Riparia riparia. June 1st, 2009
Opin eilen, että törmäpääskyn latinankielinen nimi on Riparia riparia.
Sopii erinomaisesti. Pääskyt ovat erottamaton osa kesää, joka on minulla yhtä riparia, riparia.
Ensimmäiselle leireistä olen juuri lähtemäisilläni. Laukut on pakattu – käsittämättömän täysiksi – ja mieli on jo pari päivää ollut täynnä oikeaa ja väärää, Pyhää Henkeä, uskoa ja rukousta, kaikkia niitä aiheita joista olen kehitellyt oppitunteja. Kotona ikkunoihin on jo vedetty verhot, kukat on nostettu paahteesta lattialle, vielä ehkä keitän yhden kupin kofeiinitonta kahvia ja sitten vedän kaikki töpselit irti seinistä.
Tämä on tavallista lyhyempi leiri, tulemme takaisin jo lauantaina. Sunnuntaina on jo konfirmaatio. Seuraavat kaksi riparia ovat viikon leirejä sitten heinäkuussa, sitä ennen ehdin vielä tuurata yhdellä riparilla yli viikonlopun ja olla mukana yhden perheleirin. Jos tänä kesänä ei tule nautittua Suomen kesästä ja järvistä ja koivukujista ja leirikeskustunnelmasta, niin ei sitten minään.
Repivää on ainoastaan tajuta, että naituna naisena ei yhtäkkiä haluakaan enää viettää kolmasosaa kesästään leireillä. Kuukauden päivät yhteensä ehdin olla erilaisilla leireillä, ja se on yksinkertaisesti kuukausi erossa niistä ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeimpiä. Erossa V:stä ja toisaalta erossa myös perheestä, jonka kanssa olisi kesällä erittäin mukava viettää aikaa.
Ja sitten toisaalta… Kun on poissa pitkiä aikoja, yhdessäolo tärkeiden ihmisten kanssa vain tiivistyy. Liekö tuo pahakaan asia.
Ja onhan nyt taustalla paras mahdollinen viikonloppu. Vietimme sen käytännöllisesti katsoen ulkona, ja se oli mainiota. Makoilimme kaksi päivää Viitaniemessä, käänsimme välillä kylkeä, luin kirjaa, pojat heittelivät välillä amerikkalaista jalkapalloa, melkein sain rintakehän palamaan, mutta en aivan, mutta talviturkistani silti pääsin. Eilen illalla oli sellainen olo että on pehmittänyt aivonsa auringossa; jotenkin niin autuaallisen raukea, että kaiken leirillelähtöhässäkänkin keskellä osasi olla onnellinen siitä että oli helleviikonloppu.
Valkoista paitaa vasten ranteista huomaa, että on jo hieman saanut väriä pintaansa. Ja nyt tuntuukin siltä, että on todella KESÄ. Eilen matkalla rantaan tajusimme sen: tienpientareet alkavat rehottaa, ne ovat tuuheat ja paksut lehdistä ja kukista, ilma on sakeaa tuoksuista ja tuulikin tuntuu kuumalta. Sitä on kesä. Sitä, että hiekalla polttaa kävellä.
Nyt kahvi kuului tippuvan, menen juomaan sen,
sitten otan laukkuni ja
lähden.
Joka tapauksessa on kesä, joka tapauksessa se on äärettömän tarpeellista nyt.
Posted in Elämä, Luonto | Comments (0)