Archive for May, 2009
kliseitä. May 27th, 2009
Kotona.
Istuin eilisen päivän tässä saman pöydän ääressä ja unohduin käymään läpi vanhoja valokuvia. Niistä sukeutui jotain tällaista: Bits and Pieces,
eli:
a whole album full of glimpses of life
and clichés that are clichés only ’cause
they’ve been true long enough.
Clichés like JOY, for example.
It seems life in itself is full of underestimated clichés.
I collected mine in this album.
*
Poissaollessamme vaahterat olivat kasvattaneet oksiinsa isot lehdet. Samoin koivut niiden takana. Nyt olohuoneen ikkunasta ei enää nää suoraan horisonttiin, mutta olo on kuin viherhuoneessa: tuore vihreä tulee isosta ikkunasta tulvana sisään. Ei harmita.
Viime viikko oli monella tavalla ihmeellinen. Käyttäisin rohkeasti nimenomaan tuota sanaa. Sitä, mitä kaikkea viime viikossa oli, en sen sijaan yritä sanoittaa. Istun tässä ja hyrisen hyvää oloa. Kasvatan siitä pesämunan ja piilotan jonnekin rintakehään. Hyvä, kertakaikkiaan hyvä olla olemassa.
Eilen tapasin taas yhden ripariryhmän ja joukon vanhempia. Ehkä tänään toisen joukon vanhempia. Ensimmäinen leiri alkaa puolen viikon päästä maanantaina, ja sen jälkeen menen tiiviissä putkessa aina heinäkuun toiseksiviimeiselle viikolle asti. Enää se ei tunnu raskaalta – tähän asti se pitkään tuntui, jotenkin työläältä ja energiaavievältä. Energiaa se tulee kyllä viemään – kaikkiaan 5 erilaista leiriä kesässä – mutta oloni on vaihtunut jonkinlaiseen odotukseen, joka tietää nauttivansa elämisestä leireillä tänäkin kesänä niin kuin ennenkin.
Jollain tasolla nauttivansa ehkä vielä enemmän.
Olen siis alkanut orientoitua. Sekin on hyvä.
Sitä ennen käytän päiväni aivan irrationaalisesti. Istun kenties kokonaisen päiväsajan tietokoneella katsellen kuvia ja miettien niihin liittyviä ajatuksenkatkelmia. Tai järjestelen kirjahyllyn opuksia korkeusjärjestykseen symmetrisiksi riveiksi. Tai siirtelen sohvaa kunnes olen tyytyväinen sen sijoitukseen. Tapaan ihmisiä. Aion keskimäärin vain olla tällä viikolla, niin, ja nukkua paljon.
Olen taas alkanut juoda kahvia. Toistaiseksi olen siitä onnellinen. Tiedän, että pystyn nyt lopettamaan jos haluan. Viime viikolla en vain enää halunnut olla ilman; Pauliinalla on puutarha, jossa sai auringonpaisteessa juoda aamukahvia. Tee ei olisi ollut lainkaan sama asia.
Siispä – kuppi kahvia minulle, kiitos.
Ja sen jälkeen jotain huoletonta ja päämäärätöntä.
Posted in Elämä, Koti | Comments (0)
barefoot. May 25th, 2009
Saviour
He can move the mountains
My God is Mighty to save
Mighty to save
Forever
Author of salvation
He rose and conquered the grave
conquered the grave
So take me as you find me
all my fears and failures
fill my life again
I give my life to follow
everything I believe in
Now I surrender
*
Aamu Tammisalossa. Auringonläikässä keittiön ovella tuli kuuma. Kahvi on valunut, puuro paksuuntuu kattilassa, ja ulkoa kuuluu rastaiden taukoamaton ääni. Yöllä nämä puut ovat täynnä satakieliä. Nyt Pauliina laittoi Michael W. Smithiä soimaan, kolme päivää nuo sanat ovatkin jo soineet pään sisällä. Istutaan sohvilla, vastapäätä, en väsy kuuntelemaan tätä kappaletta uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan.
Kohta lähden kotiin. Mutta tässä on ollut niin hyvä olla, ettei sanoja.
Paljaat varpaat matolla, paljaat varpaat mullassa pihalla. Tuntee niin paljon enemmän, kun jalkapohja on paljas, maan ja askeleet.
On sellainen olo elämästä että
take off your shoes
for this is a holy place.
*
I go barefooted.
Posted in Elämä, Jumala, Lepo, Matkalla, Musiikki, Usko | Comments (0)
satakielet ja kultaiset omenat. May 22nd, 2009
Hauskaa, miten isoja voivat olla pienet hetket.
Minut pysäytti tänä aamuna satakieli rantapuussa Herttoniemessä, valossa merenrannassa. Olin lenkillä, Tammisalosta Laajasaloon ja rantoja pitkin Herttoniemen puistoon. Juoksin sen rantapuun ohi jo kerran ja kuuntelin, miten jokin lintu huusi aivan lähellä. Matkalla takaisin oli pakko pysähtyä – laulu kuului kuin lintu olisi laulanut suoraan olkapäälläni.
Seisoin pientareella ja tiirailin pajujen ja lehmusten sekaan. Missä, missä, se kuuluu niin läheltä… Ja sitten muutaman metrin päästä oksalta erotin pienen, mitäänsanomattoman näköisen, vaatimattoman ruskean linnun. Näin miten sen kurkku pulppusi sen laulaessa. Hiki jäähtyi pintaan ja silti oli mahdotonta lähteä.
