Archive for July, 2009
lentoon lähdössä. July 22nd, 2009
Kaikkea tätä epämääräistä ikävää ja tunnekuohua ei helpota se, että tiaisenpojat lähtivät eilen pöntöstään.
Aamupäivällä juotiin kahvia pihalla, ja yhtäkkiä aitan päädyssä olevasta pöntöstä kuului valtavaa tirskumista ja pulputusta – linnunpojat odottivat emoaan.
Illansuussa, kun istuimme vilvoittelemassa saunan jälkeen pihalla, kuului yhtäkkiä tömähdys. “Linnunpoika, törmäsikö se ikkunaan?”, kysyi äitini.
Kun pääsimme aitan kuistille asti, istui sydäntäsärkevän näköinen tiaisenpoikanen ikkunan alla punotun pajukorin reunustalla. Se käänteli päätään kuin pieni luotain, aivan kuin etsien seuraavaa mahdollista uloketta, johon lennähtää. Valtavalla räpistelyllä poikanen pääsi toisen, lehtiä täynnä olevan korin reunalle. Seurasimme pitkään, miten se yritti päästä korin päältä lentoon – miten pieni lintu yrittää räpistellä kiiltävää aikakauslehden pintaa pitkin, kun kynnet eivät vielä lainkaan pidä, siivet tuskin kantavat, miten lintu liukuu lehden kantta pitkin ja taittaa siipensä kyyhöttääkseen hetken paikallaan, pää loputtomiin kääntyillen.
Kun se alkoi piiskuttaa terävällä äänellä, peräännyimme kauemmas. Emoaan se huusi, ja sitten kun näimme sen pyrähtävän aitan terassin kaiteelle ja vähän myöhemmin pergolan ristikkopuille uskalsimme mennä takaisin saunaan. Silmäkulmasta näin, että orapihlaja-aidassa räpisteli toinen samanmoinen.
Voi linnunpoikia,
ei niillä melkein ole siipiäkään,
pyrstöt olemattomat,
eivätkä sulat vielä pidä ilmaa -
Jonain kesänä isä ajoi aitan päädystä pois harakkaa, joka odotti pöntön alla poikasten lähtemistä napatakseen jokaisen, joka uskalsi pöntön reunalle siipiään kokeilemaan. Tänä kesänä emme ole harakkaa nähneet, mutta silti minua oudosti kirveli poikasten lentoonpyristely. Voi parkoja, maailma on vasta auennut, eivätkä ne vielä osaa lentääkään. Kuinka kauas ne pääsevät?
Ja silti kahdessa päivässä niiden siivet alkavat kantaa. Tänään ne jo lentävät paljon paremmin.
*
Minun ei ollut kovin erilainen olo riparilla seuratessani viisitoistavuotiaita. Ehkä vielä enemmän sisintä kirvelsi välillä katsoa niitä poikia. Useammin kuin kerran olisi tehnyt mieli vain silittää jonkin pojan päätä, pystyyn geelillä nostettua hiuspehkoa, sanoa että tiesitkö että sellaisena kuin nyt olet sinä kelpaat? Ja kuitenkaan senikäistä poikaa ei saa mennä silittämään, ei saa mennä lähelle, ei edes kättä laskea olalle, jos jokin ikä on herkkä niin juuri tuo. Pojat ovat kuin harakanpoikasia, nahistelevat leivänpaloista keskenään, keskenkasvuiset pyrstöt keikkuen ja sulat pörhöllään, rähinöivät toisilleen, keikistelevät ja kumartelevat, hyppivät tasajalkaa ja jos niille jotenkin ilmaisee että ne ovat vielä hellyttäviä, ne nokkaisevat. Puolustavat itseään, sitä oraalla olevaa identiteettiä joka alkaa kasvaa,
ne ovat siinä iässä että kalistelevat sarviaan kaiken aikaa,
eikä sellaiselle saa mennä sanomaan että olet vielä pieni, ei saa lohdutella,
se on sama kuin sanoisi
ettet pysty tähän -
ja jos jotain ne harakanpojat kaipaavat niin sitä, että joku uskoo heihin. Jos kukaan aikuinen ei usko, ne etsivät uskomista toisistaan, ja joskus tavat muuttuvat kieroiksi. On vähän satutettava toisia ja tehtävä typeryyksiä, valloitettava niin monta tyttöä kuin voi, puhuttava rumimpia, oltava isoin. Ja sitten ne kuitenkin ovat vielä jotenkin niin… lentämään opettelevia vasta.
Tytöistä samaa ei aina näe, tytöt pukeutuvat kuin kaksikymppiset, puhuvat kuin olisivat ikäistään isompia.
Joskus mietin, että tytöillä on vahvempi kuori. Kynnys paljastaa jotain itsestään on paljon isompi. On helpompi nauraa kovaa ja meikata silmät mustalla.
*
Ehkä olen vain tulossa vanhaksi…
…onhan siitä 10 vuotta kun olin itse tuon ikäinen. Sitä kuvittelee jotain näkevänsä. Elämä sitten näyttää, onko siinä mitään perää.
Mutta linnunpoikasia seuraan sydän syrjällään. Kunpa eivät kuolisi törmätessään ikkunoihin.
Posted in Elämä, Ihmiset, Luonto | Comments (0)
rainy night in Georgia. July 21st, 2009
Hoverin’ by my suitcase, tryin’ to find a warm place to spend the night
Heavy rain fallin’, seems I hear your voice callin’: “It’s all right.”
A rainy night in Georgia, a rainy night in Georgia
It seems like it’s rainin’ all over the world
I feel like it’s rainin’ all over the world
Neon signs a-flashin’, taxi cabs and buses passin’ through the night
A distant moanin’ of a train seems to play a sad refrain to the night
A rainy night in Georgia, such a rainy night in Georgia
Lord, I believe it’s rainin’ all over the world
I feel like it’s rainin’ all over the world
How many times I wondered
It still comes out the same
No matter how you look at it or think of it
It’s life and you just got to play the game
// Brook Brenton, Rainy Night in Georgia
*
Eilen ei satanut, ja silti kun kuuntelin tätä bussissa se oli jollain tavalla eniten se, miltä viime viikkoina on tuntunut. Jostain tulee se ikävä, jota olen yrittänyt piirittää ja sanoittaa. Miksi on ikävä?
Minne on ikävä? En tiedä, on vain
ikävä.
Tunnistan osia siitä. On ollut ikävä Joensuuhun, tuonne rannalle johon melkein aina tuulee, jota sanotaankin Aavarannaksi, nojaamaan sillankaiteisiin ja katsomaan sitä maisemaa jonka melkein parhaiten muistan. On ollut sellainen ikävä, että Heinäveden bussiasemalla tiedostan että jotain minusta on siinä kirkonkylässä, vaikken ole koskaan siellä asunut,
ja Heinäveden hautausmaan ohi mennessä se tuntui vielä isommin. Siellä on kolme hautaa, joihin oma elämäni suuresti liittyy, vaikka olen itse vain seissyt hautakiven vieressä. Kerman koskella katselen veden kuohuja ja mietin millainen oli vesi kolmekymmentä vuotta sitten,
ja sitten kotona äitini näyttää kuvia oman äitinsä kotipaikasta jossa kävi vierailemassa sunnuntaina, kun minä elin läpi leirin viimeistä päivää enkä päässyt sukutapaamiseen. Kuvissa on ihmisiä joilla on tuttuja ilmeitä vaikka kasvot ovat vieraat, ja niiden joukossa on kuva jossa isoäitini istuu perheensä kanssa juhannuksena talon edessä joskus 1930-luvulla, isoäitini on nuori ja kauniissa mekossa, palmikolle kiedotut hiukset ovat paksummat kuin minun hiukseni ikinä, ja kun en ole varma kuka sisaruksista kuvassa on mummini, äitini sanoo vain että
katso heidän kasvojaan, mieti miltä itse näytät, löydätkö?
