Archive for September, 2009
pyhä tyytymättömyys. September 28th, 2009
If the whole world followed you, would you be pleased with where you took it?
// Neale Donald Walsch
*
En oikeastaan aikonut tehdä uutta ulkoasua, mutta jostain syystä aloin kaivata tälle sivulle enemmän ilmaa. Katselen tätä päivittäin aika paljon, ja ilmeisesti jokin elämän eteenpäinmenemisessä vaikuttaa myös siihen, millaista sivua haluan katsella. Halusin enemmän ilmaa, valkoista, tilaa ja väljyyttä. Ja väriä, pieniä laikkuja sen keskelle.
Taidan kaivata elämääni enemmän ilmaa. Enemmän tilaa, enemmän valkoista. Enemmän väljyyttä. Sellaista maalarinvalkoista, jolla peittää seinät ja ottaa sen jälkeen käteen suuri pensseli, kymmenen sentin levyinen, kastaa se paksuun maaliin ja roiskia väriä seinille laikuiksi ja sateeksi, niin ettei talossa enää ole kylmää ja tyhjää.
Haluaisin, että paikat joissa olen ja asun, olisivat väljiä ja ilmavia. Haluaisin poistaa ison osan tavarasta, jota minulla on. Että omistaisin vähän, ja se vähän mitä omistaisin, palvelisi tarkoitusta.
*
Pauliina makaa sohvalla ja naputtaa omaa konettaan, V istuu ison koneen takana ja minä tässä tuolilla vähän epämukavasti tämän oman pienen koneeni kanssa. Jon Forman soi taustalla, ulkona aurinko on mennyt pilveen, ja juuri äsken alkoi sataa. Olohuoneen vihreät verhot ovat nyt tismalleen saman väriset kuin osa vaahteranlehdistä: keltaiseen taitettua lehtivihreää.
Hetki sitten vedin korvapuusteja uunista samaan aikaan kun Pauliina soitti olohuoneessa Shostakovichia sellolla. Sonaatti sellolle ja pianolle, ja jossain vaiheessa Pauliina huusi olohuoneesta että näin se pitää soittaa, me täällä itärajalla tiedetään jotain Neuvostoliitosta ja soitti niin että saatoin kuvitella maisemaa kokoon puristavat neuvostokolossit ja askelten painon, kun aamulla on taas raahauduttava tehtaaseen, minun ymmärrykseni klassisesta musiikista kehittyy ja ymmärrän, ettei se ole vain herkkää ja kevyttä vaan jotkut säveltäjät ovat menneet musiikkinsa takia vankileireille.
*
Jos maailma seuraisi minua minne ikinä menenkin, olisinko tyytyväinen siihen, minne se minun mukanani päätyy?
En. Enkä halua olla. En halua kuvitella, että voisin olla.
Haluan olla tyytymätön siihen, mitä ympärilläni tapahtuu. Mitä elämässäni tapahtuu. Ei niin, että elämä olisi vain huono – mutta totuuden nimissä tässä arkisen elämäni ympärillä ja sen sivutuotteina tapahtuu paljon sellaista epäoikeudenmukaisuutta, jota ei pidä hyväksyä. Paljon sellaista, josta on tullut osa kulttuuria, ja jota sen takia ei enää erota. Jos koko maailma eläisi niin kuin minä, meidän kävisi huonosti. Minulla on tarve… mmm, herätä. Nähdä ja sormenpäissäni tuntea se keskeneräisyys, jossa elän. Tuntuu, että pitkään olen yrittänyt vain sietää ja hyväksyä sitä – unohtaakseni sen sitten, ollakseni tekemättä mitään – koska elämähän on keskeneräistä, me ihmiset olemme niin keskeneräisiä. Niin olemmekin. Niin tulemmekin olemaan. Niin olen. Mutta minun ei kuulu jäädä siihen. Minun ei kuulu jäädä tuleen makaamaan, kaatua tähän ja heittäytyä huolettomaksi. Sitä on vaikea vielä sanoittaa, mutta moni asia tässä kulttuurissa jonka keskellä elän, vaivaa minua. Mietityttää ja ärsyttää. Se on jotakin uutta, ja en halua luopua siitä. Se tuntuu jonkinlaiselta havahtumiselta, ja sellaisena se tuntuu arvokkaalta. Haluaisin nähdä…
On olemassa sellainen sanapari kuin pyhä tyytymättömyys.
Siksi haluaisin olla tyytymätön. Haluan olla. Tyytyväisyys kun ei saa mitään aikaan. Tarvitaan särö, että jotain alkaa tapahtua. Minä haluan elämääni särön, jonka näen ja ymmärrän. Toisin sanoen haluan nähdä särön ja ymmärtää sen. Että osaisin antaa elämäni muuttua sen myötä.
Ja vielä selvemmin sanottuna: minua on alkanut vaivata tämä hyvin toimeentuleva valkoinen länsimainen keskiluokkaisuus, jonka turvin voisin elää elämäni pseudoarvojen varassa, kuvitellen olevani sivistynyt ja tiedostava, ekologinen ja ihmisrakas, kohtuullisen kunnollinen ainakin, ihan niin kuin kaikki muutkin. En halua olla “niin kuin kaikki muutkin”, sillä se on tyytyväisyyden ja passiivisuuden vaarallisin muoto.
Haluan erottaa toden ja väärän. Moraalin oikeat rajat, en niitä jotka perustuvat yleisiin sopimuksiin. Haluan erottaa oikein ja väärin tekemisen rajat. Haluan etsiä sitä, mikä on totuudellisempaa. Haluan kyetä seisomaan sen takana, mikä on totuutta. Haluan seistä tämän kaiken reporankana sohvalla makaamisen jälkeen.
Loppujen lopuksi: en ole päätynyt tähän maailmaan viihtyäkseni täällä. Ehkä se on se, johon olen väsynyt: en halua enää vain viihtyä, haluan tehdä työtä. Haluan niskani hikeen ja käteni rakoille. Haluan, etten eksistoi enää vain itseni ympärillä. Olen tyytymätön siihen, että jos kaikki eläisivät niin kuin minä, tästä ei tulisi mitään.
On kohtuullisen omituista, että olen tästä olosta ja ajatuksesta onnellinen. Mitä, tyytymättömyydestä?
Olen onnellinen siitä, että elämä voi olla enemmän kuin viihtymistä.
*
Nämä ovat vielä niin keskeneräisiä ajatuksia, että annan niiden vielä kiehua padassaan. Kierrän pataa ja yritän poimia sieltä isoimmat palaset, mutta ne ovat vielä niin kuumia että poltan sormeni. Aikaa on… Mutta minut tekee onnelliseksi se, että jokin on muutoksessa, haluan raivata sille tilaa ja ilmaa, väljyyttä, maalarinvalkoista jonka päälle roiskia uuden kuvan.
Pauliina alkoi taas soittaa. Menisinkö minä vankileirille sen vuoksi, mihin uskon?
Menisin.
Haluan uskoa ja päätän uskoa, että menisin.
Valintahan se on;
ja valintoja
voi tehdä -
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Muutos | Comments (0)
auringonlaskuja naapurustossa. September 27th, 2009
Kaksi päivää sitten V sai uuden salaman kameraan. Kiipesimme illalla sitä varten Laajavuoren huipulle, perille pääsimme seitsemän minuuttia ennen auringonlaskua. Se riitti.
Melkein hävettää ajatella, että näitä tapahtuu tuossa aivan vieressä harva se päivä – ja yleensä me emme huomaa. Seisoimme mäen päällä ehkä puoli tuntia, siihen asti, että aurinko painui niin alas puiden taakse että taivas muuttui musteensiniseksi ja verenkarvaiseksi. Taivaan yli kulki samalla sadepilviä, kaupungin puolella ne värjäytyivät roosan värisiksi ja oli kuin kaupunkiin olisi satanut väsynyttä hattaraa.
Tässä kuvassa ei ole salamaa, mutta pidän siitä paljon. Se muistuttaa siitä, että luonto ympärillä tuhlaa jatkuvasti parastaan. Että kaunista on lähellä, jos jaksaa kiivetä pohkeensa kipeiksi edes toisinaan. Että hetkittäin elämässä päätyy näköalapaikoille, joissa henki hetkeksi jää kurkkuun kiinni.
