Archive for April, 2009
a risk worth taking. April 29th, 2009
Lainasin tänään kirjastosta kaksi akvarellimaalausopusta. Olen omistanut jo kauan akvarelliväripaletin, mainion sellaisen: kummitätini toi sen kerran Venäjältä ja arveli, ettei sellaisia värejä saisi myydäkään Suomessa. Värinapeissa on niin paljon pigmenttiä, että se voi jo mennä myrkyllisen puolelle. En tiedä, mutta paketissa lukee “Ленинград”, se on pakattu siniseen ja valkoiseen pahviin ja ne muutamat kerrat kun olen kokeillut niillä maalaamista ovat olleet kiehtovia.
Meni aika pitkään, ennen kuin ymmärsin, ettei kopiopaperille kannata varsinaisesti maalata vesiväreillä. Ja että papereissa on senkin jälkeen eroja, niin kuin siveltimissä ja… taidoissakin. Tänään, kyllästyneenä arkeni yksitoikkoisuuteen, ostin lisäksi Suomalaisesta Kirjakaupasta muutaman siveltimen, jotka ovat kyllä huonoja mutta ehkä niillä pääsee alkuun… Ja laitoin Googleen hakusanaksi “watercolour art”.
Tulokseksi tuli paljon vesivärimaisemia ja eläinmaalauksia, mutta jonkun omituisen sivuston kautta löysin myös Stina Perssonin. Ja ihastuin. Jos jotain ilmeeltään samanoloista osaisin tehdä joskus; viittaavaa, abstraktia, mutta vahvaa, värikästä ja ilmeikästä, aavistuksenomaista ja riemastuttavaa. Kekseliästä. Love it. Miten pelkkä punainen ja valkoinen voivat olla niin paljonsanovia…
Tekee mieleni kokeilla. En ole pitkään aikaan tehnyt mitään “luovaksi” kutsuttua, ja jokin hermo on päässyt pahasti puutumaan. Kenties se elpyy, jos hieron ja lämmitän sitä tarpeeksi kauan.
*
Kävelin taas kaupunkiin ja takaisin. Kävellessä ehtii kuulla ja nähdä enemmän. Niin kuin senkin pariskunnan, joka K-Kympin edessä tuli suojatien yli vastaan, nainen taluttaen pitkää rotevaa miestä jonka kaulassa oli sokeripala mustassa paidassa, ja joka puolestaan talutti mustaa labradorinnoutajaa, opaskoiraa. Tai kenties opaskoira talutti miestä, en ole varma.
Tien ylitettyään he pysähtyivät jalkakäytävälle. “Missäs päin se Kirkkopuisto nyt on? Kun siellä päin on se yksi vanhojen kirjojen antikvariaatti, jossa olisi mukava käydä”, sokea sanoi. Vasta ohitettuani heidät jäin pohtimaan tätä toisella puolen tietä. Antikvariaatti? Kirjoja? Sokea?
Miksi sokea mies menee antikvariaattiin? Kuinka hän lukee kirjoja? Onko pistekirjoituskirjoja antikvariaateissa? Vai näkeekö hän sittenkin hieman?
En tiedä sitäkään, mutta minua jäi viehättämään ajatus miehestä antikvariaatissa: sokea mies seisoo hyllyjen edessä, tunnustelee kirjojen selkämyksiä, antaa sormien liukua nahkaniteitä pitkin, poimii käteensä jonkun kirjan, tunnustelee sen painoa, avaa sen ja nostaa korvalleen, kuuntelee sivujen rapinaa, plaraa niitä läpi, nostaa kirjan kasvoilleen ja nuuhkii kirjan tuoksua; sanojen, tarinoiden ja pitkien iltahetkien tuoksua, ajan ja patinan tuoksua. Ja siirtyy seuraavan hyllyn eteen, ottaen kädellään hyllypuista tukea…
Jos olisin sokea, menisinkö silti teatteriin? Elokuviin? Antikvariaatteihin? Ja kuinka minä näkisin kaiken; eihän ihmisen mielikuvitus lakkaa, jos näkökyky katoaa, on mielikuvituksen vain kuvitettava kaikki sen puolesta…
Kävelin kotiin ja hetken aikaa tiedostin näkeväni kaiken.
*
Eilen yöllä näin myös unia. Syvänraskaita, mutta ei kuitenkaan ahdistavia – se on jokin outo unien genre, josta oikeastaan olen alkanut pitää. Omituiset, surrealistiset ja usein hämärästi valaistut unet, joissa olisi kaikki elementit ahdistumiseen, mutta en kuitenkaan ahdistu. Se on jotenkin kiehtovaa, olla turvassa keskellä kaaosta ja maailmanloppua.
En muista kaikkia unia, aamuun päälle jäänyt tunnelma vain paljasti sen, millaisen yön olen viettänyt. Jossain unessa etsin kesätöitä sinihämärässä öisessä kaupungissa ja sain viimein paikan patongintekijänä, muistan sen, että keittiössä keskusteltiin jostain vakavasta asiasta… Ja toisessa unessani oli mustaksi mennyt särkyvä jää järvien päällä.
Viimeisessä unessa olin jälleen siinä kaupungissa, josta uneksin usein, mutta jota en koskaan tunnista. Tiesin kaupungin olevan Ranskassa ja tiesin, että muutamat ystäväni opiskelivat siellä. Muistan uuden kaupunkikeskustan keskellä kohoavan huikean korkean vanhan kirkontornin, niitä katuja liikekeskusten ja lehmusten vierestä olen unessa kävellyt usein. Aina silti päädyn vanhaan kaupunkiin, vanhaan keskustaan. Siellä on valtavan laaja mukulakivinen tori, jonka laidalla on matalia viehättäviä puu- ja kivitaloja, ja torin keskellä jyhkeä kivinen rakennus, koristeltu ja neliönmuotoinen. Torin läpi kulkee katu, ja joskus seikkailen kadun vasemmalla puolen jossa on kauppahalli ja enemmän kapeita kujia. Nyt päädyin oikealle puolen katua, torin reunan mataliin taloihin ja kujille, jotka olivat täynnä mitä erilaisimpia kojuja. Etsin lahjaa jollekulle, lasista tai emalista korua, mutta en löytänyt mitään. En unessa saanut mitenkään päähäni, mikä kaupungin nimi oli, ja se vaivasi minua. Lopulta löysin keskeltä toria opastaulun, jossa kerrottiin, että kaupungin nimi oli Kempele. Se tuntui täysin loogiselta: niinpä tietysti! Kempele!
Muistan sen saman pysähtyneen, kellopelimäisen tunnelman, joka kaupungissa aina on. Siellä on aina keltaisen valoisaa ja viihtyisähköä, mutta kaiken yllä on jokin särö, jokin kuulumattomuuden tunne, jokin irrallisuus, nomadius. Kuljen katuja tietämättä koskaan minne mennä, ilta ei tule koskaan, mutta olen aina myöhässä ja matkalla jonnekin.
Yksi unista jäi terävänä välähdyksenä mieleeni, ja sen tunnelma kai vahvimpana koko aamuun. Olen pohdiskellut sitä päivän mittaan, mutta en ole varma, saanko kiinni.
