Archive for October, 2009
death and decay. October 31st, 2009
Death and decay. Kuolemaa ja maatumista.
Sanakirjan mukaan “decay” tarkoittaa mädäntymistä, rappeutumista, lahoamista, kuihtumista, reikiintymistä, hajoamista. Sitä olen ajatellut näinä päivinä, ja kuolemaakin, mutta ne eivät ole olleet niitä pimeitä ja ankeita ajatuksia, joita kuolemisesta kai yleensä ajatellaan.
Silmät ovat vieläkin arat, punoittavat pienimmästäkin syystä, iltaisin oikeaa silmää on raskasta pitää auki, tuntuu, etten jaksa katsella asioita sillä enää. Nyt istun olohuoneen mustalla sohvalla, huppu päässä kun ikkunasta vetää, tunnen kipua korvakäytävissä ja kurkunpäässä, ja hartioita kiristää monta kireäksi nystyräksi pureutunutta solmua. Polvessa on taas tuntunut silloin tällöin pieni vihlaisu, muistutus: sinun jalkasi kulkevat väärässä asennossa, me pehmeät kudokset saatamme taas ärsyyntyä ja silloin me vaurioidumme. Olen silti juossut lenkkejä, koska lääkäri ei viimeksi osannut sanoa kudosvaurioista muuta kuin että toisinaan niitä tulee. Ihoni on talvea vasten taas kuivaa ja ohutta kuin pergamentti, jalkojen pintaan ilmestyy punaisia kutiavia renkaita, ja levitän niiden päälle edelleen kortisonivoidetta koska lääkäri ei osannut sanoa atooppisesta ihottumasta muuta kuin että toisinaan sitä tulee. Jos laskisin arvet eri puolilta kehoani, niitä olisi monta, suurempia ja pieniä, mutta arpia silti. Tämä keho ei enää ole sellainen kuin se oli sen saadessani;
se on jo kulunut, jotkut osat sitä ovat vaurioituneet, jotkut eivät enää toimi kunnolla ja osaa en edes osaa huoltaa koska keinoja ei ole.
Viime toukokuussa yhden ystävän polttareissa, mökillä ruokapöydän ääressä puhuttiin siitä, pitäisikö se ottaa todesta että tässä iässä pitäisi jo käyttää ryppyvoiteita. Sanoin vastustavani sellaista. Yksi tytöistä totesi että mitäs sä sitte teet kun naama roikkuu jo ja on liian myöhäistä, ja minä sanoin ottavani vähän teippiä ja kiristäväni liian nahan leuan alle. Ehkä en tekisi niin, mutta silti minä vastustan ryppyvoiteita… Vain siksi, että ajattelen, että se mitä apteekin perusvoide ei iholleni tee saa jäädäkin tekemättä,
silmieni ympärille saa tulla juonteita, miksi minä estäisin niitä,
tämä keho on suunniteltu vanhenemaan niin.
Tätä kaikkea olen miettinyt viime viikkoina: silmäni saattavat olla tällaiset aina, ihoni saattaa olla kuiva ja rapiseva ja kutiava, polveni saattavat kulua ja joku päivä en juokse enää näin kivuttomasti, ja mikä tahansa päivä saattaa tuoda mukanaan jonkun sairauden tai vamman, jonka kanssa on elettävä loppuikä. Se, että tähän asti olen elänyt kliiniä elämää jonka suurin suru on ollut lievä nuoruusiän akne ja nyt punaiset silmät, on sekin itsessään ihme.
Ajatus pusertui lopulta viime viikolla tähän: this body is built to die and decay. Elän ruumiissa, joka on tarkoitettu kuolemaan ja maatumaan. Elän maatuvassa ruumiissa. Tämä “minä”, jossa nyt elän, on jotain joka kuolee, maatuu, hajoaa ja jo ennen sitä vanhenee, kuluu, rappeutuu, heikkenee ja saa kolhuja.
Ja se on totta. Se on totta. Se on tosiasia ja fakta. Se on jotain, jota ei voi estää, ja jonka hidastaminenkin on vaivalloinen ja kallis yritys, josta ei anneta takuita. Minä kulun. Minä kolhiinnun, osat minussa eivät tule aina toimimaan ongelmitta, minun pintani rypistyy ja kuivuu, muuttuu ja muokkautuu. Ja minä tahansa päivänä saatan rikkoutua niin, että se muuttaa elämää… Tämä on haavoittuvainen keho, joka saattaa vaurioitua niin pahasti, että elämä muuttuu loppuiäksi.
Voi myös olla, ettei niin käy. Voi olla, että kehoni säilyttää toimintakykynsä, mutta en saa siitä mitään takeita.
Tänään makasimme hetken sängyllä ruoan jälkeen, ja kysyin V:ltä onko se koskaan ajatellut elävänsä kehossa, jonka on tarkoitus maatua. Ihmettelin asiaa hetken ääneen, ja V kysyi, niinkuin V kysyy kun se kysyy jotain joka leikkaa pintojen läpi ja paljastaa arat ytimet: ootko sä aatellu, että sun pitäis olla täydellinen?
Hetki piti olla hiljaa. Oon kai mä aatellu. Mutta ei se oo mahdollista.
En ole aikaisemmin ymmärtänyt tätä. Että olen hajoava olento, että tämä materia ympärilläni ja tämä keho jonka kautta elän, on hajoava ja maatuva rakennelma. Ja koska en ole ymmärtänyt sitä, on jokainen kolhu tuntunut kauhistavalta, jokainen kuivuminen ja risku, jokainen särö ja heikkenemä. Minussa on ollut monta vuotta jokin puolitiedostettu huonontumisen pelko, pelko siitä, että olin joskus jotain jonka nykyisin olen kadottanut – tai jos pidän jostakin minussa, joudun pelkäämään jokaista tulevaa päivää, sillä se saattaa tuhota sen asian minusta pois. Olen kuvitellut, niin ruumiin kuin mielenkin tasolla, että on mahdollista olla täydellinen. Tai täydellisin versio omasta itsestään, edes. Ja olen yrittänyt olla sitä, kun sen on kerran pitänyt olla mahdollista. Ja se on vain lisännyt pelkoa.
Ja se on lisännyt vierautta omaa elämäänsä kohtaan. Omaa kehoaan kohtaan. Omia raajojaan, ihoaan, kasvojaan, hiuksiaan, silmiään kohtaan. Käsiään kohtaan. Ne ovat saattaneet milloin tahansa pettää minut. Olen joutunut vartioimaan niitä, valvomaan ja pitämään ne kurissa. Että nekin yrittäisivät olla täydelliset.
On vapauttavaa,
on irrottavaa
on armollista ymmärtää,
että tämä materia minussa on suunniteltu kuolemaan ja maatumaan. Tämä ei ole ikuista. Tämän ei ole tarkoitus olla täydellistä. Tämän kaiken on tarkoitus olla vain
instrumentti
- jotain, jonka läpi soin. Jotain, joka antaa minulle hetkeksi äänen. Tarvitsen kädet, että voin koskettaa. Tarvitsen silmät, että voin nähdä. Tarvitsen suun ja huulet, että voin puhua. Tarvitsen jalat, että voin kulkea – ja kulkea voi nykyisin jaloittakin. Tarvitsen vatsan ja sisäelimet että kehoni saisi energiaa. Tarvitsen pään ja aivot, että tajuntani voisi hetken asua tässä aineessa. Mutta tämä ei ole pysyvää. Tämä ei ole itsetarkoitus. Tämä on hetkellistä.
Hätkähdin tajutessani, että alan ajatella sillä tavalla jota graduni lähdenainen Rosemary Radford Ruether ei siedä: että kehoni ja mieleni ovat erilliset, kehoni ja sieluni ovat erilliset, tämä keho on vain ainetta, elämä ei ole kokonaisena tässä, ja toisaalta on, tämä on tällä hetkellä kaikki mitä tiedän ja missä elän, mutta osa minusta kurkottaa koko ajan ylöspäin, ja sitten kun tämä ruumis antautuu kuolemaan ja maatumiseen, minussa on osa, joka ei kuole eikä maadu.
Ruether ei kestä tätä, koska se hänen mielestään aiheuttaa elämän väheksymistä ja maailmasta pakenevaa, eskapistista ja vastuutonta etiikkaa. Minä en hyväksy sitä miten Ruether ajattelee, koska hänellä ei ole minkäänlaista toivoa. Jos sielu maatuu siinä missä ruumiskin, ei toivoa ole.
Minut tämä vapauttaa. Vapauttaa ymmärtämään tätä kehoa, sen kolhuja ja vikoja. Vapauttaa suremasta niitä – minä en ole tämä keho. Asun tässä nyt, mutta en ole tämä keho. Tämä keho rappeutuu ja hajoaa, minä en. Minä muutun, saatan huonontuakin, mutta en maadu ja mätäne. Se, että kehoni lopulta maatuu ja mätänee, vain vahvistaa sitä, että on jotakin… enemmän. Että se, mikä on olennaista, on jotakin enemmän.
Ja siksi voin juosta, syödä, katsoa peiliin, koskettaa, rakastaa, antaa anteeksi tälle keholle, hyväksyä sen;
tämä keho ei ole totuus minusta. Annan sen kulkea siihen suuntaan johon se on menossa; en yritä keinotekoisesti estää sitä, en yritä ylläpitää illuusiota ikuisesta nuoruudesta tai siitä että voisin olla aina seitsemäntoistakesäisen näköinen, totta puhuen en silloinkaan osannut olla tyytyväinen, miksi se olisi parempi nytkään, en halua tuhlata rahaa silmävoidepurkkeihin joissa kalleinta on selektiivinen loksahdus kun kansi kierretään auki tai vakuuttava lasinen paino kämmenellä, en halua kuluttaa aikaani kuntosaleilla, pakottaa kehoani muotteihin, en halua pelätä kolhuja tai vammoja,
sairauksia toivoisin ettemme liikaa joudu kantamaan, mutta jos joudumme, se joka sairastuu on keho, en minä.
Jos minä sairastuisin, tämä “minä” minussa, se olisi paljon vakavampi juttu. Mutta siinä olisi kyse jostain muusta.