Haluaisin muistaa tämän ja sen, että on tärkeää välillä kiivetä korkeammalle nähdäkseen kauemmas. Ja että elämä enimmäkseen tapahtuu näiden seinien ulkopuolella, niin tämän asunnon kuin tämän mielenkin.
Siksi otan reppuni ja kävelen kauppaan, ostan ruokaa koska kylään on tulossa ystävä, meillä on kenties hyvä syy korkata kuohuviinipullo, ei ehkä suuri syy ja toisaalta on, mutta se on ollut jääkaapissa puolitoista vuotta ja ennemmin tai myöhemmin sellaisista on hyvä hankkiutua eroon, tai ainakin ne kannattaa lahjoittaa tällaisille illoille ja hetkille sitä varten, että harva asia on niin rikasta kuin ystävät pöydän ympärillä ja ilo pienistä asioista.
Sitä varten haen kanaa ja kahvia. Niistä rakentuu elämä, tällaiset arkiset pyhäpäivät.
(Tänään auringonlaskua ei näy, mutta vaahteranlehdet ikkunan takana korvaavat sen. Arrogantly lavish business, nature.)
Posted in Elämä, Kauneus, Luonto | Comments (0)
joku aamu vaahteranlehdet. September 26th, 2009
Lauantai, kun noustaan sängystä vähän kahdentoista jälkeen. Isä soittaa puoli kahdelta, sanon, että me syödään vielä aamupalaa. Kolmen aikaan mennään ovesta ulos kahden makuualustan ja neljän kirjan kanssa, mennään metsänrinteeseen ja maataan varvikossa, tungen paksun paidan päänaluseksi ja olen unen ja valveen rajamaastossa melkein tunnin,
viereisessä rinteessä pojat ajavat pyörillään DH:ta ja toisessa metsässä huutaa lapsi, sitten kun olen haipua liian suureen raukeuteen nousen ylös ja lähden juoksemaan, hölkkään rauhassa, haavat ovat jossain vihreän ja keltaisen välissä ja katselen edellä kulkevien ihmisten selkiä, heistä ei näe kuin selät kun ohi juostessaan ei viitsi katsoa uteliaana kaikkien kasvoja. Me näemme toisistamme valtavan määrän selkiä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Selän kääntäminen ja näyttäminen on liian helppoa.
Juoksen vajaan tunnin epätavallisen lämpimässä syyssäässä ja noin puolessa välissä matkaa alkaa tuntua siltä, että tajunnan taso laskee. Jalat ovat edellispäivän rinteenkiipeämisestä vielä kipeät, kun noustiin Laajavuoren huipulle ottamaan kuvia auringonlaskua vasten, ja niitä on tavallista raskaampi nostaa, nostan niitä laajemmissa ja hitaammissa kaarissa. Juoksen kevyessä sumussa loppumatkan, kevyen unisuuden ja endorfiinin sekoituksessa. Se on mukavaa; mieleen ei tarvitse mahduttaa mitään muuta.
Melkein kotiovelta soitan V:lle, puhelimen taustalta kuuluu naurua, pojat ovat vielä hyppytornin huipulla. Kotitalon takapihalla vaahteranlehdet rahisevat keltaista ja punaista, menen niiden yli ja mietin, että jotain kullanvärisenä aamuna haluaisin mennä valoon kuvaamaan lehtiä ja meitä, talon edessä venytän pohjetta kun parkkipaikalla joukko alle ripari-ikäisiä nuoria yrittää päättää, mitä tekisi ja ymmärrän taas, että olen tulossa aikuisemmaksi: minä venyttelen hikisenä verkkareissa, tunnistan kukkapenkistä daalian, olen onnellinen siitä ettei lauantai-iltana tarvitse mennä minnekään.
V tulee, käy haalimassa paperiroskiksesta vanhan paperikaihtimen, taittaa sitä kaarelle ja sanoo, että siitä tulee hieno varjostin johonkin niistä lampunraadoista, joita meillä on kaapeissa. Kotiin, suihkuun, iho palelee vielä kuuman veden jälkeenkin, kun odotin ulkona daalian vieressä. Lämmitän eilistä spagettia, tomaattikastike on parempaa tänään kuin eilen, ja syötyäni etsin kaapista suklaata, löydän pienen palan. Sytytän kynttilöitä, koska nyt voi. Vaahterat erottuvat ikkunan takana naapurin valoa vasten, nautin siitä ettei verhoja tarvitse vetää ikkunaan, voin kävellä suihkun jälkeen ilman pyyhettä eikä kukaan näe, koska ikkunoiden takana ei ole ketään katsomassa. Kaipaisin sitä, että talossani olisi tulisija, tällaisina iltoina haluaisin seistä tulen edessä ja tuntea sen käsivarsien iholla.
Ja sitten istun sohvalla, Bo Kaspers Orkesterin ennen tuntemattomia kappaleita soi, tunteja kuluu huomaamatta, ajelehdin, eikä nukuta koska aamulla olen noussut vasta puolen päivän jälkeen.
On asioita, jotka tulee muistaa.
Niin kuin se, että
se ei ole mitään, mitä kukaan tekee.
Se on sitä, mitä ihmiset on. Järjelläkö ihmisiä rakastetaan?
Rakkaus ei ole mitään
mitä sä teet
rakastettavana oleminen,
se on sitä että ollaan.
*
Katselen mustavalkovalokuvia ja ajattelen, että haluaisin oppia jotain uutta. Ja silti enimmäkseen tänään ajelehdin, olen tässä, tunnustelen tätä,
olen tässä päivässä, siinä että muutama kynttilä palaa, että ollaan ja,
niin,
että ollaan.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Koti, Mieli, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
will you sell yourself…? September 25th, 2009
Heavenly Father, you always amaze me
let your kingdom come in my world and in my life
You give me the food I need to live through the day
And forgive me as I forgive the people that wronged me
Lead me far from temptation
deliver me from the evil one
I look out the window the birds are composing
not a note is out of tune or out of place
I look at the meadow and stare at the flowers
better dressed than any girl on her wedding day
So why do I worry?
Why do I freak out?
God knows what I need
You know what I need
Your love is
Your love is
Your love is strong
The kingdom of the heavens, is now advancing
invade my heart, invade this broken town
The kingdom of the heavens, is buried treasure
will you sell yourself to buy the one you’ve found?
Two things you told me
that you are strong
and you love me
yes you love me
Your love is
Your love is
Your love is strong
Our God in heaven
hallowed be
Thy name above all names
Your kingdom come
Your will be done
on earth as it is in heaven
give us today our daily bread
forgive us wicked sinners
lead us far away from our vices
and deliver us from these prisons
// Jon Foreman: You Love Is Strong
*
Istun sohvalla, viimeinen kynttilä palaa pimeää vastaan, ikkunan takana vaahterat ovat menneet pimeiksi, veli ja vaimonsa ovat jo lähteneet, soitan tätä yllä olevaa kappaletta ja tajuan että
this is all about whether I have the courage to enter a relationship
this Relationship
Olenko valmis myymään itseni saadakseni aarteen, jonka löysin?
Olenko valmis antamaan itseni saadakseni aarteen, jonka löysin?
Olenko valmis päästämään itsestäni irti saadakseni aarteen, jonka löysin?
Suurimman osan ajastani olen kiinni minussa. Siinä, mitä olen liikaa tai liian vähän. Ja sitten on niin että siivoan taloa vimmatusti, kuuraan kylpyhuoneen lattiaa ja ajattelen ettei elämä ehkä ole koskaan sen enempää, kierrän kuristusta kurkussa kireämmälle, ajattelen puolihuolimattomasti että ehkä sen ei tarvitsisi tuntua tältä mutta sitä ajatusta seuraa liian nopeasti toinen joka sanoo no mutta se tuntuu kuitenkin, etkä sinä sille mitään voi, se on totuus.
