Archive for November, 2009
Protected: välissä on vain kuolema. November 23rd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Järjettömyys, Kauneus, Kuolema, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Muutos, Tunteet, Usko | Comments (1)
pistachio. November 18th, 2009
Olen viimeisen viikon sisällä istunut noin 20 tuntia erilaisissa kulkuvälineissä. Viikonloppuna siihen tulee vielä 10 lisää. Olen alkanut oppia sen, miten ollaan loputtomiin paikallaan – hautaudutaan, hukutaan, unohdutaan, tuijotellaan, tarkastellaan, kellutaan. Minusta on tullut taitava viettämään aikaa niin, että vain puolittain katselen maisemaa. On olemassa jokin välitila, jokin melkein-läsnä-tila, jossa osa mielestä askartelee joutilaasti sen kanssa mitä silmien kautta saapuu, osa järjestelee hieman laiskasti mielensisäisiä paperilappusia värijärjestykseen. Kun ei oikeastaan ajattele, ja sitten kuitenkin ajattelee. Kun ei näe, ja sitten kuitenkin näkee, ja hetkittäin havahtuu ajatuksiin tai näköaistimuksiin:
Milloin tuolla alkoi olla noin musteensinistä? Ei järven pintaa enää näy, kaikki on vain yksi sininen.
Nyt pitäisi olla jossain rannalla. Seurata sitä miten vesi sammuu mustaksi. Niin pitkään, että pitäisi tunnustella polkua varpaillaan.
Onkohan Ruether oikeastaan jo post-kristitty? Kyllähän se hylkää kaksiluonto-opin. Ei kai se käy.
Kumma kun alkaa tuntua siltä että tunnen sen naisen. Miltäköhän tuntuisi, jos joku tutkisi minun ajatuksiani?
Järkyttävää – joku tutkisi ajatuksiani ja kirjoittaisi niistä jonkun paperin, luulisi ymmärtäneensä.
Emme me voi toisiamme todella ymmärtää. Joka kierroksella mukaan tarttuu tulkintaa, subjektiivista väärinymmärtämistä, meillä on kaikilla erilaiset silmälasit, emme me toisiamme ymmärrä emmekä me osaa tulkita… Oikeastaan ketään.
Onko se oikeastaan edes mikään arvo, että yrittää tehdä itsestään ymmärrettävän?
Siihen menisi ikä ja terveys… Kaikki. Ei se käy. Me olemme käveleviä Rubikin kuutioita,
jos edes itsensä saisi joskus
ymmärrettävään muotoon
ja sitten iPodissa kääntyy uusi levy, uusi kappale vetää ajatukset uudelle uralle. En luopuisi näistä välitiloistani, niissä pääsen toisinaan sammumaan, jos en kokonaan, niin ainakin osin.
On hyvä olla kun vain on, ohjailee raukeasti ajatusten ruuhta, pitää perää ettei ajauduta koskiin, uittaa sormenpäitä vedessä, katselee pilvenlonkia. Sellaista olisi oltava enemmän. Hyvin harvoin vain mikään pakottaa ihmistä istumaan montaa tuntia aloillaan, kun ei voi mennä minnekään sillä on koko ajan menossa, kun on vain istuttava ja katsottava pään ulko- ja sisäpuolta. Oltava.
Tänään musteensinisyys oli vaikuttavaa; kun maisema tummuu fazerinsinisestä asteen verran mustemmaksi, sellaiseksi, ettei maata erota vedestä eikä vettä taivaasta, puut ovat ohuita sivetimenvetoja hämärän keskellä, on vain yksi väri ja se on mustuva sininen ja on tiirattava lähempää ikkunaa läpi että näkisi enää mitään.
