Archive for March, 2009
life in a cardboard box. March 31st, 2009
Istun nojatuolissa uudessa olohuoneessa, makuuhuoneen ovi on auki, ilma vaihtuu ja kiertää, ulkona huutaa jokin lintu ja sisään tulee vielä kello 11 valoa harhailevien pilvien väliseltä taivaalta. Voiko olla, että me asutaan asunnossa, johon tulee VALOA? Siitä on kauan kun olen viimeksi istunut näin pitkään valossa.
Olohuoneen nurkassa on enää viisi pahvilaatikkoa, niistäkin yksi on matkalla varastoon. Sen sijaan keittiön oikeanpuoleinen seinä on vuorattu pahvilaatikoilla, lähes lattiasta kattoon. En ole laskenut niitä, mutta paljon niitä silti on. Huomenna ystävä hakee niistä kuusi pois, lopuille pitäisi keksiä loppusijoituskohde. Varastoon ei mahdu, sängyn alle ei mahdu, vaatehuoneeseen ei mahdu – siis mikä neuvoksi?
Yleensähän pahvilaatikot vain lytätään kasaan ja viedään pahvinkeräykseen. Entäpä jos sitä ajattelisikin että one man’s trash is other man’s treasure? Sehän avaa loputtomia mahdollisuuksia! Mitä kaikkea pahvilaatikoilla ja pahvilaatikoista voisikaan tehdä…
Parvekkeelle mahtuisi rakentelemaan laatikoista jotain hauskaa. Huvimajan! Kun ei noita parvekekalusteitakaan ole. Sinne voisi mennä kesällä juomaan aamukahvit sitten. Pahvilaatikkorakettia valmistaa Natural Pod, mutta tuollainenhan pitäisi ehdottomasti tehdä itse.
Pitäisiköhän laatikot säästää tulevaisuutta ajatellen? Tuttavaperheenkin vanhemmat laittoivat ensimmäisen lapsen nukkumaan banaanilaatikkoon. Tosin laatikoita joutuisi säästämään vielä hyvän tovin sitä varten… Tämä löytyi blog.makezine.comista.
Pahvilaatikot voisi säästää ihan vain askartelumateriaaliksi. Järjestää vaikka naamiaiset ja rakentaa niin hankalan asun, ettei sen kanssa pääsisi olohuoneesta keittiöön. Olisikohan jolla kulla polttarit tulossa…? Kuva About.comista.
Toisaalta laatikoista voisi väsätä vaikka sen työpöydän, jota on jo etsitty. Kuvan löysin Blisstreestä, eikä tätä pitäisi missään nimessä näyttää V:lle. Se säästää muuten oikeasti nuo pahvilaatikot. Kun laatikoistahan voisi rakentaa vaikka mitä, keskelle olohuonetta, vaikka linnan tai…
Ja jos sisustamaan kerran rupeaa, voisi iGreenSpot.comista ostaa kustomoituja jalkoja, jotka sopivat eri pahvilaatikoille. Jos pahvilaatikon vielä tuunaisi sopivan näköiseksi, olisivat talon säilytysongelmat ratkaistu. Jos nuo jalat mahtuisivat johonkin.
Suosikkini oli silti livenlove18:n blogista löytynyt idea.. Jos tuo todella toimii, voisi pari laatikkoa säästää kesää varten, hiipiä joku päivä Laajavuoren huipulle ja sen takarinteen ruohikkoa alas…
Hmm. Saisikohan naapureilta vuokrattua tyhjistä varastokopeista säilytystilaa…?
Tässähän herää mielikuvitus. Ja jos se herää minussa, heräisi se V:ssä kahta isomalla volyymillä, jos sille menisi esittämään ideoita. Kohta se olisi tehnyt laatikoista optimistijollia ja mäkiautoja. Saunan.
*
Eilisen päivän paiskin urakalla töitä ja raivasin tieni läpi olohuoneen tavaravuorien, jätesäkkipinojen ja pahvilaatikkokasojen. Nyt lähes kaikki on sijoitettu johonkin rakoseen tai koloseen tässä asunnossa, ja viimeiset laatikot sisältävät sellaista elektroniikkaa johon minä en koske itseni ja toisten mielenrauhan säilyttämiseksi. Kitara on kaivettu kotelosta ja laitettu esille, taulun paikka on mietitty, verhotkin on ajateltu mutta vielä ostamatta. On tyyni olo, ja aina kun olohuoneen keskeneräisyys ahdistaa, voin mennä keittiöön valkoisten kaappien ja tummien pöytälevyjen keskelle ja henkäistä helpotuksesta. (Tosin siellä on ne pahvilaatikot.)
Mutta tuntuu HYVÄLTÄ. Tuntuu hyvältä, että on muuttanut. Että olohuoneeseen tulee valoa pitkin aamua, ja senkin jälkeen taivas on yllä auki. Tuntuu hyvältä, että ovia ja ikkunoita voi pitää auki eikä kukaan näe sisään kadulta, neljänteen kerrokseen on vaikea tuijotella sisään. On kuin olisi omassa rauhassaan. On kuin olisi kotona.
Tämä muutos, tämä muutto tekee minulle hyvää.
Posted in Elämä, Koti, Kätten työt, Muutos | Comments (0)
reasoning with God. March 28th, 2009
Aamun kierroksella MyConfinedSpacessa törmäsin tähän:
Hauskaa ja kenties vähän omituista on se, että en näe tuossa mitään kummallista. Sehän on ihan loogista…? Noin minä asian ajattelen. Ja selittäisin.
Tuo “We don’t know, yet” on mielenkiintoinen. Jatkuuko päättelyketju vielä joskus pidemmälle, kun jotakin vihdoin saadaan taas selville? Ajatus on hauska sikäli, että oikeanpuolimmaista päättelyketjua voi jatkaa myös aika pitkälle… Because God loves us et cetera.