On liian helppoa rakastua kipuihinsa. Sitä tulee kasvaneeksi niihin, ja niistä tulee tärkeitä: näissä tunnistan itseni, tätä olen, tätä olen aina ollut. Ja voi olla niin, että mikä tahansa asia elämässä voi kääntää pään aina samoja kipuja kohti. Niin koko elämästä tulee itseään katsova kierre, sellainen jonka syöksymiskulma syvenee.
Ja sitä tulee huonoksi päästämään irti. Lakkaa näkemästä, että suurimman osan ajastaan on kiinni itsessään. Omissa tunteissaan, ajatuksissaan, kokemuksissaan, tulkinnoissaan, peloissaan, toiveissaan. Ja tulee niin herkäksi niiden kanssa, ettei uskalla tulla ulos elämään, koska jokin siitä saattaisi järkkyä tai saada särön.
Mutta
ketään ei ole tarkoitettu elämään elämää itseensä tuijottaen. Se olisi kuin kävelisi polkua vuorenharjalla, uskomattomissa maisemissa, toisella puolen vesiputous, toisella aarniometsä, pilvet ja vuorenhuiput ja koko ajan tuijottaisi peiliin, jota kantaa edessään. Niin ei ole tarkoitettu. Ketään ei ole tarkoitettu elämään elämää, joka kiertää pientä kehää tuntemusten tai pelkojen ympärillä.
Ei ole tarkoitettu
koska on enemmän.
Se Enemmän on koputtanut minussa ovelle viimeiset kuukaudet. Olen avannut ovea, ja me olemme keskustelleet ovenraossa. Olen yrittänyt avata ovea enemmänkin, mutta eteiseeni se ei ole vielä päässyt. Oven edessä on ollut kaikenlaista roskaa ja sotkua, ja olen viettänyt maanisesti aikaa kuuraamalla ja siivoamalla sitä, polvillani kylpyhuoneen lattialla raapinut likaa pois. Kuin niin tekemällä tulisin toisenlaiseksi, tai kuin se Enemmän sen vuoksi luokseni haluaisi tulla.
Olen kuvitellut, että elämä on hyvä, jos siitä onnistuu tekemään sellaisen. Olen kuvitellut, että elämää on koko ajan tehtävä. Että rakkaus ei ole selviö, ei ainakaan jos minä olen saava osapuoli, olen ajatellut että se on ansaittava. Ansaitsemisen tapoja on monia, ja tavalla tai toisella ne ovat kaikki sitä että kuuraan sisäistä kylpyhuonettani ollakseni kelposempi ja samalla olen vihainen, vimmaisen vihainen siksi, että en saa vain olla. Ettei riitä, että vain on, vaan että on koko ajan ansaittava jotain.
Olen ajatellut, että niin se on Jumalankin kanssa. Että rakkaus ei ole jotain, joka vain on, vaan joka on ansaittava. Se on ollut psykedeelisintä: miten voin yrittää siistiä itseäni Sen edessä, joka näkee kuitenkin kaikesta läpi…? Olen saanut itseni kiinni epäaitoudesta niin monta kertaa, että olen väsynyt siihen, kyllästynyt olemaan minä, kyllästynyt läpinäkyvyyteen jota yritetään peitellä. Ja samalla, kuitenkin,
jokin määrätön kaipaus
on pesinyt minussa
ja lattiaa kuuraava vihaisuuteni on yrittänyt kilpistää minut sitä vastaan, etten antaisi periksi, että pysyisin suljettuna, koska joutuisin luopumaan siitä mitä olen luullut itsekseni jos päästäisin irti. Ja minä olen kuurannut, yrittänyt ansaita.
Siitä ei ole kovin kauan, kun se ajatus taas tuli mieleen:
En aio enää tyytyä vähempään.
En aio.
En, koska on jotain Enemmän.
Ja nyt ovi on taas raollaan, siihen on kolkutettu, ja jokin Enemmän seisoo oveni raossa. Puhuu minulle, välillä vain kuuntelee, ja minä seison ovenraossa vielä vähän varuillani. Että voisin päästää sen sisään, minun on luovutettava yritykseni siivota joka paikkaa edustuskelpoiseksi. Uskottava, että Enemmän haluaa istua keittiössäni silti, tomuisessa aamupäiväkeittiössä, sanomalehtien keskellä. Ja että se tuli ovelleni siksi, että se haluaa olla minun kanssani, minun elämäni kanssa, keskellä tätä tomuista kaaosta, jonka kanssa minun on elettävä. Etten voi koskaan esitellä sitä vain karsittuna ja siistittynä versiona, koska jos Enemmän tulee sisään, se ei koskaan poistu ja näkee kaiken.
Ja minä kaipaan. Mitä? En enää palkkiota suorituksistani.
Kaipaan olla suhteessa.
Kaipaan Jumalaani
johon olla suhteessa.
Jumalaa joka on puhdasta suhteessa olemista, Jumalaa joka on kaikista suurin Suhde. Häntä, jonka nimi on “the Great I Am”, ei “The Great I Do”.
Kaipaan niin että puristaa.
So why do I worry?
Why do I freak out?
God knows what I need
You know what I need
The kingdom of the heavens, is buried treasure
will you sell yourself to buy the one you’ve found?
*
Tentti meni läpi, ja hyvin.
Ajattelin keskiviikkona tulokset saatuani, että Jumala on uskollinen. Ja sitten ajatus tuntui väärältä. Uskollinen? Ei se sovi Jumalaan. Eihän Jumalan tarvitse olla minua kohtaan uskollinen. Minun tarvitsee olla uskollinen Jumalaa kohtaan.
Ja sitten tajusin: se on vain väärä sana
eihän kukaan sano isästään, että “se on uskollinen minua kohtaan”
isä tekee asioita lastaan kohtaan siksi, että rakastaa lastaan. Se on rakkautta. Uskollisuus on yritys rajata suuri sana pieneksi sirpaleeksi, siksi se tuntuu oudolta. Se ei ole väärä sana. Jumala on uskollinenkin,
mutta se on ontuva ilmaus;
Jumala on isä, Isä,
joka on suhteessa minuun, ja sellaisessa suhteessa, ettei yksikään isä maan päällä ole, ja se suhde on jotain jonka määrää ja mittaa en ole tajunnut, enkä ehkä tajua, vaikka saisin oveni auki – kun saan oveni auki! – ja ehkä käy niin, että ajan rajan takana repeän vihdoin rikki sen todellisuuden suuruudesta, mitä tarkoittaa, että Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Sitähän minä kaipaan. Elämää.
I will sell myself.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Tunteet, Usko | Comments (1)
eniten silti haluan olla kapinallinen. September 24th, 2009
En ole puoleentoista vuoteen saanut päivitetyksi Visa Electron -korttiani. Niinpä kirjoitan kassalla aina väärän nimikirjoituksen, sen vanhan, joka on alkanut kehittyä entistä epämääräisemmäksi ja sotkuisemmaksi. Oikeastaan siitä erottaa enää K:n ja ison S:n. Eikä ihme, sillä nimikirjoituksella ei enää muualla ole käyttöä. Kun jonain päivänä saan uuden kortin hankittua, se nimikirjoitus käytännössä lakkaa olemasta.
Uusi nimikirjoitus on sekin muutoksessa. Alussa se oli hoiperteleva ja häkeltynyt; etunimi oli lennokas ja muotoontunut, sukunimi sen perässä liian tarkasti piirretty ja yksityiskohtainen. Vähän kuin ekaluokkalaisen yritys kirjoittaa vierasta sanaa. Nyt uusikin nimikirjoitus alkaa näyttää siltä, että siitä erottaa oikeastaan vain ison K:n ja ison V:n, ja loppu sukunimi häviää yläoikealle kaartuvaan viivaan. Lopetin yrityksen muodostaa sukunimen kirjaimet; ne olivat liian terävämuotoisia, en osannut kirjoittaa kuin kaaria ja mutkia. Edellinen nimi loppui “omaa”, se on ihan eri asia kuin “hala”.
Ensimmäiset kuukaudet olin uuden nimen kanssa hukassa. Ihmiset puhuivat Kaisa Vanhalasta, ja minun piti keskittyä ymmärtääkseni, että se olen minä. Esittelin itseäni omituisina variaatioina: “No Salomaan Kaisa täällä, eiku Vanhalan.” Joskus viime keväänä aloin tottua nimeen, mutta edelleen on olemassa vain yksi rouva Vanhala ja se on V:n äiti, en minä.