Kaupungissa oli vain sohjoa, keltaisia siriseviä valoja ja Veturin terassilla ainainen lauma nuoria, kylmässä ja märässä värjöttelemässä, en tiedä miksi mutta teini-ikään tuntuu liittyvän viehätys rumiin paikkoihin. Ostin maitoni ja tulin kotiin, musteensinisestä on tullut mustaa, laitan päälle pieniä valoja ja mietin, onko missään enää kynttilöitä. Kummallista ajatella, että muutaman viikon päästä olen enää enimmäkseen täällä. Siitä on kauan.
Minna toi Irlannista levyn, jota olen kuunnellut melkein yhtä soittoa jo pitkään. Harvoin jaksan laittaa samaa levyä alusta soimaan viimeisen kappaleen loputtua, mutta nyt olen jaksanut. Lisa Hannigan on laulanut Damien Ricen levyillä mutta tekee nyt soolouraa. Minna oli löytänyt levyn jostain ja ostanut kaksi, ja toi toisen minulle. Pistachio on jäänyt soimaan päähän. Video ei ole ihmeellinen, mutta laulu on hyvä:
Ja sitten on I Don’t Know, josta pidän vähintään yhtä paljon. En ole aivan varma, miksi. Ehkä siksi, että pidän rosoisista äänistä, en sileistä ja hahmottomista. Pidän siitä pikkupiirteisyydestä ja pehmeydestä, jota näissä on. Ajattelen aamupäiviä ja teestä nousevaa höyryä, sitä kun tullaan kylmästä sisään ja puhalletaan sormiin, posket punaisina, pieniä asioita joista kerrotaan tarinoita.
*
Leipätaikina yrittää keittiössä tulla kulhonsa yli. Siitä tietää että on kotona että voi ottaa kaapista jauhoja ja sotkea kyynärpäänsä taikinaan,
oli se koti sitten mikä tahansa, oma tai paikka jossa asuvat toiset, jos siellä voi leipoa, tulee sellainen paikka kodiksi.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Luonto, Matkalla, Mieli, Musiikki | Comments (0)
sydänkäyrä ja kyyneliä korvanlehdillä. November 16th, 2009
It’s hard to live with a heart
that is scattered around one country
one world
that doesn’t even know how to
keep its beat
*
En ole yli viikkoon juonut kahvia. Lopetin torstaina toissaviikolla, kun sydän oli vuorokauden ajan lyönyt rytmihäiriötä.
Se alkoi keskiviikkona keskipäivällä, kesken kaiken. Tu-tum, tu-tum muuttui sekalaiseksi lattarirytmiksi. Tu-tu-tum, tum-tu, tu-tum-tum. Sydän jätti etulyönnin väliin ja löi takapotkua, tasaisesti muutamien minuuttien välein. Haettuaan rytmiä hetken se osasi palata takaisin sykkeeseen, mutta sekosi taas pian askelissaan, kuin ensikertalainen sambatunnilla.
Torstai-aamuna heräsin samoihin sekaviin rytmeihin. Söin puuroni vauhdilla ja pyöräilin suoraan YTHS:lle. Pienestäkin ponnistuksesta sydän sekosi kahta kovemmin, ja kun istuin odottamassa vuoroa terveydenhoitajalle se ei tuntunut asettuvan kuin lyhyiksi hetkiksi.
Istuin siinä sormi kaulavaltimolla ja kuuntelin. Ei sydämeni ole aikaisemmin lyönyt näin, joskus korkeintaan muutaman lyönnin väärin, mutta se on heti palannut vähän nolona oikeaan tahtiin, ja nakuttanut uskollisesti oikeita iskuja. Mutta että vuorokauden verran…? Kuuntelin sydäntä, ja hetkeksi minuun iski hurja tunne:
sydänhän on vain lihas. Lopulta se on vain yksi lihas. Minussa se vielä löi siinä odotushuoneessa, mutta jos se jostain syystä sekoaisi niin että lakkaisi lyömästä – minäkin lakkaisin. Sydän on vain lihas ja elossa oleminen, jos kovin konkreettisesti ajattelee, riippuu vain siitä, että sydän lyö kerta kerran jälkeen, lyö vaikka löisikin väärin, että se jokaisen iskun jälkeen kerää itsensä ja iskee uuden, sekunnista toiseen, tunneista kuukausiin, vuosiin ja vuosikymmeniin. 120 000 sykäystä päivässä, vuodessa kymmeniä miljoonia. Ja sen on jatkettava työtään väsymättä, että minussa pysyy elämä. Koska sitten kun sydän syystä tai toisesta väsyy, minä väsyn ja lopun. Lakkaan elämästä.