Tekstin alla sen kuvan jättäjä kysyi “Which side are you?”
Well, I think it’s obvious. Believing in things other people find strange and anti-intellectual pretty well describes the side I’m on.
Hätkähdyttävää tajuta, että minua voi pitää epä-älyllisenä tämän takia. Vaikka minulle tämä on suurinta älyllisyyttä, tosin ei omaani.
En ole ehkä ennen ajatellut tätä näin.
Ja sitten:
tänäänkin paistaa aurinko.
Posted in Elämä, Jumala, Järjettömyys, Usko | Comments (0)
miten nopeasti sitä unohtaa roolinsa - March 23rd, 2009
Elämäni on nykyisin hassua.
Enimmäkseen vain luen kirjoja joko kotona tai yliopiston kirjastolla (jossa en viimeisen kuukauden aikana ole viettänyt paljoakaan aikaa). Aina välillä käyn tentissä ja useimmiten kerran päivässä syömässä jossain päin yliopistoa, että säilyy jokin ihmiskontaktikin. Tapaan kyllä ystäviä ja V:n takia sosiaalinen elämäni on intensiivistä, mutta yhtä kaikki,
taidan olla nykyisin hitusen erakoitunut. Sen siitä saa kun päättää suorittaa tutkintonsa etäopiskeluna.
Olen jo niin tottunut itsenäisen yksinäiseen vapaaherrattaren olemiseeni, että systeemini on mennä sekaisin jos joudunkin yhtäkkiä jälleen ihmisten ilmoille, ja vielä jossain roolissa. Miten päin pitää olla? Mitä pitää tehdä? Mitä, minunko? Jututtaa vieraita ihmisiä aiheista joita en itsekään oikein tunne? Wut?
Tunnin päästä olen jo Sokos-hotelli Rantasipissä tuossa puolen kilometrin päässä, ylläni toimittajan rooli, mukanani lehtiö, kynä ja läppäri ja vino pino puoliksivalmiita kysymyksiä, edessäni kolme päivää evankelioimiskonferenssia ja eväänäni hitusen sirpaleinen ohjeistus. Menen kokoamaan palapeliä, yritän pitää kiintotähtenä koko ajan ajatuksen siitä että konferenssilla on erinomainen nimi: “Saako sanoa?”
Kolme päivää kohtuullisen intensiivistä kuuntelua, haistelua, jututtamista, tunnustelua, nopeaa tarttumista, assosioimista, rakentelua, kyselyä, houkuttelua, kirjoittamista, kirjaamista, muistamista, rakentamista. Koostamista. Tajuamista. Ymmärtämistä. Toivottavasti erakkovaihe ei ole rapistanut hoksottomia ja ymmärtämiskoneistoa, toivottavasti nopean assisioinnin ja kokonaisuuksien tajuamisen komentosillat eivät ole pölyyntyneet, toivottavasti koko hoksotin hurahtaa iloisesti käyntiin ja pitkä hidas vaihe on vain kerryttänyt energiaa siihen osaan minua, joka on ainakin hetkittäin ollut toimittaja.
Kaivoin jo pakatusta jätesäkistä (kyllä, vaatteet ovat jätesäkeissä) Anne Linnomaan lepakkohihaisen neuleen, sen kirpputorilta pelastetun, asustin sitä hiki hatussa peilin edessä kunnes musta silkkinauha pelasti tilanteen, sovitin kahta hametta ja etsin kiireessä ehjiä sukkahousuja joita ei koskaan ole, päädyin kuitenkin farkkuihin ja hetken mietinnän jälkeen sujautin jalkaan jopa korkkarit – näitä ei tule käytettyä usein – ja kun ei niitä ehjiä sukkahousuja ollut, kiskoin farkkujen alle mustat stay upit joissa on omituinen kiekurakuvio, mutta jos sen jättää säären ja jalkapohjan alapuolelle ei se näy mihinkään. Laitoin hajuvettäkin. (!?) Käsittämätöntä, että pitää taas pukeutua. Ei voikaan kiskoa sitä kirjavaa päälleen mitä kaapista ensimmäisenä osuu, niin kuin erakot tekevät. On mietittävä, aselteltava,
otettava rooli
eikä se haittaa koska nämä ovat (olleet) minun roolejani, minä pidän (olen pitänyt) tästä, tunnen tämän vielä.
Haaste, jälleen, se on hyvä, koska haasteista kasvaa. Pieniä asioita mutta minulle isoja, niin isoja, että tulen laittaneeksi hajuvettäkin.
Nyt on syötävä että ehtii konferenssiin. Huh-huh.
Posted in Elämä, Journalistiikka, Minäkuva | Comments (2)
muutan sinne missä kevät on. March 21st, 2009
Who needs shelter when the morning is coming?
Absolutely there’s no one
who needs shelter from the sun?
Not me, no. not anyone.
I’d sleep it all away but the sun wont let me
I’d miss those lovely days of summer
Good-day sunlight
I’d like to say how truly bright you are
You don’t know me but I know you
You’re my favorite
// Jason Mraz: Who Needs Shelter
*
Lauantai. Ilta.
Olohuone. Pahvilaatikoiden vuoret. Niiden samojen, joita V katseli aikaisemmin makuuhuoneen nurkassa horjuvana pinona ja totesi: kyllä mä sit tykkään noista pahvilaatikoista.
