ajattelisin että lapset ovat tehtävä. June 26th, 2009
Jalkoja kuumottaa helteessä kävelemisestä. Nilkkaan on purrut monta hyttystä. Kasvoja hehkuttaa päivän jäljiltä, on tomuinen ja kuumannihkeä olo. Tekisi mieli ottaa kengät jalasta ja mennä kahlaamaan nurmikkoon, vaikka siellä kuulemma viliseekin käärmeitä. Ehkä menenkin kohta. Ensin on vain istuttava tässä ja valutettava vähän mieltä ulos.
Olen perheleirillä Vesalassa. Juuri äsken tultiin laavulta Syvälahdesta, kahdeksan perhettä kärryineen ja nyytteineen taivalsi (kilometrin) pölyisellä tomuavalla polulla. On uitu ja paistettu makkaraa, on paistettu monta tikkupullakääröä ja saatu posket tahmaisiksi hillosta jota on joka paikassa. Nyt nuokkuvat ja nukahtelevat, helteen hiljentämät lapset on kannettu takaisin leirikeskukseen. Puolen tunnin päästä mennään iltaohjelmaan, ja tunnin päästä pitäisi jo syödä iltapala. Täällä emme tee paljon muuta kuin syö, nuku, heittele hiekkaa veteen tai toisten päälle, hämmästele “laidallisia pikkukaloja” eli ahvenia ruskeassa rantavedessä, juokse kiljuen pitkin kuumaa laatoitusta pihalla ja hakkaa kepillä lähes kaikkea josta kuuluu mukava ääni.
16 lasta, joista ehdoton enemmistö on kaksivuotiaita poikia. Jos en olisi vielä niin arka koko asian kanssa, saattaisin hyvinkin sairastua vauvakuumeeseen tämän menninkäislauman keskellä. Mutta ei – hetkittäin koen hämmentäviä ailahduksia, pieniä vilkahduksia, mutta ei. Olen vielä jollain tavalla immuuni.
Mutta mukavaa tämä on. Ja mielenkiintoista. On mielenkiintoista katsella kaksivuotiaita vakavailmeisiä poikia, nelivuotiaita parhaassa prinsessaiässä oleviä tyttöjä, katsoa miten tärkeää tytöille on saada haettua matalasta rantavedestä lumpeennuppuja, miten pienet pojat kulkevat isiensä perässä eivätkä halua syödä mitään, mitä isäkään ei syö. Tai oikeammin haluavat syödä aina kaiken, mitä isä syö. En ole ennen ollut perheleirillä. Tottapuhuen en ennen ole ollut keskellä tällaista lapsilaumaa. Ja nyt huomaan, että minusta tulee tarkkailija: en uskalla nostaa toisen lasta suvereenisti syliin – eihän se minun lapseni ole, saako toisten lapsiin muka puuttua? – hymyilen ja virnistelen pienille pojille jotka menevät pöydän taakse piiloon ja kurkkaavat noin kymmenen kertaa nähdäkseen katsonko vielä, ja hymyilen niille vaaleanpunaisille tytöille jotka tekevät ruokasalin nurkkaan kissanpesää ja kiipeävät kissoina pöydille. Tällaisia siis ovat lapset. Ja kuuntelen vanhempien pohdintaa siitä, mikä vanhemmuudessa ahdistaa: kun ei tiedä, millainen murkku omasta lapsesta tulee, kun on vaikea asettaa rajoja, miten selittää lapselle ettei kaikkea voida ostaa vaikka naapuri ostaakin, miten riidellä rakentavasti, miten selittää huolestuneelle lapselle, miksi äitiä nyt niin kovasti itkettää.
Enkä voi olla miettimättä: millainen äiti minä olisin?
Miten minä suhtautuisin tuohon? Miten minä komentaisin lastani? Mitä sallisin lapselleni? Pelkäisinkö minäkin tuota? Riittäisikö minulla rakkautta tuossakin tilanteessa? Osaisinko minä? Uskaltaisinko minä? Palaisivatko minultakin päreet noin? Millainen minä olisin? Voisinko minä olla?
Nuorin äiti täällä on neljä vuotta minua nuorempi.
Minä voisin olla.
Mutta en ole. Enkä vielä ole tulossakaan. Lukioikäiset ystävät saavat lapsia, ensimmäisiä tai toisia. Ovat perheellisiä, käyvät mummoloissa, miettivät lapsentahtista ruokailua, kestovaippoja, hyviä vaunuja, turvaistuimia. Minä katselen ja kuuntelen sitä, luen toisten blogeja ja ihmettelen kuin vierasta kulttuuria. Tällaisia siis ovat lapsiperheet. Osaan puhua maidontulosta ja imetyksen vaikeudesta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja vauvanjälkeisestä seksielämästä. Osaan pohtia aamupahoinvointia ja keisarinleikkauksia, epiduraaleja ja luomusynnytyksiä. Olenhan minä lukenut kaikesta. Mutta luen kuin vieraasta kulttuurista. Viehättyneenä, kiinnostuneena, kohteliaan uteliaana. Mutta että muuttaisin asumaan tuohon vieraaseen kulttuuriin… Ei, ei kai nyt sentään, eihän se ole minulle. Ja sitten kuitenkin on.
Haluaisin kolme lasta. Neljäs saisi tulla joskus, jos olisi tullakseen. Tiedän, että haluan lapsia.
…en vain vielä nyt.
Ei siinä sinänsä mitään. Mutta: milloin sitten?
Tai toisin sanoen: milloin sitten olisin tämän valmiimpi? Mitä siihen tarvittaisiin? Tulisiko minusta lainkaan erilainen? Mitä kuvittelen? Mitä odotan? Ja ennen kaikkea: mikä siinä vielä hirvittää?
Tuntemattomuusko,
se ettei voi tietää, millainen persoona lapsen myötä taloon tulee,
sekö ettei enää voi hallita elämäänsä niin kuin tahtoo -
ehkä. Isoja asioita vaakakupissa: kysymyksiä ja järkytyksiä, ja sitten on se haave aamusta rantakalliolla, erikokoisia lapsia ympärillä, mehua muovimukeissa ja kikatetaan aallokossa. Miten voi unelmien ja tämän hetken tuntemusten välissä olla niin iso ero -
en tiedä, odottelen tässä, ehkä en ikinä sitä vauvakuumetta saa, mutta niin kai se onkin että tuntuu ihan hyvältä ajatella, ettei vanhemmuus tai lapsen saaminen ole ensisijaisesti minun unelmani, ei tapa toteuttaa itseään, ei jotain jota minä saan,
ensisijaisesti se on tehtävä
ja sellaisena sen vastaanottaminen jossain vaiheessa tuntuu ihan loogiselta. Että menee vain päin, katsoo mitä elämä antaa, ottaa vastaan ja kantaa niin kuin kykenee.
Siihen asti tarkkailen, katson sivusta miten lapsia lohdutetaan, tutkin ja ihmettelen.
En tiedä, mistä tämä kaikki ajatusvirta tuli, mutta ehkä se on sitä, että on täyttänyt 25 ja alkaa miettiä sitä, mistä kaikki muut koko ajan puhuvat.
Nyt kuorimaan omenoita ja keittämään sitä iltapuuroa.
Posted in Elämä, Ihmiset, Koti, Matkalla, Mieli, Muutos, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)