Miten voi linnusta lähteä sellainen ääni? Iso ja eriskummallinen. Lintu kuin flipperi,
tviit-tviit-fuitfuitfuit-tsrrrrrr-tsrrrrr-pulpulpul-fuiiit-fuiiit-tsrrrrrr-pulpulpul
ja koko ajan ääni kuulostaa siltä, kuin lintu ei sen voimasta kestäisi itse oksalla.
Rantatietä pitkin tuli mies. Näkyykö sitä?, se kysyi, ja kerroin, että kyllä. Mies tuli villakoiransa kanssa pientareelle viereeni ja katselimme lintua yhdessä. Minäkin olen monena keväänä katsellut näitä, mies kertoi, ja me jaoimme pienen hetken ja ymmärryksen: miksi on pysähdyttävä kesken juoksemisen ja kävelemisen katselemaan pientä mitäänsanomattoman näköistä lintua ja mikä otteessaanpitävä jännitys sen näkemisessä on – minä erotan sen, tuossa se on, kuuletko, mikä ääni!
Jatkoin matkaani toivotettuani miehelle hyvät päivänjatkot (mitä, tämähän on Helsinki, eiväthän täällä tuntemattomat puhu toisilleen!) ja juoksin takaisin rantatietä pitkin ja muistelin satuja, joissa satakielet vangitaan häkkeihin laulamaan keisareille, kunnes hoviherrat tekevät mekaanisia satakieliä, joiden laulua pitävät alkuperäistä upeampina, ja kuinka satakielet siksi masentuvat ja lakkaavat laulamasta.
Tai satuja joissa prinsessat avaavat ikkunansa iltaan ja satakielet lentävät heidän ikkunalaudalleen laulamaan, istuvat heidän kädelleen, ja prinsessoista tulee satakieliä itsekin, satuja joissa prinsessat lentävät hämärtyviin metsiin varjoisille oksille olemaan öisin vapaita palatakseen aamulla linnaansa ja jäykkiin mekkoihinsa.
Merenlahden päällä näin pääskysen kaarevan terävän sirpin. Ne ovat tulleet. Kaikista linnuista eniten olen aina pitänyt pääskysistä. Ne ovat jonkin kesyttömän ehdottoman vapauden merkkejä. Heti pääskysten jälkeen tulee satakieli; mitäänsanomattoman näköinen mutta laulajista ihmeellisin, totaaliyllättäjä. Sitähän elämä on. Se mikä ei näytä miltään voi paljastua ihmeellisimmäksi, ja ihmeellisimmän näköinen voi käpristyä pelkäksi kuoreksi.
Kaikkein mieluiten olisin pääskynen. Ja jos en, niin sitten satakieli. Vaikka satakielet tulevatkin niin usein vangituiksi häkkeihin, mutta ainakin syynä on vain se että ne laulavat niin eriskummallisen ihastuttavasti. Niin ihastuttavasti, että hoviherrat taputtavat hurmaantuneina käsiään ja sanovat kuorossa: ooooh, taianomaista, ooooh, hurmaavaa!
Matkalla takaisin seisoin Laajasalon ja Tammisalon yhdistävän sillan kupeessa ison vehreän puun oksien alla, joissa lehdistä oli tullut niin suuria, että valo tuli niiden alle täysin vaaleanvihreänä ja sirpaleisena, läikähtelevänä.
Nyt istun sohvalla, sortuneena juomaan kupin kahvia, ja ajattelen että
a few days ago I said that
“until new dreams emerge
I will be an empty basket”
and suddenly it seems that
the basket got filled with
golden apples
golden
fallen from the Tree
that brings a Life Eternal.
*
(Oh isn’t the heart of life Good, for His heart beats in rhyme with it.)
Posted in Aistit, Elämä, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Luonto, Minäkuva, Onni, Tunteet | Comments (0)
kun kasvaa hevostallistaan ulos - May 17th, 2009
Noljakassa, lähellä vanhempieni asuntoa, on mäki jota jotkut sanovat Noljakanmäeksi ja minä sanon Hevostallinmäeksi.
Mäen päällä on vanha hevostalli, jossa pidettiin ravihevosia vielä silloin kun minä olin lapsi. Sitten hevosille tapahtui jotain, ja päärakennukseen tuli jonkun tyyppinen asuntola. En tähänkään päivään mennessä tiedä että millainen asuntola, mutta lapsena en olisi välittänyt tietääkään. Meitä kiinnosti vain tyhjäksi jäänyt talli sekä avoimet tallin yliset, joille pääsi kiipeämään harmaakivitallin päädystä huteria portaita pitkin. Sisään piti vain vilahtaa nopeasti silloin kun pihalla ei ollut ketään katsomassa, koska hyvin todennäköisesti vanhaan talliin ei olisi saanut mennä.
Itse talli oli lukossa, ja sekös kutkutti mielikuvitusta. Joskus löysimme tien sisälle talliin jostain ylisillä olevasta luukusta, ja kävimme pyörähtämässä alhaalla tallissa. Siellä oli vain tolkuton määrä remonttitarpeita muovipaketeissa, ei mitään jännittävää tai romanttista. Sen sijaan kurkimme loputtomiin sisään kiinni pönkittyjen ovien raoista tallin päädyssä ja yritimme selvittää, mitä suljetuissa tallin etuhuoneissa oli. Olimme näkevinämme ruumiita ja salaperäisiä hahmoja ja hevosia ja kaikenlaista muuta täydellisen mahdollista.
