera, att stå givakt.
Stå på rad och klappa händer, för sakens bästa hålla med.
Lära dig hur vinden vänder, för sakens bästa gå på led.
Dom vill lära dig att ljuga, när det tar emot.
Lära dig bocka och att buga, för någon idiot.
Jag vill lära dig att dansa, om det någon gång blir av.
Om jag får nått att säga till om, då skall du dansa på min grav.
Dom vill lära dig att tvivla, på det du tror.
Gå omkring och vara rädd för, din syster och din bror.
Jag vill lära dig att dansa, om det någon gång blir av.
Om jag får nått att säga till om, då skall du danska på min grav.
Då skall du dansa på min grav.
Då skall du sansa på min grav.
// Bo Kaspers Orkester, Dansa På Min Grav
*
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Koti, Matkalla, Rakkaus, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
so happy in the jungle. February 21st, 2009
Takaisin kotona,
Rukalta Jyväskylään, kehon jokainen lihas uupuneena ja raukeana, hieman särkevänä ja unisena. 550 kilometriä pitkin suomalaisia metsämaisemia, jotka muuttuvat väistämättä koillismaalaisista tykkylumisista kynttiläkuusista keskisuomalaisen tasaiseksi mäntymetsäksi. Auton ikkunat jäähuurussa hengityksestä, takapenkillä uskollisesti rinteessä kuvattuja lumilautavideoklippejä katseleva 14-vuotias, anoppi ja appi ja etupenkillä aviomies ajamassa päässään joskus 90-luvulla rinnekisasta voitetut Chiquita-aurinkolasit, joiden sangassa lukee enää “chic”, aviomies joka koki suurta hilpeyttä oppiessaan, mitä chic oikeastaan tarkoittaa.
Takana viikko pakkaslunta ja hiihtolatuja, nousemista järkyttävän tarraavassa kiteisessä lumessa vaarojen laille, valokuvaamista sormet kylmästä särkevinä kuusenlatvojen yli, auringon laskemista korkeilla paikoilla ja vaarojen toisella puolen paksuna massana kelluvaa sumupilveä, kun meille paistoi enimmäkseen aurinko. Hiihtämistä vaikka keho uupuu jo ja raukeaa, lopulta uskomattoman kevyttä luistoa uudella lumella ja myötätuulta, turisteja taukokahvilassa ja vierestä seurattuja tai ihmeteltyjä poroajeluja (sisältää poron ruokinnan, 8 e / hlö), uupuneen oloisia poroja typistettyine sarvineen. Saunomista aamulla, päivällä tai illalla, korvapuustien improvisointia keskellä viikkoa, sohvilla lojumista, muutama hyvä kirja, olemista, tutustumista, tajuamista, oivaltamista, aukenemista. Minä ja sukset kynttiläkuusten keskellä, kehon keskittyminen liikkeeseen, mieli vähän aikaa raollaan. Ja kaikki se hiljaisuus ja lunta liikuttava tuuli niiden metsien yllä;
tykyksi tiivistyvä pakkanen, ritisevät puunrungot iltayöllä, kotiin osaa aina kun katsoo rinteen valoja, toinen toistaan vasten kyyhöttävät kelomökit ja moottorikelkkojen pörinä, se jota yrittää väistellä eikä välittäisi kuulla. Muorit ladulla vanhat pipot vinossa, hitaasti ja varmasti etenevinä kuin aika itse, lettujen tuoksu kodasta pakkasilmaan, täältä saa tuoreita marjoja ja kermavaahtoa, pihassa uikuttavat ja huutavat valjakkokoirat levätessään. Ja se kotiinpaluun hetki kun ei palaa kotiin vaan mökkiin mutta on yhtä onnellinen mahdollisuudesta pysäyttää lihakset, ja sitten kun kääntää päätä liian rajusti vihlaisee vasemman lavan alle kuin puukolla pistettäisiin. Lihasten paikkoihin sattuu, keho oppii hitaasti ja sitkistyy.