Joskus tämän viikon alkupuolella mietin taas koko nimiasiaa ja sitä, olisiko ollut vaihtoehto säilyttää oma nimi. Nimen vaihtaminen oli selviö aikanaan, ja ajattelin että se oli vain halua pysyä perinteessä, historiassa, aikojen kulussa. Eri nimiä en meille olisi halunnut, en sitä että ulko-ovea katsoessa ei tiedä onko kyseessä avioliitto vai ei, ja suurempi syy sille oli se että minä ajattelen, että sanoissa ja nimissä on sittenkin voimaa. Sillä on väliä, miksi jotakin kutsuu. Nimi on identiteetin merkki, asioiden nimeäminen on niiden esiin kutsumista, tunnustamista, hyväksymistä. Jos olisin pitänyt eri nimen kuin V, olisin erottanut itseni V:stä. Pitänyt itseni erilläni, kauempana. Yrittänyt säilyttää identiteetin, joka on vain minun omani.
Samasta syystä minun piti tutustua kauan sanaan “vaimo”. Minut nimettiin vaimoksi, minusta tuli jokin erilainen, sama mutta uudenlainen, minuun tuli jotakin lisää ja minusta kutsuttiin esiin jokin erilainen. V ei kutsu minua koskaan vaimoksi, minua kutsutaan etunimelläni, mutta minulla on silti mahdollinen kutsumanimi “vaimona” ja se tekee minusta ja minun minuudestani erilaista.
Alkuviikosta asiaa miettiessäni tajusin, miksi halusin vaihtaa nimeni. Minusta piti tulla Kaisa Vanhala siksi, ettei sellaista ihmistä vielä ollut olemassa. En tiennyt, kuka se on. Millainen? Ja miksi sellainen?
Kaisa Salomaa oli elänyt jo aika kauan enkä ollut tyytyväinen kaikkeen siihen, millaiseksi se oli elämänsä nimensä kanssa muodostanut. Ja vaikka siinä olemassaolossa oli paljon hyvää ja sellaista, josta on rakentunut muistoja jotka todennäköisesti kultaantuvat epärealistisenkin onnelliseksi, oli Kaisa Salomaa joka tapauksessa vain työnimi. Nimi prosessille. Jollekin, jonka odotin muuttuvan ja vaihtuvan. Tiedostin. Toivoin.
Eihän ihminen tuosta vain muutu mennessään naimisiin. Se ei ole mitään maagista tai hetkellistä, nopeaa tai helppoa. Naimisiin meneminen oli minulle kuitenkin sitoutumista muutokseen; hiotuksi tulemiseen, siihen, etten loppuelämäni aikana voisi enää kuvitella olevani itseriittoinen tai itsenäinen, etteivät sanomiseni ja tekemiseni ja valintani vaikuttaisi toisiin, että voisin itse ratkaista ja toisista välittämättä kulkea minne haluan, etten tulisi peilatuksi ja heijastetuksi takaisin eri näköisenä kuin itseni näen. Sitouduin siihen, etten pysty pitämään itseäni samana, että kuvani minusta joutuu muuttumaan, että joudun luopumaan särmistäni, pehmenemään ja toisaalta lujittumaan. Että joudun tutustumaan siihen johonkin uuteen, joka minusta nimeämällä on kutsuttu esiin. Siihen puoleen minusta, jota en ole tuntenut.
Naimisiin meneminen oli monessa asiassa sitä, että jouduin – pääsin! – tutustumaan asioihin minussa, joita en tunne. Miltä minusta tuntuu vakavasti, joskus rystyset valkoisina, rakastaa? Miltä tuntuu opetella sokeudestaan pois? Millainen olen, kun minussa ei ole minkäänlaista tunnekontrollia? Millainen olen, kun en voi sulkea peloiltakaan silmiäni ja kieltää niiden olemassaoloa? Millainen minusta tulee, kun olen pääsemättömissä toisesta – ja kun se toinen heijastaa minut itselleni terävämpänä kuvana kuin haluaisin nähdä, tai kun itse peilaan itseni toisesta ja näen sen mitä olen pitkään yrittänyt paeta? Millainen olen, kun rakastan niin että minua hirvittää, millainen olen kun ymmärrän sen, että saatan kadottaa sen mitä rakastan – ja millainen olen sen kysymyksen edessä, uskallanko silti rakastaa?
Millainen olen, kun lasken suojaukset? Millainen olen, kun tahtomattanikin tulen näkyväksi?
…millainen olen, kun itse itsestäni rakentama kuva rapistuu pois, ja jokin todempi alkaa hahmottua?
Hyvin vähän tästä tiesin ennen naimisiinmenoa. Se kaikki oli Kaisa Vanhalaa, ja minähän en ollut koskaan tavannut sitä. Jollain lailla tapaaminen oli shokki, ja kesti pitkään totuttautua ja oppia olemaan yhdessä. Minun piti opetella kuuntelemaan sitä, katselemaankin, sietämään. Ja piti opetella pitämään, ja tunnustamaan sekin. En tiedä, kumpi oli vaikeampaa.
Hitaasti, hitaasti olen alkanut nähdä sen, että tämä uusi on jotenkin… todempi kuin se edellinen. Realistisempi. Ehkä pakotettuna, mutta joka tapauksessa. Ja kaiken senkin jälkeen, mistä olen eri mieltä sen kanssa, alan hitaasti pitää juuri siitä asiasta kaikkein eniten: että se on todempi. Se on enemmän se, joka minä olen. Se ei luule niin paljoa, ja näkee vähän enemmän. Ehkä, ehkä se on jo vähän kasvanut. Tai ainakin oppinut tunnustamaan, jos ei muille, niin itselleen.
Minun piti vaihtaa nimeni että tulisin nimetyksi uudelleen, että minusta nousisi esiin jokin uusi. En kuitenkaan halunnut tuoda koko Kaisa Salomaata tähän avioliittoon. Kun Kaisa Vanhala on niin uusi, sitä on helpompi muokata ja kasvattaa. Se ei kenties ole niin ehdoton, ei niin kova. Se virtaa vielä, liikkuu ja elää.
Sitä en osannut arvata, miten hytisyttävän vakava prosessi tästä tuli. Piti vain mennä naimisiin, tiskaustavan piti olla se vakavin uudistus -
mutta jos se on niin, että rauta hioo rautaa ja ihminen ihmistä, ei se tarkoita mitään sivelyä tai hivelyä, vaan hiomista, siinä lentää lastuja ja rautapölyä, se raastaa ja kirveleekin, mutta tuloksena on sileämpi ja kämmenen alla pehmeämpi pinta. Ja niin, se toinen ihminen kun vain on se rauta, joka tulee hioneeksi; se kai on väistämättömyys, sen tapahtumista ei voi estää. Naimisiin mennessään joutuu toteamaan että on itsekin hiova rauta, ja että tulee hiotuksi -
halusi tai ei, toinen voi tahtomattaan olla katalysaattori sille, että mennään syvälle.
*
Minua myös suretti pitkään se, että minulla ei ollut lempinimiä. Äiti ja isä valitsivat meille nimet niin, että niitä olisi mahdollisimman vaikea väännellä. Kaisa ei oikein käänny eikä väänny, ja niinpä olen enimmäkseen ollut vain se. Mutta sitten, rakas siskoni Ruth, joskus menneiden vuosien sisällä, alkoi kutsua minua Kakeksi. Ja niinpä nykyisin olen toisinaan Kake, myös V:lle.
Kake. Kake on ihan hyvä. Kake antaa tilaa jollekin mitä Kaisa ei ole, jollekin joka nostaa jalat pöydälle ja vähät välittää turhuuksista, joka voi nauraa ja huutaa liian kovalla äänellä ja antaa ihmisten reagoida epäsovinnaisuuksiin niin kuin niitä huvittaa.
Kaisa oppii vielä joku päivä Kakelta, ja se on hyvä.