Etuhuoneisiin emme päässeet. Sen sijaan rakensimme ylisille hienot karsinat mielikuvitushevosille, keräsimme vanhat heinänkorret ruoaksi ja teimme komeat sukutaulut pilttuiden seiniin. Vietimme siellä paljon aikaa; tieltä ei nähnyt ylös talliin, ja jos olimme hiljaa, kukaan ei huomannut meitä siellä. Saan vieläkin mieleeni pitkään kuivaneen heinän tuoksun ja auringonvalon, joka tuli vinosti sisään katonrajasta. Ja muistan sen armottoman kutinan joka meihin iski joskus kun emme vielä tienneet mitä on lasivilla, ja ihmettelimme omituista kimpaletta outoa ainetta tallissa.
Juoksin taas aamulla tallin ja ylisten ohi. Nyt tallin päätyyn on asennettu korkeat suljetut ovet, eikä sisään ole menemistä. Päärakennus on yhtä outo tallin takana kuin aina, ja ainut tuttu asia ovat vanhoilla laitumilla kesäisin parveilevat kesälampaat, joiden tuoksu leijuu koko mäen yllä. Hevostallinmäkeä ylös menee hiekkatie, jota pitkin monesti juoksen lenkillä. Niin kuin tänäänkin, kun mäestä hengästyneenä mietin sitä, miten kauan on siitä, kun olin lapsi enkä tiennyt mitään parempaa kuin heinien kantamisen salaa tallin ylisille.
Aikuiseksi tuleminen on vastuun kasvamista.
Joskus sanotaan, että on aikuinen, kun joutuu kantamaan vastuuta muistakin kuin vain itsestään. Niin. Ja se ei tarkoita vain lasten hankkimista, perheen perustamista, asuntolainaa tai autolainaa. Minulla ei ole noista mitään – ellei kahta henkeä lasketa perheeksi. (Kai se lasketaan.) Ja silti aavistelen jotakin ennen tuntematonta aikuisuutta.
Tiedostan, että minun ja sen lasivillasta kutiavan pitkäjalkaisen tytön välissä on jo iso ero. Olen varma, että jotain samaa meissä edelleen on – jokin sisimmäinen kipinä, joka teki Kaisasta Kaisan silloin kauan sittenkin. Tässä välissä Kaisa on vain ehtinyt muuttua, ja sama kipinä näkyy nykyisin perin eri tavalla.
Lapsena Kaisa oli sellainen, että se viuhtoi kyynärpäät edellä menemään ja lapsenvahti totesi, että tuo tyttö kyllä pärjää elämässä. Ja kun lapsenvahdiksi ei toisella kerralla tullutkaan luvattu poika vaan joku tyttö, totesi Kaisa että mie vähän sitä Mikkoo oottelin. Parivuotiaana. Ehkä jokin kyynärpäisyys on säilynyt, se että joskus sisuuntuu ja tuntee särmänsä eikä pelkää sitä, että muutkin tuntevat ne. Ehkä se on säilynyt, että edelleen kokee omimmakseen kiivetä mäntyihin rannoilla tai istuutua rannoilla kiville katselemaan ja miettimään sanoja, jotka on kirjailtava jonkinlaisiksi runoiksi papereille. Jokin horisonttiin katsomisen tarve on säilynyt, jokin tuijottelun ja ajattelun ja ihmettelyn tarve. Ja jokin viuhtominen on säilynyt; se, ettei ihan aina ajattele, vaan on jo menossa tunteensa perässä ennen kuin ymmärtää, mitä tapahtuu.
Ja sitten kuitenkin taidan olla tulossa aikuiseksi.
Luulen, että olen alkanut aikuistua viimeisten muutaman kuukauden aikana. Ihan siitä syystä, että olen ymmärtänyt, etten enää kovin kauan voi elää näin vastuutonta elämää. Olen vain opiskellut, kelluskellut ja lueskellut, käynyt vähän syömässä yliopistolla ja tehnyt asioita juuri siinä aikataulussa kuin täytyy. Kesäisin kesätöiden tuoma vastuu on kuristanut kurkkua sisäpuolelta ja sen läsnäoloon on pitänyt totutella.
Ja nyt minä olen papereita vaille teologian kandidaatti, jolla ei ole verukkeita opiskella enää kuin yhdeksi vuodeksi. Gradu on kirjoitettava, muutama kirjatentti on varaa tehdä ja juuri ja juuri opiskelua saa venytettyä ensi toukokuulle, jos päätän tehdä sairaalasielunhoidon soveltavat opinnot ensi vuonna (joka tuntuu mielettömältä mahdollisuudelta). Ja sitten -
niin, mitä sitten?
Töitä?
Mitä töitä?
Minäkö, töitäkö?
Enhän edes tiedä, mitä töitä haluaisin tehdä. Mutta verukkeet työn tekemättömyydelle alkavat olla loppuun kulutettuja, ja… minun on otettava kantaa. Kannanotto voi olla sitä, että otan vastaan jonkin työpaikan ja vasta sitten alan tutkia, miltä työn tekeminen minusta tuntuu. Niin paljon kuin papin työn eri puolet minua mietityttävätkin, voi olla, että saan sokeripalan kaulaani, vihkin ja kastan ja siunaan ja totean olevani omalla paikallani. Vaikken sitä vielä tiedä. Tai sitten se voi olla jotain aivan muuta.