Uskomatonta, että iankaikkinen elämä on juuri sitä: minä en tule koskaan mätänemään. Se kuulostaa jotenkin niin groteskilta, että se ravisuttaa syvältä.
Nyt lasken koneen käsistäni, annan silmien levätä, että jaksan vielä katsoa jotakin tänä iltana ennen kuin silmät on pakko sulkea.
Posted in Aistit, Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Muutos, Ruumis, Taivas, Tulevaisuus, Usko | Comments (0)
11.5.2004 October 24th, 2009
me kasvatamme poikia
vehnänväriset naiset, pojille vahvoja nimiä
emme me saa
katkaista keihästä
mutta tyttäret meille
syntyvät tuulesta
itsestään itsepäiset
koskien kipunoista jatkuvat naiset
kultaiset vakavat naiset
sirottelevat sukunsa ilmoihin,
tuulesta pyytävät sydäntään -
*
Isän työhuoneen kaapinovessa muiden muistilappujen seassa oli paperinpala, jossa oli tutunnäköistä käsialaa. Kumarruin katsomaan tarkemmin. Se oli minun kirjoittamani, mutta minulla ei ollut siitä mitään muistikuvaa – en tiedä, mistä isä lapun löysi tai miksi sen laittoi oveensa.
On outoa löytää sanojaan vuosien takaa. Olin 20 kun kirjoitin noin. Mitä ajattelin? Olen vuosia kirjoittanut ajatuksiani ensimmäisille paperilappusille joita olen löytänyt jonkin ajatuksen iskiessä. Lappuja on siellä ja täällä, niitä tulee esiin kirjojen välistä ja muutoissa pahvilaatikoista. Ja yleensä en muista sanoja ennen kuin ne kiertävät jostain maailman kautta takaisin ja luen ne ja mietin, miten erilainen olento olin viisi vuotta sitten, miten se olento joka silloin olin koki jotain tuollaista ja ymmärsi jotain, halusi iskeä sen sanoina paperiin, purkaa. Nyt olen eri olento ja minussa on eri sanoja. Vähemmän ehkä, kuin ennen. Tai harvemmin. Ja silti minussa on jokin sama, koska tunnistan sanat vaikken muista niitä, tiedän mitä hain niitä kirjoittaessani. Tajuan ne, vaikka en muista enkä enää pystyisi kirjoittamaan samoja sanoja.
Joskus tuntuu, että sanat ovat itsenäisiä olentoja, näkymättömiä lentäviä olentoja. Ne laskeutuvat mielen päälle milloin haluavat, minusta riippumatta, ja muuttuvat ajatuksiksi jotka on synnytettävä paperille sanoiksi. En hallitse niitä, en omista niitä. Toisinaan saan ne hetkeksi lainaan, ja sanat ovat minussa niin kauan kuin lintu istuu pääni päällä. Sitten se lehahtaa pois, juuri silloin kuin itse haluaa, ja minä jään sanattomaksi siihen asti, kunnes seuraava lintu asettuu ylleni. On nöyrä olo; olen halunnut osata kirjoittaa, käyttää sanoja,
mutta itseasiassa tuntuu että sanat käyttävät minua
ja se on jotenkin riipivää, koska se mitä eniten haluaisin ei ole minun vaan se on jokin jota voin vain odottaa, malttaa, kuunnella, pyytää istuutumaan ylleni. Ja sitten taas saan hetken pudotella painavia sanoja rytmeihin ja joskus viiden vuoden päästä ehkä löydän ne ja tunnistan minut vuosien takaa.
Sitten kun olen vanha ja sammumassa haluan käydä sanani läpi, nämä kirjavat paperilaput, istua niiden keskellä ja keskustella kaikkien minujen kanssa jotka vuosien mittaan ovat kokeneet, rakastaneet, surreet, taipuneet ja taittuneet. Ja kun minä sammun ja poistun tästä ajasta, ehkä joku sana jää jonnekin,
enkä oikeastaan enää unelmoi siitä, sanat eivät ole minun edes että voisin jättää ne jälkeeni, suurin arvo niillä on hetkissä, kun ne osuvat johonkin olennaiseen ja kirkastavat hetkeksi jotakin, avaavat, ehkä silittävät tai edes selittävät. Avaavat ikkunan johonkin, josta näkee kauemmas.
Pelottavaa on se että sanojen käyttö tuntuu jokseenkin hetkellisiltä selväjärkisyyden leimahduksilta. Ihan kuin hetkittäin olisi ollut todella selväjärkinen ja nähnyt jotain, saanut sen sanoiksi asti. Ymmärtänyt.
Sitten jokin sumuverho laskeutuu taas pään ylle ja mennään pitkään tiedostamattomuudessa, jossa kaikki nämä vuodet olen tainnut eniten ajatella sitä mitä söisin seuraavaksi ja mitä en ainakaan söisi. Se on jotenkin surullista, mutta en sure sitä, jos edes hetkittäin olen voinut olla astiana sanoille jotka edes minusta tuntuvat olennaisilta, luulen että sanoissa tulen kuitenkin eniten tosiolevaksi ja jollain lailla se kyllä on surullista,
sitä haluaisi olla tosioleva ensisijaisesti teoissaan
mutta minä en ole kai voinut valita tätä psyyken rakennetta joka ei pysy kosketuksissa yhtään mihinkään ilman oikeanlaisia sanoja.
Minua rakastetaan sanoilla, minua voi loukatakin eniten sanoilla. Teoista pääsen irti nopeammin, sanoista en. Hyvässä ja pahassa. Jos osaisin omilla sanoillani rakastaa ja varoa rikkomista, sitä voisi pitää kasvutavoitteena yhdelle elämälle.
Paha on vain se, että joskus pään päälle laskeutuu rumiakin lintuja. Ne ovat yleensä niin nopeita ettei niitä ehdi edes estää ennen kuin ne ovat muuttuneet ajatuksiksi, ja silloin omaa kieltään on vaikea kahlita ennen kuin sanat ovat tulleet lihaksi. Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa ellei jonkun negaatiota voi pitää osana jotain asiaa, mutta ehkä niin ei ole, ja en edes halua ajatella että niin olisi,
en enää ajattele että riitelemisessä olisi mitään hyvää, eihän siinä ole,
ei kai sellaisessa mikä satuttaa ole mitään hyvää tai ei sellaisesta mitään hyvää rakennu. Itseään kai voi purkaa muillakin tavoilla.
*
Kaikenkaikkiaan tuossa sanarykelmässä vuodelta 2004 on jotenkin sanottu se, mitä ajattelen lasten saamisesta. Jos synnytän poikia, en saa katkaista heiltä keihästä. Jos synnytän tyttäriä, ne syntyvät tuulesta ja tulevat mistä haluavat, menevät minne haluavat.
Ja jos minä olisin vehnänvärinen nainen, olisin sitä miksi minut on luotu. Minulla ei ole hajuakaan mitä sillä tarkoitan, mutta niin se on silti.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kieli, Runot | Comments (0)
neuloja alaluomien alla. October 20th, 2009
Pyöräilin eilen kymmentä yli neljä keskustaan, olin lähtenyt vähän kiireessä, vasta Yliopistokadulle alas laskiessani tajusin ettei minulla ole kiire, olen etuajassa. Pöllövaarin vieressä tiedostin, että vatsalihaksiin sattui – jännitän nykyisin eniten vatsallani, ja nimenomaan vatsalihaksillani, kirjaimellisesti: kun minua jännittää, jännitän tajuamattani vatsalihaksiani, ja jossain vaiheessa niihin alkaa krampinomaisesti sattua. Se ei sinänsä ollut ihme, minua ei kai pitkään aikaan ole jännittänyt yhtä paljon kuin eilen eikä yhtä syystä.
Puistosairaalan silmälääkäriasema sijaitsee Yliopiston apteekin yläpuolella, ja siinä oli jotakin lohduttavaa: lääkettä on saatavilla ainakin nopeasti. Hississä tajusin, että ovessa paikan aukioloajaksi oli sanottu 8-17. Minulla oli aika lääkärille 16:50. Ajattelin puoliksi hajamielisesti, aikoiko lääkäri kenties ehtiä tutkia minut kymmenessä minuutissa ja jo se sai aikaan pienen kuristuksen kurkunpäähän. Eihän siinä ehdi mitään diagnosoida. Seuraava ajatus oli jo tutuksi tullut ihmettely: miksi maailmassa minua jännittää näin paljon, ei lääkärissä käyminen ennen ole ollut näin fataalia.
Vastaanottovirkailijalla oli sinistä luomiväriä. Katselin muiden odotushuoneessa istuvien kasvoja: kaikkien silmät näyttivät terveiltä, en voinut olla miettimättä miksi he olivat paikalla. Vastaanoton nainen otti silmälasini ja mittasi niiden vahvuudet koneella, minua hävetti vähän miten likaiset linssit laseissa oli, ja on aina – en enää huomaa sitä itse, näkökentässä on muutenkin yleensä lievästi epäselviä alueita, eivätkä ne enää haittaa. Sain mukaani mustan kulmalukkokansion, johon nainen laittoi tietoni vastaprintatuilla papereilla. Tuntui viralliselta. Kello oli vasta puoli ja yritin lukea muutamaa naistelehteä, keskittyä juttuun Heikki Turusesta (se oli hyvä juttu, Annassa muistaakseni, mutta on omituista miten vaikea on pitää katsetta riveillä kun jännittää). Kaksikymmentä vaille lopetin yrittämisen ja istuin penkillä asentoa vaihtaen. Silmät olivat taas olleet vastaanottohuoneen peilissä punaiset, olin varma, että olen menossa tuomiolle. Kuvittelin monta kertaa mielessäni lääkärin ilmeen ja vakavan katseen kun se tulee pois mikroskoopin takaa ja katsoo minua omia silmälasejaan kädessään riiputtaen: se on kuulkaa nyt niin että Teidän silmänne ovat vakavasti vaurioituneet, sarveiskalvosta on tuskin mitään ehjää jäljellä, kuinka Te olette voineet käyttää piilolinssejä niin huolimattomasti?