*
Minun ei tule olemaan helppoa antaa nimiä lapsilleni. Nimet, niillä kun on piileviä merkityksiäkin… Unohdettuja. Kaisa periytyy Katariinasta joka on lähtöisin Aikatherineesta, ja tarkoittaa jotakuinkin “puhdasta”. Maria, toinen nimeni, taas tulee Mirjamista ja tarkoittaa eri teorioiden mukaan joko “katkeruuden merta”, “kapinallisuutta” tai “toivottua lasta”. Egyptiläisittäin tulkittuna se tarkoittaa “rakastettua”.
Jos noista pitäisi rakentaa identiteetti, työlääksi kävisi. Valitsisin silti kapinallisuuden, koska sitä kohti ollaan matkalla.
Ja rakkautta, ja uskoisin, että ne voi yhdistää. Sellaiseksi haluan tulla; sellaiseksi, että uskallan kapinoida rakastaakseni, potkia alas tuulimyllyjä jotka estävät sitä että rakkaus Olisi.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus | Comments (0)
aion puhua asioista ääneen. September 20th, 2009
“Fantasy is what people want but reality is what they need.
And I’ve just retired from the fantasy part.”
// Lauryn Hill
*
Muistin muutama päivä sitten hienon sanan: hämäränhyssy.
Olin juoksemassa Hevostallinmäellä, siitä vanhan lammashaan vierestä johon katuvalot eivät yllä, ja alkoi tulla pimeää. Sellaista kevyttä. Juoksin hämäränhyssyssä. Sellaisessa valon hiipumisen tilassa, jossa värit muuttuvat sinertäviksi ja läpikuultaviksi ja hahmot etääntyvät kauemmas, tuntuu että maisema muuttuu hiljaisemmaksi ja hengityksen kuulee vahvemmin. Se on pehmeä sana, sellaisessa pimeässä on hyvä olla, se on sitä että kävellään puiden alta varovasti tai etsitään sohvan tyynyjen seasta mukavin mahdollinen asento, annetaan kynttilöiden palaa ja lehtien rapista.
Tänään kuljettiin pitkin poikin isoa pohjoiskarjalaista metsää, Patvinsuota. Kierrettiin Suomunjärvi, lähdettiin matkaan aamulla aikaisin että V ehtisi illaksi vielä junaan. Uimaharjun jälkeen, kun tie nousee korkeammalle, olivat metsänlatvat valkoisen maitomaisen sumun peitossa. Vastaan tuli monta poliisia ja muutama keskiviivan päällä ajava hurjastelija. Patvilla suolta jo tuli vanha pariskunta ämpärit käsissään, ee tiällä oo vielä mittään karpaloita, muutammii vaan, raakileita on ei nää vielä oo hyvvii.
Isä etsi jokaiselta rantahietikolta karhun jälkiä. Emme löytäneet, oli vain koiran tassun painumia. Hiekka oli raitaista veden jäljiltä, monella rannalla vedenrajaan oli kaatunut kelopuita. Niiden rungot ja oksat ovat kiharaisia ja kiertyneitä, aaltokuvioisia, sileitä. Minä etsin jokaisesta mättäiköstä ohi kävellessäni suppilovahveroita. Löysin muutamia vasta kilometri ennen autolle tuloa, muovipussin pohjalle sen verran että niiden löytäminen palkitsi. Sen sijaan löysimme kaksi majavan tekemää patoa mutta emme yhtään majavaa, ja istuimme nuotiolla niin kauan että tuuli ehti kierrättää savua silmiin monta kertaa. Pidän siitä, että haistaan savulta. Pidän siitä, miltä kahvi maistuu termospullon korkista nuotiolla juotuna. Pidän siitä, että savu kirvelee silmissä ja paleltaa, ennen kuin kävely taas lämmittää lihakset kun lähdetään liikkeelle.
Pidän vanhan mäntymetsän keskellä kävelemisestä. Siitä, että metsä on samalla avaraa ja suljettua: samanvärisiä hopean ja punaisen hohtavia männynrunkoja näkyy silmän kantamattomiin polveilevalla sammalikolla, mutta niiden välissä on niin väljää että voi kuvitella näkevänsä kauas, mutta koko ajan kävellessä näkökentän eteen tulee uusia runkoja ja puita ja oikeastaan ei näe minnekään, mutta on sellainen olo että on tilaa hengittää, sivuille ja ylös.
Jossain rannassa seisoin ja katsoin runkojen lomasta järvelle ja ajattelin, että harvoin on näin hiljaista.
Ajattelin, että ihmisen pitäisi olla enemmän metsässä siksi, että luonnossa ihmisen oma rytmi asettuu oikeanlaiseksi. Ihminen on samassa rytmissä kuin luonto. Ihminen ei ole samassa rytmissä kuin kaupunki on. Kaupunki on liian nopea ja kovaääninen. Ihminen on luotu alunperin ulos ja alasti, ja ulkona ja mahdollisimman “alasti” ihminen on eniten oikeassa rytmissä. Hengitys ja ajatukset alkavat kulkea sellaista hidasta rataa, joka niille sopii. Ja ehtii itse mukaan. Ehtii hengittää ja tajuta ajatuksensa, seuratakin vähän. Ja jos ei muuta niin saa kävellä hitaasti, laittaa askelen toisensa perään ja katsella puiden runkoja, muulla ei ole väliä.
*
Äsken saunassa mietin sitä, että on oikeastaan vain yksi vaihtoehto: on puhuttava asioista ääneen. Jos ne ovat vaikeita, niistä on puhuttava ääneen kahta suuremmalla syyllä. Ei ole muita mahdollisuuksia. Tai – mikään muu ei rakenna, eli siis muu hajottaa. Ja jos haluaa että elämä hengittää, on rakennettava eikä hajotettava.
Sitä saattaa elää tavalla joka hajottaa koska ei näe että se on niin, mutta jos käy niin että alkaa nähdä sen mikä hajottaa, ei enää ole vaihtoehtoja. Minä en halua enää vaihtoehtoja. Fantasy is what I wanted but reality is what I need – and I’ve just retired from the fantasy part.
Jos en puhu siitä mikä on isoa ja olennaista – hyvällä tai huonolla tavalla – hajotan itseäni. Ja sen lisäksi hajotan toisia. Todet ihmissuhteet eivät voi perustua muuhun kuin tosiin asioihin. Ja jos mieleni erottaa ne kaksi, toden ja epätoden, ei vaihtoehtoja ole enkä niitä halua.
Sen on vain oltava niin, ilmeisesti se on myös asia joka on päätettävä. Päätän.
*
Se tuntuu hyvältä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Lepo, Luonto, Matkalla, Mieli, Ruumis | Comments (0)
sade hartioilla. September 19th, 2009
Sadepäivä itä-Suomessa.
Emme tee mitään.
Tai – teemme sitä ja tätä, vähän tuota, istun vartin pianon edessä ja painelen koskettimia, V istuu olohuoneessa kameran kanssa ja ottaa kuvia milloin mistäkin, säätää aukkoa tai valotusta, ottaa lisää kuvia. Isä on keittiössä ja pilkkoo, veitsen kolahtelu kuuluu olohuoneeseen. Aamulla satoi niin että se kuului katolla, ja osa minusta oli helpottunut siitä, ettemme tänään päässeetkään metsään retkelle. Sadepäivä, ei tarvitse tehdä mitään. Nyt sade on tainnut vaihtua ohueksi vesihunnuksi ilmaan, mutta puut seisovat vieläkin hiiskahtamatta, vesi on painanut maailman maata vasten, niskasta rauhoittavasti kiinni, nyt olet paikallasi ja hievahtamatta, olet ihan hiljaa, nukut. Ei tarvitse tehdä mitään. Pianon satunnaiset sävelet, veitsen kolahtelu keittiössä, minun niskani ovat kipeät koska ilma aitassa yöllä oli viileää ja nukuin liian sikeästi hievahtamatta väärässä asennossa siinä viileässä ilmassa.
Vuorimänty talon edessä on kasvanut niin isoksi, että se melkein peittää kuistin, kun kadulta katsoo. Neulasissa on vesihelmiä, muistan joskus leikanneeni puusta kaikki sen vuosikasvaimet. Enää ei kannata, se kasvaa hillitsemättä joka suuntaan. Ja tässä talossa on eri väriset seinät kuin ennen, ovet ja kaapit, ja kun tullaan kotiin isä kokeilee leikillään montako kertaa minua voi nimittää vieraaksi ennen kuin reagoin. Kolme.