Joka tapauksessa: minun on otettava vastuuta. Aikuisuus kasvaa minussa vastuuksi, tai toisinpäin.
Vielä minulla ei ole sitä vastuuta. Mutta minusta tuntuu samalta kuin ehkä jollain lailla raskaana olevasta naisesta tuntuu: minussa on alkanut sisälläpäin kasvaa jokin tila, johon on tulossa jotain jota minun on kannettava. Minuun rakentuu tila vastuulle. Että olen valmis kantamaan vastuutani, kun se minulle annetaan.
Jo sekin saa minut tuntumaan erilaiselta. On tarve kävellä suoremmassa, astella suoremmin, nostaa pää ja katsoa silmiin. On tarve seistä, oikaista ryhti, ja katsoa silmiin. Jotakuinkin koko maailmaa.
Se on uusi tunne.
Että ottaa vastuun. Että odottaa vastuuta.
Enää vain juoksen hevostallini ohi. Vaikka voi olla, että vielä joskus tulee jokin uusi hevostalli, jonne aikuisenakin voin salaa vilahtaa. Sitä ennen kasvatan vastuulle tilaa.
Posted in Elämä, Minäkuva, Muutos, Tulevaisuus | Comments (0)
haluaisin nousta Siioniin. May 13th, 2009
Pöydällä on kuitti ruokakaupasta isän jäljiltä.
SISÄPAISTISUOLALIHA
KALKK. OHUT TAMMISAVUFILE
RYPÄLE SIEMTÖ
KADETT
Ovatko nuo ruokaa? Varmaankin. Siitä tietää, että on kotona käymässä, että jääkaapissa on jotain jota kuvaillaan sanoilla “tammisavifile”. Minä kun en osta edes juustoa meille. Saati sitten jotain Kadettia.
Minulla on sen sijaan omia pieniä omituisuuksiani. Kuten etten voi istua missä tahansa kohtaa pöytää jos istun yksin vastapäätä muita ihmisiä – minun on istuttava keskellä heitä niin, että muodostamme säännöllisen kolmion pöydän ympärille.
Tai etten myöskään voi syödä, jos ruoka on väärissä kohdissa lautasta sen jälkeen, kun olen sen siihen ladannut. Minun on käänneltävä lautasta kunnes ruoat ovat oikeassa suhteessa lautasella.
Tai ettei ruoan valitseminenkaan ei ole helppoa. Etsin vuodesta vuoteen Täydellistä Omenaa; omenalaarilla kaupassa pyörittelen, tunnustelen, punnitsen ja tutkiskelen omenia löytääkseni suurimman, punaisimman ja pyöreimmän omenan ikinä. Ostan vain esteettisiä omenoita, joskin minulla ei ole mitään ongelmaa kaupan halvimpien ostamisessa. Etsin niistä esteettisimmän.
Tai että istuessani lueskelemassa kirjaa naputtelen hampaillani alitajuisesti rytmejä, jotka huvittavat minua. Havahdun siihen usein vasta naputeltuani aikani. Paukutan siis alahampaita ylähampaisiin ja teeskentelen osaavani sambarytmin.
Onhan näitä.
Outoa on kai sekin, että suoritettuaan menestyksekkäästi muinaisheprean kurssin itseopiskelemalla ei malttaisi luopua koko hepreasta. Voi myös olla, ettei se ole outoa, vaan väistämätöntä. Joka tapauksessa minulle on käynyt niin. Olin eilen heprean lopputentissä, maanantain luin siihen vimmaisesti, ja jo iltapäivään mennessä opettaja oli tarkistanut tentit, ja kyllä, läpäisin. Sen jälkeen alefit ja ajinit ja muut harakanvarvaskirjaimet ovat pyörineet päässäni jatkuvasti, ja tänä aamuna etsin Herran siunauksen hepreaksi siitä Biblia Hebraicasta, jonka isä antoi minulle selvitettyäni tentin. Ja ihan oikeasti koin tyytyväisyyttä ymmärrettyäni, että “Herra siunatkoon sinua” ilmaistiin yhdellä jussiivimuotoisella verbin käskymuodolla, johon oli liitetty yksikön toista persoonaa maskuliinissa ilmaiseva objektisuffiksi.
Ja lisäksi olen vakavasti harkinnut, että opiskelisin modernia hepreaa, jos se olisi mahdollista.
Ja lisäksi olen vakavissani alkanut unelmoida, että voisimme mennä viettämään välivuotta Israeliin. Koska, mehän voisimme.
Ja sitten hetkittäin tulee sellainen älytön olo että
MINÄ SELVISIN NIISTÄ KLASSISISTA KIELISTÄ!!! KAIKKI ITSE SUORITIN!!! JA NYT MINULLA ON KAIKKI KANDIIN TARVITTAVA SUORITETTUNA! KUNHAN PAPERIT TEKEVÄT, MINÄ OLEN VIHDOINKIN KANDIDAATTI!
Näin kuuden vuoden jälkeen siitä sietääkin vähän iloita.
*
Tänään olen lisäksi ostanut Marimekosta koon 1 pienet vihreät sukat ja vienyt ne lahjaksi kolme ja puoli -kuukautiselle pienelle tytölle, jonka äiti on se ihminen jonka sukuni ja perheeni lisäksi olen tuntenut kauimmin. Ystävät saavat lapsia, muuttuvat äideiksi, tulevat tasapainoisemmiksi ja alkavat elää jotain syvempää kierrosta elämässä, jota itse toistaiseksi vain ihmettelen. On hyvä nähdä sellaista läheltä.
