ikävä. June 28th, 2009
Kotona.
Avasin ikkunan, tuuli tulee kevyesti vihreään verhoon. Oven takana lattialla oli kirje kummilapselta Kolumbiasta. Ei mainintaa siitä, menikö oma kirjeeni perille. Järkyttävän pitkä matka sinne merien taa; jos ei mennyt perille, toivottavasti joku siinä matkalla iloitsi Valtterin tekemästä puurististä.
Enää huutaa vain yksi lapsi, sekin seinän takana naapurissa. Osaankohan olla tässä hiljaisuudessa enää? Kun kukaan ei juokse, naura, kikata, itke, huuda, kitise, laula. On niin hiljaista, että veren kohinan päässä kuulee. Vaahteratkaan eivät puhu ikkunan takana. Aaaaa, taidan laittaa musiikkia soimaan.
Lapset lauloivat sekä lippulaulua että riparilaisilta napattua ruokalaulua itsekseen… “Eeii milloooinkaan, eeeiii milloinkaaaaa-aan.” Olisi monta kertaa tehnyt mieli läpivalaista jonkun tenavan mieli: mitä ajattelet, kun noilla ruskeilla silmilläsi minua tarkkaan tuijotat? Mitä näet? Mitä mietit? Vaan ei. Jäi salaisuudeksi.
Sen sijaan on leikitty Leipuri Hiivaa, on laulettu Jumalan kämmenellää (mahdoton nimi taivutettavaksi), on pelätty oudosti pukeutuneita riparilaisia (”Onko tuolla nyt se pelottava?”, tiedusteli vieno tytönääni vieressäni eilen iltaruoalla), kaivettu järvenpohjasta simpukoita ja tultu hiipien räpsyttelemään kitaraa kesken sen kun yritän säestää kappaletta, pienelläkin nyrkillä saa viritystapeista näppärästi kiinni. Ja on soitettu kitaraa koko nyrkillä vetäisten, kun sormet eivät vielä oikene, vaikka yritetään.
Ja minä olen saanut kyynärvarteeni mahtavan allergisen reaktion, en osaa arvata lainkaan mikä se on. Eilen aamulla lenkin jälkeen aamupalalla huomasin, että ranteen alla iho helottaa kämmenenkokoiselta alalta iloisen punaisena. Iltaan mennessä iho sarveistui paksuksi ja kilpimäiseksi ja muuttui kellertäväksi. Runsaan kortisonihoidon jälkeen se ei enää tee minua kutinalla hulluksi, mutta sideharsoon sen silti käärin, eipä aurinko pääse kiduttamaan rannetta enää. Yritin miettiä, mitä oli tapahtunut: pistikö joku? Olisin varmaan huomannut. Söin kiiviä – mutta vasta huomattuani ihottuman. Muiden työntekijöiden joukko vakuutteli, että olen saanut aurinkoihottumaa. Toivon hartaasti, että niin on.
Vaikka toisaalta – mikä voi olla karumpaa kuin olla allerginen auringolle?
Pitää olla onnellinen. Toinen vaihtoehto olisi että olen allerginen lapsille.
Olen häkeltynyt. Ei siitä ehkä sen enempää. Häkellyttää katsoa läheltä sellaista lapsiparvea. Katsoa äitiä, jonka syliin auringosta uupunut pikkupoika ynisten kiipeää, kampeaa itsensä käsivarren varaan nukkumaan, kurottaa kätensä äidin kaulalle ja ottaa kuristusotetta muistuttavan napakan otteen, ollakseen mahdollisimman lähellä. Ja äiti yrittää jatkaa ryhmäkeskustelua normaalisti…
Kaksi tunnetta: apua, jos joku on minusta joskus noin riippuvainen
ja toisaalta: apua, jos kuvittelen ettei minusta olisi olemaan sellainen, jonka varassa riiputaan.
Antaa näiden tunteiden kaikua aikansa minussa. Ylihuomenna en ehdin ajatella sitä enää, kun menen leirille parinkymmenen viisitoistavuotiaan kanssa, joiden suhteen ei tarvitse ajatella liiallisia läheisyysongelmia. Tavoite on niiden kanssa edes raapaista pintaa, kammeta joku ovi raolleen, ravistella edes vähäsen.