Vasemman käden peukalo kipeä niin ettei voi avata Bona-purkkia, ei saisi kaatua sukset jalassa ja jos kaatuu, ei saisi ottaa kädellä vastaan, voi reväyttää peukalonsa. Hiihtämistä niin että kämmenet hikoavat lapasissa, on pidettävä reppu selässä ettei tuuli pääse hikiselle iholle, kaksi pipoa päällekäin ja otetaan kuvia siitä, miten mukista nousee höyryä vastavaloon, mehu jäähtyy niin että on kaadettava lisää.
Sohvia, illallisia, sipsejä, saunomista, sanoja.
Olemista.
Ja nyt koko keho kipeä ja uupunut, ympärillä vaaleanvihreät ja violetit seinät taas, viikon sanomalehdet eteisessä vuorena, jääkaapissa reissusta yli jäänyt juusto,
on vajaa pullollinen viiniäkin
ottaisinko lasillisen ja istuisin hetkeksi miettimään elämää
ja taas olin onnellisin kun autossa minua vasten nojasi joku ja nytkähteli hieman nukahtaessaan.
*
Kun V:n isä vielä ajoi, radio oli päällä ja sieltä kuunneltiin Ylen Tähtisumua-ohjelmaa, joka kaivoi tietään läpi nostalgisten menneiden levytysten. Pidin erityisesti The Andrews Sistersin yhdessä Danny Kayen kanssa levyttämästä kappaleesta Civilization (Bongo, Bongo, Bongo).
Ehkä koin sittenkin jotain samanlaista sivistyksen luo palaamisen tuskaa, halua jäädä metsiin ja kuusenoksien alle ja vain hiihdellä juomaan kuumaa mehua päivittäin, kaivautua kuusenjuurakkoon tykkylumen alle ja hengittää itselleen sinne elinsuoja, jäädä ja tulla käkkyräiseksi juurakoksi itsekin, vaisto-olennoksi, metsän palaseksi.
*
Each morning, a missionary advertises neon sign
He tells the native population that civilization is fine
And three educated savages holler from a bamboo tree
That civilization is a thing for me to see
So bongo, bongo, bongo, I don’t wanna leave the Congo, oh no no no no no
Bingo, bangle, bungle, I’m so happy in the jungle, I refuse to go
Don’t want no bright lights, false teeth, doorbells, landlords, I make it clear
That no matter how they coax him, I’ll stay right here
I looked through a magazine the missionary’s wife concealed (Magazine? What happens?)
I see how people who are civilized bung you with automobile (You know you can get hurt that way Daniel?)
At the movies they have got to pay many coconuts to see (What do they see, Darling?)
Uncivilized pictures that the newsreel takes of me
So bongo, bongo, bongo, he don’t wanna leave the Congo, oh no no no no no
Bingo, bangle, bungle, he’s so happy in the jungle, he refuse to go
Don’t want no penthouse, bathtub, streetcars, taxis, noise in my ear
So, no matter how they coax him, I’ll stay right here
They hurry like savages to get aboard an iron train
And though it’s smokey and it’s crowded, they’re too civilized to complain
When they’ve got two weeks vacation, they hurry to vacation ground (What do they do, Darling?)
They swim and they fish, but that’s what I do all year round
So bongo, bongo, bongo, I don’t wanna leave the Congo, oh no no no no no
Bingo, bangle, bungle, I’m so happy in the jungle, I refuse to go
Don’t want no jailhouse, shotgun, fish-hooks, golf clubs, I got my spears
So, no matter how they coax him, I’ll stay right here
They have things like the atom bomb, so I think I’ll stay where I “ahm”
Civilization, I’ll stay right here!