Ja minä tunnistin. Jotain silmien ympärillä, jota on äidilläni.
Isoäitini oli lämpimän näköinen nainen, täyden näköinen.
Ja hautausmaan kohdalla minun on ikävä,
tiedän että isoäitini olisi nyt jo yli 90
mutta on silti väärin, etten ole koskaan istunut hänen kanssaan kahvilla
olisimmeko me osanneet puhua
olisiko hän pitänyt minusta
mistä me olisimme puhuneet
olisiko hän opettanut minulle miten
tehdään oikein karjalanpiirakat
miltä olisi tuntunut että tietää
mistä on tullut -
ja sittenkään ikävä ei jää siihen, ei siihen että siellä yhdessä rannassa saunan pielessä kasvaa samoja puita kuin vuosikymmeniä sitten, sellaisia joihin isoäitini on nojannut. Ei ikävä jää siihen, että tunnistan hymyn ja olen joskus nähnyt sen peilikuvassani.
Eikä se jää siihen että nojaa sillankaiteeseen Aavarannalla
epäilen, ettei se jää siihenkään, että ensi sunnuntaina nousen junaan ja laskeudun siitä uudelleen Turussa.
Luulen, ettei se jää Höglandin rantaankaan, ei ulkoluotojen kallioille, ei veneen lautoihin.
Ja minua vaivaa siinä jokin. Toisinaan tuntuu, että rakastan liikaa. Miten minä sidon tämän? Mihin minä sidon tämän? Mihin minä kudon tämän kiinni? Minne minä jään? Näenkö, mistä olen tullut? Näen, missä seison nyt. Ja minussa on haparoivia unelmia, ohuita piirtoja, aavistuksia,
mutta en sido itseäni niihin, sillä ne kenties eivät kestä.
Niinpä olen tässä pisteessä elämää, näen hieman taaksepäin, puolikkaan askeleen eteenpäin. Ja jotakin pitäisi silti tehdä sille, että hetkittäin ei tiedä, minne tunteensa laittaisi. Kauanko pitää ikävöidä tietämättä, mitä ikävöi?
Ja sitten on vanhoja ihmisiä, jotka sanovat, että se on Taivaan ikävää. Haluaisin sanoa, ettei se ole totta. Tuntuu liian isolta elää täällä ihmiselämä kaivaten koko ajan jotakin, joka tulee sen jälkeen. Olisi kuitenkin oltava kiinni jossain hetkessä. Elettäväkin.
On turhauttavaa kirjoittaa jostain joka on jotakuinkin yhtä pakenevaa kuin savu. Haistan sen ja tiedän, että jossain palaa, mutta liekki on niin pieni etten näe, missä se on. Jotain kai kytee.
Vähän kuin seisoisi asemalla, hytisisi matkalaukun vieressä, ilman paikkaa jossa viettää yö. Tekisi pesän yöksi jonnekin, ottaisi kitaran tappaakseen aikaa. Have you ever been lonely? Ja miten voi olla yksinäinen keskellä elämää? Tätäkö ne kaikki unet junista olivat? Elämä on asemapaikka, jossa palellaan matkalaukun vieressä?
Ehkä elämässä onkin kyse siitä,
että tarpeeksi monta palelevaa sytyttää roskatynnyriin tulen aseman viereen,
lämmittelee sormiaan sen lämmössä, kynsikkäät kädessä,
se joka ensiksi ehtii
soittaa kitaraa
huomenna on taas uusi päivä tässä talossa joka minulle on eniten koti, yritän nukkua mahdollisimman paljon, mitä vähemmän olen väsynyt, sitä vähemmän asiat tuntuvat pakahduttavilta. Ehkä osa tästä on liioiteltua, mutta ei silti, se että uuvuttaa nostaa pintaan asioita joita ei yleensä tarvitse ajatella.
Tämä on paatoksellista.
On paatoksellista olla elossa.
Tuntuu, että odotan koko ajan jotain. En tiedä, mitä, mutta liikutun kun jotain tapahtuu toisille, sen ei tarvitse olla minä. Odotan, että elämä ottaa askeleitaan. Jokainen askel kohti Taivasta on voitto.
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Matkalla, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)
kotona. July 20th, 2009
Olen Joensuussa.
Juon kuohuviiniä kristallilasista. Iholla tuntuu vielä saunanjälkeinen lämpö. Äiti ja isä hakivat minut pikavuoropysäkiltä, ja kotona vastassa oli lasilliset kuohuviiniä ja vadillinen mansikoita. Nyt tuottaa suuria vaikeuksia kirjoittaa tekstiä, ehkä osin siksi että kuohuviini tyhjään vatsaan ei ole koordinaation (koornidaatio, eikun koodrinaatio, eiku -) kannalta paras asia – mutta isommaksi osaksi ehkä siksi että kehoni tuntuu olevan sanomassa irti työsopimuksensa. Lähinnä se koskee aisteja, pääasiassa näköä. Se keikkuu ja huojuu entistä pahemmin. Lisäksi järkeni ja muistini tuntuvat olevan hiilihappojäässä.
Isä asettelee pöytään iltapalaa. Olen hetkittäin tikahtua onnesta. Mitä, joku laittaa minulle iltapalaa? Mitä, minun ei tarvitse heti olla kohta menossa olemaan vastuussa mistään? Mitä, saan nukkua?
Tuntuu siltä, että olen tämän kesän osalta antanut “kaikkeni”. Jonain toisena kesänä olisin ehkä pystynyt enempäänkin, mutta tänä kesänä ei olisi irronnut enää todennäköisesti yhtään enempää. Olen ollut viikon ajan jotenkin täysin irrallani siitä, mitä minussa tapahtuu… Sitä on vaikea selittää, mutta en ole osannut todella erityisen pätevästi analysoida sitä, miten olen viikon aikana toiminut. Nyt olen vain tolkuttoman onnellinen siitä että olen tässä, että pystyin siihen, että leiri tuli pidettyä, että se meni hyvin, että jaksoin, että selvisin, että jaksoin hymyillä aina tähän aamuun asti ja että leirin pahoista pojista muutama kiitti leiristä, huikkasi kiitoksen albaa sovitettuaan. Sellaista ei ole kovin usein sattunut.
Bussiin tuli Varkaudesta kyytiin vanha mies, tanakasti vanhalta viinalta haisten. Mies istui jonnekin taakseni, ja Liperin kohdalla alkoi jutella.
“Ollaanko me jo kohta Liperissä? Onko tämä se Liperi?” Kerroin, että kyllä, olemme Liperissä. Jotakuinkin seuraava asia, jota mies sanoi minulle oli että
hyvää kesää vaan sinulle, muista nyt levätä äläkä opiskele liian paljon, vain sen verran kuin haluat.
Olin jokseenkin ällikällä lyöty. Takeltelin kiitoksen ja jutustelin hetken miehen kanssa, en montaa sanaa. Mies puhui hieman elämästään, siitä miten kaksikymmentä vuotta sitten kerran kävi katsomassa Ilosaarirockia ja sai tarpeekseen. Minua kirveli jostain sisältä, ja toivoin että olisin osannut sanoa jonkin järkevän sanan:
voi sinuakin, missä elämäsi on,
milloin siitä tuli tätä, voi jospa olisit selvin päin niin osaisin puhua sinulle.
Kun jäin bussista toivotti mies vielä hyvää kesää. Toivotin takaisin.
*
Bussin ikkunasta katselin sitä kaipaamaani savokarjalaista metsää. Siellä se vilisi, tanakat mäntykankaat ja kirjavat koivumetsät. Pelloille oli noussut korkea heinä, sellainen, jota olisin halunnut silittää,
viistää kämmentä heinän ja viljan yli, laajassa kaaressa, tuntea sen kämmentä vasten,
tämä on minun maatani, tällaisesta maasta minäkin olen kotoisin, tämä on Maata
istuin hiljaa ja kuuntelin vähän musiikkia kuulokkeista ja tuntui että join sitä kaikkea,
mäntymetsiä ja hiljaa olemista ja peltoja ja yksin istumista, kätten painoa sylissäni, ajan hidasta kulumista, loputtomia kapeita asfalttiteitä, rakoillutta asfalttia, vanhoja bussiasemia pienissä kaupungeissa,
olen tänään ollut hävyttömän ylitunteellinen kaikesta, pian ehkä menen sänkyyn ja itken tätä oloa, että voi olla niin hyvä olla ja silti jostain syystä haikea.
