Archive for June, 2009
ikävä. June 28th, 2009
Kotona.
Avasin ikkunan, tuuli tulee kevyesti vihreään verhoon. Oven takana lattialla oli kirje kummilapselta Kolumbiasta. Ei mainintaa siitä, menikö oma kirjeeni perille. Järkyttävän pitkä matka sinne merien taa; jos ei mennyt perille, toivottavasti joku siinä matkalla iloitsi Valtterin tekemästä puurististä.
Enää huutaa vain yksi lapsi, sekin seinän takana naapurissa. Osaankohan olla tässä hiljaisuudessa enää? Kun kukaan ei juokse, naura, kikata, itke, huuda, kitise, laula. On niin hiljaista, että veren kohinan päässä kuulee. Vaahteratkaan eivät puhu ikkunan takana. Aaaaa, taidan laittaa musiikkia soimaan.
Lapset lauloivat sekä lippulaulua että riparilaisilta napattua ruokalaulua itsekseen… “Eeii milloooinkaan, eeeiii milloinkaaaaa-aan.” Olisi monta kertaa tehnyt mieli läpivalaista jonkun tenavan mieli: mitä ajattelet, kun noilla ruskeilla silmilläsi minua tarkkaan tuijotat? Mitä näet? Mitä mietit? Vaan ei. Jäi salaisuudeksi.
Sen sijaan on leikitty Leipuri Hiivaa, on laulettu Jumalan kämmenellää (mahdoton nimi taivutettavaksi), on pelätty oudosti pukeutuneita riparilaisia (”Onko tuolla nyt se pelottava?”, tiedusteli vieno tytönääni vieressäni eilen iltaruoalla), kaivettu järvenpohjasta simpukoita ja tultu hiipien räpsyttelemään kitaraa kesken sen kun yritän säestää kappaletta, pienelläkin nyrkillä saa viritystapeista näppärästi kiinni. Ja on soitettu kitaraa koko nyrkillä vetäisten, kun sormet eivät vielä oikene, vaikka yritetään.
Ja minä olen saanut kyynärvarteeni mahtavan allergisen reaktion, en osaa arvata lainkaan mikä se on. Eilen aamulla lenkin jälkeen aamupalalla huomasin, että ranteen alla iho helottaa kämmenenkokoiselta alalta iloisen punaisena. Iltaan mennessä iho sarveistui paksuksi ja kilpimäiseksi ja muuttui kellertäväksi. Runsaan kortisonihoidon jälkeen se ei enää tee minua kutinalla hulluksi, mutta sideharsoon sen silti käärin, eipä aurinko pääse kiduttamaan rannetta enää. Yritin miettiä, mitä oli tapahtunut: pistikö joku? Olisin varmaan huomannut. Söin kiiviä – mutta vasta huomattuani ihottuman. Muiden työntekijöiden joukko vakuutteli, että olen saanut aurinkoihottumaa. Toivon hartaasti, että niin on.
Vaikka toisaalta – mikä voi olla karumpaa kuin olla allerginen auringolle?
Pitää olla onnellinen. Toinen vaihtoehto olisi että olen allerginen lapsille.
Olen häkeltynyt. Ei siitä ehkä sen enempää. Häkellyttää katsoa läheltä sellaista lapsiparvea. Katsoa äitiä, jonka syliin auringosta uupunut pikkupoika ynisten kiipeää, kampeaa itsensä käsivarren varaan nukkumaan, kurottaa kätensä äidin kaulalle ja ottaa kuristusotetta muistuttavan napakan otteen, ollakseen mahdollisimman lähellä. Ja äiti yrittää jatkaa ryhmäkeskustelua normaalisti…
Kaksi tunnetta: apua, jos joku on minusta joskus noin riippuvainen
ja toisaalta: apua, jos kuvittelen ettei minusta olisi olemaan sellainen, jonka varassa riiputaan.
Antaa näiden tunteiden kaikua aikansa minussa. Ylihuomenna en ehdin ajatella sitä enää, kun menen leirille parinkymmenen viisitoistavuotiaan kanssa, joiden suhteen ei tarvitse ajatella liiallisia läheisyysongelmia. Tavoite on niiden kanssa edes raapaista pintaa, kammeta joku ovi raolleen, ravistella edes vähäsen.