Tentti on ohi. Kuusi kirjaa, kuusi kysymystä, neljä tuntia, yksitoista sivua – käsin kirjoitettuina, yksi kipeä käsi, yksi kipeä niska, toivottavasti kahdeksan opintopistettä. Eilisillan koski vatsaan, olin tentissä hengittänyt neljä tuntia jännityksissäni väärin, pallea ja kylkien lihakset antoivat periksi vasta iltalenkin puolessa välissä jossain metsikön keskellä. Nukuin sikeästi. Tänään olen vain ihmetellyt sitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Ei tarvitse lukea. Saa lukea. Mutta ei ole pakko.
Jos tämä tentti menee läpi, alan kyhätä hakemusta Kelalle jatko-opintotukea varten. Jos tentti ei mene läpi, hakemusta ei kannata palauttaa, sillä lautakunta katsoo automaattisesti että jaa, tältä puuttuu liikaa opintopisteitä, sille ei voi myöntää jatkotukea ja saan kotiini kliinisen valkoisen kirjekuoren joka ilmoittaa, etten ole validi hakija. Jos tentti menee läpi, osallistun arpajaisiin. Onko minun hakemukseni se, joka voittaa? Osuivatko onnennumerot oikeiksi? Vieläkö ne ymmärtävät minua ja haluavat, että valmistun järjelliseen aikaan? Ja jos en voita arpajaisissa, täytyy alkaa käyttää luovuutta. En ole vielä koskaan aikaisemmin harkinnut vakavasti lainan ottoa. Enkä harkitse vieläkään. Vasta, jos on pakko. Toistaiseksi vielä suhtaudun koko raha-asiaan jotenkin… päättäväisen luottavaisesti. Raha on vain välttämättömyys, ei mikään itseisarvoinen asia, ja välttämättömyyden verran me saamme jostain rahaa että voimme ostaa jälkiuunileipää ja kaurahiutaleita loppuvuonnakin. Ehkä tämän kautta vihdoin opin olemaan inhoamatta lomakkeita. Koko kuuden vuoden opiskelun ajan ne ovat saaneet minut lähinnä levottomaksi. Mutta onneksi tentti on läpi, on aikaa tehdä jotain muutakin… jotain, mitä haluaa tehdä.
Olen ajatellut, että alan säästää rahaa saksofoniin. Ajatus siitä ei ole jättänyt minua rauhaan.
On hyvä, että on jotain, joka ei jätä rauhaan…
Ja että vielä voisi valloittaa aivan uuden alueen. Ja minä kaipaan musiikkia, sitä että voisin jotenkin puuhastella musiikkia, ja kun ei pianoa meillä ole eikä sellaisen hankkiminen ole läheskään yhtä helppoa, ja piano ei olisi uusi alue, jota valloittaa.
Minua nukuttaa. Keho on yhtä raukea kuin mieli, joku painaa minuakin niskasta kohti maata,
olet siinä nyt ja rauhoitut, hengität vain hiljaa, olet hiljaa nyt,
nukut.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Lepo | Comments (0)
suopursun tuoksusta. September 17th, 2009
Taivas on jotenkin sinisempi syksyisin. Puut piirtyvät sitä vastaan teräväsärmäisinä ja kohisevina. On entistä parempi juosta metsässä – ilma on kirpeää ja tulee vasten kasvoja, on olo kuin hengittäisi pelkkää happea, viilennettyä ja syvää. Tuntuu hyvältä juosta kylmässä ilmassa. Pidän tästä kylmästä ilmasta muutenkin. Aamuisin avaan parvekkeen oven, se ei tunnu niin hyytävältä koska parvekkeelle paistaa aamuisin aurinko, ja sisään tulee viileää kirpeää ilmaa. Ensin se tulee lattiaa pitkin varpaisiin, sitten kiipeää seinille ja hitaasti huokuu koko huoneeseen niin, että lattian matolle uudestaan nukahtaneen V:n on pakko nousta nopeasti, mutta minä joka juon kahvia keittiössä olen jo niin hereillä että osaan nauttia kylmästä.
Kävin hetki sitten juoksemassa Laajavuoren ympäri. Tuntuu, ettei sillä ole niin paljon väliä, paljonko juoksee. Kunhan juoksee. Puoli tuntia on tosin fysiologinen minimi: sen jälkeen keho alkaa erittää endorfiinia, ja taidan olla siihen koukussa. Luontainen hyvänolonhuume, joka saa erilaiset elämästä johtuvat mielenpaineet hälvenemään taka-alalle. Juoksemisen jälkeen keho on monta tuntia raukea ja kiitollinen, ja mielelle jää aikaa ja tilaa keskittyä siihen mihin piti. Niin kuin vaikka teologisiin raskaan sarjan väitöskirjoihin, jotka hädin tuskin käyttävät suomen kielen sanoja, vaikka ovat suomeksi kirjoitettuja.
Teologeilla on harmistuttava tapa harrastaa eräänlaista jumaluusopillista vastinetta name droppingille. Keskellä suhteellisen selkotajuista tekstiä voi yhtäkkiä komeilla latinankielinen termi tai kokonainen sitaatti, jota ei käännetä eikä selitetä. Oletus kai on, että jokaisen, jolla on otsaa tarttua tietyn tason väitöskirjoihin, yksinkertaisesti kuuluu tietää tietyt termit. On turhauttavaa selata sivuja etu- ja takaperin ja lukea tekstiä uudelleen saadakseen jotenkin selvää siitä, mistä teologisesta hipleestä mahtaa olla kyse. Eilen opin, että on olemassa sekä sub specie temporalis että sub specie aeternatis, ja toinen niistä tarkoittaa ihmisen ymmärtämää aikaa ja toinen aikaa Jumalan perspektiivistä. Niin.
On vieläkin jotenkin outoa olla Jyväskylässä. Tämäkö on se kaupunki, jossa asun? Tämäkö asunto on se koti, joka minulla on? Kun tulin kesän jälkeen takaisin, en ollut löytää keittiöstä kattiloita. Koko kesän olin enimmäkseen toisten keittiöissä ja kattiloissa. Vieläkin oudoksun näitä katuja ja porraskäytäviä. Täälläkö meidän elämämme on…?
Se liittyy varmaankin isoksi osaksi siihen, että tämä vuosi on ehkä toisiakin vuosia enemmän jonkinlainen väliaika, intermezzo, välisoitto jonka pitäisi loppuaan kohti kasautua jo hienoiseksi crescendoksi ja edeltää jonkinlaista suurta teeman muutosta. Tämän lukuvuoden jälkeen väistämättä lopetan opiskeluni – jos en kokonaan, niin toistaiseksi. Tämä sekava ajelehtimisen täyttämä opiskelijaelämäksi kutsuttu kaaos loppuu hetkeksi. Sitä seuraa jokin toisenlainen kaaos, mutta siinä on ehkä jopa joitain tunnistettavia maamerkkejä. Ehkä kaikki ei sitten enää ole taistelun takana.
En vain vielä ole varma, miten suhtaudun siihen. En ehkä suhtaudu, paitsi lievällä ja jokseenkin kasvavalla uteliaisuudella. Miten muuten voisin suhtautua – enhän tiedä hivenenkään vertaa, millainen teema sävellykseen on tulossa. En minä tiedä, missä teen töitä tai miten, tai kuinka kauan, tai minkä nimikkeen alle minut lopulta laitetaan. Elämänvaihe joka tapauksessa loppuu, ja ehkä se saa minut vierastamaan jo nyt tätä elämänvaihetta, josta pitäisi hitaasti juuria itsensä irti. Olen välitilassa, tajuan ääriviivojeni muuttuvan, värien vaihtuvan toisiksi, jollain tavalla kasvan kokoa, tai sitten tiivistyn ja tulen raskaammaksi. En ole varma. Imen itseeni ympäristöstä jo jotain, joka edustaa jonkinlaista asteen verran lähempänä niin kutsuttua aikuisuutta olemista.
