loputon etulinja. July 1st, 2009
the funny thing is that
I cannot help this
I didn’t chose this
we are
chosen instead
*
Toinen päivä riparia. Pidin juuri aamun oppitunnit Raamatusta ja luomisesta. Tunnin jälkeen kannoin läppärin huoneeseeni ja mietin, miten loputtomiin sitä joutuu silmäkkäin sen asian kanssa, että maailman silmissä teitä pidetään hulluina. Olen virkani puolesta hullu.
“Kuka nää sadut on keksiny?” “Onks tää kaikki ees tottakaa?”, mutisivat tytöt takapenkissä. Olin tahallani tarkkakorvainen ja vastasin jokaiseen mutistuun kysymykseen. Puhuin siitä, mikä merkitys on luomisella, ja tajusin, että en voi enkä koskaan tule voimaan vaikuttaa itse siihen, kuka kuulee ja kuuntelee ja kuka ei. Hetkeksi tuli voimaton olo – minä seison tässä, edessänne, puhun siitä minkä ymmärrän Totuudeksi, ja kun olen sanani sanonut loppuu valtani vaikuttaa. Ja voi järki se on vaikeaa. Voin puhua, mutta miten voisin siirtää se tunteen… Miten voisin vapauttaa luokan ilmatilaan tunnun siitä, että on luotu ihminen, tarkalleen suunniteltu, käsin huolella muovattu, miltä tuntuu olla niin rakastettu että joku on suunnitellut joka ikisen ihon uurteenkin paikalleen… En saa sitä sanoihini. En minä.
Niinpä olen hullu. Tai sellainen, jota voidaan hulluna pitää. Puhun hulluutta, ja sanon sitä Totuudeksi. Enkä voi itse sille mitään, ettei se näytä totuudelta ennen kuin sitä tullaan sisäpuolelta kurkistamaan.
Joskus on sellainen olo että et Sinä helpointa mahdollista tietä kyllä antanut - ja sitten hetken päästä ymmärtää, että en minä sitä ole pyytänytkään… Olen pyytänyt sirpaletta todellisuudesta, olen pyytänyt sitä ettei elämä olisi samea seisova vesi, olen pyytänyt että näkisin tämän joen pohjaan saakka, erottaisin sen pohjasta sileät pyöreät kivet ja osaisin ne nimetä. Olen pyytänyt sitä, että oppisin näkemään. Oppisin elämään, ja uskaltaisin tuntea.
Ja tässä sitä ollaan, tunnetaan niin että itkettää kun riparin aamuhartaudessa luetaan Zinkin Nurja luomiskertomus, tunnetaan niin ettei tiedetä mihin sen laittaisi. Eikä minulle tähän mennessä ole opetettu toista tapaa olla elossa. Minkä teen? Olen hullu ja jätän vastuun jollekulle muulle.
Niinpä teen tätä kesästä toiseen, teen itsestäni kummajaista, vedän esiin rajaa maailman ja Jumalan välillä, puhun niin suoraan kuin osaan ja yritän pitää mustan mustana ja valkoisen valkoisena, yritän seistä selkäni suorana sen takana, mitä tunnustan.
Enkä enää voisi muuta valitakaan.
Hauskinta on se, että tämä ei tule loppumaan… Niin kauan kuin elän, tämän olisi parempi olla näin. Raja maailman ja Jumalan välillä tuskin tulee häviämään, tai sitten kun se häviää, ollaan perillä. Sitä ennen on pakko seistä rajaviivalla ja nimetä maat.
Kai se on niin että
christians usually assume that with God their life is filled with harmony and all their sorrows and problems are magically whisked away. They haven’t understood that this is a world at War, that being a christian means that they enter a war. They do not understand that they are taken to the frontiers and therefore they are suprisingly shocked for being shot at.
(John Eldredge)
*
Sidon siis sandaalini tiukempaan ja yritän seistä tässä. Kunpa muistaisin, että my job is to be available. God is the one who is responsible.
Posted in Aistit, Elämä, Ihmiset, Jumala, Teologia, Tunteet, Usko | Comments (0)