Nyt en ole varma, mitä tekisin. Hietamiehen Valamon Yksinäisestä on jäljellä parikymmentä sivua, kirjasto ei ole sunnuntaina auki, en saa seuraavaa osaa. Nukkuisinko? Nyt ei nukuta. Keittäisinkö kahvia? Varmaankin. Tämä on outo tunne, outo tyhjä hetki: tulen taloon jota ovat vähän aikaa asuttaneet vain kukat, vastassa hieman seissyt ilma ja hiljaisuus, ei ole yhtäkkiä pakko tehdä mitään, en jaksa mitään mutta olen levoton, en osaa asettua, pitäisikö siivota, enhän minä voi vain jättäytyä tähän, mitä IHMETTÄ MINÄ TÄÄLLÄ TEEN -
menee hetki tajutessa, että olen kotona.
Ja että kotona saa keittää kahvia ja nostaa jalat pöydälle, olla kuin ei olisikaan.
V on kotonaan Sauvossa, rakentaa veneeseen uutta takilaa. Näemme seuraavan kerran 26. heinäkuuta, kun pääsen viimeisestä konfirmaatiosta ja kannan maallisen omaisuuteni junalaiturille ollakseni joskus iltamyöhällä Turussa. Olen seuraavat viikot vain leireillä, ja V:n on saatava vene valmiiksi heinäkuun loppuun mennessä, että me pääsemme irtaantumaan jonnekin sinne kallioisten saarten väliin merelle. Yritän olla ajattelematta sitä. Sitä, että menee neljä viikkoa ennen kuin näemme ja toisaalta sitä, että menee neljä viikkoa ja vähän ylikin, ennen kuin pääsen merelle.
Välillä se – ne – tulee ajatuksiin, ja silloin silmäkulmaa alkaa kirvellä ja polttaa. On pakko nielaista. Yritän olla ajattelematta suolaisen veden tuoksua aamulla. Lokkien huutoa, kun keitän trangialla kahvia. Yritän olla ajattelematta lakatun puun auringossa lämmennyttä tuoksua. Tai kalliorantojen hehkuvia kiviä. Sameaksi sekoittuvaa vihreää vettä, ahdinparran liekkumista vesirajassa, kevyttä keinuntaa illalla poukamassa ja ennen kaikkea yritän olla ajattelematta sitä pientä liplatusta, jonka vesi lyö veneenreunaan. Jos ajattelen sitä, minun tulee valtava ikävä.
Minun on ikävä. Minun on viime aikoina ollut paljon ikävä,
en vain tiedä tarkalleen, mitä.
Luen Hietamiestä tai Narniaa ja vähän väliä pyyhin silmäkulmaa. Luen sanomalehteä ja liikutun. Kuuntelen musiikkia ja liikutun. Muistan ääniä, värejä, valoja, hahmoja, tilanteita, muistan muistoja ja sisintä korventaa. Minun on hillitön ikävä, enkä tiedä minne…!!! Jonnekin, kaikkialle, pois, irralleen, lähelle ja keskelle. En ymmärrä. Kaipaan ihmisiäni, ja kaipaan olla kallioluodolla yksin. Kaipaan jotain joka on joskus ollut, ja joka yhä viipyilee täällä.
Luulen,
että jotenkin kaipaan jotain jota voisi kutsua minuksi. Paljon siitä on ollut viimeisen vuoden aikana poissa, nukuksissa. Alan herätä. Alan hahmottaa taas, mikä kaikki on minulle ollut merkityksellistä, kallisarvoista. Ja sen myötä tulee niin syvältä repivä ikävä, että joudun kääntämään päätä ja kävelemään yksin laiturille,
on niin ikävä että
on oltava hiljaa
ei ole minulle tyypillistä mennä nukkumaan toivottamatta hyvää yötä
nyt en tee aina sitäkään, koska ei ole sanoja jotka tuntuisivat järkeviltä
menen ja nukun ikäväni viereen, odotan, että sen valkeasta munasta kuoriutuu jonkin sortin siivekäs jonka hartioilla minustakin vielä tulee jotain.