*
Ja päällimmäisenä kuitenkin on
kiitollisuus.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Kauneus, Koti, Lepo, Luonto, Matkalla, Onni, Tunteet | Comments (0)
“…but you could be.” July 19th, 2009
Olen jo useamman kerran yrittänyt kirjoittaa jotakin. Eri päivinä olen tullut koneelle ja naputellut muutamia sanoja putkeen. Tähän asti ne kaikki ovat kuitenkin olleet niin teennäisiä, että olen pyyhkinyt ne pois.
Tällä nimenomaisella hetkellä päässäni on jotakuinkin samanlainen tunne kuin huonossa nousuhumalassa ehkä olisi, tosin en ole varma, olenko kokenut sellaista. Pää huojuu ja keinahtelee, katsetta on välillä vaikea tarkentaa ja liikkeet on otettava tavallista varovaisemmin, että saa ne kohdistettua oikein. Soitan pianoa kuin unessa, naputtelen näppäimiäkin nyt lähinnä vanhan tottumuksen varassa, komennot eivät mene sotkeutumatta oikein perille asti. Yritän olla pudottelematta asioita. Hassuinta on se, miten katse seuraa vähän jäljessä. Käännän päätäni, mutta katseella kestää muutama nanosekunti liian kauan löytää uusi kohde, ja tuntuu siltä, kuin kelluisin vähän pumpulissa.
Se ei ole huono tunne. Sellaisessa on tunteessa on oikeastaan ihan hyvä viettää aikaa. Leirin viimeistä päivää. Niin – vilkuilen vähän väliä kelloa tai päiväohjelmaa ja joka kerta ällistyn: sunnuntai!? Joko nyt on sunnuntai? Onhan nyt jo sunnuntai? Sehän tarkoittaa sitä, että jo huomenna olen matkalla kotiin…
Yritän olla repeilemättä ajatellessani sitä. Jos en yrittäisi, en ole varma, mihin suuntaan repeäisin. Nauramaan? Itkemään? Kikattamaan? Huutamaan? Nyt lähinnä hymyilen välillä leveästi, aina kun tältä keinumiseltani kerkiän.
Viimeinen päivä.
Tämä neljän viikon leiriurakka siis sittenkin loppuu joskus.
Huomenna olen jo kotona.
Viikon päästä olen jo matkalla Turkuun.
Nämä loputtomat viikot erossa minulle tärkeimmistä siis sittenkin loppuvat joskus.
Ja samalla tämä on toivottoman kahtalainen olo. Eilen yöllä joskus kahdentoista ja yhden välillä, kun seistiin pihalla vetäjien kesken valvomassa etteivät pihalla kaveriaan etsimässä käyneet mopopojat tule takaisin, kysyi nuorisotyöntekijä minulta että joko Kaisalla on aamukampa?
Totesin, ettei vielä ole – ja että on jo ehkä myöhäistä. Kammassa olisi vain kaksi hammasta ja niiden irti repimisestä ei enää suurta iloa. Nuorisotyöntekijä ehdotti, että voisin repiä hampaat kammasta suurieleisesti aamupalalla, mutta totesin, ettei huvita. Siitä tulisi muille sellainen kuva, ettei minua huvita olla täällä. Tai että kärsin tästä suuresti ja odotan vain pois pääsemistä. Toisin sanoen, se olisi sama kuin sanoisin että te ette kiinnosta mua pätkääkään, kattokaa ny, ainut mitä haluan on päästä eroon teistä.
Ja se jos jokin ei ole totta. On minun ikävä kotiin. Mutta täällä on ollut hyvä olla. Ja jossain toisen ja kolmannen päivän välimaastossa tajusin taas, miksi pidän tästä työstä – ja miksi pitäisin tästä vielä enemmän, jos olisin normaalikunnossa. Minä pidän näistä nuorista. Ja tämän leirin nuorista olen pitänyt jotenkin… hyvin paljon, vaikka ne ovatkin välillä todella vaikeasti pideltäviä ja vähän liian vähän asioita kunnioittavia. Ja silti olen kokenut taas aivan päättömiä hyvän olon hetkiä – tunnetta jostakin jota parhaalla tahdollanikaan en osaa nimittää muuksi kuin olennaisuudeksi, enkä ehkä yritäkään,
on ollut sellainen olo joskus oppitunnilla, joskus oppitunnin jälkeen, joskus jumalanpalvelusta valmistellessa kun 15-vuotiaat pojat vakavoituvat saadessaan alban päälleen, iltahartauksissa kun vastahankainen porukka alkaa vihdoin laulaa Taize- lauluja niin että Jeesuksen s-kirjaimet vain sihisevät, tai sitten laiturilla kun nuoret jäävät juttelemaan, lojumaan aurinkoon, olemaan.
Sitä on kiitollinen jokaisesta oikeasta kysymyksestä, jokaisesta puolivahingossa ääneen sanotusta oivalluksesta, jokaisesta hiljaisuudesta oikeassa paikassa, ja siitä että tämäkin ryhmä jonka piti tuntea toisensa jo läpikotaisin näyttää hitsautuvan yhteen jollain uudella tavalla. Emme me ole täällä turhaan. Taivas yksin tietää miten, mutta emme me täällä turhaan ole.
Tämä on ollut mielenkiintoinen viikko. Eniten ehkä oman mieleni kanssa. Olen rehellisesti sanottuna yllättynyt siitä, kuinka hyvin se on pysynyt liitoksissaan. En ole vielä kertaakaan hermostunut. Jouset ja jänteet päässäni ovat venyneet, eivät ratkenneet. Minua on aidosti hymyilyttänyt. Minua on aidosti naurattanut. Minun on ollut aidosti hyvä olla. Olen kyennyt keskittymään, ajattelemaan, olemaan hetkittäin ihan oikeasti paikalla.
Ainut vähän sompailua aiheuttanut asia on ollut se, että olen liikuttunut ihan mistä sattuu. Puoliksi käsittämättömissä tilanteissa minun on ollut pakko nieleskellä kyyneleitä, katsella katonrajaa, räpytellä vaivihkaa silmiä ja naamioida kyynelten pyyhkiminen roskien sipaisuksi pois silmäkulmista. Osan liikutuksista ymmärrän – kuten sen, miten kanttori soittaa virttä jonka sanat kertovat oman lapsen hautaamisesta tai Jeesus-leffaa katsoessa tilanteen, jossa Jeesus kutsuu Lasaruksen elävänä ulos haudasta. Mutta että sen lisäksi pienet, naurettavan pienet asiat saavat minut herkistymään melkein kyyneliin… Jutut sanomalehdessä, laulukirjojen sanat keskellä iltaohjelmaa kun pitäisi säestää, muutamien “kovien poikien” sanat laiturilla jotka paljastavat että eivät ne niin kovia ole, yksi pojista joka paukkasi keittiöön yhden iltapalan aikana ja kysyi ensin koko porukalta että
miks te vihaatte mua?
ja kun me sanottiin, että ei me sua vihata! meni poika pois ja tuli kohta uudelleen kysymään että
miks te tykkäätte musta? Teidän on pakko vastata kokonaisella lauseella.
Me sitten vastattiin.
Jokin tässä on aivan vastustamatonta, ja yritän sinnikkäästi ajatella koko ajan, että jotain tästä jää kytemään. Jos on tarkoitus, niin jotain jää kytemään. Me emme ole täällä turhaan.