Nyt en ole varma, mitä tekisin. Hietamiehen Valamon Yksinäisestä on jäljellä parikymmentä sivua, kirjasto ei ole sunnuntaina auki, en saa seuraavaa osaa. Nukkuisinko? Nyt ei nukuta. Keittäisinkö kahvia? Varmaankin. Tämä on outo tunne, outo tyhjä hetki: tulen taloon jota ovat vähän aikaa asuttaneet vain kukat, vastassa hieman seissyt ilma ja hiljaisuus, ei ole yhtäkkiä pakko tehdä mitään, en jaksa mitään mutta olen levoton, en osaa asettua, pitäisikö siivota, enhän minä voi vain jättäytyä tähän, mitä IHMETTÄ MINÄ TÄÄLLÄ TEEN -
menee hetki tajutessa, että olen kotona.
Ja että kotona saa keittää kahvia ja nostaa jalat pöydälle, olla kuin ei olisikaan.
V on kotonaan Sauvossa, rakentaa veneeseen uutta takilaa. Näemme seuraavan kerran 26. heinäkuuta, kun pääsen viimeisestä konfirmaatiosta ja kannan maallisen omaisuuteni junalaiturille ollakseni joskus iltamyöhällä Turussa. Olen seuraavat viikot vain leireillä, ja V:n on saatava vene valmiiksi heinäkuun loppuun mennessä, että me pääsemme irtaantumaan jonnekin sinne kallioisten saarten väliin merelle. Yritän olla ajattelematta sitä. Sitä, että menee neljä viikkoa ennen kuin näemme ja toisaalta sitä, että menee neljä viikkoa ja vähän ylikin, ennen kuin pääsen merelle.
Välillä se – ne – tulee ajatuksiin, ja silloin silmäkulmaa alkaa kirvellä ja polttaa. On pakko nielaista. Yritän olla ajattelematta suolaisen veden tuoksua aamulla. Lokkien huutoa, kun keitän trangialla kahvia. Yritän olla ajattelematta lakatun puun auringossa lämmennyttä tuoksua. Tai kalliorantojen hehkuvia kiviä. Sameaksi sekoittuvaa vihreää vettä, ahdinparran liekkumista vesirajassa, kevyttä keinuntaa illalla poukamassa ja ennen kaikkea yritän olla ajattelematta sitä pientä liplatusta, jonka vesi lyö veneenreunaan. Jos ajattelen sitä, minun tulee valtava ikävä.
Minun on ikävä. Minun on viime aikoina ollut paljon ikävä,
en vain tiedä tarkalleen, mitä.
Luen Hietamiestä tai Narniaa ja vähän väliä pyyhin silmäkulmaa. Luen sanomalehteä ja liikutun. Kuuntelen musiikkia ja liikutun. Muistan ääniä, värejä, valoja, hahmoja, tilanteita, muistan muistoja ja sisintä korventaa. Minun on hillitön ikävä, enkä tiedä minne…!!! Jonnekin, kaikkialle, pois, irralleen, lähelle ja keskelle. En ymmärrä. Kaipaan ihmisiäni, ja kaipaan olla kallioluodolla yksin. Kaipaan jotain joka on joskus ollut, ja joka yhä viipyilee täällä.
Luulen,
että jotenkin kaipaan jotain jota voisi kutsua minuksi. Paljon siitä on ollut viimeisen vuoden aikana poissa, nukuksissa. Alan herätä. Alan hahmottaa taas, mikä kaikki on minulle ollut merkityksellistä, kallisarvoista. Ja sen myötä tulee niin syvältä repivä ikävä, että joudun kääntämään päätä ja kävelemään yksin laiturille,
on niin ikävä että
on oltava hiljaa
ei ole minulle tyypillistä mennä nukkumaan toivottamatta hyvää yötä
nyt en tee aina sitäkään, koska ei ole sanoja jotka tuntuisivat järkeviltä
menen ja nukun ikäväni viereen, odotan, että sen valkeasta munasta kuoriutuu jonkin sortin siivekäs jonka hartioilla minustakin vielä tulee jotain.
Posted in Aistit, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Luonto, Matkalla, Mieli, Tunteet | Comments (0)