Koin tänään eksistentialistisen hetken kävellessäni Kaisaniemen metron Kluuvin puoleisesta sisäänkäynnistä sisään.
Oli vähän yli viisi, sellainen keskitalven sinihämärä kaupungissa, räikkyvällä valolla pilattu, kiireisiä ihmisiä velloi ympärillä hartiakyyryisenä laumana ja yritimme kaikki päästä pakkasesta sisään. Vuorikadun keskellä aukeni metron suu, en ennen ole kulkenut siitä, mutta olin kääntyä kannoillani kun sen ammottava betoninen kita aukeni edessäni. Karut harmaat seinät, pitkä alas viettävä käytävä, ihmismassa, seinien rosoisuuteen maalatut luolamaalauksia jäljittelevät kuvat, maan alle uppoava tie. Ajattelin, että “ei tämä ole ihmisen asuinympäristöä” ja mietin tuulessa suhisevia koivuhakoja, lumisia rikkumattomia hankia kuutamopakkasella, pihapolkuja ja ahomaita ja niiden mansikoita, rantakiviä ja vedestä itseään peilaavaa taivasta. Se maan alle viettävä metrokuilu tuntui siihen verrattuna siltä kuin Helvettiin menisi,
minä ja se koko ihmislauma, hartiat kyyryssä ja kiireessä vielä, surulliset kaupunkiin sullotut ihmiset.
Metrossa istui ilmeettömiä ihmisiä, sen muistaa aina kun tulee pienen tauon jälkeen Helsinkiin: tämä on kaupunki, jossa ei katsota silmiin. Isoissa kaupungeissa ihmisten henkilökohtainen tila kasvaa. Kai sitä ollaan väistämättä niin lähellä toisia, että on rajattava itselleen se ilmeettömyyden tila, opeteltava tietynlainen katsomisen tapa jolla katsotaan riittävän kauas ei-mihinkään, metrossa vastapäätä istuvien ihmisten päiden välistä jonnekin seinään niin, ettei katse vahingossa osu kenenkään kasvoihin. Istutaan kaikki metrossa ja katsotaan ikkunasta ulos, josta näkyy vain tunnelin seinä.
Kyllä minä pidän Helsingistä. Täällä on ne asiat, joista minulle tulee se nostalginen kaipuu jonnekin kolmenkymmenen vuoden taakse, aikaan jota en ole elänyt. Esplanadi kesällä aamulla, hieman sekaisin vielä olevat kahvilatuolien ryppäät, vanhat rouvat Fazerin edessä kahvilla takkiensa sisällä kuin parvi varpusia, Kauppatori ja kiville pudonneet herneet, käveleminen kuumalla asfaltilla pitkin keskustaa varjosta varjoon kun on helle, ja Kaivopuisto sellaisena kuin muistan sen lapsuudesta: isoja mahtavia puita, enkä kiinnittänyt vielä huomiota kaikkeen siihen roskaan jota piknikihmiset jättävät. Satamaan tulemisen tunne, kun ruotsinlaiva on seitsemänvuotiaan mielestä niin iso, ja miten miettii, onko itse jo liian iso pallomereen. Eikä koskaan ole, liian.
Mutta minä luulen, etten loputtomasti voisi asua kaupungissa. Se on itseasiassa omituista. Lukioiässä unelmoin juuri kaupungeista, isoista ja vanhoista, olisin sijoittanut itseni mieluusti Roomaan tai New Yorkiin jos sille olisi ollut joku peruste. Tai Budapestiin, ja vielä myöhemminkin oli kiehtovaa kulkea Varsovassa vähän iltamyöhällä, ja Berliini oli näkemättä ja olisin halunnut mennä Lontooseen vain siksi, että se on Lontoo. Ja halusin muuttaa johonkin niistä, vähintään Helsinkiin koska se on suurinta mitä täällä on, halusin elää oman palani sitä seitkytluvun nostalgiaa jonka ikäni puolesta olen missannut ja halusin jotenkin tulla osaksi isoa kaupunkia, sielua ja olemusta, sitä ominaisväriä ja -hajua joka kaupungilla on.
En tiedä, mitä sille tunteelle on tapahtunut. Nyt käyn täällä niin kuin vieraat käyvät. Sen huomaa siitä, miten herkkä on ympäristölleen. En minä Jyväskylässä kiinnitä siihen huomiota, puhuuko joku myyjä pohjoiskarjalaisittain. Tai en ihmettele ihmisten kävelemistyylejä tai sitä, ettei kirjastonhoitaja osaa reagoida kun tervehdin aamulla, enkä osaa häkeltyä niin paljon siitä kun ruokalassa vahingossa katson jotakuta silmiin joka selvästi häkeltyy myös, kun eihän me tunneta. Katselen rakennuksia ja mietin ihmisten tarinoita,
enkä minä tee sitäkään Jyväskylässä. Siellä olen, ja elän, reagoimatta. Ehkä siksi on hyvä käydä välillä jossain muualla, avatakseen aistinsa, hyvä ihme millaista olisi mennä Berliiniin tai Roomaan, se kai olisi aikamoinen hyöky.
Yhtäkaikki, haluaisin sittenkin asua jossain missä on koivuhakoja, rantateitä tai ainakin jotakin sinne päin, mahdollisuus kävellä pellon laitaa ja mennä metsään. Se taitaa olla se kriteeri: kotiovelta ei saa olla liian pitkä matka metsään.
Metrossa katselin ihmisiä, otin riskin. Käytävän toisella puolen istui mies jonka kasvot olisin mielelläni piirtänyt: terävä otsa ja vielä terävämpi nenä, sellainen aika iso nenä joka lähtee kasvoista aika vahvassa kulmassa, ja luonteikkaan oloinen suu, uurteita kasvoissa. Mies istui silmät kiinni, ja siksi uskalsin katsoa pidempään, jos muistaisin sen nenän kulman ja piirtäisin sen sittenkin. Ihmisiä on vaikea piirtää katsomatta niitä, ja oikeastaan on vaikea elää katsomatta ihmisiä, tai ei ainakaan pitäisi elää tai en halua sellaista yrittääkään.
Mietin niitä kaikkia ihmisiä. Että mitä tarinoita siihen yhteen metronvaunuun mahtui. Kuvittelin kaikki niistä “normaaleiksi” ihmisiksi, sellaisiksi tavallisiksi niin kuin minäkin, ja sitten kun ajattelee tarkemmin tiedostaa, ettei meistä kukaan ole “tavallinen”, kun jo minunkin tasaisessa elämässäni on ollut ihan riittävästi ylä- ja alasuuntaa. Mietin, mikä määrä tarinoita ja draamaa siihen metronvaunuun mahtui, toiveita ja suruja ja odotuksia, kipuja ja unohduksia, huolta ja riemuja. Se kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä mietin, että ohikulkijat ei kaikkien ole pakko olla aina ohikulkijoita, sitä ihmismassaa jota ei uskalla katsoa silmiin. Ihmiset ovat tarinoita eivätkä ohikuljettavia asioita,
jokaisella oma romaaninsa kesken kirjoittamisen, täynnä odottamattomia juonenkäänteitä.
Sellaista mietin, eksistentiaalista vellontaa, ehkä tämä graduntekeminen saa mielen pakottamaan niin että päivän jälkeen on saatava miettiä aivan jotain muuta, kun kävelee metron helvetinovista sisään.