Unessa olimme järvellä, minä ja joukko jonkinlaisia ystäviä tai tuttuja. Olimme menossa uimaan, vaikka päivä oli tuulinen ja vesi kylmää, taivas pilvessä. Meidät vietiin laiturille jonnekin keskelle järveä; neliönmalliselle ponttoonien päällä kelluvalle lautalle, jossa oli kaksi penkkiä sivuilla niin kuin laiturissa kuuluukin. Toiset hyppäsivät veteen, minä arkailin hieman – toin reppuni laiturille ja mietin, uskallanko jättää sitä, ettei se vain putoa veteen. Repussa oli jotain arvokasta, mutta en tiedä, mitä. Muistan, että penkillä laiturilla istui joku tyttö joka ei aikonut uida, ja hän kai lupasi katsoa reppuni perään.
Ennen kuin ehdin veteen, käännyin katsomaan järvelle. Näin laiturin jatkuvan kapeana käytävänä veden yllä, ja tämä osa laituria oli yhtäkkiä täynnä konttaavia vauvoja. Ne tulivat hitaasti kohti meitä, ryömivät tai istuskelivat. Ehdin ajatella säikähtäneenä, että miksi ihmiset ovat tuoneet vauvansa tällaiseen paikkaan; jokin niistä putoaa vielä veteen. Juuri ajateltuani tämän yksi laiturin oikeassa laidassa olleista vauvoista kaatui kyljelleen ja putosi laidan yli veteen.
Tiesin, että vesi on kylmää, mustaa ja syvää, ja tiesin unessa, etten ole hyvä sukeltamaan sellaisessa. Silti loikkasin saman tien pää edellä veteen siinä, mihin vauva oli pudonnut. Muistan sukeltamisen pimeässä vedessä, ruskeanmustassa, jonka läpi valo ei tullut, muistan kylmyyden ja tajun siitä, että jollen minä tavoita vauvaa, se kuolee. Jossain vaiheessa tuntui kuin en pystyisi enää sukeltamaan yhtään syvemmälle, jokin veti minua kohti pintaa, taistelin sitä vastaan. Ajattelin unessa, että jos vain pääsen hieman alemmas, yletyn tarttumaan vauvaa hiustupsusta ja saan sen nostettua ylös.
Muistan saaneeni vauvasta otteen. Sitä en enää muista, pääsinkö vedestä lapsen kanssa ylös. Luulisin niin, sillä uni ei ollut painajainen, me emme hukkuneet, muistan huojentumisen ja helpotuksen: minä pystyin siihen.
Nythän on niin, että unien tulkinnassa väitetään, että lapsista ja vauvoista uneksiminen on heijastuma omasta itsestä ja suhtautumisesta itseen. Vauvat unessa ovat minussa sisällä piilevä lapsi, ja unet kertovat siitä, osaanko huolehtia tästä lapsesta. Jos tämän haluaisi uskoa, tuntuisivat omatkin uneni ihan loogisilta: ne pitkään näkemäni hämmentävät yksinhuoltaja-unet, joissa olen jo raskaana tai pikkulapsen kanssa yksin, enkä koskaan osaa huolehtia lapsesta. Rakastan lasta, mutta unohdan sen milloin mihinkin, unohdan ruokkia lapsen, unohdan nukuttaa sen, unohdan pitää sen turvassa. Joku muu huolehtii lapsestani joskus unissa, joskus ei kukaan. Muistan niistä unista avuttoman hädän: haluaisin osata tämän, mutta miksi unohdan koko ajan, miksi olen välinpitämätön…
Olen nähnyt sellaisiakin unia, joissa pihallani konttaavat vauvat jäävät autojen tönäisemiksi ja minä juoksen hysteerisenä katsomaan. Usein unissa on jokin kauhuelementti, jokin pelkotila: lapsi ei voi hyvin, se on nälissään tai satutettu. Olen nähnyt unia myös imettämisestä, ja se vasta outoa onkin; että unessa voi saada kiinni hyvin realistisen tuntuisesta tyytyväisyyden tunteesta, hellyydestä… Se on kummallista, enhän koskaan ole kokenut koko asiaa.
Mutta koskaan aikaisemmin en ole pelastanut vauvaa syvästä vedestä. Varmalta kuolemalta. Hukkumiselta.
Jos tällä on jotain tekemistä aliminäni kanssa, tämä pitäisi varmaankin ottaa positiivisena merkkinä. Osaan sittenkin pelastaa itseni hukkumiselta. Minussa on se voima, joka elää. Joka janoaa elää, ja joka on valmis riskeeraamaan henkensä elääkseen.
Se on ristiriitaista, eikö? Mutta se on totta, alan uskoa niin. On laitettava henkensä alttiiksi saadakseen todella elää.
Vähemmälläkin voi kyllä olla elossa, mutta se ei ole sen arvoista… On voitava Elää. Se on enemmän. Se on sitä, ettei huku elossa olemisen ahdistuksiin, vaan nostaa itsensä pinnalle siihen, mikä on elämisen arvoista. Että löytää sen, ja ennen kaikkea uskoo voivansa pelastaa itsensä – ja uskoo, että se on sen arvoista…
Niin kuin William Wallace totesi Braveheartissa odottaessaan linnan tyrmässä teloitustaan: Every man dies, not every man really lives. Luulen, että se pätee naisiinkin.
Nyt on enää vain löydettävä joka ikinen säie siitä, minkä takia on sen arvoista olla elossa… Mutta sitä varten on koko loppuelämä aikaa. Olen varma, että löydettävää on paljon.
Luin tänään lehdestä parhaan pitkään aikaan kuulemani määritelmän elämän tarkoituksesta. Sen oli sairaalassa itsemurhayrityksestä toipuessaan ymmärtänyt nuori nainen, joka kärsi BDD-syndroomasta eli ruumiinkuvan dysmorfisesta häiriötilasta – johon liittyy vahva itseinho sekä itsetuhoisuus. Tytär oli kertonut oivalluksensa jo sairaalassa äidilleen, jonka haastattelu lehtijuttu varsinaisesti oli.
“Elämän tarkoitus on elämä ilman yhtä turhaa m-kirjainta: ELÄÄ.”
I’ll see where it takes me.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Mieli, Unet | Comments (0)
mustat koirat. April 28th, 2009
Elän jotenkin omituista elämää.
Toisaalta ei tapahdu oikeastaan mitään. Herään aamuisin, käyn ehkä lenkillä, suihkussa, menen yliopistolle lukemaan heprean kirjaa, käyn syömässä, luen lisää, tulen kotiin. Seuraavana aamuna taas herään ja teen samat asiat. Toisinaan tapaan jotakuta ruokalassa, joskus ehkä sattumalta kadulla, ja aina silloin tällöin ihan tarkoituksella jossakin. Siirtymissä tämän kaiken välillä teen huomioita maailmasta, mutta ne ovat muuttuneet: tuntuu, että ajattelen nykyisin lähinnä hiirenkorvia, jäiden lähtemistä, lintuja, kukkien puhkeamista, ruohokorsia lian seassa, sattumalta ohikulkijana nähtyjä ihmisiä, kaupungissa asumisen kummallisuutta, ja unelmia. En osaa kirjoittaakaan enää muusta. Linnuista ja unelmista, ja yhä lisääntyvässä määrin valosta ja tuulesta, lämmöstä.