Nyt ne alkavat olla täynnä. Eriparisia teekuppeja, hiirenkorvaisia keittokirjoja, kynttilöitä, tuikkukuppeja, kilokaupalla kirjavia kankaita, sekalaisia kirjoja joilla on nimiä kuten “Rakkaus” tai “Jos saan elää” tai “Paradiset”. Otin postikortit seinältä alas, käärin ikonin V:n vanhaan potkupukuun ja piilotin Saaristolaisarkkuun, löysin keittiön kaapista pullon hyvää punaviiniä jota en muistanut. Me olemme olleet löytöretkellä omassa asunnossamme, oman tavarataivaamme – ei, helvettimme! – keskellä. Eikä se ole helppoa: V ei osaa luopua espressokuppien metallisesta kromatusta telineestä (pakkasin kupit, ajattelin hävittää telineen): Ei tätä voi vaan heittää jonnekin kaatopaikalle maantäytteeksi! Ehkä se uppoaa johonkin projektiin… Ja minä en osaa luopua vaatteista joita en ole käyttänyt vuoteen tai lahjatavaroista, joita en ole koskaan halunnut pitää esillä: Tää on vielä ihan käyttökelpoinen hame, ehkä mie vielä… Ja eihän tuota voi hävittää tai myydä, kun se-ja-se antoi sen miulle!
Olemme seisseet keittiössä ja V on esittänyt, että meillä voisi olla jatkossa vain pari kuppia ja lautasta kaapeissa ja vieraita varten haettaisiin varastosta lisää astioita, ja minä olen sanonut ettei se käy koska olen esteetikko, olen käärinyt kippoja ja tauluja papereihin ja selittänyt, että tunnearvo on arvo sekin! Ja iso onkin!
Viikon päästä sunnuntaina haemme jostain pakettiauton ja kannamme tavarat autoon saadaksemme ne purettua taas tuossa 200 metrin päässä. Kannamme tämän tavarahelvetin hissiin ja ovesta sisään ja täytämme tällä uuden olohuoneen. Luulen, että laatikoita purkaessanikin vielä siirrän osan tavarasta suoraan uuteen laatikkoon ja kirjoitan päälle: etsi loppusijoituspaikka.
Totta puhuen meillä on menossa jokin katharsis. Puhdistautuminen. Tyhjentäytyminen. Irtaantuminen. Tai yritys siihen, keventymiseen. Miten helposti sitä tulee sokeaksi: alkaa ajatella että tämä kaikki on todella tärkeää, että minun on pidettävä matkassani kaikkia näitä tavaroita vain siksi että niin on aina ollut, että kellastuneet lampunvarjostimet ja kirjat joilla on pelkästään kaunis nimi ovat välttämättömiä. Miten nopeasti sitä sokeutuu itselleen ja tavaroilleen ja sille lokerolle, jossa elää, eikä enää osaa kyseenalaistaa siitä. Hämmentävintä on se, että niin käy roskan kanssa. Täysin poisheitettävä tavara, paperipinot, vanhaksi menneet lasagnelevyt, pikapastapussit seuraavat muutosta muuttoon, pölyn makuiseksi muuttunut kurkuma repaleisessa pussissaan. Ja miten samalla tavalla sokeutuu tavaralle, jonka voisi päästää käsistään ja kiertoon. Sitä sokeutuu omistamaan. Kirjaimellisesti. Tulee niin sokeaksi, että tulee omistaneeksi.
Olen löytänyt niin paljon Jyväskylän SPR:ltä, että on ehkä minun vuoroni antaa takaisinkin jotain. Kassikaupalla. Laatikkokaupalla.
Pidän siitä, että hetken aikaa seinät ovat tyhjät. Lattiat avarat. On vain laatikoita kuin legopalikoita, jotka kasataan mahdollisimman lähelle seiniä, pois tieltä. On tilaa, kun tavara ei vaadi minua järjestelemään, organisoimaan, asettelemaan. On hetken aikaa tyhjää. AVARAA. Väljää.
Totta puhuen se tunne on aivan sama kuin se viehätys, joka loppukeväässä on – ja loppusyksyssä. Niitä vuodenaikoja rakastan eniten, niin outoa kuin se onkin. Kummassakin on pakahduttava tilan tuntu, kun on tyhjää ja avaraa, ei ole lunta kerroksina maailman päällä, eikä vielä lehtiä taivaan edessä, on paljas valoa janoava maa, joka odottaa, odottaa ODOTTAA hengittää ja anoo, että sen ylle tulisi joko kesä tai talvi. Minua repii juuri se tilan ja avaruuden tuntu, hetkellinen väljyys, se että vielä odotetaan mutta ei vielä olla, ollaan valmiina ja aivan repeämäisillään, mutta ei-vielä.
Olen alkanut kaivata sitä vuodenaikaa taas; huhtikuun loppua, kun hiirenkorvat juuri eivät ole puhjenneet.
Ja nyt odotan muuttoa, ja tunne on aivan sama; odotan tämän ajan loppua, kun koti ei vielä ole syntynyt, kun kaikki on repeämäisillään, kotimme on puhkeamassa esiin,
siihen asuntoon tulee ensimmäistä kertaa kesä, olen varma,
ostin eilen kuusi metriä kirkkaankeltaista puuvillaa,
että kehystäisin ikkunat sillä -
Siitä tässä kai on kyse. Odotan kesää, kevään loppua, odotan muutosta – odotan muuttoa. Ne ovat sama asia. On kuin kevät tulisi monesta suunnasta yhtä aikaa, tulisi ylle, peittäisi. Olen haljeta niissä hetkissä, kun ymmärrän, että talvet loppuvat aina. Joka kerta, ja se on varmaa. Ettei tämäkään talvi ollut loputon, ettei tämä pakkanen jäänyt, ei tämä routa, että tämä lumen alta esiin sulava pöly pestään pois, tulee viileitä sateita jotka huuhtovat tämänkin asfaltin, jostain hiekan keskeltä esiin tunkeutuu ensimmäinen vihreä korsi,
ja kohta koko maata pakottaa esiin puskevan elämän voima, sen täytyy tuntua samalta kuin jokaista lihasta särkisi. Hyvä ihme minä olen se maa, minä olen tämä kevät, routinut maa ja lohkeillut multa, minuun tulee sade ja minussa nukkuu tuhansia siemeniä, minä olen sittenkin vielä elossa.