Eikä se enää pelota. Ei, otan sen mielelläni vastaan. Olen niin väsynyt tähän kaaokseen, että vaihdan sen mielelläni toiseen.
Tultuani lenkiltä aloin pakata laukkua. Huomisaamuna Joensuussa on tentti, menemme sinne jo tänään. Tuntuu, että elämä on nykyisin lähinnä laukkujen pakkaamista. Sitä se on ollut jo kolme kuukautta, ja seuraavat kolme kuukautta se tulee olemaan sitä viikoittain. Parempi kai tottua siihen, että elämä on levällään pitkin rataverkkoa. On siinä hyviäkin puolia; olen pitkään ollut eniten kotonani paikkojen välillä, matkalla pisteestä toiseen, ikkunan edessä jonka takana maisema muuttuu toiseksi. Niissä hetkissä ei ole kiire, koska ollaan jo matkalla, eikä vielä ole stressiä, sillä ei vielä olla perillä. Olen ehkä tämän syksyn ja lukuvuoden matkalla, en vielä perillä mutta jo irti. Se ei ole paha, sillä Koti voi olla myös välitiloissa jossa pysähdytään ja hetken aikaa tavataan itseäkin, jutellaan vähän aikaa ja koetaan, että ollaan sittenkin ihan tuttuja.
Jos viikonloppuna ei sada, menemme jonnekin metsään. Sellaiseen isompaan metsään, ehkä Patvinsuolle tai Petkeljärvelle. Haluaisin mennä jonnekin, missä tuoksuu hapan suo ja läpitunkeva suopursu, ja että saisi vaatteisiin savun hajua ja voisi juoda kahvia kupista jossa se jäähtyy nopeasti, olisi hiljaista, vain puun räsähtely tulessa ja joku yksinäinen lintu suon päällä. Ehkä siellä olisi jo maaruskaa, sammal vaihtaisi väriä. Haluaisin mennä jonnekin missä on autiota ja hiljaista, ja metsä on läsnä. Metsässä sitä kuitenkin ehkä eniten itseään kohtaa, toisiakin paremmin, ja sitten vielä Häntä jonka käsialaa se kaikki on.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Kaukokaipuu, Koti, Luonto, Matkalla, Muutos, Taivas, Tulevaisuus | Comments (0)
puroja ilman kiviä. September 15th, 2009
Minusta tuntuu, että olen ollut pitkään hiljaa. Olen monta kertaa avannut tämän kirjoitusikkunan kirjoittaakseni jotain siitä, mitä tapahtuu. Ja hyvin usein olen sulkenut sen osaamatta sanoa sanoja, jotka kertoisivat jotain siitä, mitä tapahtuu. Olen ehkä sen sijaan kirjoittanut jotain sinne päin, jotain kehällistä, vähän samansuuntaista mutta ei ihan. Olen tainnut enimmäkseen kirjoittaa puista, taivaasta ja valon vaihtelusta. Tuntuu, etten puoleen vuoteen ole paljon muusta kirjoittanutkaan kuin siitä miten luonto tulee välillä ikkunoista sisään.
Ja jotenkin on ollut sellainen tuntu, että jos sanat yleensä virtaavat jonkinlaisena ryöppyvänä purona, on siihen puroon vierähtänyt jostain kivi tukkeeksi. Sanat ovat pusertuneet kiven taakse pääsemättä yli, ja purosta on laajennut iso lammikko, jossa sanat ovat kärsimättöminä odottaneet vapautumistaan. Lammikoon on tainnut kasvaa jo lumpeita ja muutama sampi niiden ympärille kiertelemään. Olen kuljeskellut lammen rannella ja uitellut varpaita vedessä, mutta olen ollut haluton kampeamaan kiveä pois purosta. Ehkä en ole ollut varma, mitä sanoja puro alkaisi ryöpyttää. Olen yrittänyt kuulostella vettä: mitä se sanoo?
Mutta ei sellaisia sanoja äänenä kuule, jotka tulevat tosiksi vasta kirjoitettaessa. Ja sitten hitaasti kävi niin, että väsyin kiveeni ja siihen, että lammikkoni laajeni niin, että polut alkoivat peittyä sen alle. Minä haluaisin taas kirjoittaa, olla vähemmän hiljaa. Ottaa riskin siitä, etten tiedä, mitä sanoja alkaa tulla.
En tiedä – luulen, etten kammennut kiveä itse pois. Tuntuu vain siltä, että kuivaan puronuomaan on alkanut taas tihkua vettä. Sanoja ilmestyy; joskus yksin, joskus kaksittain, ja joskus tulee pieni tulva. Kastun. Annan itseni kastua. Juon sanoja, maistelen niitä, kerään lammikoksi käteeni ja tunnustelen. Ne ovat taas enemmän eläviä, vesi ei ole seisonutta, se on kiertänyt kehää koko lammessa olonsa ajan.
Haluan kirjoittaa. Haluan päämäärätietoisesti kirjoittaa. Haluan tallettaa tätä elämää, sitä mitä nyt tapahtuu, mitä on tapahtunut ja mitä odotan tapahtuvaksi. On vähän omituinen olo – kirjoitan oikeastaan itselleni, että myöhemmin muistaisin. Mutta saatan kirjoittaa toisillekin. Kirjoitan näitä julkisesti, ja toiset saattavat lukea. On kuin seisoisi näyttämöllä pitämässä monologia, eikä näkisi pimeään katsomoon, keitä siellä istuu ja kuinka monta. Mutta en halua katsomoon valoja, en halua tietää – jos tietäisin, minusta tulisi se journalisti, joka miettii, mitä kohderyhmälle on annettava. Tämä kirjoittaminen näin on ollut se omin paikka, jossa minun ei ole tarvinnut miettiä, mitä toisille ihmisille on tarjottava. Muualla sanat on asetettava toisin, lehtiin, saarnoihin, artikkeleihin. Täällä niille ei ole esteitä, ja jos jonkun mielestä on olemassa sovinnaisuussääntöjä, hän poistukoon takaovesta ja jättäköön pimeän katsomon.
Minusta tuntuu, etten osaa olla olemassaoleva, ellen kirjoita. Kun V myönsi, ettei halua elää kaukana merestä ja veneestä, se sanoi että se on kai vähän sama kuin jos sulta otettaisiin kaikki kynät ja paperit pois ja sanottaisiin, ettet enää koskaan saa kirjoittaa. Kurkkua kuristi hetken, kun sitä ajattelin. En olisi samalla tavalla olemassa, jos sanoja ei olisi. Luulen, etten tunne itseäni, ellen sano sanoina sitä, mitä ajattelen ja olen. Mitä minä olisin? En… jäisi minnekään. Mahdotonta kuvata sitä tunnetta, mutta minusta tuntuu, etten olisi tämä joka olen ellen kirjoittaisi siitä.
Sanat eivät aina tottele. Tuntuu vaikealta löytää sellaisia, jotka kertoisivat siitä, mitä viimeisten muutaman kuukauden aikana on tapahtunut. Tai mitä näen seuraavien kuukausien sisällä. Miten jotain isoa laitetaan johonkin niin pieneen? Mutta minulla on tarve etsiä sanoja, jotka ovat eläviä, joilla on kyky kantaa elämää, jotka ovat näkyvillä ja paljaita. Sellaisia, jotka tuntuisivat kädessä painavilta ja jotka ovat jotenkin tosiolevia, jotka kiertävät kehällään lähellä totuutta. Etsin.
Tai sitten jos olisikin vähän niin kuin Picasso sanoi: En etsi. Löydän.
Kävelen tätä puronvartta jota yleisesti elämäksi kutsutaan ja lyön varpaani mihin sanaan milloinkin. Jos se osoittautuu painavaksi ja todelliseksi, yritän kirjoittaa sen.
Että myöhemmin muistaisin. Että selittäessäni elämää itselleni tulisin jotain ymmärtäneeksi. Ja jos katsomossa joku kuulee jotain josta syntyy ajatus, ja jos ajatuksesta kasvaa jotain tosiolevaa, on voitettu kerralla kaksi voittoa.