Kymmentä vaille viisi lääkäri kutsui minut sisään. Katsoin silmiin ja tervehdin, olin ehtinyt nähdä että ovessa oleva lappu sanoi “ettehän pahastu, jos emme kättele!”. Nainen ohjasi minut punaiseen työtuoliin pöydän viereen ja istui vastapäätä. Naisella oli pitkä valkoinen lääkärintakki ja jotain mikä yllätti: kaulassaan iso puinen risti, sellainen joita myydään Lähetysjuhlilla, ei mikään siro kultaristi jollaisia ihmiset pitävät ajattelematta mitä kaulaansa ripustavat. Sellaista ristiä ei laiteta kaulaan, ellei tiedosteta, mikä se on. Sen täytyi olla melkein viisisenttinen korkeudeltaan. Hengähdin – odotushuoneessa olin ehtinyt ajatella päässäni että ole hyvä Jeesus ja tule miun kanssa tuonne huoneeseen ja sitten minut ottaa vastaan lääkäri, jonka kaulassa roikkuu iso risti. Melkein alkoi hymyilyttää. Niinpä tietenkin.
Kerroin naiselle oireeni (miuta on nyt kaks viikkoa sattunut silmiin ja ne ovat aristaneet jatkuvasti, verestävät todella helposti ja väsyvät äkkiä, roskan tunnetta ja kirvelyä on koko ajan ja iltaisin niihin sattuu niin että on vaikea pitää niitä auki, jos syke nousee ne menevät todella punaisiksi ja aristavat, mie tiijän että oon käyttäny ihan liikaa piilolinssejä, sitä mie kai mietin että oonko sillä näitä silmiä vaurioittanu kuinka pahasti), nainen tutki papereitani ja laittoi päähäni sitten sen häkkyrän jolla optikot tutkivat mitä ihminen oikein näkee. Katselin e-kirjaimia ja muita häkkyröitä valotaululta, tunnistin vihreän ja punaisen kuvion erot ja luettelin kirjainsarjoja. Näössä ei ollut mitään sellaista vikaa mitä siinä ei ennenkään olisi ollut, sanoi nainen, ei taittovirheitä eikä heikkenemistä.
“Katsotaanpa sitten mikroskoopilla sinne silmiin”, nainen sanoi. Mikroskooppivehje on iso häkkyrä, joka näyttää paljon väkivaltaisemmalta kuin mitä se on. Nojasin päätä pehmusteisiin ja nainen antoi ohjeita, nyt katso ylös, oikealle, alas, vasemmalle, katso taas ylös, sitten nainen katsoi keltaisella valolla silmän pohjiin, ja sitten se kääntyi apupöydälle ja poimi käteensä ohuen terävän neulan. Piti katsoa ylös ja nainen suti neulalla alaluomien alle väriainetta, se pisteli ilkeästi, ja kun räpyttelin väriainetta silmän pinnalle silmä tuntui oudolta. Lääkäri vaihtoi mikroskooppiin sinisen valon ja tutki, näkyykö väriaineen avulla silmän pinnassa vaurioita. Yritin olla ajattelematta mitään, mutta silti minua meinasi itkettää siihen mikroskooppiin nojatessani.
Sitten se antoi luvan nostaa pää pehmusteilta ja tuli pois mikroskooppinsa takaa. Nieleskelin.
“Ihan ehjä ja siisti on sarveiskalvo, silmänpohjissa ei ole mitään ongelmaa, ei sinun silmissäsi ole mitään piilolinssin aiheuttamaa vaurioita”, nainen sanoi ja istui omaan tuoliinsa. Tuijotin takaisin. Mitä? Ei mitään piilolinssien aiheuttamaa ongelmaa? MITÄ?
“Sinulla on vain kuivasilmäisyyttä. Se on melko yleistä nuorillakin ihmisillä, varsinkin piilolinssien käyttäjillä”, lääkäri selitti ja kaivoi kaapista minulle esitteen ja kokeilupaketin silmätippoja. Istuin vähän typertyneenä tuolissa. Oli pakko kysyä uudelleen, että ymmärsinkö oikein: silmissäni ei siis ole mitään rikkonaista…? Teki mieli huutaa, miten iso rukousvastaus se oli. Ehkä olisi pitänytkin.
Silmät voivat kuivua monista syistä, minulle selitettiin. Ilmaistoidut tilat, kuiva ulkoilma, atooppinen iho, päätetyöskentely, lukeminen, piilolinssien käyttö. Laskeskelin päässäni, että viime kuukausina arkeni on ollut näiden kaikkien yhdistelmä. Kuivuudelle ei sinänsä voi tehdä mitään muuta paitsi käyttää silmätippoja tai silmägeeliä, mutta sen pitäisi poistaa kirvely ja kipu. Kun nyt olen ilman piilolinssejä hyvän tovin saattavat oireet hyvinkin itsestään helpottua.
Hississä matkalla katutasoon teki mieli hihkua samaan kyytiin tulleelle naiselle miten helpottunut olo minulla on. Pyöräilin raamikseen ja ihmettelin sitä, miten nopeasti olo voi muuttua. Perillä Riitan luona kylppärin peilistä katsoivat taas takaisin punaiset silmät, mutta hymyilin takaisin. Ne eivät ole rikki. Ne eivät ole rikki! Ne ovat vain kuivat. Vatsakipu hellitti vasta myöhemmin illalla, mutta ei se ole ihme; en todellakaan ole lainkaan varma siitä, milloin edellisen kerran olen jännittänyt yhtään mitään näin paljon.
Ihmiselle on annettu yksi pari silmiä. Niitä ei saa uusia mistään, mikään ihmisen teknologia ei voi korvata sitä ihmeellistä laitetta joka silmä on. Ne ovat korvaamattomat. Se pelko, joka luihin ja ytimiin iskostui siitä ajatuksesta, että olisin itse ainoat silmäni vaurioittanut, oli hyytävä. Todennäköisesti siihen liittyy paljon muutakin, syvempiä syitä, mutta yhtä kaikki eilen illalla nukkumaan mennessä piti katsella katonrajaa ja ihmetellä ääneen, miten huikealta tuntuu, kun ei yhtäkkiä enää pelota. Viimeiset kaksi viikkoa olen tainnut elää isommassa tai pienemmässä stressissä ja pelossa. Ja se oli turha… Tai ei, ei se ollut turha, se oli kertakaikkisen alleviivaavaa, korostavaa, TOTTA. Sen jos jonkin kautta tajusin jotain. Tai jotain enemmänkin.
Siitä kirjoitan vielä myöhemmin, nyt minun on lämmitettävä keittoa ja syötävä, sen jälkeen suuntaan kohti keskustaa ja juna-asemaa, matkalla Joensuuhun taas, selässä iso rinkka puolillaan painavia kirjoja ja laukussa läppäri, nyt kun uskallan taas jatkaa graduntekoakin kun ei tarvitse pelätä että silmät uupuvat fataalisti enemmän päätetyöskentelystä, laitan tippoja silmiin ja opettelen räpyttelemään tietoisesti,
tuntuu mainiolta mennä taas katselemaan junan ikkunasta sammuvaa nukahtavaa syysmaisemaa, lokakuun horrosta,
ja samalla ei pitkään aikaan ole ollut yhtä vaikea lähteä, jättää V tänne ja olla viikko poissa. Meille on tapahtunut jotakin jota en olisi uskaltanut ennustaa enkä toivoa, mutta nyt kun se on niin ilmiselvää alan päästää sen pinnan alle ja siellä se saa aikaan sietämätöntä poltetta: että tällä tavalla voi hitsautua yhteen, etsiä samaa aarretta, etsiä samaa Tietä, aavistella samoja asioita, oivaltaa ja sitten kun toiselle kertoo, toinen kuuntelee ja katsoo silmiin ja arvostaa, ja minä arvostan,
sellaista sanotaan varmaan rakkaudeksikin mutta kyllä siinä on jotain isompaa totuutta mukana, paitsi että kirjoitan sen mielelläni isolla T:llä.
Rakastan.
*
V leikkasi eilen iltapäivällä hiukseni, nyt niitä on taas vain muutama sentti päässä ja näytän jokseenkin brasilialaiselta katupojalta, leikkasin itse hiukset otsalta viistoiksi ja ne menivät vähän liian lyhyeksi, mutta takaa pörrötän ne pystyyn ja olen tyytyväinen. Kun täytyy pitää silmälaseja päässä ei voi olla otsahiuksia jotka tulevat silmille, enkä enää pärjännyt aamuisin edes viisitoistasenttisen otsatukan kanssa. Ajattelin lopettaa kaikki hiustenkasvatusyritykset. Tästä eteenpäin olen brasilialaisen katulapsen näköinen ja sillä selvä,
naiseus kun ei ole siitä kiinni onko poikatukka vai ei, olen päättänyt oppia sen,
tänä aamuna helpotus oli ääretön kun ei ole kuin yksi tapa laittaa hiukset. Näytän taas erilaiselta kuin puoli vuotta sitten, mutta niin se aina menee. Nyt pidän tästä kiinni, se joka saa minut kiinni yrityksestä vielä kasvattaa hiusten mittaa saa nuhdella minua julkisesti ja heristää sormea.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (3)
Protected: a reverse Eve. October 19th, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)
refuge, comfort, rest. October 15th, 2009
Kirjoitin äsken Googleen hakusanaksi “koti”.
Vastaukseksi tuli Wikipedian artikkeli (Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat) sekä tuhoton määrä linkkejä, joiden kaikkien tarkoitus oli myydä minulle jotain.
Tätäkö se on? Koti?
Paikka jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, ja johon ostetaan lisää tavaroita?
Melkein suututtaa.
Onneksi ne eivät voi viedä minulta mielipidettäni; sitä, että koti on kaikkien niiden ihmissuhteiden summa ja tiheäksi kudottu verkko, joita ihmisten välille mahtuu; koti on muistojen ja toiveiden yhteismitta, tunnelmien ja rakastettujen asioiden kokonaisuus jota ei tarvitse pakata matkalaukkuun vaan joka on siellä, missä ihmiset ovat, missä ihmiset elävät suhtessa toisiinsa, siellä missä on lupa olla se joksi on luotu ja jossa katsotaan silmiin ja kuunnellaan, kodilla ei ole mitään tekemistä tavaroiden kanssa koska se voi olla olemassa ilman tavaroita, seinät tietysti on hyvä olla ja jotain pehmeää jonka päällä nukkua, mutta ihmisillä on ihan aitoja koteja slummeissakin ja nämä Avotakka-ilmiöt joita meille myydään “koteina” saattavat olla paljon kylmempiä ja kliinisempiä kuin ihmisten turvapaikat ghetoissa.