// Civilization (Bongo, Bongo, Bongo), 1947
Written by Bob Hilliard and Carl Sigman
*
Mitä muuta sitä lopulta -
I got my spears.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Luonto, Matkalla, Ruumis | Comments (0)
adamah! adamah! February 12th, 2009
Outo tunne, kun istuu ja tuijottaa täysin vierasta kieltä, täysin käsittämättömiä kirjainmerkkejä, viivoja ja pisteitä ja häkkyröitä,
ja yhtäkkiä alkaa ymmärtää, mitä sivulla sanotaan.
Adamah! Siinä lukee adamah! Se tarkoittaa ihmistä! Ja tuossa… Ne-v-uu-kaad-nee-ss-aa-r… Nevukadnessar! Siis Nebukadnessar! Entä tuossa? No-a-h… Nooa! Nooa!
En osaa edes kuvailla sitä helpotuksen määrää kun minä saan selvää edes hepreankielisistä kirjaimista. Että ymmärrän, minkä konsonantin alla mikäkin vokaali ääntyy. Ja alan ymmärtää, mikä on sewa-merkki tai hataf qamäs.
Istun sormi kirjan sivulla ja liu’utan sitä hitaasti merkiltä merkille. On suoraan sanottuna ihmeellistä, että niistä vinkuroista kaivautuu esiin tuttuja Raamatun hahmoja.
Odotan kauhulla verbin taivutusta.
Posted in Elämä, Minäkuva, Teologia | Comments (0)
minähän olen riittävästi! February 10th, 2009
Äsken jossain hiihtolenkin puolessa välissä, ladulla Laajavuoren takana, polvi kaatumisesta vähän kipeänä ja pulssi niin korkealla että henki kulki vinkauksittain, tuli mieleeni mullistava ajatus.
Entä jos olenkin jo nyt sillä paikalla, jossa minun kuuluukin olla?
Entä jos olen jo nyt eniten sitä, mitä minun kuuluu olla?
Entä jos jo nyt palvelen niin kuin minun pitääkin, täytän paikkani?
Entä jos jo nyt elän sitä, mihin minut on tarkoitettu?
Entä jos olisinkin jo nyt se, joksi minut suunniteltiin? Että tämä elämä tässä olisi jo se, joka on enintä mitä voin tehdä? Että jo tällä elämällä täyttäisin tarkoitukseni: että vaimona oleminen, lenkkipolkujen kiertäminen, leivän leipominen, teen kuppeihin kaataminen, kahvikupin toisella puolen istuminen, satunnainen kuunteleminen, muutamien lehtijuttujen kirjoittaminen, heprean opiskeleminen, selän rapsuttaminen iltayöllä, äidille soittaminen, anoppiin tutustuminen, läsnä oleminen,
että entä jos se onkin kaikki jo tässä?
Se on mullistava ajatus. Että ei tämä elämänvaihe ole vain välivaihe, siirtymä ja odotustila matkalla johonkin suureen tehtävään, jota varten yrittäisin valmistautua. Että ei tämä elämänvaihe ole vielä vajaa ja puutteellinen. Että ei elämän ole oltava yhtään enempää ollakseen täyttä.
Ja toisin sanoen: voi olla, että loppuelämäni leivon leipää, kaadan teetä kuppeihin, kuuntelen, olen vaimo, rapsutan selkää tai selkiä, hieron jalkoja, tamppaan mattoja, keitän puuroa, kierrän lenkkipolkuja, soitan ja kyselen, kuuntelen ja yritän olla läsnä. Että en lähde Afrikkaan. Että en osallistu Suuriin Projekteihin. Että en tule Ihmeellisen Merkittäväksi Ihmiseksi.
Ei sillä, että olisin sellaiseksi välttämättä halunnut. Maailma ympärillä vain huutaa, että jokaisen on tultava sellaiseksi ollakseen edes jotain. Jos ei yritä, on epäonnistunut väliinputoaja. Ja minunkin levoton sydämeni on kuvitellut, että sellainen puhe on totta ja minunkin on sellaiseksi yritettävä.