Ja lisäksi olen tavannut professoriani ja kuullut, että voisin periaatteessa hyvin jatkaa graduun samasta aiheesta kuin tein kandintyöni. Se tarkoittaisi sitä, että minulla on 38 sivua käyttökelpoista materiaalia gradua varten.
Miksi ihmeessä tuntuu, että pitkästä aikaa kaikki alkaa luistaa?
Amanuenssi yritti saada minua ensi tiistaiksi publiikkiin – valmistunhan minä – mutta sanoin etten pääse, olen Helsingissä miettimässä naisena olemisen syviä merkityksiä, ja että ehkä maisterin publiikkiin sitten.
Joku raja ja joku tärkeysjärjestys silti.
*
Ja toissapäivänä kuulin aamulla käen. On kesä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Mieli, Teologia | Comments (1)
helminauha. May 10th, 2009
Tällaisia aamuja minä rakastan
herään liian aikaisin, avaan hiljaa parvekkeen oven
että sinun uneesi tulisi raikasta ilmaa
hiivin huoneiden puolelle
hiukset sekaisin en jaksa pukeutua
ovista ja ikkunoista linnut laulavat minullekin -
kadotan ajan ja kellot,
on vain ilma joka ikkunasta kiertää nilkkojani.
Tällaisia aamuja minä rakastan.
Vielä ei ole puettu ylle mitään panssareita,
ei ole nostettu sotisopia, ei haarniskoita,
ei vedetty kasvoille naamioita tai piilouduttu maskeihin.
Minä olen auki ja esillä,
sinä unesi sisällä levollinen ja läsnä.
En malttaisi mennä suihkuun
ettei tämä
lopu -
*
Eilen olimme häissä. Nämä olivat kahdeksannet häät tuttavapiirissä viimeisen puolentoista vuoden sisällä. Kaikissa niistä en ole ollut, mutta tulossa on vielä muutamat häät syksyn korvalla. On ilmeisesti jokin Aika.
Näissä häissä morsiamesta ja sulhasesta näki, että he olivat odottaneet tätä. Että päivää oli kehrätty kokoon jo pitkään kuin kallista pellavalankaa, kudottu siitä kangas jonka värit olivat omat, oli kääriydytty siihen kankaaseen ja otettu se omaksi. Morsian oli kuin sadusta etsitty keiju kiharoissaan ja hunnussaan, sulhanen lauloi koko hääväelle säveltämänsä kappaleen jolla kosi naistaan, ja laulun loputtua kuiskasi morsiamelleen etupenkkiin “minä rakastan sua” niin että kaikki näkivät. Vaikka sen olisi tiennyt näkemättäkin, se oli ilmassa ja vaistoissa ja katseissa ja niiden huoneiden tunnussa ja jos olisi olemassa kiintymystä ilmaiseva mittari, sen asteikko olisi joutunut tiukille.
Harvoin olen ollut myöskään häissä, joissa on niin paljon musiikkia kuin eilisissä. Koko hääjuhla päättyi juhlakonserttiin, jossa esiintyi vain hääparin ystäviä – ja hääpari itse. Harvoin olen myöskään ollut konsertissa, jossa ei missään vaiheessa kyllästy. Ehkä siksi eilen tuntui siltä ettei raaskisi nousta penkistä konsertin loputtua, että kaikessa laulettiin ja soitettiin taas siitä, mikä on oleellista. Ja se soittaminen ja laulaminen tuntui tulevan sydänytimistä, ei vain koska on pyydetty tai kuuluu asiaan. Sellainen ei enää ole viihdettä, se on elämistä.
Tulimme illalla kotiin autettuamme kantamaan häälahjat ja PA-laitteet hääparin uuteen asuntoon. Nilkutin korkokengillä urheasti loppuun saakka, oikean jalan vasaravarpaani kanssa, luulen irvistelleeni. Eteisessä potkaisin kengät jalasta ja kuorin yltäni sukkahousut, poistin mekon, killuttimet kaulasta ja korvista. Olkaimettomista rintaliiveistä oli kylkeen jäänyt syvä painauma, niiden on pakko puristaa kovaa. Tuntui, että mahtui taas hengittämään.
Kaikki se kauneuden pohtiminen ei ole loppunut vieläkään. Katselin itseäni eilen jossain vaiheessa peilistä ja mietin että nytkö minä olen kaunis? Olen pukenut itseni huolella silkkiin ja viettänyt aamulla pitkään peilin edessä. Ja niin juhliin kuuluu tehdä; “kaunistautua”. Mutta olimmeko me todella sen kauniimpia eilen…? Onko se kaunista, että nilkutetaan korkokengillä, ollaan kalliissa kankaassa, hiukset päälaella liikahtamatta hiuslakan tahdolla, iho alkaa kiiltää puuterin ja meikkivoiteen alla, silmät alkavat illalla punoittaa meikin vuoksi? Kaikki me naiset olimme kuitenkin kaunistautuneet, koska niin kuuluu tehdä. Ilman sitä ei varmaankaan olisi tuntunut kauniilta.