Ja sitten, jotenkin tämä viikko on ollut sellainen pienten kuolemien sarja, ettei vielä ikinä.
Tuntuu, että rajattoman monta kertaa olen joutunut menemään itseeni ja katsomaan rehellisesti, millainen olen. Miksen jaksa? Mitä en jaksa? Mitenniin en muka jaksa? Miksi tuntuu miltä tuntuu? Olenko rehellinen? Miksen voi levätä? Mitä en salli itselleni? Mitä oikein vaadin itseltäni? Miksen voisi olla nyt läsnä? Odotanko vain muilta vai osaanko antaa? Kestänkö sen, ettei ole aina helppoa ja kesäisen kivaa ja kevyttä olla näissä hommissa?
Ja sitten itkettää Jeesus -leffassa Jeesuksen ja Maria Magdalenan ensimmäinen kohtaaminen, kaupungissa sen jälkeen, kun Jeesus on armahtanut ja vapauttanut aviorikoksesta tavatun naisen tuomiosta:
- Come with us.
- Why? I go where I want, I am free.
(pause)
- No, you’re not. But you could be. Why don’t you follow me?
Ja kun Maria ottaa muutaman askelen Jeesuksen perään:
- But you… You treated her like she was worth something!
- So are you.
Maria oli klassisesti kuvattu prostituoiduksi, mutta se on vain yksi tapa kuvata ihmistä joka on unohtunut kauas Jumalastaan. En kai voi sille mitään, että tuollainen leikkaa läpi. Ja sen on tarkoituskin. No, you are not free. Väitän itseäni toistuvasti vapaaksi, väitän tietäväni, mikä minut vapauttaa… Ja sitten en kuitenkaan tiedä, kierrän niin pientä kehää oman akselini ympärillä. Ja joskus minut tehdään vapaaksi tällaisella ripariviikolla keskellä sellaista uupumusta, joka väkisinkin tekee ihmisen itsekkääksi. Mutta että vapaus ei ollut vapautta mennä nukkumaan keskellä päivää, vaan jäädä siihen laiturille hetkeksi ollakseen läsnä, kun joku uskaltautuu vaihtamaan muutaman sanan…
Se on varmaankin (taas) tämän viikon suurin opetus…
- But you could be. Why don’t you follow me?
Nyt on sellainen olo että tekisi mieli huutaa että
THERE’S NOT A REASON THAT COULD STOP ME
ja lähden tästä viikosta takaisin kohti kotia kipeästi toivoen, että se olo pysyy minussa taas niin kauan, että olen päässyt askeleen lähemmäs.
*
Luulen, etten kykene nyt kirjoittamaan tämän loogisempaa tai ajatuksekkaampaa tekstiä. Pääni kelluu edelleen, en ole aivan paikalla enää. Laitan tähän pisteen ja vaeltelen ruokalaan odottamaan ruokailua. Päivä kulkee, tunnit putoilevat kellosta pois, aika etenee, ja se hetki lähestyy jona todennäköisesti itken bussissa sitä tosiasiaa että ikkunan ohi menevät savokarjalaiset mäntymetsät.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Jumala, Lepo, Mieli, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)
“saaksä tästä palkkaa?” July 14th, 2009
Nuoret leijonatkin uupuvat ja näkevät nälkää,
mutta sillä, joka turvaa Herraan, on kaikkea kyllin.
// Psalmi 34:10
*
Saan joka aamu sähköpostiini Päivän Sanan. Aika usein ne jotenkin osuvat.
Tänään tuli tällainen.
…mitäs hätää tässä, jos sitä pärjää paremmin kuin nuoret leijonat! Uuvun ja näen nälkää, mutta…
Tosin nälkä on enimmäkseen henkistä sorttia, syödäkseen täällä saa niin paljon ettei tiedä mitä sillä kaikella tekisi, mutta se henkinen jano ja nälkä on kenties vaikeampi kestää, miten voi olla nälkä sellaisiin asioihin joita ei saa, joihin ei nyt pääse,
on hirveä jano maata rantakalliolla ja katsoa korkealle taivaanrajaan
on hirveä jano kuljeskella vastalöydettyjä polkuja niin kauas kuin niitä riittää
on hirveä jano maata veneen pohjalla kevyesti keinuen ja nauraa asioille, joita muut eivät tiedä
on hirveä jano olla jossain yksin ja hiljaa
ja vaikka nyt olen huoneessani yksin ja hiljaa, se ei täytä tätä janoa…
Olen jonkinlainen musta aukko, kuiva kaivo, tyhjiöksi imetty muovipussi, tajuan kirkkaasti että minussa kuuluisi olla jotain jota minussa ei nyt ole, kaipaan ja tarvitsen, melkein itkettää huomata että minulla on niin järjetön ikävä,
ja se on vielä ikävä jotain jota en kykene sanoittamaan. Jumalaa? Aina on ikävä Häntä, mutta Hän on kyllä tässä ja nyt. Ei Hän ole poissa.
Perhettä? Aina on ikävä heitä, mutta he eivät ole kaukana eivätkä he ole poissa, vaikka eivät ole paikalla.
Vapautta? Aikaa? Omaa tilaa? Saanhan minä niitä täälläkin… Ja toisaalta omaa tilaa ja itsellisyyttä tämä kesä on ollut melkein liian täynnä. Olenhan minä hyvä ihme saanut olla melkein raivostuttamiseen asti itsekseni.
Minä luulen, että minun on ikävä
läsnäoloa.
Olen paljon ihmisten kanssa. Koko ajan. Mutta ne hetket kun olen saanut olla niiden ihmisten kanssa joille olen läsnä ja jotka minulle ovat läsnä, sillä tasolla joka on sitä sanan varsinaisessa merkityksessä eikä ole vain hetkellistä tai ohitse menevää, niin kuin leirillä ei pääse tiettyä pintaa syvemmälle, sitä minun on ikävä. Läsnäoloa, jossa rooleilla tai vastuilla tai tehtävillä ei ole ensimmäistä roolia.
Sitä on maata veneen pohjalla, kallioilla, sohvalla,
nauraa asioille joita muut eivät tiedä
jakaa asioita joita muut eivät tiedä
sietämätöntä että taas on niin erinomaisen elossa oleva olo että tällaisesta joutuu kärsimään
jos en ajattelisi niin erityisen paljon,
pääsisin kai helpommalla.
Se ei vain ole vaihtoehto. Siispä seurauksena on tällainen lievä kahden kuukauden hivuttava ikävä…
*
Riparin pojat halusivat äsken tietää, saanko tästä palkkaa. Sanoin, että saan. “No saatko hyvääkin?”
“Ei sillä ole väliä”, sanoin.
“No saatko yli satasen kuussa?”
Nauratti. “No onneks saan!”, sanoin, “pitäähän mun jollain elää.”
“No saatko yli tonnin? Yli tonniviissataa?”
Kieltäydyin vastaamasta. “En mä täällä rahan takia ole”.
Pojat hymisivät vastaan. Kai ne luulivat, että olen täällä rahan takia. Hulluintahan on se, että en ole täällä rahan takia. En ensisijaisesti. Palkkaa on pakko kesälläkin saada, mutta jos haluaisin tehdä rahaa, olisin jo kauan sitten hakeutunut oikeasti lehtipuolelle töihin ja myynyt sieluni uutistöille, joista saa muhevaa pyhä- ja iltalisää. Onneksi tästä saa palkkaa, niin voin elää tällä. Mutta kyllä minä täällä olen muista syistä…
Niistä syistä, jotka muistan enimmäkseen täällä kesken leirin, noin kolmannen päivän tienoilla: tämä on hyvä, ja vaikka tämä joskus tuntuisi pahalta, tämä on hyvä, vaikka nuoret eivät kunnioittaisi mitään tai sanat kimpoilisivat takaisin seinistä, tämä on hyvä,
jos joskus tunnin ulkopuolella joku poika kysyy sängyssään lojuen että “no antaaks Jumala sitte ihan kaike anteeks, siis pääseekö sitte kaikki taivaasee?”