Posted in Aistit, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Luonto, Matkalla, Mieli, Tunteet | Comments (0)
ajattelisin että lapset ovat tehtävä. June 26th, 2009
Jalkoja kuumottaa helteessä kävelemisestä. Nilkkaan on purrut monta hyttystä. Kasvoja hehkuttaa päivän jäljiltä, on tomuinen ja kuumannihkeä olo. Tekisi mieli ottaa kengät jalasta ja mennä kahlaamaan nurmikkoon, vaikka siellä kuulemma viliseekin käärmeitä. Ehkä menenkin kohta. Ensin on vain istuttava tässä ja valutettava vähän mieltä ulos.
Olen perheleirillä Vesalassa. Juuri äsken tultiin laavulta Syvälahdesta, kahdeksan perhettä kärryineen ja nyytteineen taivalsi (kilometrin) pölyisellä tomuavalla polulla. On uitu ja paistettu makkaraa, on paistettu monta tikkupullakääröä ja saatu posket tahmaisiksi hillosta jota on joka paikassa. Nyt nuokkuvat ja nukahtelevat, helteen hiljentämät lapset on kannettu takaisin leirikeskukseen. Puolen tunnin päästä mennään iltaohjelmaan, ja tunnin päästä pitäisi jo syödä iltapala. Täällä emme tee paljon muuta kuin syö, nuku, heittele hiekkaa veteen tai toisten päälle, hämmästele “laidallisia pikkukaloja” eli ahvenia ruskeassa rantavedessä, juokse kiljuen pitkin kuumaa laatoitusta pihalla ja hakkaa kepillä lähes kaikkea josta kuuluu mukava ääni.
16 lasta, joista ehdoton enemmistö on kaksivuotiaita poikia. Jos en olisi vielä niin arka koko asian kanssa, saattaisin hyvinkin sairastua vauvakuumeeseen tämän menninkäislauman keskellä. Mutta ei – hetkittäin koen hämmentäviä ailahduksia, pieniä vilkahduksia, mutta ei. Olen vielä jollain tavalla immuuni.
Mutta mukavaa tämä on. Ja mielenkiintoista. On mielenkiintoista katsella kaksivuotiaita vakavailmeisiä poikia, nelivuotiaita parhaassa prinsessaiässä oleviä tyttöjä, katsoa miten tärkeää tytöille on saada haettua matalasta rantavedestä lumpeennuppuja, miten pienet pojat kulkevat isiensä perässä eivätkä halua syödä mitään, mitä isäkään ei syö. Tai oikeammin haluavat syödä aina kaiken, mitä isä syö. En ole ennen ollut perheleirillä. Tottapuhuen en ennen ole ollut keskellä tällaista lapsilaumaa. Ja nyt huomaan, että minusta tulee tarkkailija: en uskalla nostaa toisen lasta suvereenisti syliin – eihän se minun lapseni ole, saako toisten lapsiin muka puuttua? – hymyilen ja virnistelen pienille pojille jotka menevät pöydän taakse piiloon ja kurkkaavat noin kymmenen kertaa nähdäkseen katsonko vielä, ja hymyilen niille vaaleanpunaisille tytöille jotka tekevät ruokasalin nurkkaan kissanpesää ja kiipeävät kissoina pöydille. Tällaisia siis ovat lapset. Ja kuuntelen vanhempien pohdintaa siitä, mikä vanhemmuudessa ahdistaa: kun ei tiedä, millainen murkku omasta lapsesta tulee, kun on vaikea asettaa rajoja, miten selittää lapselle ettei kaikkea voida ostaa vaikka naapuri ostaakin, miten riidellä rakentavasti, miten selittää huolestuneelle lapselle, miksi äitiä nyt niin kovasti itkettää.
Enkä voi olla miettimättä: millainen äiti minä olisin?
Miten minä suhtautuisin tuohon? Miten minä komentaisin lastani? Mitä sallisin lapselleni? Pelkäisinkö minäkin tuota? Riittäisikö minulla rakkautta tuossakin tilanteessa? Osaisinko minä? Uskaltaisinko minä? Palaisivatko minultakin päreet noin? Millainen minä olisin? Voisinko minä olla?