Ja kyllä me olimme me kauniita. Ei se meistä pakene sillä että kaunistaudutaan. Mutta minusta tuntui, kuin helmiä olisi kuorrutettu glitterillä. Eihän helmi tarvitse kimalletta; sillä on oma hohteensa, hitaasti paineessa ja ärsytyksessä muovautunut, aito helmiäinen.
Tiedämmeköhän me naiset sen? Ettei sitä ole pakko kuorruttaa.
Toissakesän yhdessä rippikoulussa yksi tyttöisosista veti iltaohjelmassa mainion sketsin. Mää tartten nyt vapaaehtoisia tyttöjä. Hyvä, tulkaa te, ja te… Ja tuu sääki, ja sää. Tuut nyt vaa! Ei tää oo mitään vakavaa. Isonen houkutteli lopulta salin keskelle kaikki tyttöpuoliset leiriläiset, jotka tulivat rivin jatkoksi osa selvästi vaivautuneina, ehkä ahdistuneinakin siitä, että pitää olla esillä ja joutuu tekemään jotain tyhmää ja naurunalaista. Kun kaikki olivat vihdoin rivissä keskellä salia, isonen kääntyi jäljellejääneiden puoleen.
Tiedättekste mikä tää on? Helminauha.
Hyrisin tyytyväisyyttä pitkään. Helminauha.
Tässä kaikessa on jotain Olennaista, joka on kuin kielen päällä pyörivä ajatus tai juuri heräämisen jälkeen nopeasti unohtuva uni; en saa aivan otetta, mutta tunnistan. Etsin.
*
Onko minussa vielä se nainen
joka on valossa puhkipalanut
päivänpolttama ja auki auennut,
josta turha on poltettu pois,
vaatteet haalistuneet puhki, jonka kasvojen pinnalla näkyy nainen itse,
jonka silmissä näkyy eletty elämä,
jonka ihon uurteisiin pesiytyy lämpö,
autiomaan lämpö joka hellii sisällään
tuhannen kukan siementä
kun kerran tulee sade
aukeavat ne
onko minussa se puhtaaksipesty nainen,
vedestä juuri noussut,
helmeilevä, teeskentelemätön,
joka istuu kivellä ja kuivaa hiuksiaan pellavaan, heiluttelee varpaitaan,
kietoo ympärilleen kankaan, sitoo
löyhästi narunpätkällä kiinni
kuljee paljain jaloin, tomuisin jaloin,
silmissään valo ja vahvuus,
joka ei ole hänen omaansa
onko minussa jossain vielä Nainen
oikea Nainen
ei tämä maalattu pintakuva, naiseuden unelma,
naiseuden kuvitelma
tämä harhakuva
onko minussa jossain se Nainen joka kantaa rinnallaan lapsia
nukuttaa polvillaan lapsia
kehrää villaa, kiertää jyviä,
leipoo leivän, kutoo kankaan,
katsoo lempeästi ja on hiljaa silloin kun ei ole arvokasta puhua
joka kävelee korkeus askelissaan,
leukaansa nostamatta
onko minussa jossain se Nainen joka
katsoo maailmaa suoraan silmiin
suoraan silmiin silmää räpäyttämättä, sanoo
“minä tulen tuntemaan sinut”
ja sitten tuntee
onko minussa se Nainen
jonka sielun portit ovat auki
veden tulla sisään
valon tulla sisään
Elämän
tulla sisään?
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Kauneus, Minäkuva, Muutos, Ruumis | Comments (2)
että olisi pyyteetön. May 8th, 2009
En halua enää pyytää mitään.
Vaarana on että pyydän; en vain enää halua.
En halua haluta kuin tämän hetken.
Taivas on hetken paikallaan,
liukuu äänettömään metsänreunaan,
asettuu puiden oksille, taittelee siipensä,
varistaa muutaman tähden maahan ja
jää pää siiven alla aloilleen.
Minä hengitän. Se riittää nyt.
On hämärää, mutta pimeää ei enää tule,
kesä kuultaa yöstä läpi.
En halua pyytää sen enempää;
vain ettei enää tulisi sikeää pimeää
että saisin ne tähdet metsänreunasta,
asettaisin silmieni taakse ja
minustakin näkyisi valo.
En halua sen enempää kuin että
silmänpohjissani ei olisi pimeää,
vaan että minustakin näkyisi valo.
Haluan jäädä. Haluan lopettaa levottoman liikehtimisen
haluan että jään siihen missä olen
haluan että Olen siinä missä olen.
Haluan taitella siipeni ja asettua oksalle,
unohtaa itseni katselemaan maisemaa,
havahtua kun taas sataa uusi lumi,
kun olen kesäni katsonut.
Ei enää niitä loputtomia pyyntöjä.
Ei niitä loputtomia kysymyksiä.
Olen väsynyt kaikkiin vilkkuviin väreihin
huutaviin kuviin
kirkuviin pintoihin
unettomiin öihin ja unisiin päiviin
olen väsynyt kysymiseen pyytämiseen etsimiseen
siihen että etsitään vääristä paikoista
asioita joita ei ole.
En halua pyytää mitään.
Haluan taivaan ylleni ja maan alleni.
Haluan parkkiintuneet jalkapohjat ja
vapaan mielen. Haluan sitomattoman mielen
haluan havunneulasia hiusten väleihin
likaa kynsien alle
auringon kerrokseksi ihon päälle,
sellaisen joka illalla on kuorittava pois,
ohut keltainen kalvo.
Olen jo istuttanut orvokkeja.
Siinä olikin jo kaikki.