Se on tapahtunut ennenkin, mutta kertaakaan se ei ole lakannut olemasta ihme. Elämä asfaltin läpi, eihän se ole loogista, että aurinko voittaa jään joka kerta, mutta voikukat ovat aina tulleet. Siitä lauloi Jason Mrazkin, jota olen soittanut koko illan Spotifystä, ja nuo sanat ovat ihan sitä mitä tässä nyt eletään.
Who needs shelter when the morning is coming?
Not me. You’re my favourite.
Ollaan oltu yöeläimiä, silmät laajenneina ja läpikuultavina on eletty yötä läpi. Mutta emme me enää ole sellaisia, me tulemme valoon emmekä etsi enää suojaa päivältä, me palamme puhki tässä esteettömässä valossa, muutumme palaviksi, emme enää horju tai varise. Me tulemme esiin ja palamme puhki.
Kertakaikkista. Hetkittäin sen tajuaa:
juoksin lenkin tuossa muutama päivä sitten ja tajusin että aurinko on täällä taas, Valo on annettu meille taas.
Posted in Elämä, Kauneus, Koti, Luonto, Matkalla, Muutos, Tunteet | Comments (0)
että olisi tilaa taas kurkottaa taivaaseen päin. March 17th, 2009
Tälle päivälle sain oppitunnin.
Juon toista kuppia kahvia, istun ja kuuntelen talon sirinää ja hyrinää, luen Ruthin lähettäjäkirjettä Etelä-Afrikasta ja kuuntelen aamua. Suurimpaan osaan kehon lihaksista sattuu, ja mieli ei pääse aivan käyntiin. Tänään aion olla koko päivän kotona, vasta illalla lähden Kräsälle.
Eilen päivällä olin hiipua täysin yliopiston lukusaliin. Aamupäivä meni vielä hyvin, yliopistoliikunnan circuitin jälkeen vielä ruokalassa oli normaali olo, mutta kun pääsin lukusaliin, kaikki valot sammuivat. Tuijotin hepreankirjan sivuja jonkin aikaa ymmärtämättä mitään, näkemättä mitään ja tajuamatta mitään. Ponnistelin hetken ja luovutin.
Matkalla kotiin en ollut jaksaa pyöräillä mäkiä ylös, ruokakaupassa oli vaikea keskittyä ostoksiin. Seisoin keskellä käytäviä pää jäässä. Kun pääsin kotiin, kömmin suoraan peiton alle, täysissä vaatteissa, selasin vähän kirjaa ja sammuin totaalisesti. Nukuin yli tunnin paksua sikeää unta vain herätäkseni uskomattomaan tokkuraan loppuillaksi.
Jokin kehossa ja mielessä ilmoittaa nyt vahvasti, että on pakko pitää tauko. Systeemini ei vain pysy koossa enää näin. Se ei yksinkertaisesti toimi, vaan sammuu. Tämän päivän oppitunti on rentoutua; aamupäivän puurran heprean tehtäviä, ja sen jälkeen aion nukkua. Iltapäivällä jatkan vähän työntekoa,
mutta en aio miettiä ulkoilua, en saavutuksia, en päämääriä, en onnistumisen tasoa. Teen sen minkä jaksan, ja loppuajan nukun.
Olen nukkunut jo useamman viikon öitä, joina herätään neljän ja viiden aikaan torkkumaan katkonaista unta ja ollaan kiitollisia siitä, että puoli seitsemältä voi jo nousta ylös. En ole tajunnut, miten vähän unta olen tainnut saada. Lisäksi laskin, että viimeisen 9 päivän aikana olen treenannut tavalla tai toisella kuutena päivänä. Sekään ei kai ole ihan kestävän kehityksen mukaista.
Jokin minussa on mennyt ylikierroksille, ja on kuumentunut. En ole varma mikä se osanen on, mutta yritän jäähdytellä sitä. Tosin en ihmettele – olen tehnyt koko alkuvuoden niin verisellä intensiteetillä töitä, etten aikoihin ole antautunut opiskelulle niin syvästi. Ensin kaksi kuukautta latinaa umpisukkeluksissa, sitten kuukausi hepreaa yhtä syvällä. Nyt olen herpaantunut hetkeksi täysin, ja heprean tekstin tuijottaminen on tuntunut todella työläältä.
Pakko hellittää hetkeksi… Muuten olen kesäkuussa töiden alkaessa jo valmiiksi piipussa.
*
Tämä ei ole helppo oppitunti: miten osata rauhoittua? Miten pakottaa itsensä rauhoittumaan? Miten osata etsiä lepoa?
Olen varma siitä, että lepoa olisi jokaiselle tarjolla joka päivä. Useimmiten ihminen ei vain osaa tai halua ottaa sitä itselleen. Se tuntuu toissijaiselta: “niin, mutta onhan minun ensin kannettava vastuuni ja hoidettava asiani, ja jäljellejäävällä ajalla haluan olla sosiaalinen ja tehokas ja aktiivinen, urheilla ja harrastaa ja seurustella.” Niin. Se on mahdollista tiettyyn rajaan asti, ja sen jälkeen ylikuumenee.
Ruth kertoi, että Etelä-Afrikassa koko OM:n kurssin päivä alkaa puoli kuudelta, ja aamuhartauden jälkeen aikaa on kuudesta kahdeksaan vain rauhoittua ja keskittyä, rukoilla ja levätä. Se voi tuntua paradoksaaliselta: miten sitä lepää, jos joutuu heräämään niin aikaisin…? Silti uskon, että moni kurssilaisista on levänneempi kuin monet meistä täällä. Heillä on joka päivä kaksi tuntia aikaa levätä. Levätä, eikä vain yksin, vaan Jumalan kanssa.