Nuorin äiti täällä on neljä vuotta minua nuorempi.
Minä voisin olla.
Mutta en ole. Enkä vielä ole tulossakaan. Lukioikäiset ystävät saavat lapsia, ensimmäisiä tai toisia. Ovat perheellisiä, käyvät mummoloissa, miettivät lapsentahtista ruokailua, kestovaippoja, hyviä vaunuja, turvaistuimia. Minä katselen ja kuuntelen sitä, luen toisten blogeja ja ihmettelen kuin vierasta kulttuuria. Tällaisia siis ovat lapsiperheet. Osaan puhua maidontulosta ja imetyksen vaikeudesta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja vauvanjälkeisestä seksielämästä. Osaan pohtia aamupahoinvointia ja keisarinleikkauksia, epiduraaleja ja luomusynnytyksiä. Olenhan minä lukenut kaikesta. Mutta luen kuin vieraasta kulttuurista. Viehättyneenä, kiinnostuneena, kohteliaan uteliaana. Mutta että muuttaisin asumaan tuohon vieraaseen kulttuuriin… Ei, ei kai nyt sentään, eihän se ole minulle. Ja sitten kuitenkin on.
Haluaisin kolme lasta. Neljäs saisi tulla joskus, jos olisi tullakseen. Tiedän, että haluan lapsia.
…en vain vielä nyt.
Ei siinä sinänsä mitään. Mutta: milloin sitten?
Tai toisin sanoen: milloin sitten olisin tämän valmiimpi? Mitä siihen tarvittaisiin? Tulisiko minusta lainkaan erilainen? Mitä kuvittelen? Mitä odotan? Ja ennen kaikkea: mikä siinä vielä hirvittää?
Tuntemattomuusko,
se ettei voi tietää, millainen persoona lapsen myötä taloon tulee,
sekö ettei enää voi hallita elämäänsä niin kuin tahtoo -
ehkä. Isoja asioita vaakakupissa: kysymyksiä ja järkytyksiä, ja sitten on se haave aamusta rantakalliolla, erikokoisia lapsia ympärillä, mehua muovimukeissa ja kikatetaan aallokossa. Miten voi unelmien ja tämän hetken tuntemusten välissä olla niin iso ero -
en tiedä, odottelen tässä, ehkä en ikinä sitä vauvakuumetta saa, mutta niin kai se onkin että tuntuu ihan hyvältä ajatella, ettei vanhemmuus tai lapsen saaminen ole ensisijaisesti minun unelmani, ei tapa toteuttaa itseään, ei jotain jota minä saan,
ensisijaisesti se on tehtävä
ja sellaisena sen vastaanottaminen jossain vaiheessa tuntuu ihan loogiselta. Että menee vain päin, katsoo mitä elämä antaa, ottaa vastaan ja kantaa niin kuin kykenee.
Siihen asti tarkkailen, katson sivusta miten lapsia lohdutetaan, tutkin ja ihmettelen.
En tiedä, mistä tämä kaikki ajatusvirta tuli, mutta ehkä se on sitä, että on täyttänyt 25 ja alkaa miettiä sitä, mistä kaikki muut koko ajan puhuvat.
Nyt kuorimaan omenoita ja keittämään sitä iltapuuroa.
Posted in Elämä, Ihmiset, Koti, Matkalla, Mieli, Muutos, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
not a human doing. June 12th, 2009
Vähän on ollut pinnan alta esiin tulvivia sanoja viime aikoina. Ehkä siksikin, että päivät ovat olleet kylläisiä sellaisista asioista, jotka eivät ole antaneet minulle rauhaa istua koneen ääreen olemaan niin kauan hiljaa ja aloillani, että sanat alkaisivat tulla.
Nyt sellainen hetki on. Istun tässä ja kuulostelen: tuleeko sanoja? Ja yksi toisensa jälkeen, pieninä ja kimaltavina kuin hämilliset vesipisarat, sanoja tiivistyy pintaan ja alkaa vieriä kohti ajatusten reunoja.