Oli hetken aikaa vilu siinä istuessa. Älä lakkaa vielä, sopotin sydämelle, jaksa vielä vähän, älä vielä luovuta. Elämän rajallisuus tuli vasten mieltä. Että tässä minä vielä elän, mutta se on ohuesta langasta kiinni, se on siitä kiinni että minusta täysin riippumatta ja tahtoani kysymättä yksi lihas minussa lyö, ja lyö, ja lyö.
Myöhemmin labran tutkimuspöydällä silmänurkasta karkasi pisara, kun hoitaja paineli rintakehään kiinni antureita. En voinut pyyhkiä sitä pois koska ranteissani oli jo piuhat, ja annoin pisaran vieriä korvaan. Niin käy aina, kun itkee selällään. Hoitaja ei huomannut, se oli kääntynyt koneen puoleen ja laittoi sen surisemaan. Se sylki sisältään sydänkäyrääni, varpaita ja selkää paleli alaston tutkimushuone, ja minua ravisutti niinkin yksinkertainen ajatus kuin että olen elossa. Ja että vielä ne, joita rakastan, ovat elossa. Kaikki sanoivat minulle, ettei normaali lisälyöntisyys ole vaarallista ja sitä sattuu ja että jos kahvin juontia vähentää niin ei sitä niin paljon pitäisi olla, mutta silti minua liikutti se, liikutti se rinnassa räpistelevä sydän, sen yritys jatkaa elämää vähän epätahtisestikin, periksiantamattomuus. Ja se, että rakastamieni rinnoissa on samanlaiset sinnikkäät sydämet, tikkaavat elämänlankaa kuin ompelukoneet, pitävät meidät tässä kudelmassa kiinni. Kun se on niin haurasta, että hetkessä se voi räsähtää rikki, mistä me tiedämme,
kuka sairastuu tai jää onnettomuuteen, kenen keho pettää, kenet otetaan pois.
Me olemme haurasta tekoa. Vaikka mieleni olisi elävä, vaikka se jaksaisi vielä pitkään, ei mieleni käske kehoani. Tämä keho jossa asun on haurasta tekoa, se ei kysele lupia, ja kun se lakkaa jaksamasta jokin päivä, elämä täällä päättyy.
Ja vaikka kuolema ei ole vihollinen eikä muuri vaan portti, se on silti ravistavaa. On raastavaa elää kun rakastaa elämää ja samalla tietää, ettei tämä ole se mitä rakastan eniten, mutta en voi elää täällä rakastamatta toisia tai sitä mikä tekee elämästä kauniin, ja jos elän täällä rakastamalla, joudun samalla tietämään ja sietämään sen, että tämä elämä on rajoitettu ja sille on määrätty tietty tila, tietyt raamit, ja joskus se ylittää ne ja muuttuu toisenlaiseksi elämiseksi, ja se mitä siinä välissä tapahtuu on kuolema. Se on irtaantumista tästä, joka täällä on rakasta. Ja minä olen välitilassa näiden kahden elämän välissä; en voi elää rakastamatta mutta jos rakastan, joudun kestämään luopumista ja sitä että niin voi käydä että luopuu, joutuu irrotetuksi. Jostakusta, jota rakastaa.