Kun vielä kestän tämän ikävän. Se valitettavasti kasvaa ajan myötä. Hullua, miten jokin hyvä on niin vaikea kestää.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Mieli, Rakkaus, Tunteet, Usko | Comments (2)
cuckoo. July 12th, 2009
…about to embark on a journey I’ve got no idea of -
Huomenna aamulla lähden sille viimeiselle leirille.
Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin otsassani voisi aivan hyvin olla pieni luukku, josta silloin tällöin kurkistaisi pieni käki -
kukkuu, kukkuu
kieltäydyn itsepintaisesti ajattelemasta mitään, varsinkaan sitä väsymystä jonka saatan saada kerättyä tämän entisen päälle viikon kuluessa, kieltäydyn ajattelemasta muuta kuin sitä mitkä housut pakkaan laukkuuni ja moneltako bussi Keltinmäkeen huomenna aamulla lähtee. Ajattelin antaa lopun edetä vapaassa pudotuksessa. Tunnen itseni Lassiksi ja Leeviksi pulkkamäen yläpäässä: tästä kun tuuppaa kelkan alas, ei voi olla varma mihin kaikkiin puihin törmää, ja jos törmää, ei voi olla varma mitkä kaikki luut menevät rikki. Siksi juuri en ajattele sitä. Leireillä on yleensä aina loppupeleissä todella mukavaa. Leirit ovat yleensä aina loppupeleissä todella palkitsevia. En vain yleensä aina ole loppupeleissä näin poikki, kun lähden leirille.
Tavallaan tämä on mielenkiintoinen käytännön koe – miten koko systeemini toimii, kun käsijarru ei toimi ja jarrupalat ovat muutenkin jokseenkin ohuiksi hioutuneet? Leikkaako kone kiinni vai rullaako se tyytyväisesti huristen ja pysähtymättä, kunnes törmää seinään? Koneistoni on hellyttävän sekaisin. En oikein nuku öisin, ja jos nukun, heräilen noin tunnin välein. Uni ja valve menevät limittäin. Putoilen unikuoppiin kesken päivän. Toisinaan tuntuu, kuin kuulisin oman ääneni jostain ulkopuolelta. Tarkastelen tätä kaikkea kohteliaan hyväntuulisen kiinnostuneena. Alan olla sen verran väsynyt, että pikkuhiljaa uskon, ettei tämä kaikki koske minua. Miten se voisi koskea minua? Minähän elän tässä omassa suloisessa kuplassani, jossa on iltaisin vaikea lukea kirjan tekstiä koska sanat alkavat elää unen rajamaastossa omaa elämäänsä, muuttuvat ääniksi ja kuviksi ja hämmentävät minut.
Ja samalla pääni on rautaisen selkeä. Tiedän tasan tarkalleen, mitä minun on tehtävä. Olen tehnyt tätä niin monta kertaa, että tiedän tasan tarkalleen, miten minun on valmistauduttava ja miten minun on toimittava. Tiedän, kuka minun on oltava ja mitä rooleja minun on kannettava. Tiedän, miten minun on sanani asetettava ja mistä kaikesta minun on oltava välittämättä. Tiedän, mitä haluan välittää ja miten haluan välittää.
Mielenkiintoista on yksinomaan se, yhdistyvätkö piuhat tietämisen ja itse käytännön toiminnan välillä.
Olo on vähän sellainen kuin olisin ison aidonkokoisen Kaisa-robotin päänsisäisessä ohjaamossa, antaisin komentoja, nykisin vipuja ja painelisin nappeja – mutta käskyt ja komennot menevät satunnaisesti perille, ja perille mennessään kulkevat pahasti viiveellä. Kuljen hyvin hitaalla ja raskaalla vaihteella. Ajatukset ovat paksussa tahmassa ja yritän jynssätä niitä puhtaaksi magmasta, yritän ravistella jäsenistä unta irti.
Mutta toisaalta, ei kai se ole pahakaan, viettää viikko unen ja valveen rajamaastossa… Katsotaan, miten pitkälle koneistossa riittää varapolttoainetta. Kyllä ne minut elvyttää sitten jos on pakko.
*
Kävin veljeni ja vaimonsa luona viettämässä tänään iltapäivän. Veli paistoi pizzaa sellaisella keraamisella pannulla uunissa, joka tekee pizzaan rapean paistopohjan. Ja mansikkarahkaakin se teki. Veljen vaimo nosti sohvalle pinon saksankielisiä sisustus- ja naistenlehtiä ja sain istua selaamassa niitä, katselemassa kuvia kuin lapsi joka ei vielä ymmärrä tekstejä mutta pitää väreistä. Meinasin nukahtaa sohvalle, se kertoo siitä että oli hyvä hetki, sellainen jossa kaikki vähäksi aikaa raukesi. Onnellista, että on veli vaimoineen asumassa tässä lähellä.
Nyt on pesty taas yksi koneellinen pyykkiä, mittasin äsken kuumeen. Vielä sitä ei ole, mutta olo on mahtavan hurmeinen, niin kun lämpö nousisi. Toivon, että se on vain kitkaa kierroksista. Jos puoleen väliin viikkoa selviäisi ilman kuumetta, loppu menisi hyvin… Ikkunat on auki niin että ilma tässä talossa vähän vaihtuisi, nakkelen tavaroita laukkuun vähän summanmutikassa, kaikkea mitä hämärästi muistelen edellisviikkoina käyttäneeni.
Kohta saan vielä hyvän ystävän hetkeksi iltateelle. Otan vauhtia,
otan vauhtia kaikista niistä ihmisistä jotka tämän viikonlopun aikana ovat muistaneet minua ja olleet lähellä,
ymmärtäneet tätä lähtemisen tuskaa, osoittaneet että ovat kaivanneet minua,
tai että on merkityksellistä että olen aina leirien välissä paikalla
sitä on kiitollinen siitä että on perhe, äiti ja isä,
veli ja käly ja että on aviomies jolla on kyky olla läsnä neljänsadan kilometrin takaa lakkapensseli kädessään
otan kuumemittarin leirille mukaan,
me selvitään kyllä.
Jospa keittäisin sen kunniaksi kahvit ja söisin jääkaapin tyhjäksi. Siellä on jugurttia ja kurkkua.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Järjettömyys, Koti, Lepo, Matkalla, Mieli, Tunteet, Unet | Comments (0)
ei mitään tolokkua. July 10th, 2009
in life you’ve got to laugh at the point you are in
otherwise it’ll become painfully frustrating -
if you make the mistake of just waiting for things to change
*
Istuin äsken takapihalla saunan jälkeen vilvoittelemassa ja ajattelin ylläolevia sanoja. On pakko nauraa nyt, irrottaa huumoria näistä hetkistä ja tulevistakin, on pakko yrittää suhtautua jokaiseen hetken sillä silmällä että niissä on paljon nähtävää ja nautittavaa,
muuten väsyy matkalle.
Hahmotan hetkittäin miten väsynyt olen. Tämä on jollain tavalla jo absurdia. Pienistä asioista tulee isompia kuin ne ovatkaan, niin kuin siitä että jaksaa illan päätteeksi tehdä kävelylenkin siirtolapuutarhassa, kävellä kasvitieteellisen puutarhan läpi.
Suhtaudun tällä hetkellä vähän pelottavalla innolla tulevaan viikkoon. Tulisi jo, annan sille turpiin.
*
Tänään olen lisäksi ostanut kaksi vaaksan mittaista paksua rautanaulaa. Pidän taas ensi viikolla oppitunnit ristiinnaulitsemisesta. Jotenkin se tuntuu erilaiselta kun punnitsee kädessään monen sadan gramman painoista naulaa. Saisinkohan ne nopeasti ruostumaan…?