Koti on siellä missä on lupa olla. Missä tullaan näkyväksi ja kannetuksi. Koti on sen ruumiillistumista, mitä kutsutaan rakkaudeksi, koti on arkirakkautta, kahvin kaatamista ja aamu-unisuutta ja iltasatuja ja sitä, että parisänkyyn mahtuu koko konkkaronkka nukkumaan päiväunet. Avoimuutta. Tilaa hengittää.
*
Tänään olen ollut melkein koko päivän kotona, pyörälenkki markettiin katkaisi neljän seinän sisällä olemisen. Minähän koen, että tämä asunto on vain paikka jonka sisällä koti tällä hetkellä on, mutta tämä asunto ei ole koti. Se on outo tunne; ajattelen munaa kuoren sisällä, en kuorta. Jos kuori on tämä asunto, on varsinainen koti se mitä sen sisällä on. Ja niin se sitten tulee olemaan aina; koti ottaa erilaisia puitteita, mutta ei se niihin pelkisty.
Olen taas istunut niska kenossa keittiössä pitkiä tunteja ja värittänyt värikynillä. En muista, milloin edellisen kerran olisin uppoutunut niin täysin jonkun tekemiseen – kun aika unohtuu ja vain väritän, väritän, pyöritän kynää kevyissä kaarissa ja varjostan posken muotoja.
Perjantaina V otti touhusta kuviakin, se on ommellut itselleen valkoista sateenvarjoa (kyllä, irrotti alkuperäisen kankaan ja teki purjekankaasta uuden varjon) salaman pehmentämiseksi valokuvissa. Perjantaina se testasi salamaa, ja otti kuvia minusta joka en tainnut tiedostaa olevani kuvattavana.
Ensimmäinen kuva on ihan kiva, mutta toinen paljasti minulle jonkin totuuden josta minulla ei ollut hajuakaan.
Tämä näyttää vielä ihan normaalilta: mitä nyt asento on epäergonominen ja kynä väärin kädessä. Mutta sitten…
Tämän V otti kun en enää huomannut sen ottavan kuvia. Katsoin kuvaa muutama päivä sitten koneella ennen kuin V oli poistanut turhat räpsyt, ja minun oli pakko kysyä: Näytänkö mie tosiaan tuolta silloin, kun minua ärsyttää?
Joo, totesi V, ei oo kauheen vaikee huomata milloin sulla on jotain pielessä.
Olin perjantaina jostain syystä viulunkielenä, minua kiristi ja ärsytti, vaikken silloin enkä ehkä edelleenkään osaa sanoa, mikä. Mutta sitä en ole tiennyt, että olen näin läpinäkyvä. Koko tuo kuva, asento ja ilme, viestii tasan tarkalleen sitä, miltä minusta tuntui: ei kiinnosta, en halua olla tekemisissä maailman kanssa, ei huvita kommunikoida, minä vedän nämä luukkuni kiinni eikä tartte koputella niihin.
Olen luullut olevani hyvä piilottamaan tunteitani. Ilmeisesti olen hyvä vain nieleskelemään niitä ja kieltämään sen, että niistä pitäisi puhuakin. Piilottaa niitä en toden totta osaa, en jos tähän kuvaan on uskomista…
Tavallaan se on helpottavaa. Jos koti on se paikka, jossa saa olla, on kai hyvä, ettei osaa olla olematta sitä mitä milloinkin sattuu olemaan. Ja jos vihdoin oppisin, että olen avoin kirja ja läpinäkyvä, voisin avata suuni aikaisemmin, puhua, tehdä itseni ymmärrettäväksi, tulla näkyväksi.
Harvoin sitä saa niin suoraa ja niin nopeaa oppituntia. Olisi tervettä nähdä itseään enemmänkin; nähdä itsensä vaikka yhden päivän ajan, millainen olen, miten elehdin, ilmeilen, toimin, mitä ihmettä oikein viestin silloinkin kun luulen etten viesti mitään, koska yleensä silloin kun luulen etten viesti lähetän todennäköisesti kaikkein vahvinta viestiä koko ajan. Olisi tervettä tietää ja tiedostaa, ehkä sen jälkeen osaisi tehdä itsensä avoimemmaksi. Ymmärtäisi entistä paremmin,
ettei kotona ole muita vaihtoehtoja
on pakko tulla avoimeksi, koska ei muuten voi olla rakkaudessa suuntaan tai toiseen, rakastaa itse tai tulla rakastetuksi.
Että olisi sitten avoimesti ärtynyt, kun ei sille mitään voi.
Englanninkielisen Wikipedian “home”-artikkeli alkaa sanoilla jotka sanovat että “a home is a place of residence or refuge and comfort. It is usually a place in which an individual or a family can rest and be able to store personal property.” Pidän tästä,
pidän noista sanoista: refuge, comfort, rest. Ja niin, eihän kotia ole ilman minkäänlaista omaisuutta, mutta että ensin on refuge ja comfort ja rest, silloin asiat ovat enemmän oikein.
Pakopaikka, lohdutus ja lepo. Ei kai siihen ole lisättävää.
Posted in Elämä, Ihmissuhteet, Koti, Kätten työt, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (1)
heikkenevästi hedelmällinen. October 14th, 2009
Yliopiston kirjaston toisen kerroksen lukusalin ikkunan takana kasvaa rinteessä isoja vaahteroita ja lehmuksia. Istuin tänään pitkään keltaisessa valossa niiden vieressä lukemassa, olin oksien tasalla. Taivas repesi siniseksi keltaisten oksien välissä, ja seurasin pitkään kullankeltaista pyörrettä ilmassa; tuuli puisteli kevyesti oksia ja ne irrottivat lehtensä, antoivat niiden kieppua hitaasti ilmassa toisiinsa seoten. Hetkittäin ilma oli täynnä kullankeltaista. Ruohoa ei puiden juurella enää näy; sen yllä on kahiseva rahiseva kultamatto.
Halusin mennä kaivautumaan siihen mattoon, kasaamaan lehdet keoiksi, käpertymään niihin.
Aamupäivällä katselin seiniä YTHS:n lääkärin vastaanottohuoneessa. Valotauluun, jonka edessä yleensä katsotaan röntgenkuvia, lääkäri oli pujotellut vaahteranlehtiä ohuiden narujen alle, joiden on tarkoitus pitää röntgenkuva paikallaan. Lehdet olivat jo hieman kuivaneita ja käpristyneitä, mutta oransseja ja punaisia yhä.
Lääkäri itse on pieni ja ystävällinen mies, lempeä ja yleensä hyvin ymmärtäväinen, ja minä ymmärrän hyvin miksi hän on kerännyt joskus pihalta kirkkaita lehtiä ja tuonut ne röntgentauluunsa. Jokin siinä viehätti minua: rikkoi kaiken kliinisyyden, se on jotenkin niin… inhimillistä. Pitää vaahteranlehdistä.
Ilmoitustaulu huoneen perällä oli täynnä valokuvia ja kortteja, ja mietin, mistä ne ovat tulleet. Yhdessä oli seepianvärinen kuva pikkutytöstä hiekkatiellä ja sen alla monta nimikirjoitusta. Miksi joku on antanut lääkärille sellaisen?
Työpöydän viereen valkoisen kaapin oveen lääkäri oli teipannut graafin, jossa kaksi käyrää kertoivat naisten hedelmällisyyden laskusta ikävuosien myötä ja keskenmenojen kasvusta samaan aikaan. Kaksi käyrää leikkasivat toisensa noin 44 ikävuoden kohdalla. Sijoitin itseni käyrälle; olen 25, hedelmällisin ikä on jo takana, käyrä on kääntynyt laskuun ja vaikka se onkin hidasta noin 30 ikävuoteen saakka on se silti laskeva käyrä. Keskenmenojen määrän raju nousu sijoittui tosin vasta jonnekin lähemmäs 40 ikävuotta, jonnekin kauas tulevaisuuteen.
Tuntui hassulta katsella sitä kaaviota. Minun pitäisi olla biologiani mukaan jo saanut lapsia, kenties melkein kaikki lapseni, kehoni on suunniteltu niin että se on ollut hedelmällisimmillään viimeiset 7 vuotta. Se aika on jo ohi. Siis kehoni on jo pitkään ollut täysin valmis.
Istuin ja mietin, miten keskeneräiseltä mieleni on suhteessa siihen tuntunut. Jos olisin syntynyt muutama sata vuotta sitten, tai tuhansia vuosia sitten, olisiko mieleni tullut sen nopeammin valmiiksi? Vai olisiko kehoni vain synnyttänyt lapsia jotka hämmentynyt mieleni olisi sitten nostanut syliin? Kai olisin kasvanut sen elämän myötä, ja luulen, että olisi pitänytkin kasvaa nopeammin aikuiseksi. Ehkä sellaista asiaa kuin “nuoruus” ei olisi ollut edes olemassa.
Sanoin äidille viimeksi kotona käydessäni, etten pelkää iän tulemista. Minua ei ahdista ajatella, että viiden vuoden päästä olen 30. Minusta tuntuu, että niin sanottu kolmenkympin kriisi tulee siitä, ettei ihminen ole ajatellut, mihin on menossa. Tässä elämänvaiheessa on mahdollista elää näennäisen muuttumatonta elämää – nuoruus vain jatkuu opiskelijaelämänä, sitä säilyttää illuusion siitä ettei mikään muutu, opintoviikot vain karttuvat ja “elämänkokemus” on jotain joka liittyy lähinnä itsetunnon vahvistumiseen ja siihen, että saa itse itsestään hyviä fiiliksiä. Kolmenkympin kieppeillä elämällä on usein tapana muuttua; pitäisi valmistua ja ottaa vastuuta, ja jos haluaisi perhettä alkaa biologinen kellokin kilistä, pitäisi astua isompiin saappaisiin. Ja jos on elänyt siihen asti jonkinlaista seventeenin jatketta, se voi hyvinkin ahdistaa.