Ja sitten on sekin näkökulma, että ei Jumala oleta minun tulevan supersankariksi. Jumala olettaa minun rakastavan. Toisia. Jostain syystä olen kuvitellut, että asia kuten kutsumus velvoittaa sitoutumaan suuriin tehtäviin, Valtaviin Projekteihin. Että on suunnattava ylöspäin, oltava enemmän, vahvempi, kunnianhimoisempi.
Mutta se ei ole Jumalasta, se on maailmasta. Minä en haluaisi olla maailmasta. Maailmassa, mutta en maailmasta. En maailmasta niin että se saa tanssittaa minua mielensä mukaan. Kutsumus minussa on. Ja saa olla. Mutta sekään ei ole maailmasta.
Ehkä minä olen jo urani huipulla; pannukakkutaikinaa kuuman uunin pohjalle läikyttävänä vaimona, patalaput liedellä polttavana vaimona, to-be-äitinä, joka on todella haka omenakaurapuuron keittämisessä juuri oikean paksuiseksi eikä ollenkaan liisteriseksi.
Ehkä minun on vain tarkoitus olla nainen, jolla on kaksi toimivaa kättä ja kaksi kuulevaa korvaa. Yksi vähän yskähtelevä mutta kovasti kehittyvä sydän.
Voi olla, että joskus on joku Projekti. Mutta ei minua sellaisia varten ole luotu. Minut on luotu elämää varten.
Elämä on leivässä ja rakastamisessa. Kaikki muu tulee ylhäältä, jos on tullakseen.
Tämä on mullistava ajatus, kun on murrosiästä asti ollut kestolevoton ja halunnut jatkuvasti karata Afrikkaan kokeakseen olevansa elossa ja tärkeä, olennainen. On olennaista ruokkia nälkäänäkevät lapset. On olennaista mennä lähetystyöhön ja kaivaa kaivoja. Mutta on olennaista ruokkia lapset ja rakastaa tässä ja tänään.
Muu on ekstraa.
Omituista -
että sitä olisi riittävä…
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Kätten työt, Minäkuva, Rakkaus, Tulevaisuus | Comments (0)
photoshopkauneutta. February 9th, 2009
Tämän jälkeen ei enää tarvitse – ei tarvitsisi – kantaa ulkonäköpaineita.
Berliinin metron seinälle on levitetty isoja mainosjulisteita, joissa kameraan katsoo houkuttelevasti ihailtuja naisartisteja. Kuvien päälle on jätetty näkyviin Photoshopin työkalupaneeleja – photoshop panels were put over the image to reassure us that nobody is actually born that beautiful.
Toisaalta netistä vasta luin, että “seriously, who doesn’t get their pictures airbrushed these days?”
…uh! Totuuden ja aidon kauneuden puolesta!
Posted in Kauneus | Comments (0)
viisas vaimo. February 9th, 2009
Kuppi teetä ja porkkana. Hetki sen jälkeen kun on tullut suihkusta, kun on sitä ennen tullut sellaisesta lumipyrystä lenkiltä jossa hiutaleet kiehuvat kehissä satunnaisen auringonvalon yllättäminä, kun on sitä ennen tullut kuntosalilta. Teetä väärään kurkkuun ja yskimistä. Se autuas hetki, kun keho on tyytyväinen ja raukea, kun on vielä mahdotonta lähteä eteenpäin, mahdotonta kiirehtiä.
Mahdollista on kuitenkin istua alas ja yrittää kirjoittaa sitä, mitä mietti eilen. Mitä mietti, kun istui iltayhdeltätoista junassa matkalla Jyväskylään, katseli pimeää ikkunaa vasten valuvia vesipisaroita, ohi pyyhältäviä valon sirpaleita, ei raaskinut vaihtaa asentoa vaikka jalka puutui ja silitti varovasti sylissään nukkuvan miehen ohimoa, sellaisen, joka yritti parhaansa mukaan mahtua IC-junan mahdottomaan tuoliin mukavasti. Mitä mietti tajutessaan, että tämä on kaikesta huolimatta ja juuri kaiken vuoksi totta ja minun elämääni,
minä olen vaimo ja silitän junassa mieheni ohimoa.