Olen myös syönyt lisää mansikoita
katsonut muutaman jakson Karjalan kunnailla -sarjaa
nauttinut siitä kun joku näyttelijöistä osaa puhua pohjoiskarjalan murretta,
poiminut talteen sanontoja:
sillä ei ollu kyllä sillo vintillä kaikki matot suorassa
ja olen miettinyt sitä, että sanaa “tolokku” ei varmaankaan käytetä missään muualla kuin täällä. Tolkun ihminen. Olipa tolkun paljon sitä ja tätä. Ei siinä ollut mitään tolkkua. Pysy tolkuissasi.
Haluaisin puutarhan
ja valkoisia juhannusruusuja -
ajatukset ovat juuri tällaisia, lepattelevat, vähän läpikuultavina ja satunnaisina. En mene vastuuseen siitä mitä sanon tai teen. Puhun todennäköisesti läpiä päähäni, irtonaisuuksia, ehkä sellaiset ihmiset jotka ovat päästään sekaisin puhuvat samalla tavalla mutta vain potenssiin kaksi yhtä oudosti. Asiat yhdistyvät päässäni omituisilla aasinsilloilla, seuraan niitä sujuvasti, kuljen varpaisillani rotkojen yli, ylitän ammottavat aukot ohuella nuoralla tasapainoillen ja hymyilen jatkuvasti etäisesti ja onnellisena. Ei varmaankaan olisi kovin kamalaa seota.
Ja sitten olen toisaalta ihan tolkuissani. Tätä tällaista varmaankin sanotaan elossa olemiseksi. Että tutustuu omaan stressiinsä ja kokeilee, mitä itsestään saa irti. Että on vastuussa toisille ihmisille ja kantaa vastuunsa, kykenee tekemään osansa ja näyttelemään roolinsa. Ja että aina kahden stressin välissä katselee takapihalla vaaleanpunaista daaliaa ja syö iltapalaksi mansikoita ja vaniljajäätelöä,
kertoo rokapöydässä anekdootteja Isaac Newtonista (miehen hiuksesta löydettiin noin 30-kertainen määrä elohopeaa normaaliin verrattuna, mies oli paatunut alkemisti) ja ajattelee asioita kuten tervapuun polttamista siirtolapuutarhamökin kamiinassa,
sellaista tämä elossa oleminen on, suloista,
matot on vintillä suunnilleen suorassa
ja jos ei ole niin hapsottakoot mihin suuntaan haluavat, kunhan ovat raidallisia ja
kotikutoisia
VÄHÄN PÄÄLLE VIIKON PÄÄSTÄ OLEN VAPAA KAIKESTA
(melkein).
Nyt sitä jäätelöä ennen kuin ajatukseni lepattelevat kaikki erilleen.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä | Comments (0)
tämä taakka on suloinen kantaa. July 10th, 2009
Tänään heräsin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon siihen tunteeseen, että jäsenet ovat tyytyväiset ja raukeat levättyään riittävän kauan.
Kääntyilin sängyssä tunnin heräämisen jälkeen, koska en raaskinut rikkoa tunnettani vielä. Vasta kun tiesin isän jo keittävän keittiössä kahvia vedin peiton yltäni ja laskin jalat aitan viileälle lattialle. Ja totta se oli, tullessani sisään minun oli levännyt olo. Herännyt.
Olen ollut niin väsynyt että en usko aikaisemmin olleeni. Olen luullut edellisvuosinakin väsyneeni, mutta en ole tiennyt, että siinäkin voi vielä ylittää rajoja. Toissailtana en ollut mitenkään saada unen päästä kiinni. Pyörin vuoteessa niin kauan että itku alkoi kiristää silmien takana: mie en ikinä nuku, mie en saa koko yönä unta, tämä sekava kipeä olo ei ikinä lakkaa, tästä ei tuu mittään. Yömyöhällä annoin periksi ja otin nukahtamislääkkeen. Silti mielessä pyöri jokin niin isoilla kierroksilla, että lääke ei ottanut vaikuttaakseen noin tuntiin.
Eilisaamun kuljin jonkinlaisessa päättäväisessä horteessa. Kävimme Kontiolahdella SF-Filmikylässä katsomassa, millaisessa satukylässä Pölösen Karjalan kunnailla -sarjaa kuvataan. Matkalla takaisin nukuin Carlsonin parkkipaikalla sikeää unta, kun äiti ja isä ostivat vasaroita ja lakkoja. Kotona olin hereillä sen hetken, joka mansikkakakun tekemiseen meni. Sen jälkeen menin aittaani, ikkunoissa oli paksut peitot valoa estämässä, menin peiton alle ja nukuin kaksi tuntia paksua tummaa unta vain välillä kylkeäni kääntäen. Nousin joskus viiden aikaan – unta olisi riittänyt, mutta en uskaltanut varastaa kaikkea yöltä. Meni kauan selvitä taas hereille, tuntuu, että olen viettänyt viimeiset viikot tasaisessa turtumuksessa unen ja valveen välissä, mielentilassa jossa on keskityttävä kahta napakammin siihen mitä sanoo, tekee, ajattelee tai lipsauttaa – rajatilassa ei ole niin paljon suodattimia tai energiaa kuin normaaliin kanssakäymiseen ihmisten kanssa pitäisi olla…
Kun myöhemmin illalla laitettiin ruokaa, minun oli pakko käpertyä vähän väliä keittiössä tuolille tai lattialle. Rintakehässä kiristi jokin laajan kaaren muotoinen kipu, epäilin sydämen lyövän omia rytmejään. Yritin estää kivun siirtymisen palleaan vetäytymällä kippuraan. Kehollani on oma sanansa sanottavana tähän touhuun: en jaksa enää, en rupea tähän enää, jos et nyt anna minun levätä minä petän sinut, huomaatko, voin milloin tahansa jättää sinut avuttomaksi, entä jos puristan vähän tästä ja tästä niin ettet saa vedettyä kunnolla henkeä?
Yritin selittää itselleni että lepäisin kyllä jos voisin, mitään muuta en haluaisikaan, mutta entä jos uni ei tule iltaisin ja entä jos tämä liian nopeasti minussa pyörivä pyörä ei pysähdy, en valitse itse sitä että kaikki minussa on liian suurella vaihteella, en valitse tätä levottomuutta tai kireyttä -
kipu meni ohi, mutta siinä lattialla tuli lopulta itku. Pisarat putoilivat silmälasien linsseille ja piti ravistaa ne pois päästä. Kummallista on se, että itkun myötä joskus tulee helpotus. Se on tunne siitä, että se jokin rintalastan alla kirvelevä liukenee veteen ja kihoaa silmien kautta ulos. Jos hetken jaksaa itkeä, rintalastan alle ei ehkä satu niin paljon… Tänään tahtoisin itkeä lisää, pois sitä jotakin jota en vielä uskalla päästää irti, ajattelen että minun on vielä kestettävä ja vielä oltava vastuussa, vielä tarjottava itsestäni toisille, annettava itseni, asetettava alttiiksi ja likoon. Ja niinhän se on. Mutta
minulla olisi vielä muutama päivä aikaa itkeä tätä.
Huomenna palaan Jyväskylään. Pesen vähän pyykkiä, kirjoitan esirukouksen. Sunnuntaina on edellisen leirin konfirmaatio. Sen jälkeen pakkaan tavarani. Maanantaiaamuna otan kaksi bussia päästäkseni Keltinmäen kirkolle, ja sukellan viimeiseen leiriin. Jos saisin nämä muutamat yöt nukuttua vielä edes sen kahdeksan tuntia yössä… Silloin kestän kasassa.