Kun vain tulee kesä
niin saan hylätä kenkänikin.
Posted in Elämä | Comments (0)
maybe less is more. May 7th, 2009
Täytyi palata tähän teemaan.
Se edellinen alkoi sittenkin tuntua teennäiseltä.
Posted in Elämä | Comments (0)
anna lapselle suklaakeksejä. May 6th, 2009
Ulkona sataa tasaisena verhona pientä vettä. Linnut laulavat silti vesipisaroiden väleissä. Ikkunan takana olevat vaahterat ovat räjähtäneet auki, ne heristelevät turvonneita silmupahkuroita oksiensa kärjissä kuin pieniä nyrkkejä. Olen varma, että jos nyt menisin makaamaan nurmikolle, näkisin itse, miten ruoho kasvaa.
Ovi oli hetken auki parvekkeelle; sateen tuoksu on sama asia kuin lasillinen kylmää vettä sen jälkeen kun on hitsannut paahtavassa helteessä pölyisellä hiekkakentällä.
Minun olisi ehkä opiskeltava. Valitsin kuitenkin olla juuri nyt opiskelematta. Ehdin sitten iltapäivällä. Nyt kuuntelen miten vanhasta älppäristä tehty kello raksuttaa vieressä, miten jokin satunnainen vesipisara napauttaa ikkunalaudan peltiä. Vaahteroiden oksissa on kimalteleva rivi pieniä pisaroita, voin kuvitella miten maa juo, ryystää janoonsa jokaisen vesipisaran. Eikä sade tunnu minustakaan raskaalta.
On uninen olo, tekisi mieleni nukkua, toisaalta en malta. Tuntuu siltä että on istuskeltava, tuijoteltava, ajateltava. Ja silti on olo kuin olisi jonkinlaisessa rauhassa. Kellun, kierrän, avarrun. Taidan imeä sadetta itseeni, vettä että kasvaisin niinkuin ruohonkorret, kurotan kiireellä korkeammalle. Tuntuu orastavasti runoudelta, mutta en löydä itsestäni sanoja. Minun sanoistani tulee tällaisia pitkiä proosallisia lauseita, ne eivät vielä jäsenny tiiviiksi rykelmiksi, joissa merkitykset puristuisivat joksikin yhtä kirkkaaksi kuin vaahteran pisarat. Ehkä jään kurkottelemaan jonkun toisen runouden äärelle, vettähän se on sekin kuivalle maalle, lainasanat.
Naapurin lapsi on herännyt, se, joka kirkuu päivät halki kovalla äänellä. En ole koskaan ennen kuullut lapsen pitävän sellaista ääntä. Se ei ole itkua eikä huutoa, vaan jotain siltä ja väliltä – se kuulostaa jonkinlaiselta kontrollikiljunnalta, tosin joskus lapsi varmaankin huutaa myös siksi, että se on vain innoissaan. Yhtä kaikki se kuuluu hyvin meille asti. Muksu on jo vähintään kolmevuotias.
Näin eilen kaupassa äidin ja parivuotiaan tytön ja mietin hetken lastenkasvatusta. Seisoin keksihyllyn edessä ja yritin päättää, ostanko Kräsälle vohveleita vai suklaapisaroita. Hyllyn eteen vaelsi äiti pienen tyttönsä kanssa. Haluatko sää jotain keksejä?, äiti kysyi. Tyttö meni suoraan läpinäkyvässä muovissa olevan täytekeksipaketin luo ja tarjosi sitä äidilleen. Ei, ei me oteta nyt sellaisia, otetaan jotain suklaakeksejä, jotain hyviä keksejä. Sitten äiti tarttui keksipakettiin ja talutti sen takaisin hyllyyn, tytön vielä roikkuessa kekseissä. Sitten tyttö meni seuraavan paketin luo, niissä kekseissä oli jo aavistus suklaata. Otetaan nää näissä on suklaata, se sanoi. Äidille ei kelvannut vieläkään: ei, ei me oteta sellaisia. Lopulta koriin päätyi pussi Fanipaloja, mutta en ehtinyt nähdä, kumpi keksit lopulta valitsi.
Järjetöntä. Mikä järki on kysyä lapselta, mitä keksejä se haluaa, jos äidille eivät käy lapsen keksit? Ostaisi kaksi pakettia.
Pohdiskelin keksihyllyn edessä sitten hetken eksistentiaalisesti sitä, mikä merkitys on sillä, että varhaislapsuudesta asti lapsen itsemääräämisoikeutta ja omaa tahtoa kunnioitetaan (harmittomissa asioissa) ja hänen valintojaan arvostetaan hyvinä. Sen jälkeen pohdin sitäkin, miten huomaamatta aikuiset tulevat kävelleeksi lasten ajatusten yli. Aikuinen haluaa suklaata, lapsi ei saa olla haluamatta suklaata. Ja sitten toisaalta, rajat on asetettava… Mutta sillä ei ole mitään tekemistä keksien kaupasta valitsemisen kanssa.
Aikuiset taitavat usein olla liian mukavuudenhaluisia tai omiin ajatuksiinsa urautuneita, etteivät he ehdi punnita asioita lapsen kannalta. Sanoo nainen, joka ei vielä ole äiti. We’ll see how that opinion changes.
Opinion ja onion näyttävät muuten edelleen silmiini häiritsevän samanlaisilta. We’ll see how that onion changes.