Elämäni taitaa kiertää nyt pieniä kehiä. Valoa, tuulta, vettä, ruohokorsia ja heprean kirjaimia. Ruokaa ja nukkumaan menemistä, jonkun tapaamista silloin tällöin. Minulla on niin vähän tehtävää (yksi ainoa hepreankirja), että ehdin olla paljon välitiloissa. Ehdin viettää aikaa matkalla kotoa kaupunkiin, pyöräteillä, penkeillä tenniskentän vieressä, järvien rannoissa, vuoteessa, unen ja valveen rajamaastossa, tietämisen ja tuntemisen rajalla, siinä veteen piirretyssä viivassa omissa ajatuksissani jossa tieto muuttuu aavistukseksi, ja jossa kaikki varma katoaa. Tuntuu, että suurimman osan ajastani vietän siellä. Ajatuksissani – enkä niidenkään totuusarvoista ole enää varma.
En ole oikeastaan missään tällä hetkellä. Minulla ei ole… määritteitä. Vain muutama. Olen yliopiston lukusalissa, lenkkipolulla, ruokalassa ja kotona. Olen opiskelija, nainen, vaimo, ystävä. En tiedä miksi, mutta jokin tässä on vinksallaan.
Moni voisi kaivata tällaista olotilaa; minähän elän melkein vapaaherrattaren elämää! Kunhan muistan syödä välillä ja nauttia siitä, ettei minnekään ole kiire… Ettei kukaan määritä minua. Mutta minä alan kaivata määreitä. Ehkä siksi, että tätä irtonaisen itsellistä opiskelijaelämää on kestänyt tällaisenaan jo kolme vuotta – puolet opiskeluajastani olen puurtanut yksin, kirjojen kanssa lukusaleissa. Kolmisen vuotta olen ehtinyt olla opetuksen piirissä. Se ei ole paljon.
Alan kaivata tekemistä. Vastuuta. Jotain sarkaa, jota kuokkia ja tonkia. Kylvää ja kastella. Hoivata. Haluaisin… tehdä jotain. Olla vastuusta jostain. Olen ollut viime kuukaudet jotenkin erakoitunut, eikä se ole luonnollinen tila. Olen laumaeläin; missä on laumani…?
Ehkä siksi odotan jo kesätöitä, viisi leiriä kesällä… Siinä on vastuuta. Ja odotan ensi syksyä, että saan tehdä gradun. Hullua, eikö? Olen hiljaa alkanut jo odottaa sitäkin että valmistun ja minun on pakko / saan etsiä töitä. Aikuisen vastuu on pitkään pelottanut minua, mutta ehkä turhautuminen ja kyllästyminen ovat vielä suurempia voimia…
Ja sitten, toisaalta, tässä hiljaisessa itsellisessä elämässäni, näillä pyöräteillä ja välitiloissa, unen ja valveen rajalla, mielen haparoivilla ulottuvuuksilla,
tapahtuu nyt paljon. Enemmän ehkä kuin koskaan ennen. Näiden asioiden välillä saattaa olla jokin syy-yhteys: minulla on vihdoinkin aikaa, ja kun sitä on, mielen koloista kaivautuvat esiin asiat, jotka ovat nukkuneet siellä pitkään koiranunta ja odottaneet, milloin minulla on aikaa ottaa ne vastaan. Eivät ne silti kysyneet; ne tulivat. Seurustelen niiden kanssa nyt, mustat koirat kantapäilläni, laukkaamassa heti takanani, kun juoksen järven rantoja. Ne eivät hauku eivätkä ulvo, mutta tuijottavat minua sillä intensiivisellä katseella, jolla koira odottaa omistajaltaan jotain. Tosin minä en ole näiden koirien omistaja. En edes niiden herra. Näitä tuskin koskaan kesytetään; jos ne kesyyntyvät, ne tekevät sen itse. I don’t want a domesticated mind.
Winston Churchill kutsui omaa masennustaan “mustaksi koiraksi”. Siinä on jotain osuvaa. Minusta tuntuu, että olen istunut keskellä kieppuvaa laumaa ja odottanut, että ne asettuisivat, ja voisin vihdoin rapsuttaa niitä korvien takaa. Joskus ne ovat susia, joskus paimenkoiria. Eroa on välillä vaikea tietää,
mutta yhtä kaikki, tämä on edistystä, tämä on tärkeää,
ei kai ole ihmistä jolla ei olisi omassa mielessään omaa mustien koirien laumaansa, enkä minä enää halua elää tutustumatta omiini. Se käy liian raskaaksi, haluan tulla sinuiksi näiden kanssa. Ja nyt on aikaa.
Ongelmallista on se, että suurin osa tästä kaikesta tapahtuu siellä mielen puoliksi tiedostetulla alueella, jossa sanat loppuvat ja tunteet alkavat. Olen enimmäkseen kyvytön kirjoittamaan siitä, mitä tapahtuu. Niin kuin nytkin: puhun ja kirjoitan koiralaumasta…
Siksi minusta tuntuu, että elän jotenkin pienellä vaihteella. Ulospäin ei tapahdu paljoakaan – jos minulta kysytään, mitä minulle kuuluu, vastaan: “hepreaa”, vaikka minulla olisi paljon enemmän kerrottavaa, voisin huutaa ja julistaa sitä, mitä olen alkanut oppia ja ymmärtää… Mutta sille ei ole sanoja, ja jos olisi, se olisi äärettömästi liian intiimiä ja henkilökohtaista (vielä) kerrottavaksi kenellekään. Siksi minulle kuuluu vain hepreaa, juoksen lenkkejä, laitan ruokaa, nukun ja herään taas.
Ehkä eniten odotankin nyt sanoja. Niiden puuttuminen tuntuu samalta, kuin kuivaisi hitaasti. Odotan että saan jotain josta kirjoittaa, olen kirjoittanut niin kauan valosta ja vedestä ja keväästä. Ja odotan, että saan sanat tälle, mitä tunnustelen ja mihin totuttelen. Nimet koirilleni. Vielä ne ovat nimettömiä, enkä voi kutsua niitä. En vain tiedä niiden nimiä ennen kuin ne ilmoitetaan minulle.
Mutta, eihän minulla ole muuta kuin aikaa,
odotellessani opettelen heprean jussiivin, kohortatiivin ja imperatiivin, luen Laila Hietamiehen Lappeenranta -sarjaa ja alan puhua pikkuhiljaa itsekin murteella, niin kuin Hietamiehen (Hirvisaaren) antrealainen Tauno Tukeva, karjalainen vilkkusilmä mies.
Se ei haittaa. Minä olen karjalainen, vaikka merta kaipaankin.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Kieli, Matkalla, Mieli, Muutos, Tunteet | Comments (0)
revi minut juuriltani. April 27th, 2009
Jumalaa ei ole, sanot ja tarkoitat:
Jumalaa ei näy.
Ja kuitenkin Hän on
aina sinua lähellä.
Kenties olet tavannut Hänet tietämättä
kuka Hän on.
Samanlainen kuin tuuli, sitä ei huomaa
ennen kuin se kulkee ruohon yli,
kiskaisee puita juuriltaan
tai vain pörröttää hiuksesi.
Se on, mutta missä tahansa
et voi nähdä sitä.
Älä siis koskaan sano: Jumalaa ei ole.