Ensimmäinen ripari meni. Paremmin kuin etukäteen ajattelin. En ole kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen vielä tottunut rippileireihin, en ole rutinoitunut tai harjaantunut, joudun lähtemään jokaiselle leirille puhtaalta pöydältä ja mieli mahdollisimman apposen ammollaan, joudun hyppäämään sekaan ja toivomaan, että laskeudun tukevasti molemmille jaloilleni. Siinä on jotain raastavaa ja toisaalta se on sitä, että saan lähteä jokaiselle leirille puhtaalta pöydältä. Jos kuvittelisin tulleeni rutinoituneeksi riparityöntekijäksi, kuvittelisin olevani rutinoitunut kohtaamaan nuoria ja kuvittelisin olevani niin hyvä, ettei minun tarvitse panostaa hitustakaan ollakseni hyvä ihminen leirillä. Ja totta puhuen, minä olisin hyvä työntekijä vaikka en evääni ennen leiriä heilauttaisi: osaisin kyllä pitää oppitunnit, tuottaisin kätevästi 45 minuuttia aiheesta kuin aiheesta tekstiä ja “where’s the Power and what’s the Point” -esityksiä, pitäisin jöötä oppituntien välillä ja olisin pätevän tuntuinen kahvipöytäkeskusteluissa, pomottaisin vähän illalla ennen nukkumaanmenoa niin että kämpät hiljenisivät ja jäisin väijyyn ovien taakse vahtimaan pienintäkin inahdusta.
Jollain mittareilla sitä olisi olla “hyvä työntekijä”. Ja sillä asenteella voisin mennä läpi leirin kuin leirin, saada hyväksyvät arvosanat palkkakuitin muodossa. Ongelma on vain siinä, että kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen en pysty siihen. Ja samalla se ei ole ongelma, se on se isoin riemu kaikessa. Niin on oltava.
Ja silti, se minua leireissä ja tässä kaikessa työssä eniten raastaa: minun on oltava läsnä. En anna itseni tehdä tätä työtä, ellen yritä olla läsnä. Ellen etsi itsestäni läsnäoloa. Voisin pitää leirit olematta läsnä, voisin pitää jumalanpalvelukset olematta läsnä, voisin istua virastossa niin kuin tänään ja jos joku haluaisi tulla puhumaan jostain joka on vaikeaa, voisin keskustella miellyttävästi olematta läsnä. Mutta se on sama kuin eläisi hengittämättä, tai oikeastaan: hengittäisi elämättä. Se olisi turhaa ja tarpeetonta, tekisin tätä vain palkkakuitin takia, se olisi sitä ettei elä.
Ja niinpä olen kesä toisensa jälkeen tässä omituisessa vaiheessa, jossa tuntuu siltä että on kuorittava yltään joku talven aikana kasvanut nahka, tultava sen alta esiin ja oltava tarpeeksi paljas kohdatakseen ihmiset. Leirille lähteminen on ponnistus, koska avaan itseni samalla. Asetan itseni alttiiksi. Jumalanpalveluksen valmistaminen on ponnistus, koska raivaan itseeni tilaa jolla yrittää olla paikalla, läsnä. Ihmisten tapaamiset ovat isoja asioita, koska niissä ollaan aina jonkin äärellä, olipa se sitten vaikeaa tai ei, eikä sellaista saa ohittaa.
Se se on. Sen takia olen väistellyt tätä työtä. Sen takia olen jäänyt koukkuun tähän työhön. Läsnäolo. Toisaalta vuosi toisensa jälkeen olen yrittänyt selittää, että ei minua varmaankaan kannata asettaa sellaiselle paikalle, enhän minä jaksa olla niin avoin ja niin läsnä, en varmaankaan ole niin ihmis-ihminen vaikka Sinä ajattelisit niin - ja toisaalta samalla olen tullut tusinan kertaa jumalanpalveluksesta kotiin piripinnassa jotain Substanssia ja Olemista, jota en ole muualla kokenut,
on tuntunut siltä että tässä repivää läsnäolemista vaativassa työssä
olen tullut toisinaan hiponeeksi jotain sellaisia merkityksiä
joita ilman minun ei kannata olla olemassaoleva,
jotain niin isoa etten ole ajatellut että sellaista loppuviimein todella olisi olemassa, arjessa, että olisi. Se on kai niin kuin löysin Kirkkokäsikirjani takasivulta, pieneltä keltaiselta post-it -lapulta, kun vähän aikaa sitten etsin kirjan taas käsiini:
Junassa 020808:
Ei tunne hyvästä saarnasta
synny siitä että minun
saarnani ovat hyviä.