Minusta tuntuu siltä, että vanheneminen tulee olemaan armollista. Se on kasvamista ja kypsymistä, ja haluaisin jo olla kasvanut ja kypsempi. Minua ei huvita säilyä aina tyttönä, minulla on haave siitä että tulisin täydeksi naiseksi, vielä täydemmäksi kuin nyt, sellaiseksi jolla on aitoa elämänkokemusta ja kyky sanoittaa sitä, jolla olisi kyky katsoa maailmaa oikeilla silmillä ja erottaa olennainen epäolennaisesta. En tule pääsemään siihen pisteeseen ilman kasvamista. Haluaisin kasvaa.
Kolmekymmentä, sekin on vasta alku… Viidenkymmenen rajapyykillä uskoisin jotain jostain tietäväni.
Hesarissa aamulla nuori maahanmuuttajatyttö sanoi, että elämästä pitää nauttia “ennen kuin tulee ryppyjä”. Aivan kuin nuoruus olisi jokin elämän huippuhetki, jolloin nautinto on mahdollista – ja ryppyjen myötä se katoaa. En ymmärrä ajatusta. En ymmärrä! Mitä tekemistä rypyillä on minkään kanssa? Toivon, ettei tämä tunne muutu, mutta en osaa niitäkään pelätä. Haluaisin kauniita ryppyjä. Kauniilla en tarkoita matalia tai sileitä pieniä ihonmuutoksia, vaan ryppyjä jotka asettuvat kasvoilla oikeisiin kohtiin. Ja rypyt kun asettuvat niihin ilmeisiin, joita ihminen useimmiten kasvoillaan pitää. Haluaisin, että ryppyni olisivat lempeitä ja hymyileviä. Minun ei tarvitse niitä hankkiakseni tehdä muuta kuin yrittää elää niin, että hymyilen useammin kuin vedän suupieliä kireäksi viivaksi.
Jos ryppyjä tulee kolmekymppisenä, tulkoot, ne ovat elämän piirrosta kasvoillani ja haluan elää niin, että sen merkit saavat näkyä. Elämä kasvoilla. Pelkään tätä botox -kulttuuria, kaiken silottamista ja piilottamista pois, epätodellisuuden paraatia, teennäistä taistelua jonkin katoavan puolesta. Me olemme vanhenevia, maatuvia olentoja. Siinä on viisautta, ja sen voi piilottaa kirurgin veitsen alle. Mutta silloin sen menettää.
Lääkäri kirjoitti minulle lähetteen silmälääkärille. Silmäni ovat kipuilleet ja aristaneet jo kaksi viikkoa, ja nyt se on aika selvittää. Luulen, että olen käyttänyt piilolinssejä niin paljon liikaa, että silmäni ovat kipeytyneet niistä. Lääkärikin arveli, että sarveiskalvossa voi olla vaurioita – mutta mitään pysyvää vammaa niihin ei pitäisi pystyä tulemaan piilolinsseistä. Hengähdin syvään, sitä olin kaksi viikkoa jo pelännyt. Että omassa turhamaisuudessani olisin tuhonnut silmäni, nämä ainoat, jotka minulle on annettu.
Täytyy enää vain odotella muutama viikko, että saan ajan lääkärille. Tässä välillä olen totutellut katsomaan itseäni peilistä sellaisena kuin aidosti olen: ilman piilolinssejä paksut punaiset pokat päässä ja ilman ripsiväriä, silmä kun ei tunnu kestävän mitään ylimääräistä. Minusta tuntuu jo nyt, että tämä tekee minulle hyvää, nähdä itseni sellaisena kuin olen. Yrittämättä koko ajan muokata itseäni toisenlaiseksi. Minulla on paksut punaiset pokat silmien edessä ja vaaleat silmäripset,
mutta olen silti
edelleen täysin nainen
meikkaamaton ja paljas ja pesty ja jotenkin oudosti nautin tästä enemmän kuin päivistä jolloin on täytynyt laittaa itsensä niin juhlakuntoon kuin pystyy, nekin ovat valeasuja, nainen minussa näyttää kuitenkin luonnostaan tältä, olen katsonut peiliin ja miettinyt että “tämä minä olen” ja se on helpompi hyväksyä kuin ennen. Nainen peilissä on hymyillytkin. Pidän siitä.
Kello on puoli yksi enkä jaksaisi enää opiskella, jos vain hetken vielä, lukisin ja katselisin näitä vaahteranlehtiä. Haluaisin mennä kotiin ja ottaa taas esiin piirroslehtiön ja värikynät, löysin ne eilen illalla ja vietin koko illan piirtäen ja värittäen, tunnit pyörivät vauhdilla enkä melkein huomannut ajan kulua. Siitä on kauan kun olen piirtänyt, mutta minua janottaa oppia lisää, istua ja värittää ja luoda jotakin.
Ostin uuden ohutkärkisen mustekynänkin. Ohut viiva paperilla on jotenkin maaginen;
ja katselin Karl Larssonin maalauksia, niitä meillä on yleensä ollut kotona seinillä, äitini on pitänyt Larssonista aina ja keittiön seinällä oli kesäisin yksi kuva, talvisin toinen. Haluaisin etsiskellä jotain samanlaista ilmaisukieltä. Minulla on akvarellivärit niin nappeina kuin värikyninäkin ja ohuita mustekyniä,
pidän piirrosmaisuudesta, selkeydestä, kuvaavuudesta, ja siitä että akvarellivärit ovat paperilla läpikuultavia ja päästävät paperin tekstuurin läpi, niissä on ilmaa. Tekisi mieleni opetella. Siispä opettelen.
Valo vaan on kaunis kun se saadaan kiinni.
Posted in Elämä, Kauneus, Kätten työt, Ruumis | Comments (0)
avomerellä ei ole arkea - October 13th, 2009
Mmm. Ensimmäinen kahvikuppi tänään. Kannattaisi varmaankin ostaa useammin hylamaitoa, se tekee kahvista vähän makeaa.
*
Elämä on omituisia pieniä yksityiskohtia. Kai sitä kutsutaan arjeksi, vaikka oudoksunkin sanaa.
Kun me syömme keittoa, V vie kulhonsa kylmään vesihauteeseen hetkeksi ettei se olisi niin kuumaa. Minä laitan samaan aikaan oman kulhoni mikroon, koska keitto on liian haaleaa. Me olemme kuin Kultakutrin karhut, minä se jonka ruoka on toiselle aina liian kuumaa ja V se, jonka ruoka on liian viileää. Sitä karhua, jonka puuro olisi aina sopivaa, ei ole vielä löytynyt. Laitan nykyisin kahvimaidonkin hetkeksi mikroon ja kaadan kahvin vasta sen jälkeen maidon päälle, ettei kahvi jäähtyisi. Olen kai juonut ja syönyt niin kauan kuumaa että suun hermot ovat tuhoutuneet.
Ja sitten iltaisin pyörin pitkään sängyssä, en saa unta ennen kuin olen noussut ylös kerran tai kahdesti – paitsi jos menen hämärään keittiöön johon valoa tulee enää vastapäisen talon ikkunoista, availen kaappeja ja syön jääkaapin ovesta tulevassa valossa palan leipää, pyyhin murut paidalta ja menen takaisin sänkyyn. Silloin nukahdan samantien. Olen yrittänyt opetella nukkumaan ilman tätä proseduuria, sillä niin mukavaa kun yösyöminen onkin, ei se ole loputtoman terveellistä.
Ja mitä ruokaan tulee, vähän aikaa sitten ilahduin kun luin jostain lehdestä Vivi-Ann Sjögrenin haastattelun – sen Vivi-Annin, joka pitää Hesarin Kuukausiliitteen mainiota ruokapalstaa. Sjögren sanoi, ettei voi maustaa ruokaa muuten kuin värin perusteella. Tietyn väriseen ruokaan kuuluvat tietyn väriset mausteet. Ja ettei hän ylipäänsäkään voi syödä ruokaa, joka ei näytä kauniilta. Riemastuin – ei se sitten ollutkaan vain minun päähänpinttymäni! Minun on vaikea maustaa ruokaa mausteilla, jotka eivät ole oikean värisiä suhteessa ruokaan. Yrttejä on todella vaikea laittaa väärän värisiin ruokiin. Enkä ole koskaan erityisesti pitänyt makaronilaatikon syömisestä; maku on hyvä, mutta lautasella ruoka näyttää hytisevältä ruskealta keolta.
Ja edelleen yksi parhaita asioita joita toiselle voi tehdä on raapia tämän selkää. Jos kynnet ovat vasta leikatut ja särmikkäät, sen parempi. En ymmärrä, miksei kukaan ole vielä kaupallistanut sitä. Jos on hierojia, miksei ole rapsuttajia? Eivätkö toiset sitten nauti siitä? Minä ymmärrän koiria hyvin, sitä miten ne vaivihkaa tulevat kylkeen kiinni, kääntävät päätä niin että korvantaus jää näytille ja yrittävät olla kuin eivät olisikaan – ja jos erehdyt rapsuttamaan niitä, ne eivät jätä sinua enää rauhaan. Tosin korvantaus ei ole paras paikka rapsuttamiselle; lapaluiden väli on erinomainen, mutta kenties euforisinta on kun joku rapsuttaa käsivartta, kämmenpohjaa ja raapii rannetta. Olkapäästä ranteeseen asti vedetyt pitkät raapaisut ovat huumaavia.
*
Tänään on tiistai. Olin jo kaksikymmentä vaille kahdeksan lenkkipolulla. Juoksin maahan jäätyneen ohuen riitteen yli, tuuli puisteli koivuista kultaista sadetta päälleni. Vastaan tuli vain kaksi ristin sielua, metsä oli kohmeinen ja kyyristynyt. Jalat kulkivat taas ja muistin, miten rakastan lihasten väsymistä ja kuumentumista, venymistä ja jaksamista. Juoksin kaikki ylämäet, vain kerran piti pysähtyä kävelemään ja hengittämään.