Sano mieluummin: Minä en Häntä näe.
Tai vielä mieluummin: Jumala, minä en näe Sinua.
Sanotpa mitä vain, Hän on
lähellä sinua.
// Bo Setterlind, Näkyvä ja näkymätön
*
Tämä oli jaettava, niin kuin asiat jotka tulevat kohti ja pysähtyvät hetkeksi olemaan totta. Tai jos yritän sen vielä paremmin sanoa, Totta.
Lähden taas pian ulos, jospa tuuli kulkisi teiden ylitse ja tavoittaisi minut taas, pörröttäisi puut tien vierillä tai repäisisi minut juuriltani. Syystä jota en osaa selittää tuntuu minusta siltä, että juuri sitä ja vain sitä tarvitsisin; tulla revityksi juuriltani. Irti siitä, mihin olen kiinni kasvanut, koska se kaikki on kasautunut niin korkeaksi pinoksi, ettei Olennaista ole toisinaan näkyä sen takaa. Eikä Häntä, joka on Olennaisin.
Mutta en sano etteikö Jumalaa olisi,
koska jos jotain tiedän
ja minä tiedän todellakin jotain, vaikkei moni siitä kenties ole tärkeää
niin sen tiedän ainakin että
Jumala on.
En näe tuulta, mutta tunnen sen repivän minua maasta irti.
Posted in Elämä, Jumala | Comments (0)
unelma ruutuisesta pöytäliinasta. April 25th, 2009
Paistan viimesyksyisistä suppilovahveroista kastiketta lohelle ja löysin samalla Spotifystä aarteen, Jack Johnsonin Curious Georgen. Oh it should be like this. I ain’t got no drumsticks, but I got two harmonicas!
It’s always more fun
To share with everyone
It’s always more fun
To share with everyone
If you have two
Give one to your friend
If you have three
Give one to your friend and me
It’s always more fun
To share with everyone
It’s always more fun
To share with everyone
If you’ve got one
Here is something you can learn
You can still share
Just by taking turns
If you’ve got a ball
Bounce it to the gang
If there is a new kid
Invite him out to hang
If you’ve got one sandwich
Cut that thing in half
If you know a secret joke
Tell it and share a laugh
If you’ve got two drumsticks
Give one to your friend
Make one beautiful rhythm
Share a beat that never ends
And if you’re feeling lonely
Share time with your mom
Share some milk and cookies
And sing the sharing song
It’s always more fun
To share with everyone
It’s always more fun
To share with everyone
// Jack Johnson, The Sharing Song
*
Some things force you to smile. Niin kuin tämä kappale. Milk and cookies. A sandwich cut in half. Aina välillä unohdan, että maailma on paha paikka. Ja kun taas muistan sen, unohdan, että elämässä on jotain hyvääkin. Niin kuin maito ja pikkuleivät, voin kuvitella murut ruudulliselle keittiönliinalle, kärpäsen pörräämään ikkunalasia vasten, kesästä raskaan ilman, istutaan ja nojataan päätä kämmeniin, ei kiirettä, maailma hetken aloillaan ja läsnä.
Tottapuhuen kaipaan jotakin. En ole varma, mitä. Ehkä ruudullisia pöytäliinoja. Koteja. Ja toisaalta sitä, että ei olla lähelläkään kotia. Kaipaan junanvaunuja kolkkaamaan läpi itäeurooppalaisten peltojen, kaipaan mukulakiviä kaupungeissa joiden nimet ovat vaikeita kirjoitettavaksi, kaipaan tunnetta siitä ettei ole missään ja silti on joka paikassa, että on irti ja matkalla. Kaipaan auringon kuumentamia kallioita Saaristomerellä, sitä ulommaisimmalla luodolla merelle yksin katsovaa tuolia, veneen lämmennyttä puuta päivisin, kevyttä keinuntaa iltaisin, hyttysverkon alle käpertymistä, makuupussiin sulkeutumista, poissa olemista. Sitä, että herään aikaisemmin ja kiipeän kuomujen alta kalliolle, kierrän saaren koska se on niin pieni että kallioita pitkin sen kiertää puolessa tunnissa, väistelen käärmeitä ja muistan että niin, paratiisissa on käärmeitäkin ja hyväksyn sen tosiasian, liukastelen kivillä joille levä on melkein kuivunut, löydän simpukankuorten murskaa, lokkeja ja meren kalvamia valkoisia puunoksia silmänkantamattomiin.
Ja kaipaan minä sitä heltymätöntä aaltojen hakkaamista kun kuljetaan kohti matalapaineen keskusta, ja miten yhtäkkiä pilvet vetääntyvät ja tulee epätodellisen tyyntä, niin kuin maidossa uisi, ja hetken jo luulen että keli on ohi, kunnes pilvirintama ui taas päälle – on tultu matalapaineen ytimestä pois. Ja miten matkaa majakalle on monta merimailia, en erota merimerkkejä ja saarista tulee sumua, on vain navigaattori ja vakaa ote siitä, että lopulta valkopunaraitainen patsas ilmestyy piskuisena horisonttiin, ja sitäkin kaipaan, että märkänä ja valuvana kavutaan alas hyttiin, laitetaan lämmitin päälle ja kuppi teetä, korppuja… Ja seuraavana aamuna kirkastuu.
Minä haluaisin elää yksinkertaista elämää. Haluaisin talon jossain metsän laidassa, jossa nurkat saisivat olla vinossa, kaipaisin elää tuvassa, jossa paksujen hirsien päälle on levitetty kirkkaita räsymattoja. Että seinällä tikittäisi kello ja luudittaisiin isoimmat roskat ulos kynnyksen yli, tuotaisiin päivänkakkaroita vanhaan lasipulloon pöydälle ja että sisällä tuoksuisi elokuussa heinä, käveltäisiin hiekkatietä pölyisinä kotiin ja vedettäisiin tienvieren heinistä sormien väliin kukkoa ja kanaa. Minä taidan kaivata asioita, joita on enää harvoin olemassa.
Tuntuu raskaalta asua kerrostalossa; lokerossa, pienten lokeroiden kokoelmassa. Kauanko vielä? On parveke, mutta tuntuu teennäiseltä ostaa ruukkukasveja saadakseni multaa kynsien alle. Haluaisin eroon tästä kaikesta tavarasta. Säästäisin kankaat ja villalangat, ompelisin raidallisia mekkoja ja kanttaisin pöytäliinoja. Mutta kaikesta muusta haluaisin eroon. Muutaman kirjan voisin säästää, tuvan nurkkaan hyllyyn, ne tärkeimmät. Mutta tämä kaikki muu… Haluaisin elää yksinkertaisesti. Enemmän ulkona kuin sisällä. Tämän tavaran voisin antaa pois… To share it. Jos jollekulle tästä kaikesta olisi enemmän iloa.