Olen pitkään ajatellut, etten pelkää kuolemaa. En pelkää kuolemista. Se on jotenkin tullut käsitellyksi, oman elämäni loppuminen. Mutta toisen kuolema on minulle vieras maa. En ole käynyt siellä koskaan, siellä miltä tuntuu, kun joku läheltä on lähtenyt. En tiedä, en tunne karttaa, en osaa kulkea. Ei ole vielä täytynyt. Ja sellainen itkettää EKG:ssä enemmän kuin oma rajallisuus; että on todennäköistä että rakkaitaan joutuu hautamaan, harva selviää ilman.
Rytmihäiriö meni torstaina ohi, perjantaina vain muutama hajalyönti kaikui rintalastassa. Lääkäri kirjoitti kyllä Propralia mutta en ole sitä apteekista hakenut, sydän tuntuu nyt osaavan askelkuvionsa. Mutta elämästä tuli jotenkin hauraankallis, minä kun olen kai luullut eläväni aina näin samalla tavalla, ja että muutkin elävät.
Kun tajuaisi ytimiään ja sielunpohjiaan myöten, että päivät eivät ole itsestäänselvyyksiä. Hengittäminen ei ole. Joku pitää sydämeni koko ajan lyömässä. Joku pitää minut koko ajan hengissä. En tee tätä itse. Jos se Joku lakkaisi pitämästä minua yllä, elämän haipuva henkäys karkaisi minusta kuin savu huuliltani, ja minä siirtyisin täältä pois. Niin se vain on. Ei elämiseni minusta riipu, ellen sitä itse väkisin tuhoa – mikä pitää sydämen lyömässä? Mikä pakottaa sen kerta kerran jälkeen lyömään? Mikä ihmisestä lähtee, kun sydän lakkaa lyömästä?
Kuoleman hetkellä ihmisestä lähtee 21 grammaa, niin sanotaan. Niinkö paljon sielu painaa?
Ja sitten, tämän kaiken keskellä teetä juodessani, olen ajatellut sitäkin että missä vaiheessa on se hetki, kun kasvavan sikiön sydän ensimmäisen kerran lyö itse -
kuka koodaa siihen lihakseen loppumattomien lyöntien sarjan, vetää sen kuin pienen soittokoneen, käynnistää sen, kuka asettaa jakautuneiden solujen rykelmään elämän, Elossa Olemisen lain, tekee aineen eläväksi…?
En pystyisi hyväksymään sitä ettei Jumalaa ole vain siksi että tämä elämä on ihme, jota en voi mitenkään muuten selittää.
*
Kun tulin eilen kotiin, V oli nostanut kahvinkeittimen kaappiin. Jospa tämä olisi tällä kertaa lopullista, elämä ilman piristeitä. Nukunkin nykyisin, sikeää unta.
Posted in Elämä, Jumala, Kuolema, Rakkaus, Ruumis, Taivas | Comments (0)
tummia vieraita keittiössäni. November 15th, 2009
Tästä tuli tunteellista, mutta sille on syynsä.
*
Istun sohvalla olohuoneessa, joka ei ole oma mutta tuntuu kodilta melkein enemmän kuin omani. Heräsin juuri, on vielä hiljaista, kello yhdeksän, ikkunan iso rullaverho on alhaalla koska en saa niitä yleensä nostettua ylös vaan vain repäistyä alas.
Ikkunan takana on Tammisalo, joka on yön aikana sulanut pois pikkupakkasesta. Huoneen seinillä on paperista ja metallista taivuteltuja koukeroisia esineitä, Pauliinan kämppiksen TaiKin-kokeiluita. Portaita vasten on nojallaan sello vihreässä kotelossaan. Sitä vastapäätä iso musta piano, jonka päällä on kenties kaunein vanha karttapallo jonka olen nähnyt. Talossa on uskomattoman komeat kattovalaisimet suoraan 60-luvulta – kun Pauliina muutti tähän, ne löytyivät joidenkin käsittämättömien varjostinhökötysten alta, valkolasiset huurretut tällä hetkellä todella kovassa huudossa olevat lamput.