Taidan etsiä äärirajojani. Tai minut on taidettu sysätä sinne. Rajoille. Se ei ole väärin. Mutta se on uutta. Näen öisin unia – silloin kun en nuku keinotekoista unta saadakseni edes hieman levättyä – taas loputtomista junista ja juna-asemista, joilla näen junan ikkunasta jonkin tärkeän ihmisen vilahtavan ohi laiturilla, en saa junaa pysäytettyä, olen matkalla jonnekin minne en halua. Osa junista on uusia ja nopeita, osa hämäriä ja vanhoja, ja yleensä mitään ei tapahdu päiväsaikaan. Tai sitten olen unissa kaupungeissa joita en tunne, minulla ei ole paikkaa jossa yöpyä ja saan majoittautua jonkin epämääräisen tuntihotellin huoneeseen mutta minun on pysyteltävä poissa yöhön asti ja vain hetkeksi saan mennä nukkumaan sinne, soitan unessa ystävilleni ja veljelleni samassa kaupungissa ja he sanovat no miksi ihmeessä sinä et tullut meidän luoksemme mutta minulla ei ole vastausta, harhailen kaduilla ja mietin minne voisin mennä tappamaan aikaa, lämpimään.
Ja sitten kuitenkin viikon päästä tämä on jo melkein ohi. En kärsi itse leiristä, minä pidän rippileireistä… Kärsin siitä, että olen niin poikki, ettei minusta ole aivan omaksi itsekseni (ehkä). Kärsin rajalla olemisesta, ja hitaasti olen alkanut kärsiä siitä että kaikki se ikävä jota yritän pitää hallinnassa sisälläni ei enää suostu olemaan hallinnassa, ikävä alkaa kihota minussa pintaan, se tulee pisaroiksi iholle, sitä tarttuu kaikkialle, tunnistan sen tuoksun, olen varma että muutkin aistivat mutta eivät tiedä mistä se tulee, on niin ikävä etten tiedä minne sen laittaisin, kerään sitä öisin ämpäreihin ja kulhoihin ja kaadan aamuisin kukkapenkkiin ennen kuin kukaan näkee. Pelkään – ja toivon – että sen virta kasvaa, jokin aamu herään huoneeni ikävää täynnä, ja kun avaan oven käytävään se huuhtoo minut ja kaiken muun mennessään, jättää lattiaan ja seiniin ohuen hohtavan kerroksen, ja kaikki ihmettelevät mitä se on, miksi seiniin jää heidän sormiensa jäljet.
On ikävä veden ääreen, en ole kestää sitä ikävää, kesäöisen taivaan alle veden ääreen,
laineiden liplatukseen, puun tuoksuun, makuupussiin saaren rantaan,
nukkumaan raikkaan ilman alle, täydelliseen irtonaisuuteen, vapauteen,
on ikävä sinne missä käyn läpi koko menneen vuoden ja katson, millaiseksi olen tullut,
millaiseksi tämä kesä minut on tehnyt.
On ikävä silmiin katsomiseen. Ei ketään muuta voi katsoa silmiin niin kauan kuin omaansa. Enkä kenenkään muun anna katsoa minua niin kauan silmiin. Mutta sitä on ikävä, että saa elää tilassa jossa ollaan lähellä toista.
En todellakaan enää
ihannoi vapautta tai yksinäisyyttä
en, koska minulla on vapaus ja itsellisyys
vaikka elänkin lähellä toista.
Minusta tuntuu että meillä on jotain sellaista jota en ole aikaisemmin tunnistanut:
me olemme yksi mutta emme sama, me olemme irralliset ja ehdottomasti vapaat, olemme omat itsemme,
mutta emme voi olla sitä ellemme kuulu yhteen, ja se ei tarkoita sitä että meidän on koko ajan oltava yhdessä,
tällaiset viikot kun ei nähdä ja päivät kun ei voida soittaa tuntuvat vahvistavan sitä:
en tiennyt että sitä on lopulta vapaa vasta kun
itse itsensä sitoo toiseen ihmiseen,
sellaisilla siteillä ettei niistä koskaan enää pääse,
koska ei koskaan enää tahdo päästä.
Se mitä sen vuoksi on kannettava on ikävä, mutta en valita.
On taakkoja jotka ovat suloisia ja on taakkoja jotka ovat karvaita.
Tämä ei kuulu jälkimmäiseen. Tämä on taakka joka painaa päätäni enemmän kumaraan elämän edessä,
nöyrryn, opin kunnioittamaan
koska en ennen tiennyt, mitä on jos rakastaa,
tai mitä se avaa elämään. On syytä kunnioittaa jos saa sen lahjan, että oppii jotain sellaista.
*
Isä toi eteeni aamupalapöytään Katri Valan Kootut runot. En ole lukenut Valaa oikeastaan koskaan ennen, mutta nyt sivuilta tuli jotain vastaan jota piti purra ja tunnustella. Jätän sen hautumaan. Kuuntelen ja yritän erottaa, mitä se minulle äsken sanoi.
Onneni on avaruus,
jossa auringot syntyvät ja kuolevat.
Näin onnellinen on vain se,
joka seisoo rajalla,
joka on kulkenut
kauhun ja kärsimyksen pimeän tien,
kuullut sydämensä huutavan jättiläispyörän alla,
nähnyt unelmainsa kuolevan pimeään.
Niin onnellinen on vain se,
jolle ei ole jäänyt mitään,
joka on vain värisevä lanka
yli elämän ja kuoleman rajan.
Olen kahden ihanuuden välillä:
elämä – huumaantunut juna
sillalla valtameren yli
kuolema – ihanasti kiehtova
niin kuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla.
Vaellanpa elämään tai kuolemaan.
suuri, sädehtivä virta on kantava minut!
// Katri Vala: Onnellinen
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Lepo, Matkalla, Mieli, Onni, Ruumis, Tunteet, Unet | Comments (0)
latauksessa. (!) July 8th, 2009
Aaaaaahhhhhhh.
(syvä hengitys)
Olen istunut tänään tunnin rautatieasemalla ihmisiä katsellen, ja sen jälkeen olen istunut kolme ja puoli tuntia junassa ikkunasta ulos katsellen ja hetken Pieksämäen rautatieasemalla katsellen sitä miten ratapalkkien välistä jokin elämä ihmeellisesti aina puskee esiin.
Ennen kaikkea olen ollut monta tuntia hiljaa.
Ihan hiljaa.
Kukaan ei ole puhunut minulle. Kukaan ei ole kysynyt mitään. Minun ei ole tarvinnut kommentoida mitään. Eikä selittää eikä ohjeistaa eikä komentaa, eikä ole tarvinnut kertoa yhtään vitsiä tai olla yhtään hauska. Olen istunut korvanapit korvissa ja kuunnellut mitä tahansa mitä mp3-soittimesta on tullut, olen katsellut junan ikkunasta aloillaan olevaa suomalaista kesää, metsää ja loputonta järvenselkää, loppumattomiin vilisevää männikköä ja koivuja, taivastakin olen nähnyt, maisemia jotka muuttuvat ja muotoaan vaihtavia pilviä joissa valo vaihtui illan myötä,
olen nähnyt jotain MUUTA kuin leirikeskuksen,
ja se jokin muu sai minut melkein liikuttuneeksi:
tämä on minun maani, nämä mittaamattomat metsät ja kylät etäisyyksien päässä,
tämä loputon Itä-Suomi joka jossain loppuu tasaisen aukeaksi hakattuun rajalinjaan,
tämä teittömien taipaleiden maa jossa metsät ovat pitkiä kuin nälkävuodet.
Ja olen ollut hiljaa. Oi että olen ollut hiljaa. Junassa tuntui kuin olisin latautunut samalla tavalla kuin kännykkä leirin jälkeen.
………………67 % ready
Kerään itseeni hiljaisuutta ja sanoja että ensi viikon maanantaina minulla olisi taas viikon ja yhden leirin verran annettavaa.
Ja voi miten voi nauttia päämäärättömästä puuhaamisesta sen jälkeen, kun on viikon elänyt niin tarkassa rytmissä että keho alkaa kommentoida, kun kahvia ei tule elimistöön tiettyyn kellonaikaan. En kurillanikaan juonut tänään kahvia kello kaksi. Vaihdoin pyykit toiseen kassiin kotiin päästyäni ja lähdin juna-asemalle tunnin liian aikaisin, koska kotona oli aavemaista olla yksin, verhot oli vedetty ikkunoihin, posti pinona oven alla ja pöly kaikkialla.