En halua sisustaa. En halua ostaa uutta sohvaa. En halua miettiä tapetteja – voihan sitä maalata jonkun seinän, vetää hirret kalkkivaaleaksi… Ja vaihtaa kesäksi kirkkaammat verhot. En halua astiastoja, kai riittää että on tarpeeksi kuppeja, vaikka eriparisiakin… En halua kuin että nurkassa on kitara, ja jos joskus ollaan rikkaita, olkoon piano siitä merkkinä. Tarvitsemmeko me muuta? Pöydän jonka ääressä lukea lehti, unohtua katsomaan ikkunasta. Haluaisin kantaa kukat lasikuistille ja antaa pelargonioiden kasvaa ja kukkia, räsymaton yllä. En halua edes mitään tanskalaista maalaisromanttista sisustusta, en halua mitään mikä ei ole orgaanista, en halua mitään tarkalleen suunniteltua ja laskelmoitua,
minä haluan isoäidin vanhan ruudullisen pöytäliinan pöydälle
ja haluan käyttää sitä kunnes se on puhki…
Haluan pöytäliinalle pudonneita päivänkakkaran terälehtiä,
haluan että mies saa tuoksua sahanpuruilta ja ravistella matoille pölyä tullessaan verstaasta,
minä luulen että olisin onnellinen jos saisin kirjoittaa
ja kasvattaa porkkanoita, ja hieman kehäkukkia…
Onko sellaista
vielä jossain?
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Kauneus, Koti, Onni, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (1)
kevään merkkejä. April 25th, 2009
Kevään ensimmäinen päivä.
Istuin juoksulenkin jälkeen vähän aikaa Kompassilla portaiden reunalla ja katselim ihmisiä, jotka olivat kiireen vilkkaa kaivautuneet talvikoloistaan ja tulleet parveilemaan aurinkoon keskustan kävelykadulle. Aivan kuin jotkut värikkäät hyönteiset: kohmeus ja jähmeys häviää saman tien kun lämpötila nousee yli kymmenen asteen ja kun tuuli hellittää. Ihmiset kuhisivat. Eivät missään nimessä vain olleet, kävelleet, istuskelleet tai kuljeskelleet. He parveilivat ja kuhisivat. Siitä tietää, että on kevät. Ja siitä, että suomalainen pärjää shortseissa ja olkaimettomassa topissa vaikka maassa on vielä lumikinoksien jäänteitä.
Eilen illalla oli kuuma. Kävelin kaupungista kotiin t-paidassa ja minäkin pärjäsin, villatakki harteilla oli sietämättömän kuuma. Säätiedotus lupaa tuleviksi päiviksi jotakuinkin viittätoista astetta, ja päättelin, että tänäänkin on oltava lämmin. Jo aamusta paistoi aurinko, ja vielä silloin joskus 11 aikaankin, kun kömmimme ylös eilisillan elokuvankatsomisen uuvuttamina. Ajatus päivän viettämisestä sisällä tuntui pyhäinhäväistykseltä, ja kun en osannut kuvitella mitään parempaakaan, päätin ottaa pyöräni ja ajaa satamaan, jättää pyörän siihen ja kiertää Jyväsjärven tavalla tai toisella. Noin puolentoista tunnin päästä seisoin taas pyöräni vierellä enkä voinut olla puhkumatta tyytyväisyyttä siihen, että juoksin koko matkan muutamaa hengitystaukoa lukuun ottamatta. Tällaista lenkkeilyn kai pitäisi olla; että olisi vain niin iso himo olla ulkona, auringossa, tuulessa ja ilmassa, ettei itse suorittamisella ole väliä… Että ei malta kääntyä aikaisemmasta risteyksestä ja oikaista sillan yli vaan on kierrettävä koko järvi, vaikka ei ole pitkään aikaan juossut niin pitkää lenkkiä. Ja että kun juoksemisen jälkeen menee sataman laiturille ja nojaa aivan laiturin reunassa puiseen pollariin ja kuuntelee auringon ääntä ei oikeastaan edes satu mihinkään, ei ole uupunut tai väsynyt, on vain syvästi tyytyväinen ja raukea…
En malttanut mennä vielä kotiin, joten hain Sokokselta jaffaa ja jäin Kompassille istumaan. Mainittakoon, että Sokoksen kosmetiikkaosastolla on omituista olla paita märkänä, hieltä haisten ja hiukset otsaan liimaantuneina, tomuisissa verkkareissa ja lenkkareissa. Olen aina ennenkin vierastanut Sokoksen kosmetiikkapuolia, ne ovat sellaisia terveellisyyden ja elämänvoimaisuuden sinisenhohtavia temppeleitä, joissa itsensä valaiseville lasisille alttareille asetellaan mitä omituisimmin perustein hinnoiteltuja tuotteita, että on vaikea uskoa niiden voivan muuttaa elämäni – niin kuin ne uskottelevat. Jostain syystä juuri Sokos on alkanut tässä asiassa edustaa minulle jonkinlaista Suuren Kosmetiikkahuijauksen ruumiillistumaa – kaikki siellä on liian kliinistä, liian täydellistä, myyjät ovat liian meikattuja, liian huoliteltuja, liian rauhallisia… Se ei saa olla naiseuden syvin ydin, ja olen siis alkanut vierastaa sitä avoimesti. Sokoksen kosmetiikkaosasto edustaa minulle jotakuinkin samaa kuin kalliiden ihovoiteiden selektiivinen loksahdus: kalliissa voiteissa on oltava raskas, lasinen purkki, ja korkin on avattaessa loksahdettava tietyllä tavalla vakuuttavasti, että tuote tuntuisi arvokkaalta… Ja siitäkö me maksamme?
Ruokaosastolla oli lenkkareissa luonnollisempi olla. Sain jaffani ja menin ulos toteamaan, että kevät on tullut. Takki päällä kulkevat ihmiset olivat poikkeus. On uskomatonta, miten nopeasti teinityttö löytää olkaimettomat topit kaapistaan. Niitä oli kävelykadulla monta, eikä kuitenkaan vielä ole helle. Jäätelökioskitkin olivat auki, Valion kioskin edessä oli kymmenien metrien jono, olisin halunnut nähdä mitkä ovat tämän kesän uutuusmaut, mutta en viitsinyt mennä kurkkimaan sivusta. Sen sijaan istuin portailla ja juttelin miehen kanssa, jonka nimi ja identiteetti jäivät epäselviksi. Kai kevät on sitäkin, että ihmiset alkavat puhua tuntemattomille – tai sitten juttukaverini aamulla nauttimat 10 olutta vaikuttivat asiaan jotenkin.
Miehen nimi jäi epäselväksi, mutta opin, että hänellä oli nassikkana ollut kavereiden kanssa tapana istua aina Harjun portailla. “Meen mä sinne nykysinki. Ainaki pari kertaa kesässä. Ennen meillä oli aina sama porukka siellä…” Mies siirtyi tästä luontevasti kertomaan koulusta, jota on ollut rakentamassa Vaajakoskelle. “Meillä oli harjannostajaiset eile. Mä jäin tän toisen tyypin kans sinne siivoomaan sitte. Ja sitte ne akat kysy, että oisko kaljalle tarvetta ja mä sanoin, että ainahan sille on…” En muista, montako olutta mies oli mukaansa saanut, mutta monta niitä oli. “Kuka niitä siellä ois juonu? Miks ******* ne ois sinne pitäny jättää, ei ne herrat oo sitä kouluu rakentanu, näillä käsillä se on tehty”, mies suivaantui ja näytti kouriaan. Tuumin takaisin, että on se hieno juttu, että rakentaa osaa.