Päivät menevät kasvot kirjoissa kiinni. Iltapäivällä silmiä punoittaa rivien ja tietokoneen ruudun katsominen, mutta aika kuluu nopeasti. Minulla ei ole kiire, mutta haluan silti kiiruhtaa. Kulkea eteenpäin. Kaikki asiat elämässä ovat edelleen avoimet ja kesken, ja tiedän, etten saa niitä kiiruhtamalla kiinni. Mutta minä kuljen, ja se on tietoinen valinta: menen eteenpäin, koska vaikka on niin totta että Jumala johdattaa, on Hänen perin vaikea tehdä sitä ellen koskaan irrota köysiä satamasta. Minusta tuntuu, että olen irti ja matkalla avomerelle. Minulla ei oikein ole merikorttia ja tutkakin toimii miten sattuu, mutta yritän tähystää ja nähdä, kuulla ja kuunnella. Kuljen, että kerran pääsisin perille, ja siinä matkalla löytäisin oikeat välietapit.
Ne hyväksyivät minut sielunhoidon harjoitteluun keväällä. Kahdeksan viikkoa maaliskuusta toukokuuhun keskussairaalassa, ja meidän on tarkoitus oppia melko itsenäisiksi työntekijöiksi. Toisaalta hirvittää, toisaalta riemastuttaa. Hirvittää ja jännittää ottaa todella se rooli, joka minulle siellä tulee kuulumaan. Olla se sielun hoitaja, joksi haluaisin tulla, nimenomaan erilleen kirjoitettuna. Ottaa se rooli ja sovitella sitä ylleen, hyväksyä se etten täysin sitä osaa kantaa, etten tiedä miten toimia ja tulen hämmentymään ja vaivaantumaan. Ja tunnustella ne hyvät hetket joita aukeaa, avata vähän silmiä näkemään, oppia tarkkailemaan ja tekemään huomioita. Se on kahdeksan viikkoa läsnäolon opettelua ja olen riemuissani siitä mahdollisuudesta – en voisi ohittaa tätä, niin haastavalta kuin se tuntuukin, koska tajuan millainen kasvamisen mahdollisuus tähän liittyy enkä kykene päästämään itseäni tässä asiassa helpolla,
eikä se mitään, ollaan merellä sitten, matkalla ja luodataan. En ole muuta halunnutkaan viime vuosina oppia kuin ihmisten kohtaamista, kaikki muu tämä teologia on siihen suhteessa jotenkin kehällistä, en tee teorialla ja taidokkailla sanoilla mitään ellen osaa kohdata, sanat etsivät joka tilanteessa omalla painollaan muotonsa mutta tärkeintä on katsoa silmiin. En halua olla viisas opettaja, joka on vain valkeaksi kalkittu hauta; haluan olla joku joka pitää ovia auki.
Viisaus… se on ehkä jotain jota elämä vuosien päästä alkaa meihin kerrostaa. Sitä ennen me opettelemme.
Nyt toinen kuppi kahvia, hieman lisää hylamaitoa, ja kasvot kirjaan. Päivän työ edessä.
Posted in Elämä, Jumala, Järjettömyys, Matkalla, Meri, Teologia, Tulevaisuus | Comments (2)
nokinen sydän kallionkyljessä.
October 11th, 2009
Photo credit in all the pics: Valtteri.
Photo credit in all the pics: Valtteri.Olen nyt jo monta päivää hyräillyt Jon Formanin kappaletta The House of God, Forever.
God is my shepherd,
I won’t be wanting, I won’t be wanting.
He makes me rest
in fields of green,
with quiet streams.
Even though I walk
trough the valley
of death and dying
I will not fear,
’cause You’re with me
You’re always with me.
Sanat ovat suoraan paimenpsalmista 23. Tuttuja.
Silti kaksi ensimmäistä fraasia ovat takertuneet päähäni, ja minun on pitänyt pureskella, tunnustella, sulatella niitä.
God is my shepherd I won’t be wanting I won’t be wanting
Jostain syystä selkäpiissä menee pieniä väreitä näiden sanojen jälkeen. Suomeksi psalmissa sanotaan vain: “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Se kuulostaa siltä, että olen jo saanut kaikkea. Minulta ei puutu mitään, koska minulle on annettu kaikki mahdollinen. Siitä on lyhyt matka sen olettamiseen, että Jumalalta voi hyvin odottaa kaikkea mahdollista maallista ja materiaalista hyvää, ettei “mitään puuttuisi”.
Mutta entä jos se onkin niin, että kun Herra on minun paimeneni, en halua enää mitään? En halua enää loputtomiin saada asioita? En enää halua… muuta?
Aavistan,
tiedän
että siinä on vapaus. Ei muualla.
*
V oli eilen aamulla herännyt kuuden jälkeen. Seitsemän aikaan se kiipesi Laajavuoren huipulle katsomaan auringonnousua.
Haluaisin olla enemmän hereillä aamuisin. Haluaisin levätä niin paljon, että voisin aamun ensimmäisessä valossa olla jo ulkona. Nähdä näitä hetkiä. Syksyssä on kiehtovaa se, että valoa on paljon enemmän nähtävillä – kesällä tarjolla on lähinnä päivänvaloa. Syksyllä voi nähdä vuorokauden jokaisen valon: aamunsarastuksen, auringonnousun, päivän, viiston iltavalon, sammumisen, sinisen hämärän, hiipivän pimeän ja pikimustuuden. Pimeäkin on valon olomuoto, sen olemassaolemattomuutta. Ja pimeässä pienikin valonpilkahdus saa täysin uudet mittasuhteet, merkitykset. Haluaisin mennä metsään pimeässä lyhdyn kanssa, seurata valon läikkymistä metsäpolulle.
Me emme kovin usein vielä puhu lapsista tai perheestä, toisinaan vain tunnustelemme ajatuksia tai kartoitamme sitä maastoa, jossa seisomme. Hahmottelemme karttaa. Sellaisista kartoista ei tosiasiassa ole hyötyä, koska lopulta elämä menee kuitenkin omassa uomassaan eikä kunnioita meidän pikkulapioilla sille kaapimiamme puronuomia. Mutta ehkä kaapimalla niitä me opimme kunnioittamaan sen virtaa.
Tänä aamuna oli sellainen aamu, harhailin ajatuksissani, mitä sie aattelet siitä jos mie oisin useamman vuoden kotona lasten kanssa, en menisi takaisin töihin? ja V pohti omiaan, no oishan se kurjaa jos mä en saa olla kotona, ja totesimme, että meidän kahden panos tämän maan kehittymiselle työelämän kautta taitaa jäädä pääasiassa ohueksi, me emme kunnioita sitä tarpeeksi, tai niinkuin V totesi: se mitä me ei kunnioiteta, sehän on vaan raha. Ja niin se on. Haluaisin olla pitkään kotona, jos me joskus saamme lapsia. Viedä lapsia mahdollisimman paljon metsään. Joskus leikkikentällekin, mutta enimmäkseen tutkimaan maailmaa ruohonjuuritasolla, näkemään lehtiä ja muurahaisia ja veden heijastuksia ja jäätyneitä lammikoita ja käpristyneitä huurteisia sananjalkoja. Kiipeilemään puihin ja ryömimään lehtikasoissa. Haluaisin viettää päiviä, jolloin ei pedata sänkyjä vaan kannetaan patjat ja peitot olohuoneeseen ja tehdään niistä linnoja, nukutaan päiväunet jossain niiden keskellä ja syödään pullaa jota pitäisi olla pakkasessa jotakuinkin aina. Haluaisin, että jos olen äiti, olisin sitä kokosydämisesti. On vaikea kuvitella, että työelämä voisi olla jotain, josta kokisin jääväni paitsi. Se, mistä on mahdollista jäädä paitsi, ovat omat lapset ja ne katoavat vuodet, kun ne ovat pieniä.
Äiti sanoi joskus, että lapsissa kenties yksi parhaita asioita on se, miten lapset katsovat maailmaa. Lapsi ihmettelee vielä. Ihastuu häviävän pienistä yksityiskohdista. Tuijottelee hyönteisiä, kyselee omituisia kysymyksiä itsestäänselvyyksistä. Aikuisen rajoittunut rationaliteetti on unohtanut sen, miten ihmetellään. Lapsen kanssa siihen taikamaailmaan pääsee hetkeksi takaisin; sille tasolle, jossa eläminen on ihmeellistä, jossa on koko ajan mahdollista löytää, jossa kyseenalaistaminen on elämisen ehto eikä uhka.
En vielä unelmoi äitiydestä. Aavistelen vasta.
Olen näistä aavisteluistani onnellinen, koska niissä on jotain olennaista. Ja haluan jo nyt elää tavalla, joka mahdollistaa aavistukset. Niinpä me emme kunnioita rahaa ja elämme vähällä, ettei meitä myöhemminkään sitoisi jokin niin raskas kahle että sitä raahatessamme ohittaisimme Elämää.
*
Tähän aikaan vuodesta minuun iskee useimmiten jokin arkaainen tarve varustautua talvea varten. Ajattelen villalankoja ja nytkin minulla on kesken noin viisi neuletyötä, osa monen vuoden takaa. Lisäksi ajattelen kaikkea sitä, mikä metsiin jää poimimattomana odottamaan. Haluaisin kerätä enemmän, säilöä ja säilyttää, tallettaa. Haluaisin täyttää lasipurkkeja marjoilla ja sienillä ja asetella niitä hyllyille tuottamaan syvää tyytyväisyyttä, haluaisin höyryttää ja umpioida ja keittää ja pakastaa.
Kaikkeen siihen en ole pystynyt, mutta vähän suppilovahveroita me olemme saaneet. Lähinnä Sauvosta ja lähinnä siksi, että V:n äiti pakkasi koko sienisaaliin meille rinkkaan vaikka keräsimme siitä vain osan. Kaksi päivää sienet kuivuivat keittiössä ritilällä patterin yllä. Nyt ne ovat purkissa kaapissa ja primitiivinen naisensydän minussa hyrisee onnellisuudesta. Perhe selviää taas talven yli. Olemme varustautuneet. Tulkoon pakkanen! Minä teen sienikeittoja!
Eilen aamulla päivä aukeni auringonnousun jälkeen täydellisen kirkkaana. Oli pakko päästä ulos, ja kun Tuija ja Juha innostuivat mukaan, mentiin kaikki metsään. Hyyppäänvuori on omituisen korkea nyppylä Lievestuoreenjärven vieressä, kalliolouhikkoinen ja näköalat ovat huipulta huimaavia. Tuntui hyvältä olla ulkona, kirpeässä sinisessä ja keltaisessa ilmassa, kävellä ratisevien haavanlehtien yli kukkulanrinteessä, päästä männynlatvojen yläpuolelle ja nähdä kauas, miten järvet ovat hämmentävän sinisiä taivasta vastapäätä ja koivut niiden rannoilla palavia tulenliekkejä.