Minä olen tullut täyttäneeksi päiväni tekemisellä, puurtamisella, saavuttamisella, urheilulla, sosiaalisuudella, onnistumisella. Jäljellejäävän ajan olen usein selannut tyhjämielisenä nettiä, kun en ole enää jaksanut muuta. Olen siis omistanut koko päiväni asioille, jotka syövät minua. Lenkkeily tai urheilukin on enimmäkseen ollut suorittamista, aikaan saamista, eikä levollista pysähtymistä.
Ajattelin ennen paaston alkamista, että haluaisin huomioida sen jollain tavalla. Ruokapaasto ei oikein meidän osalta toimi, koska me tullaan muutenkin syöneeksi niin simppelisti: on vaikea karsia voista leivällä tai omenasta kaurapuurossa, ja suurin luksus muuten taitaa olla raejuusto ja maksamakkara. Askeesia tässä ei kuitenkaan haeta, eikä me saada edes muutamaa pullaa syötyä jos niitä on tarjolla. Mistä siis paastoaisin?
Taidan nyt tietää: minulla on vielä aikaa, alan paastota suorittamisesta. Erotan jokaiseen päivään pienen hetken vain minulle ja Jumalalle, siis läsnäololle. Hiljennän vauhtia, lyhennän askelta. Jos lähden ulos, yritän nähdä minkä läpi juoksen, haistaa ilman, tuntea maan, ilman, tuulen, maailman. Hiljentyä samalla. Puhua sisältäpäin Ylöspäin. Kuunnella sisälläpäin sitä, mitä Ylöspäin sanoo. Ja ennen kaikkea vähennän netissä roikkumistani. Se, että kirjoitan tätä blogia, on tärkeää – mutta tämäkään ei vaadi netissä surffaamista.
On tälle hieno sanakin: downshifting. En tiedä, haluanko käyttää sitä sanaa.
Minä kutsuisin tätä mieluummin Elämiseksi. Hengittämiseksi.
Alan siis hengittää. Muuten tukehdun.
Se on outo tunne, outo tietoisuus… Että jos jatkan näin, tila ympärilläni pienentyy ja puserrun yhä ahtaampaan koloon. Ja tukehdun. En mahdu, en elä. Mutta jos pysähdyn nyt, avaan seinät, ikkunat ovet, annan tuulen taas tulla, puhaltaa läpi tämän asunnon, puhaltaa minun lävitseni, viedä kaiken tomun ja pölyn mennessään, jos annan tuulen muuttaa ja avartaa, annan Tuulen puhdistaa… Silloin mahdun taas olemaan, elämään, hengittämään, tilaa on auki taivaaseen asti, mahdun soimaan ja helisemään.
Uskomatonta, miten helposti sen unohtaa. Unohtaa jättää kokemiselle aikaa, kuuntelemiselle näkemiselle.
Aloitan nyt heprean näkemisen, että saan pian vajota taas peiton alle.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Lepo, Mieli | Comments (1)
elämä on pitkä kevät. March 16th, 2009
Aamu alkoi sillä, että eksyin katselemaan ja lueskelemaan lapsuudentuttujeni perhe- ja vauvablogeja netissä, ja totesin niitä katsellessani että
elämä tulee olemaan hyvä.
Viime aikoina varsin moni vanha tuttu on saanut lapsen. He kirjoittavat siitä tyytyväisyyttä hyristen, ja ne sanat joita kuvissa nukkuvista mytyistä käytetään, ovat pehmeitä ja lämpimiä. Elämästä tulee hyvä.
En osaa jäsennellä sitä sen tarkemmin. Kai tämä oivallus oli samanlainen kuin mitä on oivaltaa, että tulee kevät; elämä jatkuu, syntyy uutta, se uusi jota syntyy on hyvää, se on ihmeellistä. Me olemme nyt tässä, vielä kaksin, ulkona piiskuttaa pieniä lintuja, me olemme kasvunvaiheessa, matkalla, me olemme kulkeneet jo edemmäs. Me emme nää emmekä tiedä mitä elämästä tulee, mutta
siitä tulee hyvä
sillä meillekin on luvattu kevät, koko elämän kestävä kevät, oikeastaan elämä on kevät – me lähdemme talvesta liikkeelle, ja jossain häämöttää ikuinen kesä. Tässä välillä on koko ajan lisääntyvää valoa ja pidentyvää päivää, ehkä satunnaisia takatalvia ja yöpakkasia, mutta ne eivät voi enää kääntää suuntaa takaisin talveen. Tulee kevät, kesä, eikä se kesä lopu.
Tämä on iso ajatus: syntymästä kuolemaan on vain sama kuin talvesta kesään. Kevään kautta. Elän pitkää kevättä. Kaikki mikä minussa muuttuu, muuttuu kesää varten. Tavalla tai toisella, joko niin että ymmärrän, tai sitten niin, että en.
Tämä on syvästi hengellinen ajatus ja se lämmittää minua.
En osa olla olematta hengellinen kun ajattelen, miten elämä kantaa itseään eteenpäin. Ei se sitä itsekseen tee.
Nyt on hyvä ottaa Hesari, kuppi teetä ja ottaa tämä päivä.
Posted in Elämä, Jumala, Matkalla, Muutos | Comments (0)
an unconventional banana. (?) March 13th, 2009
Näin tehdään muutto.
Tai ainakin valmistaudutaan siihen.
10 banaanilaatikkoa ja kaksi pyörää. Länsiväylän marketin pihassa vain muutama ihminen uskalsi kommentoida, useimmat vain yksinkertaisesti hämmentyivät. “Jos nuo kaikki meinaatte saada kahella pyörällä”, totesi mies ja lähti itse pyöräilemään kummassakin pyöränsarvessa täpötäysi ruokakassi – ja tarakalla pikkutyttö. Hmm-hmm. Jos banaanilaatikko putoaa, siihen ei sentään satu.