Ah. Nyt ajatukseni pysähtyvät, muuttuvat painavammiksi ja valuvat kohti maata lammikoksi. Jään seisomaan sen äärelle ja ihastelen heijastumia pilvisestä taivaasta. On kai pakko lopettaa ja mennä hetkeksi nojatuoliin.
Kaapissa on vähän suklaata. Ehkä haen sen, kun kukaan ei kerran estä.
Posted in Elämä, Ihmiset, Järjettömyys, Lepo, Luonto | Comments (0)
Hope and Wonder. May 1st, 2009
Olen tänään maannut keskellä valkovuokkojen merta Karunan kirkon vieressä, lehdossa meren rannalla. Olen maannut maanrajassa silmieni edessä vain loputon matto valkovuokkoja, ja niiden yllä auringon ja puiden varjojen lepattava mosaiikki. Aurinko oli iso ja lämmin metsän yllä, lämmitti paitaa, ohimoa, kämmenselkää. Maa tuoksui, ja kun hieman myöhemmin kävelin kirkon taakse meren rantaan, oli meri auki ja vapaa ja vanhan laiturin kivien ympärillä kieppui levän ja mudan tuoksu; meren tuoksu, vapauden ja seikkailun tuoksu, rohkeuden ja lähtemisen tuoksu.
Seisoin pitkään laiturilla ja katselin merelle, lahden aukolle, jota pitkin pääsee niin kauas kuin merta riittää. Vedin hupun päähän koska tuuli, ja siinä tuulessa kirkuivat tiirat, ja se kaikki puhui minulle lähtemisestä ja irtaantumisesta. Löytämisestä.
Metsässä lauloi mustarastas, vähän ajan päästä toinen. Valkovuokot jatkuivat vanhan kartanon maille, joilla kivetty polku oli melkein kasvanut umpeen ruohoa, ja jossa lehmukset olivat kasvaneet niin vanhoiksi, että niiden oksat roikkuivat tien yllä repaleisina ja uhkaavina. Metsä oli tummaa vihreää ja hetkellistä kultaa. Ja tuuli oli selän takana, ei vaativana, vaan lämpimänä ja pehmeänä. Ja vuokkoja, niitä oli kaikkialla; yhden lehmuksen alla yksittäinen iso valkoinen kukka, valkovuokon näköinen, mutta kolme kertaa suurempi. En ole varma, mikä se oli. Silti kaikki se tuntui siltä, kuin olisi saanut suukon.
Tänään olen myös maannut auringon jo haaleaksi lämmittämällä kalliolla ja katsellut aurinkolasien läpi järkyttävän korkeaa sinistä taivasta. Ja tullut pölyisiä teitä pitkin takaisin kirkonkylään, jättänyt mielen pohjalle kuvan auringosta verkkokalvoilla ja ajatuksen siitä, että lahden aukosta pääsee niin kauas, kuin merta riittää.
Sauvossa kevät on jo pidemmällä kuin Jyväskylässä, vaikka täälläkään puut eivät ole vielä lehdessä. Tuntui hyvältä nähdä jo avoin vesi; en ole kestää niitä mustan graniitin näköisiä järviä, joissa vesi on vielä kahlittu. Ja tuntui hyvältä nähdä koivikot, jotka pian repeävät lehdiksi, haaleanvihreäksi kevyeksi verhoksi, uduksi oksien ympärillä. Se tulee, sitä ei enää voi estää,
se tulee, kevät,
ja sen helmoissa kesä, kypsynyt ja kylläinen, täysi ja ehdoton.
Tässä päivässä ei ole ollut muuta kuin se tyyni ja ihmettelevä tunne keskellä valkovuokkoja, lämmössä maanrajassa. Olen miettinyt viime aikoina, niin hyvin kuin kykenen, vastausta kysymykseen: Mistä asioista minun sieluni puhuu? Vastauksia on monta, mutta yksi asia jonka tiedän ja tunnistan heti, on tämä: minun sydämeni puhuu ihmettelemisestä. It speaks of Wonder. Sitä olivat valkovuokot, mustarastaat, varjot puiden alla. Miten hyvä on Hän, joka loi kaiken tämän? Miten hyvä on Hän, joka pitää tätä kaikkea yllä?
Toinen asia, josta sydämeni puhuu, on toivo. Kyllä, se on niin, vaikka aina se ei pääse tunteen tasolle. En tiedä, olenko hyvä “säilyttämään toivoa”, mutta olen hyvä unelmoimaan toivosta. Olen hyvä roikkumaan sormenpäilläni kiinni toivossa. Koska toivossa on kaikki; toivossa on usko, toivossa ovat unelmat, toivossa on koko elettävänä oleva elämä.
Jos nämä kaksi ovat olemassa, ei puutu paljoa… Hope and Wonder. Kuuntelen, mitä sydän sanoo. Se puhuu vielä, kuiskaa ehkä, mutta kuulen sen pitävän jotain ääntä.
Mitä muuhun tulee… Lopusta haluaisin luopua. Sitä mietin kun seisoin ja katsoin merelle. On kai väistämätöntä luopua, lähteä, irroittaa. Olennaisinta on tietää, mistä luopuu ja mistä ei.
Ihmettelystä ei voi luopua. Ja sitä taas ei ole ilman toivoa.
Siis kuuntelen.
Posted in Elämä, Jumala, Kauneus, Luonto, Matkalla, Tulevaisuus, Tunteet, Usko | Comments (0)