Mäen huipulle täytyy kiivetä ison louhikon viertä. Aika ei vielä ole ehtinyt sivellä kalliota pehmeäksi, ja se näyttää siltä kuin jokin suuri käsi olisi taiten asetellut rakennuspalikoita toistensa päälle, koonnut niistä kestävän ja vakaan rakennelman, kaikista sekalaisista järkäleistä.
Siellä täällä lohkareiden alle jäävissä syvänteissä ja suojapaikoissa oli nuotion jälkiä, lohkareiden alapinnat olivat noesta mustuneet. Minun tuli muinainen olo, kuvittelin, millaista olisi ollut elää niillä rinteillä. Suojaisia kallionkoloja, näkymä järven yli, vartiopaikkoja yötä vasten, nuotio pitäisi niin korkealla piilottaa etteivät naapuriheimot sitä näe. Miten kylmä olisi tehdä suoja talvista kalliota vasten, mutta miten turvallista.
Tämä meidän kehittynyt ja teknologinen kulttuurimme alkoi tuntua todella ohuelta kerrokselta ajan päällä, kuin pintahilseeltä. Riipii selkäpiitä ajatella, miten iankaikkisen pitkiä aikoja tässä maailmassa ja tässä maassakin on eletty selkä kallionreunaa vasten, luontoa vastapäätä, elämänlangassa kiinni roikkuen, niin vähällä että juuri hengen pitimiksi riittää, ja silti ihmiset ovat rakastaneet ja surreet ja ystävystyneet ja toivoneet. En halua enkä edes uskalla idealisoida sellaista aikaa, mutta mikään minussa ei enää idealisoi tätä hullua luonnosta vieraantunutta kulutuskulttuuria, viihde-elämää ja turtumisen kulttuuria, joka meitä enimmäkseen ympäröi.
Haluaisin kasvattaa lapseni isoksi osaksi metsässä.
Löydettiin vielä muutamia suppilovahveroita, kylmettyneitä ja kohmeisia, ne kyyhöttivät sammalen keskellä vähän orpoina ja suojaa hakien.
En voi sille mitään, mutta tänäänkin mietin, kuinka paljon niitä tuossa naapurimetsässä vielä on.
Tehtiin nuotio yhden ison kallilohkareen alle, paikkaan, jossa kivi yllä oli noesta musta. Jossain korvapuustien ja kaakaon välissä Juha otti kepin ja poltti sitä nuotiossa, alkoi piirtää noella kallioon.
Mietin, että näinkö kalliomaalauksetkin syntyivät – me katsomme niitä nyt ja mietimme syviä rituaalisia ja myyttisiä merkityksiä, sitä, millaisina kulttisymboleina kuvat ovat toimineet.
Entä jos jokin esi-isä joskus kauan sitten yksinkertaisesti vain halusi luoda, sattui keksimään mistä saa aikaan punaista väriä, entä jos hänellä vain oli ylimääräistä aikaa, tyhjää tilaa ja sopiva kallio, ja hän puoliksi ajatuksiinsa harhautuneena alkoi hahmotella kallioon hirveä, hahmoa joka hänelle oli loputtoman tuttu. Entä jos kalliomaalaukset ovatkin hetken mielijohteita, vähän niinkuin iso osa meidänkin kulttuuristamme on, olisiko ihminen muuttunut niin paljon…?
Ja toisaalta – teemme me nytkin vaivalla kulttien kuvia, suuria symboleita, jotain jonka äärelle kokoonnumme ja jota palvomme. Alttaritaulut ovat niistä vain sirpale, kuvia on niin paljon enemmän.
Minua hymyilytti se, että Juha piirsi hetken mielijohteesta sydämen.
Jospa sekin kertoisi meistä ihmisistä jotain. Haluaisin sen kertovan meistä jotain. Ehkä enitenkin. Haluaisin, että se olisi se, mitä arvostan eniten. Rakastaminen, aika, ihmiset, suhteessa oleminen.
Että olisi I won’t be wanting.
*
Nyt menen ulos, ennen kuin päivä ehtii liian pitkälle. Istun vielä sohvalla hiukset pystyssä ja pyjamahousut jalassa, päällä huppari jonka hihoissa on mannapuuroa, jalassa paksut villasukat ja Jussin lahjaksi antamat Reinot.
Taitaa olla sunnuntai.
Posted in Aistit, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Luonto, Rakkaus, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
vailla vakinaista asuntoa. October 9th, 2009
Useamman päivän ajan minussa on ollut vain kaksi sanaa.
Ensin vain tyhjä avara tila, hämärä, ja jokin huutaa
Silence!
ja jatkaa sitten:
Be.
Minua on ihmetyttänyt se, että ne molemmat ovat imperatiiveja, käskyjä.
Ole vihdoinkin hiljaa
ja ennen kaikkea
ole vihdoinkin.
Ja niinpä minä olen. Hiljaa, katselen, tarkastelen, jätän tuottamatta ääntä joka paikassa, annan toisten puhua ja kuuntelen mitä ne sanovat, miten ne sanovat sen mitä sanovat, yritän kuulla ja yritän nähdäkin jotain kasvolihasten kireydestä tai olkapäiden asennosta. Ja yritän olla; antaa itseni asettua, olla tekemättä koko ajan jotain.
Nytkin olen, junassa. Kiskobussi Joensuusta Pieksämäelle on täynnä, viereisessä neljän hengen välikössä istuu äiti kolmen lapsen kanssa. Kaksi pientä poikaa ja vielä vähän pienempi tyttö, ja hermostunut äiti. Älä sie nyt siinä kumartele sen pullos kanssa. Istu alas! Sanni, käänny tännepäin! Käänny kunnolla tännepäin! Nyt ei sitte syyä karkkia vähhään aikkaan! Istu kunnolla, sie viet puolet miunkii penkistä! Sanni! Suu kiinni! Ei saa huutaa!
Minua vastapäätä istuu vähän vanhempi poika, ehkä kolmasluokkalainen, roikottaa jalkoja penkiltä ja syö banaania. Se on kai yksin, sillä on lattialla reppu ja penkillä vieressä Siwan pussi ja siellä on mehua ja ilmeisen loputon määrä banaaneja. Se ei sano mitään, mutta katselee äitiä ja kolmea lasta tuossa vieressä. Ja minä mietin mitäköhän se miettii. Penkkiä vasten nojallaan on pienet kainalosauvat, lasten kokoa; sen tietää siitä että niissä on käytetty jokaista pääväriä – punaista, sinistä, keltaista, vihreää. Aikuisten sauvat ovat vain harmaita.
Minä pidän paljon tästä matkustamisesta. Toiset ovat kyselleet, miten jaksan kulkemista, mutta minusta tuntuu, etten hevin haluaisi luopua tästä. En pidä pakkaamisesta ja asemilla ravaamisesta, mutta pidän siitä, että minulla on tänä syksynä paljon aikaa asioiden välissä. On paljon tyhjiä hetkiä paikkojen välissä, tilanteiden välissä. Aikaa junissa ja busseissa. Kun vain istuskellaan ja katsotaan ikkunasta, ja keräillään tällä tavalla sanoja sitä mukaa kun niitä hiipii lähemmäs.
Eilen aamulla olin tosin kuolla aamulla puoli viideltä kun heräsin ja hiivin eteiseen kiskomaan vaatteita päälle. Bussi Joensuuhun lähti puoli kuusi. Pyöräilin kaupungin läpi asemalle, ja ihmettelin toisia ihmisiä, jotka olivat hereillä: onko ihmisiä, jotka vain haluavat valvoa silloin kun kaupunki nukkuu? Kulkea kaduilla ja istua 24 h -asemalla? Vai miksi ne ovat hereillä – kaikki ne, jotka eivät jakele jotain tai kuljeta jotain. Sellaisia tuli kaduilla monta vastaan, ja jollain lailla minä ymmärrän sen. Siinä on jotain kiehtovaa, kun kaupunki on vielä unessa. Aamuviideltä kaupunki on vielä tiedoton, taintunut, horroksessa. Sen pinnalla käveleminen on kuin olisi salaa jossain missä ei pitäisi olla, vaivihkaa ja huomaamatta kulkisi jonkun yksityisalueella. Kaupunki on aamuyöllä kuin yksi olento, nukkuva ja jokin jota ei saa häiritä ja havahduttaa. Siinä on jotain salaista ja hämäräperäistä. Ja auringonnousujen näkeminen on etuoikeus.
Yritin siksi nähdä auringonnousun ja valvoin Pieksämäelle asti, kun en saanut kylmissäni kankealla penkillä unta. Hitaasti taivas alkoi hahmottua leikekuvana metsän takana, muuttua mustasta siniseksi, tulla esiin. Pieksämäen Naarajärvellä bussi ajoi hautausmaan ohi, ja siinä oli jotain ajatteluttavaa: märkien puiden alla aamun ensimmäisessä hämärässä paloi siellä täällä hautakynttilöitä, lepattavia valoja kivien välissä. En voinut vastustaa ajatusta. Sielujen valoja. Vaikka eiväthän ne sielut siellä ole. Mutta niiden muistot ovat.
Ja joku jaksaa ilta illalta sytyttää sille muistolle valon.
Pieksämäen jälkeen nukahdin, johonkin syvään horrokseen niskat penkkiä vasten oudosti vääntyneinä. Havahduin ensin Varkaudessa. Sitten hieman ennen Heinävettä. Ja sitten lopulta sateisella tiellä ennen Liperiä, raotin silmiä, tajusin että pitäisi herätä, ja hyvän tovin yritin todella herätä. Silmien avaaminen ei ole pitkään aikaan tuntunut yhtä vaikealta, hyvä ettei niitä tarvinnut sormin vääntää auki. Se syvä horros oli kenties melko suora viesti: Nukkuisit välillä. Asettuisit. Silence!