Todettiin, että ihmisillä on täällä päin planeettaa todella korkea kommentoimiskynnys. Ymmärsimme ihmisten puolipeitellyistä reaktioista, että siinä oli jotain kummallista, että sitoi teipillä ja naruilla kymmentä laatikkoa pyöriin. Silti ihmiset tuntuivat olevan melkein vaivautuneita katsoessaan kohti, kävelivät ohi kuin eivät olisi huomanneetkaan. Keskittyivät näyttämään korrekteilta. Ehkä kaikkien yhteiset tunnot ilmaisi kuitenkin se suvereeni nuori mies, joka räiskähti avoimesti nauramaan hihaansa kun pyöräiltiin ohi.
…jesss! Siis jälleen voitto turnauksessa Vanhalat vastaan sovinnaisuus, 6-0.
Ehkä on helpompaa kuljettaa laatikoita autolla, ja ehkä se on normaalia, mutta se ei missään nimessä ole yhtä hilpeää. Ja kyllä minullekin tuli mieleen intialainen katukuva, kun V köytti laatikoita tarakkaan – ikivanhat mopot, joiden päälle on lastattu jotakuinkin yksi kaupallinen tavaraa. Onhan se hassua. Mutta mikä ihmisiä hämmensi? Ja mikä sitä epäkorrektia nuorta miestä niin nauratti?
Hämmentääkö ihmisiä se, että viisi laatikkoa tarakalla pyöräilevä herättää väistämättä huomiota? Ovatko banaanilaatikot hassuja? Onko hassua olla opiskelija, joka ei halua hankkia autoa, ja jolla on spontaaneja ideoita? Onko epätavallinen niin hassua? Tulimmeko me olleeksi epäsovinnaisia – kuljettamalla laatikoita?
Tästähän voisi ottaa tavan! Testaisi ihmisten reaktioita pieniin, arkipäiväisen tuntuisiin asioihin, jotka tekee vain jotenkin… eri tavalla. Laatikoista on hyvä aloittaa. Mitäköhän sitä keksisi seuraavaksi…? Ottaisi uudeksi harrastuksekseen rutiinien kyseenalaistamisen, normien ravistelemisen, sovinnaisuuden piikittelemisen… “Nuhtelisi arkea”, niin kuin eräs tuttu sanoo.
Meillähän on jo hyvä pohja sille. Mäntysormukset eikä telkkaria. Outoa porukkaa.
Katsotaan, mitä tästä syntyy.
*
Siihen asti päässäni soi Harry Belafonte ja The Banana Boat Song, jota ei voinut välttää, kun tuli banaanilaatikoista kyse:
Work all night on a drink a’ rum
Stack banana (boxes) till the mornin’ come
Come, Mister tally man, tally me banana
Daylight come and me wan’ go home
Come, Mister tally man, tally me banana
Daylight come and me wan’ go home
// The Banana Boat Song
*
Me wan’ go home. Se on kyllä totta.
Ja huhtikuun alussa sinne mennään.
Posted in Alitajunnan oikut, Idealismi, Ihmiset, Koti, Minäkuva | Comments (0)
urban camouflage. March 13th, 2009
Katsokaa nyt näitä:
Varsinkin ensimmäinen sai minussa aikaan isoja sympatiantunteita. Jokin jalkojaan laahaavassa paperiliuskahahmossa liikuttaa, kun se yrittää kiivetä paperikasaan piiloutuakseen.
En osaa sanoa tarkemmin, mikä minua liikuttaa näissä. Ehkä joku ulkopuolisuuden tunne? Kasvottomat olennot, jotka harhailevat keskellä supermarketteja yrittäen piiloutua, ovat oikeastaan aika vertauskuvallisia…
Ja kaikenkaikkiaan, mainio idea. Käsittämättömän mainio idea. Lisää kuvia ja samat videot täällä.
(Voisikohan sen varastaa johonkin?)
Posted in Elämä, Ihmiset | Comments (0)
kaunista tomua. March 11th, 2009
Hidas aamu. V nukkuu, enkä halua kolistella tai tömistellä vielä. Niinpä istun ja ihmettelen. Juon teetä, kuuntelen, miten naapurin mies raapii lapiolla lunta, mietin pellavaverhoja.
Taivuttelen peukaloa. Se on edelleen, kolme viikkoa kaatumisen jälkeen, liikearka ja kipeä. Turvotus on enimmäkseen laskenut jo, mutta ääriasennoissa sitä vihloo vielä. Enkä pysty vielä nostamaan vasemmalla kädellä maitopurkkia, saati sitten vääntämään auki yhtään mitään.
Niin se kai menee, pehmytkudosvauriot parantuvat hitaasti, ajattelin,
ja heti perään: siksiköhän sydänkin tarvitsee niin paljon aikaa parantuakseen?
Se jos jokin on
erityisen pehmeän kudoksen vaurio.
Voiko sydämeen tulla rasitusvamma? Voi. Luulisin, että mitä suurimmassa määrin. Sydämellä on kapasiteetti, ja kaikki mikä on rajallista, voi ylittyä. Sydän voidaan tunkea niin täyteen sinne kuulumatonta roskaa, että se alkaa ratkeilla saumoistaan. Yleensä silloin kaikki ylimääräinen vyöryy ulos, mutta jäljelle jäävät repsottavat saumat. Sydän on kuitenkin tila, se ei ole vain verta pumppaava elin, se on rajattu alue, jonka rajojen yli voidaan tulla. Sydän voi rasittua, ja jos se rasittuu liikaa, se voi revähtää.