Se syntyy siitä, että
saan olla hetken aikaa
Sanan astiana.
Luulen, että olen pääsemättömissä tästä. Kun ihmiset kysyvät, olen jo alkanut vastata, että minusta tulee pappi. En enää joka kerta selitä muita mahdollisia vaihtoehtoja alkaen toimittajan työstä ja järjestötyöstä tai edes tiedottajan työstä. En minä halua olla tiedottaja. Minä haluan olla Sanan astia.
Minua raivostuttaa se, että tajuan olevani pääsemättömissä tästä. Muutama päivä sitten mietin, miksen tehnyt elämälläni jotain niistä erikoisista erityisistä valinnoista, joista joskus haaveilin: miksei minusta tullut valokuvaajaa, miksei kriisireportteria?
Siksi, että niissä asioissa en ole koskaan hiponut merkityksiä. Se on kuin olisi raastavan nälkäinen ja raottaisi sattumalta arkkua, jonka sisällä on tuoksuvaa tuoretta leipää. Voihan sitä mennä syömään hiekkaa ja juomaan tomua sen jälkeen, mutta leivän tuoksu ei ikinä enää katoa hermostosta.
Raastavaa tässä on sekin, että tähän asti pääsen itse. Pääsen tasan ja tarkalleen siihen asti, että no hyvä on – minä kyllä lähden, jos Sinä lähetät. Sen jälkeen seisonkin taivasta taivastellen ja odotan. Koko kuvioon kun kuuluu se, että minä en erityisesti tee itsestäni sen jälkeen enää mitään. Minusta tehdään, jos niikseen on. Ainut, millä voin valmistautua, on raivata itsestäni tilaa jolla olla läsnä. Valmistautua hyppäämään sekaan, olemaan paljas. Sen jälkeen asiat eivät ole minun lapasessani. Odotan, ja kun hetkiä tulee, menen sekaan ja yritän olla joka ihohuokosellani läsnä.
Tänään aamulla virastolle pyöräillessäni mietin sitä mahdollisuutta, että nyt kun istun päivän päivystävänä pappina, kaipaisikin joku vakavaa sielunhoidollista apua. Tiedän, etten ole vielä mikään ekspertti. Enkä ehkä tule olemaan. Hetken ajatus kuristi mieltä – vaivauttavaa, vaikeaa… Ja sitten se kirkastui: Kaisa, olet vaan läsnä. Olet vaan LÄSNÄ. Be a freaking PERSON. That should pretty much cover it all, the rest’ll follow. Ja että että läsnäolo on lujaa varmuutta, olemassaoloa, se on eksistenssiä, se on sitä että ON ja se tulee yleensä luonnostaan.
Ei ollut vaikeaa sielunhoidollista keskustelua, mutta yksi keskustelu pian siunattavan vainajan omaisten kanssa, rutiiniin kuuluva. Ja siinäkin hetkessä tajusin olevani vielä jollain tavalla falski, hakevani tiettyä tapaa sanoa sanat, asettaa äänenpainoni… Ja sitten, keskustelun lopuksi, minua vastapäätä istunut pieni nainen otti halaukseen ja kiitti ja toivotti siunausta, kääntyi vielä ovella ja hymyili, ja minusta tuntui, että ehkä antajan ja saajan roolit joskus näissä tilanteissa menevät väärinpäin…
Roolithan annetaan niiden kantajille. Jos minusta tehdään pappi, minulle annetaan rooli. Rooli hyvässä merkityksessä. Ja minä kannan sen, ja kasvan sen mittaiseksi, omalla tavallani. Minusta on silloin tultava erilainen pappi. Minä en halua piiloutua symboleiden taakse, en arvojen taakse, en ottaa kahvia ensimmäisenä, en tulla puhutelluksi sukunimellä. Ehkä roolitkin kasvavat niiden kantajien mukaan.