Pauliina nukkuu vielä. Kun se herää, syödään aamupalaa, leikataan Pauliinan hiuksia, sitten Pauliina soittaa selloa ja minä kenties makaan sohvalla ja kuuntelen lähietäisyydeltä sellon värinää ja ääniä, joilla on synnynnäinen taipumus kaivautua rintalastasta suoraan sisään ja osua johonkin sen alla. Iltapäivällä ehdin kuunnella osan Pauliinan kenraaliharjoituskonsertista, sitten nostan laukkuni ja etsiydyn keskustaan, junaan. Istun junassa ja katson miten maisema hajoaa hämärään, olen varmaankin levoton, yritän lukea tai neuloa, mutta graduun en ehkä pysty koskemaan. Vähän vaille kahdeksan olen kotona Jyväskylässä, taas hetken. Tiistai-aamuna hyppään vähän vaille kuusi lähtevään bussiin ja menen Joensuuhun, vain kahdeksi päiväksi tällä kertaa.
On sietämätöntä, että rakastamisen mukana tulee maailman kokoinen ikävä. En ole tiennyt, että minussa on kapasiteetti tällaiseen ikävöimiseen. Ikävä on melkein rakkauttakin repivämpi tunne – miten kestää toistuvasti tunnetta siitä, että maailmassa jokin on kertakaikkisen väärin eikä paikallaan, kun ei voi saman tien sitä korjata?
Mietin sitä, kun viikko sitten sunnuntaina ajoin takaisin rautatieasemalta vietyäni V:n junalle. Nieleskelin jotakin palavaa ja kirvelevää kurkunpäästä alas ja mietin, onko siinä mitään järkeä, että ihminen elää tällaista elämää, että on kahden paikan välillä ja enimmäkseen siellä missä ei asu, ja poissa niin että joutuu kestämään ikävää. Aiheuttamaankin sitä. Ja ei, ei siinä järkeä ole. Ja vaikka tiesin, että tämä vaihe loppuu muutaman viikon päästä, ikävän universaaliutta se ei silti poistanut. Jossain ohitustiellä teollisuusalueen vieressä tajusin, ettei sitä voikaan poistaa:
jos ikävä poistettaisiin, poistettaisiin rakkaus. Oikeastaan ne ovat synonyymi toisilleen. Jos suostuu rakastamaan mitään tässä maailmassa, suostuu avaamaan oven myös tunteille jotka eivät tunnu hyvältä. Suostuu siihen, että joutuu kantamaan palavia ja kirveleviä asioitakin. Suostuu siihen, ettei itsessä puhu enää pelkkä järki, vaan sydän huutelee omiaan sekaan. Sitä luulisi, että rakastaminen tekee elämästä lempeän ja pehmeän ja tyynen, rauhoittaa vedenpinnan. Minusta tuntuu, että rakastaminen on ylipäänsä vain sekoittanut merta, kuohuttanut sitä ja heitellyt venettä välillä miten sattuu – rakastaminen on rajua, pelottavaa, raastavaa, se on kertakaikkiaan riski, sen jälkeen luovuttaa oman elämänsä kontrollin pois, on kiinnisidottu ihmisiin jotka saattavat kuolla milloin tahansa, joille saattaa tapahtua mitä tahansa ilman että minä voin estää, on kiinnisidottu ihmisiin joiden luona ei voi koko ajan olla, tai siis – ihmiseen.