Tästä mies taas siirtyi luontevasti tarkastelemaan Kompassilla parveilevia tyttösiä. “Ei ***** mitä nuo oli, ne ei ollu ainakaan täältä päi…”, totesi mies, kun ohi leijaili kolme kevyttä siroa pitkätukkaista tyttöä korkokengissään. Sain jaffani juotua ja nousin, olisin nyökännyt miehelle, mutta tämä ei enää katsonut minua.
Eilen näin perhosen. Ja kärpäsen. Krookukset huomasin jo hieman aiemmin, ja jokunen sinivuokkokin kukkii jo naapuritalon pihassa. Yhtä varma kevään merkki on se, että V kävi juuri sormet öljyisinä kääntymässä sisällä hakemassa juotavaa mennäkseen pyöräilemään – pyörä on kaivettu esiin ja kunnostettu, trial-kausi alkaa. Lapsilla on ulkona polvissaan multaa ja vain odotetaan, että niihin saisi ruohotahroja. Minäkin odotan, haluaisin nurmea varpaiden alle.
Eniten minua vaivaa vesi. Kestän vielä alastomat puut ja tomuisen ruskean maan, mutta vedet… Jyväsjärvessä oli muutama avoin laikku, siinä kohden missä Tourujoki laskee järveen. Muuten veden pinta on kuin jähmettynyttä betonia, harmaata ja elotonta. Se on luonnotonta, se ei kuulu asiaan – veden ei kuulu näyttää betonilta. Ymmärrän hyvin, miksi jäiden lähtiessä sanotaan, että vedet ovat “vapaat”. Kuka sitä haluaisi olla betonin alla… Siinä on jotain kiusaavaa, enkä malta odottaa sitä hetkeä, kun loppu jää katoaa humahtaen veteen ja aallot ovat taas irti. Että taivas heijastuu vedestä, sinisenä, että tuo raudanharmaus katoaa.
Ja lokit huutavat. Minun kasvoillani on nyt kuumotus, juuri sellainen, jonka auringossa olemisesta saa. Olen kaivannut tätä.
Posted in Elämä, Ihmiset, Luonto | Comments (0)
random pondering - April 24th, 2009
Valtteri on keskustassa hakemassa Gladiaattoria vuokraamosta. Kello on varttia vaille 11 illalla, ulkona on sinistä ja rastas laulaa jossain lähellä. Ihan kuin olisi tullut nuoreksi, aletaan katsoa iltakymmeneltä leffaa.
Ei kai ihminen tarvitse niin sanottuun onnellisuuteen kovin paljoa. Sen, että tuntee itsensä ja sen, että on joku, jolle tarjota se, mitä itse on. Sen jälkeen onni on hetkiä, jotka tulevat ja menevät. Yksin tai yhdessä. Sen jälkeen, kun tuntee itsensä, onni voi laskeutua olkapäälle milloin sattuu. Toisen ihmisen lähellä, tai ilman ketään lähituntumassakaan, yksinäisyydessä, yksinolossa, seurassa. Tai onni voi olla tulematta, mutta jos tuntee itsensä tietää senkin, että joskus niin on oltava. Jos tuntee itsensä ja tietää, että minussa on paljon tarkoituksenmukaista ja arvokasta, voi elämää kenties elää hengittäen syvään sen ainaisen pintahengityksen ja hengenhaukkomisen sijaan.
Ajatukseni ovat sekalaisia. Gladiaattoreita, rastaita, vasemman nilkan sisäsyrjän kipu, lihaksissa raukeus juostusta lenkistä, oli aurinkoista, jääkaapista löytyi yksi tölkki tummaa olutta, rastas laulaa, ja joskus on hyvä olla yksinkin. Ihmisen on väistämätöntä tietää voivansa olla yksin. On mahdotonta elää kenenkään läheisyydessä ennen kuin on tullut tutuksi sen kanssa, mitä minulle on olla yksin. Mitä on minun yksinäisyyteni?
Minua viehättää se, että on kaksi sanaa: loneliness ja solitude.
Ja nyt käy hissin ovi käytävässä, avain kääntyy lukossa, ovi aukeaa ja sisään tulee mies elokuvan kanssa.
End of solitude. Time to be together.
Posted in Elämä | Comments (0)
isoäidin hartiat. April 17th, 2009
Kävelin tänään keskustasta kotiin. Kun lähdin kohti Harjua, taukosi lumisade hetkeksi, ja esiin repesi puhdas taivas. Harjun rinteet olivat lumesta valkoiset, kiipesin portaat ylös ja seisoin keskellä mäntyjä ja lunta, vastavaloon. Päälleni putosi raskaita pisaroita puista, sulavaa lunta, mäntyjen neulasissa kimalsivat isot ja pyöreät pisarat. Seisoin ja kuuntelin. Tip, tip, tip. Sulavan lumen ääni. Kuuntelin, miten lumi sulaa. Koko kaupunki oli yhtä sulavan lumen ääntä, naiset taittelivat sateenvarjojaan taas kasaan. Ja valo sulavassa lumessa, pisaroissa.
Wilhelm Schildtin kadulla näin sen toisessa päässä raskaat pilvet. “Jos nyt olisi kesä, nousisi ukkonen”, ehdin ajatella. Kun olin melkein risteyksessä, alkoi raesade. Näin miten se lähestyi verhona pitkin tietä, valkoisena hameenhelmana, ehdin vetää lipan syvemmälle ja vetää niskan kyyryyn. Rakeita satoi niin, että katu valkeni; pieniä teräviä kimpoilevia. Kävelin mahdollisimman rivakasti ja huvitin itseäni katselemalla, miten viiman viemät rakeet pyörteilivät reisieni edestä sivulle, ja alas. Sen lisäksi näin vain valkoisia viiruja, sikkaraisten silmien lomasta.
Kun pääsin kotiin, alkoi aurinko taas paistaa.
Tuntuu, että puhun nykyisin vain taivaasta ja keväästä. Keväästä ja taivaasta. Ja valosta. Enkö elä mitään muuta?
Nyt on ilta ja minulla olo, että olisi kuunneltava Simon & Garfunkelia. En ole pitkään aikaan osannut kuunnella For Emily, Whenever I May Find Heriä ilman pisaraa silmäkulmassa. Liitän lauluun jotain, joka ei ole omasta elämästäni; jotain joka on 70-luvulta Helsingistä kun on vielä uskottu elämään ja juostu toisia kohti kadunkulmissa. Ja sitten The Boxer, en ole osata kuunnella sitäkään.
I am just a poor boy, though my story is seldom told.
I have squandered my resistance,
for a pocketful of mumbles,
such are promises, all lies and jest.
Still a man hears what he wants to hear and disregards the rest.
When I left my home and my family I was no more than a boy,
in the company of strangers,
in the quiet of the railway station, runnin’ scared.
Laying low, seeking out the poorer quarters,
where the ragged people go.
Lookin’ for the places, only they would know.
Lie-la-lie …
Asking only workman’s wages I come lookin’ for a job,
but I get no offers,
Just a come-on from the whores on Seventh Avenue.
I do declare there were times when I was so lonesome,
I took some comfort there.
And I’m laying out my winter clothes, and wishing I was gone, goin’ home
where the New York city winters aren’t bleedin’ me, leadin’ me goin’ home.
In the clearing stands a boxer and a fighter by his trade,
and he carries the reminders of every glove that laid him down,
or cut him ’til he cried out in his anger and his shame,
“I am leaving, I am leaving.”