*
En halua enää näin pitkiä hiljaisia aikoja. Siispä: kirjoitan. Ehkä jo huomenna on lisää sanoja.
*
Mainittakoon sen verran siitä mitä nyt on tapahtunut, että:
Minä luen kirjoja, valtavalla vauhdilla, ahmin puolipakosta itseeni feministiteologiaa, ekoteologiaa, länsimaista aatehistoriaa, aristotelismin jäänteitä länsimaisessa filosofiassa, kaupunkiteologiaa, naishistoriaa, naisaatetta, historiaa. Yritän tehdä suuria tenttejä että voisin vihdoin syväsukeltaa graduun. Tuskin maltan odottaa, ja se ei ollut vitsi. Haluan tehdä sen, että se olisi tehty. Ja jostain syystä minua on sytyttänyt tajuta, miten vinoutunutta länsimainen aatehistoria on koko ikänsä ajan ollut. Voi järki, miten hukassa sitä on kollektiivisesti oltu…
Sen lisäksi me kuljemme ristiin rastiin tätä maata: Jyväskylästä Turkuun ja Helsinkiin, Joensuuhun ja taas Turkuun, sinne ja tänne, junien ikkunoista näkyy miten vuodenajat vaihtuvat. Koko syksyn tulen kulkemaan sinne ja tänne, graduseminaariin Joensuuhun ja kirjojen perässä Helsinkiin, ja aina välillä tulen tähän asuntoon Jyväskylään jota me kutsumme kodiksi vaikkei tämä ihan sitä vielä ole. Ahdistun kerrostaloasumisesta ja kaipaan multaa ja puita. Rakastan huonekasveja entistä enemmän, koska ne sentään elävät. Ja niin, ikkunan takana vaahterat ovat jo tuleentuneet punapäisiksi liekeiksi.
Ja olen onnellinen. Haluaisin ostaa saksofonin ja opetella soittamaan sitä. Haluaisin maalata akryyliväreilläni jotakin. Oikeastaan on sama, mitä. Juon taas kahvia ja nautin siitä synnillisen paljon. Juoksen paljon, koska pää on niin täynnä länsimaista aatehistoriaa kotiin tullessani etten saa sitä poistettua ilman lihaskipua. Olen onnellinen, enkä tarkalleen tiedä miksi. Sille ei ole yhtä syytä ja kuitenkin on, koska sillä syyllä on tietty nimi, vaikka varsin monilla kutsumanimillä ihmiset Häntä kutsuvat. Ja se on uutta ja hämmentävää, että sitä voi olla Hänestä niin onnellinen, Hänenhän piti olla kaukana ja ankara, tyytyväinen vain kun onnistun suorituksissani, ja nyt Hän tuntuu istuvan tuolla meidän keittiössä ja hymyilevän minulle, vaikken ole tehnyt mitään.
Haluaisin sen saksofonin. Rakastan sitä, että minussa on tällaisia haluja. Halua luoda. Synnyttää. Musiikkia. Ääntä. Värejä. On ollut pitkään niin, etten ole halunnut mitään tällaista. Kai ne halut hukkuivat siihen lampeen, eikä niillä ollut nimiä, sillä sanat nimiä varten eivät virranneet purossa.
On hämärä ilta, meillä on täällä oikeastaan vain lampunkantoja ilman lamppuja, olohuoneen ainoa valo on pieni pöytälamppu, keittiön kattolamppu särisee ja välkkyy, niin etten pidä sitäkään päällä. On hyvä että on hämärä, sielu käpertyy kasaan ja rauhoittuu vihdoin.
Olen onnellinen. Nyt.
Posted in Aistit, Elämä, Ilmaisu, Jumala, Koti, Kätten työt, Musiikki, Muutos, Onni, Teologia | Comments (0)
tähdet ja öiset junat. September 4th, 2009
Olohuoneessa soi jokin klassinen levy,
tähän työhuoneeseen kuuluu vahvemmin sateen pauhu ikkunan takaa.
Siellä on vielä lämmin. Vesi viiltää asfaltin kiiltäväksi.
Se tuntuisi sileältä, pehmenneeltä jalkapohjien alla.
Pyöräilin tänään sateessa kotiin, otsahiukset liimaantuivat ihoon ja paidan helma meni märäksi. Ajattelin, että miksen tee sitä useammin.
Minä pidän sateesta. Pidän sateessa olemisesta. Pidän siitä, että saa kastua huoletta, pidän veneen pohjalla istumisesta kun sataa kaatamalla, kun vedetään huppua syvemmälle päähän ja vesipisarat virtaavat alas hupun reunusta pitkin.
Minä pidän siitä, että on ukkonen. Pidän siitä että olen pieni ukkosen alla, kun ei ole muita vaihtoehtoja kuin jähmettyä paikoilleen ja kokea itsensä oikeissa mittasuhteissa. Pidän siitä, että rajuilma pakottaa ihmisen hetkeksi aloilleen.
Minä pidän myös siitä, kun tuuli ja liian suuri aallokko pakottaa etsimään veneelle nopeasti rannan. Pidän siitä, että ollaan jonkin itseä suuremman armoilla. Minä pidän siitä, että ollaan pienessä saaressa ja vedetään kuomut veneen joka puolelle, ainut valo on trangian kaasuliekki, keitetään teetä.
Haluaisin joskus olla niin kuin lapsena, jos saisi jostain todella suuren kurahaalarin, hanskoineen päivineen,
sellaisen, jossa saisi pyöriä mudassa ilman huolen häivää.
Tosin mikään ei estä pyörimästä mudassa ilman huolen häivää ilman kurahaalaria.
Pidän siitä, että on juostava talvipakkasella mökistä pihan poikki ulkohuussiin, kun lunta menee kengänsuusta sisään ja varpaita kipristelee sisään tullessa. Pidän myös siitä, miten syyspimeällä tuntuu turvalliselta mennä mökistä ulos taskulampun kanssa, mutta miten takaisin päin tullessa on juostava, kun pimeä selän takana tiivistyy.
Pidän siitä, että mennään keskiyöllä sumuiselle lammelle soutuveneellä, kun tähdet ovat näkyvillä,
tai kävellään ilman valoa kallioisen saaren lakea keskiyöllä,
pidän siitä että tulee hiki kiivetessä kiemuraisia polkuja pitkin, oikeastaan pidän siitäkin että joskus ei ole suuntavaistoa, on etsittävä tietä takaisin tai tuttua maastoa, pidän siitä että joskus on hyvä olla eksyksissä.
Ja minä pidän siitä, että joskus saan matkustaa yksin öisin. Toisinaan haluaisin valvoa syystä koko yön, nojata päätä vanhan junan ikkunalasiin, kun ikkunan takana ohi vilisee vieras maisema, haluaisin valvoa yksin ja ajatella hitaita ajatuksia, antaa niiden valua kuin vesiväri märän paperin pinnalla ja muodostaa kuvioita, joita en voi ennustaa. Minä pidän öisistä junista, ja minä pidän vieraista rautatieasemista aamuisin, vaikka joskus vihasin niitä.
Pidän kivikaduista, joita en vielä tunne. Pidän nurkkien taakse kurkistamisesta. Pidän umpeen kasvaneista puutarhoista. Pidän katuvalojen ali kulkemisesta, kun asfaltti on sateen pehmeäksi ja sileäksi liottamaa. Pidän talven sysipimeästä makuuhuoneessa, kun ikkunasta ei näy mitään valoa, metsän keskellä. Pidän tulitikun äänestä kun aamupimeässä joulukuussa ensimmäiseksi raapaistaan tuli. Pidän savun tuoksusta kun tullaan sisään otsahiukset ihoon liimautuneina.
Pidän siitä, että joskus saa istua saaren rannassa rantakalliolla katsomassa taivasta, jolla näkyvät yhtä aikaa tähdet ja ukkosmyrskyn salamat.
Pidän siitä, että olen pieni tässä maailmankaikkeudessa. Pidän siitä, että olen katoava ja hetkellinen.
Pidän siitä, että katoavana ja hetkellisenä pienenä olentona minut on tarkoitettu tähän.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Matkalla, Mieli, Tunteet | Comments (3)