Siinä ohitustiellä tajusin myös, ettei ikävää saa estää. Ei ole olemassa tapaa rakastaa, jossa minimoidaan ikävä. Jos haluan rakastaa, ja se on: jos haluan antaa toisen tulla osaksi sitä mitä olen, miten näen ja mitä ymmärrän, ja jos haluan tulla osaksi sitä mitä toinen on, näkee ja ymmärtää, ei se ole mahdollista puolittain. Se on kokonaista. Ei itseään voi antaa rakastamiseen kuin kokonaan. Ja se tarkoittaa kaikenlaisista kontrolleista luopumista, kokonaisvaltaista riskin ottamista. On annettava itsensä, avattava ovet ja katsottava miten ikävä tulee matkalaukkuineen, istuu sohvalle, katsoo vakavin silmin eikä sano mitään, ja aina välillä minulla on seuranani enimmäkseen ikävä, olen kai jo oppinut juomaan sen kanssa teetä keittiössä, vaikka ei me puhuta, katsellaan vaan. Jos haluaa elää kokonaista elämää, ei voi itse enää valita, mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu.
Ikävä on hallitsematonta. Joku on antanut sille omat avaimet, enkä minä voi vaihtaa lukkoja. Enkä kyllä enää haluaisikaan. Vaikka kestämistä tässä kyllä on, kun on kotona vain hetkittäin kaksi iltaa ja lähtee taas.
Ja kun se jäisikin vain siihen, että on ikävä yhtä ihmistä. Mutta jos on ikävä ystäviäkin, sitten saa yhtäkkiä ikävöidä moneen paikkaan yhtä aikaa. Helsinki, Savonlinna, Lahti, Kuopio, Toronto, Boston, viime elokuu, tulevaisuus, ensi kesä. Ja sitten on ikävä myös omaa perhettään, sitä jossa on kasvanut. Ja entä jos on ikävä myös paikkoihin? Luotojen koloihin ulkomerellä, liian myöhäisiin iltoihin kun ei vielä ole satamaa ja on vilu, mutta tuntuu että ollaan elossa kerrankin? Yhtäkkiä ovesta on tulossa kymmenen tummapukuista hahmoa harmaissaan, tunkevat sisään toistensa yli, levittelevät matkalaukkunsa olohuoneeseen, minä etsin kaikille teekuppeja ja osaa joutuu juomaan pikkuisista kahvikupeista kun ei kaikille riitä.
Mutta niin on oltava, että minä tuntisin olevani elävä. Jos en ikävöi, en keskimääräisesti ole erityisen elossa. Saatan olla olemassa, mutta elämisestä ei ehkä voi puhua. Ja kun sellaistakin on ollut, en luopuisi näistä harmaapaitaisista hahmoista keittiössäni. Koska joskus käy niin, että jokin niistä leimahtaa oranssiksi ja punaiseksi ja alkaa jutella, nauraa, hypellä ja pyöriä kuin väkkärä, ikävällä on kyky muuttua iloksi, ja kun niin käy, se on välitöntä ja ehdotonta. Kevyttä se ei ole ehkä koska sitä tapahtuu jokseenkin koko ajan, jokin ikävä muuttuu iloksi ja kumpikin tunne saattaa olla joskus sietämätön, ja tässä kiertokulussa minä istun ja yritän olla tässä päivässä läsnä, etten eläisi tulevaa tai mennyttä vaan tätä ikävää tai iloa joka kulloinkin on läsnä, ja samalla tiedän, että ne tulevat vaihtumaan toisikseen niin kauan kuin täällä vielä ollaan ja hengitetään. Se kai tästä niin äärimmäistä tekeekin, että aina vähän väliä on ikävä Sinne Jonnekin, jolle on annettu nimeksi Taivas vaikkei se sen kokonaisuutta tavoita,
kun kerran on luvattu että kaikki ikävä muuttuu siellä iloksi, eikä se ilo enää taannu takaisin miksikään muuksi.
“Miltäköhän se tuntuu, sitten jonakin päivänä kun tajuaa, että nyt on viimeinen kyynel itketty…?”, kysyi Pauliina eilen illalla.
En tiedä. Mutta aavistelen, että jos rakastaminen ja rakkaus tekee meille tällaista jo täällä, niin mitä sitten kun se on kaikki…?
Ja tänään menen hetkeksi kotiin. Riemu.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Meri, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)