But the fighter still remains.
Lie-la-lie…
// Simon & Garfunkel, The Boxer
Laulut ovat jälkiä jostain jonka piti olla jo mennyt, sen jäänteet jäivät kulkemaan tänne, raekuuron viimeiset rippeet, sateen viimeinen helma. Laulut ovat jotain, joka on jäänyt, ja jota en ole huomannut. Ne ovat minussa yhä.
*
Kävin kaupungilla ja jouduin näkemään itseni monista peileistä, ja ensimmäistä kertaa ymmärsin jotakin:
Minulla on isoäitini vartalo, minä olen samaa mallia, samasta puusta.
Leveät hartiat, suora vartalo, pitkä selkä, pitkät jalat, koko nainen päätä monia pidempi. Pitkät käsivarret, ja jotenkin enemmän leveyttä kuin paksuutta. Minä olen ihan samaa sorttia, siis olen perinyt tämän jostain… Tämä kaikki tulee jostain. Isoäitini ei enää tosin ole niin suora, hän on alkanut muuttua jo läpikuultavaksi, taipua. Mutta tämä ulottuvuus, tämä harteikkuus, tämä… suoruus. Isoäidillä tarkoitan isän äitiä. Oma äitini on pieni ja siro, linnunluinen. Klassinen. Minusta tuntuu kuin osa vartaloani olisi jäänyt kolmetoistakesäiseksi; kun on polvia ja kyynärpäitä ja rimpuillaan. Se ei ole vieläkään pehmennyt. Voi olla, ettei se pehmene.
Ja samalla on helpompi hyväksyä,
koska tämä kaikki on tullut jostain. Se on peritty.
Koko kaupunki oli sulavan lumen ääntä… Ja vesi on kaikkialla. Ihmiset läiskyttävät vettä, kahlaavat vedessä, väistelevät vettä, puistelevat vettä vaatteistaan. Ja kun kävelin kotiin, tajusin, että kaipaan vesisadetta.
Ja jos joskus paistaa aurinko sen vesisateen läpi
on tultu perille.
Posted in Luonto, Minäkuva, Ruumis | Comments (2)
ugly duckling. April 16th, 2009
Kun puhutaan naiskauneudesta, en vieläkään ole keksinyt, kuka olisi kauniimpi kuin…
…Audrey Hepburn.
En voi olla ihailematta naista, joka leikkasi hiuksensa häkellyttävän lyhyiksi silloin, kun naisen piti vielä olla kohtalokkaasti pitkähiuksinen.
Audrey eli vielä sinä aikana, kun naiset saivat olla pehmeästi naisellisia, kun kaikkea ei tarvinnut paljastaa, kun hansikoitu käsi oli sensuelli, kun se, mikä oli peitossa, oli jännittävämpää kuin se, joka näkyi.
Ja silti Audreykin on sanonut itsestään, että I am not beautiful. My mother once called me an ugly duckling. But, separated from each other, I have some good features.
Mikäköhän meitä naisia vaivaa?
Kenelläkään meistä ei olisi varaa sanoa, että I am not beautiful. Ei sellaista voi sanoa itsestään, se on liian suuri asia. Ja kaiken lisäksi se ei ole totta. Every woman has a beauty, it is built in women.
Eikö Audrey tiennyt?
Jospa me alkaisimme jo vähitellen tietää. Minä ja kynityt hiukseni myös.
Posted in Elämä, Ihmiset, Kauneus, Minäkuva | Comments (2)
kevääntekijä. April 15th, 2009
Silitin juuri verhot olohuoneen ikkunaan ja keittiön ikkunaan. Seisoin eteisessä pitkässä punaisessa mustalaishameessa ja silitin, ja lauloin. Lisäsin höyryä ja lauloin vähän kovempaa. Lauloin Mustarastasta,
Eino Leinon “Rukousta”,
Minä tääll’ olen vieras vieras vaan
olen ollut alusta saakka
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka
ja saman miehen “Legendaa”:
Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
he maata merta muinoin matkasi
niin kerrotaan, he kesäillan tullen
myös saivat Suomenmaalle siunatulle
He istahtivat alle koivupuun
mi kasvoi kaltahalla salmensuun
ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
he joutuivat, sen Pietar’ alkoi tälleen:
“Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mik’ kansa köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet.”
Mut Herra hiljakseen vain hymyili.
“Voi olla maa on karu, kylmäkin
ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.”
Näin lausuin Herra hymys hiljakseen
ja katso, kumma hohde peitti veen,
suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes
ja vainiolta roudan valta raukes
Pois kulki Herra kanssa Pietarin
mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
sä istut koivun alla, on kuin täällä
viel’ liikkuis Herran hymy vetten päällä.
Verhoista tuli sileät ja nyt on kuin keittiössä paistaisi kevyt aurinko, ohuet kullankeltaiset verhot estävät naapurin kissoja katsomasta suoraan sisään, iltavalo muuttaa väriään tullessaan niiden läpi. Olohuoneessa on ryhdikästä valkoista ja keväänvihreää, vihreä ohuena raitana valkoisen takana. On puettu olo,
keittiöön mennessä ei enää tunnu alastomalta, nyt vain vielä taulut seinille niin on kuin kotona olisi.
En ole tainnut pitkään aikaan laulaa yksin kovaan ääneen. Tuntui hyvältä tehdä niin. Väliäkö sen miltä se kuulostaa, väliäkö sen kuka kuulee; sanat sivelevät minua, silittävät jotain minussa, tasoittavat ja purkavat, pukevat oloa äänteiksi. On tärkeää laulaa, tärkeää muistaa sanat, tapailla äänet, vapauttaa ylä-äänet ja antaa niiden soittaa rintakehää.
Koska on niin että minä soin, minä soin ja kaiun,
soivathan keväällä jäätkin ja puut helisevät odottaessaan aurinkoa. En minä ole sen kummempi.
Kävelin kaupunkiin ja kaupungista kotiin ja ajattelin, että olen paljas puun oksa. I’m just about to blossom… But not yet. Olen paljas ja riisuttu, en vielä mitään. Mutta odottakaa, kunhan tulee kesä… Teen lehdet, teen kukat. Ei mene kauan siihen että tuomet tuoksuvat iltaisin tässä kaupungissa. Odottakaa vain, ei kukaan tiedä, millainen puu minusta paljastuu… Mitä rotua olen, mitä lajia? En tiedä itsekään. Puun tunnistaa sen lehdistä ja kukista… Tunnistan itseni, kunhan ehdin puhkaista lehdet. Ei vielä, mutta kohta.
Mitä muuta olen ollut?