Sydäntä voi hiertää tai painaa, jos sen päälle on kasattu liikaa kiviä. Jos se on pakotettu raahaamaan taakkaa, joka ei kuulu sille. Se venäyttää itsensä ja kestää kauan, ennen kuin turvotus laskee ja liikeradat palautuvat. Juuri niin:
ääriasennoissa
sattuu vielä pitkään
ja harvoin kenelläkään on varaa laittaa sydäntä lepositeisiin ja vuosiksi lepäämään.
Alan uskoa, että meillä kaikilla on sisäisiä rasitusvammoja. Sydänlihaksen pehmytkudosvaurioita. Se kai tekee elämästä niin omituista, että olemme jokainen niin eri vaiheissa parantumista. Osa vuotaa vielä, osa on arpeutunut, osa ontuu ja joku kokeilee jo juoksemista. Joku ei vielä saa edes hillopurkkia auki.
Minussa on viime aikoina pyörinyt paljon ajatus siitä, mitä tekoa ihminen on. Ajatus siitä, että ihminen on tomua ja maata, maan pölystä henkäyksellä eläväksi luotu. Ihminen on siis orgaaninen olento, maahan kuuluva, maasta syntynyt, maahan palaava. Ja toisaalta ihminen on Jumalan henkäyksestä luotu. Luotu, ei sattumalta syntynyt.
Kai hengellisesti viisaat ovat puhuneet tästä jo pitkään, mutta en ole ennemmin tajunnut. Sehän tarkoittaa aivan järjetöntä paradoksia… Joka voisi palauttaa elämään oikeat mittapuut, arvojärjestykset, asioiden oikeat nimet… Paikat.
Jos ihminen on maata ja pölyä… Silloin kaikki tämä fyysinen elämä, oma fysiikka, oma omaisuus, oma materia – oli se minun ruumiini tai minun tavaravuoreni – on vain maata ja pölyä. Se on ihmeellistä siksi, että maasta ja pölystä on saatu aikaan näin toimiva ihmiskeho, se on saatu nauttimaan ja tuntemaan ja toimimaan. Mutta jos se on vain maata ja pölyä, sille on annettu aivan väärä arvo. Minä olen antanut. Olen suotta surrut sitä, millaisen kehon sain. Millaisen fysiikan, ja olen surrut sitä, millaisen materian ympäröimänä elän. Olen antanut sen vaikuttaa haluamiseeni, toivomiseeni, tahtomiseeni, onnellisuuteeni, tyytyväisyyteni.
Sitä on se kaikki kehon korostamisen, painoindeksien, rasvaprosenttien, dieettien, kesäuimarantakunnon, hiustenpidennysten, geelikynsien, solariumien, kestovärjäyksen, selluliitinpoistamisen, reisien ympärysmitan mittaamisen, vaatteiden, tyylien, imagojen ja mielikuvien kulttuuri, ihmisen piilottamisen kulttuuri, kulttuuri joka ajattelee, että on mahdollista olla todella onnellinen vasta kun oma ruumis on viritetty huippuunsa. Että todella vasta sitten. Ennen sitä on vain tyydyttävä johonkin. Se on sitä, että siitä joka luotiin maasta ja tomusta olemaan koti ihmiselle, joka on arvokas siksi että se on olemassa, tehdään kaiken olemisen päämäärä ja perusta. Keho ei ole päämäärä, se on instrumentti.
Se on soitin. Se soi, jos se antaa soida. Soitin ei soi, jos kaikki aika menee vain sen virittämiseen. Se on väärin… Silloin epäoleellisesta tulee oleellisin, ja ihminen hukkaa elämänsä epäoleelliseen. Pahinta on se, että uskoo sen olevan tärkeää, uskoo, että on tärkeää olla hoikka ja kaunis ja hiottu. Aivan kuin mikään muu ei olisi todella kaunista.
Koska tästä päästään siihen, mikä on ihmeellistä ihmisen koostumuksessa. Tomusta luotuun ihmiseen puhallettiin elämän henkäys. En ajattele enkä osaa ajatella yliaskeettisesti, kehon kieltävällä tavalla… Sekin on väärin. Mutta silti ajattelen, että väistämättä oleellisinta ihmisessä on se, mitä hänen sisällään on. Se edelleen säilyvä elämän henkäys. Se elämä elää kehon kautta. Se näkyy kehossa. Mutta ilman sitä henkäystä ei keho elä. Hautajaisissa sen tajuaa karun konkreettisesti: se mahdollisesti hiottu ja tuunattu keho jää tyhjäksi kuoreksi, kun oleellisin on jo lähtenyt.
Ja kun alkaa todella ajatella… Kun todella pysähtyy – kun minä todella pysähdyn – tajuan, että kauneinta on se. Se elämän henkäys. Se ikuinen elämä, joka ihmisessä on. Kaunista on se, että ihminen elää sisäpuolelta ulos, ei ulkopuolelta sisään. Kaunista on se, että ihmisen oma elämä, oma persoona ja oma erityisyys, näkyy ihmisen kehossa. Eikä se silloin näy vain rasvaprosentissa tai rusketuksen syvyydessä, vaan se näkyy tavassa kävellä, tavassa katsoa, tavassa kantaa itsensä, tavassa käyttää käsiään, ryhdin suoruudessa, silmien ilmeessä, ilmeissä yleensä, nauruissa hymyissä suruissa kauhuissa. Sitä on kauneus;
kauneus on sitä että sisäpuoli näkyy ulkopuolelle
ja jos ulkopuoli alkaa dominoida, se vain tuhoaa sisäpuolen.
Kauneimmat naiset joita tunnen eivät täytä muotimaailman ahdistavia standardeja. He eivät ole oikeanmittaisia ja oikeankokoisia missimittojen mukaan. Heillä ei ole hoidettuja kynsiä ja virheetöntä ihoa. Heillä on selluliittia ja ryppyjä ja kaksihaaraisia hiuksia. Heissä on kaikki se, mitä kuuluu ihmisenä olemiseen.