*
Lempipappini Jyväskylässä, Pasi Lampinen, on viisas mies. Lisäksi Pasilla on se herkkävaistoinen taito kysyä ihmisiltä isoja, elämänkokoisia asioita henkilökohtaisuudenkin rikkomisen uhalla. Tavalla, joka ei ole uhkaava, vaan sellainen että tulee aidosti huomioitu olo. Se on harvinaista.
Olin Pasin kanssa rippileirillä kaksi kesää sitten, kun olimme juuri menneet kihloihin. Pasi kyseli häistä ja kihloista ja ajatuksistani. Jonkun kahvipöytäkeskustelun keskellä Pasi totesi, että “sitä luulee olevansa hyvä ihminen kunnes menee naimisiin.”
En ollut silloin aivan varma mitä ajatella. Taisin nyökytellä ja tuumia, että niin kai se on. Sellaista ei vain halua ajatella eikä allekirjoittaa siinä vaiheessa, kun usko oman itsen ja oman navan ylivertaisuuteen on vielä horjuttamaton. Aivan niin: sitä luulee olevansa hyvä ihminen, kunnes.
Avioliitto on äärettömän lähelle tuotu peili.
Viimeisen vuoden olen katsellut itseäni siitä peilistä hyvin tarkkaan. En usko, että itseään voi oikeastaan katsoa edes liian tarkkaan. Koskaan ennen minulla ei ole ollut mahdollisuutta katsoa näin tarkasti, eikä koskaan ennen kukaan ole sanonut: katso, minä näen sinut tällaisena – eikä minulla ole ollut mahdollisuutta verrata sitä, miten itseni näen siihen, miten toinen minut näkee.
Eikä minulla koskaan aikaisemmin ole ollut rehellisiä peilejä. Olen viettänyt aikaani lähinnä erilaisissa peilitaloissa juuri sen peilin edessä, jonka vääristävä kuva miellyttää minua eniten.
Ja Pasi oli oikeassa. Olen tajunnut ja lopulta suostunut allekirjoittamaankin, että minä en ole hyvä ihminen. En läpikotaisin, virheettä, perinpohjin, täydellisesti. En ole se erinomaisen osaava ja taitava, viisas ja tyynen tasapainoinen joka olen kuvitellut olevani, en se ihastuttava joka luulin olevani, en se jonka ajattelin vain antavani toiselle ja sitten kaikki – avioliitto ja elämä – olisi loputtomasti ihastuttavaa.
On oikeastaan turhauttavan raivostuttavaa löytää itsestään ne refleksinomaiset, vaistonvaraiset ikävät puolet. En ilkeä kirjoittaa niitä edes auki; omituisinta niissä kun on se, että seuraavana päivänä on todella vaikea ymmärtää, miten sitä oikein teki niin ja niin. Reagoi niin ja niin.
Mutta että minä olenkin joku omanarvonherkkä, arvaamaton ja herkästi loukkaantuva nainen, joku puoleksi päiväksi tunnelukkoon menevä oikuttelija, joku joka ei edes kerro toiselle mitä toivoo ja sen jälkeen puoliksi odottaa pääsevänsä loukkaantumaan, utopioita elättelevä narsisti, egoistinen pikkusielu. Että minä olenkin joku itsekäs ja epäreilu, pitelemätön purskahtelija, pikkumainen huomauttelija. Että minä olenkin joku sellainen nainen joka elättelee pikkukipuja kunnes niistä tulee isoja hiertäviä kiviä; sellaisia kipuja, jotka on aiheuttanut itselleen itse.
Että minä olenkin joku sellainen. Etten minä ollutkaan se loputtoman hyvä.
Ja että se kaikki voikin lopulta olla
loputtoman hyvä.
Vuoden ajan olen katsellut itseäni peilistä, ja vuoden ajan olen hitaasti ja tasaisesti joutunut huomaamaan, että minun sitkeää käsitystäni rakkauden olemuksesta muutetaan.