Juna-asemalla ostin sudokulehden ja istuin nenä paperissa yli tunnin. Piirtelin numeroita ruudukoihin ja nautin, kun aivot hitaasti valuivat sille vaihteelle jossa pyörät pyörivät vapaalla. En ajatellut mitään.
Kun junassa kuulokkeista sitten tuli Robbie Williamsin Feel ja luin Bill Brysonin A Short History Of Nearly Everythingiä saavutin hetkeksi populaarin mutta ajatuksiaherättävän viihteen huipun, ymmärsin hetkeksi viihteen täyden merkityksen, koin vähän aikaa jotain täyttä ja tyyntä tyytyväisyyttä,
hetken ajan tiedostin olevani syvästi onnellinen
ja olin sitä kahdesta syystä: leiri oli hyvä, ja minun on hyvä tehdä tätä työtä
ja olin matkalla kotiin muutamaksi päiväksi sellaiseen lepoon jossa saan vain olla,
vaikkapa hiljaakin
miettiä alkuräjähdyksiä ja itäsuomalaista metsää
kerätä ajatukset vähän kuin sadeveden poimulehteen, katsella millaisena taivas siitä heijastuu,
kuunnella omat sanani ja sen mitä sisin alkaa hitaasti sopottaa,
on aikaa asettua taas sellaiseksi kuin olen,
sellaiseksi kun minut taas on muokattu.
Nyt pesen hampaani ja kävelen paljain jaloin pihan perälle, vedän perässäni aitan oven kiinni,
menen kirjojen tuoksuun peiton alle kerälle, luen vielä vähän,
aamulla herään ajatukseen siitä
että voisi vaikka tehdä mansikkakakun.
*
They call this Life and I call it a Miracle.
Posted in Elämä, Ihmiset, Koti, Lepo, Matkalla, Mieli, Onni, Teologia, Tunteet | Comments (0)
kun keho ei kestä - July 4th, 2009
Niin mukavaa kuin tällä leirillä on ollut ollakin, alkaa kehoni olla sitä mieltä, että olen tehnyt jo kesän työt.
Yleensä olen kolmannen leirin lopussa sairastunut kunnon kuumeeseen ja ollut kaksi viimeistä päivää pois pelistä. Nyt minulla on vielä edessä yksi leiri, mutta kehoni on laskenut, että olen jo ollut kolme viikkoa leireillä. Otsan takana tykyttää ja jokin tuntuu raskaalta, kurkussa jokin muuttuu karheaksi ja korvissa kasvaa pakotus. Eilen illalla tuli väsymys, joudun keskittymään tänä iltana kävelemiseen ja puhumiseen. Joudun keskittymään läsnäoloon.
Jos en keskity, unohdun katselemaan ikkunoista, unohdun unen ja valveen rajamaille sänkyyn, Laila Hietamiehen Laatokan maisemiin, puoliväliin. Yritän olla laskematta päiviä (niitä on vielä kaksi kokonaista ja yksi vajaa), sillä en halua täältä itse vielä pois, kehoni vain haluaa. Himputin ruumis, miksei se kestä kaikkea mitä mielikin kestää…
On vielä jaksettava se tämän kesän viimeinen leiri, sen alkamiseen on vielä vähän yli viikko, ja siinä välissä sellaisia vapaapäiviä joina mennään Joensuuhun ja tehdään kesän ensimmäinen mansikkakakku. Nukutaan aitassa kaikki mahdollinen muu unohtaen eikä katsota kelloa kuin pakon edessä. Eikä olla hereillä yli kuuttatoista tuntia vuorokaudessa eikä olla koko ajan vastuussa jostain.
On kahtalainen olo. Toisaalta olen kiitollinen;
sain tehdä vielä yhden tällaisen kesän, etsiä jotain omaa äärirajaani vielä – miten paljon todella jaksan olla ihmisten kanssa, jaksanko olla neljä viikkoa kaksikymmentäneljä kautta seitsemän ihmisten kanssa, jaksanko ottaa vastaan yli sata uutta ihmistä ja olla edes hetken kiinnostunut mahdollisimman monesta, toimivatko aivoni vielä tarpeeksi nopeasti, jaksanko kantaa rooliani niin kauan, ottaa roolini, toimivatko synapsit päässäni ja saanko synnytettyä oppitunteja ja niiden lisäksi jaksanko olla läsnä ja mukana ja paikalla ja kykenenkö antamaan itsestäni…
Tähän asti olen kyennyt. Jaksanut.
Ja toisaalta on revitty olo;
miksi minun on oltava näin kauan pois kotoa? Miksen saa viettää kesääni kotona, miksi minun on oltava poissa, vieraiden ihmisten keskuudessa, on epäreilua ettei minulla ole kesää jolloin voi juoda aamukahvinsa omalla parvekkeellaan, minulla ei ole kesää jona kotiudutaan kaupunkiin jossa en kesäisin ole vielä koskaan oikeastaan Ollut, minulla ei hyvä ihme ole tänä kesänä kahteen kuukauteen oikeastaan aikaa aviomieheni kanssa, puhumattakaan siitä, että ehtisin olla perheeni kanssa… On sellainen olo, että pystyn näihin viiteen leiriin juuri ja juuri, mutta
ANTAA OLLA SITTEN VIIMEINEN KERTA
jos tässä työssä ei olisi tavalla tai toisella kyse kutsumuksesta, kieltäytyisin ehdottomasti olemaan näin paljon pois kotoa rahasta. Raha ei missään nimessä ole niin tärkeää. Mutta koska nämä ovat rippikouluja, sanoo jokin minussa, että nämä ovat ehdottomasti niin tärkeitä… Mutta rehellisesti sanottuna tulevina vuosina minulle ja kutsumukselleni riittäisi vähän vähemmänkin. Tai: on pakko riittää, koska minusta tulee neljässä viikossa jo niin ohut, että olen repeämispisteessä. Jos jaan itsestäni neljä viikkoa ja yritän olla läsnä ja paikalla, venyn läpikuultavaksi. Sen jälkeen minua ei voi enää venyttää;
menen poikki ja jäljelle jää sellaisia riekaleita, jota poksautetusta ilmapallosta syntyy. Eikä sekään mitään, ne kasaantuvat ajallaan, mutta jos ei ole aivan pakko, en jaksaisi sitä vaivaa nähdä.
On ihmisiä, joilta pitkitetty leirielämä tai tällainen intensiivielämä tavalla tai toisella sujuu. Minulla on joku taipumus olla liikaa läsnä, haluta itseltäni liikaa. Niinkuin tänäänkin minun oli mentävä vielä juoksemaan Saukkolan maalaiskylän raitille, vaikka taivaalla oli sadepilviä ja olin väsynyt, mutta minä halusin ottaa siitäkin kaiken irti, sadeilmasta ja siitä tosiasiasta että kohtuullisen harvoin pääsen juoksemaan sellaisten niittyjen väliin, joiden yllä vielä leijuu leikatun heinän tuoksu.
Juoksin sateessa huppu päässä ja kuuntelin onnellisena sateen sihinää lehtipuissa;
takaisin leirikeskuksella huomasin, että korviin on alkanut sattua.
Mutta vielä on muutama päivä, vielä on tärkeitä asioita,
kirjoitan kirjeitä leirin postilaatikkoon, ei mitään ihmeellistä, muutama ystävällinen sana,
jos millään keinolla voi sanoa jotain,
en tiedä olenko erilainen esimerkki
mutta toivon olevani jokin merkki,
kutsumuksesta, toivon että meissä tulee jotain näkyväksi.
Toivottavasti se ei ole vain kuume.
Ja hop, nyt leikkimään iltaohjelmaan.
Posted in Elämä, Koti, Luonto, Mieli, Onni, Ruumis, Tunteet | Comments (0)