Ja silti he ovat kauneimpia, sillä heistä näkyy heidän elämänsä; heistä näkyy, keitä he ovat. He ovat taloja, joissa on ikkunat, ja ikkunoista paistaa valo: heistä näkee, kuka kehossa asuu. Ulkokuorestaan huolehtiva ihminen on vetänyt ikkunaluukkunsa kiinni ja kiillottaa vain fasadiaan. Hänestä ei nää kuka hän on, sillä ulkokuori paksuuntuu ja piilottaa ihmisen, joka ei pääse näkyviin.
Kauneutta on se, että ihminen on valoisa. Että hän on auki. Että hän on haavoittuvainen. Että hän on rohkea ja altis elämälle. Kauneutta on olla koskaan katkeroitumatta.
Rukoilen, että selviäisin itse sinne saakka. Tämä kaikki on minun mielipidettäni, tapaani ajatella. Ja silti minun on vielä taisteltava sen puolesta, opittava itse se, että minunkin kohdallani se, mikä on sisällä, on ulkokuorta kallisarvoisempi. On opittava, että on väistämätöntä antaa sisäpuolensa näkyä, on opittava, että mikään muu ei ole kaunista.
Minua kiehtoo ajatus siitä, että olen samalla konkreettista maata ja multaa ja samalla jotain käsittämättömän kallisarvoista elämän henkeä, Jumalan henkeä. Se on aivan käsittämätön ajatus. Maata ja henkeä… Multaa ja taivasta.
Ihminen on luotu paradokseihin. Ja vasta paradokseissa on rauha, uskon – niissä loppuu kaikki ehdottomuus, mustavalkoisuus. Ainoa jäljelle jäävä ehdottomuus on elämän ehdottomuutta, ja se on hyvä,
koska se on armoa.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Minäkuva, Onni, Ruumis | Comments (2)
the General. March 10th, 2009
Tämä on soinut jo jonkin aikaa päässäni, ja joka kierroksella se kolahtaa. Ensinnäkin kappale on hyvä, se tarttuu. Ja sen jälkeen kun kävin tarkistamassa, mitä siinä oikeastaan lauletaan, se vasta alkoi kolista.
Ei voi olla ajattelematta… When do we learn? Do we ever learn?
…I wish we learned.
Joku teki siitä videonkin. Se katkeaa kesken, mutta se on hyvä.
Tässä sama live-esiintymisenä, kokonaisena.
*
There was a decorated general with
a heart of gold, that likened him to
all the stories he told
of past battles, won and lost, and
legends of old a seasoned veteran in
his own time
On the battlefield, he gained
respectful fame with many medals
of bravery and stripes to his name
he grew a beard as soon as he could
to cover the scars on his face
and always urged his men on
But on the eve of a great battle
with the infantry in dream
the old general tossed in his sleep
and wrestled with its meaning
he awoke from the night
to tell what he had seen
and walked slowly out of his tent
All the men held tall with their
chests in the air, with courage in
their blood and a fire in their stare
it was a grey morning and they all
wondered how they would fare
till the old general told them to go home
He said:
I have seen the others
and I have discovered
that this fight is not worth fighting
I have seen their mothers
and I will no other
to follow me where I’m going
So, take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Go now you are forgiven
But the men stood fast with their
guns on their shoulders not knowing
what to do with the contradicting orders
The general said he would do his own
duty but would extend it no further
the men could go as they pleased
Not a man moved, their eyes gazed
straight ahead till one by one they
stepped back and not a word was said
and the old general was left with his
own words echoing in his head
he then prepared to fight
He said:
I have seen the others
and I have discovered
that this fight is not worth fighting
I have seen their mothers
and I will no other
to follow me where I’m going
So, take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Go now you are forgiven
Go now you are forgiven
//Dispatch, The General
*
This fight is not worth fighting…
Go now, you are forgiven.
Kuinka paljon elämästä on sitä, että ihminen odottaa, että joku tulisi sanomaan tämän? Elämä on hitonmoinen taistelu, ja vaikka sen on osin oltavakin sitä,
on siitä iso osa kuitenkin not worth fighting.
Ihminen vain on sellainen, että se uskoo mielellään propagandaa; seisoo rivissä silmät palaen ja uskoo, että on oikealla asialla, uskoo, että on taisteltava, uskoo, että on kuoltava jonkun takia jolla ei ole väliä – taistelee taistelunsa väärillä tantereilla ja turhaan, kuolee suotta. Sitähän on sota, pohjimmiltaan aivan järjetöntä tuhlausta. Mutta sitä on iso osa elämästäkin,
järjetöntä
tuhlausta
- kuka sanoisi, että ei ole syytä taistella tullakseen menestyneeksi, suosituksi, kauniiksi, kadehdituksi, rikkaaksi, saada nimeä ja valtaa ja kunniaa? Kuka sanoisi, että ei ole syytä taistella tullakseen itsenäiseksi ja pärjääväksi, riippumattomaksi ja lujaksi, kovaksi ja kaikin puolin heikkouden kieltäväksi? Kuka sanoisi, että ei ole syytä taistella suojellakseen itsensä toisilta ihmisiltä, rakentaakseen muurit ja linnoittaakseen itsensä, ettei ole syytä taistella niin kauan ettei kukaan enää yritä lähemmäs? Kuka sanoisi, ettei raha ole syy taistella, ettei valta, kunnia, maine, suosio?
Kaikkien niiden takia ihmiset seisovat rintamalla aseet ladattuina ja silmät palaen, kaikkien niiden takia ihmiset sulkevat itsensä ja lukitsevat sen, joka luotiin hyvää elämää varten, paljaimman todellisimman. Ja osa kuolee taistellessaan for nothing.
Ja jos ei ole ketään, joka sanoisi, että you are forgiven…
Ajatus palelee sisältä.
…soitan sen vielä kerran.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Järjettömyys | Comments (0)