*
V sanoi eilen kun tiskasimme illalla isoa kasaa astioita syntymäpäiväsyömisten jäljiltä että
mua helpotti paljon se kun tajusin että
ei se ole niinkään paljon kiinni siitä, mitä mä teen
kuin siitä, mitä mä olen.
Niin.
We are called human beings, not human doings, for the One who did this all is called the Great I Am.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Matkalla, Minäkuva, Teologia, Tunteet | Comments (2)
Riparia riparia. June 1st, 2009
Opin eilen, että törmäpääskyn latinankielinen nimi on Riparia riparia.
Sopii erinomaisesti. Pääskyt ovat erottamaton osa kesää, joka on minulla yhtä riparia, riparia.
Ensimmäiselle leireistä olen juuri lähtemäisilläni. Laukut on pakattu – käsittämättömän täysiksi – ja mieli on jo pari päivää ollut täynnä oikeaa ja väärää, Pyhää Henkeä, uskoa ja rukousta, kaikkia niitä aiheita joista olen kehitellyt oppitunteja. Kotona ikkunoihin on jo vedetty verhot, kukat on nostettu paahteesta lattialle, vielä ehkä keitän yhden kupin kofeiinitonta kahvia ja sitten vedän kaikki töpselit irti seinistä.
Tämä on tavallista lyhyempi leiri, tulemme takaisin jo lauantaina. Sunnuntaina on jo konfirmaatio. Seuraavat kaksi riparia ovat viikon leirejä sitten heinäkuussa, sitä ennen ehdin vielä tuurata yhdellä riparilla yli viikonlopun ja olla mukana yhden perheleirin. Jos tänä kesänä ei tule nautittua Suomen kesästä ja järvistä ja koivukujista ja leirikeskustunnelmasta, niin ei sitten minään.
Repivää on ainoastaan tajuta, että naituna naisena ei yhtäkkiä haluakaan enää viettää kolmasosaa kesästään leireillä. Kuukauden päivät yhteensä ehdin olla erilaisilla leireillä, ja se on yksinkertaisesti kuukausi erossa niistä ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeimpiä. Erossa V:stä ja toisaalta erossa myös perheestä, jonka kanssa olisi kesällä erittäin mukava viettää aikaa.
Ja sitten toisaalta… Kun on poissa pitkiä aikoja, yhdessäolo tärkeiden ihmisten kanssa vain tiivistyy. Liekö tuo pahakaan asia.
Ja onhan nyt taustalla paras mahdollinen viikonloppu. Vietimme sen käytännöllisesti katsoen ulkona, ja se oli mainiota. Makoilimme kaksi päivää Viitaniemessä, käänsimme välillä kylkeä, luin kirjaa, pojat heittelivät välillä amerikkalaista jalkapalloa, melkein sain rintakehän palamaan, mutta en aivan, mutta talviturkistani silti pääsin. Eilen illalla oli sellainen olo että on pehmittänyt aivonsa auringossa; jotenkin niin autuaallisen raukea, että kaiken leirillelähtöhässäkänkin keskellä osasi olla onnellinen siitä että oli helleviikonloppu.
Valkoista paitaa vasten ranteista huomaa, että on jo hieman saanut väriä pintaansa. Ja nyt tuntuukin siltä, että on todella KESÄ. Eilen matkalla rantaan tajusimme sen: tienpientareet alkavat rehottaa, ne ovat tuuheat ja paksut lehdistä ja kukista, ilma on sakeaa tuoksuista ja tuulikin tuntuu kuumalta. Sitä on kesä. Sitä, että hiekalla polttaa kävellä.
Nyt kahvi kuului tippuvan, menen juomaan sen,
sitten otan laukkuni ja
lähden.
Joka tapauksessa on kesä, joka tapauksessa se on äärettömän tarpeellista nyt.
Posted in Elämä, Luonto | Comments (0)