Koska siitä, että minä en ole loputtoman hyvä, seuraa myös se, ettei rakkaus ole kahden loputtoman hyvän rikkumatonta, ikuista ja autuasta symbioottista solidaarisuutta. Rakkaus on sitä, että kaksi rikkinäistä peiliä katselee toisiaan.
Ja sitä on aivan yhtä hämmästynyt olo:
Että rakkaus onkin jotain joka ei katoa minusta, vaikka en ole hyvä. Että rakkaus onkin jotain joka ei hylji minua, vaikka en ole hyvä. Että rakkaus onkin jotain, joka aika lailla sanan mukaisesti kaiken se kestää. Että rakkaus on jotain joka ottaa pikkumaisen oikuttelijan vastaan, ottaa kiinni ylireagoivan ja tunteistaan vastuuttoman. Ottaa kiinni vaikean ja mutkallisen, ja pitää kiinni.
En vääristä totuutta kovin paljon sanoessani että en todella tiennyt. Luulin tietäväni, mutta en tiennyt.
Ilmeisesti minun kohdallani pätee sekin, että sitä luulee rakkauden olevan jotain heikkoa, kunnes menee naimisiin.
Sitten vasta ymmärtää, että joku muu on osannut laskea lujuuslaskelmat paljon paremmin kuin minä. Että rakkaus ei perustunutkaan minun henkilökohtaiseen lujuuteeni, joka on heinänkorren luokkaa.
Rakenna koti heinänkorsista… Ei, onneksi ei.
Ja siinä on sekin puoli, jota ajattelin joskus hajamielisesti: naimisiinmeno ja äitiys ovat sellaisia asioita, että en halua missata niitä ihan jo siksi, että en halua pelätä kasvamista niin paljon. Ne jos jotkut pakottavat minut kasvamaan, ja minä haluan olla rohkea siihen.
Siksi kai se ystävän isän pari viikkoa sitten hääpuheessa sanoma lause niin kolahti: Ei avioliitossa ole kyse siitä, onko tuo toinen minulle se paras aviopuoliso. On kyse siitä, olenko minä itse sellainen.
Matkalla hyväksi aviopuolisoksi. Tai ehkä olen jo nyt sellainen. Ehkä olen toiselle jo nyt se paras. Mutta voin tulla vielä viisaammaksi.
Matkalla viisaaksi aviopuolisoksi, siis. Sellaiseksi, jossa ovat tasapainossa hyvä ja paha, hyväksyttyinä ja tunnettuina.
*
Ollaan matkalla taas
yhden etapin verran kohti sitä mitä en tunne minä etkä sinä.
140 kilometriä tunnissa tunneleista ulos pimeään,
jossa ei näy mitään, vain pimeään hukkuneita valonpalasia
korvat lukossa viimasta
ja sinä yrität nukkua,
yötä ja matkaa pois, ja
minä en voi siirtää jalkaani
ettet heräisi minua vasten.
Uni tulee sinuun nykäyksin, otsan ihon värähdyksin
sinä nukahdit minua vasten
ja mitään arvokkaampaa ei ole kuin se kipu kun
jalassani ei kierrä enää veri.
Pimeää ikkunaa vasten
yö itkee pisaroita
toistensa jäljessä alas kieppuvia
ja sinä nukut tietämättä etten minä
enää putoa.
Pisarat katoavat ikkunalasilta,
ohi pyörteilee valtatien valoja,
ehkä toisetkin ovat matkalla,
mutta ei kukaan sinne minne me
sinä nukut minun kätteni alla
sinä hengität minun kätteni alla
hengität unta paitaani vasten
minun kätteni alla
etkä tiedä että
joka henkäyksellä
hengität minuun sen elämän joka
minun piti
jo alusta asti
olla
taas matkalla jonnekin ja siellä
on valmista kaikki.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Matkalla, Rakkaus, Tunteet | Comments (2)