Olen ollut aamulenkkejä pääsiäispäivinä, loskassa ja pilvien alla, kun kolme mustarastasta laulaa eri puolella kaupunkia ja niiden huilut ovat epätodellisen kirkkaita paksussa kosteassa ilmassa. Olen ollut kastuneita sukkia ja sitä huumaavaa tunnetta, kun tulee kotiin lihakset tykyttäen. Olen ollut päiväunia ja väsymistä iltapäivisin, sikeää horrosta peittojen alla. Olen ollut kävelemistä rahisevalla hiekalla, Joensuun matkustajasataman pressujen alla odottavia laivoja, jään alla kumisevaa jokea joka kohta, aivan pian repii itsensä vapaaksi. Minusta on tuntunut samalta kuin maisemasta väkisin tuntuu; mitä on olla hiekan alla ja odottaa, että ensimmäinen ruohonkorsi pääsee pintaan, kun kaikki on vielä harmaata ja rosoista, ei voi kauniiksi tahtomallakaan sanoa, mutta koko maisema on yhtä potentiaalia… Elämä on pinnan alla. Maankuoren alla hyönteiset ja madot alkavat herätä, möyhiä multaa, ja siemenet havahtuvat: kohti pintaa, aurinko on sen takana – ja sitten se huumaava hetki kun multa murtuu, ja katoavan ohuet vaaleanvihreät kärhöt kurkottavat ulos ja ylös. Kevät on käsittämätöntä.
Elämä on aina pinnan alla. Minusta tuntuu, että kaikki on vielä hetken pinnan alla. Mutta se on jo tulossa ulos kaikki. Odotan mielenkiinnolla.
Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi. Tänäkin vuonna. Joka vuosi me muistelemme Hänen kärsimystään, kuolemaansa ja ylösnousemustaan. Joka vuosi. Ja se on oikein; me emme muista, ehdimme vuodessa unohtaa, että elämä on iankaikkista ja kuolema on voitto, että taru ei lopu tähän ja että kuoleman takana vasta aukeaa se, jota voi sanoa Elämäksi isolla E:llä. Me muistamme niin vähän. On muisteltava joka vuosi.
Kreikan tekstikurssin tenttini meni läpi. Olen hämmästynyt. Olen suorittanut sekä kreikan että latinan kaikki opinnot ilman juuri minkäänlaista opetusta, ja hepreastakin puolet on jo virallisesti minun.
Aivan kuin selviäisinkin tästä sittenkin.
*
Eilen näin miehen, joka teki kevättä. Juoksin Tuomiojärven rantaa, ja Viitasaaren uimarannan jälkeen edessäni käveli molempia jalkojaan hitaasti laahaten mies, kädet haalistuneiden violettien samettihousujen taskussa, jalassa tummansiniset Vikingit, vanha verkkatakki ja jokin hatunreuhka päässä. Pysähtyi ja alkoi kantapäällään vetää puroja auki tien toisella puolen olevista lammikoista kohti järveä, teki niin syvät urat että sulamisvesi lätäköistä pääsi juoksemaan rantapenkerettä alas. Että tulisi nopeammin kevät.
Juoksin ohi ja en voinut olla pitämättä siitä miehestä. Ei ollut kiire kuin hoputtaa kevättä.
Ajatella; kello on yli yhdeksän ja taivaanranta kajastaa. Kuultaa läpi. Näen sen tästä ikkunasta, näen taivaan vielä kello yhdeksän.
Nyt menen laittamaan leipätaikinan uuniin, että tuoksuisi hieman.
Minusta tuntuu, ettei toivo ole mikään liioiteltu asia. Ruohonkorret tietävät sen.
Posted in Jumala, Koti, Luonto, Mieli, Muutos, Onni, Taivas, Tunteet | Comments (0)
silkkipaperitaivas ja matkalla kotiin. April 7th, 2009
Ulkona on sekä auringonpaiste että lumisade. Ja pisaroita vaahteroiden oksankärjissä.
Miten tähän pitäisi suhtautua? Kaksi vuodenaikaa yhtä aikaa? Valo on omituista, kuin silkkipaperin läpi kuultavaa, itse asiassa koko taivas on kuin rypistynyttä silkkipaperia, valo valuu sen läpi lumihiutaleiden mukana. Puut taivasta vasten näyttävät kuultokuvilta, mustat pisaraiset oksat kellanvaaleassa.
Kohta otan matkakassin ja pakkaan sinne välttämättömimmät, sitten otan bussin ja suuntaan keskustaan, yritän opetella Matteuksen evankeliumin pääteemat ulkoa samalla tavalla kuin eilen opettelin ensimmäisen Korinttolaiskirjeen teemat – muistan ne nyt sujuvasti, rakensin niistä mielikuvapolun Joensuusta kotiovelta rautatieasemalle. Uskomattoman toimiva menetelmä. Tosin Matteuksen lisäksi olisi vielä ensimmäinen Johanneksen, ensimmäinen Pietarin ja ainoa Juudaksen kirje sekä yksi psalmi opeteltavana. Ja senkään jälkeen en voi olla varma, mitä tentistä tulee, sillä vaikka tuntisin kirjojen teemat suomeksi en välttämättä osaa silti kääntää niitä oikein kreikasta suomeen… Mutta on yritettävä, jalat edellä kylmään veteen, uskon että palaan vielä pinnalle.
Kohta otan matkakassin ja menen pääsiäiseksi kotiin, V seuraa muutaman päivän päästä perässä. Pääsiäisenä on ollut pitkään jo tärkeää olla kotona. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että äiti ripustaa noitapajun oksaan pieniä puisia pääsiäismunia, isä paistaa sunnuntaiksi paistin, radio on auki ja kuunnellaan kerrankin hartaudella ortodoksista kirkkolaulua, lauantai-iltana äiti ja isä jäävät sohvalle katsomaan pääsiäisyön messua vatikaanista, minä olen syönyt niin hyvin ja juonut muutaman lasin viiniä enkä enää pysy hereillä, nukahdan sohvannurkkaan ja myöhemmin sänkyyn. Sunnutaiaamuna on aina paistanut aurinko, se on jotenkin välttämätöntä, mennään kirkkoon ja aamulla isä tulee keittiössä vastaan: “Kristus nousi kuolleista!” ja minä vastaan: “Totisesti nousi!” ja vaikka me emme ole ortodokseja, kumpaakin meistä sykähdyttää sanoa niin, ja minun päässäni soi pääsiäistrokari: Kristus nousi kuolleista / kuolemalla kuoleman voitti / ja haudassa oleville elämän antoi… / Kristus nousi kuolleista / kuolemalla kuoleman voitti / ja haudoissa oleville elämän antoi… Pääsiäisessä on vähemmän must to do -asioita kuin joulussa, mutta neljän päivän pääsiäispyhät riittävät silti hyvin pysähtymiseen. Ihan kuin pääsiäinen olisi joulua rauhallisempi juhla. Ehkä siksi on tärkeää mennä sohvannurkkaan nukkumaan, syömään mämmiä vaniljakastikkeessa, kuljeskelemaan rannoilla jotka eivät vielä Joensuussa tähän aikaan vuodesta ole sulaneet.
Keskiviikkona tentti, sen jälkeen laskeudun pääsiäiseen… todennäköisesti mahalaskulla. Mutta ei se haittaa, kunhan laskeudun, hellitän hetkeksi. Osasin kreikkaa sitten tai en, muutkin ovat selvinneet.
Nyt matkakassi, välttämättömät, hiukset on pestävä, pitäisi pukeutuakin, ja lähteä. Silkkipaperitaivaan alle, lumisade silmäripsiin ja takinkaulukseen, punainen huivi kaulaan, vielä talvikengät ja pakkanen ei enää pure poskia.
I don’t mind the rain ’cause I’m heading home.
Posted in Elämä, Kauneus, Koti, Lepo, Matkalla, Onni, Taivas, Usko | Comments (1)