On hyvä että on syksy, nukahtamisen aika, pysähtymisen ja asettumisen, horroksen. En halua vaipua talviuneen, mutta helteen ja kiireen jälkeen haluan antaa ajatusten kaivaa pesiä lehtikasoihinsa ja maatua osiksi sitä, miten tajuan olemassaolemisen, taas yhden vuoden jälkeen, yhden kesän jälkeen. Jotain on muuttunut, ja miksi ei – elämä on vähän kuin keräisi itseensä kuorta tai pintaa, jokaisen vuoden jälkeen minuun on tarttunut jotain uutta. Se mikä on hyvää täytyy säilyttää,
se mikä on haitallista
täytyy raaputtaa irti.
*
Pieksämäelle mennessä oli tullut selväksi, ettei se kainalosauvapoika ollut yksin. Se oli ärtyneen äidin lasten tuttu ja näiden matkassa. Rehellisesti sanottuna kuuntelin loppumatkan aidon äimistyneenä äidin ja kaikkien neljän lapsen puhetta. Pojat kävivät välillä systemaattisesti läpi oman luokkansa ja naapuriluokkien lapsia ja sitä, miksi nämä olivat joko typeriä tai pullukoita tai hölmöjä tai jotain muuta rumempaa, miksi ne pitivät lippistä väärin päässä tai pelasivat väärin jääkiekkoa – ja äiti, se kommentoi ja komppasi: no ei kuulosta kovin järkevältä sekään tyyppi. Vasta aivan loppumetreillä matkaa äiti puuttui jonkun lapsen sanomisiin, mutta miten: sie et kyllä tuollasta toisista puhu! Niin idiootti sie et oo!
Kun pojat eivät sanomisella lopettaneet puhumistaan, antoi äiti periksi ja osallistui keskusteluun lähinnä nauramalla mukana.
Minua riipi. Jos pienet pojat jo puhuvat noin eikä aikuinen vieressä millään muotoa vakavasti tartu siihen, mitä toisista saa sanoa ja mitä ei… Millaiseen maailmankuvaan lapset kasvavat? Siihen, että ihmisiä voi arvottaa niin kuin tahtoo, että maailma jakautuu typeriin ja hyviin tyyppeihin ja toisia voi mistään välittämättä sorsia?
Ja auttaako se, että lasta itseään sanoo idiootiksi?
Lapset voivat olla käsittämättömän julmia. Ihmiset voivat olla. Mutta aikuisen pitäisi olla se mittapuu, joka näyttää lapselle, mihin suuntaan olisi tervettä kasvaa. Tai hyvä kasvaa. Aikuisen on pakko olla se mittapuu. Lapsi ei ole sitä itse. Lasta ei saa pakottaa olemaan se itse. Lapsi kyllä kasvaa itse, mutta aikuisen pitäisi olla se, joka kertoo mikä on hyvä ja mikä ei, mikä on totta ja mikä ei, ja mikä on oikein ja mikä on väärin.
Välillä hyytää selkäpiitä se, millainen äiti minusta kenties tulee. Toisinaan ärtynyt kyllä, ja sellainenkin joka ei aina jaksa tai osaa kasvattaa lapsiaan. Mutta jos osaisin kasvattaa lapsistani sellaisia etteivät ne kiusaisi toisia… että ne tietäisivät oikean ja väärän. Se olisi jo iso asia. Oppisivat rakastamisesta jotain.
Lapsia, jotka lopulta tietäisivät, että
se mikä on haitallista täytyy raaputtaa irti.
Toivoisin osaavani kasvattaa myös lapsia, jotka eivät selviävät (lopulta) jos joutuvat itse kiusatuiksi. Todennäköistä on se, että jompaan kumpaan kategoriaan ne joutuvat joka tapauksessa. Karua on se, että ajattelen, että kiusattuna olemisesta on helpompi kasvaa terveeksi kuin kiusaajana olemisesta…
Saatan olla väärässä, mutta yhden elämänhistorian kautta se tuntuu siltä.
*
Kotona Laajavuoressa ilma on sisällä viileä ja lattiat ovat täynnä tavaraa. Jokin minussa muuttui tätä asuntoa kohtaan vuokraemännän mailin luettuani. Tästä tuli säilytyspaikka, väliaikasuoja, hetkellinen asunto. Eikä enää ole niin tarkkaa, onko kaikki tip tai top. Asunnonvälittäjä kävi täällä eilen ottamassa kuvia, niistä on voinut tulla hyvinkin edustavia… Mutta kyllä niistä seinät näkee, pinnat ja lattiaakin.
On hieman sellainen olo että me olemme edelleen VVA, vailla vakinaista asuntoa. Asuntoja on kyllä ollut, mutta niiden vakinaistaminen on perin vaikeaa.
Sitten kai sitä sanottaisiinkin kodiksi. Olemme siis toistaiseksi kodittomat, mutta silloin kun se on itse valittua, sitä voi kutsua myös vapaudeksi.
Nyt silmäni väsyvät ruudun katsomisesta, niitä aristaa väsymys,
taidan mennä vuoteeseen peittojen alle
että olisi silence ja be.
Posted in Etiikka, Ihmiset, Ihmissuhteet, Koti, Matkalla | Comments (0)
sielun hoitaja. October 7th, 2009
130608
Onko olemassa sekä hyvää että huonoa onnea?
Minä luulin että on vain onnea
ja jos ihmisellä on raapaisunkin verran onnea,
se on ytimiään myöten hyvää.
Joskus tosin onni on lehtikultaa elämän pinnalla,
niin ohut että kynnenkärjen raapaisukin repii sen pois,
ja on elettävä varovasti,
kolhimatta,
ettei onni ropise
kultasateeksi kiville joiden yli toiset kävelevät.
Me ajoimme Joensuuhun,
matkalla Kati kertoi synnytyksestä
tien yli kulki satunnaisia sadekuuroja
valo vahvana helmoissaan
tien varsilla suot olivat valkoisia -
kaikkialla
niittyvillä oli vielä aivan valveillaan.
Onhan onnea että on koti, sanomalehti johon tulla,
yksi muki josta aina juon teen, maidolla.
Minussa ei ole lehtikultaa enää, olen rapissut kaiken pois,
tomuksi tielle jonka yli monet ovat kävelleet.
Minussa ei ole pintahohdetta, olen tullut rosoiseksi.
Mutta muuta minussa ei ole kuin särmäni,
toisten lehtikultaa tarttuu niihin kun törmäämme
onni ei ole omistettavaksi, se kiertää,
tomu kulkee maailman tuulet.
*
Löysin kirjahyllystä vanhan, joskus kesken jääneen muistikirjan. Kolmastoista päivä perjantaina kesällä yli vuosi sitten olin kirjoittanut näin.
Tänään teiden yli kulkee tasainen sade kuin kumara nainen pitkissä helmoissaan,
vetää mukanaan takertuneiden lehtien laahuksia,
pysähtyy piirtämään ikkunoihin pisaroiden juoksujälkiä. Niittyvillaa ei enää ole,
mutta on tämä talo ja sanomalehti,
yksi kuppi josta aina juon kahvin, maidolla
ja minusta tuntuu edelleen siltä, ettei enää ole lehtikultaa.
Lehdessä sanottiin, että Helsingin tuomiokirkon ylin risti kullataan uudelleen,
me olimme siitä montaa mieltä
paljonkohan se sata grammaa kultaa maksaa?
Ja sekö sitten on tärkeää
ja
se ainakin on sitä ulkokultaisuutta!
Jos joltakin haluaisin varjeltua
niin siltä että olisin vain ulkoa kultainen.
Eilen soitti ensin yksi ystävä illansuussa.
Mietimme että eläminen muuttuu,
seitsemän vuotta sitten kuljimme vielä laumoissa ja
tällä viikolla toisen sydämen alla alkavat ehkä jo tuntua lapsen liikkeet.
Minä olen päässyt siihen ajatukseen että
haluan olla ihminen joka uskaltaa ottaa senkin riskin vastaan että
tulee joku päivä äidiksi
ja siinä jos jossain rapisisi lehtikulta pois,
mitä minä sillä siis nytkään teen,
monesti vasta lehtikullan alla on oikea pinta, tekstuuri, kuviot, säröt, piirteet,
minä en pidä siitä mikä kiiltää
minä pidän siitä joka on lämmintä ja karheaa käden alla,
antaisin käden kulkea mieluummin pitkin koivupuisia pienoja kuin
kullattuja ovenkahvoja.
En ole menossa minnekään,
missä on kullattuja ovenkahvoja
mutta huomenna menen haastateltavaksi, ylihuomenna psykologin testattavaksi,
että antavatko ne minun opetella sielujen hoitamista.
Sielunhoitaja.
Sielun hoitaja.
Siinä on ero, kirjoittaako sen yhteen vai erikseen
haluaisin olla sellainen sielujen hoitaja jolla ei ole käsineitä kädessä, on vain multaa sormien alla ja ymmärrys siitä että mistä kohden omenapuita on leikattava, tai miten tuholaiset häädetään lehdiltä, tai miten kuokitaan rikkaruohot ympäriltä irti. Haluan oppia erottamaan kukat ja haittakasvit, kukat ja lihansyöjäkasvit, kukat ja kuristajaköynnökset. Tiedän, ettei se ole helppoa,
yksi kauneimmista kukista joita tiedän on elämänlanka
isot valkoiset kellokukat,
mutta kasvaessaan se kuristaa isäntäkasvinsa hengiltä.
Haluan olla sellainen joka erottaa mikä on totta ja mikä ei.
Haluan olla sellainen, joka uskaltaa valita sen mikä on totta ja uskoa sen mikä on oikeaa.
Haluan olla sellainen, joka toimii sen mukaan, mikä on totta ja oikeaa.
Uskon, että yhä edelleen niiden välillä on ero.
Lehtikulta ei ole totta eikä oikeaa.
En halua kullata ristejäni,
haluan kantaa ne
haluan olla tämä rosoinen karkea pinta käsien alla, lämmitetty koivu,
kuivuessaan auki halkeillut mäntyinen pinta.
Tie on auki ja edessä ja jalkojen alla
eikä tässä enää ole suunnista epäselvyyttä -
antaa sateen tulla,
jos se pesisi viimeisetkin muruset pois.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Matkalla, Minäkuva, Onni, Tulevaisuus | Comments (0)